Sarjainfo #159, 2/2013

N:O 159

7€ 2/2013

HANNERIINA MOISSEINEN

kirjoi liinatien tuonpuoleiseen

HEVOSTÄTI LENA FURBERG PIKKU NÄRHI SEMINAAREJA JA SARJAKUVATUTKIMUSTA

ideoinnista julkaisuun asti.

Ke, joka toinen viikko 18.9/2.10/1 6.10/30.10/13.11/27.11/11.12. klo 17–19, 65/55€ TARINASTA SARJAKUVAKSI Tarinasta sarjakuvaksi on kurssi, jonka aikana valmis käsikirjoitus tai idearanka työstetään sarjakuvaksi.

19.9–5.12. to klo 17–19, 90/80€

SARJAKUVAKESKUKSEN

kuulumisia

TIETOKONEVÄRITTÄMISEN ABC (viikonloppuintensiivi) Kurssi on TÄYNNÄ, mutta voit halutessasi ilmoittautua varasijalle.

5.-6.10. la ja su klo 10–16, 85/75€

SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12-16 kesäaukiolot 9.8. asti: ma-pe 12–17 info@sarjakuvakeskus.fi www.sarjakuvakeskus.fi www.facebook.com/ sarjakuvakeskus UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (1-2 kertaa kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

© sara honkanen

KURSSEJA SYKSYLLÄ 2013 AIKUISILLE

KOKEILEVAN SARJAKUVAN KURSSI Kurssin päätavoitteena on tarjota uusia tekniikoita ja rohkeutta sarjakuvan tekemiseen, luomiseen ja ideointiin.

17.9– 22.10. ti klo 17–19, 65/50€ KUVITUKSEN PERUSKURSSI Kurssilla tutustutaan kuvituksen eri osa-alueisiin lehtikuvituksesta kuvakirjoihin. Lisäksi käydään läpi kirjagrafiikkaa ja tarkastellaan © maijastiina vilenius

kuvan ja sanan suhdetta.

16.9.–2.12. ma klo 17–19, 85/70€ OPI RANSKAA SARJAKUVAN AVULLA Kurssille voivat osallistua kaikki halukkaat omasta tasosta riippumatta.

29.10.–3.12. ti klo 17–19, 60/50€ SARJAKUVATEKSTAUS (viikonloppuintensiivi) Kurssilla käydään läpi sarjakuvatekstauksen perusteet ja oman tekstaustyylin kehittäminen ja variointi sekä tekstauksen huomioiminen jo luonnosteluvaiheessa.

2.–3.11. la ja su klo 10–16, 70/60€ SARJAKUVAILMAISU 1 & 2 Sarjakuvailmaisu on pitkä, kolme lukukautta kestävä kurssi, jonka aikana on mahdollisuus keskittyä pitkäjänteisesti omaan sarjakuvatyöskentelyyn ja oman ilmaisun kehittämiseen.

19.9.–5.12. to klo 17–19, 120€/95€ (syyslukukausi)

Tintamareskeja askarreltiin Turun Sarjakuvakaupan yläkerrassa.

Pop-up Sarjakuvakeskus @ Turku Sarjakuvakeskus järjesti 12.–15.6. yhdessä turkulaisten sarjakuva-aktiivien kanssa sarjakuva-aiheisia ja poikkitaiteellisia työpajoja kaupunginkirjastolla, sarjakuvasuunnistusta ympäri kaupungin ja paljon muuta ohjelmaa.

Yhteisenä unelmana: Turkuun oma Sarjakuvakeskus!

TULEVIA POP-UP SARJAKUVAKESKUS -TAPAHTUMIA:

Oulu (lokakuu) ja Moskova (marraskuu).

SARJAKUVAILMAISU 3 Sarjakuvailmaisu 3 -kurssilla keskitytään syksyn aikana pitkän novellimaisen sarjakuvan luomiseen.

Viikonloppuintensiivi la 28.9. klo 10–15 ja su 29.9. klo 11–15. Lisäksi ke joka toinen viikko 9.10. / 23.10. / 6.11. / 20.11. / 4.12. klo 17–19, 120/100€ SARJAKUVAJOURNALISMI NYT! Kurssilla saat apua sarjakuvareportaasin toteuttamiseen aina

LAPSILLE JA NUORILLE

LASTEN JA NUORTEN ILTAPÄIVÄKURSSIT Iltapäiväkursseille voi osallistua koko kurssin ajaksi tai vaikka vain muutamalle kerralle. Kurssi on sopiva sekä uusille tulokkaille että aiemmin sarjakuvakurssin käyneille.

17.9.–3.12. ti klo 17–19, 10-15 vuotiaille 18.9.–4.12. ke klo 15–16.45, 8-12 vuotiaille 8.9.–4.12. ke klo 17–19, 7-12 vuotiaille 75€ / 12 kertaa, 50€ / kuusi kertaa tai 10€ / yhden kerran KATUTAIDETYÖPAJA LAPSILLE JA NUORILLE Kurssi on käytännön tekemiseen painottuva johdatus vähemmän tunnetuihin taidemuotoihin ja taiteeseen, jota taiteena ei pidetä.

17.9.–3.12. ti klo 15–16.45, 75€ / 12 kertaa, 50€ / Kuusi kertaa tai 10€ / yhden kerran ANIMAATION PERUSKURSSI LAPSILLE Kurssin sisältöjä ovat mm. GIFanimaatio, pala-, vaha- ja esineanimaatio, ideointi, valograffiti, käsikirjoittaminen, zoetrooppi jne.

19.9.–5.12.13 to klo 15–16.45, 7–12-vuotiaille Kurssimaksu: 75€ / 12 kertaa, 50€ / kuusi kertaa tai 10€ / yhden kerran Suomen sarjakuvaseuran jäsenet, opiskelijat ja työttömät ovat oikeutettuja kurssin yhteydessä ilmoitettuun alennettuun kurssihintaan. Lastenkursseilla sisarusalennus on 25%. Ryhmäalennus vähintään viiden hengen ryhmistä on 20% täydestä kurssihinnasta per henkilö.

sisällys TÄSSÄ NUMEROSSA Kansi: Hanneriina Moisseinen Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2013 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2014) ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi

Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa.

Avustajat: Salla Brunou, Fanny Bysted, Jukka Heiskanen, Petri Hiltunen, Tero Huuhka, Ville Hänninen, Heikki Jokinen, Kaltsu Kallio, Matti Karjalainen, Vesa Kataisto, Aapo Kukko, Verna Kuutti, Mika Lietzén, Maura Manninen, Sari Manninen, Christer Nuutinen, Jussi Pakkanen, Milla Paloniemi, Rami Rautkorpi, Hannele Richert, Leena Romu, Juho Salo, Joonas Sildre, Otto Sinisalo, Tuomas Tiainen, Ville Tietäväinen, Iita Tiilikka, Jyrki Vainio, Reijo Valta.

Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e.

Kaikki ilmoitukset sisältävät 100 000 näyttökertaa valitussa verkkomediassa.

Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

8

Hanneriina Moisseinen

JOKA NUMEROSSA Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 2 Pääkirjoitus 4 Uutisruutu 5 Kysy! 13 Vieraskynä 18 Keräilijän tunnustuksia 32 Ajan vangit 35 Sarjakuvan painotekniikkaa, osa 5: resoluutio ja painojälki 36 Pidot Sabassa, osa 5 38 Pienet lehdet 48 Vinjetisti 50 Luonnoskirja 50 Dear Kaltsu 51

20 Lena Furberg

Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

Arviot 40

© jp ahonen

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100.

sarjainfo 2/2013 3

© bild & bubbla

Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi

© hanneriina moisseinen

Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi

Jouko Innanen 14 NNCORE – poikkitieteellinen sarjakuvantutkimus verkostoituu 16 Itämerellisiä kohtaamisia 17 Oikullisen lihalliset sarjakuvahahmot 19 Matt Madden 24 Pikku Närhi – pöytälaatikosta valokeilaan 26 Piirrosmuseo 28 Free Comic Book Day 28 Leppoisasti Tanskanmaalla 30 Sarjakuvaresidenssit 33

© aapo kukko

pääkirjoitus

Sarjakuva kuuluu lähikirjastoon Ollessani hieman alle kuusivuotias muutin vanhempieni kanssa Kuopion keskustasta pieneen Särkiniemen lähiöön. Muistojani tuolta ajalta on pikkusiskon syntymän lisäksi ensimmäinen käynti lähikirjastoon. Massiivisia Barksin Ankka-kokoelmia ei harmi kyllä annettu kotilainaan, mutta ehti ne lukea koulupäivien jälkeen kirjastossakin.

Monet muutkin aarteet odottivat löytäjäänsä pikkutytölle turvallisen kävelymatkan päässä kotoa.

Ala-asteen ensimmäisillä luokilla olin ehtinyt tankata Ankat, Tintit, Asterixit ja Lucky Luket läpi useaan otteeseen.

Vaikka Särkiniemen kirjasto on pieni, olivat sen lasten ja aikuisten sarjakuvahyllyt yllättävän monipuoliset. En muista, milloin siirtymä pois lasten sarjakuvahyllyltä tapahtui. Aikuisten sarjakuvat olivat kuitenkin aivan lasten ja nuorten kirjojen vieressä, joten kynnys ei ollut korkea. Manaran Click!-albumeita en tosin vanhempanakaan tohtinut koskaan lainata kotiin asti.

Yläaste- ja lukioikäisenä kolusin lähikirjaston ja kaupunginkirjaston sarjakuvahyllyt järjestelmällisesti läpi Elfquesteista ja Sandmaneista Sarjakuvastin- ja Suuri Kurpitsa -antologioihin. Pääkir4 sarjainfo 2/2013

jastossa tutustuin myös ensimmäistä kertaa Sarjainfo-nimiseen lehteen, jonka toisinaan kuivankin asiapitoiset artikkelit saivat minut tajuamaan kirjaston valikoiman ja oman sarjakuvatietouteni rajallisuuden.

Sarjakuvat ovat kirjastoissa herätelainauksia.

Kattavakaan valikoima ei ole niin suuri, ettei sen saisi helposti katsastettua läpi kirjastoreissullaan.

Sarjakuva-albumia jaksaa harvoin varata. Mieluiten kiinnostavan julkaisun vain nappaa hyllystä mukaansa.

Vaikka nykyajan kirjastotietokannat mahdollistavat aineistojen helpon varaamisen ja kirjat liikkuvat kätevästi pääkaupunkiseudunkin kirjastosta toiseen, on oman lähikirjaston tarjonta monelle tärkein ja usein myös ainoa. Pienenevät kirjastomäärärahat näkyvät valitettavasti myös sarjakuvassa. Miljoonan ihmisen metropolialueella saattaa kirjastoissa olla yhteensä vain muutama kappale pienkustantajan albumia.

Lähikirjastonsa varassa oleva lukija on vaarassa jäädä sarjakuvasyrjäytyneeksi.

Reetta Laitinen

uutisruutu

Teräsmies 75 vuotta Teksti rami rautkorpi

© Joe Shuster

Nykymuotoinen Teräsmies antoi ensiesiintymisessään Action Comics -lehden numero #1 kannessa vuonna 1938 kyytiä automobiilille.

© joe shuster

T

eräsmies, supersankareista ensimmäinen, täytti 75 vuotta huhtikuun 18. päivä tänä vuonna. Jerry Siegelin (1914–1996) ja Joe Shusterin (1914–1992) luoma hahmo esiintyi ensimmäisen kerran National Allied Publicationsin (sittemmin DC Comicsin) Action Comics -lehden ensimmäisessä numerossa, joka julkaistiin tuona päivänä vuonna 1938.

Samalla juhlistettiin Lois Lanea, joka teki myös ensiesiintymisensä samassa lehdessä. Toimittaja Lane on Teräsmiehen siviilihenkilöllisyyden Clark Kentin kollega ja kilpakumppani, ja pariskunta ehti jopa olla naimisissa vuodesta 1996 vuoteen 2011, jolloin hahmojen historia käynnistettiin uudelleen alusta.

Teräsmiehestä tuli nopeasti yksi maailman maineikkaimmista fiktiivisistä hahmoista, mutta yhtä pahamaineiseksi muodostui hahmon luojien kohtalo. Siegel ja Shuster saivat luomuksestaan 130 dollaria ja 10-vuotisen työsopimuksen, joka päättyi oikeuskiistaan. Vasta julkinen painostuskampanja vuonna 1975 sai DC:n jälJerry Siegelin kirjoittama ja Joe Shusterin kuvittama novelli "The Reign of the Superman" julkaistiin Science Fiction: leen nimeämään Siegelin ja Shusterin Teräsmiehen The Advance Guard of Future Civilization #3 -pienlehdessä vuonna 1933. Tämä Teräsmiehen esiaste ei ollut superluojiksi sarjakuviensa sivuilla ja myöntämään heille eläk- sankari vaan myöhempää Lex Luthoria muistuttava pahis. keen.

Oikeudet hahmoon säilyivät kuitenkin kustantajalla, ja Siegelin perillisten viimeisin yritys lakkauttaa oikeuksien siirto kumottiin Teräsmiehen 75-vuotispäivänä annetulla tuomioistuimen päätöksellä.

Ensi-iltaviikonloppunaan 120 miljoonaa dollaria tienanneen, Zack Snyderin (300, Watchmen) ohjaaman ja Christopher Nolanin (Yön ritari -elokuvat) tuottaman Man of Steel -elokuvan myötä Teräsmiehen suosio on jälleen nousussa. Pysyäkseen ajan hermolla hän on jopa vihdoin oppinut pukemaan alushousut päällysvaatteidensa alle.

Elokuvan saapuessa valkokankaille DC julkaisi ykköstekijöidensä, kirjoittaja Scott Snyderin ja piirtäjä Jim Leen Superman Unchained -lehden ensimmäisen numeron, ja Egmont Kustannus toi Suomen markkinoille Grant Morrisonin kirjoittaman uuden Action Comics -lehden ensimmäisen kokoelman Teräsmies: Miehet terästä.

sarjainfo 2/2013 5

uutisruutu Valkokankaalla muumit, Tomppa ja Palsa Pekka Lehdon Kalervo Palsa ja kuriton käsi -elokuva valmistui jo vuonna 2005 mutta sai ensi-iltansa vasta kesäkuussa 2013 Sodankylän elokuvafestivaaleilla.

Elokuvassa taiteilija Kalervo Palsan (1947–87) ujoutta ja naisenpelkoa sekä osin myös uraa sarjakuvien tekijänä ja tekstaajana kuvataan fantasian keinoin. Palsa kuvittelee itsensä Tex Willeriksi, jonka vierellä ratsastaa Kit Carson.

Touko Laaksosesta, eli sarjakuvapiirtäjä ja homoikoni Tom of Finlandista, on tekeillä peräti kaksi elokuvaa suomalaisin voimin. Aleksi Bardyn ja Dome Karukosken suunnitteleman elämäkertaelokuvan lisäksi tuotantoyhtiö Special Film Company on ilmoittanut aloittavansa työnimellä Tom-kulkevan elokuvansa kuvaukset vuonna 2014.

Myös Tove Janssonin muumeista on tulossa uusi suomalainen kokoillan animaatioelokuva. Muumit Rivieralla -animaatioelokuva saa ensi-iltansa ensi vuoden lokakuussa ja sen ohjaa Xavier Picard. Toteutuksen on etukäteen markkinoitu olevan 1990-luvun japanilaisanimaatioita uskollisempi Janssonin alkuperäisille muumeille.

© handle productions

Kim Thompson 1956–2013

© Jonas Seaman

6 sarjainfo 2/2013

Fantagraphicsin legendaarinen kustannustoimittaja Kim Thompson kuoli 19. kesäkuuta keuhkosyöpään. Yhdessä Gary Grothin kanssa Fantagraphicsin kustantajana toiminut Thompson syntyi Tanskassa vuonna 1956 ja muutti Yhdysvaltoihin 21-vuotiaana.

Euroopassa vietetty lapsuus selittää myös likeisen suhteen eurooppalaiseen sarjakuvaan. Sen ansiosta Fantagraphics on vuosien mittaan tuonut paljon laatusarjakuvaa rapakon toiselle puolen. Thompsonin lempilapsiin kuuluivat muun muassa norjalainen Jason ja ranskalainen J. Tardi.

Carmine Infantino 1925–2013 Yksi merkittävimmistä amerikkalaisista supersankaripiirtäjistä, Carmine Infantino, kuoli huhtikuun alussa. Infantino aloitti uransa jo 1940-luvulla työskennellen useille kustantajille ja piirtäen lähes kaikkea mahdollista rikostarinoista science fictioniin.

Teollista piirtämistä ja muotoilua opiskelleella Infantinolla oli luontainen sommittelun taju. Hänen valttinsa olivat selkeälinjainen ja omaperäinen piirrostyyli ja vahva ote perspektiiviin. Kustantajat oivalsivat pian, että Infantinon asemoimat sarjakuvalehtien kannet myivät muita paremmin. Vielä nykyäänkin piirtäjät kopioivat surutta Infantinon dynaamisia asetelmia.

DC Comicsin Julius Schwarz valitsi Infantinon uudistamaan sensuurisäännösten rappeuttamia supersankareita. Läpimurto tuli Salaman eli The Flashin myötä, joka modernisoitiin vuonna 1956 selkeälinjaiseksi, sulavapiirteiseksi vauhtisankariksi. Menestyksen myötä Infantino sai uudistettavakseen myös DC:n supertähden, Lepakkomiehen, jonka seikkailut olivat vajonneet silkaksi hassutteluksi ja lukijat alkaneet kaikota. Batman palautettiin takaisin juurilleen ja juonet muuttuivat astetta vakavimmiksi mutta samalla toiminnallisemmiksi ja sarjakuvamaisemmiksi.

Vuonna 1967 Infantino värvättiin DC:n julkaisujohtajaksi. Hän pisti luudan heilumaan ja yhtiöön palkattiin useita uusia ja vanhoja visuaalisia kykyjä. Infantino ylennettiin kustantajaksi 1971 hänen onnistuttuaan saamaan taloon Marvel Comicsiin tympääntyneen legendan, oman idolinsa Jack Kirbyn.

Taiteellinen kyvykkyys ei kuitenkaan taannut taloudellista menestystä, ja niinpä Infantino erotettiin 1976. Hän palasi juurilleen freelanceriksi ja hänen sutjakka tyylinsä näkyi mm. Star Warsin, Iron Manin ja Ms. Marvelin tulkinnoissa.

1980-luvulla Infantino palasi DC Comicsille ja jäi eläkkeelle Crisis of Infinite Earths -sarjan myötä (1985). Eläkevuosinaan Infantino oli kysytty vieras sarjakuvafestivaaleilla. Hänet nimettiin Jack Kirby Hall of Fameen 1998 ja Will Eisner Hall of Fameen 2000.

Apurahauutisia Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta on vuosien mittaan myöntänyt jonkin verran apurahoja myös sarjakuvataiteilijoille. Tänä vuonna apurahan sai poikkeuksellisen moni: JP Ahonen (6 000 €), Lauri Ahtinen (3 000 €), Kristian Huitula (4 000 €), Tarmo Koivisto (2 000 €), Kivi Larmola (6 000 €), Aapo Rapi (2 000 €) ja Jii Roikonen (4 000 €).

Taiteen edistämiskeskus julkisti kesäkuussa kuvittajien ja sarjakuvataiteilijoiden kirjastoapurahat vuodelle 2013. Sarjakuvataiteilijoista apurahan saivat JP Ahonen (2 500 €), Lauri Ahonen (3 000 €), Petri Hiltunen (1 500 €), Esa Holopainen (2 000 €), Tuuli Hypén (2 500 €), Reetta Niemensivu (2 000 €), Jyrki Nissinen (2 500 €), Jouko Nuora (2 000 €), Christer Nuutinen (3 000 €), Anssi Rauhala (2 000 €), Matias Teittinen (2 000 €), Emmi Valve (2 000 €) ja Nina von Rüdiger (2 500 €).

Syksy täynnä feminististä sarjakuvatoimintaa

Sumu vei surrealistin Sarjakuvasurrealisti Frédéric Othon Theodore Aristides, eli Fred, kuoli 2. huhtikuuta. Vuonna 1931 syntynyt taiteilija oli viimein saanut valmiiksi Filemon (Philémon) -sarjan kuudennentoista ja viimeisen osan. Le Train où vont les choses… ilmestyi helmikuussa. Albumin teko kesti peräti 26 vuotta.

Fred aloitti uransa jo alle 18-vuotiaana tarjoten pilapiirroksia kaikkiin mahdollisiin lehtiin. Yhdessä Georges Bernierin ja Francois Cavannan kanssa hän perusti “tyhmän ja ilkeän” HaraKiri -satiirilehden vuonna 1960. Se hyökkäsi kaikkia normeja sekä kirkkoa vastaan, mikä oli uutta ranskalaisessa ilmapiirissä ja raivostutti monia. Osa lehden numeroista päätyi myyntikieltoon.

Fredin todellinen haave oli kuitenkin tehdä sarjakuvia. Hän tarjosi näytteitä Spirou-lehdelle, jonka toimittaja ei arvostanut Fredin piirrostyyliä. Sen sijaan Pilotelehden päätoimittaja René Goscinny tykästyi Fredin fantasiahuumoriin.

Kolmen pöllön aukean arvoitus (1965, suomeksi WSOY 1992) esitteli Filemonin, absurdeihin seikkailuihin aasinsa kanssa päätyvän merimiesasuisen maalaispojan. Filemon-tarinoissa näkyvät kreikkalaissyntyisen äidin Fredille aikoinaan lukemat antiikin myytit ja klassikot R. L. Stevensonista Kafkaan ja Lewis Carroliin.

Tässä maailmassa esimerkiksi karttaan kirjoitettu sana “Atlantti” oli todellisuutta, saarimuodostelma jota kansoittivat mitä ihmeellisimmät eliöt ja oliot, kuten härän lailla poukkoileva “villi piano”.

Sarjakuvien ohella Fred teki myös musiikkia, lastenkirjoja ja käsikirjoituksia lyhytelokuviin. Masennus ja sydänvaivat pakottivat hänet 1990-luvulla paitsioon sarjakuvakentältä mutta eivät saaneet lopettamaan piirtämistä.

Fredin tuotannosta on suomeksi käännetty neljä Filemon-albumia, ja lyhyitä tarinoita on ilmestynyt Tapiiri- ja Jysäys-lehdissä. Ankarasti ponnistellen hän sai viimeisteltyä viimeisen albuminsa, jonka päähahmo on suolle vuosikausiksi juuttunut elävä veturi. Lopussa kiskot löytyvät ja veturi katoaa sumuun.

Fred tiesi, että hänen aikansa oli päättymässä. Viimeinen toive täyspitkän Filemon-elokuvan näkemisestä jäi haaveeksi.

– Minä katson sen sitten pilven reunalla istuen, eturivissä, en tohdi sanoa kenen seurassa, loppuun asti optimistinen Fred totesi eräässä viimeisistä haastatteluistaan.

© Annika Giannini

Unikavereita Uutta pohjoismaista ja virolaistakin lastensarjakuvaa esitellään Suomen sarjakuvaseuran julkaisemassa Dreambuddies – New Children’s Comics from the North -antologiassa. Kalle Hakkolan toimittamassa teoksessa on mukana lyhyitä tarinoita muun muassa Aarni Korpelalta, Annika Gianninilta ja Joonas Sildreltä.

Kirja on osa sarjakuvaseuran kansainvälisiä yhteistyöhankkeita ja osaltaan jatkumoa pohjoismaista sarjakuvaa esitelleelle Kolor Klimax – Nordic Comics Now -antologialle (Fantagraphics, 2012). Tarkoitus on myös nostaa uusia tekijöitä ja paikallista väriä yhdysvaltalaisen ja japanilaisen tuotannon hallitsemalle lastensarjakuvan kentälle. Julkaisu on saanut tukea Pohjoismaiselta kulttuuripisteeltä.

Helsingissä järjestetään syksyllä feministinen ruohonjuurisarjakuvakurssi työpajoineen. Kurssilla tehdään omat sarjakuvapienlehdet feministisistä aiheista yhteisten keskustelujen pohjalta.

Teema jatkuu, kun viisi ruotsalaisen feministisen Dotterbolaget-sarjakuvaverkoston taiteilijaa, mm. Karolina Bång ja Josefin Svenske, saapuu syyskuussa residenssiin Villa Saliniin. Suomalaisille on luvassa ainakin työpajoja ja tapaamisia.

Dotterbolaget ja feminismi näkyvät myös Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 6.–8.9. sekä näyttelyssä loka-marraskuussa.

Feministinen sarjakuvasyksy huipentuu 4.–5.10. pohjoismaisessa verkostoitumistapaamisessa Hanasaaren kulttuurikeskuksessa.

Taiteen edistämiskeskuksen taidetoimikunnat valittiin ● Taiteen

edistämiskeskuksen taideneuvosto asetti uuden lain mukaiset valtion taidetoimikunnat kaudelle 2013–14. Toimikunnat ovat asiantuntijaelimiä, jotka päättävät mm. Taiken apurahoista ja osallistuvat toimialaansa liittyvään strategiatyöhön sekä antavat asiantuntijalausuntoja.

Kahdeksanjäsenisessä Valtion media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunnassa sarjakuvaa edustavat Johanna Rojola, Ville Tietäväinen ja Riitta Uusitalo.

Kaikua ja timanttia

Kultaiset huiput ● Lauri ja Jaakko Ahosen SarjakuvaFinlandia -palkinnonkin pokannut Pikku Närhi sekä Kaisa ja Christoffer Lekan pyöräilysarjakuva Expedition no 3 palkittiin Vuoden Huiput 2012 -kilpailussa. Kummallekin albumille myönnettiin Kultahuippu-arvonimet. Grafian järjestämä Vuoden Huiput on arvostettu markkinointiviestinnän ja muotoilun kilpailu.

Runous ja sarjakuva paiskaavat kättä Sarjakuvataiteilijat tulkitsevat nykyrunoutta syksyllä ilmestyvässä kirjassa Tappajamummo ja muita runosarjakuvia (ntamo). Sarjakuvan läänintaiteilija Solja Järvenpään toimittamaan kirjaan valikoitui kahdeksan runoilijaa ja kahdeksan sarjakuvapiirtäjää, muun muassa Jupu Kallio, Petteri Tikkanen ja Jarno Latva-Nikkola.

● Kuvittajat ry jakoi vuoden 2013 Kaiku-palkinnon Christer Nuutiselle (s.

1971). Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvan piirtäjänäkin tunnettu Nuutinen palkittiin läpimurrosta kuvittajana. Voittajan valitsi esiraadin ehdokkaista Heikki Paakkanen. Perusteluissa kehuttiin Nuutisen kuvitusten yksityiskohtaisuutta, kepeyttä ja monipuolisuutta sekä niiden visuaalista kekseliäisyyttä ja lempeää huumoria. Toinenkin sarjakuvapiirtäjä sai Kuvittajilta tunnustusta. Vuoden merkittävimmälle yksittäiselle kuvitukselle suotavalla Kuvitustimantti-palkintolla palkittiin jo toistamiseen Ville Tietäväinen Helsingin Sanomien artikkelikuvituksestaan.

● Sanoma Magazines avaa elokuussa maksullisen Aku Ankka Lataamo -nimisen verkkopalvelun, jossa ovat arkistoituna ja luettavissa kaikki Suomessa ilmestyneet Aku Ankat vuodesta 1951 lähtien. Tarinoita voi selata hahmojen, aikakausien ja piirtäjien mukaan, joko yksittäisinä tarinoina tai lehti kerrallaan. Palvelu on ensimmäinen laatuaan.

Opaskirja sarjakuvapiirtäjiksi aikoville

Pöyröö-piirtäjä palkittiin naisyrittäjyydestä

● Finnlectura

● Sarjakuvapiirtäjä

on julkaissut sarjakuvanteko-oppaan. Sarjakuvapiirtäjä Aura Ijäksen piirtämä ja kirjoittama Sarjakuvien tekeminen johdattaa sarjakuvan tekemiseen konkreettisin ottein.

Oppaassa käydään läpi niin käsikirjoituksen laatiminen ja hahmojen luominen kuin välineet, luonnostelu, piirtäminen ja värittäminenkin. Lisäksi käsitellään mm. työergonomiaa, valkoisen paperin kammoa ja kritiikkiä.

Ankat lataamoon

Liisa Seppälä sai nuorelle yrittäjänaiselle myönnettävän Kultainen Oras -kannustuspalkinnon. 27-vuotias Seppälä piirtää miehensä Artun käsikirjoittamaa Pöyrööt -strippisarjakuvaa. Pohjalaishumoristista sarjakuvaa on ilmestynyt omakustannealbumeina ja sanomalehdissä.

Palkintoraati antoi tunnustusta myös brändin onnistuneesta tuotteistamisesta. sarjainfo 2/2013 7

Rakkaus jää Isän katoamisesta kertovan sarjakuvan tekeminen palautti Hanneriina Moisseisen hävinneet muistot.

Teksti ja kuvat tuomas tiainen

8 sarjainfo 2/2013

Nyt on jottain sattunut Hanneriina Moisseinen oli isänsä katoamishetkellä kymmenvuotias. Hän ei lähes kahden ja puolen vuosikymmenen jälkeenkään tiedä, mitä hänen isälleen lopulta tapahtui. Tapaus piirsi ajankulkuun syvät jäljet: on aika ennen katoamista ja aika katoamisen jälkeen.

Sunnuntai-iltapäivänä 13.8.1989 isän työtoverilta tullut puhelu muutti Moisseisen perheen elämän suunnan. Perhe oli juuri muuttanut uuteen taloon, jota varten oli otettu asuntolaina. Kummallakin vanhemmalla oli oma ura. Kaikki muuttui kerralla. Hanneriina ei käsittänyt, miten isä voisi kadota, kun hän itse on kymmenen ja pikkusisko vasta alle vuoden.

Seppo Moisseista etsittiin katoamisen jälkeen kaksi viikkoa, tuloksetta. Iivarinsalo haravoitiin tarkkaan poliisien, poliisikoiran ja varusmiesten toimesta. Saaren lähistöllä tehtiin tähystyslentoja ja lähivesiä naarattiin. Moisseinen kritisoi poliisin toimintaa ja leväperäistä tutkimusta. Kadonneen perhettä ei poliisikuulusteluissa kuultu lainkaan.

– Nykyään haastatellaan katoamistilanteissa olleita, mutta myös omaisia. Ennen omaisten sanaa ei otettu ollenkaan huomioon. Meidät käskettiin kotiin odottamaan. Poliisit eivät suostuneet tekemään mitään eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan sitä, miten isä olisi normaalisti toiminut.

Nykypäivän valossa poliisin toiminta tuntuu käsittämättömältä, jopa ylenkatsovalta. Saarella olleista noin 18 ihmisestä kuulusteltiin aluksi vain yhtä. Poliisin kuulustelema henkilö ei Moisseisen mukaan ollut edes herellä katoamisen aikana. Silti juuri hänen kertomukseensa perustuu teoria siitä, että Seppo Moisseinen olisi mennyt veteen ja hukkunut. Hanneriina Moisseinen ei tähän usko.

– En usko, että isä olisi lähtenyt veneilemään tai uimaan humalassa. Hän oli kokenut veneilijä ja tiesi kyllä veden vaarat.

Katoamista ei voi käsittää Kaksikymmentäneljä vuotta tapauksen jälkeen Hanneriina Moisseinen, 34, on saanut valmiiksi sarjakuvakirjan nimeltä Isä. 164-sivuinen kirja huokuu epätietoisuuden aiheuttamaa tuskaa. Kun ihminen katoaa, pahinta on, ettei tiedä. On helpompi surra kuollutta kuin kadonnutta.

– Katoamistapauksissa surutyötä ei pysty tekemään.

Ei tiedä, missä vaiheessa ruvetaan puhumaan imperfektissä.

Koko ajan käsketään vain odottamaan, ja sitten odotetaan. Ei oikeastaan edes saa surra, koska voi käydä jotain ilmi. Kaikki pelot ja tunteet koteloituvat ja jäävät painamaan.

▼

S

uomessa katoaa joka vuosi parituhatta ihmistä.

Kadonnut on usein muistisairas vanhus, työikäinen mies, pihapiiristä poistunut lapsi tai kotoaan karannut teini-ikäinen. Valtaosa kadonneeksi ilmoitetuista löydetään melko nopeasti, joko hengissä tai menehtyneinä. Pysyvästi kateisiin jää Suomessa vuosittain kymmenestä kahteenkymmenen henkilöä.

Kuva- ja sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseisen isän katoamistapaus on jäänyt arvoitukseksi. Seppo Moisseinen katosi työpaikkansa viikonloppuretkellä Kallavedellä tummana loppukesän yönä elokuun puolivälissä 1989.

Työssään viihtynyt tietokoneinsinööri Seppo Moisseinen osallistui innolla viikonlopun ohjelmaan. Ohjelman loputtua ilta jatkui rantanuotiolla. Keskiyöllä Seppo Moisseinen jostain syystä pakkasi kaikki tavaransa ja aikoi lähteä saaresta veneellä. Yrittäessään irrottaa venettä hän kompuroi naruihin.

Kun muu seurue esti aikeet, Moisseinen jätti tavaransa rannalle ja käveli metsään.

Sen jälkeen häntä ei enää nähty.

sarjainfo 2/2013 9

10  sarjainfo 2/2013

Joskus tuska purkautuu karmivilla tavoilla.

Kävelylenkillä perheen äiti näkee selvästi, kuinka kotitalo sortuu maahan. Ja kun isän kollega myöhemmin Kuopioon jäänyttä työsuhdeautoa palauttaessaan selittää sohvalla tapaukseen liittyviä juridisia seikkoja, äiti näkee, kuinka sanojen myötä suusta nousee myrkynvihreää höyryä. Kodin ilma myrkyttyy sanoista pitkäksi aikaa. Hanneriina puolestaan näkee olohuoneen lattiassa kaikennielevän mustan aukon. Hän muisti vasta valokuvista, että olohuoneessa oli parketti.

Tapaus vaikutti dramaattisesti nimenomaan Hanneriinan muistiin. Hän ei pitkään aikaan muistanut parista isänsä katoamisen jälkeisestä vuodesta mitään ja käytännössä unohti lapsuutensa. Muistot palasivat Isää tehdessä.

Kirjan työstäminen oli tuskallista, mutta tuloksellista. Kadonnut isä on muuttunut mustavalkoisesta haamusta eläväisemmäksi henkilöksi, joka esiintyy nykyään unissakin.

– Nykyään puhutaan kehomuistista. Tapaus oli niin iso shokki, että ei riittänyt kapasiteettia käsittelemään sitä. Kehoon tallentuu materiaalia, jota järki ei käsittele. Kehoa aktivoimalla olen pystynyt muistamaan isän.

Niin minusta tuli vanha Moisseinen kuvailee työtään kivisäkin kantamiseksi. Kiviä saattoi laskea tienvarteen yksi kerrallaan, kunnes jäljellä oli vain tyhjä säkki, jonka saattoi heittää pois. Sen jälkeen oli mahdollista kulkea suorassa.

– Piirsin itselleni lapsuuden. Unohdin oikeastaan melkein kaiken siitä, kun olin pieni.

Kun isä katosi, lapsuus päättyi kuin seinään.

Shokkitapahtumassa ajanlasku alkaa alusta, elämä muuttuu ihan täysin toiseksi.

Eräs Isän väkevimmistä kohtauksista kertoo katoamisen jälkeisestä luokkakuvauksesta.

Liian lyhyeksi jääneen lapsuuden loppu paistaa äidin liian lyhyeksi leikkaaman otsatukan kehystämiltä kasvoilta. Suupielet kääntyvät alaspäin, väri silmien alla tummenee. Kanssaihmiset kyselevät: ”Onko muuten isästäs kuulunu mittään?”, ”Miten se siun isäs asia?”, ”Eikö vieläkkään oo mittään uutta tietoa?”

Moisseinen muistaa, miten hänen kasvonsa tuolloin muuttuivat. Iloinen ja hymyileväinen lapsi painui surun, kotiolojen ja ahdistuksen painosta kasaan. Isän sivulta tuijottavan nuoren Hanneriinan silmät ovat vanhat.

Pelkäsin saarta kuollakseni Isän tekeminen vei Moisseiselta kolme vuotta.

Ajatus asian saattamisesta kirjaksi syntyi vuonna 2009 Islannissa taiteilijaresidenssissä.

Isänsä katoamisen vuosipäivän ja syntymäpäivän tienoilla – Seppo Moisseisen syntymäpäivä olisi ollut pari päivää katoamisen jälkeen – pitkän aikaa työstetty ajatus kirjasta kiteytyi päätökseksi.

Painavaa aihetta ei ollut mahdollista puristaa pieneen tilaan. Moisseinen muistelee lukeneensa päiväkirjastaan satasivuisen käsikirjoituksen tuntuneen jo liian pitkältä. Teoksesta tuli lopulta yli puolet pidempi, 164-sivuinen.

Valtaosa Isästä on piirretty lyijykynällä.

Moisseiselle lyijykynä on ilmeinen valinta, väline, jolla hän useimmiten piirtää. Tekniikka, jota Suomessa käyttää muun muassa Amanda Vähämäki ja Jaakko Pallasvuo, tuo kerronnan lähelle lukijaa. Luonnos ja lopullinen sivu ovat yhtä, virheet ja aikatasot näkyvät lopputuloksessa.

Isän lyijykynällä piirretyt jaksot kuljettavat tarinaa reaalimaailmassa. Toisen tason, unenomaisen ja alitajuisen, muodostavat karjalaisiin käspaikkaliinoihin ommellut sarjakuvat.

Moisseinen on käyttänyt käsitöitä edellisessä

”Piirsin itselleni lapsuuden.” teoksessaan Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita (Huuda Huuda, 2010). Isän käspaikkoja nähtiin viime vuonna Kiasmassa suomalaista nykysarjakuvaa esitelleessä Päin näköä!

-näyttelyssä.

Käspaikat ovat pitkiä ja kapeita karjalaisia koristeellisia pellavaliinoja, joiden päät on kirjottu koristekuvioin. Moisseinen on käyttänyt kerroksellisissa käspaikoissaan perinteisen kirjomisen lisäksi esimerkiksi mustetta ja vesivärejä, tylli- ja pitsikankaita sekä nappeja ja helmiä. Käspaikkojen tekeminen on hänen mukaansa äärimmäisen hidasta.

Liinoilla on ollut arkisen käytön lisäksi rituaalisia käyttötarkoituksia. Erityisen tärkeitä käspaikat ovat olleet hautaus- ja muistomenoissa, joissa niitä on käytetty hautaanlaskuliinoina ja ripustettu liehumaan hautaristeihin. Käspaikat muodostavat symbolisen liinatien tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä.

– Neljäkymmentä päivää ihmisen kuoleman jälkeen on pidetty muistotilaisuus, jolloin hautausmaalle ripustettiin käspaikkoja puihin ja aidanseipäisiin. Viimeinen on ripustettu surutalon ikkunaan. Vainajan sielu kutsuttiin viimeiselle aterialleen liinatietä myöten. Juhlissa syötiin, juotiin ja muisteltiin, ja lähetettiin sitten vainajan sielu takaisin hautaan.

Kiasmassa näytillä olleen Moisseisen teoskokonaisuuden nimi oli Liinatie. Nykytaiteen museoon esille ripustetuilla käspaikoilla oli tekijälleen sama merkitys kuin perinteisillä liinoilla. © klaus welp

Moisseisen käspakkasarjakuvia nähtiin viime vuonna Kiasman Päin näköä! – Sarjakuvan uudet muodot -näyttelyssä Helsingissä. sarjainfo 2/2013 11

– Kutsuin isän uudestaan tähän maailmaan liinatietä myöten ja saattelin sitten haudan lepoon.

Maan alla on väärinpäin-maailma Moisseinen käyttää käsitöitä kerronnan hidastamiseen. Idea käspaikkojen käyttöön sarjakuvassa syntyi sattumalta Kuhmossa kamarimusiikkikonsertissa. Hän oli aiemmin nähnyt käspaikkaliinoja tai ommeltuja huoneentauluja, ja ymmärsi, että ommeltuja kuvia katsotaan pitkään, paljon pidempään kuin tavallisia sarjakuvaruutuja.

– Itseäni häiritsee sarjakuvassa se, että se on niin helppoa, viihdyttävää ja nopeasti ohitettavaa. Ommelluilla kuvilla on tarkoitus pysäyttää kerronta. Niitä on pakko katsoa pidempään kuin tussattua ruutua. Ommellut kuvat ja niiden vanhahtava typografia ja ruusukkeet avaavat eri assosiaation tasoja. Pystyn ilmaisemaan kanssakäymistä tuonpuoleisen kanssa parhaiten ompelemalla.

Käsitöillä kerrotut kohtaukset syntyivät hitaasti, mutta vailla ennalta hahmoteltua käsikirjoitusta.

– Ommellessani en lainkaan tiennyt, mitä ryhtyisin tekemään. Kerros kerrokselta asiat avautuivat, ja sitä kautta pääsin muistoihini, alitajuiselle puolelle. Tietoinen mieli pyrkii blokkaamaan asioita, toiselle puolelle on kaivauduttava.

Moisseinen on kaivautunut jo yli kymmenen vuoden ajan. Vuosituhannen alussa kuvataiteilijan lopputyössään hän käsitteli suon myyttejä ja estetiikkaa. Ajatus suosta porttina toiseen, pimeään ja pelottavaan, tai vain kummalliseen maailmaan oli alkusysäys isän katoamisen aiheuttaman trauman käsittelemiseksi taiteen keinoin.

Mitäs jos joku tervehtisi sieltä toiselta puolelta – On vain pakko päästä sinne tuntemattomalle ja pimeälle puolelle, oli siellä mitä vain.

Järki seuraa perässä. Minulla on ollut näyttelyitä melko paljon kymmenen vuoden aikana.

Niiden avulla seuraan, missä vaiheessa tätä prosessia olen. Vuosi sitten oli näyttely Tampereella galleria Saskiassa. Siellä tajusin, miten paljon olen työstänyt tätä alitajuista puolta.

Kyseisen Saari-näyttelyn teos – ainut, jossa on vielä matkaa kuljettavana – oli pimeään huoneeseen rakennettu installaatio. Huoneen molemmin puolin oli pitsistä tehty rakennelma, keskellä lattiaa pitsipesästään poistunut jänis. Siellä, minne jänis oli matkalla, odotti valo – ja pitkäkyntiset suden kädet.

Moisseisen mukaan teoksen jänis oli jo aivan lähellä maalia. Hohtava valo merkitsee matkan päässä odottavaa palkkiota, vapautusta. Kurkottavilla käsillä on myös suuri merkitys Moisseisen taiteelle. Hän ei pelkästään tee vaan myös ajattelee käsillään.

– Mie en oikein luota rationaaliseen mieleen.

Taiteen tekemisessä ei ole pelkkä tiedollinen puoli vaan myös käsien tieto eli käsityötaito. Se on tapa ajatella ja olla olemassa. Ollessani viisivuotias toinen ukkini antoi minulle puukon ja puupalikan ja sanoi: ”Ruppeepa vuolemaan.

Tuosta noin vain vuolet siitä.”

Moisseiselle sarjakuvan tai ylipäätään kuvan tekeminen on yhtä konkreettista asioiden työstämistä kuin veistoksen tai kivirakennelman 12 sarjainfo 2/2013

tekeminen. Tehdessään taidetta Moisseinen sanalla sanoen käsittelee asioita.

Muistaakseen on tehtävä eräänlainen tutkimusmatka Isä on tärkeä etappi pitkällä taipaleella. Yli kymmenen vuotta asiaa taiteellaan työstäneenäkään Moisseinen ei osaa sanoa, onko tie kuljettu loppuun. Onko asia nyt loppuunkäsitelty?

– En tiedä. Aika pitkälle. Tuntuu, että olen antanut kaikkeni, mutten tiedä, mitä tapahtuu. Ihmiset kyselevät, voisiko jotain selvitä.

Vain siinä tapauksessa, jos joku, joka on piilotellut tietoaan kaikki nämä vuodet, ilmoittautuu ja kertoo, mitä on tapahtunut. On ihan häviävän pieni todennäköisyys, että mitään ikinä selviää.

Pitkän prosessin aikana Moisseinen piirsi isänsä eloon.

– En muistanut isän hahmoa ollenkaan.

Piirsin ensin valokuvista. Sitten muistin jonkun käden muodon tai ihon värin, ja aloin saada kiinni hahmosta. Olin oikeastaan unohtanut sen, miltä isä näytti. Kuvat päässäni olivat valokuvia. Jossain vaiheessa kuva lähti liikkumaan. Oli mahtavaa muistaa, miten isä liikkui.

Kirjan lopussa on kuva Moisseisen isälleen tekemästä muistomerkistä. Sen Moisseinen veisti kivenlohkareeseen Iivarinsaloon 12.–13. elokuuta 2011, jolloin Seppo Moisseisen katoamisesta tuli kuluneeksi tasan kaksikymmentäkaksi vuotta.

– Katoamissaareen tekemäni muistomerkki oli minulle valtavan iso asia. Menin Iivarinsaloon lekavasaran ja kivitaltan kanssa. Löysin sopivan, tosi kauniin kiven, lähellä on ranta ja Kallavesi. Tämä oli iso juttu minulle, ja myös isän vanhemmille, jotka eivät päässeet paikalle. Äiti kävi saaressa, veimme sinne kukkia ja kynttilöitä, lauloimme. Kun ei ole mitään paikkaa, se on katoamisissa vaikeus. Nyt on paikka.

Otsikko ja väliotsikot ovat poimintoja kirjasta.

Hanneriina Moisseinen Syntynyt: Joensuussa 1978 Asuu ja työskentelee: Helsingissä Julkaisuja: Isä (Huuda Huuda, 2013), Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita (Markku Niemisen kanssa, Huuda Huuda, 2010), Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia tarinoita (Arktinen Banaani, 2005) Palkintoja: Pääpalkinnot Kemin pohjoismaisessa sarjakuvakilpailussa 2006 sekä Voima-lehden ja Vastedes ry:n järjestämässä Yhteiskunnallisen sarjakuvan kilpailussa 2007

kysy!

KYSYMYS: Iita Tiilikka – simppa.sarjakuvablogit.com ● VASTAUS: Mika Lietzén – www.lietzen.com

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme!

Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 2/2013 13

Piirrosten puurtaja Pilapiirtäjä Jouko Innanen luottaa teknologiaan ja työmoraaliin.

Teksti ja kuva jyrki vainio

© jouko innanen

”Vaikeat ajat ovat pilakuville parempia kuin hyvät ajat.”

U

sein unohtuu, että Jope Pitkänen ei ole Savon ainoa piirrosalan työn sankari. Savonlinnan kupeessa Sulkavalla asuva Jouko Innanen tahkoaa viikossa 14 poliittista pilapiirrosta eri lehtiin, sekä siihen vielä sarjakuvia ja muita kuvitustöitä päälle.

Toisin kuin sarjakuvaa, pilapiirroksia ei ajankohtaisen luonteensa vuoksi pysty tekemään varastoon.

Siksi niiden tuottaminen onkin suoranaista minuuttipeliä julkaisuaikataulujen kanssa. Innanen piirtää kuvansa, joskus kolmekin päivässä, iltaisin, juuri ennen lehtien painoon menoa. Työt rytmittyvät sen mukaan, mikä lehti sulkeutuu milläkin kellonlyömällä.

– Ensisijaisesti yritän tehdä kuvat päivän ykkösuutisaiheesta.

Usein kaikki kolmekin kuvaa käsittelevät samaa aihetta eri kanteilta, Innanen kertoo. – Ideoin kuvat ensin ja sitten teen kaikki piirrokset sarjatuotantona. Jos ideoita on, ei piirtämiseen mene paljoa aikaa, mutta joskus aiheiden keksiminen on todella hankalaa.

14 sarjainfo 2/2013

Monen muun luulisi musertuvan vastaavan julkaisupaineen alla, mutta Innanen tuntuu suhtautuvan työmääräänsä ilman sen suurempaa stressiä.

– Yritän nykyään pelkistää enemmän, rakentaa kuvia pienillä elementeillä. Aiemmin menin ehkä enemmän piirros edellä, nykyään en enää piirrä niitä niin täyteen, Innanen pohtii. – Mutta pelkistetynkin kuvan täytyy kuitenkin näyttää viimeistellyltä, osoittaa että se on tehty harkitusti.

– Ja pitäähän sitä nyt vähän myös asiakkaalle näyttää, että on sitä viivaakin vedelty, Innanen naurahtaa.

Itse oppien ammattilaiseksi Jouko Innanen (s. 1952) kertoo innostuneensa piirrosalasta jo nuorena, mutta alkuun se kuitenkin jäi taka-alalle. Hän päätyi lukemaan arkkitehtuuria, koska arveli siitä saavansa ammatin, jossa saisi edes vähän piirtää.

Kurssikavereina olivat niin ikään piirtäjiksi päätyneet Jari Pantzar ja Pertti Hämäläinen.

Ura julkaistuna piirtäjänä alkoi Sarjis-lehden sarjakuvakilpailusta vuonna 1973. Innanen voitti kilpailun sarjalla Yrkki Yksinäinen, kerrostalolähiön asukilla, joka asui talonsa parvekkeella.

Into-nimisenä sarja alkoi ilmestyä parin-kolmen stripin viikkotahdilla Länsiväylä-lehdessä, jossa se jatkui 2000-luvulle asti.

Sarjakuvien sijaan Innasen oma huomio keskittyi kuitenkin enemmän pilapiirrosten suuntaan. Tehtyään juttu- ja pakinakuvituksia Länsiväylään ja Uuteen Suomeen, Innanen pääsi 80-luvun puolivälissä Iltalehden pilapiirtäjäksi.

Hän jakoi työhuoneen Uuden Suomen pilapiirtäjän Terho Ovaskan kanssa. Siihen aikaan kaikki tehtiin paikan päällä: repro ja paino toimivat toimituksen kanssa samassa rakennuksessa, rasterit leikattiin liimakalvosta suoraan piirroksen päälle.

Innasen esikuvat pilapiirtäjinä olivat pääasiassa amerikkalaisia, vaikka näiden töitä näkyikin tuolloin Suomessa vain vähän. Sellaiset tekijät kuin Jim Borgman, Tony Auth ja Pat Oliphant kuitenkin antoivat hänelle vaikutteita.

– Levityssyndikaatit lähettivät piirtäjien töitä näytille Uuteen Suomeen ja minä tutkin niitä tarkasti. Niin ikään jotkut lehden toimittajat myös toivat mukanaan ulkomailta piirroskirjoja, Innanen muistelee. – Myös MAD-lehti oli tärkeä vaikuttaja. Sen tekijöillä

oli monia erilaisia tyylejä, mutta jokaisella oli jotain, mistä saattoi ottaa oppia. Seurasin minä jotain undergroundiakin, niin kuin Timo Aarnialaa.

– Ja olihan aikanaan Asterixin tuleminen iso juttu, se valtava tekemisen tarkkuus teki vaikutuksen.

Piirrosvälineet ja tekniikat Innanen opetteli pääosin itse, mitä nyt kävi nuorena kirjekurssin, jossa esiteltiin terät ja siveltimet piirtäjän välineistönä.

Innasen omaksi perustyökaluksi löytyi kuitenkin jo 80-luvulla patruunatäyttöinen huopasivellin.

Vuonna 1986 Innanen jättäytyi vakitöistä freelanceriksi ja palasi Helsingistä takaisin juurilleen Savoon. Sieltä hän jatkoi postin ja

Etätyötä Piirtäjänä Jouko on aina ollut teknologisen kehityksen eturintamassa: hän siirtyi tekemään kuviensa harmaasävyt tietoko-

© jouko innanen

sittemmin faksin välityksellä pilapiirrosten tekoa.

90-luvun alussa Joukon piirroksia rupesi julkaisemaan myös Turun Sanomat, sittemmin listan jatkoksi tulivat mm. Nykypäivä, Länsi-Savo ja Taloussanomat.

Nykytahdilla Innanen tekee viikossa Iltalehteen viisi piirrosta (ja kierrättää lisäksi yhden vanhan), Turun Sanomiin neljä piirrosta, Länsi-Savoon kolme piirrosta ja yhteisjulkaisuna useampaan pikkulehteen yhden piirroksen. Harvemmin ilmestyviä julkaisuja ovat lisäksi Hyvä Kauppa -lehti kuusi kertaa vuodessa ja kerran kuussa Reserviläinen-lehti, sekä autoalan RVK-Uutiset, johon Innanen on piirtänyt Kaaranen-strippisarjaa, sitäkin jo yli kymmenen vuotta.

neella ja lähettämään ne sähköisesti heti kun kotikoneet tekivät sen mahdolliseksi 1990-luvun puolivälissä. Jo sitä ennen hän oli kehitellyt monimutkaisen kuuloisen menetelmän tuottaa rasterit kopiokoneella, käyttämällä kuvan koneen läpi kahteen kertaan.

– Tiedonhaku on nykyään niin paljon nopeampaa ja helpompaa.

Ennen piti kuva-aiheita valikoida senkin mukaan, miten niihin löytyi lähdemateriaalia. Teen Länsiväylään karikatyyrejä kerran viikossa ja nykyään saan kohteesta pelkän nimen. Ennen semmoinen ei olisi onnistunut.

Valmiita kuvia ei pöytälaatikossa ole varalla.

– Lama-aika oli minulle piirtäjänä aiheena jotenkin nykyaikaa otollisempi, Innanen pohtii.

– Ehkä myös itsellä oli silloin enemmän innostusta, mutta kyllä vaikeat ajat jotenkin ovat pilakuville parempia kuin hyvät ajat.

Lama-ajan piirroksiin Innanen mm. usein sisällytti kuvan luusta, koska se oli ainoa asia mitä monille kansalaisille jätettiin kouraan.

– Ovathan perussuomalaiset tuoneet politiikkaan vähän lisää särmää, mutta kyllä se muuten on nykyään aika väritöntä.

Innanen sanoo, että ei luonnostaan ole sellainen piirtäjä, jonka kuvat herättäisivät pahennusta.

– Se ei ole minun hommaa.

Mutta kyllä kaikesta voi tehdä kuvan, kunhan vain miettii, miten sen tekee.

Savon keskellä kontaktit toisiin

piirtäjiin tai kuvien lukijoihin ovat vähäisiä.

– Kaleva-lehden Jari Elsilän kanssa soitellaan päivittäin, pallotellaan nopeasti läpi päivän uutisaiheet, mistä on ajateltu tehdä kuvat. Mutta kiire siinä on yleensä aina molemmilla.

Yleisöltä saatu palaute on Suomessa harvinaista. Ainakin positiivinen sellainen.

– Eräs päätoimittaja sanoi, että jos ei palautetta tule, niin silloin menee hyvin, Innanen hymähtää.

Piirrokset syntyvät edelleen kiivaassa tahdissa kädestä suuhun. Turvaverkkoja ei ole: valmiita kuvia ei pöytälaatikossa ole varalla.

– Joka päivä saa pieniä onnistumisen hetkiä jonkun kuvan osan kanssa – mutta kyllä ne kuvat yleensä tulevat enemmän tuskan ja epätoivon kautta.

sarjainfo 2/2013 15

NNCORE – poikkitieteellinen sarjakuvantutkimus verkostoituu Pääsykokeiden ollessa täydessä hulinassa Helsingin yliopiston keskustakampukselle kokoontui myös kansainvälinen kavalkadi sarjakuvantutkijoita. teksti sari manninen kuva aino sutinen

N

NCORE eli Nordic Network for Comics Research on Tanskasta alkunsa saanut pohjoismainen sarjakuvantutkijoiden verkosto, joka on ollut toiminnassa kaksi vuotta.

Jäseniä on taipaleen aikana kertynyt jo vajaa kuusikymmentä. Sarjakuvien tutkimus on akateemisessa maailmassa vielä jokseenkin marginaalinen ja uusi tutkimusala. Vaikkakin se kasvattaa koko ajan suosiotaan, on tutkijoita vielä vähän ja he ovat hajallaan. NNCORE pyrkiikin toiminnassaan luomaan yhteyksiä näiden vähälukuisten tutkijoiden välillä niin internetissä kuin järjestämällä konferensseja ja seminaarejakin. Ihmisten ja ideoiden kohdatessa yhä helpommin, myös ala kukoistaa.

Toisena tärkeänä tavoitteena on helpottaa uusien tutkijoiden tietä sarjakuvantutkimuksen pariin yliopistokoulutuksen kautta, järjestä-

mällä muun muassa kursseja. Tätä kautta myös Pohjoismaat pysyvät sarjakuvantutkimuksen nousevan aallon harjalla kansainvälisen tutkimuksen kentällä.

Mike Mignolasta Senegaliin Kaksivuotisen apurahan voimin käyntiin lähtenyt verkostotoiminta huipentui 23.–25.5. Helsingissä järjestettyyn kansainväliseen seminaariin. Kolmipäiväinen seminaari oli myös suurin ja kansainvälisin alan tapahtuma, mitä Suomen kamaralla on nähty. Puhujia oli paikalla yli viidestätoista maasta – Pohjoismaiden lisäksi Japanista Iraniin asti.

Kutsuttuina puhujina oli sarjakuvantutkimuksen pitkän linjan tutkijoita, muun muassa ranskankielisen sarjakuvantutkimuksen johtohahmo Thierry Groensteen sekä belgialainen Jan Baetens. Yhteensä esitelmiä pidettiin viitisenkymmentä.

Pitäisikö sarjakuvantutkimuksen olla monitieteellistä vai pitäisikö sille pyrkiä perustamaan jonnekin oma laitoksensa?

Tutkijat rentoutuivat illallisella Sarjakuvakeskuksella.

16 sarjainfo 2/2013

Lyhyiden puheenvuorojen aiheet vaihtelivat yhtä laajasti kuin niitä pitäneiden tutkijoiden taustatkin. Jotkut keskittyivät syvällisesti johonkin tiettyyn sarjakuvaan, kuten Mike Mignolan Hellboyhin ja Hellboyn hahmon suhteeseen Yhdysvaltojen hallitukseen, verrattuna muihin supersankareihin amerikkalaisessa sarjakuvassa. Tai Yoshimoto Kōjin vielä kääntämättömään mangaan Santetsu, joka kertoo paikallisyhteisön ponnisteluista Koillis-Japaniin vuonna 2011 iskeneen maanjäristyksen ja tsunamin aiheuttamien tuhojen korjaamiseksi. Toiset keskittyivät esimerkiksi senegalilaiseen sarjakuvaan tai siihen, millainen on mangan tunnesymbolien visuaalinen koodikieli ja miten lapset sen itsenäisesti omaksuvat mangaa lukiessaan.

Aiheiden ihastuttavan monimuotoisuuden lisäksi puhujien tulokulmat sarjakuvien tutkimukseen vaihtelivat suuresti, koska tutkijoita oli niin visuaalisen kulttuurin ja kielten tutkimuksen kuin yhteiskuntatieteiden parista.

Mielenkiintoista olikin seurata yleistä keskustelua aiheesta, pitäisikö sarjakuvantutkimuksen ylipäätään olla monitieteellistä vai pitäisikö sille pyrkiä perustamaan jonnekin oma laitoksensa. Pysyäkö monipuolisena ja samalla hajanaisena vai yrittäkö perustaa akateemisen maailman koukeroihin oma linnake, josta käsin tutkia sarjakuvaa. Tällä hetkellähän sarjakuvantutkimus lainailee työkalupakkiinsa käsitteitä ja teorioita moneltakin suunnalta, mutta erityisesti elokuva- ja kirjallisuusteoriasta. Mitään tyhjentävää vastausta keskustelu ei vielä synnyttänyt, mutta aihe on silti kiehtovaa pohdittavaa niin tutkijalle kuin maallikollekin.

Kaiken kaikkiaan konferenssiin osallistuneista tutkijoista paistoi vilpitön innostus ja intohimo sarjakuvia kohtaan. Vaikka Tanskasta saatu kaksivuotinen apurahoitus onkin pian päättymässä, jäi konferenssista selkeästi kuva, ettei NNCORE:n tarina ole vielä lopussaan. Se on vasta alkamassa.

JÄSENEDUT KORTILLA! Suomen sarjakuvaseuralla on nyt jäsenkortti!

25€ (alle 18v. 20€) vuosimaksulla saat Sarjainfon lisäksi seuraavat edut.

Tarkempia tietoja alennuksista: sarjakuvaseura.fi/jasenedut.

Itämerellisiä kohtaamisia Sarjakuvataiteilijat ja sarjakuvien kääntäjät kohtasivat yhteisessä seminaarissa. teksti hannele richert kuva Kirsten Fuchs

S

aksan Rendsburgissa pidettiin maaliskuun 19.–21. päivä sarjakuvataiteilijoille ja sarjakuvan kääntäjille suunnattu seminaari, jonka aikaansaannoksista pidettiin Kielissä näyttely 21.–24.3.

Baltic Comic on yksi Itämeren alueen kulttuuria edistävän Ars Baltican projekteista ja Rendsburgissa sijaitseva kulttuuriopisto Nordkolleg tarjosi sille puitteet. Muiden muassa myös Suomen sarjakuvaseura oli mukana suunnittelussa ja järjestelyissä. Alun perin erillisiksi aiottujen seminaarien (toinen taiteilijoille, toinen kääntäjille) yhdistäminen osoittautui erinomaiseksi ideaksi. Paikalla oli sarjakuvataiteilijoita ja kääntäjiä Itämerta ympäröivistä maista. Hollantilaisten mukanaolo jäi miellyttäväksi mysteeriksi.

Seminaari alkoi yhteisellä esittäytymisellä ja sarjakuvakerronnan luennolla. Jakauduttuaan omiin ryhmiinsä kääntäjät ja taiteilijat alkoivat toteuttaa tehtäviään, joiden tähtäimenä oli saada aikaan näyttely

Kielissä seuraavana viikonloppuna.

Kääntäjien ryhmää ohjasi Matthias Wieland Saksasta. Kääntäjillä oli harvinainen tilaisuus tehdä keskenään yhteistyötä, kokeilla uusia kieliyhdistelmiä toisten ammattilaisten tuella ja kommunikoida suoraan taiteilijoiden kanssa. Sarjakuvataiteilijat olivat tehneet ennakkoon yksisivuiset sarjakuvat, joista kustakin tehtiin englannin- ja saksankielinen versio.

Kääntäjät saivat myös valita muutaman sarjakuvan käännettäväksi omalle äidinkielelleen. Mukana oli sekä sarjakuvaa ammatikseen kääntäneitä että asiasta kiinnostuneita kirjallisuuden kääntäjiä.

Samaan aikaan taiteilijat tekivät tahollaan toistensa töistä sanattomia versioita. Alkuperäiset ja pantomiimiversiot esitettiin näyttelyssä erikielisten käännösten kanssa. Seminaarin myötä kävi ilmi, että moni taiteilija tekee omien sarjakuviensa englanninkieliset käännökset itse. Vieläkin tiiviimpi yhteistyö ja osaamisvaihto olisi siis tervetullutta puolin ja toisin.

EDUT YMPÄRI SUOMEN: • Kirjakauppaketju Rosebud -10% kirjakaupoissa sekä verkkokaupassa.

• Fantasiapelit -ketjun liikkeissä -10 % sarjakuvista.

• Painotalo Miktor - Vammalan kirjapaino oy, -15% painotöistä • Geezers, liikkeissä - 10%:n tusseista sekä 5% kirjallisuudesta ja spraymaaleista • Kustannus Jalava, -10 % Jalavan kirjoista myymälässä ja verkkokaupassa • Laatua Lapsille, - 20% verkkokaupasta EDUT HELSINGISSÄ: • Sarjakuvakeskus, kursseista ja kahvista alennettu hinta. Kirjakaupassa kirjoista -10% • Asema Kustannus, Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 3 albumia kahden hinnalla.

• Otavan kirjakauppa, - 30 % normaalihinnoista myymälässä • Taidetarvikeliike Farbe, - 20% normaalihinnoista • Taidekehystämö Snow White Oy, -15 % taiteilijatarvikkeista, ei kehyksistä • Sarjakuvien erikoisliike Kulku-Katin Poika, - 10% tuotteista • Pieni Leffakauppa, -10% tuotteista myymälässä.

• Taidetarvikeliike Tempera, -10 % ostoksista liikkeessä • Manga Cafe, -10% kahvilaostoksista • Hoitola Hertta, -10% valikoiduista palveluista • Ippai, -10 % mangoista, lehdistä ja kirjoista, MaidCafé Cup&Cake Nakamasta -10 % kahvilatuotteista.

EDUT TURUSSA: • Turun sarjakuvakauppa, -10% tuotteista myymälässä.

sarjainfo 2/2013 17

➜ vier

as k

ynä

Kirjabloggaajat sarjakuvanlukukurssille Salla Brunou

Moni bloggaaja on löytänyt tiensä sarjakuvien pariin saatuaan vinkkejä toisista kirjablogeista.

Näkymättömiin käsiin tarttui moni sarjakuvia vain vähän lukenut bloggaaja. ”Tiedän, että sarjakuva-albumeja pitäisi lukea tutkimalla kuvia ja tekstiä kokonaisuutena, mutta luin välillä ensin vain puhekuplien tekstit, katsoin sitten vasta kuvat”, kirjoitti albumista Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni S. Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi Hietanen kommentoi Jennille näin: ”Sarjakuvia haluaisin oppia lukemaan enemmän ja paremmin.

Olisikohan siihen joku kurssi?”

18 sarjainfo 2/2013

© aapo kukko

S

uomalaisia kirjablogeja on jo satoja.

Kun sanomalehdet ovat heikentäneet kirjallisuuskritiikin julkaisemista, nähdään kirjoja esittelevät ja arvioivat blogit joskus kritiikin uutena kanavana. Blogikirjoittaminen on kuitenkin oma genrensä ja vain osa merkinnöistä vastaa kirjallisuuskritiikkiä. Kirjallisuus saa silti näkyvyyttä blogien kautta.

Tyypillinen kirjabloggaaja on lukutoukka, joka on lapsesta asti rakastanut kirjojen ahmimista. Osa bloggaajista on lukenut ikänsä sarjakuvia siinä missä kaunokirjallisuuttakin, mutta osalla sarjakuvakokemukset ovat jääneet lapsuuteen. Koska kirjallisuus on kieltä, on lukutoukan helppo lähestyä sarjakuvia tekstinä – sen sijaan moni tuntuu kaipaavan apua sarjakuvien visuaalisen kielen tulkitsemisessa ja sarjakuvakerronnan mahdollisuuksien tunnistamisessa. ”En ole mikään kokenut sarjakuvien lukija, mutta mielestäni tämä on kivasti ja pirteästi piirretty”, totesi Kirjoista-blogia kirjoittava nimimerkki Merenhuiske Lucie Durbianon Aarteesta. ”Minusta on hienoa että sarjakuva on pystynyt muuttumaan supersankareita tai hassuja pikkustrippejä tarjoilevista kirjoista joksikin tällaiseksi, hienoksi ja kantaaottavaksi”, mietti puolestaan Nenä kirjassa -blogia kirjoittava Norkku Ville Tietäväisen Näkymättömistä käsistä.

Mahtaisiko sarjakuvien lukemiskurssille olla enemmänkin tilausta? Kenties kurssi antaisi kirjabloggaajille eväitä jäsentää sarjakuvien lukukokemuksiaan aiempaa laajemmin.

Kirjablogit tartuttavat innostusta. Moni bloggaaja on löytänyt tiensä sarjakuvien pariin saatuaan vinkkejä toisista kirjablogeista. Esimerkiksi Guy Delislen sarjakuvia on blogeissa luettu paljon – osasyy varmaankin on Delislen tyylin visuaalinen helppous.

Ja mitä enemmän sarjakuvia lukee, sitä enemmän lukija saa niistä irti.

Eräs sarjakuviin aikuisena hurahtanut on Kirjainten virrassa -blogin Hanna Pudas, joka on kommentoinut muun muassa Marjane Satrapin sarjakuvia: ”En ole kauhean paljon lukenut sarjakuvia, enkä osaa verrata kuinka tyypillinen näin kantaaottava ja yhteiskunnallinen sarjakuva on, mutta minua kiehtoi lukea Iranista ja teheranilaisten naisten ja vapaamielisempien perheiden elämästä sarjakuvamuodossa.”

James Sturmin Market Dayn luettuaan Pudas analysoi sarjakuvan kieltä: ”Tarinan ja kuvien lisäksi moni muukin asia vaikuttaa tunnelmaan. Miten kuvat on väritetty ja mitä kaikkea ruuduista löytyy, kun antaa silmän hetken harhailla kulmasta kulmaan. Millainen typografia on valittu puhekupliin tai kertojan puheenvuoroihin. Mitä sanotaan ja mitä näytetään? Miten nämä ovat keskenään ristirii-

dassa tai täyttääkö toinen roolinsa niin hyvin, ettei tarvitse sitä kuvin tai sanoin uudelleen toistaa. Sarjakuva tarjoaa niin paljon lukijalleen, kun malttaa lukea sitä sen ehdoilla.”

Internetissä on mainiosti tilaa myös vain sarjakuviin keskittyville blogeille. Tällainen on ainakin PÖKS – Kirjoituksia sarjakuvasta.

Bloggaajalla, sarjakuvatutkija Leena Romulla onkin tavallista paremmat valmiudet sarjakuvien analysointiin.

Jos vireiden kirjablogien kasvu jatkuu, voi ennustaa sarjakuvien saavan blogeissa yhä enemmän näkyvyyttä. Kun sarjakuvakipinä iskee kirjabloggaajaan, ryhtyy bloggaaja usein lukemaan sarjakuvia monipuolisesti ja säännöllisesti. Tosin kaikkien lukemiskynnystä sarjakuva ei tunnu ylittävän ja joillekin sarjakuva jää kertakokeiluksi.

Kirjoittaja pitää Sallan lukupäiväkirja -blogia osoitteessa sbrunou.blogspot.com.

Muita blogeja: Kirjoista: kirjakko.blogspot.fi Nenä kirjassa: nenakirjassa.blogspot.fi Koko lailla kirjallisesti: www.lily.fi/palsta/ koko-lailla-kirjallisesti Kirsin kirjanurkka: kirsinkirjanurkka.blogspot.fi Kirjainten virrassa: kirjaintenvirrassa.blogspot.fi PÖKS – Kirjoituksia sarjakuvasta: kirjoituksiasarjakuvasta. blogspot.fi

Oikullisen lihalliset sarjakuvahahmot Sarjakuvatutkija viehättyi Kati Kovácsin surrealistisesta tarinamaailmasta ja sen metaforisesta kerronnasta. teksti leena romu

V

uonna 2011 Suomen kirjallisuuden oppiaineeseen valmistuneessa pro gradu -tutkielmassani keskityin Kati Kovácsin sarjakuvaan Karu selli (1996), sillä mielestäni teoksessa esitetään sarjakuvahahmojen ruumiillisuus ulkonäköä laajempana ilmiönä. Tutkielmassa kiinnitin huomiota hahmojen ulkoisten piirteiden kuvaukseen sekä analysoin keinoja, joilla ulkonäön kuvaus on yhteydessä esimerkiksi tunteiden ja mielialojen esittämiseen.

Sarjakuvien sisältämää ruumiillisuuden kuvausta on aiemmin tarkasteltu erityisesti supersankarisarjakuvien välittämiin mies- ja naiskuviin keskittyen. Tällöin huomio on kiinnittynyt hahmojen fyysisiin piirteisiin, vaatetukseen ja rooleihin. Omaelämäkerrallisten sarjakuvien kohdalla on puolestaan tarkasteltu sitä, miten taiteilija piirtää itsensä suhteessa todellisuuteen ja millaisia omakohtaisia kokemuksia hän sarjakuvallaan haluaa välittää.

Sarjakuvakielen metaforisuus Omassa tutkimuksessani nostin esille sarjakuvakerronnan joustavuuden ruumiillisuuden esittämisessä. Karun sellin päähenkilön kokemukset välittyvät hahmon ulkoisen kuvauksen kautta, mutta myös erilaisin metaforisin keinoin ruutujen välisessä tilassa ja sivusommitteluissa.

Teoksen päähenkilö muuttuu yllättäen osteriksi ja aviomies nakiksi, kostonhimo visualisoituu sivua halkovaksi okaiseksi kasviksi ja eristyssellissä olon jälkeen päähenkilön naamataulu on valmis ripustettavaksi seinälle.

Metaforien kautta ilmaistaan usein jotain uutta ja outoa tutun avulla, mutta niillä voidaan myös tehdä abstrakteista kokemuksista ymmärrettävämpiä. Kovácsin teokset sisältävät paljon kuvastoa, joka voidaan tulkita metaforiseksi, mutta myös osaksi surrealistista tarinamaailmaa.

Metaforiseen lukutapaan ohjaavat Kovácsin tuotannossa usein jo teosten nimet, tiettyjen kuvallisten elementtien toistuminen ja ”kirjaimellisen” tulkinnan riittämättömyys. Metaforat sekä kuvallisen ja sanallisen kerronnan yhdistäminen mahdollistavat hankalasti sanoiksi kääntyvän inhimillisen kokemuksen kuvaamisen.

Karussa sellissä ruumiillisten kokemusten esittäminen visuaalisten metaforien avulla tukee teoksen teemaa, joka kietoutuu ihmisen psyyken monimutkaisuuden ympärille, mutta myös rakennetta, jossa kertomisen ja muistamisen problematiikka korostuvat.

Kuten Karun sellin lukeneet tietävät, lukijaa odottaa lopussa yllättävä käänne, joka antaa tarinan tapahtumille aivan uuden merkityksen ja asettaa myös tarinan kertojan luotettavuuden uuteen valoon.

Naiskuvasta nykyhetkeen Metaforisuuden lisäksi huomioni kiinnittyi seksuaalisuuden ja sukupuolen esittämiseen, sillä teoksen päähenkilö vaatii lukijan huomiota jo heti teoksen alussa toteamalla: ”Olin tämännäköinen nainen.” Sivun kokoinen ruutu pakottaa lukijan näkemään kohti tuijottavan päähenkilön ruumiin kaikkine liikakiloineen, muotoineen ja mutkineen. Vaikka ylipainosta muodostuu päähenkilöä ulkoisesti määrittävä tekijä, tässä kertomuksessa laihtuminen ei ole avain onneen, vaan lohtu löytyy läheisyydestä.

Teoksen päähenkilö on seksuaalisesti aktiivinen, jopa dominoiva

© kati Kovács

Teoksen päähenkilö muuttuu yllättäen osteriksi ja aviomies nakiksi. nainen, joka ei asetu kulttuuristen naisihanteiden muotteihin. Päähenkilön voi esimerkiksi tulkita vastustavan odotusta seksuaalisesti passiivisesta naisesta, sillä eroottisen tanssin päätteeksi hän kuvainnollisesti ahmaisee miehensä ja avoimesti myöntää aviomiehen käyttöarvon ”jonkinlaisena objektina”. Vaikka Kovácsin teos humoristisesti leikittelee liioitelluilla karikatyyreillä, sen voi myös tulkita rikkovan kulttuurisia stereotypioita, kuten käsitystä lihavan naisen aseksuaalisuudesta.

Pro graduni innoitti minut jatkamaan sarjakuvateorian ja -analyysin parissa, sillä suomalaisessa sarjakuvassa riittää tutkittavaa. Tällä hetkellä sarjakuvatutkijan tieteelliset keskustelukumppanit löytyvät lähinnä ulkomailta, mutta Suomeenkin on ilahduttavasti vakiintumassa oma sarjakuvatutkimuksen kenttänsä. Oma näkemykseni on, että tarvitaan lisää tutkimusta, joka keskittyy kotimaiseen sarjakuvaan ja sen esteettisiin, kerronnallisiin ja temaattisiin ominaisuuksiin.

Kirjoittaja toimii apurahatutkijana Tampereen yliopistossa ja pitää blogia osoitteessa: kirjoituksiasarjakuvasta.blogspot.fi.

Pro gradu -tutkielma ”Ruumiillisuus Kati Kovácsin sarjakuvassa Karu selli”: tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu05422.pdf sarjainfo 2/2013 19

Lena Furberg tekee kaiken rakkaudella Lena Furberg on työskennellyt sarjakuvapiirtäjänä 15-vuotiaasta lähtien. Hänen sarjansa ovat inspiroineet tuhansia nuoria, mutta tekijä itse on vain harvoin astunut julkisuuteen. Suomessa Furberg tunnetaan useista Hevoshullu-lehden sarjoista sekä Tuuvan talli -albumeista.

Teksti fanny bysted suomennos vesa kataisto kuvat bild & Bubbla sarjakuva milla paloniemi

A

loitetaan kysymyksellä, jonka olet varmasti kuullut monesti ennenkin. Kysyn silti: Mikä sai sinut aloittamaan piirtämisen?

– Olen piirtänyt aina, siksikin että isäni työskenteli kirja- ja paperikaupassa. Oleilin siellä aina ja sain ottaa mukaani kotiin valtavasti paperia, kiiltopaperia, tarroja ja kirjoja.

Mutta miten sarjakuvien teko alkoi… Olin kovin nirso pienenä. Äitini houkutteli minut syömään siten, että laittoi lautasen viereen Kalle Ankan ja luki lehteä minulle samalla kun pisteli ruokaa suuhuni. Sillä lailla minut saatiin syömään, ja samalla opin lukemaan noin nelivuotiaana. Luin samalla kuin äitinikin. Uskon, että tämä herätti minussa innon sarjakuviin.

– Minä piirtelin ja tuhertelin jatkuvasti. Kun olin viidentoista ja hevostyttö, oli olemassa lehti nimeltä Ponnybilderna (’Heppakuvia’).

Aika erikoinen nimi lehdelle, mutta sen niminen se oli. Osallistuin arvontaan ja voitin julisteen. Sitä vain ei ikinä tullut. Lopulta kirjoitin lehdelle: ”Mitä tämä tämmöinen on olevinaan?” ja piirustin pieniä vihaisia hevosia kirjeen reunaan. Sitten he soittivat minulle – ällistyin täysin. Olin vasta 15 ja lehdestä soitetaan ja kysytään, voisinko tehdä sarjakuvan hevostuherrusteni pohjalta!

– Olinhan minä piirtänyt, mutta en sarjakuvia. En ikinä. Mutta en ajatellut asiaa, vaan vastasin että totta kai. Olin 15, asuin Skellefteåssa ja minut kutsuttiin Tukholmaan tekemään sopimus. Ihan hullua! Ajattelin: ”Oi kuinka ihanaa”, mutta sarjakuvan tekeminen pelkkien tuherrusten pohjalta oli hirveä urakka! Muistan, kuinka istuin huoneeni lattialla, piirsin kuvia, leikkasin ne irti yksi kerrallaan ja koetin saada tarinaa aikaiseksi. Sitten yritin liimailla ne kokoon jonkinlaiseksi sarjakuvaksi ja muistan itkeneeni. Ihan hirveää!

Teit jokaisen kuvan erikseen?

– Niin tein, enhän minä tiennyt miten olisi pitänyt toimia! Oli helpompaa, kun piirsin jokaisen ruudun uudelleen 18 kertaa. Ei niistä kovin

20 sarjainfo 2/2013

hyviä tullut kun niskassani oli niin kova paine. On paljon rennompaa vain istua ja piirustella. En voinut perääntyäkään – ei sellaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä. Olin saanut jo maksunkin! Portti aukeni kun he tilasivat minulta ne sarjat.

Hevoshullu Miten sitten päädyit Hevoshulluun?

– Ponnybilderna lakkautettiin pari vuotta myöhemmin. Oli vähän kurjaa, etten enää saanut sarjakuviani julki, vaikka teinkin niitä edelleen pitkin hampain. Tein silti. Lähetin ”Mullen” (suom. Polle) toiseen lehteen, mutta siellä tuumattiin että hahmoni näyttää groteskilta eikä sen julkaiseminen kiinnostanut.

– Sitten lähetin Pollen Hevoshulluun, jonne se kelpasi! He ihastuivat siihen! Siitä lähtien olen ollut mukana. Kylläpä siitä onkin jo aikaa.

Jos olin parikymppinen silloin, niin olisiko vuosi ollut 1977? Nykyään mikään lehti ei huolisi sellaista sarjaa. Ei se alussa ollut kovin kummoinen. Ehkäpä silloin ei ollut paljon valinnanvaraa. Nykyisin pidän Pollea oikein sööttinä.

Koska aloit pitää sarjakuvien tekemisestä? Onko se edelleen kivaa?

– No NYT se on! Rakastan sitä! Menihän siihen vuosia. Varsinkin kun ryhdyin piirtämään muita, realistisempia sarjakuvia joissa on oikeita ihmisiä ja hevosia – hevoset luonnistuivat kyllä, mutta ihmisten kanssa oli vaikeampaa.

– Minulla on tapana vastata niille jotka kysyvät ”miten voi oppia sarjakuvantekijäksi”, että kyse on yksinkertaisesti kamppailemisesta.

Näytän yleensä jostain vanhasta lehdestä millaisia sarjani alkujaan olivat. Eivät tosiaankaan kaksisia!

– Mutta koska olin ruotsalainen sarjakuvantekijä, sarjojeni miljööt ja hevoset näyttivät sellaisilta kuin ruotsalaisissa ratsastuskouluissa ja – talleissa yleensä, eikä tytöillä ollut mitään barbikiharoita vaan he näyttivät oikeilta hevostytöiltä. Uskon, että siitä pidettiin.

”Sarjani on suunnattu lapsille, eikä heillä ole kärsivällisyyttä lukea pitkiä jorinoita. Asiat pitää sanoa ytimekkäästi.”

Lisäksi minulla oli paljon ongelmia saada teksti mahtumaan kupliin. Sen kanssa pitää olla tarkkana. Sarjani on suunnattu lapsille, eikä heillä ole kärsivällisyyttä lukea pitkiä jorinoita. Asiat pitää sanoa ytimekkäästi.

Kirjoitatko edelleen sarjakuvasi itse vai piirrätkö toisten käsikirjoituksia?

– Työskentelen kahdella tapaa. Piirrän Pollea, hän on minun omani. Siihen kirjoitan kaiken itse. Minulla on tapana sanoa, että toisinaan Polle kirjoittaa juttunsa itse. Olen ollut hänen kanssaan niin kauan, että hahmosta on tullut kuin elävä olento minulle. Sitten ovat muut, totuudenmukaisemmat sarjat, joita teen toisten käsikirjoitusten pohjalta. Silti minusta on hauskempaa piirtää sellaisia juttuja joita voin itse muokata. Silloin minun ei tarvitse piirtää vaikkapa pyörätelinettä jossa on yksitoista pyörää. On hauskempaa kirjoittaa ja piirtää omalla tyylillään.

Miten keräät taustamateriaalia?

– Tutkin Koti ja puutarha -lehtiä! Ja monia vastaavia amerikkalaisia julkaisuja. Mutta ei se ole niin tarkkaa, etenen tunteen mukaan.

Piirtämistahtini on ainakin yksi sivu päivässä. Ehkä kaksi jos on kiire, mutta silloin ei

voi jahkailla ja miettiä jokaista kuvaa loputtomiin. Työskentelen hyvin säännöllisesti. Toisaalta, kun teen töitä kotona, voin tarvittaessa tehdä muutakin välillä. Olen varsin vapaa, vaikka minulla onkin tiukkoja deadlineja.

Mutta en pidä mitään viiden viikon pausseja piirtämisessä.

Hevosia Olet ollut hevostyttö, vai oletko vieläkin?

– Kyllä, sydämessäni tunnen olevani aina.

Mutta olen mukana paljossa muussakin: koulutan koiria, osallistun kilpailuihin, ja lisäksi minulla on tytär. Nyt hän on jo sen verran vanha että osaa viihtyä itsekseen. Hevostelu on jäänyt vähemmälle. Kun muutimme Skooneen vuonna 2003, ei meidän pitänyt jäädä asumaan omakotitaloon vaan hankkia pieni maatila. Emme ole vielä löytäneet sopivaa.

Aikeissani on hankkia taas hevosia. Ei tosin vielä, nyt niihin ei kerta kaikkiaan ole aikaa.

Onko vaikeaa olla hauska?

– Joo, en ole mikään vitsiniekka. En todellakaan. Mutta Polle on enemmän tilannekomiikkaa. Hahmohan on hevonen, ja kaikki, jotka tuntevat hevosia tunnistavat sarjojen hassut tilanteet. Kyse on pitkälti kommentoinnista ja ajattelusta – Pollen tavasta tulkita asioita. Ei hän pelkästään tuuskahtele kuralätäköihin.

Mikä sarjakuvien teossa on haasteellista?

Mikä saa sinut jatkamaan niiden tekemistä?

– En tiedä. En ehkä pysty enää kehittymään kovin paljon. Keskityn tekemään kuvista parempia. Sitä haluan kaikkein eniten.

Minulta kysytään, miksi en tee sarjoja aikuisille. En näe tarvetta siihen. Tykkään tästä mitä teen, tahdon piirtää lapsille. Moni voi tuumata: ”Olet vääntänyt tuota samaa sata vuotta, miksi et kokeilisi jotain muuta?” En minä koe tarvetta sellaiseen, mieluummin jatkan valitsemallani linjalla. Saan tosi paljon sähköpostia lukijoiltani jotka haluavat antaa palautetta sarjoistani. Se tuntuu ihanalta.

Lukijapalaute

© lena furberg

Sinä olet paljon yhteyksissä lukijoihisi?

– Kyllä vain. Esimerkiksi Göteborgin Horse Showssa istun piirtämässä päivät pitkät Min Hästin osastolla. Ympärillä pyörii tuhatpäin lukijoita, ja monet tulevat juttelemaan. Se on niin hauskaa! He muistavat Polle-tarinoita, joita ovat löytäneet joistakin ikivanhoista lehdistä. He osaavat siteerata niitä melkein sanasta sanaan. Se, että he oikeasti LUKEVAT on mielestäni äärimmäisen tärkeää. Sarjakuvani ovat minulle tärkeitä, samoin kuin ne ovat tärkeitä niitä lukeville lapsille. Tarinat käyvät suoraan lasten sydämiin. Toisinaan saan palautetta: ”Itkin koko illan luettuani sarjasi.” Yritän kuitenkin saada hieman valoa tarinan loppuun. En piirrä mitään todella kamalia juttuja, enkä halua jättää lukijaa pimeään. Sarjoissa voi tapahtua kauheita asioita, mutta ei liian kamalia.

– Tein hiljattain sarjakuvan hevosista sarjainfo 2/2013 21

sellaisen. Kyseessä on eräänlainen ajatusprosessi, istun ja piirrän piirtämistäni, mutta koko ajan tietoisena mitä tapahtuu seuraavaksi. Minulla on jonkinlainen mielikuva miltä sivu tulee näyttämään, vaikka piirtäisin vasta sen ensimmäistä ruutua. On toki käynyt niinkin, että olen aloittanut sarjakuvan vailla minkäänlaista aavistusta lopputuloksesta.

Sitten pitää istua ja pähkäillä, tai käydä välillä koiran kanssa lenkillä, niin juttu vain tulee. Useimmiten on parempi alkaa suoraan piirtää kuin tuijottaa valkoista paperia. Olen tehnyt näin niin pahuksen pitkään että aina jotain syntyy. Se on upeaa.

Väritys ensimmäisessä maailmansodassa ja sain siitä valtavasti palautetta.

Se oli todella surullinen tarina.

Itken itsekin sitä lukiessani. Silti se ei ole aivan lohduton.

Ei käsikirjoitusta, ei luonnoksia!

Entä luomisprosessi, miten sinun sarjakuvasivusi syntyvät?

– En kirjoita käsikirjoitusta, lähden liikkeelle suoraan päähäni pälkähtävästä ideasta. Siinä on vähän taikaa mukana, ryhdyn vain piirtämään ja kohta on kaksitoista sivua koossa, koko tarina!

Milla Paloniemi – Fanin tarina 22 sarjainfo 2/2013

Se menee aina jotenkin samaan tapaan. En kirjoita, en luonnostele. Toki hahmottelen piirtäessäni, mutta en koskaan koko sivua. En piirrä valmiita viivoja vaan hahmotelmia, ja sitten vain piirrän. Ensin lyijykynällä ja sen jälkeen tussiterällä, kuva kerrallaan.

Yksi kuva!? Huomaatko joskus tarvitsevasi lisäsivuja?

– On käynyt, että olen kirjaillut liikaa tarinaa – jarrua! Tarvitsen lisäsivun! Toisinaan olen pyytänyt

Sarjakuvalehdet väritetään tietokoneella, teetkö itse värityksen?

– En, sivut lähetetään kustantajalle varustettuna väritysohjeilla.

Viime aikoina tämä prosessi on sujunut erittäin mutkattomasti.

Eräässä vaiheessa se oli melkein yhtä katastrofia. Niin hankalaa!

Kauan sitten tein sarjan, joka tapahtui talvella, ja lähetin sen eteenpäin. Kun näin sen painettuna, kaikki lumi oli vihreää tai ruskeaa! Jotenkin värittäjä ei ollut tajunnut että kyseessä oli lumi.

Niinpä siinä sarjakuvassa kaikki

hevoset kahlasivat jonkinsorttisessa lietteessä polviaan myöten.

Se näytti ihan älyttömältä! Mutta sellaista ei enää tapahdu. Nykyisin värittäjät ovat aivan fantastisia. Näen sarjani aina ennen painamista, ja jos jokin kohta on jäänyt värittämättä, se voidaan korjata. Monet värittävät sarjansa itse, mutta minä en pysty siihen.

Koska järjestelmä toimii, jätän sen työn muille ja käytän oman aikani toisiin hommiin.

Viimeinen kysymys: Millaisia ovat tulevaisuudensuunnitelmasi ja unelmasi?

– Mielessäni on niin valtavasti kaikkea! Kuvitettu lastenkirja Pollesta. Sitä olen miettinyt kauan, ja hahmo toimii erinomaisesti akvarelleissa. Mielessäni on myös romaani. Lisäksi haluaisin maalata jättikokoisia öljyväritöitä.

Haluan räjäyttää pienet ruutuni jättimäisiksi! On vain niin vaikeaa löytää aikaa. Piirrän sivun päivässä, koulutan koiraa, hoidan puutarhaa ja kaikkea. Mutta olen niin kiitollinen siitä, että minulla on tämä kaikki, ettei minulla ole ikinä tylsää. Se on ihanaa.

Haastattelu ilmestyi ensimmäisen kerran ruotsiksi Bild & Bubbla -lehden numerossa 191. Toimittaen suomennettu tekijän luvalla.

Vieraina muun muassa PATRICK MCDONNELL (Yhdysvallat) LILLI CARRÉ (Yhdysvallat) DAVID B. (Ranska) KATJA TUKIAINEN (Suomi) MATT MADDEN (Yhdysvallat) ULLI LUST (Saksa/Itävalta) JARNO LATVA-NIKKOLA (Suomi) JOOST SWARTE (Alankomaat) ANNA FISKE (Norja) HUNT EMERSON (Iso-Britannia) TERHI EKEBOM (Suomi) MOGA MOBO (Saksa) FABIO CIVITELLI (Italia) KARI KORHONEN (Suomi)

Sarjakuvamarkkinat, Pienlehtitaivas, tekijöitä, näyttelyitä, keskusteluja, esitelmiä, live-piirustusta, kilpailuja, animaatioita, lastenohjelmaa, klubeja…

Tämän vuoden erikoisteemoja ovat lastensarjakuva ja Pohjois-Amerikka.

Suomen sarjakuvaseuran järjestämät festivaalit on Pohjois-Euroopan suurin sarjakuvatapahtuma!

www.sarjakuvafestivaalit.fi

© carlos rosillo

Helsingin sarjakuvafestivaalivieras suosii huolellisesti rakennettua tarinankerrontaa. teksti otto sinisalo

Sarjakuvaopettaja sapattivuodella

S

arjakuvafestivaaleille Helsinkiin syyskuussa saapuva yhdysvaltalainen piirtäjä Matt Madden opettaa sarjakuvaa New Yorkin School of Visual Artsissa ja on laatinut muun muassa sarjakuvaoppaan Drawing Words and Writing Pictures yhdessä vaimonsa Jessica Abelin kanssa. Tämä vuosi kuluu Maddenilla perheineen kuitenkin pääosin taiteilijaresidenssissä Ranskan Angoulêmessa. Sarjainfo kyseli festivaalivieraan kuulumiset.

mutta myös monia vasta läpimurtoaan tekeviä amerikkalaistaiteilijoita.

Puhun toki independent-sarjakuvasta, supersankarikenttää ja muuta valtavirtaa en juuri seuraa. Tätä liikkuvuutta voi todistaa täällä Maison des Auteurs -resindenssissä, jossa aiempina vuosina on ollut harvoja amerikkalaisia, mutta viime vuonna heillä on ollut vieraana meidän lisäksemme Sarah Glidden, Nathan Schreiber, Ted Stearn ja Jeremy Sorese. Ja lisää on tulossa.

Sarjainfo: Kuinka sapattivuosi sujuu? Blogissasi epäilit, pääsetkö lainkaan piirtämisen makuun uudessa ympäristössä.

S: Yksi Helsingin sarjakuvafestivaalien teemoista on juuri pohjoisamerikkalainen sarjakuva. Opettajana, journalistina ja taiteilijana pääset todistamaan kenttää läheltä – mitä nousevia trendejä näet alueen sarjakuvassa?

Madden: Sujuu itse asiassa oikein hyvin. Ponnistelut asettua taloksi tänne Angoulêmeen ovat takana ja olen saanut pidettyä joukon opetusja luennointivelvoitteita, joihin olin lupautunut. Jessica ja minä olemme jättäneet hakemuksen kahdelle lisävuodelle residenssiin ja olen varma, että tänne sijoittamamme aika vielä poikii tulevina vuosina.

Tämän vuoden lopulla näette jo tuloksia: sarjakuviani tullaan näkemään kolmessa eri L’Association-julkaisussa.

S: Onko koti Euroopassa avannut uusia näkökulmia ranskalaisen tai eurooppalaisen ja amerikkalaisen sarjakuvakulttuurin eroista? Toki hieman keinotekoinen rajanveto näinä päivinä, mutta on aina kiinnostavaa kuulla ikään kuin ulkopuolisen näkökulma.

M: Ehdottomasti isoin havaitsemani trendi on lisääntynyt liikkuvuus eurooppalaisen ja amerikkalaisen sarjakuvakentän välillä, verrattuna kymmenen tai 20 vuoden takaiseen tilanteeseen. Monet täällä tapaamani taiteilijat tuntevat vaikkapa Chris Waren tai Robert Crumbin työt

M: Kuten mainitsin, niin sanottua ”valtavirtaa” – supersankareita ja sen sellaisia – en juuri seuraa. Ne ovat toki vielä tärkeä osa sarjakuvamarkkinoita, mutta en juuri kohtaa lajityyppiä. Paitsi silloin, kun menen katsomaan viimeisintä popcorn-sovitusta näistä hahmoista.

Vaihtoehtosarjakuvassa näen parikin trendiä. Yksi on niin sanotun sarjakuvaromaanin hyväksymisen yleistyminen, vaihtoehtona sarjakuvalle yleisesti. Löytyy paljon enemmän tai vähemmän realistisesti piirrettyjä sarjakuvia, jotka kertovat pitkiä tarinoita, useimmiten omaelämäkerrallisia tai dokumentaarisia sellaisia. Voi jopa puhua ylitarjonnasta, mutta sarjakuvaromaanit tavoittavat laajan yleisön ja pitävät sarjakuvan julkisuudessa.

Taidesarjakuvaskene siirtyy koko ajan vahvemmin verkkoon. Esimerkiksi Tumblr-palvelussa näkee yhä enemmän kiinnostavaa avant garde -kamaa. Tähän liittyen yksi suunta on myös taidesarjakuvatekijöiden kiinnostus genretarinoita kohtaan. En tarkoita välttämättä supersankareita, mutta muun muassa fantasiaa ja scifiä. Tätä suuntausta näkee Fort Thunderin töissä ja niiden vaikutuksessa, Matt Brinkmanin sarjakuvissa ja monissa omakustanteissa ja nettisarjakuvassa. Paras esimerkki ehdottomasti on studygroupcomics.com, joka on eräänlainen laboratorio parhaille nuorille kyvyille juuri nyt.

S: Toinen teemoistamme on lastensarjakuva. Onko sinulla ajatuksia ajankohtaisista sarjakuvista lapsille, taiteilijana ja isänä?

M: Lastensarjakuvalla on nyt hyvä aika. Sitä on enemmän kuin pystyn seuraamaan, mutta omat lapseni ovat lukeneet Françoise Moulyn Toon Books -kirjoja käytännössä syntymästään lähtien. Erityisesti he pitävät Geoffrey Hayesin Benny and Penny -tarinoista, jotka ovat toki suloisia, mutta myös ensiluokkaisesti piirrettyjä. Nykyisin tyttäreni on suuri Emmanuel Guibertin ja Joann Sfarin Sardine-kirjojen fani. En silti osaa arvioida, ovatko perheen pienimmille suunnatut sarjakuvat nousseet suuremman yleisön tietoisuuteen, vai onko kyseessä vain sarjakuvia lukevien vanhempien innostus esitellä sarjakuvia lapsilleen.

S: Olet lukuisten sarjakuvaoppaiden – mm. Drawing Words and Wri-

© matt madden 24 sarjainfo 2/2013

”Voi jopa puhua ylitarjonnasta, mutta sarjakuvaromaanit tavoittavat laajan yleisön ja pitävät sarjakuvan julkisuudessa.” ting Pictures ja tuoreempi Mastering Comics – tekijä. Tuntuu siltä, että aloitteleville tekijöille on yllin kyllin opaskirjoja, mutta kehittyneemmille sitäkin vähemmän. Teittekö Mastering Comics -kirjan paikkaamaan sarjakuvan syväoppikirjan puutetta?

M: Itse asiassa kovin monta hyvää, laajaa perusteosta ei lopulta ole. Perinteisesti saatavilla on tietyllä tyylillä piirtämään opettavia teoksia, mutta ne harvoin paneutuvat tarinankerrontaan tai suunnitteluun. Drawing Words and Writing Pictures käy näitä perusteita, mutta sellaisella systemaattisella ja syvällä tavalla, jota muissa kirjoissa ei ole.

Kirjaa tehdessämme keskityimme vähemmän piirtämiseen ja enemmän olennaisiin tarinankerrontataitoihin: kuinka käytetään ruutuja ja sivuja, kuinka tarinoita rakennetaan, kuinka ilmaistaan käyttämällä tussausta. Mastering Comics on ikään kuin toisen vuoden opintokirja Drawingin peruskurssille. Se laajentaa oppimäärää perspektiivin ja värien käyttöön sekä ammattimaiseen työhön, käsitellen taittoa sekä kustantajien ja agenttien kanssa työskentelyä. Kirjan tavoitteena on tarjota ja laajentaa sitä alustaa, jonka päälle taiteilija voi rakentaa.

Oikein edistynyttä oppikirjaa ei ole vielä tehty – ikään kuin sarjakuvan maisteriohjelmaa varten. En totta puhuen edes tietäisi, mitä siinä olisi. Ehkä käymme sen kimppuun jonain päivänä, mutta nyt ei moista hanketta ole suunnitteilla.

S: Lukijamme eivät välttämättä tunne School of Visual Artsia, jossa olet opettanut. Voisitko avata hieman koulun opetusohjelmaa?

M: SVA on yksi harvoista kouluista Yhdysvalloissa, joka tarjoaa sarjakuvan ja pilapiirtämisen kandiopinnot. Tarjolla on myös yleisiä jatko-opintoja ja olen opettanut molempia.

Sarjakuvan koulutusohjelma on verraten pieni. Sisään otetaan noin 50 opiskelijaa vuodessa. Viime vuosina sukupuolijakauma on ollut hyvin tasainen. Kuten taidekouluissa

yleensä, ensimmäisenä vuonna tehdään perusopintoja, joissa harjoitellaan piirtämistä ja opitaan alasta yleisesti. Toisena vuonna tehdään 16-sivuinen sovitus proosatekstistä ja kolmantena vuotena portfolio.

Ohjelma on hieno ja varsinkin viimeisen kymmenen vuoden aikana se on erityisesti terävöitynyt. Olen toki jäävi, koska minä ja Jessica olemme opettaneet siellä viimeiset kymmenen vuotta! Mutta laitoksen johtaja Tom Woodruff on tehnyt paljon töitä opetusohjelman hiomiseen sen jälkeen kun astui johtoon 15 vuotta sitten.

Nyt meillä on Klaus Janson ja Phil Jimenéz opettamassa mainstream-sarjakuvan näkökulmasta ja Gary Panter ja Peter Kuper taidesarjakuvapuolelta. Lisäksi on molemmissa maailmoissa liikkuvia opettajia kuten Becky Cloonan ja David Mazzucchelli.

Opetusohjelma riippuu opettajista, mutta koulussa on vahva painotus tarinan ja rakenteen opiskeluun, maailmojen rakentamiseen ja oman äänen löytämiseen. Ryhmäkritiikit ovat tärkeä osa amerikkalaisten taidekoulujen metodeita. Jessica ja minä suosimme luokassa tehtäviä harjoituksia, joissa voimme kiertää oppilaiden parissa ja antaa lähiopetusta. Opettajienkaan mielestä emme ole vielä aivan ajan tasalla teknologiassa – meiltä uupuu tietokoneluokkia sarjakuvaopiskelijoille ja ohjelma ei ota riittävästi huomioon sosiaalista mediaa ja verkkosarjakuvaa – mutta uskon tämän ratkeavan lähivuosina.

kassa. Lisäksi pidän työpajoja täällä Angoulêmessa, joten vuoden päästä kokonaiskuvani on varmastikin parempi.

S: Tällä kysymyksellä rienaan mielelläni sarjakuvaopettajia: mikä on tärkein yksittäinen asia, jonka sarjakuvataiteen oppilaalle voi opettaa?

M: Tämä on helppo, tärkeä läksy: älä pelkää käyttää mustaa! www.mattmadden.com © matt madden

S: Entäpä miltä näyttää alma materisi tarjoamat opinnot eurooppalaisiin vaihtoehtoihin verrattuna?

M: Toistaiseksi olen nähnyt täällä Ranskassa enemmän painotusta piirtämistaitoon ja kuvalliseen ilmaisuun ja vähemmän tarinankerrontaan, jonka opiskelijat ja opettajat täällä (ja myös Yhdysvalloissa) näkevät usein kaavamaisena Hollywood-tarinankerrontana. En osaa vastata laajemmin nyt, mutta seuraavan puolen vuoden aikana tulen opettamaan paitsi Suomessa, myös Tanskassa ja muulla Ranssarjainfo 2/2013 25

Pöytälaatikosta valokeilaan Pikku Närhi oli sarjakuvavuoden 2012 yllättävin tulokas.

Ahosen veljesten palkittu esikoisalbumi syntyi sattuman ja innoituksen summana. teksti ja valokuva tero huuhka

V

iime syksynä julkaistu Pikku Närhi herätti tuoreeltaan positiivista huomiota näyttävänä ja laadukkaana sarjakuvateoksena. Maaliskuussa albumin tekijät, käsikirjoittaja Jaakko Ahonen ja piirtäjä Lauri Ahonen, pokkasivat Tampereella työstään SarjakuvaFinlandia-tunnustuspalkinnon. Huhtikuussa vuorossa oli visuaalisen viestinnän suunnittelijoiden järjestön Grafia ry:n myöntämä Kultahuippu-palkinto. Veljesten debyytti sarjakuvan maailmassa ei siis ole jäänyt täysin huomaamatta.

Sarjakuvateoksen suunnittelu alkoi, kun mainosgraafikkona työskentelevä Lauri Ahonen päätti pitää taukoa leipätyöstään ja keskittyä tekemään taiteen maisterin lopputyönsä valmiiksi. Vuodet mainosalalla saivat Ahosen kaipaamaan vaihteeksi hieman päivätöitä luovempaa taideprojektia. Gradu tarjosi tähän mahdollisuuden. Hän kävi läpi veljensä Jaakon pöytälaatikkoon kirjoittamia pieniä tarinoita ja valitsi niistä nipun. Alkuperäisenä ajatuksena oli kuvittaa kokoelma lyhyitä tarinoita.

”Päähenkilö oli alun perin tyttö. Tämä oli ainoa asia, josta väännettiin kättä.”

– Ensimmäisestä tarinasta, jota lähdin työstämään, tulikin sitten melkoisen laaja. Puoli vuotta käytin pelkästään tarinan valmiiksi miettimiseen ja kuvakässärin laatimiseen.

Piirtämiseen kului noin vuosi, Lauri Ahonen kertoo.

Vuorovaikutus veljeskaksikon välillä ei suinkaan loppunut sopivan tarinan löydyttyä.

Vaikka varsinainen kädenjälki jäi Laurin vastuulle, aiheutti tarinankerronta keskustelua.

– Tarina noudatti sadun kaavaa. Oli paljon ”olipa kerran” -tyyppisiä lauseita, ja tarinaa kuljetettiin eteenpäin lähinnä sillä, että mitä päähenkilö fiilistelee juuri sillä hetkellä, tai 26 sarjainfo 2/2013

© jaakko ja lauri ahonen

mitä sen sisäinen monologi sanoo ja miten se reagoi erilaisiin asioihin. Se piti kirjoittaa uusiksi käsikirjoituksen muotoon, niin että kuvailtiin tapahtumilla. Mitä tapahtuu ja missä, miten se on kuvattu, mitä rajataan ja mitä jätetään ulkopuolelle. Näihin Jaakko halusi ottaa kantaa aina välillä.

Päätös kertoa Pikku Närhen tarina miltei yksinomaan kuvin, vain muutamalla lyhyellä dialogilla täydennettynä, tyydytti molempia.

– Me olemme molemmat oikeastaan sitä mieltä, että on sama millä tavalla tarinaa viedään eteenpäin, kunhan se vaan toimii. Dialogi on yksi tapa edistää kerrontaa, samalla tavalla kuin kuvakulman vaihdos.

– Päähenkilö oli alun perin tyttö. Tämä oli ainoa asia, josta väännettiin kättä. Itseni oli todella vaikea tehdä hahmosta tyttömäistä siihen liittyvien konventioiden takia. Esimerkiksi Iines Ankka on niin teennäinen ja tekemällä tehty. Se on Aku Ankan naisversio, jolla on rusetti pään päällä. Tyttöys olisi lisännyt tarinaan kerroksia, jotka eivät olisi mielestäni olleet mukavia. Joten sukupuoli vaihtui, vaikkei missään sanota että päähenkilö on poika.

Sarjakuva on vain yksi tapa tarinoida Pikku Närhi oli alusta alkaen eläinsatu. Tarinan kertominen eläinhahmojen avulla helpotti Ahosen mielestä työn suunnittelua.

– Antaa paljon enemmän anteeksi tarinankerronnalle, että voi esittää järjettömiäkin asioita, eikä logiikan kanssa tarvitse olla niin tarkkana.

Ahonen ei tunnustaudu varsinaiseksi sarjakuvaintoilijaksi, vaan visuaalinen kerronta kiinnostaa häntä yhtä lailla muissakin muodoissa. Suhde sarjakuvaan on käytännöllinen.

– En miellä asiaa niin, että sarjakuva olisi jotenkin “mun juttu”. Tykkään oikeastaan vain hyvistä tarinoista. Sarjakuva on muoto, jolla pystyn luontevasti kertomaan tarinoita.

Arvosteluissa Pikku Närheä on luonnehdittu muun muassa kuvakerronnaltaan elokuvamaiseksi. Piirtäjä Ahonen myöntää, että kerronnan juuret juontavat jossain määrin esimerkiksi Hitchcockin ja muiden elokuvakerronnan edelläkävijöiden töihin. Hän arvelee mainosalalla työskentelyn vaikuttaneen joidenkin elokuvan konventioiden omaksumiseen. Sarjakuvapuolelta Ahonen mainitsee lukeneensa tarkkaan läpi Scott McCloudin sarjakuvan teoriaa käsittelevät kirjat. Omien vaikutteiden nimeäminen tuottaa kuitenkin vaikeuksia.

– Vaikutteista puhuminen tarkoittaa, että haluaisi tehdä tietyn tyyppistä, eikö niin? Jäljitellä esikuvansa tyyliä mutta luoda kuitenkin omaa. En oikeastaan pysty nimeämään tällaisia vaikuttimia tai esikuvia. Jos oikein lähden analysoimaan, niin pystyn löytämään muutamia kuvakerronnan uranuurtajia. Lähdin kuitenkin tekemään vaan ihan omaa juttua.

Pikku Närhen vastaanotto on ollut kokonaisuudessaan varsin positiivista. Onko kriittistä palautetta tullut ollenkaan?

– Ainahan tulee kritiikkiä. Jaakkoa on harmittanut kovasti esimerkiksi se, että tarina ei monen kriitikon mielestä yllä kuvakerronnan tasolle. On jääty kaipaamaan jotain syvempää ja monitulkintaisempaa. Se on meidän mielestämme vähän harmillista. Närhi on alun

perinkin lähtenyt todella pelkistetystä tarinasta, jossa on juuri ne elementit jotka viestin välittämiseen tarvitaan.

– Tarinan ohuutta on kritisoitu. Mutta en tiedä, voiko pelkällä kuvalla kuljettaa monimutkaisempaa tarinaa. Tyylissämme on se heikkous, että siitä ei saa yhtä moniulotteista kuin sellaisesta, jossa on paljon dialogia ja muita keinoja käytettävissä. Joten tavallaan rajasimme monimutkaisemman kerronnan pois jo alussa. Vaikea sanoa, mitä ajattelen aiheesta, koska emme muunlaiseen tarinaan pyrkineetkään.

Länttä valloittamaan Alkuvuodesta Ahoset saivat onnistuneesti päätökseen kansainvälisen joukkorahoituskampanjan, jolla kustannettiin 1000 kappaleen englanninkielinen painos Pikku Närhestä.

Tavoitesumma tuli täyteen, ja tätä nykyä Lauri Ahonen käy säännöllisesti postittamassa Jaybird-nimelle käännettyjä albumeja ulkomaille. Joukkorahoituskampanjoissa on kuitenkin ongelmansa, jotka liittyvät Suomen arpajaislain tulkintaan, ja viime aikoina on monia kampanjoita puitu mediassa ja viranomaistahoilla. Suomalaiset lahjoittajat saivatkin Ahosilta lahjoitusrahat bumerangina takaisin mahdollisten epäselvyyksien ehkäisemiseksi.

Toistaiseksi noin kaksi kolmasosaa myydyistä Jaybird-albumeista on mennyt Yhdysvaltoihin ja loput ripotellen ympäri maailmaa, lähinnä englanninkielisiin maihin. Tuotetta tosin löytyy vielä “saatanallinen läjä” myytäväksi. Nähtäväksi jää, esiintyykö ulkomaisten kustantamoiden tahoilta tulevaisuudessa

”Työn on oltava sen arvoinen, että siihen kannattaa laittaa vuosi elämästä.” konkreettista kiinnostusta Ahosten töille.

Jatkoa Pikku Närhelle mietiskellään pikkuhiljaa.

– Kyllähän me kehittelemme kasaan kaikennäköistä tälläkin hetkellä. Jaakko kuitenkin tekee gradua juuri nyt, joten on vähän niin kuin paussi meneillään sillä rintamalla.

Ei toistaiseksi ole tiedossa, minkä tyyppistä sarjakuvaa Jaakko ja Lauri Ahoselta tullaan jatkossa näkemään.

– Tehtiin Pikku Närhi oikeastaan sen takia, että huvitti. Odotellaan samanlaista innostusta tällä hetkellä. On vaikeaa sanoa, mikä kirjassa oli täysin omaa ja mikä valitun muodon pakottamaa. Varmaa on tällä hetkellä ainoastaan minun kädenjälkeni, koska omalle tavalleen heiluttaa kynää ei hirveästi voi mitään. On ihan mahdollista, että palaamme närhimaisemiin. Vähän erilaisella otteella kuitenkin. Enemmän kuin haluamme olla sarjakuvantekijöitä, haluamme saada työn alle riittävän hyvää materiaalia, jonka haluamme toteuttaa. Työn on oltava sen arvoinen, että siihen kannattaa laittaa vuosi elämästä. sarjainfo 2/2013 27

Piirrosmuseo kahlaa läpi brittisarjakuvan historian Lontoolaisille sarjakuvan ystäville on tarjolla sarjakuvaa museossa ja maistiaispaloina.

Teksti ja kuvat jyrki vainio

L

ontoon ydinkeskustassa on vuodesta 2006 lähtien toiminut piirrosmuseo The Cartoon Museum. Se sijaitsee helposti ohitettavan pikkukadun varrella osoitteessa 35 Little Russell Street, mutta on itse asiassa vain korttelin päässä Oxford Streetiltä, seuraavalla kadulla suoraan British Museumin edessä.

Museota pyörittää The Cartoon Art Trust -järjestö. Sen omat kokoelmat kattavat reilut kaksi tuhatta alkuperäistyötä ja kuusi tuhatta kirjaa, joista koostuu museon piirroshistorian halki kulkeva perusnäyttely. Lisäksi museo järjestää vaihtuvia näyttelyitä alan eri tekijöiltä.

Kevätkauden päänäyttelynä oli piirtäjänimimerkki Trogin (Wally Fawkes, s. 1924) työt. Hän piirsi Daily Mail -lehteen yli 30 vuotta strippisarjakuvaa Flook ja toimi lisäksi poliittisena pilapiirtäjänä ja karikatyristinä lukuisin eri lehtiin. Flook oli suosittu sarja 1950–60-luvuilla.

Eräiden arvioiden mukaan kilpaileva lehtikustantaja värväsi Tove Janssonin tekemään Muumi-sarjakuvaa juuri vastavetona Flookille.

Kesän aikana museon päänäyttelynä on laaja Ralph Steadmanin töiden retrospektiivi. Steadman (s. 1936) aloitti uransa poliittisena pilapiirtäjänä ja on viime vuosina keskittynyt vapaisiin töihin ja kuvakirjoihin. Monet muistavat hänet erityisesti Hunter S. Thompsonin kirjojen kuvittajana.

Ilmaisten sarjakuvien päivä

F

ree Comic Book Day on vuosittainen tapahtumapäivä, jota amerikkalaiset sarjakuvakaupat ja -kustantajat ovat järjestäneet vuodesta 2002 lähtien.

Nimensä mukaisesti sarjakuvakaupat jakavat tapahtuman aikana ilmaisia sarjakuvalehtiä.

Kaikki kaupan hyllyillä oleva ei kuitenkaan ole tarjolla ilmaiseksi, vaan jaettavana ovat kustantajien varta vasten tarkoitukseen tekemät erikoisjulkaisut.

Useimmiten kyseessä ovat pienet maistiaispalat alkamassa olevista uusista sarjoista, ennakkonäytteet

28 sarjainfo 2/2013

tulevista julkaisuista, tai sitten suoraan tähän käyttöön tehdyt lyhyttarinat.

Tempauksen tarkoitus on lisätä sarjakuvien näkyvyyttä ja saada niitä uusien lukijoiden ulottuville.

Tapahtumapäiväksi on vakiintunut toukokuun ensimmäinen lauantai. Amerikan lisäksi Euroopassa ainakin Lontoon sarjakuvakaupat osallistuivat tänä vuonna tapahtumaan. Valtavirtasarjakuviin, ja scifiin ja fantasiaan laajemminkin, painottuva Forbidden Planet järjesti lauantaina 4.5. ohjelmaa pitkin päivää. Englantilaisille alan harrastajille suurimpana vetonaulana oli paikalle hankittu useampia 2000AD-

lehden tekijöitä lehtiä signeeraamaan. Mukana joukossa oli myös nyt jo 89-vuotias, Suomessakin paljon julkaistu Judge Dredd -piirtäjä Ron Smith.

Signeerausjono keräsi kaiken ikäisiä ihmisiä koululaisista eläkeläisiin. Mukana näkyi myös isiä poikiensa kanssa, jotka molemmat halusivat omiin kirjoihinsa nimmarit.

Myös Forbidden Planetista lyhyehkön kävelymatkan päässä sijaitseva kauppa Gosh! järjesti useita tekijävierailuita päivän mittaan. Joukossa olivat mm.

Fables-sarjan Mark Buckingham ja Tank Girliä piirtänyt Warwick Johson-Cadwell.

The Cartoon Art Trust -järjestön kokoelmat kattavat reilut kaksi tuhatta alkuperäistyötä ja kuusi tuhatta kirjaa.

Steadmanin työt ovat suurikokoisia, ja roiskeille ja mustelammikoille pohjautuvan tekniikkansa ansiosta hyökkäävän oloisia myös alkuperäistöinä.

Kaksikerroksisen museon alakerran pääsali on omistettu vaihtuville näyttelyille, takahuone vanhalle piirroshistorialle ja yläkerta sarjakuville. Sieltä löytyvät brittisarjakuvan arvattavimmat hahmot, Judge Dreddistä Lätsään ja Pitko-koiraan, sekä aika ajoin myös yllätyksiä: onpa siellä näkynyt esillä Uderzon nelivärinen Asterix-kansikuvamaalauskin.

Museo järjestää myös erilaisia tapahtumia ympäri vuoden, tekijävierailuista lasten työpajoihin.

The Cartoon Museum, 35 Litte Russell Street, London WC1A 2HH, www.cartoonmuseum.org

PATRICK MCDONNELL (Yhdysvallat)

Suositun Kamut -strippisarjakuvan piirtäjä ensi kertaa Suomessa.

LILLI CARRÉ (Yhdysvallat)

Sarjakuvataiteilija ja animaationtekijä, jolta on suomeksi ilmestynyt albumi Korpi-Peten kootut.

DAVID B. (Ranska)

Pitkän uran sarjakuvan parissa tehnyt David Beauchard on myös yksi itsenäisen sarjakuvakustantamon L’Associationin perustajista.

MATT MADDEN (Yhdysvallat)

New Yorkilainen Madden tunnetaan parhaiten kokeellisesta sarjakuvateoksestaan 99 ways to tell a story: Exercises in style. Hän on lisäksi toiminut sarjakuvakriitikkona ja opettanut sarjakuvaa Yalen yliopistossa ja School of Visual Artsissa New Yorkissa.

ULLI LUST (Saksa/Itävalta)

Itävaltalaiselta Ulli Lustilta ilmestyi alkuvuodesta ensimmäinen suomennettu albumi Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä.

JOOST SWARTE (Alankomaat)

MOGA MOBO (Saksa)

Jonas Greulichin, Titus Ackermannin ja Thomas Gronlen berliiniläinen sarjakuvaryhmä on tehnyt vuodesta 1994 alkaen Moga Mobo -sarjakuvalehteä, jota jaetaan ilmaiseksi ympäri Saksaa.

Monipuolinen graafinen suunnittelija aloitti sarjakuvapiirtämisen jo 1960-luvun lopussa. Swarte tunnetaan mm. ligne claire -piirrostyylin puolestapuhujana.

FABIO CIVITELLI (Italia)

ANNA FISKE (Norja)

MICHAEL DEFORGE (Kanada)

Tuottelias lasten kuvakirjojen tekijä oli mukana keväällä ilmestyneellä Dreambuddies – New Children’s Comics from the North -lastensarjakuvaantologialla.

HUNT EMERSON (Iso-Britannia)

Brittiläisistä 1970-luvun undergroundsarjakuvapiireistä ponnistaneen Hunt Emersonin klassikkotarinoihin perustuvia omalaatuisia sarjakuvia on julkaistu useita myös suomeksi.

Civitelli on keskeisimpiä Tex Willer -lännensarjakuvan piirtäjiä ja sarjan luojan Aurelio Galleppinin työn jatkajia.

Neljä albumia julkaissut Michael DeForge palkittiin vuonna 2010 Toronton sarjakuvafestivaaleilla parhaalle uudelle kyvylle jaettavalla Doug Wright -palkinnolla. DeForge on sarjakuvan lisäksi toiminut suositun Adventure time -animaatiosarjan hahmosuunnittelijana.

Lisää vieraita, ohjelmatietoja ynnä muuta osoitteessa

www.sarjakuvafestivaalit.fi

Leppoisasti

Tanskanmaalla Kööpenhaminan sarjakuvafestivaaleilla ei kuljettu kulmat kurtussa. Tanskalaiset suhtautuvat kaikenlaiseen sarjakuvaan uteliaan ennakkoluulottomasti.

Teksti reetta laitinen kuvat joonas sildre

T

anskan suurin sarjakuvatapahtuma Copenhagen Comics (ent.

Komiks.Dk) järjestettiin kolmeen vuoteen venähtäneen tauon jälkeen 1.–2.6.2013. Vuodesta 2004 alkaen on festivaali yleensä pidetty joka toinen vuosi, mutta viime vuonna suunnitelmat kariutuivat budjettivajeen takia.

Englanninkieliseksi nimensä vaihtaneen festivaalin luonnetta kuvaa hyvin tapahtumaa varten tehdyt kaksi julistetta. Toinen julisteista oli harmaasävyinen, tyylikkään rauhallinen, kun taas toinen huomiota herättävän värikylläinen ja supersankariteemainen. Näin oli siis saatu jokaiselle jotakin – taiteellista ja kaupallista, vakavaa ja kepeää, koomista ja graafista. Pohjoismaiseen malliin: Kaikki pelaa!

Rakkautta, raketteja, zombeja ja mangaa Tapahtumapaikaksi oli valittu entinen teurashalli (Øksnehallen) boheemin rähjäisessä naapurustossa rautatieaseman lähellä. Valoisa ja tilava halli soveltuikin festivaalitilaksi mainiosti. Etenkin sermeillä eristetyt haastattelulavat täyttivät tarkoituksensa. Haastattelut tapahtuivat myyntipöytien läheisyydessä mutta kuitenkin eristettynä tapahtuman hälystä.

Festivaalin parasta antia tarjosivat ulkomaiset kutsuvieraat, joille oli saatu myös pätevät ja englanninkielentaitoiset haastattelijat.

Lista oli kunnianhimoinen: Jaime Hernandez, Melinda Gebbie, Charlie Adlard, Jiro Taniguchi, Jill Thompson, Emmanuel Guibert ja niin edelleen. Lisäksi paikalla oli useita ruotsalaisia ja tietenkin tanskalaisia vieraita. Suomea edusti Piggu Possu -sarjakuvaa piirtävä Jaana Suorsa myyntipöydän yhteydessä olevan kolmiulotteisen possunäyttelynsä kanssa.

Suomalaisista sarjakuvafestivaaleista poiketen Copenhagen Comics on maksullinen tapahtuma. Melko hintavat liput näkyivätkin kävijämäärissä. Hiljaista ei ollut missään vaiheessa, mutta tungostakaan ei päässyt muodostumaan. Taiteilijoiden nimikirjoitustenjaot saivat jopa jonoa aikaan, mutta rennon kohteliaat tanskalaiset eivät ryysineet eivätkä tunkeilleet. Anke Feuchtenbergerkin sai rauhassa sutia suurta seinämaalaustaan hallin nurkassa.

30 sarjainfo 2/2013

Mutta missä ovat pienkustantajat?

Harvalla pienkustantajalla oli varaa maksaa pöydästä, joten festivaalien yleisilme oli pääasiassa suurempien ja kaupallisempien toimijoiden varassa. Käännössarjakuva oli tuttua ranskalaista fantasiaseikkailua ja näkyvimmin esillä olevat tanskalaistekijät piirsivät strippisarjoja sanomalehtiin. Iso osa myyntipöydistä tuntui esittelevän muuta kuin itse sarjakuvaa: originaaleja ja oheistuotteita riitti. Lapsille oli tarjolla muun muassa videopelejä ja piirtämisnurkkaus.

Onneksi kauppakäytäville oli löytänyt myös kourallinen sitkeitä piensarjakuvayrittäjiä.

Esimerkiksi Tanskan tuotteliain omakustannemaakari kauppasi pöydässään pulp-henkistä dekkarisarjakuvaansa, jota oli ilmestynyt jo yli 60 albumillista! Paikalla oli luonnollisesti myös ruotsalaisen naapurikaupunki Malmön sarjakuvakoulu tuoreine antologioineen sekä muutamia muitakin omakustanteiden kaupustelijoita.

Vaikka tapahtuman päävire oli kaupallinen, ei yleisö tuntunut vierastavan erikoisempaakaan sarjakuvaa. Kokeelliset värioksennukset ja perinteiset pottunokkastripit köllöttelivät

Parhaan esikoisalbumin palkinnon voittanut Aske on sanaton sarjakuva 1700-luvun Haitista ja orjuudesta. sulassa sovussa rinnakkain. Suomen sarjakuvaseuran ja viereisen latvialais-virolaisen pöydän omaperäinen tarjonta herätti positiivista mielenkiintoa. Etenkin Kuti Specter -antologia muodostui pieneksi hittituotteeksi.

Vielä sunnuntaina sulkemisajan lähestyessä kävi pöydässä väkeä kysymässä ”sitä isoa ja värikästä kirjaa”, joka valitettavasti oli jo loppuunmyyty.

Festivaalien yhteydessä jaettiin lauantaina tanskalaiset Ping-palkinnot eri kategorioiden sarjakuville. Erityisen kiinnostava oli parhaan esikoisalbumin palkinnon voittanut Aske

Dreambuddies-antologian näyttely esillä festivaalien lastenalueella.

© Mikkel ørsted Sauzet

(”Tuhka”), Mikkel Ørsted Sauzetin sanaton sarjakuva 1700-luvun Haitista ja orjuudesta. Punaisella kuulakärkikynällä piirretty sarjakuva erottuu joukosta omaperäisellä graafisella ilmeellään.

Eläköön pohjoismainen yhteistyö!

Tapahtuman yhteydessä julkaistiin Suomen sarjakuvaseuran toimittama balttilais-pohjoismainen Dreambuddies -lastensarjakuvaantologia, jonka tiimoilta seura oli ripustanut lasten piirustusalueen

seinälle näyttelyn. Pohjoismaista yhteistyötä jatkettiin myös sarjakuvaseurojen edustajien tapaamisessa, jossa ruotsalais-tanskalais-norjalais-suomalaisin voimin käytiin läpi seurojen toimintaa, mahdollisia ongelmia ja niiden kollektiivisia ratkaisumalleja.

Kööpenhaminan festivaalit olivat kävijälle ja näytteilleasettajalle leppoisa ja hyväntuulinen kokemus, mutta järjestelyissä riittää vielä parantamisen varaa tulevina vuosina. Päällimmäiseksi epäkohdaksi nousi tanskalaisten mielestä pöytäpaikan hinta, johon pienillä toimijoilla ei ollut varaa.

Ulkomainen kävijä jäi puolestaan kaipaamaan englanninkielisen tiedotemateriaalin lisäksi monipuolisempaa näyttelytoimintaa. Øksnehallenin näyttelyt olivat hyvin pienimuotoisia, eikä originaaleja juurikaan esitelty. Kauempana sijaitsevassa Storm P. -museossa on sentään syksyyn asti jatkuva Osamu Tezuka -näyttely. copenhagencomics.dk www.stormp.dk

Melinda Gebbie ja kadonneet tytöt

V

aikka sarjakuvakäsikirjoittaja Alan Moore ei naamaansa isommissakaan kissanristiäisissä näytä, oli hänen työtoverinsa ja puolisonsa Melinda Gebbie (s. 1937) yksinomaan iloinen päästessään kertomaan pariskunnan hiljattain tanskannetusta Lost Girls (Vildfarne Piger) -sarjakuvasta Kööpenhaminan festivaaliyleisölle. Gebbie innostuikin puhumaan albumin lisäksi myös näkemyksistään sotiin, politiikkaan ja ihmisoikeuksiin Lost Girls on herättänyt huomiota suorasukaisen pornografisena teoksena.

Gebbie kertoo halunneensa tehdä pornoa nimenomaan naisille.

– Hahmojen on oltava sellaisia, että ihmiset välittävät niistä ja kehittävät niihin suhteen. Silloin myös pornosta tulee merkityksellistä ja se herättää tunnereaktion. Tarinan hahmot – Ihmemaa Ozin Dorothy, Peter Panin Leena ja Ihmemaan Liisa – ovat kirjallisuudesta ennestään tuttuja ja olisivat voineet oikeastikin olla aikalaisia.

Albumissa esiintyy vahvoja tabuja, kuten insestiä, pedofiliaa ja hyväksikäyttöä.

– Meilläkin oli tiettyjä tabuja. Emme esimerkiksi halunneet mukaan uskonnollisia viittauksia. Myös bondagea vältimme, koska se perustuu näkemyksemme mukaan enemmänkin rituaalisiin valtasuhteisiin.

– Seksikohtaukset ovat päähenkilöiden muistoja tapahtumista, jotka kaikki voisivat olla mahdollisia. Henkilökohtainen tarinankerronta päästää lukijan syvälle hahmon maailmaan. Tarina kertoo oikeastaan eniten seksuaalisuudesta itsessään, valoineen ja varjoineen.

Lost Girls ajoittuu ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheisiin. Ajankohta ei ole sattumaa. Sota ja ihmisoikeusrikkomukset ovat teema, joka saa Gebbien kiihdyksiin.

– Porno ja ihmisoikeudet liittyvät läheisesti toisiinsa. Ihmisiä manipuloidaan ennen sotia muun muassa rajoittamalla seksuaalisuutta ja kieltämällä pornon.

Valtio ajaa ihmiset pelkäämään toisiaan. Porno voikin olla taistelua vapauden puolesta.

– Lost Girlsin päähenkilöille tapahtuu synkkiäkin asioita, joita on vaikea hyväksyä. Suurempi rikos on kuitenkin se, että valtio tappaa nuoria ihmisiä sodissa ja huijaa kansalaisiaan. Sen täytyy loppua! Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu on valaiseva teos tästä aihepiiristä.

Gebbie ja Moore menivät naimisiin vuonna 2007 Lost Girlsin julkaisemisen jälkeen. Yhteistyötä sarjakuvien parissa he olivat tehneet jo 1990-luvun alusta asti. Gebbie ei epäröi antaa tunnustusta työtoverilleen.

– Alan Moore on tämän hetken paras sarjakuvakäsikirjoittaja! Hän rakentaa sarjakuvan kuin sinfonian. Hahmot on suunniteltu huolella.

Kullakin on omat värinsä, omat elementtinsä, omat tapansa kokea takaumia, omanlaiset ruutunsa. Esimerkiksi Keskilännen peltotasangolla asuvalla Dorothylla on leveitä, horisontaalisia ruutuja kun taas Wendyn (suom. Leena) ruudut ovat kuin viktoriaanisia ikkunanraameja.

Yhteistyö jatkuu myös vastaisuudessa: Gebbie kuvittaa parhaillaan miehensä kirjoittamaa runoa runoilijamystikko William Blakelle. Lisäksi työn alla ovat Gebbien omat muistelmat San Franciscon undergroundpiireistä. www.melindagebbie.com

Melinda Gebbie signeeraamassa kirjaansa Kööpenhaminassa.

Festivaaliyleisö tutustuu Ping-palkintoehdokkaisiin.

sarjainfo 2/2013 31

keräilijän tunnustuksia

Hiljaisten hetkien punk-rumpali teksti jyrki vainio © aapo kukko

Kamut-sarjakuvan piirtäjä Patrick McDonnelliin (s. 1956) kätkeytyy yllättävä ristiriita.

Mies on ihmisenä hiljainen ja herttainen ja hän piirtää sarjakuvaa, joka myös on mitä hiljaisin ja herttaisin.

Mutta sama mies oli nuorena rumpalina punk-bändissä, joka soitti New Yorkin legendaarisella CBGB-klubilla Ramonesin ja Blondien kanssa. Mikä ei kuulosta ollenkaan hiljaiselta.

– Vähän ennen kuolemaansa Sid Vicious tuli kerran backstagelle ja sanoi meille, että te kaverit olette todella sekaisin, McDonnell muistelee hymyillen.

– Olin bändissä taidekoulun viimeisenä vuonna ja vähän sen jälkeen. Se oli hienon luovaa aikaa olla New Yorkissa, se oli punkin huippukautta ja samaan aikaan mm. graffititaiteessa tapahtui.

McDonnell opiskeli kuvittamista School of Visual Artsissa. Koulun toinen perustajista 40-luvulla oli Tarzan-piirtäjä Burne Hogarth ja McDonnellin opiskeluaikoina siellä opettivat muiden muassa Will Eisner ja Harvey Kurtzman.

Elävät viivat – Ensimmäinen sarjakuva jota luin, oli Pogo.

Vanhempani olivat sen faneja, McDonnell kertoo. – Sitten löysin Tenavat ja ihastuin tyystin. Sen ansiosta minusta tuli piirtäjä.

McDonnellin nuoruus osui aikaan, jolloin vanhoja sanomalehtisarjoja alettiin ensimmäistä kertaa systemaattisesti koota kirjoiksi.

32 sarjainfo 2/2013

– Krazy Katistä tuli kovakantinen kirja vuonna 1969 ja se teki suuren vaikutuksen.

Sen jälkeen julkaistiin vanhaa Kippari-Kallea... Niissä vanhoissa sarjoissa on niin paljon energiaa, ne ovat kuin uuden ilmaisumuodon ensimmäinen, rajoja etsivä energiapurkaus, McDonnell pohtii. – Samaan aikaan underground-piirtäjät viittailivat samaan materiaaliin. Vanhoista ideoista tuli taas uusia.

– Sen takia myös hassujen kuvien piirtäminen oli silloin niin siisti juttu, että sitä sopi jatkaa vielä teini-iässäkin.

McDonnell seurasi 1970-luvulla aktiivisesti vanhojen sanomalehtisarjojen uusintajulkaisuja ja underground-lehtiä. Uudemmat lehtistripit jäivät vähemmälle huomiolle.

– Pidän vanhojen sarjojen raaputtelevasta viivankäytöstä. Makuni on sillä tavalla ekspressionistinen. Huolitellumpi viivankäyttö tuntuu minusta usein hiukan etäiseltä, McDonnell arvioi.

– Sarjakuvan taikuus on viivoissa: Siinä miten muutamalla viivalla saa luotua hahmoja, jotka heräävät eloon.

McDonnellin innostus oman strippisarjan tekoon heräsi, kun ala sai 1980-luvulla uutta puhtia Bill Wattersonin ja Gary Larsonin kaltaisista tekijöistä. Ennen oman sarjan toteutumista ehti kuitenkin kulua kymmenisen vuotta kuvittajana. McDonnell teki säännöllisesti piirroksia New York Timesin viikkoliitteeseen sekä kuvia mm. Time, Forbes ja Sports Illustrated -lehdille. Ainoana varsinaisen sarjakuvaprojektina oli Parents-lehdelle tehty kuu-

”Pidän vanhojen sarjojen raaputtelevasta viivankäytöstä.” kausittainen sarja Bad Baby.

– Kuvitukseni olivat kuitenkin aina vahvasti sarjakuvapohjaisia tyylin ja esitystavan puolesta, McDonnell toteaa. – Ja kuvissa esiintyi toistuvasti mies ja koira, joista tuli Kamut-sarjan perusta.

Joka päivä, ilman apulaisia Kamut alkoi ilmestyä vuonna 1994 ja siitä kehittyi vuosituhannen vaihteen ainoita uusia amerikkalaisen sanomalehtisarjakuvan menestystarinoita. Nykyisin se ilmestyy yhteensä yli 700 lehdessä, 20 maassa.

Sarjan keskipisteenä olevat kissa ja koira, sekä muut eläinhahmot, ovat tehneet siitä suositun suuren yleisön keskuudessa. Alan harrastajat ovat kuitenkin ennen muuta arvostaneet sarjan taiteellista tyylitietoisuutta, sen piirrosten harkittua minimalismia, hallittua värien käyttöä ja tietoisia viittauksia alan vanhoihin klassikoihin.

Sarjan alkuaikoina McDonnell käytti piirtämiseen erikoista kemiallisesti käsiteltyä pape-

ria, joka mahdollisti monimutkaisten rasteripintojen tekemisen siveltimellä. Poliittiset pilapiirtäjät ovat suosineet tätä työkalua pitkään, mutta sanomalehtisarjakuvassa sitä ei juuri ole nähty sitten Roy Cranen Buz Sawyerin aikojen.

Ajan myötä jatkuva kehitekemikaalien käyttö alkoi kuitenkin käydä McDonnellin terveyden päälle.

– Olin pitkään sairaana, enkä tiennyt, mistä se johtuu. Lopulta kysyin valmistajalta, mitä kaikkia kemikaaleja paperi sisältää. Vastauksena tullut faksi luetteli aineita monta sivua – ja listassa mainittiin myös elohopea. Sen jälkeen lopetin sen paperin käytön ja siirryin perinteisiin rasterikalvoihin.

Esikuvansa, ja myöhemmin ystävänsä, Charles Schulzin tavoin McDonnell luottaa sarjassaan pieniin, hiljaisiin hetkiin. Hänelle sarjakuvasivu on lehdessä levähdyspaikka lukijalle maailman kiireiden keskellä.

– Sarja luottaa eläinten rauhoittavaan voimaan – samaan, mitä ne tarjoavat oikeassakin elämässä.

Uskon myös, että sarjakuvan hahmoista tulee vuosien myötä lukijoiden tuttuja. Niistä tulee sitä

hauskempia, mitä paremmin ne tuntee. Ja tuntemaan opitaan myös tunteisiin vetoamisen kautta.

Schulzin tavoin McDonnell myös haluaa tehdä sarjansa kokonaan omin käsin, ilman apulaisia.

– Yksin tehty päivittäinen sarja on itse asiassa hyvin intiimi ilmaisumuoto, sen kautta pääsee tuntemaan tekijän hyvin henkilökohtaisesti, McDonnell miettii.

– Työtahti on sellainen, että ei ole varaa minkäänlaiseen tietoiseen laskelmointiin, tai ideoiden häveliääseen suodattamiseen. Kaikki päähän pälkähtävät ideat on laitettava paperille ja saman tien lehteen.

Samasta syystä McDonnell kertoo myös aikataulunsa olevan niin täynnä, että hänelle harvoin tarjoutuu tilaisuuksia mm. matkusteluun tai festareilla käymiseen.

– Sen takia odotan innoissani Suomen vierailua. Myös sen takia, että muttscomics.com -nettisivuille tulee vuodesta toiseen Amerikan jälkeen toiseksi eniten käyntejä Suomesta!

Patrick McDonnell tulee vieraaksi Helsingin 28. sarjakuvafestivaaleille 6.–8.9.2013.

Residenssivierailuja

läpi Euroopan

Kansainväliset residenssiohjelmat tarjoavat sarjakuvantekijöille mahdollisuuden työskennellä uusissa maisemissa.

S

arjakuvaseura on ollut tänä vuonna organisoimassa kahta kansainvälistä sarjakuvaresidenssiohjelmaa. Nordicomics Islands on levittänyt sarjakuvan ilosanomaa pohjoisille saarialueille Islantiin, Färsaarille, Grönlantiin ja Ahvenanmaalle. Lisäksi CUNE Comics-in-Residence -ohjelman residenssivierailuja järjestetään Malmössä, Tallinnassa, Riiassa sekä Sarjakuvakeskuksella Helsingissä.

Pohjoismaiden harvaanasutut saarialueet eivät välttämättä tuo mieleen kummempia mielleyhtymiä sarjakuvaan. Nordicomics Islandsin ideana olikin kartoittaa pohjoismaista sarjakuvakenttää.

– Aikaisemmin ei tiedetty, onko Islantia lukuun ottamatta muilla pohjoisilla saarialueilla minkäänlaista omaa sarjakuvakulttuuria. Tavoitteena oli myös aktivoida paikallisia sarjakuvan lukemisen ja tekemisen pariin taiteilijavierailujen ja työpajojen kautta, kertoo Nordicomics Islands ja CUNE CiR -ohjelmien koordinaattori Maura Manninen.

Sarjakuvan näkyvyyden lisäämisessä Nordicomics Islands onkin onnistunut mukavasti.

Myös kaukaisten saarten asukkaiden kiinnostuksen heräämisestä on saatu merkkejä.

– Projekti on saanut mukavaa julkisuutta, eri paikoissa eri tavalla. Islannissa projektin näyttely pääsi kansallisen TV-kanavan uuti-

© kristel maamägi

Teksti tero huuhka

Kristel Maamägi teki taidetta kanoja pitävästä isoäidistään. sarjainfo 2/2013 33

© mari ahokoivu

Mari Ahokoivu ja tanskalainen Søren Glosimodt Mosdal viettivät kuukauden residenssissä Grönlannin Nuukissa.

"Aikaisemmin ei tiedetty, onko Islantia lukuun ottamatta muilla pohjoisilla saarialueilla minkäänlaista omaa sarjakuvakulttuuria." siin ja tuli mainituksi useassa sanomalehdessä. Myös Ahvenanmaalla pidetystä työpajasta oli juttu paikallisessa lehdessä. Etäisemmissä paikossa medianäkyvyys on ollut vähäisempää, mutta

34 sarjainfo 2/2013

työpajoihin osallistuneet ovat kehuneet toimintaa paljon, Manninen sanoo.

Färsaarten pääkaupungista Tórshavnista tavoitettu residenssitaiteilija Eeva Meltio on paikan

päällä ollessaan saanut todeta sarjakuvan olevan tällä hetkellä melko lailla marginaalissa Färsaarilla.

– En ole vielä törmännyt paikallisiin sarjakuvantekijöihin.

Sarjakuvakulttuuri ei näy juuri katukuvassa, kirjakaupossa tai gallerioissa, mutta kirjastossa oli yllättävän hyvä valikoima kansainvälistä sarjakuvaa ottaen huomioon sen, että kirjasto on aika pieni. Paikallisesta taidemuseosta kuulin, ettei täällä ole sarjakuvaopetusta tai muutenkaan paljon taideopetusta, joten epäilen, ettei sarjakuvaa täällä juurikaan tehdä.

Färsaarilla ongelmia on tuottanut näyttelypaikan löytäminen, mutta näillä näkymin Nordic House -kulttuurikeskus on kiinnostunut järjestämään näyttelyn syksyllä. Vaikka sarjakuvatoiminnan aktivoiminen Färsaarilla onkin täytynyt aloittaa lähes tyhjästä, on reissu ollut Meltiolle itselleen antoisa.

– Kaikkein parasta on ollut upea ympäristö ja oman tekemisen kehittyminen, joka ei olisi ollut mahdollista, jos olisin pyörinyt tutuissa kotiympyröissä koko kevään. Olen luonnostellut paljon upeita vuoria ja ympäröivää merta, ja tuntuu, että karun ympäristön myötä viiva on lähtenyt elämään aivan eri tavalla. Piirustustyylini on alkanut kehittyä luonnosmaisempaan suuntaan, mikä tuntuu hyvältä. Täällä on myös ollut aikaa tehdä joitakin sarjakuvia blogiin, mikä on uusi kokemus. Haluan jatkaa blogin päivittämistä myös kotiin palattuani.

Nordicomics Islandsin myötä residenssikoordinaattori Manninen kertoo saaneensa hyödyllisiä kokemuksia ja tietotaitoa Itämeren rantakaupungeissa järjestettävää CUNE Comics-in-Residence

residenssiohjelmaa varten. Ohjelman myötä järjestetään yhteensä 16 residenssiä Helsingissä, Riikassa, Tallinnassa ja Malmössä.

Tänä syksynä Helsingissä tulevat vierailemaan ja työskentelemään Matt Boyce Iso-Britanniasta, Dace Sietina Latviasta ja Max Baitinger Saksasta. Taiteilijavierailut Helsingissä aloitti toukokuussa virolainen monialataiteilija Kristel Maamägi, jonka Art farming -näyttely jatkuu Sarjakuvakeskuksen galleriassa heinäkuun loppuun asti.

Viron taideakatemiasta valmistunut ja sarjakuvan lisäksi kuvataiteen, teatterilavastuksen ja elokuvan parissa työskennellyt Kristel Maamägi on aiemmin tehnyt residenssivierailuja Suomeen teatterin tiimoilta. Ensimmäinen sarjakuvaresidenssi antoi taiteilijalle mahdollisuuden paneutua jo muutaman vuoden ajan mielessä pyörineeseen projektiin, jonka inspiraationa toimii Maamäen oma isoäiti ja tämän elämänmeno maaseudulla. Isoäidin elämässä tärkeällä sijalla on kanojen pitäminen, ja kanoihin liittyykin lukuisia tarinoita.

– Olen kerännyt isoäitini tarinoita, muistoja ja valokuvia jo useamman vuoden ajan, ja samalla ystävystynyt myös hänen kanojensa ja muiden kotieläinten kanssa. Tämä projekti on kasvanut jo suureksi, mutta tätä täytyy luultavasti jatkaa vielä pitkään, Maamägi kertoo.

Cune Comics-in-Residence jatkuu myös ensi vuonna. Eurooppalaisille sarjakuvataiteilijoille suunnattu hakuaika sarjakuvaresidensseihin vuodelle 2014 alkaa syyskuussa.

Residenssinäyttelyitä Helsingissä: Galleria Sarjakuvakeskuksessa Matt Boyce 1.–31.8 ja Max Baitinger 1.–31.10. sekä Dace Sietina Lasipalatsin aukiolla Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 6.–8.9.

Ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuva-albumeja.

Unohdettu urheilupiirtäjä Arvo ”Tiikeri” Tigerstedtin tuotanto on monipuolisempi kuin yleisesti tiedetään.

© arvo tigerstedt

T

yylikäs huopahattu ja hyvin leikattu liivipuku olivat Arvo ”Tiikeri” Tigerstedtin (1899–1969) tavaramerkki.

Hänen tyylinsä oli klassinen myös miesten vaatehtimojen ulkopuolella.

Tunnetuimpia teoksia on Tiikerin rengasmatka: viisissä olympialaisissa (1960), joka tarjoaa kurkistuksen paitsi urheilun historiaan myös 1900-luvun puolenvälin suomalaisuuteen.

Tiikeriltä ilmestyi 1930-luvun alusta 1940luvun puoleenväliin kokoelmia lähes vuosittain.

Hänen tuotantonsa pääasiassa Helsingin Sanomille (1929–57) ja Urheilulehdelle (1923–31) koostuu tuhansista sarjakuvista.

Reklaamipiirtäjän koulutuksen saanut Tigerstedt oli ahkera juliste- ja logosuunnittelija, suunnittelipa urheiluaiheisia postimerkkejäkin.

Hänen kuvansa tunnistaa yleensä kiemuraisesta Tig-signeerauksesta.

Silti Tiikeriä ei yleensä muisteta. Hän ei esimerkiksi saanut omaa hakusanaa Heikki Jokisen ja Kalervo Pulkkisen toimittamaan Suomalaisen sarjakuvan ensyklopediaan (1996).

Yksi syy lienee hänen sarjakuviensa päiväperhomaisuudessa. ”Urheilukatsausten” tyylilaji oli enemmänkin päivittäislehden pakina

kuin perinteinen, ajattomilla hahmoilla hauskuuttava sanomalehtisarjakuva. Korkeushyppyä Urho Kekkosen tavoin nuorena harrastanut Tiikeri kommentoi ajankohtaisuuksia niin urheilumaailmassa kuin sen ulkopuolellakin. Monet hänen vitseistään vaatisivat Antti O. Arposen tietopohjan avautuakseen, ja siksi tuotanto ei kestänyt seuraavalle sukupolvelle.

Tiikerin auraamaa latua on hiihtänyt harva: urheilusarjakuvia tehdään vähän.

Toisaalta Tiikerin saama näkyvyys ja arvostus olivat sarjakuvataiteilijalle harvinaisia. Hän esiintyi lehtimainoksissakin myymässä nimellään ja viivallaan kahvia. HS kertoi vuonna 1931 hyvänä seuramiehenä tunnetun taiteilijansa uurastavan ”poikkeuksellisen sujuvan piirtimensä terävimmällä kärjellä, jonka iridiumista, kuten tiedetään, vuotaa tushi mitä virkeimmiksi viivoiksi ja koukeroiksi”.

Ajan henki kiteytyi Tigerstedtiin niin, että Juho Gartz ohjasi vuonna 1985 dokumenttielokuvan Tiikerin vuosikymmen, joka kuvasi 1930luvun Suomea piirrosten kautta.

Kurkistus Urheiluarkiston henkilökansioihin osoittaa, että Tigerstedt oli tiedettyä monipuolisempi taiteilija. Hiukan töksähtelevä sarjakuva-

kerronta on jättänyt varjoonsa kuvittajan uran.

Tigerstedt teki muun muassa Seuran kansia ja kuvitti ajanvietekertomuksia, esimerkiksi kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän seikkailuja.

Tiikeri oli nykyaikana himoittu moniosaaja.

Lehtiin hän kirjoitti pakinoita ja uutispätkiä, teki kuvituksia, karikatyyrejä, sarjakuvia, logoja ja vinjettikuvia. Myös sarjakuvatuotanto sisältää yllätyksiä: hän piirsi Helsingin Sanomiin sarjakuvat Jean Sibeliuksesta ja Urho Kekkosesta. Sanomain Hesa-tiedotuslehteen Tiikeri loihti näkemyksiään sodan vaikutuksesta lehtineekerien ja -neekeritärten työhön.

Urheilukokoelmista ensimmäinen, Sata sarjaa (1931), heittää herjaa muun muassa Päijänteen ympäriajosta, Salpausselän hiihdoista, nyrkkeilyn ja yleisurheilun Suomi–Ruotsi-maaotteluista ja taiteilijan pitkästä matkasta Pariisiin.

Ajan kuvaa edustakoon kuvaus pesäpalloottelusta Hesperian kentällä.

– Yleisömenestykseen vaikutti suurelta osalta tietysti se, että naisetkin pelasivat. Naispuoliselle ”syöttäjälle” sopisi muuten nimitys imettäjä ehkä paremmin?

sarjainfo 2/2013 35

Sarjakuvan painotekniikkaa, osa 5:

Miten kuvan resoluutio vaikuttaa painojälkeen Painotekniikan hienosäätöön perehtyvässä juttusarjassa on vuorossa monelle tuttu kirjainyhdistelmä PPI. Teksti ja kuvat Jussi Pakkanen

S

arjakuvien saattaminen painovalmiiksi hämmentää monia esikoisomakustantajasta useamman lehden taittaneeseen konkariin. Kuvankäsittely- ja taitto-ohjelmat vilisevät erilaisia termejä, joiden todellinen merkitys saattaa jäädä monesti hämärän peittoon. Monesti tekijöillä on yleinen käsitys siitä, mitä eri numerot merkitsevät. Mitä ne todella merkitsevät ja mihin vaikuttavat, voi jäädä epäselväksi. Kyse on kuitenkin sangen yksinkertaisista asioista.

Aloitetaan tarkastelu tavallisesta digitaalisesta kuvasta. Sanotaan, että sen koko on 900 x 900 pikseliä. Kuvan sisällöllä ei ole väliä, se voi esittää ihan mitä tahansa. Nyt voimme esittää yksinkertaisen kysymyksen: mikä on tämän kuvan painoresoluutio? Toisin sanoen mikä on sen PPI-arvo. (Jos tämä käsite ei ole tuttu, niin tarkempaa tietoa löytyy Sarjainfosta 02/12.)

Oikea vastaus on, hieman yllättäen, että kuvalle itselleen tällaista arvoa ei ole olemassa.

1. Sama kuvatiedosto painettuna eri kokoihin. Vasemmalta: 300 PPI, 250 PPI, 200 PPI, 150 PPI, 100 PPI, 72 PPI 36 sarjainfo 2/2013

Digitaalinen kuva on vain kasa pikseleitä.

Sillä itsellään ei ole sellaisia fysikaalisen maailman mittoja kuin ”leveys” tai ”korkeus”. Mikä tahansa digitaalinen kuva voidaan tulostaa mihin kokoon tahansa. 10 x 10 pikselin kuvan voi tulostaa kerrostalon seinän kokoiseksi. Vastaavasti miljoona pikseliä kanttiinsa olevan kuvan voi laittaa nuppineulan päähän. Vasta, kun kuvan fyysinen tulostuskoko on päätetty, siitä voidaan laskea kuvan PPI-arvo.

Jos päätämme tulostaa esimerkkikuvamme kolmen tuuman levyisenä, niin sen PPI-arvo on 900 pikseliä / 3 tuumaa = 300 PPI. Tätä lukuarvoa mielenkiintoisempi kysymys on se, näyttääkö kuva tähän kokoon tulostettuna hyvältä. Mikäli emme ole tekemässä erityisen vaativaa tulostustyötä, niin vastaus on todennäköisesti kyllä. Nyrkkisääntönä voidaan todeta, että tavallisiin värikuviin alkaa ilmestyä tulostusvirheitä kun resoluutio laskee alle 200 PPI:n.

Oletetaan sitten, että sivutaitollisista syistä haluaisimme tulostaa kuvan hieman isompana tai pienempänä. Mitä tapahtuu, jos PPI

ei olekaan tasan 300 vaan esimerkiksi 290, 330, 277 tai 342?

Vastauksena on, että kuva tulostuu tähän kokoon ongelmitta ja vain hyvin tarkkasilmäinen ja/tai luupin kanssa työtä tarkasteleva pystyy huomaamaan mitään ongelmia. Kuva 1 näyttää esimerkin saman kuvan tulostamisesta moneen eri kokoon.

Reaalimaailman rajoitukset Paperioriginaali tuo tulostukseen oman lisärajoituksensa. Onneksi niistä selviämisen nyrkkisääntö on yksinkertainen: Kuva ei näytä hyvältä, mikäli se tulostetaan alkuperäispiirrosta isommaksi.

Itse asiassa kuva näyttää paremmalta, jos se tulostetaan pienempään kokoon. Tämän tietävät miltei kaikki sarjakuvantekijät, mutta mielenkiintoisempi kysymys on, mistä tämä johtuu. Vastaus löytyy tarkastelemalla miten muste siirtyy siveltimestä paperille.

Normaalilta katseluetäisyydeltä tarkasteltuna piirustuspaperi näyttää sileältä. Lähemmin tarkasteltuna sen pinta paljastuukin

Kuva ei näytä hyvältä, mikäli se tulostetaan alkuperäispiirrosta isommaksi.

Pikaohjeet kuvien koon muuttamiseen

2. Paperilla oleva musta viiva (vasemmalla) näyttää sileältä, mutta muuttuu lähempää katsottuna rosoiseksi.

rosoiseksi. Kärjistäen voidaan todeta, että piirustuspaperi on vain erittäin sileää hiekkapaperia. Muste leviää tälle pinnalle tullessaan satunnaisesti paperin rakenteiden joukkoon. Osa musteesta imeytyy paperiin ja saa sen käpristymään. Lopputuloksena mustan ja valkoisen reunaan syntyy mutkitteleva rajaviiva. Tämä on esitetty kuvassa 2.

Mikäli kuvan jäljentää alkuperäistä suurempana, tämä hienorakenne tulee näkyviin ja selkeät linjat muuttuvat rosoisiksi. Tämä tapahtuu, vaikka jäljennöslaitteisto olisi täydellinen. Jos kuva on pakko saada tulostettua isompaan kokoon hyvällä laadulla, ainoa käytännön vaihtoehto on korjata koko kuva pikseli kerrallaan kuvankäsittelyohjelmassa.

Vielä yksi poikkeus Yleensä tulostettavia kuvia voi skaalata melko vapautuneesti, kunhan pitää mielessä yllä mainitut rajoitukset. Ikävä kyllä sarjakuvissa on yksi merkittävä osa-alue, joka ei mene tähän perussääntöön, ja se on rasterisävytys.

Rasterikuvat on käsiteltävä yksibittisinä kuvina (Sarjainfo 02/12). Kuva 3 demonstroi, mitä tapahtuu, kun yksibittistä kuvaa skaalataan pienemmäksi. Kokomuunnos tehdään poistamalla kokonaisia rivejä ja sarakkeita alkuperäisestä kuvasta. Esimerkiksi pienentäminen kolmanneksella poistaa alkuperäiskuvasta joka kolmannen rivin. Mikäli kuvassa on hyvin hienoa rakennetta, tämä operaatio tuottaa virheitä, joita kutsutaan nimellä moiré-kuvio.

Tämän vuoksi rasterikuvioiden kanssa pitää olla erittäin tarkkana. Varmin tapa välttää ongelmat on selvittää lopullinen painoresoluutio (esim. 1200 DPI) ja työskennellä vain sen tai sen puolikkaiden kanssa (eli tässä tapauksessa 1200, 600 tai 300 PPI). Tämä tarkoittaa sitä, että originaalin voi tulostaa vain alkuperäiseen, puolikkaaseen tai neljänneskokoon. Muihin kokoihin painettuna kuvaan ilmestyy virheitä, joskin murtolukuarvot kuten 800 PPI toimivat yleensä riittävän hyvin.

1. Kuvaa voi skaalata pienemmäksi laadun heikkenemättä.

2. Kuvan skaalaaminen isommaksi heikentää laatua sitä enemmän, mitä suuremmaksi skaalataan.

3. Skannaa tai piirrä niin isolla resoluutiolla kuin koneessasi riittää tehoja, koska pienentäminen on aina mahdollista jälkikäteen.

4. Kuvia ei tarvitse skaalata täsmälleen 300 PPI (tai vastaavaan) kokoon, ellei kyseessä ole 1-bittinen kuva.

5. Vakiokokoja kuten 300 tai 600 PPI kannattaa kuitenkin käyttää, koska se helpottaa yhteistyötä muiden osapuolien kanssa.

6. Saman projektin eri kuvat kannattaa pitää samassa PPI-arvossa selvyyden vuoksi.

Onko sarjakuvien tekemisen tekniikassa jokin alue, johon haluaisit selvennystä?

Lähetä artikkelitoiveesi osoitteeseen jpakkane@gmail.com

3. Vasemmalla: Yksinkertainen rasteripinta näyttää tasaharmaalta. Oikealla: skaalattu versio näyttää epätasaiselta.

sarjainfo 2/2013 37

Pidot Sabassa, osa 6 Keskustelusarjassa suomalaisen sarjakuvan tukipilarit pohtivat peruskysymyksiä.

Nuorisovaate ei enää purista Keski-ikäinen taiteilija. Parhai(mmi)llaan baarissa muistelemassa menneitä urotekojaan? Vai alansa Parnassokselle kivunnut mestari, jonka viitanliepeiden jokaista heilahdusta nuoremmat ihailevat? kuvitus aapo kukko

Reijo Kallio: Mennään suoraan asiaan, koska en löydä kiertoilmauksia näille. Tunnetteko olevanne raakkeja, joita ei pysty enää piiskaamaan uusiin, parempiin suorituksiin? Onko kehityksenne pysähtynyt?

Ahti Lampi: Mun faijani kuoli kuusikymppisenä. Siksi munkin on pitänyt ajatella, että lähtö voi tulla aika nuorena ja olen ehkä nyt jo urani takakaarteessa. Ja nyt mulla alkaa olla runsas tuotanto. Jos jäisin ratikan alle, olisin silti saanut aikaiseksi enemmän kuin lähdin tekemään – tai koskaan rohkenin edes kuvitella. Se rauhoittaa.

Harri Marstio: Mulla on aika päinvastaiset tunteet. Tein tosi nuorena sarjakuvia ja ehdin kyllästyäkin. Tein oikeastaan jo toisen uran muualla, mutta nyt tuntuu, että kokemukset sieltä ja elämästä yleensä ovat antaneet virtaa sarjakuvien piirtämiselle ja nyt tässä ”uudella kierroksella” olen valmis tekemään jotain uutta ja parempaa. Samaan aikaan tuntuu, että aikaa on yhä vähemmän ja siksi pitäisi kyetä koko ajan keskittyä olennaiseen, jotta saisi asioita tehdyksikin. Olen vasta ihan alussa!

Lampi: Ihmiset ovat tässä suhteessa tosi erilaisia. Terry Pratchett ryhtyi kirjailijaksi vasta 38 sarjainfo 2/2013

keski-iässä, ja sen jälkeen on syntynyt valtava tuotanto. Myös Carl Barks löysi itsensä vasta tehtyään jo paljon muutakin.

kaat pitkät jutut edellyttävät erilaista mentaliteettia, eikä niihin välttämättä nuorena oikein pystykään.

Marstio: Musta tuntuu, että sarjakuva on sellainen laji, jossa moni kypsyy vasta vanhempana.

Niin monia asioita pitää hallita: piirtämisen lisäksi kirjoittaminen ja tarinankerronta, eikä elämänkokemuksestakaan varmaan ole haittaa. Vai tuleeko teille mieleen ketään, joka olisi tullut suoraan huipulle ja tehnyt kaikkein parhaat työnsä nuorena?

Keski-ikä tuntuu hyvältä, keski-ikä tuntuu tärkeältä

Kallio: Tosi vähän niitä on. Joakim Pirinen oli aikamoinen ihmelapsi. 22-vuotiaana Myrsky hiekkalaatikossa ja Sokeri-Sakari melkein heti perään. Ei ihme, että tussi kuivui sittemmin vuosiksi.

Marstio: Nuorten taiteilijoiden tekemisissä on hyvää juuri se spontaanisuus, sehän esimerkiksi Pirisen jutuissa ja J. Tilsan Zärpissä viehättää. Moni oppii piirtämään ja kertomaan paremmin vuosien mittaan – mutta palo vähenee.

Kallio: Riippuu kyllä vähän, millaista taidetta tekee. Absurdi huumori on hyvin erilainen laji kuin pitkä, vakava sarjakuvaromaani. Tasok-

Kallio: Miten ikääntyminen on muuttanut teitä taiteilijoina?

Lampi: En koe muuttuneeni. Se on keski-ikäisyyteen liittyvä klisee. Olen aika sama tyyppi kuin nuorena – mutta osaavampi ja fiksumpi, hahaa! Mä olen hionut tyylini tappiin. Edellisessä albumissani ihan tietoisesti ryvin maneereissani – ne on mun maneereja mutta myös vahvuuteni ja teen asioita paremmin kuin koskaan. Jos sulla maneereja on, sä tiedät sen ja varmaan myöskin näytät sen!

No, nyt olen ajatellut kokeilla uusia toimintatapoja. Teen uudenlaista yhteistyötä toisten taiteilijoiden kanssa ja aion myös muuttaa vähän piirrostyyliänikin. Mukavuusalueelta on pakko välillä poistua, vaikka siellä niin mukavaa onkin.

Marstio: Äijänkutvakkeen tragedia on, että se luulee olevansa aina parikymppinen alfauros.

Vaikka massu kasvaa ja laiskuus uhkaa iskeä.

Mua kauhistuttaa, miten aika hupenee. Isoja

projekteja ei voi olla rajattomasti jäljellä. Olen sen verran hidas, että mulla voi ehkä olla vain muutama iso albumi jäljellä. On valittava yhä tarkemmin, mitä tekee. Se jäykistää väkisinkin. ... Mistä tuli mieleen, että oletteko miettineet, mitä Chris Waren päässä liikkuu? Hän väitti jo 1990-luvulla, että Acme Novelty Librarysta tulisi 50-osainen teos. Eli hän olisi jo silloin ajatellut tekemisiään jonkinlaisena kokonaistaideteoksena, siis vuosien ja jopa vuosikymmenten päähän. Mielipuolista!

Kallio: Poika feikkasi. Tai sitten tuo on jotain pelottavaa.

Marstio: Mulle oli shokki tajuta kolmikymppisenä, että joillakin mun entisillä opiskelukavereilla on yhtäkkiä ura. Ja he suunnittelevat asioita vuosien päähän. Nyt olen yrittänyt opetella, edes parin vuoden kerrallaan. Ongelmana on kumminkin hybriksen puute: jos haluaisi tehdä kaikki suunnitelmansa, intensiteetin pitäisi olla ihan toista.

Taiteilijat, nuo toivossa väkevät Marstio: Olen myös miettinyt ihan vakavasti sitä, millaiseksi tyylini saattaa muuttua vuosien mittaan. Joissakin taiteissa ikääntyminen on armollisempaa. Piirtäminen on niin fyy-

sistä, viivaansa ei voi piilottaa. Pitäisikö ruveta jo hyvissä ajoin menemään minimalistisempaan suuntaan niin, ettei horjuminen näy? En ehkä jaksa piirtää näin viitseliäästi enää kymmenen vuoden kuluttua.

mua jotkut nuoret tekijät olisivat ehkä toisenlaisia. Maailma on kyllä tosiaan muuttunut.

Ajatelkaa, jos nykynuoret tekisivät sellaista kamaa, jota sarjakuvaseurojen lehdissä oli 1980-luvulla!

Lampi: John Carpenter ei ole ohjannut vuosikymmeniin hyviä elokuvia. Frank Milleristä on tullut vanhemmiten, hmm, erikoislaatuinen. Mitä jos minunkin otteeni lipeää?

Kallio: Ainakin kuvittamisessa ja graafikon työssä on tapahtunut 25 vuodessa hurjia.

Nykyään voi tehdä asioita, joita ennen ei vain voinut olla olemassa tai niiden tekeminen oli paljon vaikeampaa, todellista käsityötä.

Kallio: Onkohan noiden pelkojen kanssa vain elettävä? Charles M. Schulz oli minimalismin mestari, ja hänenkin töissään näkyi viivan horjuminen pahasti. Mutta pitikin näkyä! Itse asiassa juuri se antoi hänen viimeisten vuosiensa Tenaville persoonallisuuden ja perspektiivin, arvon osana elämän jatkumoa.

Lampi: Niin kehitys kehittyy: nuoret kipuavat harteillesi ja pääsevät ihmispyramidissa ylöspäin. Joka sukupolvi toimii näin. Sarjakuvaalallakin on toimittu näin, ja se on ollut aika riidatonta kehitysuskon vuoksi. Monet asiat ovat kiistatta parantuneet, ja mahdollisuuksia on aiempaa enemmän.

Neljäs osallistuja saapuu vihdoin paikalle.

Rainer Friman: Anteeksi, että tulin vasta nyt.

Erehdyin luulemaan, että symposion on Kämpissä. Mistä puhutte?

Kallio: Keski-ikäisen taiteilijan kärsimyksestä.

Kärsimyksestä!

Friman: Minun nuoruuden työni olivat sellaisia, että olisivat ehkä saaneet jäädä julkaisematta. Uhoa oli vielä enemmän kuin osaamista.

KAIKKI: Malja sille! Na zdorovje!

Marstio: Sekin lohduttaa, että itse seison esimerkiksi ”Timppa” Mäkelän harteilla, ja ilman sarjainfo 2/2013 39

arviot

Elämä – suurin piirtein

© marko turunen

Marko Turunen Marko Turusen elämä Daada Marko Turusen elämä kertoo siitä, mistä nimi lupaa. Se on huikea sukellus tekijän yksityisyyteen. Kokemukset muuntuvat tarinoiksi ja kuviksi, jotka ovat selvästi itse koettuja mutta samalla etäännytettyjä albumin hahmoksi nimeltään Marko Turunen.

Elämässä tapahtuu monenlaista. Teini-iän ihastumiset sekoittuvat aikuisuuden traagisiin hetkiin tai kokemuksiin Afrikan auringon alla.

Kaiken yllä leijuu vierauden tunne: realistisessakin tarinankerronnassa kuvat täyttyvät avaruuden olioista, auton alle jäävästä miekkavalaasta tai puhuvista eläimistä.

Kuvien ahtaudesta, tummuudesta ja yksityiskohtien outoudesta välittyy epätietoisuus elämän edessä. Kaikkea tapahtuvaa ei voi ymmärtää tai hyväksyä, ja silti se tapahtuu. Tämä ei merkitse antautumista, samalla kerronta välittää halun kokea ja tulkita elämä kaikkine käänteineen.

Tarinan Marko Turunen kokeilee monia ammatteja. Nämä tekijä on kertonut löytäneensä etsimällä verkosta kaimojaan ja katsomalla, mitä he ammatikseen tekevät. Eräänlaista elämän ulottuvuuksien luotaamista tämäkin on: mitä minusta olisi voinut tulla? Ja: miten minä ja juuri minä olisin noissa tilanteissa pärjännyt?

Kirjan käännekohta on äärimmäisen koskettava ja intiimi kuvaus rakastetun kuolemasta. Marko Turunen kohtaa naisen ja menettää hänet. Kerronnasta on karsiutunut pois kaikki muu paitsi suhteen alku ja loppu.

Rakkauden kaiken kattava tunne muuttuu ankariksi koettelemuksiksi. Tarina saa soveltuvat puitteet: Jobin kirjan. Jobin kohtalo toistuu

40 sarjainfo 2/2013

ja tyhjyys täyttää mielen. Aivan kuten Jobilla, ei Marko Turusellakaan ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä käsittämätön, se mikä ei ole meidän vallassamme.

Silti unet kuolleista ja ahdistus tunkeutuvat päälle. Kodin tavarat muistuttavat pois menneestä: lusikka tiskialtaassa, särölle haljennut juomalasi tai pyykkinarun t-paitaan jättämä painauma.

Kuolema on elämän antiteesi. Marko Turusen elämä seisahtuu kuoleman edessä. Albumi on tekijän keino seisahtua, katsoa mitä jäi taakse ja mitä elämä tulee olemaan. Kuka minä olen, mistä mitä olen tullut ja mihin minä olen menossa?

Albumin viimeinen jakso tapahtuu Afrikassa Beninissä. Elämä alkaa siellä uudelleen aivan kuten homo sapiensin elämäkin alkoi Afrikasta. ”Olen menettänyt kaiken. En tiedä, miten jatkaa elämässä”, Marko Turunen sanoo Afrikkaan tultuaan. ”Afrikka on hyvä paikka aloittaa alusta”, vastaa hänelle professori A. Kirjan piirrostyö on huikean hienoa. Kuvat ovat yleensä pieniä ja välillä tekstiä on paljon, mutta tunnelma säilyy vahvana ja ehjänä.

Moni albumin kuvista olisi helposti nostettavissa isona seinälle. Kuvat tulee ja kannattaa lukea tarkkaan sekä pohtia niiden ja tekstin suhdetta – vasta yhdessä ne yleensä sanovat sanottavansa.

Väritys poikkeaa hiukan Marko Turusen aiemmista töistä, värit ovat nyt murrettuja. Tämä luo oman tunnelmansa, kirkkaus vaihtuu tummuuteen. Afrikan aurinko ja hiekka maalaavat kaikesta punaruskeaa.

Viimeisellä sivulla Marko Turunen poistaa koko kertomuksen ajan kantamansa naamarin. Tämä elämä loppuu siihen, mitä on edessä?

The rest is silence.

Heikki Jokinen

© sanna ala-ojala

Sanna Ala-Ojala Ättä ääriolosuhteissa Suuri Kurpitsa Kun sarjakuvantekijä lisääntyy, syntyy maailmaan ennemmin tai myöhemmin myös albumillinen lapsiaiheisia sarjakuvia.

Sanna Ala-Ojalan toinen albumi jatkaa esikoisalbumin omaelämäkerrallista linjaa. Varhaisen teiniiän epävarmuudet Huomenna on se päivä -teoksessa ovat vaihtuneet aikuisuuden lapsiperhe-elämän pieniksi sattumuksiksi.

Ala-Ojala piirtää hallitusti ilmeikkäitä ja eläviä hahmoja ja miljöitä. Kauniit maanläheiset värit korostavat arkisuutta mutta eivät latista sitä tasapaksuksi.

Sen sijaan albumin sisällöltä olisi kaivannut jotain arjen ulkopuolelle ulottuvaa oivallusta.

Aforistiset pienet episodit ovat kauheimmillaankin kovin seesteisiä välähdyksiä hektisestä ”ruuhkavuosien” lapsiperhearjesta. Vertaisryhmään kuuluvat löytävätkin varmaan paljon hauskoja samastumiskohteita: ”Meilläkin taistellaan välihousujen pukemisen kanssa eikä jakseta aina tiskata!”

Lapseton lukija ei samastu, jolloin lukukokemus jää väkisinkin etäiseksi. Nykyisen ylenpalttisen ”huono mutsi” -kirjallisuuden trendin myötä tulee myös mie-

leen, jaksaako pienten lasten vanhempiakaan enää kiinnostaa tai huvittaa kertomukset, kuinka muissakin perheissä lapset sanovat hassuja ja välillä ollaan väsyneitä.

Teoksen vahvuudet ovat visuaalinen kiinnostavuus ja tiivis, tunnelmallinen kerronta. Englanninkieliset tekstit on oivallettu asettaa näppärästi samanarvoisiksi suomenkielisten kanssa, joten lukijakunta on kertaheitolla kotimaan perheellisiä laajempi.

Reetta Laitinen

© J. tilsa

Capullo osaa piirtää roistoja ja ryökäleitä mutta ei syviä ihmishahmoja. Henkilöiden yksiulotteisuus vaivaa käsikirjoitustakin. Esimerkiksi pormestariehdokas Lincoln March on paperinen kertakäyttöhenkilö, jonka kohtalo ei liikuta tippaakaan.

Jatko-osa Pöllöjen kaupunki on luvassa Egmontilta vielä tämän vuoden puolella.

© greg capullo

Tuomas Tiainen

Scott Snyder ja Greg Capullo Batman – Pöllöjen hovi Suomentanut Petri Silas Egmont DC Comics mylläsi syyskuussa 2011 julkaisuohjelmaansa ja aloitti Batmanin, Teräsmiehen ja muiden tallin supersankareiden tarinat melko puhtaalta pöydältä. Tarinalinjojen siistimisen kannalta hyvä, mutta samalla nollattiin 1930-luvulla alkaneet Action Comics- ja Detective Comics -numeroinnit.

Scott Snyderin ja Greg Capullon Batman-seikkailua on luonnehdittu DC:n uuden linjan lippulaivaksi.

Kokoa, näköä ja toimintaa Pöllöjen hovissa kieltämättä on.

Murhasarjan selvittelyn yhteydessä paljastuneet johtolangat viittaavat Pöllöjen hoviin, Gothamia sata vuotta hallinneeseen salaseuraan. Lastenlorusta tuttu ja Bruce Waynen omaankin menneisyyteen liittyvä myytti tulee todeksi, kun pöllöasuinen salamurhaaja yrittää nitistää kaupungin kehittämissuunnitelman lanseeranneen miljardöörin sekä tämän toimia tukevan pormestariehdokkaan.

Pöllöjen hovi on moderni supersankarisarjakuva, hyvässä ja pahassa. Parasta tarinassa on sen väkevä dynaamisuus. Juonta keritään auki sopivin annoksin, ja pyörremyrskyn lailla viuhtovat oman käden oikeuttajat on pysäytetty näyttäviin asentoihin.

J. Tilsa Eikka etevä hurmaa hameväen Suuri kurpitsa Albumin nimi ja takakansiteksti aiheuttavat nousujohteisuutta ihokarvoissa: onko Suomen virallinen punk-absurdikko, maanviljelijä-sarjakuvataiteilija J. Tilsa tehnyt jubat ja siirtynyt heterosuhdehuumorin imuvoimaisille markkinoille? ”Iskuvinkit uusiksi”, lupaa kustantaja ja kauhistunut kriitikko näkee jo silmiensä edessä Eikka Etevä -aamutohvelit ja Neiti X -suihkumyssyn kirjakaupan roinahyllyssä.

Huoli sielun myynnistä hälvenee, kun puolialastomalta perunalta näyttävä Eikka aloittaa hurmaamishommat. Eikka tekee tuttavuutta lemmikinomistajiin ulkoiluttamalla XXL-juustoa ja tunkee heinäpaalin leukaperiinsä, koska ”heinänkorsi suupielessä luo rennon vaikutelman”. Juoni etenee taatulla Tilsa-logiikalla: juusto synnyttää kalkkunan, joka vaihtuu mammuttiin, joka kumauttaa Eikan järveen, joka saa puhuvan kuhmun otsaan. Ja niin edespäin.

Tuolilta tiputtavia oivalluksia albumissa on muutama, mutta pääasiassa lukukokemusta ryydittää lempeä myhäily. Tilsa ei ole albumissa seqavan rääwitön vaan suloisen höpsö. Loppuhuipennusta en pilaa, mutta sanottakoon sen olevan niin sovinnainen kuin Tilsan maailmassa vain voi. sarjainfo 2/2013 41

Pastellisävyineen ja kiltteine vitseineen seikkailut voikin hyvin kuvitella lukemistoksi koko perheelle.

Sekin selviää, millainen on pieruvitsi à la Tilsa.

Itseäni ainakin nauratti.

© petri hiltunen

Juho Salo

42 sarjainfo 2/2013

Warren Ellis ja Adi Granov Iron Man – Extremis Suomentanut Petri Silas Egmont Lähtökohta on kutkuttava. Käsikirjoittaja Warren Ellis ja piirtäjä Adi Granov eivät olleet juurikaan tutustuneet Rautamiehen historiaan ennen Extremisin tekoon ryhtymistä. Tarkoituksena oli aloittaa puhtaalta pöydältä ja muovata asekauppias Tony Starkista eräänlainen ”tulevaisuuden testipilotti”. Granov otti lähtökohdakseen Ellisin käsikirjoituksen realistisuuden, tarkoituksenaan käsitellä Rautamiehen pukua aseena pikemminkin kuin ylle puettavana kostyyminä.

Tony Starkin vanha ystävä on ollut kehittämässä Extremikseksi ristittyä nanoteknologiaa. Vallitsevien rakenteiden rapauttamista mielivät tahot varastavat keksinnön. Koekaniini osoittautuu kovaksi vastukseksi jopa parannellulle puvulle, ja dramaattisen kaksintaistelun jälkeen lihamössöksi muhjotun Starkin saa leikata siitä irti tölkinavaajalla.

Tarinassa on toimintaelokuvamaista vetävyyttä, mutta se on myös melko suoraviivainen ja hiukan lattea. Extremis pelaa kevyellä (yrityksen) vastuun ja velvollisuuden tematiikalla. Terrorismia edustavan vastapuolen ideologisena kärkenä on näkemys valtiosta virkamiesten, vakoojien ja kansalaisia huvikseen ampuvien poliisien mätäpesäkkeenä. Tuttua retoriikkaa nykypäivänä.

Viime vuosikymmenen puolivälissä julkaistua, kuusi Iron Man -lehteä kattanutta kokonaisuutta, on käytetty lähteenä kaikissa kolmessa hahmoon perustuvassa elokuvassa. Nyt luettuna sarjakuva tuntuukin melkein elokuvasovitukselta, ei vähiten realismiin ja elokuvamaisiin efekteihin nojaavan kuvituksen ansiosta. Genren ystävien mieltymys voimaan ja vauhtiin

tulee kuvista iholle. Runnellun Tony Starkin vammat tuntuvat vihlovan todellisilta, mutta replikoivat hahmot ovat jäykkiä kuin fotonovelloissa.

Tuomas Tiainen

Ninni Aalto ja Tuuli Hypén Kas, kissa Arktinen Banaani Sähköjäniksestä tuttu Ninni Aalto ja citykettu Nannan luoja Tuuli Hypén yhdistävät voimansa Kas, kissassa.

Lyhyet sarjakuvat kertovat ihmisen elämästä kissan kanssa. Tarinoiden perusteella kissat osaavat söpöyden vastapainoksi olla hankalia, oikukkaita ja meluavia. Jos omistaja välillä palkitaankin pehmoisella kehräämisellä, riittää sen vastapainoksi touhua kissanoksennusten siivoamisessa.

Sekä Aallon että Hypénin oma piirrostyyli on tunnistettava, vahva ja varma. Siihen nähden Kas, kissa on yhtenäinen kokonaisuus. Piirrokset ovat viimeisteltyjä, huoliteltuja ja miellyttäviä. Pyöreäpiirteiset

© ninni aalto

Petri Hiltunen Anabasis 2: Tuhanten miesten marssi Arktinen Banaani Petri Hiltusen sarjakuvasovitus Ksenofonin Kyyroksen sotaretkestä saa kahden vuoden odotuksen jälkeen viimeinkin päätöksen. Ksenofonin johtama sotilaiden armeija on paennut Persian kuningasta Turkin vuorille. Matka jatkuu kohti Mustaamerta, mutta talvi ja barbaarit osoittautuvat sotajoukkojakin kovemmaksi vastukseksi. Kylmään tottumattomille miehille tie muuttuu lähes ylipääsemättömäksi.

Tuhansien miesten marssin myötä Anabasis nousee viimein omille jaloilleen. Persian armeija jäi suuresta koostaan huolimatta kovin teoreettiseksi uhaksi, ja kirja koostui lähinnä tavoista välttää yhteydenottoja. Lumesta, kylmästä ja vuorilla vaanivista barbaareista on enemmän vastusta.

Kirjan alussa olevat hahmokuvaukset auttavat huomattavasti lukua. Ne olisivat voineet olla jo edellisessä osassa.

Piirustusjälki on Hiltusta parhaimmillaan. Vaatetukseen, ajan kulttuureihin ja ympäristöön on paneuduttu, ja jälki näyttää uskottavalta ja komealta. Albumia ei vaivaa historiallisessa sarjakuvassa yleinen romantisointi. Kuvituksessa on kuitenkin taakkana yksityiskohtien ja kulmien suoranainen liiallisuus, varsinkin massakohtauksissa. Sotilaat sulautuvat toisiinsa, ja tavoiteltu vaikutelma valtaisasta ihmismäärästä jää usein saavuttamatta.

Nykymoraali ei aivan vastaa antiikkista. Hiltunen on ilmeisen onnistuneesti säilyttänyt päähahmojensa maailmankuvan projisoimatta niihin omia arvojaan.

© adi granov

Verna Kuutti

päätyisi piirtämään uusiksi kaikki Barksin toisille tekemät käsikirjoitukset. Pyrkimys ”tyylilliseen oikeaoppisuuteen” ansaitsee arvostuksen.

Korakarumin ruhtinaassa julkaistut tarinat on yhtä lukuun ottamatta julkaistu myös Carl Barksin kootuissa. Ainoa poikkeus on ”Ankkalinnan pillipiipari”, yhdeksänsivuinen tarina, jonka kolme ensimmäistä sivua Barks hahmotteli vuonna 1990.

Pääosan teoksesta vievät luonnonsuojeluaiheiset Sudenpentu-tarinat. Niissä Barks osoitti olevansa ajan hermolla. Yleinen mielipide alkoi puoltaa luonnonsuojelua ja Barks muiden mukana.

© christer nuutinen

ihmishahmot lähestyvät karikatyyrejä, mutta kissat ovat ilmeikkäitä. Ihmishahmoista erottaa, kumpi taiteilijoista on ollut pääpiirtäjänä, mutta kiinnostavasti kaksikko on onnistunut tyylinsä naittamaan.

Kas, kissa on kokonaisuutena hyvin helppolukuista sarjakuvaa. Selkeyttä korostaa suurehko kuvakoko ja esimerkillisen säntillinen käsintekstaus. Albumin äärellä kissatonkin saa nauraa tai ainakin hymähdellä, mutta mitään erityisen mieleenpainuvaa teoksessa ei ole. Kissojen hassut tempaukset ja omistajan ärtyminen ja muut tunnekuohut toistuvat sivulta toiselle, eikä tekijöille ole tainnut edes olla tarkoituksena viedä kissapohdintoja syvemmille tasoille.

Kas, kissan ilmeisintä lukijakuntaa ovat kissanomistajat, ja albumi toimii taatusti lahjakirjana tälle kohderyhmälle vielä pitkään.

Reijo Valta

Carl Barks ja Daan Jippes Korakarumin ruhtinas ja muita tarinoita Suom. Antti Hulkkonen, Kati Valli ja Aku Ankan toimitus Sanoma Magazines Carl Barks jäi eläkkeelle vuonna 1965. Tunnetusti kustantaja houkutteli hänet takaisin Ankkojen pariin.

Barks alkoi tehdä käsikirjoituksia toisille. Uran päättymisen haikeus heijastui ensimmäiseen tarinaan. ”Korakarumin ruhtinaassa” muinainen mahtimies ei tahtonut elää ikuisesti: ”Sotilaani ovat jo aikaa sitten muuttuneet tomuksi – ja orjatyttöni myös. Riemumielin liityn heidän seuraansa. Hyvästi, ikuinen elämä!”

1960- ja 1970-luvuilla Westernin vakiopiirtäjät Tony Strobl ja Kay Wright piirsivät Barksin käsikirjoitukset.

Myöhemmin Daan Jippes alkoi piirtää samoja tarinoita uudelleen. Etenkin Stroblin jälkeä on pidetty kehnona ja sopimattomana Barksin käsikirjoituksiin.

Jippes otti vastaan haasteen saattaa Barksin käsikirjoitukset arvoiseensa piirrosasuun – motiivinaan puhtaasti raha. Sen hän arvelee kirjan esipuheessaan Barksinkin pääasialliseksi syyksi palata. Pari vuosikymmentä sitten Jippes ei arvannutkaan, että hän

JP Ahonen Villimpi Pohjola: Pelinavaus Arktinen Banaani Kolmas Suomen kuvalehdessä julkaistujen väriKramppien kokooma kulkee entisiä taajaan trampattuja polkuja. Tuttuus on Kramppien tapauksessa tietenkin vain hyvä asia.

Esko, Aino, Risto ja Tanja ovat kuin perheenjäseniä, joiden elämästä tiedämme enemmän kuin monista läheisistämme. Siksi on ihanaa todeta, että Eskolla menee rakkausrintamalla suorastaan erinomaisesti. Myös Riston ja Tanjan suhteessa tulee odotettu käänne, kun raskaustesti näyttää vihdoin kahta viivaa.

Pauli Kallio tuntuu kirjoittavan vuosi vuodelta säästeliäämmin. Repliikeistä on karsittu kaikki turha pois. Musiikkia käsitellään ainoastaan muutamassa stripissä. Christer Nuutinen sentään piirtää edelleen upeimmat naiset – katsokaa esimerkiksi kauniiden laulajattarien kavalkadia sivulla 13 ja ihmisaurinko Anniinaa sivulla 20.

JP Ahosen Villimpi Pohjola: Pelinavaus puolestaan kokoaa aiempien omakustanteiden materiaalia yksiin kansiin. Uuttakin tavaraa on vanhan lomassa.

© daan jippes

Salla Brunou

Pauli Kallio & Christer Nuutinen Kramppeja & nyrjähdyksiä – Viidakon vaarat Arktinen Banaani

Opiskelijamaailmaan sijoittuva sarja pyörii ihmissuhteiden, koulunkäynnin ja populaarikulttuurin viihdekäytön ympärillä.

Aihepiirinsä ja lämminhenkisen tyylinsä vuoksi Villimpi Pohjola vertautuu vahvasti Kramppeihin. Kyse ei kuitenkaan ole hailakasta hiilipaperikopiosta.

Sarjasta täysin rinnoin nauttiakseen on syytä olla hyvät perustiedot konsolipeleistä, sosiaalisesta mediasta ja vanhoista tv-sarjoista. Dialogi on kuin täsmäkirjoitetusta tilannekomediasta. Loppuvitsi ei tosin aina ole erityisen napakka. Tämä ei haittaa, sillä sarjan ydin on tässäkin tapauksessa, että hahmoista tulee ajan mittaan läheisiä ystäviä.

Kuvittajana Ahonen on huippuluokkaa. Etenkin värisävyjen lämmin käyttö ansaitsee kiitosta. Osa albumin materiaalista on tuoretta tuotantoa, eivätkä uusi ja vanha istu aina sujuvasti vierekkäin. Kokonaisuus kärsii vaihtelevasta piirrosjäljestä.

Hahmojen samankaltaisuus aiheuttaa hankaluuksia. Kun ainoat eroavaisuudet löytyvät hiusten ja partojen hienosäädöistä, lukija putoaa helposti kärryiltä.

Tuomas Tiainen

Aapo Rapi ja Kari A. Sihvonen Kuolleiden urheilijoiden seura Arktinen Banaani Suomisarjakuvakin on ehtinyt mukaan maailmalla riehuvaan zombibuumiin. Aiemmin enimmäkseen sooloprojekteja tehneet Kari A. Sihvonen ja Aapo Rapi ovat yhdistäneet voimansa urheiluhenkisessä Suomi-zombialbumissa, jossa kiekkoilijat palaavat kuolleista takaisin jäälle.

Albumin piirrosjäljestä vastaa Sihvonen ja käsikirjoituksesta Rapi. Kummatkin ovat osaavia ammattilaisia, joiden tyylit ovat omintakeisen leimalliset.

Kuolleiden urheilijoiden seura onkin mielenkiintoa herättävä yhdistelmä kahta hyvin erilaista taiteilijaa.

Harmi kyllä yhteistyön tulos jää hieman vaisuksi.

Albumissa on monet elementit kohdillaan, mutta sarjainfo 2/2013 43

© juba tuomola

Ronskimmanpuoleisia kotimaisia undergroundsarjakuvia verrataan usein Jyrki Nissisen estottomuuksiin. Niiden kaikkivoipa vaikutus on aistittavissa Keittokirjassakin. Mäkimurto pelaa myös huumorilla, mutta se on mustista mustinta sorttia. Sekoilu vedetään niin överiksi, että se on sekä hauskaa että kuvottavaa. Ajoittain eksistentialistinen raadollisuus iskee kuin kasvoihin mojahtava avokämmen.

Kuvallinen ilmaisu tukee tarinaa. Mäkimurron siveltimenvedot eivät pyri esittämään todellisuutta turhan tarkasti vaan kertovat enemmänkin sisäisistä tiloista ja ei-minnekään menemisen kuristavuudesta.

Jälki ei välttämättä ole nättiä, mutta vaikuttaa väkevyydellään.

tarina jää kaipaamaan yllätyksellisyyttä. Juoni etenee zombielokuvien tapaan suoraviivaisesti, lopputaistelua myöten. Kun piirretyt zombit eivät onnistu herättämään kauhua, ei tarinaankaan synny syvällisemmän juonen puutteessa kunnollista jännitettä.

Albumin parasta antia on suomalaiselle pikkuseurojen ryppyotsaiselle urheilukulttuurille irvaileminen. Niin mitätöntä joukkuetta ei olekaan, etteikö se ottaisi peliään kuolemanvakavasti (tässä tapauksessa kirjaimellisen). Joukossa on myös muutamia hauskoja pikkuvitsejä, kuten television kalmanvainuinen uutislukija.

Reetta Laitinen

Lauri Mäkimurto Keittokirja Huuda Huuda Keminmaalta kotoisin olevan Lauri Mäkimurron (s.

1984) töitä on aiemmin nähty omakustanteissa ja Kuti-lehdessä. Keittokirja tiivistää tekijän aiemman tuotannon mielenlaadun 42:een ronskilla vedolla piirrettyyn sivuun.

Päähenkilön elämä pyörii lähinnä päihteiden ja muun sekoilun ympärillä. Kuten nimestäkin voi päätellä, laillisia ja laittomia tajunnankaventajia kuluu.

Oloaan korjaava syrjäytyjä alkaa vähitellen luisua ei vain yhteiskunnan vaan myös ymmärryksen tuolle puolen. Oheiskärsijöinä toimivat niin tyttöystävä, kaverin koira kuin oma mielikin.

Salla Brunou

Hanneriina Moisseinen Isä Huuda Huuda Hanneriina Moisseinen on kertonut aiemmissa albumeissaan Sen synty ja Setit ja partituurit pohjavireeltään kepeitä tai ainakin huumorin keventämiä tarinoita. Isässä hypätään syvälle murheen suonsilmäkkeeseen.

© lauri mäkimurto 44 sarjainfo 2/2013

Juba Minerva – Alajuoksun kelluva pullukka Otava Minerva-sarja on ehtinyt kolmanteen osaansa. Alajuoksun kelluvassa pullukassa reipas Minerva-tyttö lähtee Etelä-Amerikkaan pelastamaan ystäväänsä Petraa. Täydellistä hajuvettä tavoitellut Petra katosi etsiessään hajuainesosaksi tarvitsemaansa pekarisian öljyä Amazonin viidakoista.

Albumi edustaa sekä lapsille että aikuisille sopivaa perinteistä seikkailusarjakuvaa, mutta Juballa on koko ajan pilke silmäkulmassa. Minervan villissä retkessä on viittauksia muun muassa Tintin seikkailuihin, mutta välillä lyödään reippaasti läskiksi.

Vauhdikkaimmillaan piirrosjälki tuo mieleen Mauri Kunnaksen irrottelut.

Juban rento kädenjälki näkyy sekä raajojaan sinne tänne venyttelevissä hahmoissa että hieman värisevässä tekstauskäsialassa. Värityksestä vastaa taiteilijan itsensä lisäksi Iida Ojanperä. Vahvat karkkivärit luovat kuvakirjamaisen vaikutelman, mitä lisää myös Minervan tapa selostaa tapahtumia lukijalle – niitäkin, jotka lukija itse pystyy ruudusta havaitsemaan.

Pirtsakka Minerva on mainio päähenkilö, joka luotsaa päättäväisyydellään melko erikoisia matkatovereitaan eteenpäin. Jatko-osan pohjustuksen perusteella Minervan kekseliäisyydelle ja rohkeudelle on vielä käyttöä.

Omaelämäkerrallinen albumi kertoo, miltä tuntuu, kun oma isä yhtäkkiä katoaa jäljettömiin. Tragedia yhdistyy kokemukseen lapsuuden loppumisesta, suorastaan vanhenemisesta ennen aikojaan. Katoamista edeltäneistä onnellisista vuosista tulee liian kivuliaita muistaa.

Kun elämältä on pudonnut pohja, äiti ei osaa enää edes leikata otsatukkaa eivätkä luokkakuvat onnistu.

Sydäntä kylmää seurata, miten hyljeksivästi perheeseen suhtaudutaan, kun se ei ole enää ”normaali” perhe.

Kertomusta on erityisen rankka lukea, koska tietää sen olevan tosi. Lukukokemusta helpottavat alun onnellinen jakso sekä loppupuolella kuvattu matka maailman kääntöpuolelle.

Moisseisen tavaramerkki, ruutujen kirjominen kankaalle, rytmittää koskettavia ja yksityiskohtaisia lyijykynäpiirroksia. Kirjotuilla sivuilla kyyneleet ovat helmiä, suru mustaa pitsiä ja alustana käspaikkaliinat. Karjalaisessa perinteessä surutyöhön kuuluneet liinat nivoutuvat tarinassa kauniisti isän poissaolon symboliin: käsipyyhkeeseen.

Liinat on kuvattu mustavalkoisina, mikä ei aivan tee niille oikeutta. Väriskaala tosin pysyy tasaisena, kun jälki muistuttaa lyijykynäpiirroksia. Tarina on pitkä, mutta sen jokainen sivu on tehty hartaasti, rakkaudella.

Hannele Richert

Benoît Sokal Houkutuslintu Suom. Juhani Tolvanen Jalava Benoît Sokalin Ankardo on seikkaillut jo neljällä vuosikymmenellä. Tarkastajan pitkään uraan on mahtunut tyyli- ja laatuvaihteluita. Sarjan uusin osa Houkutuslintu on virkistävää luettavaa.

Ankardo on saanut keikan poliittisen hunaja-ansan virittäjänä. Hän jallittaa Belgamburgin kulttuurimi-

© hanneriina moisseinen

© kari sihvonen

Tuomas Tiainen

koisilla, joihin albumin kapteenikin joukkoineen kuuluu, ei ollut yhtenäistä johtoa. Armeijat ja kapinajoukot olivat hajaantuneita ja erillisiä. Tähän sekasortoon perustuu myös sarjakuvan juju, loppuratkaisua paljastamatta.

Kapteeni Tserepistä näkyy, että Jarla on paneutunut aiheeseensa kunnianhimoisesti. Tapahtumat ja puitteet esitetään uskottavasti. Piirroksissa on vanhanaikaista underground-henkeä, joka saattaa hämätä Korkeajännitys-tyyliin tottuneita sotasarjakuvien ystäviä. Välillä mukana on myös silkkaa Fingerporia. Jarla onnistuu kuitenkin tyylivalinnassaan kohtuullisesti, vaikka pientä jäykkyyttä on vielä havaittavissa.

Tarina on vain nelisenkymmentä sivua pitkä. Ehkä se olisi kaivannut ympärilleen samantyylistä sarjakuvanovelliantologiaa. Toisaalta tarina on juuri sopivan napakka kasassa pysyäkseen ja toimii tällaisenaankin. Toivottavasti Kapteeni Tserep ei jää ainoaksi lajissaan Pertti Jarlan tuotannossa.

Reetta Laitinen

© pertti jarla

Salla Brunou

Pertti Jarla Kapteeni Tserep Arktinen Banaani Kun humoristi ryhtyy tekemään vakavaa taidetta, on usein syytä olla varuillaan. Pertti Jarlan sotasarjakuva-albumi Kapteeni Tserep onkin ehtinyt jo hämmentää monia faneja. Tosin Jarla aloitti albumin piirrostyön jo ennen Fingerporia.

Tarina sijoittuu Venäjälle ajankohtaan, joka saa sotahistorioitsijatkin epätoivoisiksi. Samasta ajasta kertova Tohtori Zivago onkin tunnettu rakkaustarinana pikemmin kuin sotastrategisena kuvauksena.

Vuonna 1919 oli tsaari syrjäytetty vallasta ja maa sisällissodassa. Bolsevikkeja vastaan taistelevilla val-

Emmi Nieminen Vagina dentata Kumiorava Seksillä myydään ja seksi myy. Luonnollinen alastomuus on karsittu visuaalisesta viestinnästä pois turhana ja tarpeettomana. Alastomuus pitää perustella pornolla. Radion Kultakuumeessa haastateltu Jussi Parviainen totesi hiljan, että nykyisin ”on kummallista, jos ei diggaa pornosta”.

Entä jos ei pidä pornosta? Jos se tuntuu niin pelottavalta ja ahdistavalta, että se sotkee normaalin seksuaalisuuden?

Emmi Nieminen tarttuu kysymykseen toisessa julkaistussa albumissaan Vagina Dentata. Patrickilla ja Märtalla vaikuttaisi olevan hyvä parisuhde, mutta yksi puuttuu. Märta on kärsivällinen ja odottaa hääyön ratkaisevan tilanteen. Niin ei käy, mutta vyyhti alkaa purkautua.

Patrick on hautonut ongelmiaan pitkään. Lapsena puhumattomiksi jääneet oudot kuvat olivat kolmi-

Reijo Valta

Emmi Valve Sit ku sun naama räjähtää Huuda Huuda Voin kuvitella, minkälaisen reaktion määre katkeransuloinen herättäisi Sit ku sun naama räjähtää -albumin päähenkilössä, kovasti sarjakuvataiteilija Emmi Valvetta muistuttavassa Emmissä. Vittu mikä klisee, saattaisi Emmi todeta kantakuppilansa tarjoilijalle ja lampsia tihkusateeseen röökille. Anna anteeksi, Emmi, en keksinyt parempaakaan sanaa kuvaamaan albumin yleistunnelmaa – eikä Verven Bitter Sweet Symphony lakannut soimasta päässäni moneen päivään.

Porvoolaisen Valveen sarjakuvapäiväkirja Emmi Valve Fan Club on joitakin vuosia ollut yksi Suomen kiinnostavimmista sarjakuvablogeista, ja esikoisalbumia on osattu odottaa. Sen teemat – yksinäisyys, epävarmuus, ailahtelevat ihmissuhteet – ovat tuttuja blogin seuraajille. Rakenteellisesti albumi on vuoden 2011 päiväkirja, joka alkaa tammikuisilla pohdinnoilla ihmissuhteiden pelottavuudesta ja päättyy joulukuussa suklaarasialla solmittuun sovinnontapaiseen.

Sarjakuvien Emmi on kompleksinen mutta rohkea,

© emmi nieminen

© Benoît sokal

nisteriä viehkon Bettyn syliin. Suunnitelmat menevät sekaisin lumituiskun vuoksi ja ministeri, Betty ja Ankardo päätyvät rappeutuneeseen kartanoon odottamaan myrskyn hellittämistä. Syrjäseudun aatelisperheen vieraanvaraisuus ylittää odotukset.

Houkutuslinnussa on ronskia huumoria, kyynisiä huomioita maailman menosta ja päätön mutta viihdyttävä dekkarijuoni. Mietitty miljöökuvaus ja vaihtelevat kuvakulmat tekevät albumista tyylikkään, ainakin Sokalille tunnusomaisen rappioromantiikan ja mustan huumorin sallimissa rajoissa. Alkuaikojen hurjaan menoon ei Houkutuslinnussa palata, mutta kokonaisuus kestää mainiosti useammankin lukukerran.

Ankardon ajattomuus näkyy siinä, miten sulavasti tarkastajamme käyttelee modernia tekniikkaa. Beige trenssi ja ylipitkä kravatti taas eivät ole muuttuneet miksikään.

Juhani Tolvasen suomennos on laatutyötä, mutta tekstaus on kliinistä konefonttia. Sisäsivuilla mainitaan, että albumi on toteutettu yhteistyössä Pascal Regnauld'n kanssa. Yhteistyön luonnetta ei tarkemmin avata eikä Regnauld ole saanut nimeään kanteen, mutta Sokalin ja Regnauld’n yhteistyö on jatkunut jo yli kymmenen albumin verran.

kymppiseksi tullessa kasvaneet jo huomattavan suuriksi. Ilman ammattiapua ei kuvitellakaan selvittävän.

Esipuheessa Janne Suominen paljastaa, että Vagina dentata (”hampaallinen emätin”) on syntynyt ennen Niemisen ensimmäistä julkaisua Keskiviikkoa (Kumiorava, 2012). Valittu julkaisujärjestys on perusteltavissa sisällöllisesti. Keskiviikossa oltiin viinahöyryisessä lapsuudessa, Vagina dentatassa jo aikuisuudessa. Pienipainoksisena omakustanteena vuonna 2010 julkaistussa Vagina dentatassa on erilainen loppu.

Nieminen ei kuittaa seksuaalisuuteen liittyviä ongelmia mitätöivällä huumorilla kuten usein on tapana. Hän ei myöskään tarjoa valmiita ratkaisuja. Puhuminen ja sanoiksi pukeminen auttaa ja jopa syventää ihmissuhteita. Usko tulevaisuuteen on vahva.

Piirrosjälki on nautittavaa. Viiva elää, ja tunteet välittyvät. Kansi on aikakauslehtimäisine asetteluineen eriparinen sisäsivujen kanssa. Se tuntuu luotaantyöntävältä, vaikka sisus ei olekaan. Kansimalli on kuitenkin sisällöllisesti perusteltu. Teos on valtavirran vastainen tärkeä puheenvuoro.

sarjainfo 2/2013 45

roisi mutta herkkä, haikeileva mutta itseironinen.

Hahmo on uskottava ja tosi, ja siksi usein satuttavan samaistuttava.

Päällimmäiseksi mielikuvakseni jäi kuvaus ajan kulumisesta ja kasvusta. Päättyneiden suhteiden kulun ymmärtää usein vasta kuukausien tai vuosien jälkeen, silloin menneisyyttä voi jo tähyillä hieman haikein mutta myös huvittunein silmin.

Minun on vaikea arvioida, näyttäytyykö päähenkilö tarpeeksi kiinnostavana lukijalle, joka ei ole tutustunut roller derbyä ja taksidermiaa harrastavaan Emmiin jo blogin kautta. Albumin rajaus perinteiseen yksin vai kaksin -dilemmaan on ainakin turvallinen valinta. Jäin silti kaipaamaan blogista välittyvää moniulotteisempaa naiskuvaa.

Valve on kehittynyt blogivuosiensa aikana huimasti piirtäjänä. Sulavassa viivassa on juuri sopiva määrä rosoa, mikä tukee intiimiä tarinankerrontaa erinomaisesti.

Milla Paloniemi Veera & minä Sammakko Milla Paloniemen Veera & minä koostuu yksisivuisista tarinoista, jotka kuvaavat suloisen monirotuisen Veera-koiran ja hänen emäntänsä yhteiseloa. Sarja ilmestyi

© milla paloniemi

© emmi valve

Verna Kuutti

46 sarjainfo 2/2013

Lemmikki-lehdessä 2007–2012, ja nyt siitä on koottu valikoima albumiksi, ryyditettynä kourallisella uusia juttuja.

Paloniemi esittelee koiran elämän monet puolet hupaisissa pienissä kohtauksissa, olipa kyse kepinhakuleikistä, mudassa pyörimisestä tai koiran valokuvaamisen hankaluudesta. Hauskuus kumpuaakin tuttuudesta. Paloniemi tekee tarkkasilmäisiä havaintoja, jotka kuka tahansa koiran emäntä (tai isäntä) voi helposti tunnistaa: juuri noin, ihan kuin meidän Murre!

Edesottamukset valottavat hymyilyttävästi sekä koiran että emännän sielunelämää ja sitä erityislaatuista yhteyttä, joka voi syntyä ihmisen ja koiran välille. Joskus kommunikaatio heidän kahden välillä sujuu kuin itsestään, joskus sitä pitää opetella, ja joskus ihminen jää ymmälleen, kun koiran ajatukset kulkevat ihan omia ratojaan.

Veera on piirretty osuvan koiramaiseksi. Paloniemi osaa taitavasti tuoda esiin koiran ilmeet ja ruumiinkielen. Veeraa ei ole inhimillistetty liikaa, vaan hän pysyy ainakin useimmissa tarinoissa omana koiramaisena itsenään.

Veeralla on myös omat Facebook-sivut. Siellä on lisää sarjakuvia sekä Veeran tuumailuja ja hurmaavia valokuvia hänestä. Ja kyllä, viittaan Veeraan hän-pronominilla, sillä vaikka hän ei ole ihminen, hän on selvästikin Persoona isolla p:llä.

Jukka Heiskanen

Sarjainfo

kotiisi

!!!!!!!!

Sarjainfon saat

kätevimmin

kotiisi liittymällä S arjakuvaseuran

jäseneksi

nettisivujemme

kautta

w w w. sarjakuvaseura . fi

tai maksamalla j ä senmaksun

tilille 80001 5-3 51649.

Kirjoita viestikenttä ä n nimesi , osoitteesi ja s y nt y m ävuotesi .

20 €

alle 18 vuotias

18 vuotta tai enemmän 25 €

mad tea party Sarjakuvia arjesta. Totuutta hipoen. kirja ilmest y y helsingin sarjakuva festivaaleillA 2013!

madteaparty.sarjakuvablogit.com daada.fi

Hoi , sarjakuvantekijä tai pienkustantaja!

Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään.

Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa.

Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 2/2013 47

pienet lehdet

Pienlehtimarssilla armeijan harmaissa teksti matti karjalainen

T

ervetuloa jälleen Sarjainfon Pienet lehdet -palstan pariin! Kevät on vihdoin saapunut ja tuonut tullessaan ison kasan omakustanteita ja muita pienjulkaisuja. Nyt arvosteltavista lehdistä leijonanosa on peräisin Tampere Kuplii -festivaalien pienlehtimarssista, jonka tarjonta oli tänäkin vuonna ilahduttavan monipuolista.

Jos haluat lehtesi arvosteltavaksi Sarjainfoon, voit lähettää sen tuttuun ja turvalliseen osoitteeseen Matti Karjalainen Lukonmäenkatu 1 C 22 33710 Tampere Myös kaikenlaista palautetta otetaan mielellään vastaan, niin risuja kuin ruusujakin. Käydään sitten itse asiaan!

Henri Tervapuro Inttikuvapäiväkirja www.seitti.fi hmtervapuro@gmail.com Jos rehellisiä ollaan, eivät armeijaaikaa käsittelevät jutut ole ulkopuolisen mielestä kovinkaan kiinnostavia (tiedätte varmaan ne tarinat, joissa kannetaan telamiinoja pakkasessa).

Niinpä tartuinkin hieman epäluuloisena Henri Tervapuron omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaan Seitti-julkaisuun Inttikuvapäiväkirja.

Sarjakuvassa kuvataan rehellisesti tekijän armeijan harmaissa viettämää puolta vuotta. Lukijan mielenkiinto pysyy kohtalaisen mukavasti yllä, vaikka mitään erityisen ihmeellistä ei tapahdukaan. En tiedä, olisiko tupatarkastusten ja muun sellaisen lomassa valmistunutta luonnosmaista teosta kannattanut jälkikäteen muokata tai lyhentää. Lukukokemus olisi voinut olla sujuvampi mutta samalla albumi olisi saattanut menettää jotakin dokumentaarisesta arvostaan. Nyt teoksesta 48 sarjainfo 2/2013

välittyy hyvin väsymys niin kutsutun ”miesten koulun” naurettavia käytäntöjä ja hermoille käyvää tekemisen puutetta kohtaan.

Lopputulos kääntyy ennakkoluuloistani huolimatta voiton puolelle. En tiedä, antaisinko teokselle korpraalin natsoja, mutta ihan hyvä jääkäri siitä kuitenkin tulisi.

Anna Viro Olmi www.kirjaskorpioni.net/olmi facebook.com/olmi.olematon Graafisen suunnittelun ja markkinoinnin parissa ammatikseen työskentelevän Anna Viron strippisarjakuva Olmi saavuttaa tänä vuonna kunnioitettavan viiden vuoden iän. Sarjakuva on ilmestynyt tähän saakka ainoastaan netissä, mutta kevään aikana ilmestynyt omakustannealbumi korjaa tämän puutteen ja sisältää kaikki vuosien 2008 ja 2012 välisenä aikana syntyneet stripit. Sarjakuvan päähenkilö on silmätön, kädetön, väritön ja kaikin puolin mitätön olmi, joka joutuu erilaisiin tilanteisiin, jotka vain korostavat hahmon mitättömyyttä. Kuvituksesta tulee ensimmäisenä mieleen kulttimainetta nauttiva xkcd-nettisarjakuva, eli äärimmäisen pelkistetyllä linjalla mennään. © henri tervapuro

© anna viro

© tuuli lukka

© ruija-maria kariniemi / team pärvelö

Sarjakuva on parhaimmillaan sanoilla leikitellessään (solmio, kolmio ja niin edelleen), mutta yhteen ideaan perustuva sarjakuva alkaa melko pian toistaa itseään. Kokonaisuus jää näin ollen vähän mitäänsanomattomaksi, mikä tietysti sopii päähenkilön habitukseen, mutta tuskin lienee ollut tekijän lopullinen tarkoitus.

Lisäväriä Olmi voisi saada värikkäämmistä sivuhenkilöistä, mikä toimi aikanaan myös Kiroilevan siilin tapauksessa. Absurdeja cameo-vierailuja tekevä Jared Leto on hyvä alku!

Team Pärvelö Gaijin www.teamparvelo.com hanna.pirita@gmail.com Viiden vuoden kunnioitettavan iän saavuttanut Team Pärvelö on ehtinyt ilahduttaa kotimaista pienlehtikenttää komealla nipulla omakustannejulkaisuja, joista osa on ehtinyt esiintyä myös tällä palstalla. Sarjakuvakollektiivin ja muutaman sen ulkopuolelta tulevan tekijän yhteistuumin laatimassa Gaijinissa pureudutaan japanilaiseen populaarikulttuuriin ja siihen kytkeytyvään fanitoimintaan.

Gaijinissa käsitellään sarjakuvan keinoin muun muassa cosplayaajien rakkauselämää, mochi-makeisten leipomista, japanilaista musiikkia sekä shounenin ja amerikkalaisten supersankarisarjakuvien välisiä eroja (ja sitä yhtä oleellista yhtäläisyyttä).

Lehti on ulkoasultaan tyylikäs ja mukaan valikoituneet sarjakuvat tasalaatuisen hyviä. Lehti innostanee eniten japanilaiseen kulttuuriin jo valmiiksi hurahtaneita lukijoita, vaan kaipa näin hyvin tehtyä pakettia voi suositella myös meille asiaan vihkiintymättömille.

Marja Mastomäki Minä olen kaunis berry.sarjakuvablogit.com Merja Mastomäen Minä olen kaunis kertoo kolmesta erikoislaatuisesta kissasta, joiden puhetyyliä voisi kuvata kai parhaiten sanalla persoonallinen.

Lehti kerää samoihin kansiin tekijän blogissa viime vuoden puolella julkaisemat jaksot. Antti Hopian ja Nina Laakon Kirjaston kissat etäisesti mieleen tuovissa stripeissä luotetaan visusti perinteiseen kolmiruutujakoon. Lopputulos on hieman hämmentävä, eikä avautunut minulle ihan täysin. Suoranaiset vitsit ovat vähissä, ja sarjakuvastrippien viehätys lepääkin omalaatuisten kissojen tavassa toimia erilaisissa tilanteissa. Loppua kohti meno paranee ja tekijä alkaa selvästi löytää ääntään. Kannattaa siis jatkaa kehittelyä!

sarjakuvalinjalla opiskelleiden pienlehteilijöiden monipäiseen joukkoon.

Kyseisessä opinahjossa piirrettiin myös Saattaja-albumin esiaste, nelisivuinen tieteistarina, jonka päähenkilönä nähtiin eräänlainen galaktinen postikuriiri. Lähes kahdeksankymmenen sivun mittainen Saattaja on taattua Seittilaatua eli toisin sanoen onnistunut tyylilajinsa edustaja. Kiitosta tekijälle täytyy antaa erityisesti toimivasta käsikirjoituksesta, kiinnostavista päähenkilöistä ja onnistuneesta scifi-miljöön kuvauksesta. Luontevana vertailukohtana ja ehkä mahdollisena esikuvanakin voi pitää ranskalaisten Morvanin ja Buchetin Sillagea.

Lukka pitää myös mainiota Kahvisaukko-blogia ja hänen kynänjälkeään on nähtävissä myös edellä arvostellussa Gaijin-lehdessä.

Tammerkosken lukio Phobophobia Tamperelaisen Tammerkosken lukion opiskelijoiden kurssityönä syntynyt Phobophobia sisältää parinkymmenen tekijän lyhyitä sarjakuvia, joita yhdistävänä teemana toimii pelko. Sarjakuvakerronta on nuorilla tekijöillä ilahduttavan hyvin hallussa, taide on miellyttävän monipuolista ja erilaisia näkökulmia aiheeseen on löytynyt ilahduttavan paljon: tarinoissa sukkuloidaan niin science fictionin, huumorin kuin kauhunkin parissa. On vaikeaa erotella tasalaatuisesta joukosta parhaita paloja, mutta ainakin Miran, Oona Laakson ja Petran töitä soisi näkevän myös jatkossa.

Tuuli Lukka Saattaja kahvisaukko.sarjakuvablogit.com seitti.lehdet@gmail.com Tuuli Lukka kuuluu Oriveden opiston

© marja mastomäki

© oona laakso / tammerkosken lukio sarjainfo 2/2013 49

vinjetisti

Mies, josta kuullaan vielä Aapo Kukko toi sosialismin villiin länteen.

Teksti aino sutinen

H

ei Aapo, esittele itsesi!

Olen Aapo Kukko ja synnyin vuonna 1991 Kemissä, sarjakuvakehdossa.

Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

Tarkkailin valokuvia hetken ja sitten annoin mennä. Aivokovalevy toimii suhteellisen mainiosti kun on saanut hahmoteltua luonnoksen ensin päässään ja sitten paperille. Tussaaminen ei ole hankalaa. Kunhan vain tietää, mitä on tekemässä.

© Ulla-Maija Kukko

luonnoskirja VILLE TIETÄVÄINEN ”Kun työpäivät kuluvat kuvia tehdessä, en ehdi tai jaksa luonnostella huvikseni. Kaikki luonnokseni johtavat jonkin työn toteuttamiseen. Esimerkkinä elokuussa julkaistavan Vain pahaa unta -kuva- ja sarjakuvakirjani painajaistarinaa jatkava strippi tekovaiheineen: 1) luonnos, 2) viivapiirros, 3) valo- ja varjopinnat sekä 4) tietokoneella sävytetty lopputulos. linjamiehet.fi/villetietavainen

Sinulta on ilmestynyt viime aikoina mm. Mikko Mustasaaren käsikirjoittama Aave Stream Cityssä (Lempo Kustannus, 2012). Mikä on suhteesi länkkäreihin?

Lännenjutuista varsinkin Ken Parker on ollut aina mieluisa. Niissä käsitellään epäkonventionaalisiakin juttuja eikä vain ammuskella liukuhihnalta porukkaa. Tämmöinen lähestymistapa oli alusta asti Mikolla ja minulla kun Aave-albumin työstäminen alkoi. Sosialismi ”villissä lännessä” ei ole turhan kulunut aihe.

Sinua pidetään yleisesti varsin lupaavana nuorena piirtäjänä. Kuinka urasi lähti käyntiin?

Aloin piirtää jo hyvin varhain. Koulujen ruutuvihkojen kautta sitten päätin siirtyä vähitellen siveltimien ja muiden ammattimaisempien välineiden maailmaan. Lukioaikana tein kolme yli satasivuista sarjakuvakirjaa, vaikka tarkoitus oli tehdä vain yksi 30-sivuinen tarina. Niitä aikoja miettii nyt erityisellä lämmöllä: ne opettivat paljon.

Mitä on tällä hetkellä työn alla?

Tällä hetkellä suunnittelen sarjakuvaa Tarinoita takomassa -projektia varten. Lisäksi minulla on tapana pyöritellä useampaa muuta hanketta yhtä aikaa. Esimerkiksi suomalaista taiteilijakollektiivia käsittelevä tarina on viimeaikoina hakenut muotoaan.

Entä mikä on unelmasi sarjakuvataiteilijana?

Pyrkimykseni on tehdä mahdollisimman monenlaista sarjakuvaa. Yllättäminen ja ajatusten herättäminen ovat päällimmäisinä mielessä, nehän ovat kaiken (hyvän) kulttuurin pääedellytykset. Tykkään siksi myös piirtää ulkoisten käsikirjoitusten pohjalta sarjakuvaa.

Lopuksi, anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille.

Ruutukaava.com – kannattaa tutustua Oulun sarjakuvaseuran nettijulkaisuun, siitä löytää paljon hyviä tekijöitä. aapokukko.blogspot.fi

Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 2/2013  51

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki