PÄÄKIRJOITUS 4–7........ RAUHANTEKIJÄ TIMO VIRTALA

15

22-23 SISÄLTÖ

3............ PÄÄKIRJOITUS 4–7........ RAUHANTEKIJÄ TIMO VIRTALA 7............ MARKKU KANGASPURON KOLUMNI 8–9 ....... HIROSHIMA 10.......... YDINPOMMISTA 11–12 .... UKRAINA & SYYRIA 13.......... KIRJE LÄNSI-SAHARASTA, OSA 4 14.......... AFRIKKA MEETS TAMMELA 15.......... MARIEM HASSAN ON POISSA 16–20....SARJAKUVIA 21.......... ARJEN RAUHANTEKOJA 22–23....MITÄ KUULUU, RAUHANLIIKE? 24–26....HELENA KEKKONEN 27.......... LEVYARVIO 28–29....LAUSTIN LUKUVINKKI: BENNIS 29 ......... RAIMO PESOSEN KOLUMNI 30 ......... TYÖPAIKKOJEN RAUHANTOIMIKUNTA 31.......... LUMOTTU METSÄ 32.......... RAUHANKESÄ 2015

Suomen Rauhanpuolustajien jäsenlehti • ISSN: 0358-6405 • Julkaisija: Suomen Rauhanpuolustajat ry, Hämeentie 48, 00500 Helsinki, p. (09) 774 4310, f. (09) 773 2328 • s-posti: pulut@kaapeli.fi • Ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. • Toimituskunta: Teemu Matinpuro (vast. toim.),Anu Harju, Antti Kurko, Karim Maiche, Hanna Niittymäki, Ali Giray • Ulkoasu ja taitto: Juuso Aalto • Kansi: Mikael Jaakkola • Painopaikka: Botnia Print Oy, Kokkola • Lehtitilaus 36 e/vuosi • Rauhan Puolesta 5/2015 ilmestyy Loka- marraskuussa 2015.

TURUN IKIHONKA ON POISSA

Monien rauhanpuolustajien tuntema Matti Laaksoi nukkui pois 13.7.2015. Turun ikihonkana ja iloisena seuramiehenä tunnettu toimelias aktivisti ennätti täyttää 92 vuotta 2.7., ennen kuin vakava sairaus pysäytti lopullisesti Laakson vauhdin. Kesäkuinen matka Viroon jäi viimeiseksi ulkomaanmatkaksi.

Matti Laakso oli syntynyt Turun

Raunistulassa ja samassa paikassa hän teki elämäntyönsä postimiehenä. Raunistula oli työläiskaupunginosa, ja Laakso veljineen oli monen muun raunistulalaisen tavoin punakaartilaisen lapsi. Laakson isän poliittinen aktiivisuus tarttui poikaankin, ja Matti ehti pitkän elämänsa aikana olla monen järjestön aktiivinen jäsen. 1940-luvun alussa Matti Laakso osallistui myös sotaan ja oli rintamalla jatkosodan loppuun asti.

Laakso liittyi Rauhanpuolustajien jäseneksi 1960-luvulla. Hän toimi vuodesta 1974 Turun Rauhanpuolustajien taloudenhoitajana ja lisäksi 1970-luvulta Turun rintamaveteraanien taloudenhoitajana. Kymmenen vuotta sitten haastattelussa Laakso totesi: ”Vapaaehtoistoiminta antaa hyvän mielen, kun tietää, että on voinut tehdä jotain rauhantyön hyväksi. Ja koko maailman hyväksi.”

Laakso oli 30 vuotta sitten perustetun Turun Työväen eläkeläisten perustajajäsen ja aktiivinen yhdistyksen toiminnassa loppuun asti. Lisäksi hän innokkaana laulumiehenä lauloi säännöllisesti muun muuassa saman yhdistyksen kuorossa. Matti oli myös keräilijäluonne pienestä pitäen. Hän oli numismaatikko ja alkoi kerätä postimerkkejä jo lapsena. Harrastus säilyi läpi koko Matin pitkän elämän.

KOLUMNI TEEMU MATINPURO

PIDETÄÄN HYVISTEN PUOLTA!

Maailma on epäreilu paikka. Lapsena sitä uskoi, että kaikilla tarinoilla on onnellinen loppu. Mustanaamio, Batman, Mikki Hiiri, James Stewart tai joku muu pisti lopulta asiat järjestykseen. Omissa hiekkalaatikkoleikeissä intiaanit pärjäsivät aina länkkäreille.

Kun myöhemmin alkoi seurata uutisia, tuntui kuin sodista ja väkivaltaisuuksista huolimatta maailma kääntyisi rauhaan päin. Siirtomaat itsenäistyivät, Vietnamin sota päättyi ja vaikka oli kylmä sota, Euroopassa ei sodittu asein. Kansainvälinen yhteistyö lisääntyi.

Iän karttuessa totuus alkoi valjeta. Muistan George Orwellin Vuonna 1984 -kirjaa lukiessani odottaneeni toisiinsa rakastuneiden Winstonin ja Julian orastavan vastarinnan Iso veljeä vastaan saavan aikaan vallankumouksen. Lopputulema on kuitenkin julma, kidutettu Winston vaihtaa rakkautensa kohteen Juliasta Isoon veljeen ja päätyy ihmisrauniona nauttimaan loppuelämänsä katkeraa Voiton giniä. Reaalimaailman esimerkin maailman epäreiluudesta tarjosi Dee Brownin Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Orwellilaisittain intiaanien vastarinta murskattiin ja reservaatteihin sullottujen intiaanikansojen rippeiden suurimpia ongelmia olivat alkoholi ja huumeet. Kirjan tarina Pohjois-Amerikan intiaanien tuhosta herätti surun lisäksi raivoa. Myöhemmin Pelle Miljoona kiteytti kirjan herättämät ajatukset laulussaan Häpeän olla valkoinen.

Usko toisenlaiseen tulevaisuuteen on kuitenkin säilynyt. Toiminta erilaisissa kansalaisjärjestöissä ja -liikkeissä vahvisti uskoa: maailmanmuuttajia on muitakin. Ja monet asiat, erityisesti Suomessa, muuttuivatkin parempaan suuntaan. Vesistöt tervehtyivät, kierrätyksestä tuli normi, kehitysmaaliike vahvistui, reilun kaupan tuotteet siirtyivät vapaaehtoisten pyörittämistä pikkuputiikeista markettien hyllyille, Nelson Mandela vapautettiin, apartheid-hallinto kaatui ja niin edelleen.

Tänä päivänä on kuitenkin alkanut suorastaan pelottaa. Perussuomalaisten rasistiset puheenvuorot näyttävät saavan yhä useamman “rohkaistumaan” ja liittymään kuoroon. Mistä nämä äänenpainot nousevat? Periaatteessahan Suomi on entistä kansainvälisempi, uskaltaisikohan sanoa monikulttuurisempi maa, ja esimerkiksi suomalainen koululaitos on kehittynyt huimasti viime vuosikymmeninä. Kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa arvioidaan kolmen vuoden välein 15-vuotiaiden nuorten osaamista matematiikassa, luonnontieteissä ja lukutaidossa. Suomi on keikkunut tutkimuksissa aina kärkisijoilla. Mutta mittaammeko ja tavoittelemmeko aivan vääriä asioita? Onko Suomesta tulossa Euroopan uusi Unkari, jossa vallassa ovat äärinationalistiset ja rasistiset voimat?

Tilanteen korjaamiseksi ei ole tarjolla supersankareita. Tarvitaan vahva antirasistinen liike. Enkä tarkoita tällä yhden lipun alla olevaa liikettä tai järjestöä. Suomen tulevaisuus on meidän kaikkien käsissä. Luodaan yhdessä tälle episodille onnellisempi loppu, ja jatketaan entistä vahvempina vastaanottamaan seuraavat vastoinkäymiset.

VÄKIVALLATON VAIHTOEHTO

Loviisan rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala muuttui armeijauraa suunnitelleesta nuorukaisesta rauhanaktivistiksi, joka nojaa työssään lujasti väkivallattomuuteen. Hänelle yksi rauhantyön keskeisimpiä kysymyksiä on se, miten vähentää väkivaltaa ja kehittää lisää väkivallattomia metodeja asevaraisen konfliktinratkaisun sijaan.

Timo Virtala saapuu haas-

tatteluun kokouksesta, jossa on mietitty miten reagoida hallituksen kaavailemiin määrärahojen leikkauksiin. Kehitysyhteistyömäärärahoista napataan ensi vuonna 300 miljoonaa eli nelisenkymmentä prosenttia, ja rauhantyön määrärahoihin ehdotetaan budjetissa noin kolmenkymmenen prosentin leikkausta.

Asia on vakava ja koskettaa suoraan ja seurannaisvaikutuksineen tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä eri puolilla maailmaa.

Mutta Virtala, joka on nyt kavunnut Rauhanaseman kellarista alkuillan auringonpaisteeseen lehmuksen alle, ei ole ihminen, joka heti suostuu vaipumaan synkkyyteen. Hän korostaa, että elämme kuitenkin maailmanhistorian perspektiivissä tarkasteltuna hyviä aikoja. Meillä on yhä paljon keinoja auttaa heikompiamme ja tavoitella rauhaa, vaikka rahalliset raamit kutistuvat.

“Ei tilanne silti hyvä ole”, hän huokaa.

TURHAUTTAVA ARMEIJA

Virtala syntyi neljäkymmentä vuotta sitten Tampereella papin ja lääkärin pojaksi kolmilapsiseen perheeseen. Hän kertoo olleensa rohkea ja sosiaalinen lapsi ja eläneensä onnellisen ja turvallisen lapsuuden.

Pienen pojan elämässä ensimmäinen käännekohta oli 80-luvulla, kun hänen ollessaan 7-vuotias perhe muutti pariksi vuodeksi Ruotsiin. Suomessa ollut tiivis kaveriyhteisö jäi taakse, ja hän oli yhtäkkiä vieraassa maassa kielitaidottomana ja ilman ystäviä.

“Olin kuulemma usein allapäin, mutta mieleeni on jäänyt vain positiivisia muistoja”, Virtala naurahtaa.

Toinen suuri ja ensimmäistä merkittävämpi mullistus tapahtui Virtalan ollessa 15-vuotias. Hän lähti kuukaudeksi perhevaihtoon Kanadaan. Käänteentekevän kuukauden aikana häntä puri kansainvälisyyskärpänen, ja vaikutus tuntuu yhä.

“Tuonkaltainen kansainvälisyyskasvatus on lapselle tehokkainta mahdollista rauhankasvatusta.”

Tampereella käydyn lukion jälkeen Timo Virtala meni armeijaan vuonna 1994. “Menin, koska kaikki muutkin menivät, enkä ollut edes kuullut mistään sivarista. Harkitsin jopa armeijauraa. Ajattelin etukäteen, että armeijassa herätään aikaisin, käydään lenkillä, asioilla on tarkoitus, ollaan paljon luonnossa. Se oli suuri pettymys. Sotaleffoista olin oppinut, että armeijassa ulkoapäin tulee kova paine ja on rankkaa, mutta kaveriporukka pitää yhtä. Siellä olikin päinvastaista, oli yläastemaista koulukiusaamista eikä asioilla ollut tarkoitusta. Homma oli rakennettu niin, että siellä on epämiellyttävää ja palkinto on siinä, että pääsee pois. Koko armeijakulttuuri oli aivan käsittämätön ja negatiivinen kokemus. Seksistinen, rasistinen ja turhauttava.”

Virtala harmittelee sitä, ettei ennakkoon tiennyt, että armeijalle on vaihtoehto.

“Kokemukseni osoittaa sen, miten tärkeää rauhanjärjestöjen työ on, eli osoittaa vaihtoehtoja. Varusmiespalvelus on kallista, ja yhteiskunnalle on paljon hyödyllisempää se, että suorittaa siviilipalveluksen.”

RAUHANAKTIVISTI SYNTYY

Virtala lähti Ruotsiin opiskelemaan, koska yliopiston ovet eivät Suomessa auenneet. Hän opiskeli yliopistossa kehitysmaatietoa ja sosiologiaa. Aikaa vierähti myös vaihto-oppilaana Englannissa.

Kun Virtala oli valmistunut yliopistosta vuonna 1999, rauhanasiat kolkuttivat hänen ovelleen Lapinjärven siviilipalveluskeskuksen muodossa. Siviilipalvelukseen

kuuluu noin kuukauden pituinen koulutusjakso, joka suoritetaan Lapinjärvellä. Virtala haki sieltä töitä.

“Työilmoituksessa luki, että etsitään henkilöä joka on perehtynyt kansainvälisyyskysymyksiin, ympäristökysymyksiin ja rauhankysymyksiin. Totesin, että muut osasin ja rauhankysymyksiin ehtisin paneutua.” Virtala, kaupunkilainen, kauhisteli matkalla työhaastatteluun, että oli joutunut keskelle maaseutua. Hakkuuaukealla törrötti kyltti “Lapinjärvi”, ja nuori Timo ajatteli että tämä oli suuri virhe. Mutta hän meni haastatteluun ja sai työpaikan, mikä olikin kolmas käänteentekevä asia hänen elämässään.

“Itseluottamukseni nousi, kun pääsin kouluttajaksi ja sain vapaasti luennoida eri asioista.

Rauhaa, peace! -kirjan lukeminen

oli myös hyvin tärkeä kokemus. Kirjassa on pasifistisia esseitä 2500 vuoden ajalta.”

Virtalaan kolahti myös dokumenttielokuva A Force More Powerful. Elokuva kertoo väkivallattomuudesta, apartheid-hallinnon kaatumisesta Etelä-Afrikassa, kansalaisoikeustaistelusta Yhdysvalloissa 50- ja 60-luvulla, Intian itsenäistymisestä, Puolan solidaarisuusliikkeestä, Chilen Pinochetin kaatamisesta 80-luvulla ja Tanskan siviilivastarinnasta toisen maailmansodan aikana. Elokuva avasi Virtalan silmät näke-

mään, että Gandhin ja Martin Luther Kingin tyyppisiä ihmisiä on

paljon.

“Rohkeus, vilpittömyys ja uhrautumisvalmius ovat voimia, joiden avulla voi muuttaa maailmaa. En näe niitä taktiikkana, vaan nimenomaan voimana.”

VÄKIVALLALLE ON VAIHTOEHTOJA

Virtala alkoi luennoida Väkivallattomuuden teoria ja käytäntö -otsikon alla, ja metamorfoosi rauhanaktivistiksi vahvistui, kun häntä pyydettiin puhumaan rauhanjärjestöjen kokoamaan Gandhi, King, Ikeda -näyttelyyn vuonna 2004 Helsinkiin. Yhteys rauhanjärjestöihin tiivistyi, kun vuonna 2007 Loviisan rauhanfoorumin

vetäjä Veli-Matti Hynninen pyysi Virtalan

mukaan rauhanfoorumiin, ja vuodesta 2008 lähtien Virtala onkin toiminut rauhanfoorumin pääsihterinä.

Samoihin aikoihin vuodesta 1987 lähtien järjestetyn tapahtuman järjestämisvastuu siirtyi Loviisan rauhanliikkeeltä Suomen kristilliselle rauhanliikkeelle.

“Rauhanfoorumi on tapaamispaikka eri uskonnoille ja eri elämänkatsomuksille, joilla on yhteinen missio: miten maailmasta voitaisiin vähentää väkivaltaa.”

Siteeraan Loviisan Sanomien haastattelua vuodelta 2006. Siinä Virtala “myöntää voimankäytön välttämättömyyden tietyissä tilanteissa”. Onko hän yhä samaa mieltä? Virtala miettii hetken ja toteaa, että asia on vaikea, mutta hän ei enää muotoilisi sanottavaansa noin.

“Väkivalta ei ole ainoa voimankäytön muoto. Ei pidä ajatella että vaihtoehdot ovat passiivinen sivustaseuraaminen ja väkivaltainen puuttuminen, pitää kerta kaikkiaan etsiä kolmatta vaihtoehtoa. Puututaan, mutta ilman väkivaltaa.”

Onko silti tilanteita, joissa väkivallatta ei voida asiaa ratkaista?

“En tiedä, se on rauhanliikkeelle tuhannen taalan kysymys. Jos lähdetään liikkeelle itsepuolustuksesta tai vaikkapa talvisodasta, niin voi olla että väkivaltaa saa joskus käyttää, mutta se ei ole minun rauhantyössäni keskeinen kysymys. Keskeisempää on se, miten saamme väkivaltaa vähennettyä ja kehitettyä väkivallattomia metodeja. Niitä pitää käydä läpi, niihin pitää tutustua ja niitä pitää tutkia, analysoida ja opettaa koulussa. Iso osa niistä rahoista, jotka nyt laitetaan väkivaltaisten keinojen luomiseen, pitää siirtää väkivallattomien keinojen luomiseen. Usein sodasta sanotaan, että on hyvä että siinä sivussa kehittyy kaikenlaista teknologiaa – no totta kai kehittyy, kun sellaisia summia laitetaan rahaa!”

Rauhallinen mies melkein kiihtyy.

“Suomessa on eletty 70 vuotta rauhanaikaa, meillä on korkea elintaso, meillä on yksi maailman rikkaimmista ja stabiileimmista yhteiskunnista ja olemme erittäin onnekkaita. Jos katsomme maailmanhistoriaa tuhansia vuosia taaksepäin, olemme ihan eliiteistä eliiteintä. Nyt jos koskaan meidän pitää satsata rauhanomaisten ja väkivallattomien metodien kehittämiseen.”

Väkivallattomien vaihtoehtojen näkymättömyys saattaa estää niiden saaman mediahuomion.

“Jos joku yrittää ratkaista riitaa tappelun tai puukkotappelun avulla, saavat naapurit tietää. Jos riitaa ratkotaan ampumalla, siitä kuulee koko yhteiskunta. Mutta jos erimielisyys ratkaistaan rauhallisesti puhumalla, ei siitä kukaan koskaan kuule. Samoin on maailmanhistoriassa: jos sodalta vältytään, ei siihen kiinnitetä huomiota. Siksi positiivisia esimerkkejä on tuotava hyvin tietoisesti esille. Kun rauhanliikkeeltä kysytään, mitä te olette saaneet aikaiseksi, voidaan tietysti vastata, että ollaan vältetty ydinsota tai ollaan saatu kylmä sota päättymään”, Virtala hymähtää. “Mutta näitä asioita on melko mahdoton mitata ja ne ovat niin vaikeita, että olen henkisestä näkökulmasta kallistumassa sille kannalle, että jos teet jollekin hyvää, niin jostain se kumpuaa hyväksi voimaksi eteenpäin.”

Virtala kertoo esimerkin puolalaisesta fransiskaanipapista

Maximilian Kolbesta, joka keski-

tysleirillä Auschwitzissä vuonna 1941 tarjoutui valintatilanteessa kuolemaan perheellisen miehen puolesta. Esimerkillään Kolbe todennäköisesti pelasti tuon miehen lisäksi ehkä tuhansia ihmisiä, koska hänen uhrauksensa vaikutti voimistavasti ilmapiiriin ja loi ympäristöönsä välittämisen henkeä. Yhdelläkin ihmisellä ja hänen teoillaan on väliä.

”Nyt jos koskaan meidän pitää satsata rauhanomaisten ja väkivallattomien metodien kehittämiseen.”

SYYT TEKOJEN TAKANA

Timo Virtala on tällä hetkellä keskittynyt kirjoittamaan Kertomuksia rohkeudesta -kirjaa. Siihen hän kokoaa “esimerkkejä tapauksista, joissa yksilöt tai ryhmät ovat puuttuneet epäoikeudenmukaisuuteen aktiivisesti, rohkeasti ja ilman väkivaltaa”, kuten hänen samannimisellä Facebook-sivullaan kuvataan.

“Minulle sopii rauhasta kertominen todellisten tapahtumien ja esimerkkien avulla. Pasifismi-sanan sanominen herättää vaivautuneisuutta, ja itse asia mielletään tekemättömyydeksi. Väkivallattomuus-sana ymmärretään vain väkivallan puuttumiseksi, vaikka se on myös aktiivista tarttumista epäkohtiin eri osapuolia nöyryyttämättä.”

Virtala on aiheesta innoissaan. Kertomuksia rohkeudesta voi myös kuulla podcastina netissä Radio Rapussa, jossa Virtalalla on viikoittainen ohjelmapaikka.

Otan puheeksi median vastuu. On suuri merkitys sillä, mitä teemoja tiedotusvälineet käsittelevät ja kuinka ne uutisoivat ajankohtaisista asioista. Virtala nostaa esimerkiksi kouluampumiset.

“Tärkeää olisi paneutua vihan syihin ja tekojen motiiveihin. Miksi on niin paljon vihaa ja pelkoa, turvattomuutta ja rasismia, miksi ihmiset eivät luota toisiinsa. Kouluampumistapauksissa media melkein mässäili sillä, kuinka raskasta asetta oli käytetty ja kuka oli ollut missäkin tietyllä hetkellä. Tällaiset tekniset yksityiskohdat voisi jättää vähemmälle ja keskittyä miettimään teon syitä. Tulisi miettiä keinoja luottamuksen ilmapiirin lisäämiseen. Meillä helposti lähdetään kielto- ja eristämislinjalle. Kuitenkin korjaavasta oikeudesta on paljon esimerkkejä. Aina ei tarvitse rankaista vaan pitää miettiä, mikä on hätänä ja miten vahingontekijät saadaan tulemaan järkiinsä.”

Tähän saamme linkitettyä myös kehitysyhteistyö- ja rauhanrahojen

leikkaukset, koska ne vaikuttavat maailman pahoinvointiin.

“Nyt jos koskaan pitäisi satsata ennaltaehkäisyyn. Kehitysyhteistyöhön pitää saada lisää rahaa, ja reilumpaa kauppaa pitäisi tukea. Koko maailmankaupan järjestelmä on epäreilu. Ja kun Syyrian ja Ukrainan kriisit ovat päällä ja pakolaisten määrä kasvaa, meille ei leikkausten keskellä jää muuta vaihtoehtoa kuin tilanteeseen reagointi, emmekä voi aktiviisesti ennaltaehkäistä, vaikka juuri niin pitäisi tehdä. Meidät luultavasti tuomitaan 200 vuoden päästä täysin siitä, mitä nyt tapahtuu Välimerellä.”

Mitä sanoisit suomalaisille, jotka pelkäävät Suomeen tulevia pakolaisia? Virtala hymyilee, nyt huvittuneesti.

“Terveisiä Suomen maaseudulta! Siellä on infrastruktuuri tehty isommalle porukalle, kouluissa on pulaa oppilaista, bisneksillä on pulaa asiakkaista, kansalaisjärjestöillä on pulaa aktiiveista. Ei ole asukkaita, ei vipinää eikä elämää. Elinkeino-

elämän valtuuskunnan raporttikin totesi, että työvoiman tarjonta lisää työvoiman kysyntää ja sitä kautta yritysten intoa kasvattaa toimintaansa.”

Virtala kehottaa katsomaan Ruotsia, joka on hänestä loistava esimerkki. “Monikulttuuriset yhteiskunnat ovat kautta historian olleet vahvoja. Suomen kulttuuri ei säily ssiten, että me eristäydymme ja määrämme vähenee. Ruotsissakin ruotsin kieltä puhuvien ja maan kulttuuria vaalivien määrä kasvaa.”

“Tärkeää olisi paneutua vihan syihin ja tekojen motiiveihin.”