Sarjainfo #160, 3/2013

N:O 160

7€ 3/2013

DAVID B ULLI LUST SARJAKUVA KIRJASTOISSA SAN DIEGO COMIC-CON

JP Ahonen

© max baitinger

MUITA SUOMEN

kuulumisia SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12-16 info@sarjakuvakeskus.fi www.sarjakuvakeskus.fi www.facebook.com/ sarjakuvakeskus UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

MUMMOJA JA JUMALIA

SARJAKUVAKESKUKSELLE? Työharjoittelu- tai kokeilumahdollisuuksia eri rooleihin voi kysellä meiltä ympäri vuoden.

Hakijat voivat tulla esim. TEkeskuksen tai oppilaitosten kautta.

Ota yhteyttä ja kerro itsestäsi.

Dreambuddies – New Children’s Comics from the North (toim.

Kalle Hakkola) ja Jukkapalmun salaisuus – Pohjoismaisen lastensarjakuvakilpailun 2013 parhaimmistoa.

Sarjakuvakeskuksen julkaisuja -sarjassa ilmestyi syksyllä kaksi kiinnostavaa uutuutta.

MAX BAITINGER: HEIMDALL Saksalaisen Max Baitingerin esikoissarjakuvateos Heimdall ammentaa skandinaavisesta mytologiasta ja mukailee vapaasti Edda-teosta. Se kertoo Heimdall-nimisestä jumalasta, jonka erityislahjakkuutena on, että hän näkee kaiken. Heimdall ei ole erityisen rohkea – päinvastoin kuin veljensä Thor, sään jumala, tai isänsä Odin, joka on luonut maailman ja tietää kaiken.

Koska Heimdall näkee kaiken, hänen tehtävänään on istua Valhallan katolla ja vartioida päivästä toiseen aurinkoa. Jonain päivänä nimittäin taivaalle tulee ilmestymään suuri susi, joka syö auringon.

Baitinger oli lokakuussa sarjakuvaseuran CUNE Comics in Residence -taiteilijaresidenssissä Helsingissä.

8,00 € kaupasta tai verkkokaupasta.

© sol gabriel

TYÖHARJOITTELUUN

JULKAISUJA:

© anna fiske

SARJAKUVAKESKUKSEN

SARJAKUVASEURAN

ANNA FISKE: BINGO JA MUITA SEIKKAILUJA MUMMON KANSSA Saavatko isoäiti ja Anna bingon? Löytääkö Anna taas oravan? Mitä Lundgrenin sisarukset ovat virkanneet? Mikä kova tuuli oikeastaan on?

Ja miten kävi kun Annan äiti oli kyllästynyt koko jouluun?

Lastenkirjailija, sarjakuvantekijä ja kuvittaja Anna Fiske on pohjoismaiden merkittävimpiä lastensarjakuvan tekijöitä. Bingo ja muita seikkailuja mummon kanssa on Fisken ensimmäinen suomeksi käännetty albumi.

Se kertoo Anna-tytöstä ja hänen hieman erikoisesta mummostaan Reetasta.

7,00 € kaupasta ja verkkokaupasta.

Tsekkaa myös blogi: sarjakuvakeskus.fi/blogi

SARJAKUVAKESKUS PALVELUKSESSASI Kauttamme voi tilata erilaisia piirrosteemaisia ratkaisuja organisaatioille, tapahtumiin, yksityistilaisuuksiin, yrityksille ym. Sarjakuvaopettajien laaja verkosto on käytössä opetukseen ja pajoja voidaan räätälöidä erilaisiin tarkoituksiin, vaikka polttareille. Teemme myös esimerkiksi kuvituksia, karikatyyrejä, infosarjakuvaa, livepiirroksia ja piirrosteemaisia verkkosivuja.

sisällys

Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2013 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2014) ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa.

Pääkirjoitus 4 Uutisruutu 5

JP Ahonen

DAVID B – Epileptikko 14

8

sarjakuva kirjastoissa 32 jykä & rike 35

Ensikertalainen Comic-Conissa

© ulli lust

Kansi: JP Ahonen

© jp ahonen

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 2

21

ULLI LUST – kertomuksia itsestä ja ajasta 18

Avustajat: Laura Antola, Salla Brunou, Ville Hänninen, Heikki Jokinen, Kaltsu Kallio, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Katariina Katla, Verna Kuutti, Kivi Larmola, Merja Lundén, Maura Manninen, Timo Mäkelä, Juri Nummelin, Jussi Pakkanen, Hannele Richert, Vesa Saarinen, Jaakko Seppänen, Henry Söderlund, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Anssi Ylirönni.

Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100.

Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

© laura antola

Kysy! 13 Vieraskynä 17 Pidot Sabassa – sarjakuvajournalismi 24 Keräilijän tunnustuksia 28 Ajan vangit 30 Arviot 38 Pienet lehdet 48 Vinjetisti & Luonnoskirja 50 Dear Kaltsu 51

© joost swarte

Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e.

Kaikki ilmoitukset sisältävät 100 000 näyttökertaa valitussa verkkomediassa.

Joost Swarte 26 sarjainfo 3/2013 3

pääkirjoitus

“Älä vie viikkorahojasi Roope Ankalle, tarvitset ne paremmin itse”, neuvoi kansandemokraattisten pioneerien Raketti-lehti lapsia vuonna 1975.

Sarjakuvia syytettiin 1970-luvulla roskaviihteen tarjoamisesta lapsille ja niiden katsottiin levittävän imperialismia ja kapitalismia ihannoivaa ajatusmaailmaa. Chileläiset Ariel Dorfman ja Armand Mattelart kirjoittivat aiheesta jopa pieneksi klassikoksi muodostuneen teoksensa Kuinka Aku Ankkaa luetaan.

Käydessäni Dublinissa kesällä etsin käsiini tietysti myös paikallisia sarjakuvakauppoja. Muutama löytyikin. Ketjuliike Forbidden Planetin hyllyt notkuivat angloamerikkalaista supersankarisarjakuvaa ja populaarikulttuuriaiheista krääsää. Minua kiinnosti kuitenkin etupäässä irlantilainen sarjakuva.

Oliko sellaista edes olemassa?

Yllättäen kaupan alakerrasta löytyi kokonainen hylly täynnä paikallista sarjakuvaa englanniksi ja iiriksi. Aiheet olivat hämmästyttävän yhtenäisiä.

Kaikki liittyivät jollakin tavalla Irlannin historiaan ja mytologiaan, todelliseen tai kuviteltuun. Albumien sivuilla seikkailivat kansallissankarit kirjailija James Joycesta ammattiliittoaktivisti Jim Larkiniin ja myyttiseen miekkasankari Cúchulainniin.

4 sarjainfo 3/2013

© heta

Imperialismista nationalismiin

Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin sarjakuva edusti pohjoisamerikkalaista kulttuuri-imperialismia. Suomalaisetkin sarjakuvantekijät löytävät aiheensa läheltä: on Kalevalaa, Kekkosta, Mannerheimia ja Lönnrotia. Omasta folkloresta ja historiasta ammennetaan monissa maissa. Fantasiaseikkailujen ja mangan parissa kasvanut nuori piirtäjäsukupolvi löytää helposti aiheensa kansakuntansa myyttisestä menneisyydestä.

Pienet kansat ja kielialueet tarvitsevat omaehtoista kulttuuria. Historian ja perinteen elävänä pitäminen on hieno asia. Vaarana voi kuitenkin olla liiallinen itseensä käpertyminen. Entäs jos sarjakuvasta tulee pelkkää kansallisen identiteetin kritiikitöntä pönkittämistä ilman uusia tulkintoja ja näkökulmia? Hypätäänkö imperialismista suoraan 1800-luvun kansallisromanttiseen nationalismiin?

Ainakin minä päätin dublinilaista tarjontaa aikani selattuani olla viemättä omia rahojani Cúchulainnille. Täytyy tosin tunnustaa, että toistaiseksi syynä oli enemmän sarjakuvien kehno laatu kuin nationalismin pelko.

Reetta Laitinen

© timo mäkelä

uutisruutu

Sarjakuvamuseohanke kerää Puupäät talteen

S

arjakuvajulkaisut tallentuvat varsin kattavasti maamme kirjastoihin. Sen sijaan originaalitaide ja käsikirjoitukset jäävät usein tekijöiden haltuun ja häviävät tai tuhoutuvat ajan saatossa. Kuitenkin nimenomaan originaalien kautta pystytään tutkimaan muun muassa tekijöiden alkuperäisiä pyrkimyksiä, työskentelytapoja ja taidemuodon kehitystä.

Suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlavuonna 2011 peräänkuulutettiin monessa puheenvuorossa ammattimaista ja kattavaa tallennustoimintaa, joka tähtäisi omaan museoon ja arkistoon suomalaiselle sarjakuvalle. Juhlavuonna aloitettiinkin Sarjakuvan tiedotuskeskuksen pilottiprojekti, jossa tutkittiin sarjakuvaoriginaalien tallennuksen tilanne ja mahdollisuudet sekä luotiin toimiva sarjakuva-arkistotietokanta.

Projekti sai vuonna 2012 rahoituksen, jonka turvin toiminta on jatkunut. Tavoitteena on kerätä, tallentaa ja luetteloida järjestelmällisesti suomalaista sarjakuvahistoriaa, dokumentoida nykysarjakuvan menestyneimpiä tekijöitä ja lopulta koota kokoelmasta valtakunnallinen sarjakuvamuseo.

Ensimmäisenä suurkeräyksenä järjestetään Puupäät talteen -projekti, jossa tallennetaan materiaalia ja muistitietoa Suomen sarjakuvaseuran Puupäähatulla palkitsemilta 36 sarjakuvataiteilijalta. Keruun itseoikeutettu ensimmäinen kohde on Pekka Puupäätä yli 20 vuotta piirtänyt Toto Fogelberg-Kaila (1924–2013).

Sarjakuvamuseohanketta hallinnoiva Sarjakuvan tiedotuskeskus ry on vuonna 2009 perustettu yhdistys, joka toimii sarjakuva-alan toimijoita yhdistävänä organisaationa ja edistää kotimaisen sarjakuvan historian tallentamista, säilymistä ja tutkimusta. Projektin rahoittajina toimivat Jane ja Aatos Erkon säätiö sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö. Hankekoordinaattorina toimii sarjakuvan juhlavuosihankkeesta aiemmin vastannut Laura Kokko.

Kokoelman nettiversiossa voi tutustua sarjakuvaoriginaaleihin, käsikirjoituksiin ja muihin työmateriaaleihin, joista valmis sarjakuvajulkaisu rakentuu. Luetteloitu on esimerkiksi Tarmo Koiviston Mämmilä-originaaleja, jotka tarjoavat mielenkiintoisen näkymän Koiviston työprosesseihin. www.sarjakuvamuseo.fi laura.kokko@sarjakuvamuseo.fi

sarjainfo 3/2013 5

uutisruutu

Saksa kiinnostaa ja kiinnostuu

© elina ovaskainen

Eksynyt nalle voitti pohjoismaisen sarjakuvakilpailun Helsingin sarjakuvafestivaalien lastensarjakuva-aiheisen kilpailun ja 2500 € palkinnon voitti Reetta Laitisen käsikirjoittama ja Elina Ovaskaisen kuvittama ”Nallen seikkailu”. Toiseksi tuli liettualaisen Luka Van ”Ruokakomeron salaisuudet” ja kolmanneksi ruotsalaisen Anna Åhlenin ”Kiwa ja äiti joka katosi”.

Tarinoiden kymmenen kärki on julkaistu sarjakuvaseuran kustantamassa antologiassa Jukkapalmun salaisuus – Pohjoismaisen lastensarjakuvakilpailun 2013 parhaimmistoa.

Ensi vuonna kilpailu järjestetään Oulun sarjakuvafestivaalien yhteydessä.

Aiemmin Kemin sarjakuvapäivillä järjestetyn kilpailun on tarkoitus kiertää jatkossa ympäri maata.

Sarjakuvafestivaaleilla järjestettiin myös perinteinen Sarjakuvan Kylli-täti -kilpailu, jonka voiton vei tarinansa tulkin avulla kertonut virolainen Elina Sildre.

Suomen sarjakuvaseura suuntaa kulttuuriviennin ja yhteistyötapahtumien kärkensä seuraavaksi Saksaan ja Euroopan saksankieliselle alueelle. Tänä syksynä alkava vientikokonaisuus huipentuu lokakuussa 2014 Frankfurtin kirjamessuihin, joiden teemamaana Suomi on. Myös vuoden 2014 Helsingin sarjakuvafestivaalien teemamaana on Saksa.

– Saksassa tapahtuu juuri nyt paljon kiinnostavaa. Sarjakuva yleisesti on nousussa, kenttä laajenee ja myynti kasvaa. Marginaalisetkin asiat voivat kasvaa niin isolla kielialueella valtaviksi, kertoo sarjakuvaseuran toiminnanjohtaja Kalle Hakkola.

– Vaikka sarjakuvakulttuuri on vielä valovuosien päässä ranskankielisestä Euroopasta, kuilu kapenee koko ajan. Kiinnostavia uusia asioita tehdään, eikä ranskankielisen maailman tapaista historian painolastia ole.

Alueella myös käännetään yhä enemmän sarjakuvaa. Aluksi tulivat klassikot, nyt kiinnostaa muukin, ja kiinnostusta on myös suomalaisten tekijöiden töille.

Vaihtoehtokustantamosta keskisuureksi kasvanut Reprodukt julkaisee tammikuussa Comic-Atlas Finnland 2014 -antologian. Tekijät on ensisijaisesti valinnut Reproduktin kustantaja-taiteilija Sascha Hommer ja sarjakuvaseura on tarjonnut asiantuntija-apua.

– Vientimme ei kuitenkaan typisty antologiaan, vaan promoamme myös monia muita taiteilijoita läpi vuoden. Siihen emme voi tietenkään vaikuttaa, mitä saksalaiset kustantamot kustantavat, mutta toivomme että lähiaikoina ilmestyisi 4–5 uutta suomalaisilta saksannettua teosta.

Hakkola vinkkaa, että tiiliskiven kokoiset, vakavat sarjakuvaromaanit ovat tällä hetkellä Saksassa kova sana.

Tulevia tapahtumia ovat mm. loppuvuoden sarjakuvanäyttely Berliinin Suomiinstituutissa, Pop-up Sarjakuvakeskus Fumetto-festivaalilla Sveitsissä, Leipzigin kirjamessut ja sarjakuvafestivaalit, Erlangenin sarjakuvafestivaalit ja Frankfurtin kirjamessut. Tapahtumista tiedotetaan www.finnishcomics.info -sivustolla. © carita pio

Festivaalihumua

Kuusi apurahavuotta Keväällä nimitetty media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunta on jakanut ensimmäiset vuosiapurahansa. Toimikuntaan kuuluvat sarjakuvan edustajina Kaisa Leka (syyskuuhun asti Johanna Rojola), Ville Tietäväinen ja Riitta Uusitalo.

Aikaisempina vuosina muotoilutoimikunta on jakanut sarjakuvataiteilijoiden ja kuvittajien taiteilija-apurahat. Tällä kertaa sarjakuvalle herui yhteensä kuusi apurahavuotta. Kolmivuotisen apurahan sai Pentti Otsamo. Yksivuotisen saivat JP Ahonen, Christer Nuutinen ja Anna Sailamaa.

Sarjakuvista kirjoittava toimittaja Ville Hänninen sai lisäksi kolmivuotisen apurahan taidejournalismin kiintiöstä.

6 sarjainfo 3/2013

Helsingin 28. sarjakuvafestivaaleilla rikottiin taas yleisöennätys, kun kävijöitä oli 28 000 kolmen päivän aikana. Ensi vuoden teemoina on 5.–7.9.2014 sateenkaarisarjakuva ja Saksa.

CUNE Comics-in-Residence -ohjelman haku aukeaa

Kuvia metsästä

© hannu virtanen

Suomen metsämuseossa Lustolla oli kesällä Hannu Virtasen pilakuvanäyttely.

Museoon likeisessä yhteydessä oleva Metsäkustannus julkaisi samalla Virtasen kokoelman Kolme iloista rosvoa ja muita metsätyyppejä. Kirjassa on Virtasen pilakuvia vuosilta 1990–2012, julkaisijoina Metsälehti ja Metsälehti Makasiini.

Parhaiten Mämmilän toisena käsikirjoittajana tunnettu Virtanen on tehnyt lehtiin kaikkiaan noin 300 pilapiirrosta ja lisäksi ison nipun kuvituskuvia. Kuvien valinnat ja taustatekstit on tehnyt Metsälehden entinen päätoimittaja Paavo Seppänen.

Ensimmäinen sarjakuvaväittelijä kuollut Sol Davidson kuoli 19. syyskuuta. 88-vuotiaana menehtynyt Davidson oli ensimmäinen tutkija, joka teki sarjakuvista väitöskirjan Yhdysvalloissa. New Yorkin yliopistoon vuonna 1958 tehty väitöskirja Culture and the Comic Strips käsitteli sarjakuvien kulttuurista merkitystä. Väitöstä ei julkaistu laajempaan levitykseen, mutta tietokirjan sarjakuvasta oli jo aiemmin ehtinyt tehdä esimerkiksi Coulton Waugh, jonka teos Comics (1947) oli ilmeisesti ensimmäinen tietokirja sarjakuvan historiasta ja estetiikasta.

Davidson lahjoitti Floridan yliopistolle merkittävän sarjakuvakokoelmansa. Sen mielenkiintoisin osa koostuu julkaisuista, jotka käyttävät sarjakuvaa koulutus-, kasvatus- ja informointitarkoituksiin.

Lisensiaatintyö sarjakuvan henkilöhahmoista ● FM

Essi Variksen kirjallisuuden lisensiaatintutkielma A Frame of You: Construction of Characters in Graphic Novels tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa kesäkuussa 2013. Tutkielmassaan Varis perehtyi aiemmin kartoittamattomaan alueeseen siitä, kuinka sarjakuvahahmot rakentuvat lukijan mielessä merkityksellisiksi henkilöhahmoiksi.

Tarkasteltavina olivat erityisesti angloamerikkalaiset sarjakuvaromaanit ja kognitiiviset henkilöhahmoteoriat.

Variksen tutkimista sarjakuvaromaaneista on havaittavissa, että vanhat oletukset sarjakuvahahmojen yksiulotteisuudesta eivät enää pidä paikkaansa, vaan hahmot ovat alkaneet kehittyä. Tähän kehitykseen ovat vaikuttaneet muun muassa pitkät julkaisusyklit.

CUNE (Comics Union of Northern Europe) järjestää jälleen ensi vuonna kuukauden mittaisia residenssejä Helsingissä, Riikassa, Tallinnassa ja Malmössä. Lisäksi mukana ovat uudet kohteet Leipzig ja Kiel. Vuoden 2014 residenssien haku järjestetään 1.–30.11.2013 ja taiteilijavalinnat julkistetaan joulukuun alkupuolella.Residensseihin voivat hakea eurooppalaiset ja Euroopassa asuvat sarjakuvataiteilijat sekä alan muut ammattilaiset.

CUNE Comics-in-Residence -ohjelma on saanut tukea mm. EU:n Kulttuuriohjelmalta. Tarkemmat hakuohjeet ja yhteystiedot julkaistaan marraskuun 1. päivänä CUNE-verkoston verkkosivuilla cunecomics.net.

Lempi Ilpolle Kemin 32. sarjakuvapäivät järjestettiin 5.–6. lokakuuta Sarjakuvakeskuksen resurssivaikeuksien vuoksi tapahtuma järjestettiin poikkeuksellisesti vasta syksyllä ja aiempaa pienimuotoisemmin. Teemoina olivat manga ja lasten ja nuorten sarjakuva. Perinteinen Lempi Grand Prix -palkinto annettiin sarjakuvataiteilija Ilpo Koskelalle pitkäaikaisesta työstä Kemin sarjakuvapäivien johdossa ja sarjakuvakeskuksen hallituksen puheenjohtajana. Sarjakuvapäivien ystävien kunniakirjan saivat puolestaan Kemin kaupungin palvelupäällikkö Hannu Teppola ja kulttuuritoimenjohtaja Eero Saija.

Egbert László kuollut Reportage Bureau Laszlon pitkäaikainen toimitusjohtaja Egbert ”Ega” László kuoli 29. elokuuta, 95-vuotiaana. Lászlón merkitys Suomessa julkaistulle lehtisarjakuvalle oli mittava. Kuka tahansa vanhoja sanoma-, yleisaikakaus- ja sarjakuvalehtiä selannut muistaa yrityksen copyright-merkinnän.

1920-luvulla Suomeen tullut ja jo talvisodan aikaan maan kansalaisuuden saanut László laajensi isänsä perustaman kirja-agentuurin toimintakenttää. Reportage Bureau Laszlo välitti eri lehtiin muun muassa valo- ja sarjakuvia. 1950-luvulla esimerkiksi Pecos Bill, Tex, Korkeajännitys ja Nakke Nakuttaja saivat materiaalinsa RBL:n kautta.

Sarjakuvaturisteja Suomeen?

Stan Lynde 1931–2013

● Jenni

● Yhdysvaltalainen

Kallionsivu aloitti tänä syksynä työt Suomen sarjakuvaseuralla matkailuprojektin koordinaattorina. Tarkoituksena on selvittää, millaisia tuotteita sarjakuvaan liittyen voi kehittää: esimerkiksi käyntikohteita, ohjelmapalveluita ja oheistuotteita. Sysäys matkailuohjelman käynnistämiseen tuli havainnosta, että kiinnostus suomalaista sarjakuvaa kohtaan on lisääntynyt ulkomailla. Monet tulevat Helsinkiin käydäkseen sarjakuvafestivaaleilla ja suomalaista sarjakuvaa huomioidaan ulkomaisissa tiedotusvälineissä entistä enemmän.

Kallionsivu toivottaa ideat ja yhteydenotot aiheesta tervetulleiksi: jenni.kalionsivu@sarjakuvaseura.fi.

sarjakuvapiirtäjä ja kirjailija Stan Lynde kuoli syöpään 6.8.2013. Rick O’Shay -sarjakuvan luoja asui karjatilalla Montanassa ja kirjoitti vanhoilla päivillään myös villin lännen romaaneja. Omiin nuoruuden kokemuksiinsa pohjautuvaa Rick O’Shayta Lynde piirsi parinkymmenen vuoden ajan. Sarjaa alettiin levittää sanomalehtiin vuonna 1958 ja Lynde lopetti sen piirtämisen vuonna 1977 sopimuskiistoista johtuen. Pohjoismaissa Lynde on tunnettu etupäässä Mustanaamiolehdessä ilmestyneistä lännensarjakuvistaan.

Tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinto Mauri Kunnakselle ● Kirjailija, taiteilija ja sarjakuvataiteilija Mauri Kunnas (s. 1950) palkittiin 20 000 euron arvoisella tiedonjulkistamisen elämäntyöpalkinnolla lastenkirjoilla tehdystä tiedonjulkistamistyöstä.

Palkintoperusteluissa mainittiin Kunnaksen perusteellinen taustatyö, teosten huolellinen yksityiskohtaisuus ja lukijoiden arvostaminen. Kunnas on tutustuttanut pienet lukijat niin kirjallisuuden avainteoksiin kuin kansanperinteeseen ja historiaankin.

Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto myönnetään merkittävästä tiedonjulkistamistyöstä, joka on lisännyt kansalaisten tietämystä ja antanut virikkeitä yhteiskunnalliselle keskustelulle. Palkinnot jakaa Opetus- ja kulttuuriministeriö.

sarjainfo 3/2013 7

Huoliteltua keveyttä JP Ahonen huomasi uppoutuvansa sarjojensa tekoon syvemmälle ja työläämmin kuin oli ajatellut.

Teksti jyrki vainio valokuva marjaana malkamäki kuvat jp ahonen

H

elsingin sarjakuvafestivaalien alla JP Ahosta jännittää. Useamman vuoden suururakka, lähes 200-sivuinen Perkeros-albumi, on lopultakin valmis ja lähtemässä lukijoiden käsiin. Tekijää mietityttää, millaisen vastaanoton teos saa.

– Osaan arvata, mitä muut olisivat tehneet siinä toisin, Ahonen pohtii. – Arvaan kyllä, mistä siinä tulee palautetta.

Perkeros kertoo aloittelevan bändin takkuilevasta taipaleesta ja taiteellisen itseilmaisun palon todellisuutta mullistavasta, jopa tuhoisastakin voimasta. Tarinan keskeisiä teemoja ovat luovuuteen heittäytyminen ja omaan tekemiseen uppoutuminen. Samoin kävi myös Ahoselle itselleen: albumiprojekti kasvoi tehdessä paljon mittavammaksi ponnistukseksi, kuin alun perin oli ajatus.

– Perkeroksen oli tarkoitus olla aiempia töitäni rosoisempi ja nopeampi rykäys, Ahonen muistelee. Mutta toisin kävi. Piirtäjä päätyi itse uppoamaan syvälle ja näkemään sarjakuvan tekemisen eteen enemmän vaivaa kuin koskaan.

Ahosen viivapiirrostyö saa Perkeroksessa uutta tarkkuutta ja voimaa, se nousee hänen jo aiemminkin loistokkaan värityksensä tasolle. Sivujen kerronta kulkee sujuvasti ja ruutuihin on nyherretty loputon määrä yksityiskohtia.

– Innostuin tekemisestä itse, enemmän kuin ehkä koskaan sitten teini-iän. En ole kyllä var-

8 sarjainfo 3/2013

aukeaman kuvat: perkeros

Suunnitelmallista hulluttelua Ahosen (s. 1981) sekä hänen pitkäaikaisen ideointikumppaninsa KP Alareen sarjakuvakerrontaan kuuluu improvisoinnilta tuntuva keveys. Tarinat ovat täynnä irtonaisia yllätyskäänteitä ja päättömiä vitsejä. Ahonen huomauttaa, että Perkeroksessa tämä vaikutelma on kuitenkin pettävä: tarinaa itse asiassa hiottiin hyvinkin pitkään.

– Kaikki tarinan valinnat ovat harkittuja ja tarkkaan punnittuja, niitä palloteltiin moneen kertaan edestakaisin, useamman vuoden ajan.

Albumiin on rakennettu paljon allegorista ja symbolista kuvasisältöä tarinaa tukemaan, alkaen ruutujen taustalla olevien bäkkärien moninaisista seinägraffiteista, aina siihen saakka, mikä muumihahmo esiintyy kunkin henkilön kahvikupissa.

– Myös hahmoja etsittiin aika paljon. Päähenkilö Akselilla esimerkiksi oli alussa tumma tukka, mutta sitten alkoi tuntua, että se näytti kuvallisesti liian vahvalta. Asvaltinvaaleus korosti paremmin hahmon epävarmuutta.

Toisaalta tekijäkaksikko myös halusi pitää huolen, että liika säätäminen ei tukahduttaisi koko tarinaa. Keveydestä haluttiin pitää kiinni.

– Ei me myöskään haluttu siitä mitään proge-kikkailua, Ahonen naurahtaa.

Musiikista kuviin Perkeroksen idea lähti liikkeelle jo vuonna 2006 Ahosen ja Alareen keskinäisestä heitosta bändisarjiksen tekemiseksi. Kaksikko oli koulukavereita yläasteelta saakka ja yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin olivat aina kuuluneet sekä sarjakuvat että musiikki.

– KP oli meistä aina paitsi se parempi piirtäjä ja kirjoittaja, myös lahjakkaampi muusikko, Ahonen toteaa vaatimattomasti. – Me yritettiin tehdä joitain omia biisejä yhdessä, covereiden soittaminen ei sillä tavalla innostanut. Mutta en minä koskaan uskaltanut mihinkään bändien koesoittoihin, se jäi enemmänkin semmoiseksi omassa makkarissa fiilistelyksi.

Vuodesta 2008 lähtien Alare ja Ahonen kehittelivät tarinaa aktiivisemmin ja henkilöt ja teemat alkoivat hahmottua. Vuoden 2010 keväällä oli kasassa tekstimuotoinen käsikirjoitus. Sen pohjalta Ahonen laati kaksitoista näytesivua kustantajille esiteltäväksi: kaksi kuuden sivun pätkää eri puolilta kirjaa.

WSOY otti kirjan kustannettavaksi ja Ahonen ryhtyi haalimaan itselleen mahdollisimman paljon kaupallisia kuvitustöitä voidakseen koota edes jonkinlaista taloudellista bufferia albumin toteutuksen vaatimaa pitkää työputkea varten.

– Niin että siinä vaiheessa, kun pääsin aloittamaan Perkeroksen kuvakäsikirjoituksen

tekoa vuoden 2012 alussa, olin jo valmiiksi burn outissa, hän nauraa.

Kuvakäsikirjoituksen valmistuttua Perkeroksen lopullinen piirrostyö valmistui, lopputulokseen nähden, huomattavan kiivaassa tahdissa: Ahonen piirsi tarinan vuodessa, samalla pyörittäen vakituisia lehtisarjojaan, viikoittaista Villimpää Pohjolaa ja joka toinen viikko ilmestyvää Puskaradiota.

Tavoiteaikataulu oli ollut vieläkin tiukempi, joten puristus otti koville niin henkisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisestikin.

Oman lisänsä prosessiin toi – sekä hyvässä että pahassa – se, että Ahonen päätti käyttää albumia myös uuden työtekniikan opetteluun.

Perkeroksen kuvat on toteutettu kokonaan digitaalisesti, myös viivapiirroksen osalta.

Alussa laaditun kuvakäsikirjoituksen jälkeen yhtään albumin piirrosta ei ole tehty paperilla.

Alkuun uuden tekniikan omaksuminen vei aikansa, mutta juuri se lopulta oli se ratkaiseva tekijä, joka nosti lopputuloksen uudelle tasolle.

– Halusin tehdä tästä jotain erilaista kuin aiemmin, Ahonen sanoo. – Kokeilin tehdä sarjaa aluksi sekä käsin että diginä, mutta käsin piirretty näytti liikaa Villimmältä Pohjolalta.

Pitkä tekoprosessi koitui lopulta myös albumin eduksi: kuluneiden vuosien aikana Ahonen kehittyi koko ajan lisää tekijänä.

– Nyt en kyllä enää itse tajua, mitä aikanaan niissä ensimmäisissä näytesivuissa näin.

Opiskelijaelämää Ahonen ja Alare, jonka isä oli Puupäähatulla palkittu, nuorena kuollut sarjakuvantekijä Veli-Pekka Alare, piirtelivät siis sarjakuvia yhdessä jo koulussa. Lukiovuosien jammailusarjakuvista Ahonen kokosi kaveriensa kanssa kirjan Ester Pärbergin tarinoita (2009).

Siitä huolimatta Ahonen kuitenkin kertoo päätyneensä ammattimaiseksi sarjakuvante-

▼

maan ainakaan viiteentoista vuoteen kokenut vastaavaa, Ahonen toteaa. – Toivottavasti se innostus välittyy myös lukijalle.

– En pysty tekemään albumia per vuosi, joten toivottavasti sisältöä on niin paljon, että se kestää myös useampia lukukertoja.

Ahonen päätti käyttää albumia myös uuden työtekniikan opetteluun. Perkeroksen kuvat on toteutettu kokonaan digitaalisesti, myös viivapiirroksen osalta. sarjainfo 3/2013 9

perkeros villimpi pohjola

© marjaana malkamäki

”Perkeroksen oli tarkoitus olla aiempia töitäni rosoisempi ja nopeampi rykäys.”

10 sarjainfo 3/2013

Poliittisia eläimiä Koska Villimpää Pohjolaa julkaistaan lehdessä Tampereella, on Ahosen suurin yleisö myös aika Tampere-keskeistä, kun taas muualla Suomessa se rajoittuu enemmän sarjakuvia aktiivisesti seuraaviin ihmisiin. Uutta lukijakuntaa Ahonen on saanut Puskaradio-sarjalla, joka on laajentanut Ahosen ilmaisua ajankohtaiseen satiiriin – ja eläinhahmoihin.

Puskaradio-kokoelma (Arktinen banaani, 2012) on koostettu samoin opein kuin Villimpi Pohjola: sivut on jäsennetty temaattisiksi kokonaisuuksiksi ja niitä sitoo löyhä kehyskertomus.

– Ensimmäiset näytesivuni sarjasta olivat yksinkertaisia, tarkoitukseni oli tehdä siitä enemmän ideavetoista. Mutta ihan mahdottomuuksiin tämäkin on mennyt, Ahonen nauraa.

– Yritän tehdä sarjat niin täyteen gageja kuin mahdollista, jotta ne kestäisivät aikaa albumissakin, vaikka uutiset, johon ne viittaavat, olisivat jo unohtuneet. Mutta kyllä sen tekemisessä varmaan vähän vähemmälläkin voisi päästä.

Puskaradio ilmestyy Journalisti-lehdessä.

Ahonen aloitti lehden piirtäjänä Ville Rannan jälkeen. Koska yleisönä ovat ammattitoimittajat, koki Ahonen alkuun painetta sarjan sisällön suhteen.

– Ajattelin, että tässä täytyisi nyt olla jotenkin erityisen sanavalmis ja nokkela. Alkuun

Kuusitoista viikkoa kestävät tarinat eivät sanomalehden lukijoille oikein toimi. yritin tehdä jutuista vakavampia – mutta sitten ajattelin että ”fuck it, tämmöinen mää nyt oon”, ja laitoin sarjaan enemmän omaa ääntä ja revittelyä.

Eläinhahmot juontuivat toisaalta Ahosen halusta välttää tehdä Villimpi Pohjola -toisintoa, toisaalta hänen varhaisesta kiinnostuksestaan piirroselokuviin. Mutta ne tuovat ajankohtaissatiiriin myös klassisen faabelin tuntua ja mahdollistavat sellaisten asioiden esittämisen visuaalisesti, joita tekstillä olisi vaikea sanoa.

– Niillä voi joko vahvistaa jutun teemaa, tai sitten luoda sille vastakohtia: esimerkiksi jos vahvan henkilön esittääkin heikoksi miellettynä eläimenä, se tuo siihen kontrastia.

Ahonen kokee, ettei halua piirtäjänä julistaa vahvoja teesejä, olla liian mustavalkoinen.

Eläinhahmot auttavat myös esittämään mielipiteitä hieman epäsuoremmin.

Kansainvälisiä työyhteisöjä Kansainvälisiä kokemuksia Ahoselle on kertynyt osallistumisesta Flight-antologiaprojektiin, joka kokosi yhteen nuoria sarjakuvantekijöitä ympäri maailmaa.

Ahonen törmäsi netissä Kazu Kibuishiin, joka toimi projektin päävetäjänä. Tämä kutsui hänet projektin nettifoorumille, ja sieltä edelleen sivuston suljetulle puolelle, jossa sarjojen tekijät pallottelivat tulevia ideoitaan.

– Siellä oli huippuporukkaa. Yleinen ilmapiiri oli avoin ja kannustava. Siellä korostettiin

▼

Kypsyyskokeeseen Ahonen kertoo tehneensä noin 12 sivua uutta materiaalia albumia varten. Sen kautta hän oppi ennakoimaan myös tulevien kirjojen tarpeita sarjaa tehdessään. Hän koosti Pelinavaus-albumin (Arktinen banaani, 2012) kahdesta omakustanteestaan, mutta jäsenteli sisällön uudestaan, lisäten mukaan parikymmentä uutta sivua, joista noin puolet oli kokonaan uusia, puolet aiemmin albumissa julkaisemattomia.

– Sen ongelmaksi kyllä jäi, että materiaalia on niin monelta vuodelta, että niiden tyyli vaihtelee suuresti.

perkeros

kijäksi lähinnä vahingossa ajautuen. Kun hän opiskeli graafista suunnittelua Lapin yliopistossa, mielessä oli ennemminkin ura graafikkona.

– Vaikka piirtelinkin joitain asioita pöytälaatikkoon, en tuntenut toisia piirtäjiä, enkä ollut käynyt festareilla, Ahonen muistelee.

Pesti Aamulehden kesägraafikkona vuonna 2002 avasi kuitenkin mahdollisuuden piirroksille. Lehden viikkoliitteeseen kaivattiin sarjakuvaa ja Ahonen päätyi ehdottamaan, että tekisi sellaisen itse. Ensimmäinen sivu piti saada aikaan viikossa, vaikka mitään varsinaista ideaa sarjan sisällöstä ei vielä ollutkaan.

Näin kuitenkin sai alkunsa Villimpi Pohjola.

– Siinä mentiin kyllä täysin perse edellä puuhun, Ahonen puistelee päätään. – Rupesin alkuun tekemään vain geneeristä sarjakuvaa opiskelijaelämästä, ilman vahvoja henkilöitä.

Mutta sitten yleisöltä saatu palaute rupesi ohjaamaan sarjan kehitystä: ensimmäisen omakustannealbumin jälkeen lukijat toivoivat enemmän hahmovetoisia tarinoita.

– Alkuun hahmot olivat myös aika samannäköisiä, olen sittemmin yrittänyt niitä hiljalleen kehittää.

Hahmojen kehittymistä tapahtui, kun sarja oli puoli vuotta telakalla Aamulehden Allakkaliitteen loputtua. Sen jälkeen sarja palasi lehden sunnuntaisivulle ja siirtyi neliväriseksi.

Ahonen alkoi rakennella sarjaan pitempiä tarinakaaria, mutta huomasi, että myös sillä oli rajansa: kuusitoista viikkoa kestävät tarinat eivät sanomalehden lukijoille oikein toimi.

Ahonen kokee, että lopulta oppi ymmärtämään, miten Villimpää Pohjolaa kuuluu tehdä kasatessaan Kypsyyskoe-albumia (Arktinen banaani, 2011).

– Kokosin ensin kasaan paljon raakamateriaalia ja rupesin rakentamaan yksittäisistä jaksoista isompia kokonaisuuksia vasta kirjan taittovaiheessa, lisäten väliin uusia sivuja, Ahonen selittää. – Tulos ei ole yhtä koherentti kuin suoraan albumiksi tehty tarina, mutta kuitenkin parempi kuin vain kasa irrallisia sivuja.

sarjainfo 3/2013 11

etenkin tarinan hiomisen merkitystä, kuinka se ohjaa tekemisen muita ratkaisuja. How does this work for the story?

– Sitä yhteisöä on ikävä työporukkana.

Ahonen teki sarjat viiteen Flight-antologiaan sekä yhteen Fablewood-antologiaan. Se ei vielä kuitenkaan ole johtanut sen merkittävämpään kansainväliseen läpimurtoon. Siihen olisi vaadittu pidempää tarinaa. Mutta nyt sellainen on Perkeroksen myötä kasassa.

– Se on kyllä vähän kummallinen juttu, Ahonen hämmästelee. – Suomessa minua pidetään ihan äärikaupallisena tekijänä,

villimpi pohjola

Eläinhahmot mahdollistavat sellaisten asioiden esittämisen visuaalisesti, joita tekstillä olisi vaikea sanoa.

mutta Ranskaan tai Yhdysvaltoihin olen sitten jotenkin liian artsy – tai sitten liian amatöörimäinen.

Journalismi-lehden ajankohtainen Puskaradio-sarjakuva on herättänyt huomiota toimittajapiirien ulkopuolellakin.

12 sarjainfo 3/2013

– Ranskassa Lewis Trondheim sanoi minulle päin naamaa, että piirrokseni eivät ole tarpeeksi hyviä. ●

kysy!

KYSYMYS: Katariina Katla – www.katariinakatla.com ● VASTAUS: Kivi Larmola – www.kivilarmola.com

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme!

Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 3/2013 13

© david b

Tuskan ja sairauden vuori David B:n moderni klassikko kertoo epilepsiaa sairastavan veljen tarinan.

Teksti tuomas tiainen

D

avid B:n Epileptikkoa voi hyvällä omatunnolla kutsua klassikoksi. Pyörryttävän rikas, unilla, historialla ja symboliikalla ryyditetty omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani on ranskalaisen uuden aallon sarjakuvan merkittävimpiä julkaisuja. Epileptikko julkaistiin kuutena niteenä 1996–2003 ja on myöhemmin koottu yksiin kansiin lukuisilla kielillä.

Vaikka teoksen alkukielisestä julkaisusta on jo aikaa, taiteilija kiertää vieläkin maailmaa

14 sarjainfo 3/2013

uusien käännösten ilmestyttyä. Tänä vuonna Epileptikko saatiin viimein suomeksi WSOY:n toimesta. David B vieraili syyskuussa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla puhumassa nimenomaan Epileptikosta.

Arvet kasvoissa Epilepsia on aivosolujen poikkeavasta sähköisestä toiminnasta johtuva krooninen neurologinen sairaus, joka ilmenee toistuvina ja ennalta-arvaamattomina kouristelukoh-

tauksina. Aivosolut ovat voineet vaurioitua esimerkiksi päähän kohdistuneessa iskussa tai synnytyksen aikana. Myös aivokasvaimet, aivoverenkierron muutokset tai aivojen aineenvaihdunnan häiriöt voivat aiheuttaa epilepsiaa. Sairaudesta kärsii noin prosentti maailman väestöstä.

Epileptikon keskiössä on David B:n pari vuotta vanhempi veli Jean-Christophe. Kirja alkaa väkevällä kohtauksella, jossa aikuiseksi kasvanut David tapaa veljensä vanhempien

kylpyhuoneessa. Sairaus on runnellut Jean-Christophen tuntemattomaksi, eikä David ole ensin tunnistaa veljeään. Kohtaaminen oli merkittävä.

– Tiesin tuolloin, että siitä tulisi kirjan ensimmäinen sivu. Olin harjaamassa hampaitani, kun veljeni astui sisään. Hänellä oli arpia joka puolella kehossaan, ei etuhampaita, ja jatkuvat kouristelut olivat vieneet hiukset takaraivolta. Hän oli liikunnan puutteen ja lääkkeiden turvottama. Sairaus oli piirtänyt itsensä näkyviin.

Tarina alkaa vuodesta 1964, jolloin Jean-Christophe saa ensimmäisen kohtauksensa. Hän on tuolloin seitsenvuotias, pikkuveli Pierre-François viiden vanha. Pikkusisko Florence, joka on kirjoittanut Epileptikon johdannon ja jälkisanat, oli neljän.

David B kuvaa epilepsian lohikäärmeeksi. Kirjan etukannessa lohikäärmeellä on Jean-Chris-

tophe tiukasti leuoissaan, takakannessa sen häntä on kiertynyt keräksi tämän sisälle. Kristillinen pahan symboli tuntui lapsesta konkreettiselta selitykseltä.

Pierre-François todella uskoi, että Jean-Christophen sisällä mellasti lohikäärme.

– Emme tienneet, mistä veljeni epilepsia johtui. Hänellä ei ollut epämuodostumia, sairauksia tai aiempia ongelmia aivojen kanssa.

Nyt tiedämme, että kyseessä on ikään kuin sähköinen myrsky aivoissa.

Piirileikkiä Useimpien epileptikoiden sairaus pysyy tänä päivänä hallinnassa modernin lääketieteen keinoin. Beauchardien perhettä kohdannutta onnettomuutta ei 1960-luvulla osattu selittää saati hoitaa. Jean-Christophea kierrätettiin lääkäriltä toiselle, tuloksetta. Joskus oireet helpottivat,

mutta palasivat joka kerta. Kaiken huippu on pariisilaisen neuropsykiatrin diagnoosi: ”Hyvä rouva, poikanne on häijy.”

Kun perinteinen lääketiede ei kyennyt parantamaan Jean-Christophea, vanhemmat turvautuvat vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin. Beauchardit etsivät vastausta niin akupunktiosta, spiritismistä, esoteerisesta kirjallisuudesta kuin magnetismin taitavasta puoskarista. Radikaalein veto on muuttaa kesällä 1969 maaseudulle makrobioottiseen kommuuniin.

– Olimme toiveikkaita joka kerta, kun vanhempani esittelivät uuden hoitomuodon. Kun mikään ei kuitenkaan koskaan auttanut, olin hyvin pettynyt. Liian monen pettymyksen jälkeen lakkasin uskomasta.

Isä ja äiti Beauchard sen sijaan eivät menetä uskoaan etsiessään hoitokeinoa päämäärätietoisesti.

Koko Beauchardin perheen elämä pyörii Jean-Christophen sairauden ympärillä. Lopulta se sairastuttaa muutkin perheenjäsenet.

Identiteetin uusjako Jean-Christophen käytös muuttuu arvaamattomaksi. Hän ihan-

”Hyvä rouva, poikanne on häijy.”

noi ehdotonta valtaa ja on kiinnostunut Hitleristä ja Stalinista.

Seinälleen Jean-Christophe ripustaa piirtämänsä natsilipun, mutta David B ystävineen pakottaa hänet ottamaan sen alas. Natsiinnostus nostaa päätään aina silloin tällöin. Muutamaa vuotta myöhemmin hakaristin piirtäminen ei enää onnistu sairauden rappeuttamalta, vaikka JeanChristophe käyttää siihen koko iltapäivän.

– Veljeni kiinnostus diktaattoreita kohtaan johtui hänen sairaudestaan. Koska hän tunsi itsensä heikoksi, hän etsi voimaa Hitleristä. Hän oli kiinnostunut vahvoista ihmisistä.

Jean-Christophe ei perustanut antisemitismistä. Nuori PierreFrançois puolestaan tunsi vetoa juutalaiseen kulttuuriin.

– Perin kiinnostuneisuuden äidiltäni. Hän tapasi Pariisista saapuneita juutalaispakolaisia sota-aikaan pienessä kotikylässään. He kertoivat äidilleni teatterista, elokuvista ja kirjoista. He edustivat kulttuuria.

Pierre-François kuulee äidiltään, että tämä olisi halunnut kastaa poikansa Davidiksi. Ankara oikeistolaismielinen isänisä vastusti ajatusta. Tämän mukaan David oli liian juutalainen nimi.

Kuten ihailemansa intiaanit Yhdysvaltain tasangolla, PierreFrançois hänkin päättää vaihtaa nimensä saavutettuaan tärkeän etapin elämässään.

– Halusin olla joka suhteessa erilainen kuin veljeni. Hän oli kiinnostunut Hitleristä, minä juutalaisuudesta. Otin käyttöön kolmannen etunimeni Davidin.

Ylös vuorenrinnettä Graafisesti Epileptikko on jyrkän kontrastinen, pyörteilevän koristeellinen mustan ja valkean liitto.

Vahva kuvakerronta tukee tarinan tummuutta. Omaelämäkertaan unia, mytologiaa, historian melskeitä ja symboliikkaa sekoittanut David B ei halunnut kuvittaa Epileptikkoa liian realistisesti.

– Olisin voinut kuvittaa tarinan autenttisesti 1960- ja 70-lukujen miljöillä. Päätin kuitenkin piirtää yksinkertaisella mustavalkoisella tyylillä, värejä välttäen. Realismin sijaan käytin kuvituksessa paljon metaforisia elementtejä.

Eräs Epileptikon avainruuduista esittää, kuinka Jean-Christophe seisoo lääkärien piirittämänä.

Voimakas kuva kertoo väkevällä tavalla turhautumisesta lääketieteen kyvyttömyyteen sekä lääkärien kiinnostuksesta sairauteen sinänsä, ei sen kantajaan.

▼

Sairaus on runnellut Jean-Christophen tunnistamattomaksi.

sarjainfo 3/2013 15

– Ei olisi ollut mitään mieltä piirtää sivua toisensa perään vanhempiani käymässä lääkärillä.

Asian voi esittää piirroksen avulla paljon kiinnostavammin.

David B:n käyttämät metaforat tuntuivat toisinaan täysin todellisilta.

– Epilepsiakohtauksia kuvasin ensin realistisin keinoin ja myöhemmin piirtämällä lohikäärmeen, joka ottaa Jean-Christophen valtaansa. Veljeni todella näytti siltä, kuin hänen sisällään olisi ollut käärme. Koska oikeasti uskoin lohikäärmeeseen, minulle tämä tapa esittää epilepsiakohtaus on realistinen.

Läpi Epileptikon David B kuvaa veljensä ja koko perheensä vaikeaa taivalta nousuna vuorelle. Tähän viitataan myös kirjan ranskankielisessä nimessä L’Ascension du haut mal. ”Haut mal” on vanhahtava ranskankielinen nimitys epilepsialle. Sana ”haut” puolestaan tarkoittaa sekä suurta että vuorenhuippua. David B:lle epilepsia on lohikäärmeen lisäksi jyrkkärinteinen tuskan ja sairauden vuori.

Runsas mustan värin käyttö kuvaa niin ikään tuntoja sairauden vammauttaman perheen raskaasta taipaleesta. Epileptikon sivuilla on usein enemmän mustaa kuin valkeaa.

– Käytin paljon mustaa, koska siltä meistä todella tuntui. Veljeni sairaus sai koko perheeni voimaan pahoin.

Rikas kuvitus ammentaa puupiirroksista ja vieläkin muinaisemmasta taiteesta. David B:n vanhemmat olivat kumpikin kuvaamataidonopettajia, ja kotona oli inspiroivia taidehistoriasta kertovia kirjoja selailtavaksi.

– Pidin kovasti assyrialaisesta ja atsteekkien taiteesta. Näiden kansojen taiteessa perspektiivi on usein litteä, ja samankaltaisten piirrosten tekeminen onnistui lapseltakin. Käytin samanlaisia kuvitusratkaisuja Epileptikossa.

Joskus jotkut henkilöt ovat suuria ja toiset pieniä.

Uuteen nousuun David B tunnetaan niin Epileptikosta kuin roolistaan ranskalaisen uuden aallon sarjakuvan läpimurrossa. Toukokuussa 1990 hän perusti yhdessä Lewis Trondheimin, Jean-Christophe Menun, Mattt Konturen, Patrice Killofferin, Stanislasin ja Mokeït’n kanssa L’Association-sarjakuvakustantamon.

1990-luvun alussa ranskalainen 16 sarjainfo 3/2013

➜ Epileptikon sivuilla on usein enemmän mustaa kuin valkeaa. vakavampi sarjakuva oli lamassa markkinoiden vaatiessa metritavaraa. L’Association perustettiin juuri oikealla hetkellä.

– Löysimme yleisömme välittömästi. Aloitimme pienestä, nyt L’Association on Ranskan tärkein itsenäinen sarjakuvakustantaja.

Totta kai oli olemassa riski, mutta ymmärsimme, että aika oli oikea tällaisen kustantamon perustamiselle.

Lewis Trondheimin, Dupuy & Berberianin ja Marjane Satrapin klassikot myyvät edelleen. Ne tuovat tuloja ja antavat L’Associationille edun kilpailijoihin nähden. Reservin ansiosta L’Associationin asema oli vankka myös hankalina aikoina.

Vuonna 2005 Menu julkaisi teoksen Plates-bandes, jossa hän ruoti ranskalaisen sarja-

kuvan kehityskulkuja. Moni L’Associationin perustaja julkaisi töitään suurten kustantamojen kautta. Menua närkästytti indieestetiikan kauppaaminen suurille toimijoille, kuten myös itsenäisen sarjakuvan väljähtyminen. Samoihin aikoihin moni L’Associationin perustajista ja taiteilijoista vaihtoi kustantajaa. David B jätti laivan vuonna 2005. Muutamaksi vuodeksi, sillä nyt hän on palannut takaisin. Menu sen sijaan on lähtenyt.

– Koko juttu on hyvin monimutkainen. Halusimme jatkaa Menun kanssa, mutta hän ei halunnut jatkaa meidän kanssamme. Sovimme, että hän lähtee ja me tulemme takaisin. Menu on perustanut oman kustantamonsa, eikä sillä mene juuri nyt kovin hyvin. Ajat ovat vaikeat. ●

David B Syntynyt: 1959 Nîmesissä, Ranskassa Oikealta nimeltään: Pierre-François Beauchard Julkaisuja: Epileptikko (1996–2003, suom. 2013), Les meilleurs ennemis – Une histoire des relations entre les Etats-Unis et le Moyen-Orient 1 (2012) Palkintoja: Epileptikon 4. osa palkittiin Angoulêmessa vuonna 2000, Ignatz-palkinto koko sarjasta 2005.

Oli mukana perustamassa taiteilijavetoista L’Association-sarjakuvakustantamoa vuonna 1990.

➜ vier

as k

ynä

© heta

Sarjakuvakin voi olla korkeakulttuuria anssi ylirönni

T

aiteenlajien jaottelulla on pitkät perinteet. Platonin Gorgias-dialogissa Sokrates pitää mielistelyyn pyrkiviä taiteenlajeja vahingollisina, sillä ne vetoavat kuulijan tai katsojan haluun nauttia, sen sijaan että kasvattaisivat ihmisiä paremmiksi. Sokrateen mielestä taiteen pitäisi nautintoon keskittymisen sijasta olla kiinnostunut sielun parhaasta. Mielistelevien ja sielukkaiden taiteenlajien välinen raja on elänyt historian kulussa ja uusia taidemuotoja on tyypillisesti pidetty vanhoja alempiarvoisina.

Sarjakuva on perinteisesti työnnetty kokonaisuudessaan alempaan joukkoon, jos sitä on ylipäänsä pidetty taiteena.

pakottanut puhtaan maun puolustuskannalle.

Helppoihin nautintoihin mieltyneet ihmiset tyypillisesti syyttävät puhtaan maun puolustajia elitisteiksi ja snobeiksi. Kuitenkin myös populaarikulttuuria voi nykyään kuluttaa elitistisesti. Itsereflektiiviset ja statuksestaan tarkat ihmiset voivat korostaa kuluttamisessa omaa aktiivisuuttaan ja erottautua täten rahvaasta, joka hakee samoista tuotteista rehellisesti vain viihdettä. Rahvaanomaisen käytöksen ylevöittämiseksi täytyy keksiä jokin erottautumisen keino – aktiivisuuden lisäksi tällainen on ironia.

Mielestäni ironisesta asenteesta henkii voimakas elitismi. Ironiset kulttuurin kuluttajat

Kaikki sarjakuva ei ole eikä pyri olemaan populaaria, ei massojen kulttuuria eikä viihdyttävääkään.

Huoli ihmisen sielun parhaasta ei ole yksistään motivoinut pitämään taiteita arvottavia jakoja yllä. Taiteiden kuluttaminen on sopinut aseeksi symbolisesta vallasta käytäviin kamppailuihin. Sosiologi Pierre Bourdieun mukaan taiteiden hierarkia vastaa kuluttajien sosiaalista hierarkiaa. Maut toimivat yhteiskuntaluokan merkitsijöinä ja vahvistavat ryhmien välisiä eroja. Kulttuurituotteet muutetaan merkeiksi, jotka voivat viestiä kuluttajansa hienostuneisuudesta tai vulgaarisuudesta.

Bourdieun mukaan puhdas maku perustuu inholle kaikkea helppoa kohtaan. Helppo on yksinkertaista ja pinnallista, vaivattomasti tulkittavaa ja kulttuurisesti epävaativaa. Puhdas maku luokittelee liian välittömästi saavutettavissa olevat nautinnot primitiivisiksi ja lapsellisiksi. Sarjakuva on näyttäytynyt vulgaarisuutta tihkuvana ja helppoja nautintoja lupailevana kulttuurin muotona, joka on soveltunut korkeintaan lapsille.

Tilanne on nyky-ympäristössämme erilainen kuin Bourdieun 1970-luvun Ranskassa. ”Barbaarinen maku” on populaarikulttuurin muodossa rynninyt esiin, tullut legitiimiksi ja

asettavat itsensä tavallisten kuluttajien yläpuolelle. Se osoittaa, että kulttuurin avulla tehtävä sosiaalinen erottelu löytää vaivattomasti uusia muotoja vanhojen tilalle. Tutkijatohtori Marko Ampuja on kirjoittanut, että kulttuurintutkimuksen valtavirta näkee minkä tahansa populaarikulttuurin kuluttamisen aktiivisena ja merkityksellisenä toimintana, vaikka tosiasiassa suuri osa siitä on rutinoitunutta toimintaa vailla motivaatioita.

Kulttuurintutkijat hehkuttavat, miten ihmiset leikittelevät refleksiivisesti identiteeteillään ja vapautuvat säätelevien rakenteiden määräysvallasta. Vaikka ironia mahdollistaakin etäisyyden ottamisen valtajärjestelmiin, ei se tarjoa niille mitään vaihtoehtoja vaan sitoo ajattelun samoihin symbolisiin prosesseihin, joista se pyrkii irti.

Immanuel Kant kirjoitti aikoinaan piikikkäästi, että välttääkseen moitteet, henkilö, jolla ei ole makua, väittää, että jokaisella on oma makunsa. Mauttoman henkilön väitteeseen yhtyy relativistinen näkemys, jonka mukaan kulttuurin arvosteluun ei voi kehittää päteviä, objektiivisia ja universaaleja mit-

tapuita, sillä kaikki on kiinni täysin subjektiivisesta mausta. Ja koska makua ei voi jalostaa paremmaksi (mitään parempaahan ei ole), niin kaikki taidekriitikotkin lienevät turhia.

Postmoderniin sisältyvä individualistinen, asiantuntijuuden kyseenalaistava eetos tulee tässä näkyviin. Kuvaan sopiikin se, että esimerkiksi Sarjakuva-Finlandian valitsijat eivät ole olleet sarjakuva-alan asiantuntijoita eivätkä täten välttämättä harjaantuneita purkamaan sarjakuvien koodistoja. Ei tuomareita kuitenkaan kadulta ole poimittu, vaan julkisuudesta – julkisuushan tunnetusti pätevöittää ihmisen kaikkien alojen asiantuntijaksi postmoderninakin aikana. Toki ulkopuoliset tuomarit voivat tehdä avoimempia ja ennakkoluulottomampia valintoja kuin asiantuntijat.

Väitän, että jako korkeaan ja populaariin ei ole itsessään ongelmallinen. Ongelma piilee siinä, että jaottelu tehdään väärällä tavalla, kokonaisten taiteenlajien välillä. Sarjakuva on perinteisesti sijoitettu kokonaan populaarikulttuuriin, vaikka kaikki sarjakuva ei ole eikä pyri olemaan populaaria, ei massojen kulttuuria eikä viihdyttävääkään. Tämän todistaa jo pelkkä vilkaisu myyntilukuihin tai Puupäähatulla palkittujen nimiin, joiden enemmistöstä suuri yleisö ei ole koskaan kuullutkaan.

Sarjakuva on monipuolinen ilmaisumuoto, joka kykenee pelkän viihdyttämisen lisäksi myös kasvattamaan ihmistä paremmaksi.

Ehkä tämä käsitys yleistyy tulevaisuudessa.

Eihän kukaan pidä enää elokuvaakaan pelkkänä massaviihteenä, vaikka genreistä ehkä suurimman muodostavatkin pornoelokuvat, jotka ovat malliesimerkki helpoista ja suoraan miellyttämiseen pyrkivistä kulttuurituotteista.

Mitään ehdotonta ”joko tai” -logiikkaan perustuvaa jakoa korkean ja populaarin välille ei tietenkään voi tehdä, sillä erot ovat liukuvia. Jaon ei tarvitse myöskään olla arvottava, sillä molempiin kategorioihin sisältyy monentasoisia tuotteita. Kyse on vain siitä, että nämä kulttuurin muodot tyydyttävät erilaisia tarpeita.

Anssi Ylirönni on sarjakuvaharrastaja ja -piirtäjä, joka bloggaa osoitteessa paaliukuovienvalissa.blogspot.fi.

sarjainfo 3/2013 17

Ulli Lust ei enää häpeä omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekemistä. Suunnitelmissa on kahden osan verran jatkoa hittiteokselle Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä.

Kertomuksia itsestä ja ajasta teksti laura antola kuva jussi pakkanen

18 sarjainfo 3/2013

Villit vuodet 17-vuotiaana, juuri koulunsa keskeyttäneenä nuorena punkkarina Ulli kokee seikkailunsa Italiassa sankarimatkana. Antiikin tarinoiden tyyliin hänkin lähtee kotoaan taistelemaan lohikäärmeitä ja ilkeitä velhoja vastaan. Vastoinkäymisiä matkalla riittää, aina ahdistelevista miehistä petolliseen ystävään.

Lähes 30 vuotta myöhemmin Lust kertoo, että hänen kirjansa lukemisen jälkeen lähes kaikki kysyvät

samaa: oliko vaikeaa palata nuoruuden hurjiin kokemuksiin?

Vaikka Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä käsittelee paikoin todella rankkoja asioita Lustin menneisyydestä, hän kertoo nauttineensa teinivuosiinsa palaamisesta. Oli hauskaa muistella villejä vuosiaan ja kirjoittaa tarinaa tytöistä, jotka olivat niin täynnä energiaa ja asennetta. Edes pahojen tapahtumien muisteleminen ei ollut tuntunut hänestä vaikealta, sillä niistä on kulunut jo paljon aikaa.

Miesten aggressiivisen seksuaalisuuden ja ahdistelun kuvaamisen kautta Lust pääsi hyvin käsiksi siihen, minkä koki kaikkein häiritsevimmäksi matkansa aikana.

– Naisena olin koko ajan näkyvillä ja esillä, mutta ihmisenä olin näkymätön. Mitään, mitä sanoin, ei kuunneltu tai kunnioitettu. Kun sanoin ei, sillä ei ollut mitään merkitystä.

Etelä-Italiassa miesten käytös oli erityisen dominoivaa ja päällekäyvää. Miesten tuijottavat katseet ja kopeloivat kädet on kuvattu sarjakuvassa todella elävästi. Lukija saattaa melkein tuntea ne omalla vartalollaan.

Vaikka Lustin kokemuksista on aikaa jo yli 25 vuotta, hän ei silti usko, että esimerkiksi Sisiliassa naisten asema olisi parantunut. Machokulttuuri elää edelleen vahvana, ja vaikka naiset saavatkin nykyisin pukeutua housuihin, ei silti ole epäselvää, kenen sana painaa edelleen eniten yhteiskunnassa.

Feminististä sarjakuvaa Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä kertoo yhteiskunnasta, jossa naisen seksuaalisuuteen ei suhtauduta terveellä tavalla. Miehet kokevat oikeudekseen käyttää naisia kuin esineitä, tai pahimmassa tapauksessa jopa ajattelevat voivansa omistaa naisen. Järkytys on valtava nuorelle naiselle, joka useimpien muiden tapaan kokee olevansa tasa-arvoinen miesten kanssa. Vasta astuessaan työelämään tai muihin instituutioihin naiset huomaavat olevansa epätasa-arvoisessa asemassa.

– Totta kai olen feministi, mutta olen myös sitä mieltä, että jos kaikki ajattelisivat miesten ja naisten olevan tasa-arvoisia, feminismiä ei tarvittaisi, Lust toteaa.

Lustia nolotti alun perin omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekeminen. Hän ajatteli, että itsestään kirjoittaminen olisi itsekeskeistä ja että siitä syntyisi vaikutelma, että hän pitäisi omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan tärkeämpinä kuin muiden. Puolisonsa ylipuhumana hän kuitenkin rohkaistui ja päätti kertoa tarinansa.

Itsestä kirjoittaminen oli lopulta Lustille helppoa, koska silloin ei tule loukanneeksi muita. Omia tyhmiäkin tekoja on helppo muistella ja kertoa asiat niin kuin ne tapahtuivat.

– Muut ihmiset usein loukkaantuvat ja kokevat tulevansa arvostelluiksi. Kun kirjoittaa omista hölmöilyistään, ei ole sitä vaaraa.

▼

I

tävaltalaissyntyinen, vuodesta 1995 Berliinissä asunut ja työskennellyt Ulli Lust (s.1967) saapui vieraaksi Helsingin 28. sarjakuvafestivaaleille.

Aika olikin täydellinen ensimmäiselle Suomenvierailulle, sillä ensimmäinen suomennettu teos, Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä (Heute ist der letzte Tag vom Rest deines Lebens, 2009), ilmestyi keväällä.

Lustin nuoruuden seikkailuista 1980-luvulla kertova sarjakuvaromaani on niittänyt mainetta ympäri Eurooppaa ja vuonna 2011 Lust palkittiin sarjakuvastaan Angoulêmen sarjakuvafestivaalien Prix Révélationilla. Kyseessä on eeppinen, omaelämäkerrallinen tarina kahdesta nuoresta punkkaritytöstä, jotka pakenevat Itävallan ahdasmielistä ilmapiiriä kesäiseen Italiaan. Kuten monet muut loistavat road-kertomukset, myös Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä kertoo itse matkustamisen lisäksi ystävistä, aikuiseksi kasvamisesta ja itsenäistymisestä.

Teini-ikäisen Ullin tarina vaikuttaa paikoitellen niin hurjalta, että lukijan on vaikea uskoa sitä todeksi. Alaikäiset nuoret ylittävät rajan Italian puolelle ilman passia, rahaa, vaihtovaatteita tai tietoa yöpaikasta. He lyöttäytyvät Roomassa muiden puistoissa ja kaduilla asuvien nuorten joukkoon ja oppivat tärkeitä taitoja ruokarahan kerjäämisestä puistojen parhaisiin nukkumapaikkoihin. Välillä Ulli ja hänen ystävänsä Edi saavat yösijaa satunnaisten miesten luota, mutta mitä kauemmas etelään matka jatkuu, sitä selvemmäksi käyvät miesten vaatimat vastapalvelukset. Lopulta tytöt sotkeutuvat jopa Italian mafiaan.

Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä hämmästyttää yksityiskohtaisella henkilöiden ja tapahtumapaikkojen kuvauksella. Italian maaseudun maisemat, Rooman kaupunkimiljöö sekä rantakaupunkien pienet ravintolat on piirretty todella yksityiskohtaisesti. Samoin Ullin ja Edin tapaamat ihmiset ovat todella elävästi kuvattuja kaikessa karikatyyrimäisyydessään. On hämmästyttävää, miten hän on onnistunut tekemään yli 25 vuoden takaisista kokemuksista niin yksityiskohtaisen kertomuksen.

– Pidin päiväkirjaa Italian rajalle asti, tai ehkä Veronaan. Matkamme oli laiton, joten en uskaltanut kirjoittaa sen pidemmälle. Entä jos olisimme jääneet kiinni?

Lust tekee Saksassa sarjakuvareportaaseja, ja kertoo niiden parissa työskentelyn kehittäneen hänen yksityiskohtien tajuaan.

– Reportaaseja tehdessäni teen aina paljon taustatyötä. Tällä kertaa vain tein sitä oman pääni sisällä.

sarjainfo 3/2013 19

Ulkopuolisen silmin Vaikka Lust kertoo selvästi omista nuoruuden kokemuksistaan, sarjakuvan kerronta ottaa etäisyyttä päähenkilöönsä. Ajallinen etäisyys mahdollistaa sen, että Lust kertoo tarinaa taiteilijana, tavallaan ulkopuolisena henkilönä, jolla on koko ajan tiedossaan mihin matka seuraavaksi etenee ja mikä nuoria siellä odottaa. Tapahtumat olisivat voineet tapahtua myös jollekin muulle – sarjakuva ei keskity varsinaisesti juuri Ulli Lustin henkilökohtaisiin ajatuksiin tai tunteisiin ja niillä mässäilyyn, vaan se kertoo enemmänkin aikakaudesta ja ihmisistä, jotka elävät tietyssä ympäristössä.

– Ennen koin olevani friikki ja ajattelin, ettei tarinani kiinnostaisi ketään. Nyt huomaan, että monet muut ovat kiinnostuneita kokemuksistani.

Nykyään omaelämäkerrallisuus ei enää nolota Lustia. Tärkeintä hänelle on saada kunnioitusta. Pienen kotikylän asukkaiden suhtautuminen on myös muuttunut vuosien aikana ja ehkä myös kirjan myötä. Aiemmin Lust oli epäonnistuja ja hylkiö, nyt häneen suhtaudutaan mukavasti ja ystävällisesti.

Koulun keskeyttäminen, kuukausiksi ulkomaille katoaminen ja tämän jälkeen vielä nuorena raskaaksi tuleminen asettivat Lustin epäsuosiolliseen asemaan maalaisyhteisössä, mutta hän on kääntänyt ulkopuolisuuden kokemuksensa voitokseen sarjakuvan keinoin.

Tarinan lopetus jää avoimeksi ja herätti myös sarjakuvafestivaalien yleisössä kysymyksiä Lustin esiintymisen jälkeen. Lopetuksen tarkoitus on näyttää, että matka jatkuu, koettelemukset eivät ole murtaneet Lustia eikä tie ole päättynyt.

Lust valmistelee tällä hetkellä uutta sarjakuvaa, joka on edellisen tapaan omaelämäkerrallinen. Tällä kertaa tarinan fokuksessa on parikymppinen Ulli, joka yrittää löytää paikkansa maailmassa teini-iän seikkailujen jälkeen.

Tuoreena äitinä hän haaveilee taiteen tekemisestä, mutta huomaakin, että kouluttamattomalle nuorelle naiselle on tarjolla lähinnä yksitoikkoista työtä palvelusektorilla. Tarina kertoo samalla naisen seksuaalisuuden heräämisestä.

– 17-vuotiaana olin enemmän kiinnostunut halailusta ja pussailusta, ja seksi oli lähinnä välttämätön paha. Tulevassa kirjassa kerron siitä, miten alan vihdoin nauttia omasta sek-

suaalisuudestani, Lust kertoo.

Hän kokee tärkeäksi käsitellä tervettä naisten seksuaalisuutta vastapainona edellisen sarjakuvan synkille tilanteille.

Uuden sarjakuvan piirtämisen lisäksi Lust tarttuu seuraavaksi täysin uudenlaisiin tehtäviin. Hän alkaa opettaa kuvittamista ja sarjakuvaa taidekoulussa Hannoverissa.

Sekä Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä että tuleva kirja ovat osa trilogiaa, jonka viimeisessä osassa Lust tulee kertomaan elämästään nelikymppisenä.

– Toivottavasti saan uusiinkin tarinoihin samalla tavalla yksityiskohtia, vaikka muistini ei enää olekaan yhtä hyvä kuin 17-vuotiaana.

”Pidin päiväkirjaa Italian rajalle asti, tai ehkä Veronaan.

Matkamme oli laiton, joten en uskaltanut kirjoittaa sen pidemmälle. Entä jos olisimme jääneet kiinni?”

Ideasta sarjakuvaksi Lust kertoo piirtävänsä mieluummin pitkiä tarinoita kuin lyhyitä novelleja. Hänelle on tärkeää tutustua kunnolla hahmoihin ja löytää piirrostyyli, joka sopii tarinaan.

Lyhyissä jutuissa ja esimerkiksi sarjakuvareportaaseja tehdessä hahmojen ja tarinan kehittelylle ei ole yhtä paljon tilaa. Uuden sarjakuvan työstämisen hän aloittaa pienestä ideasta, jota alkaa sitten kehitellä eteenpäin.

Hän etenee askel kerrallaan ensimmäisestä mieleen juolahtavasta asiasta kohti kokonaisempaa tarinaa. Kuvat Lust saattaa piirtää kaksi-kolme kertaa, mutta ei ole perfektionisti, joka viilaa jokaista ruutua loppuun asti.

Lustin piirrosjälki onkin huolettoman ja vaivattoman näköistä, vaikka piirtäminen ei kuulemma aina sujukaan kuin itsestään.

Juuri kuvat kiehtovat häntä eniten sarjakuvailmaisussa. Hän nauttii ilmaisun vapaudesta ja uusien visuaalisten keinojen löytämisestä.

Mitä seuraavaksi?

© ulli lust

Helsingin festivaalien jälkeen Ulli Lust suuntaa New Yorkin Small Press Expoon puhumaan kirjastaan. Vastaanotto Yhdysvalloissa on ollut todella positiivista, mikä on yllättänyt Lustin. Hän uskoo suosion syynä olevan ainakin osittain se, että sisilialainen machokulttuuri ja mafia ovat niin tuttuja ilmiöitä Yhdysvalloissa.

Rooman kuumat yöt ja ystävien hauskanpito välittyvät lukijalle.

20 sarjainfo 3/2013

Convention Centerin ympäristö täynnä festarivieraita ensimmäisenä aamuna.

© laura antola

Kun unelma ja todellisuus kohtaavat

– ensikertalaisen kokemuksia Comic-Conista San Diego Comic-Con tunnetaan yhtenä maailman suurimmista sarjakuvatapahtumista. Sarjakuvat ovat kuitenkin saaneet väistyä tv- ja elokuvamaailman tieltä.

Teksti laura antola

sarjainfo 3/2013 21

V

uosi 2000 oli käänteentekevä elämässäni. Silloin tutustuin ensimmäisen kerran supersankarisarjakuviin, ja jäin kertaheitolla koukkuun – Marvelin universumi tarjosi kaikkea mitä teini-ikäinen saattoi kaivata. Eksoottisia tapahtumapaikkoja, kauniita ja komeita sankareita sekä tietysti eeppisiä hyvän ja pahan taisteluja. Muutama vuosi ensikosketuksen jälkeen sain kuulla San Diegon ComicConista, jossa muut kaltaiseni sarjakuvanörtit ympäri maailmaa kokoontuvat kuuntelemaan kiinnostavia paneelikeskusteluja, ihailemaan uskomattomia naamiaisasukilpailun osallistujia sekä tietysti puhumaan sarjakuvista. Sinne olisi pakko päästä!

13 vuotta myöhemmin fanitytön unelma vihdoin toteutui, ja onnistuin hankkimaan monimutkaisten käänteiden jälkeen itselleni lipun yhdeksi päiväksi, joka oli sunnuntai eli viimeinen festaripäivä. San Diegoon saavuin kuitenkin hyvissä ajoin jo keskiviikkoiltana ihailemaan kaupungissa vallitsevaa tunnelmaa.

Kolmena ensimmäisenä festaripäivänä keskityin ihmettelemään San Diegon turistikeskustan valloittaneita vieraita. Kadut olivat niin täynnä ihmisiä, että eteneminen oli vaikeaa. Joka kadunkulmassa oli meneillään kuvaussessiot, kun toinen toistaan upeampiin popkulttuurista tuttuihin asuihin pukeutuneet festarikävijät poseerasivat muille. Odotin kärsimättömänä omaa vuoroani astua San Diegon jättimäisen kongressikeskuksen ovista sisään.

Comic-Conia, viralliselta nimeltään San Diego Comic-Con Internationalia, on järjestetty vuodesta 1970. Tapahtuma on vuosikymmenten aikana kulkenut useilla eri nimillä, ja myös tapahtumapaikka on vaihdellut sitä mukaa kun yleisömäärät ovat kasvaneet yhä suuremmiksi. Vuodesta 1991 alkaen paikkana on ollut San Diego Convention Center, jossa Comic-Con järjestetään näillä näkymin ainakin vielä vuonna 2015. Tämän jälkeen rakennus menee remonttiin. Valtavasta messuhallista olisi tarkoitus tehdä vielä suurempi, jotta se pystyisi edelleen tarjoamaan palveluitaan SDCCI:n kaltaisille tapahtumille. Viime vuosina kävijämäärät ovat liikkuneet noin 130 000:ssa, Convention Centerin kapasiteetin äärirajoilla.

pään sekä sen lisäksi tutkimaan näytteilleasettajien kojuja.

Olin valmistautunut huolella ja lukenut tapahtuman blogista, että suosittuihin paneeleihin saattaa joutua jonottamaan useita tunteja. Niinpä suuntasin hyvissä ajoin kohti toista kerrosta ja salia, jossa puhuisivat John Romita Jr., Roy Thomas sekä Brian Michael Bendis. Vielä kun aiheena oli Ryhmä-X:n, Kostajien, Nick Furyn ja Tohtori Oudon 50-vuotissyntymäpäivä, olin varma, että mukaan olisi todella vaikeaa mahtua.

Paikalle tullessani käytävä oli kuitenkin tyhjä, eikä missään näkynyt innokkaita sarjakuvafaneja odottamassa legendaaristen Marvel-konkareiden keskustelua.

Sen sijaan erään tietyn salin ulkopuolella kiemurteli jatkuvasti uskomattoman pitkä jono. Hall H, kongressikeskuksen suurin sali, jossa valtavat mediakonglomeraatit Warner Brosista Marveliin ilmoittavat uusista elokuvista ja tv-sarjoista. Siellä Hollywood-julkkikset, kuten Harrison Ford, Jennifer Lawrence ja

Jonotin saadakseni ottaa vastaan mainoksia.

Amerikassa kaikki on suurempaa Tapahtuma on valtava. Sen suuruutta on lähes mahdotonta käsittää, ennen kuin on itse ollut paikan päällä. Alakerran isossa hallissa on satoja näytteilleasettajia isoista tuotantoyhtiöistä ja lelufirmoista itsenäisiin sarjakuvantekijöihin. Pelkästään tapahtumassa viettämäni yhden päivän aikana jouduin jättämään väliin neljä kiinnostavaa paneelikeskustelua, jotta ehdin niihin muutamaan kaikkein tärkeim22 sarjainfo 3/2013

Scarlett Johansson astuvat yleisön eteen kertomaan rooleistaan uusissa suurtuotannoissa.

6500 henkeä vetävää salia varten oli kongressikeskuksen ulkopuolelle pystytetty suuria telttoja, joiden sisällä jono kiemurteli moninkertaisena. Päästäkseen kuuntelemaan haluamaansa paneelikeskustelua joutuu luultavasti jonottamaan useita tunteja. Samaan aikaan kongressikeskuksen sisällä sarjakuvataiteilijat päivystävät omilla pisteillään, ja monien kanssa olisi päässyt juttelemaan ilman jonottamista.

Paikallisen uutiskanavan Fox News 5 katsomisen myötä voimistui tunne siitä, että tapahtumassa on yhä vähenevässä määrin kyse sarjakuvista. Paljon toki puhuttiin supersankareista, kuten Teräsmiehestä ja Wolverinesta, mutta pääosassa olivat sarjakuvista tehdyt elokuvat ja niiden tähdet, eivät itse sarjakuvat.

Tavarataivas Toinen asia, joka kiinnitti eurooppalaiseen festarimenoon tottuneen kävijän huomion, oli häpeilemätön ja läpitunkeva kaupallisuus.

Toki sarjakuvien ja muiden aiheeseen liittyvien tuotteiden myynti on tärkeässä osassa

liittyviä originaaleja. Lopuksi teokset huutokaupattiin.

Panelistit pohtivat yhdysvaltalaista kulttuuria ja sen kieroutuneella tavalla puritaanisia piirteitä. Alastomuus viittaa poikkeuksetta seksiin ja on siksi paheksuttavaa, kun taas väkivalta ja sen graafinenkin esittäminen on hyväksyttävää. Siinä missä alastomuuteen suhtaudutaan jopa neuroottisesti, on väkivalta amerikkalaisessa kulttuurissa perusteltua itsepuolustukseen ja omaisuuden suojeluun vedoten.

Huutokaupatuista originaaleista saadut tuotot ohjattiin Comic Book Legal Defense Fund -järjestölle ja työhön, joka tähtää niin sarjakuvantekijöiden kuin niiden lukijoidenkin oikeuksien puolustamiseen sekä sarjakuvien laajempaan hyödyntämiseen esimerkiksi opetuskäytössä.

Toinen odottamani ohjelmanumero oli jo mainittu Marvelin sankareiden 50-vuotisjuhlapaneeli. Oli huikeaa kuulla, millainen suhde omien suosikkihahmojeni parissa työskentelevillä sarjakuvan ammattilaisilla on työhönsä ja Marvelin hahmoihin. Etenkin legendaarisen Stan Leen kanssa yhteistyötä tehneen käsikirjoittaja Roy Thomasin kertomukset 1960-luvun sarjakuvakentästä saivat yleisön innostumaan. Kaiken kaikkiaan keskustelu oli enemmänkin lämminhenkistä jutustelua eri sarjakuvasukupolvien kesken kuin tiukkaa asiaa, mutta onneksi puhujat olivat karismaattisia ja sanavalmiita.

Kritiikittömällä vyöhykkeellä

Cosplayn eteen on tehty työtunti jos toinenkin. Tapahtumasta, perinteisistä sarjakuvamyyjistä, kaupallisesta humputuksesta ja fanien omistautumisesta kertoo hauskasti myös Morgan Spurlockin dokumentti Comic-Con Episode IV: A Fan's Hope (2011). © pat loika

Kaikki, mitä Conissa tapahtuu, on siellä käyvien ihmisten mielestä yksinkertaisesti mahtavaa. myös eurooppalaisissa tapahtumissa, mutta amerikkalaisessa suurtapahtumassa kaikki oli vielä moninkertaisesti suurempaa.

Näytteilleasettajia varten varattu halli oli tupaten täynnä, paitsi sarjakuvia myyviä kustantajien ja kirjakauppojen kojuja, myös toinen toistaan uskomattomampia oheistuotemyyjiä. Julisteita, pinssejä, figuureja ja t-paitoja löytyi jokaisen makuun, tv-sarjoista mangaan. Haluatko Tähtien Sota -aiheisilla kuvilla koristellun fleece-haalarin? Entä Masters of The Universe -pehmolelun? Onnistuu!

Tässäkin tapauksessa suurimmat yleisöryntäykset olivat isojen mediayhtiöiden ja leluvalmistajien kojuilla. Warner Brosin kojulle kiemurteli jono noin viiden muun myyntipaikan läpi. Kun lopulta pääsin jonon ensimmäisiksi,

minut palkittiin neljällä TV Guide -lehdellä, joissa kaikissa oli WB:n tv-sarjojen näyttelijöitä kannessa. Jonotin siis saadakseni ottaa vastaan mainoksia yhdeltä maailman suurimmista tuotantoyhtiöistä.

Ammattilaisia kuuntelemassa Kaiken mainoskrääsän ja sarjakuvaostosten välissä ehdin osallistua kahteen kiinnostavaan paneelikeskusteluun. Ensimmäinen käsitteli ”kiellettyjä” sarjakuvia, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet mustalle listalle kirjastoissa, kouluissa ja kirjakaupoissa. Osallistujina olivat Jeffrey Brown, Chris Burnham, Terry Moore ja Tim Seeley. Tilaisuuteen osallistui joukko muita sarjakuvataiteilijoita, jotka piirsivät keskustelun aikana sen teemoihin

San Diegon paikallisen tv-kanavan aamuohjelmaa lähetettiin festareiden aikaan keskustassa sijaitsevan hotellin kattoterassilta. Eräänä aamuna amerikkalainen näyttelijä Evangeline Lily oli haastatteluvuorossa, koska hän oli saapunut Comic-Coniin esittelemään uutta, lapsille suunnattua kirjasarjaansa. Haastattelijan kysyessä häneltä millaista on olla tapahtumassa kirjailijan roolissa näyttelijän sijaan, Lily vastasi nauttivansa tapahtumasta todella paljon, koska siellä kävijät suhtautuvat niin kritiikittömästi ja avoimesti kaikkeen.

Kaikki, mitä Conissa tapahtuu, on siellä käyvien ihmisten mielestä yksinkertaisesti mahtavaa. Kuulostaako epäilyttävältä? Tuotantoyhtiöt, kustantajat ja julkaisijat varmasti tietävät tämän ja käyttävät fanien täydellistä kritiikin puutetta häpeilemättä hyväkseen.

Olenko muka ainoa jonka mielestä ComicConissa tehty mahtava paljastus Batmanin ja Teräsmiehen yhteisestä elokuvasta kuulostaa lähinnä väsyneeltä idealta?

Nyt kun tapahtumasta on jo kulunut aikaa, huomaan alkaneeni unohtaa pieniä yksityiskohtia. Olen unohtanut ruuhkaiset kadut keskustassa, kalliit hotellien hinnat ja joka puolella vaanivat, erilaisia esitteitä tyrkyttävät mainosten jakajat. Muistan ainoastaan mahtavan tunnelman, ystävälliset ihmiset ja riemun, jonka silmänkantamattomiin jatkuvat sarjakuvakojut fanitytössä aiheuttivat.

San Diego Comic-Con International taas 24.–27.7.2014 San Diegossa, Kaliforniassa. www.comic-con.org/cci sarjainfo 3/2013 23

Pidot Sabassa, osa 7 Keskustelusarjassa suomalaisen sarjakuvan tukipilarit pohtivat peruskysymyksiä.

Journalismi kehittyy: katso kuva!

Sarjainfo alkoi kirjoittaa sarjakuvista vuonna 1972.

1970-luvulla lehdissä ei juuri kirjoitettu sarjakuvista, eikä alan teoksiakaan ollut Kaukoranta-Kemppisen Sarjakuvia lukuun ottamatta. Ajat ovat muuttuneet – mutta päästävätkö kirjoittajat itsensä liian helpolla? kuvitus aino sutinen

Paavo Ruotsalainen: Sarjakuvakirjoittamisella oli aikoinaan voimakas lähetys- ja valistustehtävä. Tietoa ei ollut, ja kaikki oli selitettävä aivan perusasioista lähtien. Pidän kehitystä yksinomaan myönteisenä. 20 vuoden perspektiivillä sarjakuvakritiikin määrä on kasvanut. Netissä on eritasoisia kirjoittajia, mutta ammatillisestikin aiheeseen paneutuva sarjakuvakritiikki on kasvanut. Käytännössä joka sanomalehdessä alkaa olla sarjakuvia ainakin jossain määrin tuntevien ja jopa niihin erikoistuneiden kriitikoiden tekstejä. Mutta aina voi kysyä, onko sarjakuvakritiikki tarpeeksi kunnianhimoista.

Niilo Kustaa Malmberg: Juttujen mitat ovat lyhentyneet vuosi vuodelta. Analyyttisyydelle ja perinpohjaisuudelle ei jää kauheasti tilaa.

Mahdollisuudet olisivat netissä ja Sarjainfon kaltaisissa erikoislehdissä, mutta tilanne ei ole kovin hyvä.

Jonas Lagus: Tarkastelisin tilannetta sarjakuvalle läheisten alojen kautta. Kuvituksesta kirjoitetaan lehdissä paljon sarjakuvaa vähemmän. Monet siitä kirjoittavat ihmiset kyllä tuntevat alan – mutta eivät ole ammattimaisia kirjoittajia. Ammattitoimittajat yleensä osaavat kirjoittaa – mutta eivät tunne alaa. Tästä näkökulmasta sarjakuvan asiat ovat ihan 24 sarjainfo 3/2013

hyvin. Siitä kirjoittavat toimittajat ovat sentään aika perehtyneitä.

PR: Jos jatkaa vertauksilla, niin suhteessa alan kokoon moni kirjoittaa sarjakuvista. Kuvitustaiteen lisäksi esimerkiksi tanssi, nykysirkus ja animaatio ovat kovilla. Muutenkin sarjakuvalla on mielestäni käynyt hyvä säkä. Kriitikot ovat aika pätevää väkeä, ja he tarkastelevat asioita kukin vähän omasta näkökulmastaan.

Hyvä herraonni!

NKM: Herrapa hyvinkin. Minusta on järkyttävää, että naisia on kriitikkokunnassa niin vähän.

JL: Piirtäjäkunta on jo muuttunut, nuorissa sukupolvissa jako menee varsin tasan, ellei jopa naisten eduksi. Sarjakuvista kirjoittavia toimittajia ja kriitikoita ei tosiaan juuri ole.

PR: Ei vielä. Ala oli 1970–90-luvuilla hyvin miehinen. Muutokset sarjakuvan imagossa näkyvät ennen pitkää myös siten, että naiset alkavat kirjoittaa siitä aiempaa enemmän.

Monta mitta-asteikkoa!

PR: Sarjakuva on vaativa laji, koska se yhdistää piirteitä sekä kirjallisuudesta että visuaalisten taiteiden maailmasta. Jotkut pystyvät tarkas-

telemaan sarjakuvaa toisesta kulmasta, harva molemmista. Kritiikin perinteisen kaavan mukaan siinä tulee olla kolme osaa: teoksen esittely, analyysi ja arvottaminen. Monet myös hyppäävät esittelystä suoraan arvottamiseen eivätkä analysoi teoksia. Minusta juuri se on olennaista: miten teos liittyy ympäröivään maailmaan, taiteisiin ja yhteiskuntaan?

JL: Minua on ihmetyttänyt, että sarjakuvakritiikillä tuntuu olevan monia mitta-asteikoita.

Aloittelevia tai varsin kokemattomia tekijöitä arvioidaan selvästi eri mittapuulla kuin pitkään työskennelleitä, korkean osaamisen tason saavuttaneita. Miten ulkopuolinen osaa panna tekstit kontekstiin?

PR: Luotan, että osaa jossain määrin. Aloittelevia tekijöitä ja esikoisalbumin tehneitä tosiaan pikemminkin kannustetaan kuin lytätään.

En osaa pitää sitä pahana vaan kohtuullisena, kunhan se ei mene järjettömyyksiin. Minusta nuoret sarjakuvataiteilijat eivät saa ylenpalttisesti huomiota. Tietysti esikoisteokset pyritään huomioimaan, mutta pikemminkin lehtiin menee läpi juttuja jo jonkin verran tunnetuista taiteilijoista ja heidän teoksistaan.

NKM: Vertaisin jälleen tilannetta muihin aloihin, lähinnä kirjallisuuteen. Helsingin Sano-

mat kirjoittaa oman kilpailunsa takia kymmenistä esikoiskirjoista vuosittain. Se vääristää lehden kirjoittelua alasta. On kovaa olla kirjailija, jonka neljättä ja ehkä parasta romaania ei huomioida.

Positiivista kirjoittelua!

NKM: Ennen sarjakuvajournalismi keskittyi tuomaan esiin sarjakuvan ominta olemusta taiteena ja sen eroja muihin taiteisiin nähden.

Kaanonin ja historian luomisvaiheessa kirjoittelu oli varsin positiivista. Kirjoitetaanko sarjakuvista yhä turhan myötämielisesti?

PR: Nimikkeiden määrä on nykyään suuri, eikä kaikkia voi mitenkään saada esiin. Siksi toimittajan suurin valta liittyy pikemminkin valintaan, mistä kirjoitetaan kuin miten kirjoitetaan. Sekin on tietysti suhteellista, koska kukaan ei päätä asioita yksin vaan keskusteluissa lehtien kanssa.

NKM: Eli koska ”valitut” käyvät läpi kovan syynin, niistä kirjoitetaan positiivisesti?

PR: Jos pitää valita nostamisen arvoisia teoksia, siitä seuraa, että ei kirjoiteta, jos se ei ole nostamisen arvoinen tai sovi lehden profiiliin.

Moni hyvä sarjakuva jää vaille ansaitsemaansa huomiota.

JL: Sama koskee jälleen muitakin aloja. Kirjatuotanto on hirmuista.

Lisää käsitteitä!

Sarjakuvassa meillä ei ole oikein minkäänlaista kriteeristöä, joka pitäisi ehdottomasti tuntea ja tietää.

PR: Nykyisessä sarjakuvakritiikissä on sellainen ongelma, että osa tuntee vain sarjakuvaa eikä osaa sitoa albumien teemoja laajempiin kokonaisuuksiin. Sarjakuvista pitää kirjoittaa kuten kaikista muistakin taiteista: vakavasti ja monipuolisesti. Jos sarjakuvaa verrataan vain sarjakuviin, jää miettimättä, mikä tarinan merkitys on suomalaiselle kulttuurille laajemmin.

Enemmän tutkimusta!

NKM: Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa?

Minusta klassisen musiikin tai tanssin kritiikit eivät kurota kovin kauas lajien rajojen ulkopuolelle, vaikka tekstit voivat olla vakavia ja monipuolisia.

NKM: Minusta on aika kuvaavaa, että lopputöissä käytetään lähteenä Scott McCloudin Sarjakuva – näkymätöntä taidetta. Kirja on kiva mutta analyyttisesti mitätön. Kunnon lähteitä ei vain ole helppo löytää.

JL: Arvostan klassisen musiikin kenttää, koska heillä on toimiva, yhtenäinen terminologia.

Kuvasta kirjoittavat ihmiset turvautuvat hyvin usein mielikuviinsa. Siihen ei auta edes visuaalisen alan koulutus. Suomessa erittely on myös korkeakoulutasolla aika epämääräistä: ”Tässä on hyvä rytmi.” Mitä se tarkoittaa?

JL: Alan tutkimuksen pitäisi paneutua myös piirtämiseen. Tutkimus keskittyy sarjakuvan sisältöjen tarkasteluun jonkin akateemisen alan näkökulmasta. Esimerkiksi pilakuvia on tutkittu valtavasti sosiologisesta ja historiallisesta näkökulmasta. Pilapiirtäjä David Low kiteytti kerran: ”Jos ihmiset sanovat minulle, että teitpä hyvän kuvan, se liittyy aina tekstiin eikä milloinkaan piirrokseen.”

PR: En voi kuvitella klassisen musiikin kriitikkoa, joka ei tuntisi musiikin peruskäsitteitä.

PR: Sarjakuva on saanut jalansijan lehdistössä ja taidehallinnon rakenteissa, joten olisi seuraavan askeleen aika. Sarjakuvatutkimukselta puuttuvat käsitteet. Lopputyön tekijät ja opettajat joutuvat ongelmiin, koska perusteoksia ei ole tarpeeksi. Tarvitaan peruskäsitteitä ja -tutkimusta: ”Mistä puhumme, kun puhumme sarjakuvasta?”

sarjainfo 3/2013 25

Kaikki kiertyy sarjakuvaan Selkeän viivan alta avautuu jatkuvasti uusia yksityiskohtia hollantilaisen Joost Swarten sarjakuvissa. teksti vesa kataisto

kiinnostui Tante Lenystä, jota ehti ilmestyä 25 numeron verran. Niinpä suomeksikin saatiin varsin tuoreeltaan Willemin ja Swarten ”Huumeen orjat” -sarja (1973).

Se julkaistiin Jymy-lehden numerossa 2/1975 ensin väreissä ja myöhemmässä painoksessa mustavalkoisena.

Tämän jälkeen ei meillä ole juurikaan Swarten sarjakuvia näkynyt, lukuun ottamatta Sarjainfon numeroa 46 (1/85), jossa Heikki Jokinen esitteli tekijän. Myös turkulainen Atomium Oy toi 1980-luvulla maahan jonkin verran Swarten julisteita ja postikortteja.

Selkeä viiva mutkittelee Swarte lipuu suvereenisti valtavirran ja maanalaisten purojen vietävänä. Aikuisille

Kolme sokeaa hiirtä-sadun pohjalta sommiteltuja kuvia kirjallisuuskäsitteistä.

”Pidän selkeästä viivasta, sillä se sallii upottaa enemmän sisältöä kuviin.”

Amerikkalaisesta underground-sarjakuvasta innoittunut Swarte perusti omakustannejulkaisun Modern Papier vuonna 1971. Se sulautui Tante Leny Presentiert -lehteen, joka oli Hollannissa keskeinen U-sarjakuvien julkaisija. Pekka Gronow 26 sarjainfo 3/2013

sarjallista taidetta ja lapsille mielikuvitusta ruokkivaa viihdettä, kuten sarjakuva ”Ei niin vaan näin”, jossa hahmolla oli valittavanaan joko huono tai vielä pahempi vaihtoehto.

Suurempaan tunnettavuuteen Swarte alkoi nousta

vuonna 1975, kun hän osallistui ”Tintti Rotterdamissa” -näyttelyn suunnittelutyöryhmään.

– Puhuimme katalogin teosta, mutta päätimme edetä Hergén tyylin ehdoilla.

Syntyi kokonainen kirjojen sarja, joissa sarjakuvan keinoin esiteltiin Tintti-albumien eri puolia, kuten arkkitehtuuria, esineistöä ja maita, joissa hahmot olivat seikkailleet. Siitä alkoi ligne clairen aikakausi, Swarte muistelee.

– Pidän selkeästä viivasta, sillä se sallii upottaa enemmän sisältöä kuviin. Esiku-

© joost swarte

S

arjakuvantekijä, kuvittaja ja arkkitehti Joost Swarte (s. 1947) on loistava muotokielen käyttäjä, jonka tuotanto ulottuu oman kotikaupunkinsa teatteritalon ja Hergén museon suunnittelusta lasimaalauksiin ja silmälasien sankoihin. Hän upottaa kuviinsa mahdollisimman paljon informaatiota – niin runsaasti, että unohtaa välillä itsekin mitä piirroksellaan tarkoitti.

Teollista muotoilua opiskelleen Swarten sarjakuvatuotanto ei ole valtavan laaja, mutta hänen piirrostyylinsä on välittömästi tunnistettavissa. Se kuuluu ”selkeään viivaan”, eli clair lineen alias ligne claireen. Koulukuntaan, jota Swarte itse oli nimeämässä.

vinani olivat Will Eisnerin The Spirit, Robert Crumbin tuotanto, visuaaliselta puolelta varsinkin George Herrimanin Krazy Kat, hollantilainen De Stijl -ryhmä sekä keskiaikainen maalaustaide.

Kuvani ovat niin sanotusti helppolukuisia. Leikittelen lukijan kanssa, joka voi avata niistä yhä uusia yksityiskohtia.

Erityisen tyytyväinen Swarte vaikuttaa olevan Catherine Lewisin kanssa tehtyyn piirroskirjaan Thrice Told Tales, jossa ”Kolme sokeaa hiirtä” -sadun hahmot esittelevät 80 kuvan

edestä erilaisia kirjallisuuskäsitteitä ja sivistyssanoja. Krazy Kat vilahtaa eräissä kuvissa. Esikuvat ovat aina näkyneet Swarten sarjakuvahahmoissa: Jope de Pojossa on enemmän kuin ripaus Tinttiä.

Viiksekäs Anton Makassar puolestaan yhdistelee kapteeni Haddockia ja Groucho Marxia.

Raaka tie ritariksi Vuonna 1980 Swarten tuotanto esiteltiin laajassa näyttelyssä Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla, ja kokoelmakirjoja ilmestyi niin Ranskassa kuin Amerikassakin. Tätä myöten hän tutustui Art Spiegelmaniin ja tämän puolisoon Francoise Moulyyn, jotka kehittelivät vaihtoehtosarjakuva-aikakausijulkaisu RAW:ta. Pitkä ystävyyssuhde johti Swarten The New Yorkerin kuvittajaksi, kun Moulysta tuli kyseisen lehden taidetoimittaja 2004.

Swarten omien teosten julkaisusta huolehtii hänen perustamansa Oog & Blik -kustantamo, jonka kirjat ovat keränneet runsaasti palkintoja. Piirtämisen ohella uralle mahtuu runsaasti erilaisten asioiden suunnittelua. Paitsi että Swarte oli perustamassa Haarlemissa, kotikaupungissaan joka toinen vuosi

järjestettävää Stripdagen-sarjakuvafestivaalia, hän on suunnitellut myös Toneelschuur-teatteritalon.

– Suunnitelmissa oli avantgardistinen talo, ryhdyin miettimään miten siihen saisi mahtumaan mahdollisimman monta teatterija muuta monikäyttöistä tilaa.

Kuten aina, aloitin projektin keskustelemalla mihin uutta asiaa tarvitaan, ja mitä muut siltä erityisesti toivovat. Tästä kehkeytyi 120-sivuinen suunnitelma, jossa ei vielä ollut yhtään kuvaa itse rakennuksesta, Swarte kertoo.

Onnistuneen projektin ansiosta Fanny Rémi kutsui hänet perustamaan työryhmää, jonka suunnitelman perusteella toteutettiin Hergén museo Louvain-laNeuveen Belgiassa.

Kaiken huipuksi Swarte sai ritarin arvonimen 2004. Aateluus ei juuri ole vaikuttanut, asiallinen, vaatimattoman oloinen ja huumorintajuinen Swarte toivoo pystyvänsä yhä enemmän vaikuttamaan kaikilla taiteen aloilla.

– Minä aloitin tekemällä sarjakuvia, ja mitä ikinä teenkin, palaan aina jollakin tavoin sarjakuviin. Niistä ei yksinkertaisesti pääse irtautumaan, sarjakuvaan sisältyy kaikki. ●

© joost swarte

Luonnoksia Hergén museota varten. Ei suoria seiniä!

Swarte suunnitteli kotikaupunkiinsa Haarlemiin teatteritalon.

© joost swarte

© joost swarte

Jope de Pojossa on enemmän kuin ripaus Tinttiä.

sarjainfo 3/2013 27

keräilijän tunnustuksia © heta

Sairaalaan vasta, kun töiltä ehtii

teksti jyrki vainio

28 sarjainfo 3/2013

Fredericksin tavoitteena oli ollut saada viisikymmentä vuotta sarjassa täyteen. Nyt hän harmittelee, että pestille tuli kestoa “vain” 48 ja puoli vuotta.

– Piirtäminen on mahtava ammatti, kun on edellä aikatauluista, mutta jos deadlinesta jää jälkeen, uhkaa paniikki. Takaisin kiriminen on todella vaikeaa, Fredericks toteaa.

– Mutta kuten Milton Caniffille sanottiin, kun hän valitti työpäiviensä pituutta syndikaatille: itsepähän alasi valitsit. Sinä se olit, joka tulit meidän ovelle kolkuttelemaan, eikä toisinpäin.

Lee Falk loi Taika-Jimin (Mandrake) vuonna 1934 ja kirjoitti sitä kuolemaansa asti vuonna 1999. Sarjan alkuperäinen piirtäjä Phil Davis kuoli vuoden 1964 lopulla ja Fredericks tuli tämän tilalle.

© Fred Fredericks

Olen Bostonissa ja yritän järjestää vierailua Cape Codin niemelle, Taika-Jimin piirtäjän Fred Fredericksin luo.

– Tässä on nyt kyllä vähän kiireistä, Fredericks pahoittelee puhelimessa. – Olen menossa sairaalaan leikkaukseen.

– Mutta sitä ennen pitää päästä deadlinessa edelle.

Vanhan linjan ammattilainen: sairastamaan joutaa vasta sitten, kun työt on tehty alta pois etukäteen.

Paria vuotta myöhemmin väistämätön kuitenkin tapahtuu ja Fredericks joutuu terveyssyistä vetäytymään sarjan piirtämisestä kokonaan.

Kesällä 2013 Taika-Jim lopetetaan, tylysti kesken tarinan.

Sinänsä tuskin ketään yllättää, että 84-vuotias piirtäjä jää eläkkeelle, varsinkaan kun kyseessä on vanha sarja, jonka levikkiluvut ovat jo hyvin alhaiset. Mutta tilanteen äkkinäisyys, lopetus kesken tarinan, nostattaa epäilyksiä. Nettifoorumeilla kiirivät jo teoriat Fredericksin terveyden romahtamisesta ja joutumisesta hoitokotiin.

Joten kokeilen soittaa Fredericksille uudestaan, hivenen jännittäen, tavoittaako puhelu enää ketään.

Fredericks kuitenkin löytyy puhelimen päähän yhä kotoaan. Väitteet vanhainkodista eivät siis ainakaan pidä paikkaansa. Äänen perusteella hän kuulostaa edelleen samalta kuin aikaisemminkin. Fredericks palveli merijalkaväessä Korean sodassa ja puhetavassa on edelleenkin armeijamaista ryhdikkyyttä ja jämeryyttä.

Fredericks kertoo, että lopettamispäätökseen vaikutti kaksi asiaa.

Ensinnäkin, hänen näkökykynsä on hiljalleen heikentynyt. Toinen silmä on jo mennyt kokonaan, joten piirtäessä muut kuin isot lähikuvat alkavat tuottaa ongelmia.

Toisekseen, terveystilanne kävi akuutiksi, kun jalkaan tuli veritulppa, joka aiheutti verenmyrkytyksen, jolloin oli pakko mennä sairaalaan.

Fredericks ilmoitti levityssyndikaatilleen King Featuresille, että oli toistaiseksi kykenemätön jatkamaan sarjaa. Nämä eivät edes alkaneet etsiä hänelle tuuraajaa, vaan lopettivat sarjan yksin tein.

1990-luvun lopulla Fredericks avusti myös Falkin toisen sarjan, Mustanaamion, piirtämisessä. Falkin kuoleman jälkeen hän toimi TaikaJimissä myös kirjoittajana.

Phil Davisin kaudella Taika-Jimin seikkailut olivat hyvin fantastisia, sisältäen usein mm. scifi-elementtejä. Fredericksin aikana sarja arkipäiväistyi enemmän tavanomaisen agentti- tai etsiväseikkailun kaltaiseksi.

60-luvun alkuun Fredricksin viiva oli tyylitellyn modernia, mutta ajan myötä kynänjälki kärsi julkaisukoon jatkuvasta pienentymisestä ja piirtäjän ikääntymisestä. Parhaalla tahdollakaan ei voi sanoa, etteikö ikä olisi näkynyt Fredricksin viimeisten vuosien piirroksista selvästi.

– Syndikaatti ei juuri koskaan puuttunut minun piirtämisiini. Sieltä ei sanottu, että tätä ja tätä pitäisi kuvassa muuttaa, Fredericks pohtii.

– Kyllä yleisimmin ongelmat tulivat siitä, että kellossa ei vaan ole tarpeeksi tunteja.

– Kyllä siinä tuli paljon aikaa piirustuspöydän ääressä vietettyä.

Aamuisin tuntuu nyt mukavalta, kun sinne ei ole pakko enää mennä.

Fredericks kertoo kuitenkin yhä nyt eläkepäivillään tekevänsä maalauksia mm. Mustanaamiosta.

– Sarjan ensimmäiseltä piirtäjältä Ray Moorelta ei ole juurikaan säilynyt mitään originaaleja. Joten minä olen koettanut tehdä pari maalausta jäljitellen hänen tyyliään. Lee Falk oli suunnitellut Mustanaamion nimeksi ”Harmaa Aave”, joten olen myös kokeillut, miltä hän näyttäisi harmaassa puvussa, niin kuin oli alun perin ollut tarkoitus.

© Fred Fredericks

Fredericksin tavoitteena oli ollut saada viisikymmentä vuotta sarjassa täyteen.

tulva viilentää kun maailma kuumottaa.

Tilaa feministinen aikakauslehti nyt! www.tulva.fi

Valokuva Maija Kurki

Ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuva-albumeja.

Kukonpojista jänisuroksiin Asmo Alho piirsi kukonpojista inhimillisiä.

Jussi on hänen harvemmin nähty jänishahmonsa.

A

Koti -lehdessä 1932, mutta kun lehti yhdistettiin Kotilieteen, valkoinen Kieku ja musta Kaiku seurasivat perässä. Sarjasta tuli erottamaton osa Kotilieden olemusta, ja lehden täyttäessä vuosia juhlanumeroa ei ole voinut tehdä ilman Kieku ja Kaiku -artikkelia. Kieusta ja Kaiusta tuli myös Yhtyneiden Kuvalehtien henkilöstölehden nimi.

© asmo alho

smo Alho (1903–1975) tunnetaan nykyään parhaiten Kieku ja Kaiku -sarjakuvasta. Hän piirsi sarjaa huikeat 43 vuotta, kuolemaansa saakka. Kieku ja Kaiku on suomalaisen eläinsarjakuvan klassikko, joka ei olisi sama ilman (yleensä) Mika Waltarin vinkeitä riimejä.

Sarja ilmestyi ensin vuoden verran Oma

30 sarjainfo 3/2013

Varsinkin varhaisissa Kieuissa ja Kaiuissa on tuikeaa eloisuutta. Kukonpojat olivat aluksi hoikkia, mutta saivat pian pulleamman perusilmeen.

Sarjan yhtenä esikuvana lienee ollut suomalaisille hyvin tuttu Wilhelm Buschin Max ja Moritz. Pyöreät muodot ja kirkas värimaailma edustivat yleistä lastenkirjatyyliä. Esimerkiksi Olavi Vikainen piirsi hyvin samantyylisesti.

Kieku ja Kaiku oli Alhon luomus, eikä hän luopunut sarjastaan edes työskennellessään Uudessa Suomessa tai toimiessaan sodassa TK-piirtäjänä. Ilmeisestä leipääntymisestään huolimatta Alho säilytti tietyn perustason 40 vuoden ajan.

Ola Fogelbergin opissa ollut Alho oli tuottelias sarjakuvapiirtäjä, mutta hän teki sen lisäksi paljon muutakin. Alho oli oman aikansa tuotteliaimpia graafikoita, jolta sujuivat niin kuvitukset eri lehtiin kuin lehtien taitotkin. Hän kuvitti myös monia lastenkirjoja.

Eniten lasten käsissä kuluivat kansakoulun lukukirjat: Aarni Penttilän klassinen Aapiskukko (1938) ja sen jatko-osa Hyvästi, aapiskukko (1939).

Alho toimitti suomalaisen sarjakuvan suurmesenaatin Veli Giovannin (H. J. Viherjuuri) kanssa Otavalle kaksiosaisen kuvateoksen Vuosisatamme kuvissa (1936). Näyttävä kirjapari kertoi valokuvin aikansa ajankohtaisista tapahtumista.

Alho myös piirsi Veli Giovannin toimittamiin sarjakuvajulkaisuihin kuten Pilajuttuihin ja piirroksiin, Kalle Viksariin ja Joulukärpäseen. Yhteistyö oli luonnollista: Alho työskenteli taittajana ja kuvittajana Otavalla (1927–36) samaan aikaan Veli Giovannin kanssa.

Myös yhteys Kieun ja Kaiun Kotilieteen oli luonteva: Alho oli Yhtyneiden Kuvalehtien leivissä eläkeikäänsä asti, vuosina 1943–68.

Yhtyneiden ahkerimmaksi kahvinjuojaksi kutsuttu Alho kulutti päivittäin 40 kupillista, mustana.

Kieun ja Kaiun lisäksi hän piirsi Matti Melkosta – ”kuukasvoista porvaria, jolla oli sokeripalan näköinen nenä” (Risto Karlsson) – Suomen Kuvalehteen peräti 35 vuotta

© asmo alho

© asmo alho

(1940–75). Niiden ohessa hän piirsi ainakin keskiaikaan sijoittuvaa Jyryä ja Pyryä ja pupusiskoksista kertonutta Töpöä ja Söpöä Lasten Maailmaan 1940-luvulla sekä Raul Roineen käsikirjoittamaa Heikkua ja Hipsua Suomen Kuvalehteen vuonna 1952.

Alho teki sarjakuviaan etupäässä lehtiin. Häneltä löytyy kuitenkin pari itsenäistäkin sarjakuvajulkaisua. Heti sotien jälkeen ilmestyneet Jussi (WSOY, 1940) sekä Jussi ja Jussin pojat (WSOY, 1945) ovat kuvakirjaperinteen hengessä tehtyjä 16-sivuisia sarjakuvasatuja. Alho ei juuri käyttänyt puhekuplia, joten kuvien alla kulkevat ladotut tekstit.

Jussi on neuvokas, jopa pirullisen tuntuinen jänis. Hän joutuu oppimaan kantapään kautta, mikä on oikein ja mikä väärin. Alho ei ollut rasittavan opettavainen, mutta lastensarjakuvat ilman päälleliimattua moraalia taisivat olla vasta haavekuva. ●

sarjainfo 3/2013 31

Unohtuuko sarjakuva?

Laatusarjakuvan asema uhkaa pudota kirjastoostoissa. Kustantajat kaipaavat sarjakuvavalistusta kirjastonhoitajille. teksti ville hänninen kuvitus ville manninen & aino sutinen valokuva sakari sivonen

32 sarjainfo 3/2013

K

irjastojen yhtenä valttina on pidetty monipuolista valikoimaa. Ihannekuvissa kirjastot panostavat laatuun eivätkä kaihda pieniäkään kustantamoja, koska ne tekevät kulttuuritekoja. Sarjakuvien kohdalla tämä ihanne ei aina toimi.

Huuda Huuda on yksi monista suomalaisista sarjakuvapienkustantamoista. Ilman niitä alan tarjonta olisi huomattavasti kapeampaa. Vuonna 2006 perustetulla Huuda Huudalla on kuitenkin ollut vaikeuksia saada julkaisujaan myytyä kirjastoihin.

– Kustantamomme on pieni, ja siksi kirjastomyynti on talouden ja jatkuvuuden kannalta olennaista. Aikaisemmin ehkä kolmannes kustantamomme myynnistä on mennyt kirjastoihin. Lukumäärät ovat vähäisiä, mutta meille tärkeitä, Huuda Huudan julkaisija Tommi Musturi painottaa.

– Usein olemme saaneet tilauksia siinä vaiheessa, kun albumimme ovat päässeet Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan laatutukilistalle. Se on hienoa, mutta kirjojen tilaaminen niiden ilmestyessä auttaisi meitä kustantamona vielä enemmän.

Tänä syksynä Huuda Huudan myynti kirjastoihin näyttää tippuneen dramaattisesti.

– Meidän on pakko keksiä uusia myyntikanavia, jotta toimintamme voi jatkua.

Sarjakuvassa pienkustantamojen merkitys on vielä suurempi kuin kaunokirjallisuudessa.

Suuret kustantamot (poikkeuksena WSOY) julkaisevat sarjakuvia vähän ja keskittyvät silloinkin jo myyviksi todettuihin tapauksiin.

Pienkustantamot rikastavat kotimaista sarjakuvatarjontaa ja kääntävät merkittäviä teoksia maailmalta. Huuda Huudan tämän vuoden kirjoista esimerkiksi belgialaisen Brecht Vandenbroucken White Cube, Hanneriina Moisseisen Isä ja Jarno Latva-Nikkolan Ukkometsola kuuluisivat Suomen jokaiseen kirjastoon siinä missä Savukeitaan ja Poesian teokset kaunokirjallisella puolella.

Miksi näin ei ole?

– Kirjastonhoitajat ovat usein kirjallisesti sivistyneitä. Sarjakuva taiteenlajina tunne-

”Lähetimme Suomen yleisiin kirjastoihin kirjeen, jossa tarjosimme kaikkia vanhoja julkaisujamme valikoimiin, postikuluja vastaan.” taan heikommin. Monista kirjastoista saattaa löytyä keskikokoisten kustantamojen kuten Liken ja Sammakon sarjakuvatuotanto kauttaaltaan, mutta pienempiin ei tartuta, Musturi harmittelee.

– Meille kirjastomyynti on senkin vuoksi tärkeää, että se on paikka näkyä ja olla ole-

massa. Emme voi ostaa tilaa sanomalehdistä tai nimikkeitä kauppoihin ja kirjastoihin myyvältä Kirjavälitykseltä. Kirja kirjastossa ja ihmisten kädessä on parasta markkinointia.

Sarjakuvanimikkeiden määrä on kasvanut rajusti viime vuosina. Se näkyy kirjastoostoissakin. Pienkustantamoihin keskittyneen

▼

Varmat tapaukset valitaan

sarjainfo 3/2013 33

Sarjakuvan Toivo -sarjakuvatukun Petteri Oja sanoo, että albumien kirjastomyynti heittelehtii kovasti nimikkeittäin.

– Erot ovat tulleet jyrkemmiksi. Aseman julkaisemaa Gipin Merkintöjä sotatarinaa varten on mennyt hyvin, jo 80 tänä vuonna. Sen sijaan Jope Pitkäsen albumeja myydään joka kerta vähemmän. Lempo-kustantamoni julkaisuista monet ovat turhan ronskeja kirjastoille: esimerkiksi Rivon lännen kirjastomyynti on aivan olematonta.

Kampanja kirjastoihin Pari vuotta sitten Huuda Huuda markkinoi kirjojaan kirjastoihin poikkeuksellisella tavalla.

– Lähetimme Suomen yleisiin kirjastoihin kirjeen, jossa tarjosimme kaikkia vanhoja julkaisujamme valikoimiin, postikuluja vastaan, Tommi Musturi kertoo.

Tuloksena yhteensä 87 kirjastoa tilasi kaikkiaan 2 000 kirjaa.

– Tilaajat olivat lähinnä pieniä kirjastoja maakunnista. Päättelimme, että suurten kaupunkien kirjastoilla on jo tuotantoamme aika kattavasti. Valitettavasti kampanja ei johtanut moniin uusiin tilauksiin myöhemmin.

Juupajoella kasvanut, nykyään Tampereella asuva Musturi on huolestunut tietämyksen ja tarjonnan keskittymisestä muutamaan kau-

punkiin, ennen kaikkea Helsinkiin. Kirjastoilla on tärkeä rooli koko maan sarjakuvasivistyksen kannalta.

– Moni on löytänyt intohimon sarjakuviin tai niiden piirtämiseen tutustumalla kirjastojen tarjontaan. Siksi olen miettinyt, että sarjakuvan vientiprojektit pitäisi aloittaa Suomesta. Siihen kuuluisi esimerkiksi kirjastoväen informoimista ja muuta ihan klassista

Kirjasto-ostoissa pärjäävät sarjakuvat, jotka myyvät muutenkin hyvin.

– Viiviä ja Wagneria ja Fingerporia menee joitakin satoja kappaleita. Jos sarjakuva on uusi ja tekijät tuntemattomia, myynnit ovat hyvin heikkoja: 50–60 kappaletta koko maassa.

Arktinen Banaani on alkanut julkaista myös kaunokirjallisuutta. Pasosen mukaan siihen

”Sarjakuvan vientiprojektit pitäisi aloittaa Suomesta.” valistustyötä. Keskeiset sanomalehtisarjakuvat kyllä tunnistetaan, mutta entä taidelähtöisemmät tekijät? Jos ei tiedä, mitä on, miten omaa kokoelmaa voisi kehittää?

Tuntematonkin prosaisti voi myydä Arktinen Banaani -kustantamon Harto Pasosen näkökulma on toisenlainen.

– Meidän kirjastomyyntimme olivat pitkään heikkoja. Muistan kaukaisuudesta 1990-luvulta ne ajat, jolloin kirjastoihin kuulemma tilattiin hyvin julkaisuja. Meillä se ei näkynyt silloin, nyt on jotain toivoa.

suhtaudutaan erilaisella asiantuntemuksella ja paneutuneisuudella.

– Sarjakuvien kirjastomyynnissä vaikuttaa ratkaisevasti, tunnetaanko tekijä entuudestaan tai onko sarja valmiiksi suosittu. Romaanien kohdalla kirjastotilaukset ovat isompia, ja aivan tuntematonkin tekijä saattaa päästä hyviin myyntilukuihin.

– Syksyn julkaisuistamme Marja Toivion Lastani et tapaa -romaania on tilattu melkein saman verran kuin Viiviä ja Wagneria. Ajankohtainen kysymys lapsen huoltajuudesta ilmeisesti vetosi. ●

”Nimikekohtainen vaihtelu on suurta”

S

arjakuvista Helsingin kirjastoissa vastaava hankintasihteeri Renni Honkanen yhtyy osittain kustantajien näkemyksiin.

– Olen tehnyt pistohakuja Turun, Tampereen ja Lahden kirjastotietokantoihin. Niiden perusteella sarjakuvatarjonta on marginaalisempaa kuin pääkaupunkiseudulla. Pelottaa ajatella, mikä on tilanne pienissä kunnissa. Miljoonan ihmisen pääkaupunkiseutu on tässäkin asiassa erilainen neljään miljoonaan muuhun suomalaiseen nähden.

Kirjastot hankkivat teokset yleensä niitä välittävien yritysten kautta. BTJ

34 sarjainfo 3/2013

ja Kirjavälitys ovat alan kaksi suurinta.

Honkasen mukaan BTJ ja Kirjastovälitys eroavat toisistaan tarjonnassa.

– Kirjavälitykseltä tulee listoja harvemmin, ja niissä on vähemmän sarjakuvanimikkeitä. BTJ:n valikoima on laaja-alaisempi.

– Pääkaupunkiseudulla melkein jokainen isompi kirjasto pystyy hankkimaan suuren osan sarjakuvanimikkeistä. Minun kokemukseni mukaan sarjakuvan hankinta pääkaupunkiseudulla on pikemminkin kasvanut kuin vähentynyt. Nimikkeiden määrä on kuitenkin lisääntynyt sen verran, että

yksittäisiä kirjoja hankittaneen kappalemääräisesti aiempaa vähemmän pääkaupunkiseudullakin.

– Nimikekohtainen vaihtelu on myös suurta. Kirjastot joutuvat miettimään sitä, mikä kävijöitä kiinnostaa. Jos hankkii liikaa tuntemattomien tekijöiden albumeja, ne eivät välttämättä liiku. Se heijastuu tuleviin valintoihin.

Eikö kirjastoilla ole myös sivistystehtävä?

– Sen ja arkisen todellisuuden kanssa tässä tasapainotellaan. Määrärahat supistuvat, mutta kirjaston toimikenttä vain laajenee laajenemistaan. ●

Ne Tampereen toiset vanhat herrat Kaksikkoa Jykä & Rike ei paljoa sarjakuvafestareilla näy, mutta siitä huolimatta heidän tekosiaan on vuodesta 1965 lähtien ollut Hymy-lehden Puutaheinää, Suomen kaikkien aikojen pitkäkestoisin piirrossarja. Myös kansainvälinen läpimurto kävi yllättävän lähellä.

Teksti Jyrki vainio

1

”Ei ollut aikaa kehitellä mitään vakiohahmoa, joten kasattiin vaan sitten yhteen kasa irtovitsejä.”

Sitten, keväällä 1965, Hymyn vappunumeroon aukesi viime hetkessä tyhjä tila, joka tarjottiin piirroskäyttöön.

Uusi sarja oli suunniteltava ja ensimmäinen sivu toteutettava yhden illan ja yön aikana.

Paavola tarttui haasteeseen työparinsa, pari vuotta vanhemman Risto Nurisalon kanssa.

© jykä & rike / puutaheinää

9-vuotias Jyrki Paavola teki vuonna 1963 myyntimatkan Helsinkiin. Hän kiersi kaksitoista suurikokoista sarjakuvastrippiä kainalossaan lehtitalosta toiseen ja yritti löytää sarjalle julkaisijaa. Aika ei kuitenkaan ollut hankkeelle otollinen: kotimaisia sarjakuvia tehtiin siihen aikaan olemattoman vähän, joten sellaisen myyminen lehteen oli hyvin vaikeaa. Paavolalle sanottiin suoraan, että miksi ostaa jotain kotimaista, kun ulkomaiset sarjat olivat paitsi kuuluisampia, myös halvempia.

Lopulta tie vei Lehtimiehet oy:hyn Tampereelle. Stripit jäivät Hymyn toimitukseen Paavolan mennessä armeijaan.

– Kun palasin sinne seuraavan kerran armeijan jälkeen vuonna 1965, ne olivat edelleen siellä samalla ikkunalaudalla, minne silloin jäivät.

Ensimmäiset piirrostyöt irtosivat Tamperelaisesta, Lehtimiesten ilmaisjakelulehdestä. Se oli kaupunkilehtien alkuaikaa: kesäisin lehden ilmestyminen laitettiin katkolle mainosten puutteen takia.

sarjainfo 3/2013 35

© jykä & rike / puutaheinää

Runtelin sivuhahmona ollut papukaija Also Starring esiintyy edelleen Hymyn vitsipalstalla.

– Piti miettiä sarja, hahmot, tyyli, logo ja ensimmäinen jakso yhdessä yössä. Siinä ei ollut aikaa kehitellä mitään vakiohahmoa, joten kasattiin vaan sitten yhteen kasa irtovitsejä, Paavola muistelee.

Näin syntyi ensimmäinen Puutaheinää.

Tältä pohjalta sarja on nyt siis pyörinyt lähes 50 vuotta.

Monimuotoista Puutaheinää Puutaheinää-sivu oli alkuun mustavalkoinen. Sitten lehteen lisättiin ajoittain yksi lisäväri. Jos tiedettiin ennakolta, mikä väri se

oli, sarjan aihetta koetettiin sorvata siihen sopivaksi, mutta aina se ei ollut mahdollista.

Sitten sarja saatiin neliväriseksi: alkuun kuva tehtiin suoraan maalattuna yhdelle arkille, mutta silloin pienikin kohdistusvirhe painossa teki tuloksesta suttuisen. Siitä opittiin, että värit ja viivat on hyvä tehdä eri arkeille.

Siten sarja syntyy yhä tänäkin päivänä, käsin, ilman tietokoneita.

– Piirsin ennen siveltimellä, se olisi minusta piirtäjälle se ”oikea väline”. Mustekynä on ihan kohtuullinen vaihtoehto, mutta paikoin viiva on vähän kankeaa, Risto Nurisalo pohtii.

Tietokoneesta ei ole hänelle sarjakuvaan tullut luontevaa työkalua, vaikka hän sitä päivätöissään pitkään käyttikin TV2:n graafisen osaston johtajana Tampereella. Työtehtäviin kuuluivat ohjelmien alkutekstit ja grafiikat mm. Kummeliin. Tiimissä työskenteli parhaimmillaan 12 ihmistä. 1980-luvun lopulla Tohlopissa oltiin digitekniikassa alan pioneereja, 3D-animoituine teksteineen kaikkineen.

Nurisalo työskenteli Ylellä siitä lähtien, kun toiminta Tampereella alkoi vuonna 1964 ja jatkoi toimessa eläkkeelle asti, lähes 40 vuotta.

– Ei ihmisen pitäisi olla samassa paikassa niin kauaa, hän murahtaa.

Piirroshommat oli hoidettava päivätöiden jälkeen iltaisin. Puutaheinää kävi vuosien mittaan läpi monenlaisia tyylikokeiluja: jälki oli välillä realistisempaa, välillä karrikoidumpaa.

Kokeiltiin yhtä isoa kuvaa erillisten ruutujen sijaan, käytettiin eri tavoin värejä, rasteria. Eri vuosikymmenten sivuja ei välttämättä arvaisi samojen ihmisten tekemiksi.

Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin ilmaisumuoto asettaa yhä haasteensa piirtäjälle. Nurisalo valittelee, ettei edelleenkään ole päässyt täysin sinuiksi ruuturajojen kanssa.

– Minä inhoan niitä. Ne jäykistävät minulla heti jäljen, luonnokset ovat parempia. Ja Puutaheinän ruudun muoto on vielä lähes täysin neliö, se on asettelun kannalta kaikkein vaikein muoto suunnitella.

© jykä & rike / om peli

Melkein menestys

36 sarjainfo 3/2013

1970-luvulla syntyi myös kymmenisen vuotta pyörinyt sarja Runteli. Sen tyyli oli, nimeä myöten, Pulterin innoittama. Puutaheinän tapaan jutut rakentuivat pitkälti sanaleikkien varaan.

Sarja pyöri ensin viikoittaisena strippinä Tamperelaisessa, myöhemmin sivun mittaisena Hymyssä.

Runtelista julkaistiin vuonna 1974 pokkari, joka myi loppuun 10 000 kappaleen painoksensa. Se tuntui menestykseltä, kunnes sille osoittautui myös hintansa.

– Maksoin sen jälkeen mätkyjä seitsemäntoista vuotta putkeen, Nurisalo toteaa. – Lopultakin tuntui, että koko hommassa vain menetti rahaa.

Vähän tunnettu pala suomalaista sarjakuvahistoriaa on, että Runteli oli vähällä päästä kansainväliseen levitykseen. Amerikkalaiselta Oceanic Press -syndikaatilta tuli jo valmis sopimus allekirjoitettavaksi. Rahaa olisi tullut heti, mutta sittenkin työmäärä hirvitti: olisi nopeasti pitänyt saada kasaan vuoden verran aineistoa, joten se olisi vaatinut kokopäiväistä heittäytymistä sarjakuvan varaan ja päivätöistä luopumista.

Lisäksi epäilytti, kuinka paljon sanaleikkipohjaisista vitseistä olisi kääntynyt englanniksi. Tuntui, että todennäköisesti pitäisi tehdä paljon turhaa työtä, joka lopulta jäisi käyttämättä. Niinpä tilaisuus jäi sitten lopulta käyttämättä.

– Kyllä siinä vähän meiltä uskallus petti, Nurisalo toteaa. – Silti tuntuu, että sarja kuitenkin ehkä lopetettiin vähän liian aikaisin, juuri kun hahmot olivat kunnolla löytyneet ja se oli alkanut toimia. Alkuun ne olivat olleet liian kulmikkaita. Mutta jostain syystä sitten kyllästytti ja halusi jotain muuta.

Runtelin sivuhahmona ollut papukaija Also Starring jäi kuitenkin elämään sarjan jälkeen ja esiintyy edelleen Hymyn vitsipalstalla.

© jykä & rike / om peli

”Mad oli meidän Raamattu.”

Muita Jykän ja Riken sarjoja ovat olleet Etsivätoimisto Hämäläinen & Savolainen ja Niemiset. Ne linkittyivät toisiinsa harvinaislaatuisella tavalla: kun Etsivätoimisto loppui ja lehti toivoi tilalle perhesarjaa, Paavola ja Nurisalo tekivät sarjat yhdistävän sivun, jossa etsivät muuttivat toimistostaan pois ja samaan kämppään muutti asumaan Niemisten perhe.

Muuten kaksikon uralle on mahtunut myös mm. jopa länkkärisarjakuvan tekoa ja kuvituksia Veikko Ennalan pakinoihin.

Paavola kirjoittaa jutut ja tekee piirroksista luonnoksen. Nurisalo tekee valmiin piirroksen, mutta ei kuitenkaan suoraan läpi piirtäen, vaan kuvaa edelleen hioen.

Kaksikko kuuluu ikäluokkaan, jolle sarjakuva on rehellistä viihdettä, ilman sen suurempia taiteellisia kunnianhimoja. Esikuvina olivat Pulteri, Harald Hirmuinen, Touhulan perhe ja Mort Walkerin talli.

– Mad oli meidän raamattu, Nurisalo muistelee.

– Alkuun meitä syytettiin Madin kopioinnista ja sanottiin, ettei meidän juttu kantaisi vuottakaan, Paavola täydentää. – Ei me sieltä mitään juttuja suoraan otettu. Mutta siellä oli monia hyviä piirtäjiä, joilla jokaisella oli jotain kiinnostavaa.

Nykysarjakuvia ei enää kauheasti tule seurattua.

Puutaheinää-sarjalla alkaa siinnellä 50 vuotta horisontissa, mutta kaksikko ottaa sen suhteen varovaisesti.

– Kun katsoo tarkkaan, niin viivani on alkanut täristä, kuin Schulzilla ikään, Nurisalo huokaa. – Vanhuus ei tule yksin.

– En enää piirrä paljoa, olen nyt oppinut ottamaan rauhallisesti. Mutta välillä sitä taas aina innostuu. ●

© jykä & rike / runteli

Viihteen veteraanit

sarjainfo 3/2013 37

© ville ranta

arviot

Ennen ja etenkin nyt Ville Rannan toinen pitkä historiallinen sarjakuvaromaani sijoittuu Kajaanin (2008) tavoin 1800-luvun Ouluun. Sen päähenkilö Elias Lönnrot on sivuhahmona uutuudessakin.

Kyllä eikä ein keskeiset henkilöt ovat pappi Hans Nyman ja maailmalta Ouluun palannut Maria Piponius.

Ranta on tehnyt tarkkaa työtä luodessaan kuvan 1800-luvun puolivälin Oulusta. Matala puutalokaupunki kivisine tuomiokirkkoineen on nykytiedon mukainen. Kajaanin kansikuva on osa Kainuun museon perusnäyttelyä, Kyllä eikä ei päässee joskus Pohjois-Pohjanmaan museoon.

Ranta on lainannut omat kasvonpiirteensä Nymanille, Kaltion päätoimittajan Paavo J. Heinosen kasvot ovat päätyneet päätoimittaja Samuli Kustaa Bergille. K. M. Ståhle, Nymanin kilpakumppani kirkkoherranvaaleissa, muistuttaa kovin kansanedustaja Jussi Halla-ahoa.

Perinteisesti totuudenmukaisten puitteiden luomisella on haettu romaanikirjallisuudessa uskottavuutta myös tarinalle. Viime vuosina kaunokirjallisuuden vastaanotossa on kuitenkin kiinnitetty enemmän huomiota puitteisiin kuin aiheeseen. Sama on käynyt Kyllä eikä eille.

Tällöin historia ei enää toimi etäännytyksen keinona, mikä on ollut Rannan tarkoitus sekä Kajaanissa että uutuudessa. Vielä 1970-luvulla esimerkiksi Paavo Haavikon kuunnelma kuningas Harald Kaunotukasta 38 sarjainfo 3/2013

ymmärrettiin erään tukattoman valtionpäämiehen aseman arvioinniksi, eikä sen oletettu kuvaavan viikinkiaikoja.

Kyllä eikä eissä mietitään yksityiselämää ja sen julkisuuteen kuuluvia osia. Ranta rakentaa herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisesta kirjasivistyksen vastustajaa, jonka totuudet ovat yksinkertaisia ja ankaria. Päähenkilöiden elämäntilanteet eivät niihin mahdu.

Rannan käsittelemät kirkon linjariidat, politiikka ja median surkastuminen ovat hyvinkin ajankohtaisia asioita. Ne kaikki nivoutuvat yhden ja saman yhteiskunnallisen ilmiön eri puoliksi. Kun ei ole halua tietää, miten toiset ajattelevat, ei ole tarvetta lehdille eikä sovittelevalle, kompromisseja hakevalle politiikalle.

Tai politiikalle tai keskustelulle ylipäätään, koska on olemassa jo tiedetty totuus ja toimintamalli.

Hans Nymanin mielestä myös sivistyneistö on kyllästynyt sivistykseen. Sodattomuus ja rikastuminen ovat tehneet ihmisistä kiittämättömiä ja saaneet heidät kylvämään taantumuksen siemeniä. Maailmalta tulevista uusista tuulista ei olla kiinnostuneita, eikä niiden eteen nähdä mitään vaivaa. Nyman oli kieltämättä itsekin laiska tässä suhteessa. Hän kiinnostui uudesta vasta, kun muita vaihtoehtoja ei ollut.

Ranta luo analyysin, miten tilanteeseen on jouduttu. Herännäiset/perussuomalaiset ovat isoisien ajatuksin kumonneet sen, mitä Nymanin kaltaiset ovat isien ajatuksiin tukeutumalla koettaneet säilyttää. Eteenpäin eivät kummatkaan ole varsinaisesti suunnanneet.

Maailmalta tulleella Piponiuksella olisi ehkä ollut vastauksia ja keinoja tulevaisuuteen suuntautumisessa, mutta hän oli aivan liian marginaalissa voidakseen tulla suunnannäyttäjäksi.

Kyllä eikä ei jää rakenteeltaan isien keinoksi vastustaa taantumusta. Sattuva (nyky-)ajankuva teos on, eikä se ilmeisesti muuhun pyrikään. Tilanteessa olisi keskustelemista ja ruotimista, mutta missäpä sille paikka?

Reijo Valta

© ville ranta

Ville Ranta Kyllä eikä ei WSOY

Salla Brunou

Miha Rinne Lopunperä 3: Sielujensyöjä saapuu Lehmäoja Lopunperä-fantasiasarjakuvan kolmannessa osassa robottityttö Lilin maine paikallisena hirviönlistijänä aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Samalla kun tiedemiehet Basil ja Elvin koettavat kerätä kasaan laboratorion vuokrarahoja, luurankohahmoiset Kirotut juonivat kolmikon päiden menoksi ja yrittävät saada Lilin tuhoamaan legendaarisen Sielujensyöjän. Lopulta Kirottujen ei auta muu kuin viedä Elvinin sielu ja kiristää Liliä legendaarisen olennon kimppuun.

Vaikka Lopunperä on julkaistu alun perin aukeamittain Koululaisessa, juoni kulkee vaivattomasti myös albumimuodossa. Edellisosista poikkeava pienempi sivumäärä tiivistää tarinaa niin, että tapahtumat seuraavat toisiaan yhtä juoksua. Tyhjiä kohtia ei siis ole, mutta ei myöskään aikaa syventyä voimakkaampiin kohtauksiin. Etenkin tarinan lopussa pari lisäsivua olisi korostanut dramaattisia käänteitä.

Sivusommitelmat ovat tiiviitä mutta eivät tukkoisia, ja kuvakerronta on sujuvaa. Valitettavasti Miha Rinteen kaunis ääriviiva (josta on pieni näyte sellaisenaan kirjan alussa) peittyy vielä toistaiseksi heikomman akvarellivärityksen alle. Piirrosjäljen yhteisvaikutelma on silti miellyttävän rento.

Maura Manninen

Verna Kuutti

David B. Epileptikko Suom. Saara Pääkkönen WSOY Ihmisen sairaus ei ole raskasta vain hänelle itselleen vaan myös hänen läheisilleen. Kuta syvemmän varjon sairaus heittää, sitä pidemmälle se voi tunkeutua omaankin perheeseen.

© kaltsu kallio

© tuuli hypén

Kovakantinen albumi on ulkoasultaan napakka ja tyylikäs. Pieni miinus oikoluvusta: puhekupliin on jäänyt jonkin verran kirjoitusvirheitä.

© miha rinne

Tuuli Hypén Nanna: Ketun koko kuva Arktinen Banaani Mainio citykettu Nanna ystävineen nähdään jo viidennessä kokoelma-albumissa. Nanna: Ketun koko kuva kokoaa Nannan sunnuntaistripit yksien kansien väliin. Kolmikerroksinen sunnuntaistrippi tarjoaa mahdollisuuden syventyä Nannan, Ritun, Missen ja muiden elämään hieman perusteellisemmin.

Tuuli Hypén on piirtäjänä sulavan taitava. Hän on luonut viehättävän, omalakisen maailman, jossa riittää tutkiskeltavaa. Värittäjä Antti Remes loihtii Nannaan tunnelmaa makeilla karkkiväreillä. Esipuheessa Hypén lähettää taiteelliset kiitokset myös Arktisen Banaanin kustannustoimittajan Vesa Kataiston suuntaan. Kataisto on sekä kannustanut Hypéniä eteenpäin että ideoinut tai käsikirjoittanut Nannastrippejä.

Nannan keskiössä on Ritun koti, jonne on pesiytynyt monenkarvaisia cityeläimiä, kuten nimihenkilö Nanna ja röyhkeä kollikissa Misse. Cityeläimissä voi nähdä suurtakin symboliikkaa, vaikkapa rasismin tai syrjinnän vastaisia kannanottoja. Mutta Nannaa voi mainiosti lukea myös hyväntuulisena opiskelijaelämän ja lähiöarjen kuvauksena. Hypénin osuva huumori hihityttää vienosti, paikoin saa myös pärskähtelemään ääneen. Lämmin tunnelma viehättää.

Androgyyni ja aggressiivisesti käyttäytyvä Ritu on mielenkiintoinen suomalainen strippisarjakuvahahmo. Hänen suhteensa Nannaan näyttäytyy toisinaan parisuhteena, mutta enimmäkseen heidät voisi tulkita vain kämppäkavereiksikin, tai emännäksi ja lemmikiksi.

Kaltsu Kallio Kenenkäs tyttöjä Arktinen Banaani Kaltsu Kallio on aiemmin tehtaillut pienlehtitarinoita, joiden parhaimmisto on koottu Menisit töihin -albumiin (2003). Kallion ensimmäinen pitkä albumi tarjoilee sympaattista vertaistukea kaikille suomalaisen perusäijän kanssa seurustelleille.

Kenenkäs tyttöjä? -albumin toinen päähenkilö Hiski on tuppisuinen hevibändin basisti, joka ilmestyy treffeille kaljahuuruissa ja saa murjottamisen lomassa alkukantaisia mustasukkaisuuskohtauksia. Hiskiin silmänsä iskevä Nelli on hyperaktiivinen tehopakkaus, jonka positiivinen elämänasenne asettuu siipan umpimielisyyttä vasten.

Nelli sulattaa ihmeen hyvin Hiskin ja bänditovereiden humalaisen toikkaroinnin, mutta pian parin kiistat saavat vakavampia sävyjä. Tarinan lopetus on sarjakuvan hyväntuuliseen arkisuuteen nähden jopa rankka.

Kaltsu Kallio kertoo parisuhteesta ilman glamouria tai mystiikkaa. Hiski ja Nelli ovat todentuntuisia hahmoja, juuri niin hellyttäviä ja rasittavia kuin ihmiset ovat. Tarina on pieni ja arkinen, mutta koskettanee elämänmakuisuudellaan monia. Kallion piirroksissa ei pahemmin kikkailla tai tyylitellä, vaan selkeä kuvakerronta vetää mukaansa tarinaan.

Suurimman vaikutuksen tekevät albumin sanattomat jaksot. Suomalaisen elämänmenon ja parisuhteilun kömpelö haikeus tiivistyy esimerkiksi ruuduissa, joissa Hiski paistaa lepyttelysämpylöitä rakastetulleen.

sarjainfo 3/2013 39

© david b.

Ranskalaisen David B:n eli Pierre-François Beauchardin (s. 1959) omaelämäkerrallinen Epileptikko porautuu hänen veljensä epilepsian kuvauksen kautta syvälle tekijän lapsuuteen ja perheeseen.

Kuva on omalla tavallaan ankea. Veljen sairaus määrää pitkälti perheen tekemiset ja ennen muuta veljesten väliset suhteet. Tavallisestikin vaikeaan veljessuhteeseen liittyy kertojan heilahtelu vihan, syyllisyyden ja vapauden kaipuun välillä. Kiintymys ja etäisyyden ottaminen vuorottelevat.

Samalla piirtyy kuva vanhemmista, joiden elämää lapsen sairaus määrää. He kokeilevat kaikkia mahdollisia huuhaahoitoja, lahkoja, parantajia ja noitamenoja, joita maasta löytyy. Ja niitähän löytyy, entisen toimimattoman tilalle nousee pian uusi.

Oma rajattu vapaus löytyy piirtämisestä, loputtomasta mielikuvituksesta. Lapsena David B. piirtää loputtomia sotakohtauksia, taisteluja taistelujen jälkeen. Hieman myöhemmin ne vaihtuvat esoteeristen ja fantasiakirjojen vuoriin.

Muutto Pariisiin opiskelemaan vapauttaa vähitellen lapsuuden pitkästä varjosta, joka ei kuitenkaan poistu kokonaan. Sairaus on lukinnut perheen jäsenet rooleihinsa, joista on vaikea päästä ulos.

Epileptikko ilmestyi Ranskassa alun perin kuutena osana 1996–2003. Nyt suomennettu kirja kokoaa kansiinsa ne kaikki, yhteensä 379 sivua.

Tarina on koskettava ja kertoo paljon oleellista.

Uskontotieteilijä Raimo Harjula määritteli, että voidakseen toteuttaa itseään ihmisen on kyettävä ratkaisemaan suhteensa kuolemaan, aikaan, syyllisyyteen ja seksuaalisuuteen.

David B. käsittelee tai ainakin sivuaa näitä teemoja matkallaan lapsesta aikuiseksi. Ehkä hänellä ei ole vastauksia, mutta jo kysymykset ovat tärkeitä.

Näkökulma on johdonmukaisesti kertojan itsensä.

Tätä höllentävät aikahyppäykset: vanhempien kokemus aukeaa nykyhetkessä käytävillä keskusteluilla.

Hyvä näin, lapsi ei olisi sitä tajunnut, aikuinen ehkä ymmärtää.

40 sarjainfo 3/2013

Sarjakuvan pitkä tekoaika näkyy tarinan tietyssä hajanaisuudessa. Kokemuksien mittava kokoelma sisältää toistoa ja varsinkin huuhaa-uskontojen esiinmarssi saa jo kaavamaisia piirteitä. Osa tuntuu olevan tehty enemmänkin omaksi terapiaksi kuin lukijalle.

Visuaalisesti teos on mittava paketti. David B:n vahva mustavalkoisuus korostuu teeman tummuuden myötä, useimmat kuvat ovat raskaita ja täynnä tavaraa. Pitkä tekoaika näkyy myös piirrostyylin moninaisuudessa, mukaan mahtuu hyvin monta tapaa tehdä kuvia.

Tällä on haittansakin. Kuvien visuaalinen runsaus saattaa vaikeuttaa teoksen teemojen hahmottamista, niiden paino voi musertaa lukijan alleen.

Visuaaliset lainat ja vaikutteet eri suunnista näkyvät kuvissa, mutta David B. tekee niistä aina omiaan.

Hän kertoi haastattelussa tutkiskelleensa persialaisia miniatyyrimaalareita, ja tämäkin näkyy, vaikka aiheeseen ei upotakaan Orhan Pamukin Nimeni on punainen -teoksen lailla.

Erityisen näyttäviä ovat erilaiset historialliset taistelukohtaukset. Niillä on lapsuuden pakopaikkoina tärkeä osa kerronnassa, mutta samalla ne syventävät teoksen teemaa elämästä kamppailuina, jotka on käytävä läpi.

Heikki Jokinen

Humans -albumille. Hupsun idean sekä siihen sopivan toteutuksen ansiosta Advanced Offices & Humansissa on jotakin aseista riisuvaa. Sarjakuvana siitä ei voi kuin tykätä. Ja nimenomaan tykätä: se ei ehkä voita Sarjakuva-Finlandiaa, mutta se on hyväntuulinen ja söpö. Vähän kuin Tommi Musturin väri-iloittelua ja Jyrki Nissisen naivismia lempeästi yhdistävä välipala.

Toimistotyötä ja roolipelipöhinää yhdistävä Advanced Offices & Humans maistunee lukijoille, joille roolipelit ovat tuttuja ja jotka eivät ota roolipelaamista saati sarjakuvia turhan totisesti. Ja heitähän on.

Vesa Saarinen

Gipi Merkintöjä sotatarinaa varten Suom. Mika Lietzén Asema Yksi vuoden kiinnostavimmista käännössarjakuvista tulee yllättäen Italiasta. Merkintöjä sotatarinaa varten on ensimmäinen suomeksi julkaistu teos Gianni Pacinottilta eli Gipiltä (s. 1963). Se voitti Angoulêmen sarjakuvafestivaalin parhaan albumin palkinnon vuonna 2006.

Giuliano, Christian ja Stefano ovat teini-ikäisiä poikia nimettömässä, sotaa käyvässä maassa. Giuliano on tarinan kertoja ja tapahtumien lähes passiivinen sivusta seuraaja: hyvän perheen poika on päätynyt sattumalta huonompitaustaisten tovereidensa seuraan. Giulianon ulkopuolisuus kulkee punaisena lankana läpi tarinan.

Varsinainen päähenkilö on rakennettu Stefanosta eli ”Pikku tappajasta”, olosuhteiden kovettamasta katujen kasvatista. Pojat kohtaavat hämäräbisneksiä hoitelevan miliisipäällikkö Felixin, joka tunnistaa Stefanossa hen© roope eronen

Roope Eronen Advanced Offices & Humans Huuda Huuda Roope Erosen Advanced Offices & Humans -albumin idea on ihan hupsu. Kuten takakansi sen kertoo: ”Kopiohuoneita, videotykkejä, energiajuomia ja kiihkeää kilpailua! Astu ihmisten ihmeelliseen maailmaan Offices & Humans -toimistoroolipelin ja sen kaksipäisen pelinjohtajan opastamana.”

Siis että. Albumillinen roolipelitarinointia, jossa luolalohikäärmeet pelaavat toimistonörttien arkea?

Sekoitus Dilbert-henkistä toimistosarjakuvaa ja roolipelihuumoria?

Asiaankuuluvasti kyseessä on vieläpä eräänlainen jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Offices &

© gipi

© brian talbot

Bryan Talbot Grandville Suom. Petri Stenman Like Like jatkaa mainiota käännössarjakuvalinjaansa. Nyt suomeksi on alettu kääntää Bryan Talbotin kehuttua Grandville-sarjaa. Julkaisukokoa on hieman pienennetty alkuperäisjulkaisuun nähden, mutta kuvailmaisu on onneksi säilynyt luettavana.

Grandvillen tyylilaji on steampunk. Vaihtoehtohistoriassa höyrykoneet ovat säilyneet huipputeknologian ytimessä. Talbotin luomassa maailmassa on muutakin erikoista: Ranska on Euroopan valtakeskus ja britit ovat tottuneet Napoleonin ajasta jatkuneeseen ranskalaiseen kulttuuriherruuteen.

Grandville on myös dekkari. Karkeakäytöksinen mäyrä LeBrock ja fiinimpi työtoveri, rotta Ratzi, suuntaavat Pariisiin selvittämään murhaa. Matkan varrelle osuu kohtalokkaita kaunottaria, kovaotteisia

Bonusmateriaaliosio selittää paljon aloittelijalle ja antaa lisäarvoa faneillekin. Lukemisen arvoinen teos.

Merja Lundén

Salla Brunou

Useita tekijöitä: Kapteeni Hyperventilaattorimies Zum Teufel Anssi Rauhalan ja Markku Uusitalon luoma Kapteeni Hyperventilaattorimies on monille tuttu Tähtivaeltaja-lehdestä vuosilta 1987–1997.

Seikkailuja ehti vuosien mittaan tehdä koko joukko tunnettuja nimiä: luojien lisäksi Petri Hiltunen, Kivi Larmola, Hannu Mänttäri ja Johanna Sinisalo.

Kokoelma on puitteiltaan komea, eikä sisällöstäkään ole valittamista.

Jos Kapteeni ei ole ennestään tuttu, niin sarjakuva voi aluksi olla hämmentävä lukukokemus. Tarinoissa on sen verran absurdejakin käänteitä.

Parhaimmillaan Kapteeni Hyperventilaattorimies on kiehtova ja synkkä scifi-dekkari ja huumori oikeasti hauskaa.

Huonoimmillaan jutut ovat todella pöhköjä, mutta kaikelle löytyy faninsa. Kokoelma on täynnä hienoja yksityiskohtia, sisäpiirin vitsejä ja populaarikulttuuriviittauksia. Piirrosjälki on erittäin nautittavaa.

© jordi bernet

Reetta Laitinen

rikollisia ja eläimistä koostuvan yhteiskunnan pohjasakkaa – ihmisiä.

Talbotin piirrostyyli on jäykähkö, mutta runsas toiminta voitelee kerronnan notkeaksi. Tekstaukseen valittu konefontti istuu kokonaisilmeeseen. Tietokoneväritys on hieman kliinistä mutta huolellisesti mietittyä.

Sen sijaan suomennoksen taso oli pienehkö pettymys. Talbot käyttää Grandvillessä värikkäitä sanaleikkejä ja viljelee brittiläistä huumoria. Erityisesti Ratzi käyttää viehättävän koukeroista kieltä. Petri Stenmanin suomennos vaikuttaa hieman hätäiseltä ja mekaaniselta eikä tee täysin oikeutta Talbotin verevälle kielenkäytölle.

© petri hiltunen

genheimolaisensa. Felixin laskuun työskentelevät pojat ajautuvat yhä syvemmälle häikäilemättömän väkivallan maailmaan.

Gipin taitavasti kuvaama sota on tyypillinen nykyajan sekava konflikti, josta hyötyvät eniten itsensä kovettaneet onnenonkijat, kuten Felix ja Stefano. Joe Saccon Bosnian sotaan sijoittuva sarjakuvareportaasi The Fixer kertoo samantyyppisestä hahmosta.

Entisen Jugoslavian sodat ovatkin ilmeisenä esikuvana Gipin albumissa. Varsinaisia taisteluja ei näytetä eivätkä päähenkilötkään tunnu oikein hahmottavan sodan kulkua tai tarkoitusta.

Viimeisessä luvussa kohdataan sodasta dokumenttielokuvaa tekevä taiteilijaryhmä, joka haastattelee Giulianoa muutama vuosi tapahtumien jälkeen.

Kommentti on Gipiltä lähes itseironinen. Hyvinvoinnin ja rauhan keskellä eläneet taiteilijat eivät tiedä samaa kuin albumin lukija, joka on kokenut Giulianon mukana tapahtumat. Ulkopuolisuus saa taas yhden tason lisää.

Jordi Bernet, Justin Grey ja Jimmy Palmiotti Jonah Hex: Rangaistus Suom. Moog Konttinen Egmont Jonah Hex on amerikkalaisen lännensarjakuvan spagettiwestern-henkisimpiä hahmoja: psykopaattinen kostaja inhottavine arpineen voisi olla Djangon äpärävelipuoli. Kauhukirjailija Joe Lansdale päivitti 1970-luvulla kehitellyn Jonah Hexin vielä nihilistisemmäksi 20 vuotta myöhemmin. Siksi hahmo elää vahvasti edelleen länkkärifanien mielissä.

Hexin alkuperätarinan kertovat käsikirjoittajat Justin Grey ja Jimmy Palmiotti albumissa Rangaistus.

Sen on piirtänyt kovaksikeitetystä ammattitappajasarjakuvasta Torpedosta tuttu espanjalainen Jordi Bernet. Hänen ekspressionistinen tyylinsä sopii kulmikkuudessaan hyvin Jonah Hexin väkivaltaiseen maailmaan.

Tarina etenee takautumin, eikä sitä ole aina kovin helppo seurata. Nykyajassa Jonah Hex kostaa kiusaajilleen, menneisyyteen kurottuvissa tarinoissa kerrotaan Hexin kuuluisan arven tarina sisällissodassa pohjoisvaltiolaisten kynsissä. Lisäksi viitataan Hexin nuoruusvuosiin väkivaltaisen isän sekä myöhemmin intiaanien parissa. sarjainfo 3/2013 41

Juri Nummelin

Merja Lundén

P.A. Manninen Kapteeni Kuolio ja Tampellan sähköenkeli Lempo Tamperelaisen P. A. Mannisen Kapteeni Kuolio on kokenut Tampereen maisemissa jo monta paikallisseikkailua. Nyt ihmissuden, vampyyrin ja Tamperkeleenkin päihittäneellä sankarilla on vastassaan muinainen metallipahis, Tampellan sähköenkeli.

Aiempien Kuolio-seikkailujen tapaan albumi tarjoaa kurkistuksia Tampereen kummaan historiaan sekä kaupungin maisemiin. Manninen on jälleen tehnyt valtavasti taustatutkimusta ja mahduttaa albumiinsa hurjan määrän historiallisia yksityiskohtia.

Käsittämättömin lienee tarina ulostavasta ankkarobotista.

© p.a. manninen

© juha vuorma

Juha Vuorma Kaapuveikko 3: Mystinen Korpikolmikko Kaapu Press Kaapuveikko-sarjakuvaa on julkaistu vuodesta 1992, jolloin se sai Kemin sarjakuvakilpailussa kunniamaininnan. Siitä alkoi metsätontun ja pandakarhun ris-

teytyksen elämä sarjakuvahahmona.

Nykyään lähinnä paikallislehdessä ja netissä ilmestyvä Kaapuveikko asuu kaivossa kissan ja pääkallon kanssa keskellä ei-mitään ihmetellen maailmanmenoa. Juha Vuorma onnistuu välillä sivaltamaan oivallisesti nykyajan työelämän vaatimuksia, jatkuvia organisaatiouudistuksia ja käsittämätöntä yritysmaailman jargonia. Sarjakuvassa käsitellään myös muita pienen ihmisen ongelmia kuten bussilinjojen lopetusta, lääkäriajan saamisen mahdottomuutta ja trendikkäiden ruokavalioiden noudattamisen vaikeutta.

Kaapuveikko 3 on kokoelma sarjakuvista vuosilta 2011–13. Joukossa on muutamia onnistuneita heittoja, mutta enimmäkseen sarja toistaa liiaksi samoja teemoja ja vitsejä. Takakannessa mainostettua omintakeista ajatusmaailmaa ei ole juuri löydettävissä, Kaapuveikon ajatukset yhteiskunnasta ja byrokratiasta eivät ole mitenkään ainutlaatuisia.

Kokoelma onkin lähinnä tosifaneille, muille suosittelen yhden stripin lukemista kerrallaan. Ainesta enempään kyllä on, koska maailmanmenossa on ihmettelemistä ja Kaapuveikko on sympaattinen pieni otus.

42 sarjainfo 3/2013

Vesa Saarinen

© John Romita JR

Suurina annoksina Jonah Hex voi olla tylsääkin luettavaa, mutta Rangaistus on sopivan lyhyt ja tiukka paketti. Ensikertalaiselle se ei välttämättä aukea, mutta pitkäaikainen fani voi hyvinkin nauttia sen napakkuudesta.

Manninen on sekä kynänkäyttäjänä että tarinankertojana parhaimmillaan Tampereen maisemien ja tunnelmien kuvaamisessa. Sen sijaan Tampellan sähköenkelin varsinainen tarina ja varsinkin sen rytmitys ontuvat. Manninen on mahduttanut albumiin niin paljon historiankirjoitusta ja anekdootteja, että seikkailun rytmi kärsii varsinkin albumin puolivälissä pahoin.

Tampellan sähköenkeli on toki Mannisen tarinoiden sekä paikallishistoriallisen sarjakuvan ystäville tuttua ja turvallista luettavaa, mutta paras Kapteeni Kuolio -julkaisu se ei ole.

Mark Millar ja John Romita JR Kick-Ass Suom. Leena Hyttinen ja Antti Koivumäki Egmont Dave Lizewski on paatunut sarjisfriikki, jonka lähipiiriin kuuluvat yötöitä paiskiva yksinhuoltajaisä ja stereotyyppinen kokoelma nörttikavereita. ”Miksi kaikki haluavat Paris Hiltoniksi, eikä kukaan Hämähäkkimieheksi?”, Dave pohtii ja tuunaa eBaystä ostamastaan märkäpuvusta supersankariasun. Ensimmäiset kokeilut hyvänteossa päätyvät silmittömään mukilointiin, mutta teinipoika on jo adrenaliinikoukussa.

Elokuvaksikin taipunut supersankarisekoilu Kick-Ass sisältää kaikki ainekset lajityypin maukkaaseen kritiikkiin. Nököhampaisen sarjisnörtin muuntuminen trikooasuiseksi nunchakunheiluttajaksi repii huumoria lajityypin pahimmista kliseistä, mutta ei osu maaliinsa.

Verellä ja suolenpätkillä herkuttelevan sarjakuvan vetovoima perustuu samoihin elementteihin, joita se pyrkii parodioimaan: näyttäviin väkivaltakohtauksiin ja seksistiseen huumoriin. Kutsukaa kukkahattutädiksi, mutta lukukokemus jätti lähinnä likaisen olon.

Kick-Assin tekee radikaaliksi esikuviinsa verrattuna se, että kaupungin kaduilla verta vuodattavien supersankarien motiivi trikooseikkailuihin on lähinnä tylsä elämä ja julkisuuden kaipuu. Viesti päänhalkaisuista ja veitsenheilutteluista nauttiville lukijoille on melko

kyyninen. Kulutat siis väkivaltaviihdettä, koska elämäsi on niin harmaata? Onpa kurjaa, mutta tässä sinulle lisää kertakaikkisen upeasti piirrettyä verenvuodatusta.

Mark Millarin ja John Romita JR:n sarjakuvasta paistaa läpi laskelmoitu katu-uskottavuuden tavoittelu. Roisit puheet sekä viittaukset sarjiskulttuuriin ja popmaailmaan ovat pikku karamelleja kohderyhmälle, mutta sen ulkopuoliset jäävät valitettavasti kylmäksi.

läpi tarinan, eikä loppukaan ole valoisuudestaan huolimatta täysin vapauttava. Pieni kummitustyttö haluaisi kovasti kouluun, mutta pääseekö hän ikinä leikkimään ja opiskelemaan muiden lasten kanssa?

Tulevaisuus on hauras ja langanohut kuin vastasyntynyt elämä.

Reetta Laitinen

Miha Rinne tietää, mistä piirtää ja kirjoittaa. Matkailua pelialalla on ilkeää satiiria ja överiksi lyömistä hieman Nyrok Cityn hengessä, mutta sitä voi lukea myös avainsarjakuvana. Lähes kaikki perustuu tositarinoihin.

Kaksi yliopisto-opiskelijaa päättää tehdä dokumentin pelialasta. Kulissit rapisevat jo ensimmäisessä

© terhi ekebom

Terhi Ekebom Kummituslapsi Asema Useiden kulttuurien folkloreen kuuluu tarinoita kummittelevista lapsivainajista. Metsään, hautausmaan ulkopuolelle tai muualle siunaamattomaan maahan haudatut epätoivotut lapset huutavat äitejään, näyttäytyvät virvatulina tai jopa saattavat vahingoittaa hautapaikan yli sattumalta kävelevää kulkijaa. Suomalaisessa perinteessä metsässä huutava lapsivainaja on tunnettu muun muassa nimellä ihtiriekko.

Terhi Ekebomin Kummituslapsi pohjautuu nimensä mukaisesti lapsivainajafolkloreen. Tunnelmaltaan se on pikemminkin japanilainen kuin suomalainen.

Japanilainen runous ja kuvataide tuntuvatkin inspiroineen Ekebomia. Alkukohtaus, jossa yksinäinen nainen saapuu metsän reunalla sijaitsevaan taloon, muistuttaa Hayao Miyazakin animaatioelokuvista.

Miyazaki-mielleyhtymästä huolimatta Ekebom ei kerro tarinaansa lapsille, vaan näkökulma on aikuisen naisen. Taustalla painaa hienovaraisesti vihjattu tragedia, pienet kengät vailla omistajaa. Surutyötään tekevä lapseton nainen löytää metsästä äidittömiä henkiä, joista eräs löytää naisesta itselleen äidin. Toisensa löytävien sielujen tarina on kerrottu sydäntä koskettavasti. Imelyyteen Ekebom ei silti sorru.

Parisataasivuinen albumi on Terhi Ekebomin tähänastisista teoksista ehdottomasti suuritöisin ja hiotuin. Sivun kokoiset ruudut ovat harkiten rakennettuja pieniä taideteoksia. Kerronta on vähäeleistä mutta vahvatunnelmaista. Haikea pohjavire kulkee

Kivi Larmola Timo Kumiorava Kivi Larmolan yhdeksännen sarjakuva-albumin lähtökohdat ovat yhtä lohduttomat kuin Päällystakissa (2010). Jo fatalistinen aloitusruutu Kolmen sepän aukiolta kertoo, kuinka tulee käymään. Saarnamies julistaa maailman loppuvan, taivas vuodattaa vettä niskaan.

Timo mukailee saksalaisen näytelmäkirjailijan Georg Büchnerin (1813–37) Woyzeck-näytelmää. Larmolan sarjakuva tapahtuu 1980-luvun Helsingissä, mutta suuret linjat esitetään jokseenkin kuten alkuteoksessa. Tulkinta on kuitenkin niin oma, että Büchnerin nimi on jätetty pois tekijätiedoista.

Pikkurikoksia tekevän Timo Woyzeckin elämä luisuu alamäkeen, kun huolet osoittautuvat liian raskaiksi kestää. Lopullisesti maailma vääristyy lääketehtaan kokeissa, joissa Timo käy helpon rahan takia.

Pari satalappusta on mitätön hinta siitä, että sekoaa.

Kuten usein käy, hullun halpa elämä osoittaa oman arkemme naurettavuuden.

Päällystakki oli värien juhlaa, Timo sen sijaan on saanut ylleen vain mustaa ja harmaan sävyjä. Se korostaa tarinan lohduttomuutta. Jotkin tapahtumapaikat, kuten Hakaniemen sillan, tunnistaa oikeiksi Helsingin maamerkeiksi. Se kiinnittää tarinaa todellisuuteen. Niin ikään ”tarpeisto” on autenttista, kuten loppusivujen esittelyistä käy ilmi.

Timo on pahan olon kirja, joka saattaa olla vääränä päivänä liikaa. Vereslihalla värjöttelevän ihmisen kuvaus jää mieleen pitkäksi aikaa.

Tuomas Tiainen

Miha Rinne Matkailua pelialalla Lehmäoja Matkailua pelialalla on kaikin puolin ruma kirja eräästä hohtavaksi puunatusta viihdeteollisuuden lajista, jossa koko ikänsä virtuaalikolikoita pyydystelleet ja digiörkkejä teilanneet nuoret ja nälkäiset graafikot ja koodarit astelevat moolokin kitaan riemusta hyppien. Useimmat heistä jäävätkin nälkäisiksi.

© miha rinne

© kivi larmola

Verna Kuutti

firmakohtaamisessa. Matkailua pelialalla kiertää maapallon ja esittelee hetkessä huipulle kohonneet teinit, umpihullut johtajat joille joku vielä hullumpi on antanut liikaa rahaa käytettäväksi sekä megatuottajat, jotka yrittävät tiristää vanhoista tuotannoistaan uutta työläiskarjansa kustannuksella.

Matkailua pelialalla tulee jäämään historiaan ainakin ensimmäisenä suomalaisena yhteisrahoituksella toteutettuna sarjakuvana. Rinne on piirtänyt sarjan rujoina purskauksina. Sivukokonaisuudet ovat tarkoituksellisen karkeita ja luonnosmaisia. Välillä pitää olla tarkkana oivaltaakseen, kenen puhuva pää on kuvassa.

Tarina painottuu hahmoihin. Ilmeet ovat usein herkullisia ja paljastavat, millä asenteella kukin on liikkeellä. Vaikka kaikki vitsit eivät avaudu, sarjakuvamaailmankin tuntemuksella hahmoihin kykenee samastumaan.

Vesa Kataisto

Tommi Musturi Viimeinen Toivon kirja Huuda Huuda Viimeinen Toivon kirja päättää Tommi Musturin viisiosaisen sarjan. Viimeinen osa jatkaa edellisten tapaan eleettömyyden ylistystä.

Kirjasarjan keski-ikäinen pariskunta punnitsee tekemiään valintoja. Hahmot leikittelevät, miten monella tavoin elämä olisi voinut mennä toisin. Pitkässä parisuhteessa vastuu valinnoista luiskahtaa helposti toisen hartioille: sinä et antanut minun olla rohkeampi.

Onko uskalluksenpuute katkonut siivet haaveiden toteutumiselta?

Parisuhteen ja sukupuoliroolien kliseitä käännellään pukemalla hahmot ikonisten sarjakuvien stereotyyppisiin asetelmiin ja toisaalta haavemaailman arkkityyppeihin (luonnonsuojelijoiksi, rokkitähdiksi, maailmanmatkaajiksi). Musturin kuva on virheetöntä muttei steriiliä. Kauniisti väritettyihin kuviin kannattaa välillä pysähtyä, vaikka kerronnan eleettömyys houkuttelee lukemaan pienen kirjan nopeasti.

Lopputulema vaikuttaa olevan tyytyminen ja sitä kautta tyytyväisyys: vaikka toisinkin olisi voinut olla, näin on hyvä. Pieni ahdistus sovinnaisuuden ylivallasta jää silti kytemään. Viimeinen toivo on jotakin sen tapaista, ettei elämä toisenlaisissa olosuhteissa sarjainfo 3/2013 43

© tommi musturi

lähestyttäviä mutta silti taiteellisesti tinkimättömiä.

Tiina Pystysen tyyli on kypsynyt entisestään vuosien varrella. 2000-luvun sarjakuvissa uutuutena on ollut oma fontti, joka harvinaista kyllä ei vaikuta konefontilta vaan toimii hyvänä kontrastina karkealle piirrosviivalle.

Jos ei lintu laula sinulle, laula sinä linnulle on suositeltavaa lukemista kaikille vanheneville tai vanhenemista joskus harkitseville.

Reetta Laitinen

olisi välttämättä ollut parempaa, ainakaan päähenkilöille.

Ensin pohdiskellaan, sitten naurahdetaan pohdiskeluille ja viedään roskat ulos. Hyvä, että vieressä on joku, jolle päivitellä elämänmenoa katkeroitumisen sijaan. Kahden ihmisen askeleet kulkevat kohti yhteistä päämäärää. Vaikka toisinkin olisi voinut olla.

ikimuistoisin lukukokemus, mutta harva sarjakuva pistää pään näin pyörälle. Enpä muuten muista, että missään sarjakuvassa olisi kuvattu soittamista näin hienosti.

JP Ahonen ja KP Alare Perkeros WSOY JP Ahosen ja KP Alaren odotettu rock-sarjakuva lunastaa korkeuksiin kohonneet ennakko-odotukset.

Perkeros-bändistä kertova kirja on mahastasieppaava vuoristoratamatka demotason metallipumpun kivisestä tiestä treenikämpältä Rocktoberfestiin ja korkeampiin sfääreihin.

Peurana valokeilassa jäkittää yhtyeen johtajahahmo Akseli. Perkeros ei menesty, vaikka laulajakitaristin skaalat sujuvat ja hän treenaa joka päivä uuden soinnun. Tilanne muuttuu vasta, kun laulajaksi tyrkätään pizzakuski Aydin. Nokkamiehen kyvyttömyys ymmärtää kanssaihmistä uhkaa hajottaa sekä bändin että parisuhteen.

Ahosen ja Alaren luoma maailma on vino yhdistelmä totta ja sepitettä. Tarinan tapahtumapaikat klubeineen, Tampereen katuineen ja musiikkiviitteineen ammentavat todellisuudesta yllättävänkin paljon. Toisaalta mukana on yllättäviäkin elementtejä. Perkeroksen rumpali on oikea karhu, ja basisti Kervinen on soittanut useiden männävuosien muinaismuistojen kanssa. Ja loppua kohden meno yltyy vimmaisemmaksi kuin alussa saattoi arvata.

Olemukseltaan Perkeros on ehtaa mainstreamia, viihdettä. Komeasti kuvitetun ja taiten rytmitetyn kirjan lukeminen on kuin katsoisi mukaansatempaavaa ja hyvää Hollywood-elokuvaa. Perkeros ei kenties ole

Tiina Pystynen Jos ei lintu laula sinulle, laula sinä linnulle WSOY Ikääntyvä ihminen on nykykulttuurissa lähes kielletty aihe. Tiina Pystynen (s. 1955) höykyttää sarjakuvissaan tätä tabua. Vanhenevaa naista kuvataan lempeästi mutta armottoman tarkkanäköisesti ja omakohtaisesti. Rinnalla kulkeva vanheneva mies on myös rakastavan piikikkään tarkastelun alla. Ja kahden ikätoverin parisuhteesta vasta huumoria löytyykin.

Pystysen sarjakuvia on ilmestynyt muutamassa lehdessä eräänlaisina sarjakuvakolumneina. Albumissa stripit toimivat hyvin vuoropuhelussa. Kuuttakymppiä lähestyvän naisen elämä näyttäytyy traagisena ja koomisena. Vatsa turpoaa, muisti reistaa, viikset kasvavat ja työelämä potkii päähän. Eikä parisuhteessakaan juuri romantiikalla rällästellä.

Kuolemaa on alkanut odottaa samalla tavalla kuin nuorena odotti rakkautta. Kuolisipa ainakin ennen putkiremonttia!

Pystynen muistaa esittää myös vanhenemisen seesteiset puolet. Mummin ja ukin elämään tuo iloa lapsenlapsi Elli. Kuntoutuksessa voi keskittyä päivän aterioihin ja uima-altaassa lillumiseen. Vapauttavinta on havainto, että kuusikymppinen saa jo olla mitä on: häpeää ei tarvitse tuntea ja rumalta saa näyttää.

Tärkeämpää on ilo, leikki ja toveruus.

Albumin sarjakuvat ovat napakoita ja helposti

ryhdyin skarppaamaan. ajattelin, että voisin mättää karkkia suklaan sijasta. karkki ei lihota

Hannu Lukkarinen ja Juha Ruusuvuori Nicholas Grisefothin seikkailut 5: Susien linna WSOY Susien linna on viides osa Nicholas Grisefothin seikkailuista kertovassa, 1200-luvulle sijoittuvassa sarjassa. Nicholas on päätynyt elämään Tanskaan vaimonsa ja poikansa kanssa, mutta Zoltzakin pahamaineinen klaani panee kapuloita rattaisiin. Nicholasin poika siepataan.

Käsikirjoittaja Juha Ruusuvuoren monipuoliseen kirjalliseen tuotantoon kuuluu muun muassa romaaneja ja kirjoja. Hannu Lukkarisella on vähintään yhtä monipuolinen ura takanaan: pitkän linjan kuvittaja on ehtinyt avustaa Helsingin Sanomia ja kuvittaa oppikirjoja.

Tästäkö johtuen Susien linnan sarjakuvakerronta tuntuu hieman vanhanaikaiselta, tosin sympaattisella

ootsä raskaana?

kiitos.

tässä iässä

tuon voi jo ottaa kohteliaisuutena.

niin paljon kuin suklaa. ensin se

ei tuntunut missään. yhtäkkiä se jysähti vyötärölle.

44 sarjainfo 3/2013

16

© tiina pystynen

© jp ahonen

Hannele Richert

© hannu lukkarinen

Tuomas Tiainen

tavalla? Käsikirjoitus on vahva ja piirrokset komeita, mutta paikoin albumi tuntuu ”kuvitetulta kertomukselta”. Kuvat kertovat siitä, mitä teksti selostaa.

Kertovat kuitenkin komeasti. Persoonallinen, voimakkaita mustan ja valkoisen kontrasteja suosiva piirrosjälki herättää historian eloon. Aivan tyylipuhtaasti historiassa ei kuitenkaan olla, vaan tarina lavenee fantasian suuntaan. Laivojen, kaupunkien ja rakennusten piirtäjänä Lukkarinen on suvereeni.

Tyylitellyt ihmishahmot saattavat jakaa mielipiteitä enemmän.

Susien linna on historiallisena sarjakuvaseikkailuna sopivan helppoa luettavaa vaikkapa yläkoululaisille. Sitä nuoremmille albumin tapahtumat voivat olla liian raakoja, mutta yläikärajaa seikkailun parissa viihtymiselle ei ole.

Salla Brunou

Aino ja Ville Tietäväinen Vain pahaa unta WSOY Näkymättömien käsien (2011) jälkeen Ville Tietäväinen ounasteli pitävänsä pitkän tauon sarjakuvien tekemisestä. Arvio meni onneksi pieleen. Vain pahaa unta -teoksen aihe löytyi perhepiiristä, Aino-tyttären 3–6-vuotiaana näkemistä painajaisista.

Vain pahaa unta on yhdistelmä sarjakuvaa ja kuvakirjaa. Se koostuu aukeaman tai parin pituisista unista, jotka perustuvat yhteen tai kahteen voimakkaaseen kuvaan ja kuvien ohessa juoksevaan selostukseen. Välillä kuvataan valveillaoloa sarjakuvin.

Isä ja tytär Tietäväisen varsin erityyliset kuvat elävät kirjan sivuilla sulassa sovussa. Vanhemman Tietäväisen kuvituksissa on toispuoleisen luonnotonta hehkua ja aitoa uhkaavuutta, siinä missä nuorem-

man kuvittajan pelkistetymmät piirrokset kiteyttävät lapsen mielikuvituksen soljuntaa.

Pastelliliiduin piirretyt kuvat jättiläispupuista, houkuttelijakasveista ja vihreistä peikkoörkeistä ovat komeankarmeita. Vaikka kirjan viesti on, että pahoista unista kannattaa puhua, tunnelma on usein varsin uhkaava. Mutta sellaisiahan painajaiset ovat, selittämättömiä ja kuristavia.

Kuviin on ympätty tekstimassaa unienselityskirjoista. Otteita on käytetty ehkä enemmän graafisina kuin informatiivisina elementteinä. Silmä poimii muutamia avainsanoja, muttei jaksa (eikä aina edes voi) lukea loppuun. Ratkaisu toimii, sillä unien liiallinen selittäminen vesittäisi koko jutun.

Todellisuutta kuvaavat varsinaiset lyhyehköt sarjakuvaosiot ovat väreiltään haaleita ja muodoltaan perinteisempiä. Isän ja tyttären keskusteluja olisi lukenut pidempinäkin, nyt ne tuntuvat loppuvan välillä kesken. On muuten hauska huomata, että Ville Tietäväisen pelkistetymmissä ihmishahmoissa on jotain perin tarmokoivistomaista.

Kallematti Waris Teräsbetonimetsä Lempo Ensisilmäys Teräsbetonimetsään tuo nostalgisen olon, piirrosjäljestä tulevat mieleen monet takavuosikymmenten sarjakuvaseurojen lehdet ja omakustanteet.

Tarkempi tutustuminen paljastaa teoksen olevan uusintajulkaisu. Teräsbetonimetsä ilmestyi A4-kokoisena pienlehtenä, jonka Kallematti Waris kauppasi onnistuneesti muun muassa esipuheen kirjoittaneelle Vesa Kataistolle vuonna 1999.

Elämää suuremman ja kaksinverroin rumemman Teräsbetonimetsän jättilähiön kova kolli on Jake Stinkenmeyer. Hän on maan pahanhajuisin skunkrokkari. Jos Jake haisee, haisee myös hänen elämänsä.

Jake pyrkii ylöspäin elämän portailla, mutta työpaikkahaastattelujen tulos on aina sama. Elämä kulkee jämähtäneitä latuja, eikä paikkakunnalla käy edes hyviä bändejä. Haju on myös sosiaalinen haitta, joka johtaa työttömyyteen, syrjäytymiseen ja alkoholismiin.

Jos elämä ei ole mieleistä, sitä voi yrittää järjestää uusiksi vaikka hommaamalla mieluisia bändejä omille kulmille esiintymään. Työpaikka löytyy kuin löytyykin, kuten myös skunkkityttö, jonka mielestä Jake ei haise. Aina ei tarvitse palata vapinoiden planeetalle.

Teräsbetonimetsä on positiivista tulevaisuuden uskoa luova sarjakuva, joka ei kuitenkaan lipeä yhtään oikeasta punk-asenteesta. Rosoinen tyyli hämää. Wariksen ruuduissa on kaikenlaista, jota ei huomaa ensimmäisellä lukukerralla.

Reijo Valta

© aino ja ville tietäväinen

© KALLEMATTI VARIS

Tuomas Tiainen

Jarno Latva-Nikkola Ukkometsola Huuda Huuda Kuka olisi uskonut, että vuoden vahvin puheenvuoro tuotantoeläinten kohtelusta syntyy sarjakuvataiteilija Jarno Latva-Nikkolan kynästä?

Ukkometsolan hahmogalleria muistuttaa perinteistä maalaiskomediaa. On kolme veljestä, joista yksi on juoppo taiteilija, toinen äkkipikainen sikafarmari ja kolmas helsinkiläisen taidekoulun eroottispakkomielteinen drop-out. On mustaa miestä ja mustalaista, maalaispoliisia ja eläinlääkäriä. Alkuasetelmakin lupaa hassuttelua: veljekset pistävät pystyyn sianmaitobisneksen.

Varsin pian käy selväksi, ettei LatvaNikkolan tyylilaji ole kepeä farssi. Huumori on mustaakin mustempaa. Pohjimmiltaan tarina on hyvinkin traaginen kuvaus pimeästä, synkästä ja väkivaltaisesta Pohjanmaan peräkylästä. Kierroksia lisää hahmojen yllättävä inhimillisyys.

Nuorimman veljen kokemukset Helsingin yksinäisyydestä on kerrottu jopa koskettavasti.

Tarinaan on ripoteltu muutamia pikku-uutisia viime

© jarno latva-nikkola

vuosilta. Todellinen tapaus on esimerkiksi eläinlääkäri, jonka Animal Health -takki sekoitetaan eläinoikeusjärjestö Animaliaan. Sikatiloilla salakuvaavat aktivistit ja muut eläinoikeuksien puolestapuhujat ovat nostaneet esille tehotuotannon ongelmia.

Latva-Nikkola tiivistää ajankohtaisesta teemasta olennaisimmat ja muokkaa tarinasta oman näköisensä.

Lukijaa ei päästetä helpolla – nauraessakin on pala kurkussa.

Silloin tällöin saa lehdistä lukea, kuinka satoja eläimiä on mädäntynyt navetoihin ja sikaloihin hoidon puutteessa. Aina herää kysymys, millainen ihminen voi antaa niin tapahtua. Ukkometsolan luettuaan tietää vastauksen.

Merja Lundén

46 sarjainfo 3/2013

© Brecht Vandenbroucke

Reetta Laitinen

Vandenbroucke on valinnut välineekseen perinteisen maalin ja siveltimet ja tyylilajikseen naivismin.

Realismiin hän pyrkii ainoastaan jäljentämällä tunnetut taideteokset tarkasti. Tekijä osoittaa teknisen taituruutensa aukeaman kokoisissa kuvissa. Hahmojen ruumiinrakenteessa ja liikkuvuudessa on hieman samankaltaista rujoutta kuin Jyrki Nissisen piirtämillä sijaiskärsijöillä. Isometriset perspektiivit ovat nekin tutunoloisia.

Tuomas Tiainen

Mari Ahokoivu Talviunta 1–2 Asema Mari Ahokoivun Talviunen ensimmäisessä osassa on tarinat ”Pohjoisen valot” ja ”Talviunta” ja toisessa ”Liian paljon töitä”, ”Kun metsä liikkuu” ja ”Demoni”.

Molemmissa albumeissa on upeat kannet, joita jää ihailemaan pitkäksi aikaa ennen kuin malttaa aloittaa itse lukemisen.

© mari ahokoivu

Brecht Vandenbroucke White Cube Huuda Huuda Kiinnostavan belgialaisen sarjakuvan tulevaisuus on flaaminkielisten rajainlaajentajain käsissä. Sen osoittaa myös Brecht Vandenbroucken värikylläinen mykkäsarjakuva White Cube.

Kahden punakan pallopään toilailuista kertova sarja on tuttu Kuti-lehdestä. Ukkelit ovat äärimmäisiä taiteenharrastajia, joiden elämään taide kuuluu konkreettisella tasolla. Toinen herkistyy kyyneliin Seurat’n ”Sunnuntai-iltapäivän” väritäpliä katsellessaan. Kotona hän luo oman versionsa pointillismista, tuunaa seinälle ripustetun pikkutuhman kuvan pikselöimällä sen karkeasti – ja sen jälkeen tirauttaa oman nerokkuutensa äärellä.

White Cuben huumori edustaa klassista absurdismia. Taideteokset ymmärretään näsäviisastelevan kirjaimellisesti, ja ymmärrettyä sovelletaan sarjakuvan todellisuuteen. Museon kahvilassa tilattu leipä on paahtunut tummaksi kuin Malevitšin ”Musta neliö”.

Syötyään ja mustaa limaa oksennettuaan heppulit muuttuvat tietenkin pilkullisiksi kuin Lichtensteinin maalaukset. Gordon Matta-Clarkin leikkauksista luettuaan älypäät keksivät sahata aukon aivan kaikkeen – myös sarjakuvasivuun.

Kunnolla nauttiakseen pitää osata lukea tekstin lisäksi myös kuvia ja syventyä joka aukeamaan. Ahokoivun kuvat kertovat enemmän kuin viivat antavat ensin ymmärtää. Jos kiirehtii albumit läpi, jää paljon kokematta. Hieman naiivi piirustustyyli ja välillä synkkäkin sanoma ovat ihastuttavassa ristiriidassa keskenään.

Ensimmäisen osan nimitarina yhteiskunnan kiireineen on selkeämpi kokonaisuus kuin hyvin visuaalinen ”Pohjoisen valot”, jonka lopun katulamppumaisemat ovat todella hienot. Toisessa osassa Ahokoivu käyttää enemmän tekstiä, mikä sekä onnistuu että ei. ”Liian paljon töitä” -tarinaa sanoisin täysosumaksi sekä kuvalliselta että sanalliselta kerronnaltaan. ”Kun metsä liikkuu” on myös hyvä, mieltä kiihottava tarina, mutta teksti ei täysin toimi. ”Demonin” uintireissu ja varsinkin sen loppu antaa joka lukukerralla lisää lukijalle.

Sarjainfo

kotiisi

!!!!!!!!

viikonloppu alkaa sarjakuvakeskuksen perjantaipajasta

Sarjainfon saat

kätevimmin

k o t ii s i liittymällä Sa r j a k u va s e u r an

jäseneksi

nettisivujemme

kautta

w w w. s a r ja k u va s e u r a . f i

tai maksamalla j ä s en m a k s u n

osoitteesi ja s y n t y m äv u ot e s i .

20 €

alle 18 vuotias

18 vuotta tai enemmän 25 €

piirrä muskeleita! sarjakuvakeskus croquis

t ilille 80001 5-3 51649.

Kirjoita vie s t i k en t tä ä n ni m e s i ,

Hoi , sarjaku vantekijä tai pienku stan ta ja!

Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään.

Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa.

Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 3/2013 47

pienet lehdet

Otsikoinnin olennaisuudesta teksti matti karjalainen

© laura heikkala

Mukaan kannattaa liittää yhteystiedot ja halutessaan myös pienimuotoinen saatekirje.

Ja käydään sitten itse asiaan sen pitemmittä puheitta!

Aino Louhi & Kaisa Papu Kuvatus 10 Kaino Kustanne kaino-kustanne.com Sarjakuvan muotoon tehty päiväkirja on helvetillisen vaikea tyylilaji, joka vaatii tekijältään erityisen paljon osaamista. Ei nimittäin ole helppoa saada

Laura Heikkala Supreme Saga heikala.deviantart.com Laura Heikkalan esikoissarjakuva Supreme Saga saattaa hyvinkin olla tuttu pienlehtiskeneä tarkemmin seuraaville lukijoille. Vuonna 2012 se nimittäin voitti Helsingin sarjakuvafestivaalien pienlehtikilpailun. Ei oikeastaan 48 sarjainfo 3/2013

satunnaista lukijaa kiinnostumaan itselleen tuntemattoman ihmisen arkipäivästä.

Aino Louhen ja Kaisa Papun Kuvatus 10 on tyyppiesimerkki sellaisesta pienlehdestä, jonka perimmäinen tarkoitus jää minulle täysin hämäräksi. Lehdessä kuvataan kahden sarjakuvataiteilijan lokakuuta vuonna 2012. En epäile,

etteivätkö syksyn tapahtumat olisi olleet tekijöilleen hyvinkin merkityksellisiä, mutta minua eivät kasvisruokareseptit ja oodit oman poikaystävän ihanuudelle jaksaneet kiinnostaa tippaakaan. Kenelle tämä lehti on viime kädessä suunnattu? Kenties tekijöiden ystäville ja tuttaville? En tiedä, mutta jos minulta kysytään, niin muiden ei kannata vaivautua, kun kuvituskaan ei erota kokonaisuutta suuresta massasta.

Oriveden sarjislinja 2010-2011: Piriorja – Orja-kerhon jälkeenjääneet kertomukset orja.sarjakuvablogit.com Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -sarja on ollut etupäässä mainiota luettavaa. Lieneekö kyse ollut Pirisen suunnittelemasta harjoitustyöstä vai mistä, mutta Piriorja-julkaisussa kymmenen Orivedellä opiskellutta sarjakuvalinjalaista kertoo joka tapauksessa tarinoita samalla formaatilla. Lehteen

© emmi näppä / piriorja

Matti Karjalainen Lukonmäenkatu 1 C 22 33710 Tampere

ihmekään, sen verran onnistuneesta julkaisusta on kyse. Lehti on eräänlainen kunnianosoitus videopeleille, ja mikäpä silloin sopisikaan paremmin tarinan aihioksi kuin perinteinen prinsessan pelastaminen. Jokainen vähän enemmän tietokoneen tai konsolin ruudun ääressä viettänyt lukija tunnistanee näppärät viittaukset yhteen jos toiseen suosikkipeliin. Sympaattisesti kuvitetussa sarjakuvassa ei puhekuplia tarvita, vaan homma etenee mallikkaasti eteenpäin sanattomana. Suosittelemme.

© aino louhi

H

eipä hei ja hyvää iltaa – pienlehtipalstalla seikkaillaan taas!

Helsingin sarjakuvafestivaalit 2013 ovat kunniakkaasti takana ja toivottavasti osoittautuivat antoisiksi teille kaikille pienlehtien tekijöille ja lukijoille.

Nyt vuorossa on toiseksi viimeinen kertani palstan pitäjänä, sillä vuodenvaihteen jälkeen näihin kenkiin hyppää (kuvainnollisesti) Merja Lundén. Lehtiä saa silti lähettää vielä tämän vuoden ajan osoitteeseen

Eri tekijöitä LTT ulkomaiden@hotmail.com Lapin yliopiston Taiteiden tiedekuntalaisten ensimmäinen sarjakuvaantologia LTT sisältää neljäntoista aloittelevan sarjakuvataiteilijan töitä.

Saatekirjeen mukaan jokainen antologian tekoon osallistuneista arpoi itselleen aiheen Tarot-korttipakan avulla, ja niissä esiintyneiden teemojen perusteella sarjakuvia ryhdyttiin sitten kehittelemään. Lopputulokset veivät tekijöitä suuntaan jos toiseenkin: mukana on sarjakuvia corgeista lohduttomiin dystopioihin saakka. Lopputulos on hieman epätasainen kuten useista tekijöistä koostuvien antologioiden tapauksessa usein käy. Parhaiten mieleen taitavat jäädä Jenni Mutenian ja Tenka Issakaisen oivallinen tuokiokuva

“Itäpuolentie 12” ja Henna Krankkalan oivaltavan hauska fantasiatarina.

Kokoelman pisin työ, Antti Pekkalan ja Antti Lindholmin “Godzilla-Karvinen” viehättänee puolestaan yläkouluhuumorista ja Myrkky-lehdestä pitä-

viä lukijoita. Sarjakuva-antologialle on tiettävästi luvassa jatkoa, eli kiinnostuneiden kannattaa silmäillä pienlehtipöytiä ainakin Pohjois-Suomen sarjakuvatapahtumissa – ja toivottavasti jatkossa myös muualla!

© antti pekkala / ltt

Sami Myllyniemi Luontokappale 4 samimyllyniemi.net Sami Myllyniemen Luontokappale-lehteä on ilmestynyt harvakseltaan, mutta taso on pysynyt ilahduttavan korkeana.

Nyt on vuorossa neljäs osa. Luontokappale sisältää parisenkymmentä lyhyttä tarinaa, joiden päähenkilöinä nähdään usein nallekarhuja tai muita eläimiä.

Sarjakuvat ovat sävyltään humoristisia, mutta niiden pohjalta löytyy silti vakavampaa tematiikkaa. Luonnonsuojelu, kulutusvimma ja jatkuvan talouskasvun aiheuttamat uhkat ilmastolle nousevat keskiöön muun muassa tiedätte-kyllä-mitä parodioivassa Naakkalinnassa ja parissa muussa sarjassa, joten Love Recordsin lanseeraama ”Suojele luontoa, ihmistäkin” voisi sopia albumin alaotsikoksi.

Luontokappaleeseen valikoituneiden töiden tyylikirjo vaihtelee, mutta taso pysyy korkeana. Luomistyössä on käytetty perinteisemmän ilmaisun lisäksi myös puukaiverrus- ja tekstiilitekniikkaa.

Sari Mattila Epäolennainen otsikko eli koottuja lyhyitä 2012–2013 akaedachan.sarjakuvablogit.com Sari Mattilan tausta on Oriveden opiston sarjakuvalinjalla, ja hänen omakustanteistaan on ollut juttua myös tällä palstalla (kts. Sarjainfo 1/12). Tekijä pitää myös Mad Lolitas with Katanas -sarjakuvablogia, jota ei tosin ole päivitetty vähään aikaan.

Epäolennainen otsikko sisältää joukon lyhyitä sarjakuvia, joihin satunnaisen lukijan on hieman vaikea saada otetta. Yleisilme on sekavahko, mikä on toki ymmärrettävää, kun julkaisuun on koottu sarjakuvia pitemmältä aikaväliltä, ilman mitään varsinaista teemaa. Sarjakuvailmaisu on myös hieman kömpelöä. Sanomalehtileiketekniikkaa hyödyntävä tarina erottuu joukosta kunnianhimoisena kokeiluna.

© sari mattila

© sami myllyniemi

valikoituneet tarinat tosielämästä tai sen liepeiltä ovat lähes poikkeuksetta kohtalaisen kiinnostavia, olipa kyse sitten pikkuveljen humalaisista tunnustuksista, hämähäkkeihin liittyvistä kaupunkitarinoista tai pierusta ratsastusretkellä. Kuvituksen tyyli ja taso vaihtelevat. Kukaan ei erotu erityisesti joukosta niin hyvässä kuin pahassakaan. Suurimmaksi kompastuskiveksi Piriorjan tapauksessa muodostuu se, että omaperäisyysaste on nollassa, mutta jos ette ole saaneet tarpeeksenne Pirisen sarjakuvista, niin tutustukaa toki tähänkin!

sarjainfo 3/2013 49

vinjetisti

Pohtivia ja mädäntyviä aivoja Heta toivoo avaruusmatkojen onnistuvan ennen maailmanloppua.

Teksti aino sutinen

Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

Roolipeliporukan kanssa on tarkoitus aloittaa zombiaiheinen peli nyt syksyllä. Zombien järsimässä maailmassa Jyrkin tapaamiset sarjakuvapiirtäjien kanssa saisivat uusia piirteitä.

Reetan kuvassa zombit ovat enemmän kiinnostuneita kaljasta. Tekisiköhän selviytymisestä yhtään helpompaa, jos zombit himoaisivat enemmän kaljaa kuin lihaa ja aivoja? Anssi oli malliksi annetuissa kuvissa vakava, joten hänestä tuli synkkä agenttisankari.

Sinulta on julkaistu albumi Harmaan pupun päiväkirja (2012). Millaisia prosesseja on tämän kirjan taustalla?

En olisi saanut sarjakuvia saati albumia aikaan ilman Helsingin sarjakuvatapaamisia. Tapaa-

luonnoskirja TERHI EKEBOM "Kuvassa on Kummituslapsi-teokseeni liittyviä luonnoksia. Niitä ei ole monta olemassa. Tein luonnoksia vain muutamiin sivuihin, joissa liikkeen suuntaa oli hankalampi hahmottaa. Testasin luonnoksissa tapahtumien rytmitystä, sitä miten leikkaisin liikkeen osiksi.

Tavoitteenani on ollut saada aikaan läpi kirjan jatkuva seesteinen ja hidas kerrontarytmi. Kuvan luonnoksissa iso kummitus lipuu öisen metsän halki ja vapautuu hajoten taivaaseen. Valmiiseen työhön lisäsin vielä yhden lipumisruudun, ettei kummitus syöksy metsästä liian vauhdikkaasti." www.madeinhurry.com/terhi

misista sain hurjasti neuvoja, puhtia ja apua albumin työstöön ja sarjakuvien piirtämiseen yleensä.

Sarjakuvissasi käsitellään paljon ympäristönsuojeluun ja maailman tilaan liittyviä kysymyksiä. Mitä toivoisit ajattelevilta lukijoilta?

Näitä kysymyksiä pohdiskelen usein, ja on hyvä saada välillä pohdiskelut muistiin sarjakuviin. Haluaisin, että vielä jonain päivänä tältä planeetalta lähtisi organismeja kansoittamaan muita planeettoja, kun ei oma tähtemme kuitenkaan ikuisesti kestä. Se ei onnistu, jos kaikki menee nyt pieleen. Olen iloinen, kun lukijat kommentoivat ja osallistuvat pohdintaan, vaikka joskus sarjakuvat ymmärretäänkin väärin. Niissä tapauksissa yritän selvittää, missä kohdassa sarjakuva oli epäselvä.

Mikä on unelmasi sarjakuvataiteilijana?

Viimeisimpänä olen mietiskellyt scifisarjakuvan piirtämistä – sellaista missä keskityttäi-

© heta

H

ei Heta, esittele itsesi!

Hei hoi! Opiskelen Creative Sustainability -maisteriohjelmassa ja harrasteena piirtelen.

siin pohdiskelemaan ekologisia kysymyksiä. Se vaatisi taustatyötä, ja pitäisi varoa, ettei mene liikaa Star Trekin suuntaan.

Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille.

Joko Oglaf on mainittu? Pitää sitten olla 18 ennen kuin kurkistaa. Yleiseen tympääntymiseen suosittelen lääkkeeksi Melodysheepin Symphony of Science -videoita YouTubessa. grimbird.sarjakuvablogit.com

Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 3/2013  51

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki