Puolueohjelma 2/2017

Puolueohjelma II / 2017

Läpileikkaus Päätoimittajalta 2 Puheenjohtajan katsaus omaan vuoteen 3 Kopovuosi 2017 4 Taisteluni - HYVY-kurssista työelämään

6 Konflikti 2017: Itämeri 7 Kauniiden talojen politiikka

8 Politiikka vainoaa meitä

10 Pelkoa ja inhoa Pekingissä: Raakalaismainen opintomatka sosialistisen unelman sydämeen

11

Päätoimittajalta Jyväskylän valtio-oppi kuoli, Pekka Korhosta lainaten, ”keskiyöllä 31.7.2017 ilman juhlallisuuksia”. Uuden karhean politiikan tutkimuksen opiskelijoina vanha siteemme suomalaiseen valtio-oppiin, Hegeliin ja Snellmaniin, katkesi ainakin käsitteellisesti. Ja käsitteillä on väliä (kts. Palosen tuotanto).

Ei siis liene ihme, että tässäkin Puolueohjelmassa käsitellään tapahtunutta muutosta ja sitä, miten se vaikuttaa Puolue ry:n tulevaisuuteen. Järjestön hallitus on joutunut kehittämään vastauksia monenlaisiin käytännön ongelmiin. Mutta me kaikki Puolueessa olemme joutuneet miettimään käytännön ongelmien lisäksi myös nimenmuutoksen vaikutusta identiteettiimme. Valtio-oppi oli akateemisen maailman ulkopuolisille varsin tuntematon sana, jolle isovanhempien kysyessä pääsimme keksimään oman määritelmämme. Politiikka taas on sanana paljon varautuneempi, erityisesti viime vuosina.

Puolueessa on puhuttu tarpeesta luoda brändiä politiikasta kiinnostuneiden itsestään selvänä valintana. Ongelmana on se, että kukaan yliopistoon ensimmäistä kertaa astuva ei tiedä, mitä kaikkea politiikka voi olla. Tämä Puolueohjelma hakee vastausta vanhan valtio-opin tuhkista. Kirjoituksia yhdistää poliittinen katse, mutta politiikan sanakirjamerkityksen osa niistä ylittää korkealta. Puoluetta ja politiikan tutkimusta tuskin pystymme tyhjentävästi määrittämään, mutta niiden monimuotoisuutta voimme esitellä.

Olli Ukkola Päätoimittaja

2

Puheenjohtajan katsaus omaan vuoteen Vuosi 2017 on ollut minulle itselleni poikkeuksellisen värikäs. Siihen on mahtunut paljon onnistumisia ja epäonnistumisia, raskaita viikkoja ja viikkoja joina on ollut vaikea keksiä mitähän sitä tekisi. Näin jälkiviisaana ajatellen silloinhan olisi ollut aikaa vaikka opiskella.

Noh menneet on menneitä ja se minkä taakseen jättää (itsenäiset kurssit), edestään löytää.

Muista lehden kirjoituksista poiketen ajattelin kirjoittaa omaan vuoteeni syventyvän kirjoituksen, jossa käyn päällisin puolin läpi vuoden suurimpia iloja ja suruja.

Vuosi otti mukavan alun perehtyessäni puheenjohtajan tehtäviin ja asioista selvää ottamalla. Iso kiitos alkuvuoden sujuvuudesta kuuluu edeltäjälleni, Niilo Nissiselle, kun hän jaksoi kellonajasta riippumatta neuvoa ja ohjeistaa. Tammi-helmikuu meni tietysti käytäntöjä opetellessa ja tunsinkin ajoittain suurta epävarmuutta omasta suorittamisestani, kun yksinkertaisetkin asiat piti miettiä kahteen kertaan. Lopulta homma alkoi tulla rutiinilla ja tuntui, että tämähän on lopulta aika siistiä puuhaa ja ei siihen maailma kaadu, jos jotain tekee väärin.

Kevään alkupuolella ajankohtaiseksi tuli pohtia tulevia fukseja. Ainejärjestöjen toiminta on tietysti riippuvainen uusista jäsenistä, mutta mitä ihmettä täytyy nyt tehdä, kun ”omia” fukseja ei enää tule. Keskusteluissa pyöri muun muassa YFI:n yhteinen kattojärjestö sekä tiiviimpi yhteistyö ainejärjestöjen välillä. Lopulta päädyimme tiiviiseen yhteistyöhön tapahtuma- ja koposektorilla, mikä oli mielestäni hyvä ratkaisu. Pahimmista painajaisista huolimatta saimme todella paljon uusia jäseniä, joista usea lähti tulevaan hallitukseen mukaan.

Vapueilopu. Ikävä kyllä se aina, ainakin tähän asti, on loppunut. Vappu on yksi vuoden kohokohdista, erityisesti Puolueen vappusitsit. Vappusitsit oli allekirjoittaneen mielestä valehtelematta yksi vuoden hauskimmista yksittäisistä tapahtumista, kun pääsi sitsaamaan omalla porukalla. Rankan vapun lisäksi kevään loppuun mahtui paljon muutakin, JYYn työryhmiin osallistumista, kurssien hätäistä suorittamista ”ensi vuonna sitten suoritan kurssit ajoissa” -asenteella ja ensimmäisen 3

oman alan työpaikan saaminen Keski-Suomen Vasemmistonuorista. Kolmannen vuoden opiskelijana täytyy ikävä kyllä todeta, että opiskelujen rytmittäminen on yksi yliopiston vaikeimmista asioista, sillä kurssit tuntuvat aina kerääntyvän toukokuulle. Mistähän ihmeestä tämä johtuu?

Kesän vierähtäessä ohi pääsimme syksyyn ja jännittämään uusien fuksien saapumista. Erityisesti fuksiviikot jännittivät paljon, sillä pääsimme järjestämään fuksiviikkoa yhdessä Mephiston ja Fokuksen kanssa. Kaikki kuitenkin sujui mielestäni erittäin hyvin ja jälkeenpäin saadut kehut ovat lämmittäneet mieltä. Kahden viikon mittainen ”ainejärjestökaranteeni” auttoi fukseja muodostamaan yhtenäisen porukan keskenään ja kehittämään omat mielipiteensä ainejärjestöistä, ilman sen suurempaa tuputtamista.

Alkusyksyn jälkeen kiikareissa oli SYY-Jyväskylän hallitus ja JYYn edustajistovaalit, jonka yhteydessä Puolue järjesti menestyksekkään vaalipaneelin. Ehdolle lähtemisen jälkeen minulla oli ”suuria” suunnitelmia kampanjoinnista, halusin olla aktiivisempi kuin viime vaaleissa 2015 ja käydä teltalla ainakin kerran. Noh, teltalla en kertaakaan ehtinyt käydä, mutta suureksi yllätyksekseni sain kiitettävän äänisaaliin ja ensimmäisen varaedaattorin paikan. Eli minuun pääsee tulevaisuudessa törmäämään Puolueen tapahtumien lisäksi mahdollisesti myös edarin kokouksissa, sekä SYYn tapahtumissa ja kokouksissa!

Tästä pääsemmekin luontevasti Puolueen syyskokoukseen! Saimme valittua minulle erinomaisen manttelinperijän, Jaakko Havelan. Myös uusi hallitus on hyvä kombinaatio fukseja ja kokeneempia opiskelijoita, tällä kokoonpanolla on hyvä lähteä ensi vuoteen ja sen tuomiin haasteisiin. Tulevana vuonna hallituksen täytyy miettiä erityisesti jäsenhankinnan tehostamista ja uusien fuksien integroimista Puolueeseen.

Nyt kun vuosi alkaa tulla päätökseen, muistelee lähinnä haikeudella niitä kaikkia tuskaisia iltoja, öitä tai joskus jopa aamuöitä, kun piti jaksaa tehdä hommia vaikka olisi mieluummin nukkunut univelkoja pois. Vaikeina ja kiireisinä aikoina tukea on antanut erittäin paljon luotettava varapuheenjohtajani Petra Sonninen, suuret kiitokset myös hänelle.

Eräs muuan Eetu Heiska joskus totesi minulle, että sitsit ovat ihmisen parasta aikaa. Tämä pätee mielestäni järjestöhommiin, sillä niiden seurauksena olen tutustunut mitä mahtavimpiin ihmisiin ja saanut todella arvokasta kokemusta!

Miika Korpi Puheenjohtaja Puolue ry

Kopovuosi 2017 The times, they are a-changin’, näin lauloi jo Bob Dylan aikoinaan ja Jyväskylän yliopiston osalta lyriikat ovat osuvammat kuin koskaan.

Kaikkia tiedekuntia koskettaneet tutkintorakenne- ja opetussuunnitelmamuutokset astuivat voimaan tänä vuonna, ja ne on otettu vastaan hyvin ristiriitaisissa tunnelmissa.

Rakkaan tiedekuntamme osalta muutokset tarkoittivat yhdistymistä humanistisen tiedekunnan kanssa hytkyksi eli humanistis-yhteiskuntatieteelliseksi tiedekunnaksi heti vuoden alussa. Laitostasolla suurin muutos tapahtui, kun pääaineista luovuttiin ja tilalle tuli YFI:n yhteinen kandidaattiohjelma.

Kopokautemme alkoi siis melkoisten mullistusten merkeissä. Alkuvuodesta oli kuitenkin vasta tyyntä myrskyn edellä, tai siltä se ainakin tuntui. Henkilökunnan kanssa pidetyistä kokouksista jäi käteen lähinnä epätietoisuus uudistusten lopullisesta luonteesta ja epävarmuus tulevaa kohtaan. Tuntui, että suunnitelmat muuttuivat alati ja selkeää kuvaa tulevasta syksystä oli vaikea muodostaa. YFI-laitoksen koposektorin yhteistyö oli kuitenkin tiivistä jo heti vuoden alusta lähtien, ja yhteisissä kopokokouksissa valmistauduimmekin osaltamme uusiin haasteisiin, joita uudistukset toisivat tullessaan.

Kaikki keväällä pohditut asiat realisoituivat elokuun lopulla, kun uudet opiskelijat aloittivat opintonsa. Fuksit, vaikka yliopistomaailma heille uusi ja tuntematon olikin, tuntuivat olevan paremmin perillä siitä, mitä he olivat tulleet opiskelemaan kuin vanhemmat opiskelijat. Tämä johtui pitkälti siitä, että uusiin opetussuunnitelmiin siirryttäessä vanhojen kurssien vastaavuustaulukoita saatiin odottaa luvattomankin pitkään. Ylityöllistetty henkilökunta teki parhaansa käytettävissä olevilla resursseilla, mutta syksy oli jo pitkällä, ennen kuin viimeiset vastaavuustaulukot saatiin yleiseen jakoon.

YFI-laitoksen kopot eivät jääneet tässä tilanteessa toimettomiksi, vaan laadittiin yfi-kannanotto, jossa puitiin laitoksen nykyistä tilaa ja uudistuksen aiheuttamia ongelmia. Kannanoton toivottiin herättelevän keskustelua ongelmiin liittyen ja näin myös kävi. Opiskelijat olivat tyytyväisiä kannanottoon ja myös hen4

kilökunta suhtautui siihen vakavasti. Kopojen yhteistyö konkretisoitui syksyn mittaan myös erinäisinä tapahtumina: järjestettiin palautekahvitilaisuuksia, infotilaisuuksia opintoihin liittyen sekä yfi-kannanoton seurauksena alkaneita avoimia opinto-ohjaustapahtumia eli ohjauskioskeja.

Keväällä perustettiin, laitoksen henkilökunnan toiveesta, myös suurkopon virka. Suurkopon tehtävänä on toimia ”kopojen kopona” eli suurkopo edustaa koko YFI-laitoksen koposektoria esimerkiksi laitoskokouksissa ja toimii tiedottajana henkilökunnan ja muiden laitoksen kopojen välillä. Tänä vuonna suurkopon virkaa on hoitanut Fokus ry:n sosiologian kopo Jenna Grundström ja haluammekin tässä vaiheessa kiittää Jennaa hänen suuresta työpanoksestaan opiskelijoiden edun hyväksi.

Vaikka YFI-laitoksen kopot ovatkin tehneet tiivistä yhteistyötä keskenään, myös ainejärjestökohtaista työtä on luonnollisesti tehty.

Jatkaville politiikan opiskelijoille järjestettiin syksyllä oma infotilaisuus opintoihin liittyen ja olimme myös arvioimassa oppiaineen uuteen yliopistonopettajan virkaan valittavaa henkilöä. Lisäksi olemme käyneet ahkerasti oppiainekokouksissa edustamassa opiskelijoita ja toisaalta toimineet tiedotuslinkkinä niin henkilökunnan kuin opiskelijoidenkin suuntaan.

Lukuvuoden aikana tapahtuneiden muutosten keskellä olemme pyrkineet hoitamaan pestimme hyvin ja perusteellisesti. Koulutuspoliittinen vastaava tekee todella arvokasta työtä toimiessaan linkkinä opiskelijoiden ja henkilökunnan välillä, ja tämä ajatus on ollut kirkkaana mielissämme siitä lähtien, kun meidät kopoiksi valittiin. Jos kulunutta vuotta pitäisi kuvata yhdellä sanalla olisi se ehdottomasti ”yhteistyö”. Toivommekin, että koposektorin osalta tämä yhteistyö tiivistyy entisestään ja 5

koulutuspoliittinen toiminta ainejärjestöissämme ja niiden välillä on jatkossakin väkevää.

Seuraajillemme haluamme toivottaa onnea ja menestystä lukuvuodelle 2018, pitäkää Puolueen ja koko YFI-laitoksen koposektori vahvana!

Kuluneesta vuodesta kiittäen, Jaakko Havela & Jyri Jalo Puolue ry:n kopot

Taisteluni – HYVY-kurssista työelämään

Niilo Nissinen

Syksy 2014. Tuoreeltaan valtio-oppia pääaineena opiskelemaan päässyt nuorimies kohtasi fuksisyksyn suurimman haasteensa. 100% läsnäolopakolla ja loputtomilta tuntuvilla 08:00 alkavilla luennoilla varustetun hirviön, joka imi elämänilon ja rajoitti alkoholin käyttöä kaikkein kokeneimmillakin konkareilla.

HYVY001, Akateeminen opiskelukyky - muutakin kuin pisteitä -kurssi.

Kurssin suurin saavutukseni oli selviytyä kaameassa krapulassa fuksisitsien jälkeen luennolle ja sankarillisesti allekirjoittaa myös parin fuksitoverini nimet osallistujalistaan. Vain muutamaa luentoa myöhemmin tämä muuttui mahdottomaksi, kun osallistujalistan mukana luentosalissa alkoi myös luennoitsija valvoen, että paperiin päätyi yksi nimi per opiskelija.

Mitä kurssilla sitten käytiin? Itsetuntemusta, tunteiden säätelyä, vuorovaikutuksen kuormaa ja keveyttä, arjen hallintaa, ajankäytön ja stressin hallintaa… ”Mitä v*ttua?” oli yleisin kysymys, joka luentojen teemoista enemmistölle opiskelijoista heräsi. Oliko kurssi 100% läsnäolopakon arvoinen, kun esimerkiksi kielikursseilla läsnäolopakko oli vain 80% kaikista luennoista? Oliko tämä nyt niitä yliopisto-opintoja, joita varten oli kuukausi tolkulla tentattu pääsykoekirjoja? Tarvitsivatko aikuiset ihmiset tällaista opetusta omasta ajankäytöstään?

Kurssi rämmittiin läpi, se jäi historiaan vain korppimerkintänä ja vitutuskin alkoi laantua vuosien varrella. Kandidaatin tutkinto suoritettiin ja työelämän ovet avautuivat. Puolueen tapahtumissa ja uusille fukseille kuunnellessa on mielessä tullut palattua omaan fuksisyksyyn ja sen tapahtumiin: myös tuohon karmeaan HYVY -kurssiin. Vaan puolitoista vuotta politiikan järjestökentällä työskentely on iskostanut allekirjoittaneeseen ripauksen nöyryyttä, eikä kurssin sisältö näyttäydykään enää täysin tarpeettomana.

Työelämä ja vapaa-aika nivoutuvat yhä enenevissä määrin yhteen ihmisten arjessa. Poliittisessa järjestötyössä yhteydenottoja tulee vuorokaudenajasta riippumatta, tavoitettavissa pitäisi olla jatkuvasti ja kyse on jatkuvasta

asiakaspalvelusta, jossa kohtaa hyvin erilaisia ihmisiä: lämminhenkisiä ja ihastuttavia sekä kauheita ihmishirviöitä, jotka tekevät työntekijän arjesta välillä aivan liian vaikeaa. Kun tavoitettavissa pitäisi olla koko ajan ja uutta työtä syntyy sitä mukaa, kun vanhoja saa valmiiksi, on vaikea pitää kiinni perinteisestä 8h/ vrk työajasta. Ja kun työn rinnalla pitäisi opiskella, nähdä kavereita ja ehkä harrastaakin, muuttuu elämä yhä hektisemmäksi.

Jos jo opintojen alussa tarjottua tietoa ajanhallinnasta, stressistä, vuorovaikutuksen kuormasta ja tunteiden säätelystä olisi vaivautunut jotain oppimaan, olisi myös haastavaan ja paikoin kuormittavaankin uuteen työhön siirtyminen ollut helpompaa. Silloin lähinnä v*tutuksen tunteita herättäneestä kurssista olisi voinutkin olla jotain hyötyä, vaikka sen toteutustavasta ja luentojen rakenteesta voisikin olla montaa mieltä.

Kurssin voisi ”myydä” paremmin, luentojen ajankohtaa pohtia uudelleen ja se 100% läsnäolopakko on täysin turha. Kurssin sisällöstä kutienkin on hyötyä, jos ei vielä opiskelujen aikana, niin tulevaisuuden työelämässä. Paljon enemmän kuin krapulassa luentosalin perällä pilkkimisestä.

6

Konflikti 2017: Itämeri

Maria Palmu

Syys- ja lokakuun vaihteessa, Helsingin Santahaminassa, järjestettiin Itämeren tilanteeseen keskittynyt konfliktinratkaisu simulaatio. Tämän simulaation tarkoituksena oli valmistella ja harjaannuttaa osallistujia tulevaisuudessa toimimaan konflikti- ja kriisitilanteissa mahdollisimman sujuvasti sekä ongelmanratkaisukykyisesti. Kansainväliset suhteet ja neuvottelutaidot olivat tämän simulaation keskiössä, mutta sodankäynti sekä rauhanvälitystyön mahdollisuudet olivat suurena osana mukana.

Tavoitteena oli syventää osallistujien ymmärrystä kansainvälisestä politiikasta ja konflikteista asettamalla osallistujat tarkastelemaan kriisejä valtioiden intressien näkökulmasta.

Simulaation kontekstina oli konflikti Itämerellä. Osallistujat oli jaettu 7 ryhmään etukäteen, joista kukin ryhmä edustivat Itämeren alueen valtioiden hallituksia: Suomi, Ruotsi, Viro, Venäjä, Yhdysvallat, Saksa ja Puola. Jokainen osallistuja oli saanut ennakkopereh7

tymismateriaalin omasta valtiostaan, missä esimerkiksi kerrottiin edustamansa valtion intressit, mitä tulisi simulaation aikana myös ajaa. Itse kuuluin Yhdysvaltojen joukkueeseen. Lauantain lopuksi saimme tietää, ketkä kuuluivat ryhmiimme sekä pääsimme hiomaan strategiaamme ja sunnuntaina virallinen simulaatio käynnistyi. Oli jotain aivan sanoinkuvaamatonta, kuinka osallistujat eläytyivät niin vahvasti ja tosissaan simulaatioon.

Tällaiset kokemukset ovat kultaakin kalliimpia ja yksiä parhaimpia tapoja verkostoitua saman alan opiskelijoihin sekä saada kokemusta, mitä ei luennoilla opeteta.

Tapahtuma oli järjestetty todella onnistuneesti ja ammattimaisesti, seminaarit olivat kiinnostavia ja ajankohtaisia sekä puhujat taitavia. Erityisen mieleenpainuvaa oli Pekka Haaviston kertomat omakohtaiset kokemukset toimimisesta neuvottelijana konflikti tilanteissa. Suosittelen lämpimästi jokaista tarttumaan tällaisiin tilaisuuksiin ja osallistumaan rohkeasti!

Kauniiden talojen politiikka

Olli Valjakka

Miksi meidän tulisi sietää rumia taloja? Kuka haluaa asua, katsoa tai kävellä rumien talojen luona? Toivottavasti ei kovinkaan moni. Harmillisesti Suomessa tämä on hyvin yleistä, sillä miten usein kuulee jonkun toteavan viimeisen 65 vuoden aikana rakennetusta talosta, että ”ah onpa tuon talon julkisivu kaunis”? Epäilen että hyvin, hyvin harvoin. Onneksi moni ei jää katselemaan taloja ja etsimään niistä kauneutta, koska tietää jo vastauksen – ei sitä ainakaan talon pinnasta löydy. Toisaalta ehkä se korostaa joidenkin muiden asioiden kauneutta, tuomalla ympäristöön jotain ei niin kaunista.

Kuka on sitten päättänyt, että rakennetaan sen näköisiä taloja kuin rakennetaan? Politologina on aina syytä miettiä, mistä jonkin tekemisen linja juontuu. Yhden näkökulman tähän antaa opetusministeriön ja valtioneuvoston teettämä Suomen arkkitehtuuripolitiikka -ohjelma vuodelta 1998. Siinä tuodaan arkkitehtuurin kolme tärkeintä arvoa esille, ehkä tärkeysjärjestyksessä: käyttökelpoisuus, kestävyys ja kauneus. Jotain näiden priorisoinnista kertoo se, että ohjelmassa mainitaan ”kauneus” kolmesti, ”käyttö” eri yhteyksissä 9 kertaa ja kestävyys jopa hulppeat 16 kertaa. Tätä tosin selittää se, että ohjelmassa on sellaisia lauseita kuin ”Kestävyys on laajentunut rakenteiden kestävyydestä myös ekologiseksi kestävyydeksi.”, joten hieman epäreilusti tässä vertailen.

Tämä antaa kuitenkin viittaa siihen, mitä arkkitehtuurissa painotetaan. Niin ja ”laatu” mainitaan myös eri yhteyksissä 35 kertaa.

Tämä kielii siitä, että julkisivun kauneus on varsin vähän priorisoitu pointti arkkitehtuurissa. Hyödyn miettiminen on vain kustannustehokkainta ja talo on tehty ajatellen sen tarkoitusta, ei katsomista. Tätä näkemystä kutsutaan funktionalismiksi. Se kiteytyy lauseisiin, kuten ”tarkoitus sanelee muodon” ja että talo on ”kone jossa eletään”. Tyyli kehittyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ratkaisuna asuntopulaan ja vanhoihin tehtaiden umpikortteleihin, jotka se sentään voittaa. Laatikkomaiset rakennukset olivat varsin helppoja valmistaa liukuhihnalta ja niiden sijoittelu oli myös varsin kätevää. Funktionalismi oli varsin vaikutusvaltainen liike 20-30-luvuilla,

ja sen vaikutus näkyy varsin pitkälle betonilähiöiden muodossa. Ihmisten muuttaessa kaupunkeihin 60-luvulla herättiin valtavaan asuntopulaan, jonka seurauksena syntyivät betonilähiöt. Näistä Jyväskylässä tunnetuimpana on tietenkin Kortepohja, Tampereella Hervanta ja Helsingissä Pihlajamäki. Googlatkaa tai jopa käykää, näyttävät samoilta.

Nämä kolme edustavat sen ajan kuvaa ja asumisen tärkeintä päämäärää, mikä on ymmärrettävää, sillä kaupunkiväestö kuitenkin tuplaantui 60-luvun jälkeen. Vaikka voi hyväksyä ajan virheet, niin arkkitehtuurissa on se ongelma, että kun ruma julkisivu on luotu, tarvitaan varsin merkittävä poliittinen voima, että se purettaisiin ja tehtäisiin toisenlaiseksi.

Melkein voi verrata, että mitä jos yhä käytettäisiin 60-luvun vaatteita? Toisaalta sen luvun vaatteet olivat varsin kestäviä – kuten nämä rakennukset.

Vaikka tässä nyt kritisoinkin funktionalismia, oli se omana aikanaan valtava parannus maalta muuttaneiden elintasossa. Ei silloin katsottu, miltä se talo ulkoa näytti, vaan tyylikäs valkoinen maali ja betoni edustivat moderniutta ja korkeampaa elintasoa. Vaikka näiden lähiöiden muotoilua ja tyyliä ei voi muuttaa, voisihan niitä vaikka maalata vähän pirteämmin värein. Miltä esimerkiksi näyttäisi Kortepohja, jos sen jokainen talo olisi eri värinen? Varmaankin aika psykedeeliseltä, mutta ainakin piristävämmältä.

Puoluepolitiikassa Vihreän puolueen yksi perustamisperiaatteista oli vastustaa kaupunkien rumia taloja ja huonoa kaavoitusta. Vihreiden perustajajäsenistä ja muutenkin poliitikoista Osmo Soininvaara on luultavasti Suomen merkittävin kauniimman julkisivun puolestapuhuja. Hänen mielipiteensä kiteytyy hienosti eräässä blogimerkinnässä, ”Minusta on paljon mukavampi elää kauniissa kuin rumassa ympäristössä, olkoon se ruma kuinka trendikästä tahansa.” Ja ” Minä hyväksyisin täysin sen, että nykyarkkitehdit kopioisivat vanhaa, jos eivät osaa tehdä itse parempaa.” Trendikkyys jota modernismi ja postmodernismi edustavat, on oikeastaan rumaa, koska se ei pyri kauneuteen. Tämä on silti vain yhden poliitikon mielipide ja muutenkin arkkitehtuuri on nykyään alistettu lähes täysin käyttötarkoituksen ja kestävyyden ikeeseen.

8

Laajemmin Hannah Arendt antaa tähän toimintaan, kuten moneen muuhunkin asiaan, poliittista ymmärrystä – ”Julkiset taiteet rappeutuivat 1750-luvulta eteenpäin, kun taas runous ja musiikki kukoistivat.” Julkisen tilan kadotessa sen tärkein taiteen muoto, arkkitehtuuri, rapistui sen mukana. Ehkä tämän oli tarkoitus mennä vaan näin, taloja ei enää tehdä katsottaviksi vaan enemmän asuttaviksi ja edustamaan erikoisilla muodoillaan modernia elämää. Toisaalta funktionalismissa on se puoli, että se muodollaan osoittaa talon tarkoitusta. Jos katsoo vaikka Jyväskylässä poliisilaitosta, niin antaa se vankan kuvan jämäkästä ja varmasta oikeudesta. Tai kun katsoo jotain betonista kerrostaloa, niin kyllä siitä tulee kuva, että sen sisällä asutaan. Taikka sitten Seminaarimäellä Aallon suunnittelema C-rakennus. Vaikka siinä on omat käytännön suunnittelun ongelmansa (puhumattakaan alakerran vessoista), niin kyllä sen muodosta kokonaisuudessa ja luentosaleista tulee tuntua esteettisestä suunnittelusta.

Talojen ja julkisivun kauneus on seikka, joka on jäänyt historian myötä aina vähemmälle huomiolle, sillä funktionalismin haamu kummittelee yhä. Tietenkin on hyvä, että keskitytään käytettävyyteen, laatuun ja kestävyyteen.

Kuitenkin näiden puolten korostamisella voisi olla jonkinlainen raja jossain. Ja ei, talon kauneus ei ole katsojan silmissä, vaan sen pinnassa.

Kuvassa on kauniita taloja 9

Politiikka vainoaa meitä

Olli Ukkola

viin intresseihin. Se, että Vapaus johtaa kansaa aasialaisten turistien massan keskellä samalla, kun Marat kuolee pienessä salissa potrettien yhteydessä, kertoo paljon Louvren ja vallankumoushistorian suhteesta.

Jyväskylän valtio-oppineille ei ole olemassa hermolomia.

Aiemmista nollaukseen käytetyistä syyskuista viisastuneena lähdin viime kesänä töihin selkeällä suunnitelmalla: Kesän loppuun on jäätävä ainakin kaksi viikkoa matkustukselle, jolloin töitä tai opiskeluja ei mietitä lainkaan.

Viimeistä 10-tunnin työvuoroa lopettaessani ajattelin lähinnä, että kohta ei tarvitse enää ajatella lainkaan. Lentolippu Pariisiin oli hankittu jo hyvissä ajoin (viikkoa ennen), säätiedotus lupasi helteitä mitä Suomessa ei koko kesänä nähty, ja mielikuvani olivat täynnä punaviiniä ja taidetta. Enkä halua myydä Pariisia halvalla, kaupunki on täynnä punaviiniä ja taidetta. Hermoloman puolesta se on valitettavasti myös täynnä politiikkaa.

En voi täysin olla syyttämättä itseäni, sillä valitsemani hostelli sattui olemaan vastapäätä kommunistisen puolueen vanhaa päämajaa. Elokuvien romanttinen Pariisi ei voisi olla kauempana siitä brutalistisesta betonikolossista, jonka kohtasin aina kaupungille lähtiessäni. Ranskan monimutkainen suhde kommunismiin ja Neuvostoliittoon tuli ilmi myös näillä retkillä hostellin ulkopuolelle, sillä lähes poikkeuksetta kuljin kaupungille Stalingradin metroaseman kautta. Ranskalaiset kyllä aina muistuttavat, että Stalingradin kaupunginosa on nimetty taistelun, ei kaupungin tai varsinkaan valtiomiehen mukaan.

En voi myöskään täysin syyttää Kari Palosta, sillä tämän päivän Pariisissa poliittista aspektia ei tarvitse kovin syvältä lähteä kaivamaan.

Terrori-iskujen jälkeinen poikkeustila on edelleen voimassa, mikä näkyi julkisia rakennuksia kiertävistä metalliesteistä sekä turistialueilla sotilaspartioista, jotka eivät ikinä olleet kivenheittoa kauempana toisistaan. Pakolaiskriisi kuulosti korvaani aina liian vahvalta ilmaukselta, kunnes näin joka yö lähemmäs sata ihmistä nukkumassa alikulkusiltojen alla tai ovensyvennyksissä pelkästään lähimmän metropysäkin ja hostellini välillä.

Mutta kyllä puoluelainen luo politiikkaa tyhjästäkin. Suojatiekulttuuri vertautuu nopeasti mielessä vallankumouksellisuuteen ja lakkointoon. Graffitit ovat vastademokratiaa, ja Kansainvälisestä politiikasta haaveileville: kaupungin ikuinen taistelu niitä vastaan näyt- näin Ranskassa haudataan diplomaatit täytyy metaforana yksilön ja yhteisön risteä10

”Villiä” Kiinan muuria

Pelkoa ja inhoa Pekingissä: raakalaismainen opintomatka sosialistisen unelman sydämeen

Ville Larkkonen

Rakkaalla laitoksellamme on joka kevät haettavissa oleva vaihtokohde Kiinan kommunistisen puolueen vuonna 1937 perustamaan Renmin daxue’en, eli Kansan yliopistoon, Pekingissä. Erinäisten vaiheiden jälkeen päädyin lähtemään juuri tänne vaihto-opiskelemaan, ja pian olinkin Kampissa rinkka pakattuna valmiiksi kuukauden reissua Siperian läpi Kiinaan varten. Ituhippinä, tai oikeastaan vain ilmastonmuutoksen vakavuuden tiedostavana yksilönä, olin päättänyt jättää lentomatkustamisen luusereille ja mennä Kiinaan maateitse Siperian rataa pitkin. Jollain aivan hämmästyttävällä sattumalla satuin tapaamaan junassa myös Lapin yliopiston opiskelijan, joka oli myös matkalla Rendaan opiskelemaan.

Renmin yliopisto on mahdollisesti Kiinan paras yhteiskuntatieteiden alalla, mikä käytännössä tuntuu tarkoittavan, että kurssien professorit ovat opiskelleet länsimaisissa ar11

vostetuissa yliopistoissa. Yliopisto on edelleen ykkös- tai kakkos-laitos valmistua Puolueen riveihin (nyt ei puhuta Puolue ry:stä).

En kuitenkaan ole kokenut, että opetus olisi mitenkään erityisen värittynyttä. En yhdelläkään luennolla ole kokenut, että luennoitsija ei uskaltaisi sanoa omia ajatuksiaan (paitsi toki Tianmenin verilöyly on tabu). Yhdellä luennolla luennoitsija pohti, onko Kiina totalitaarinen valtio, mutta toisaalta yhdellä kauppiksen luennolla luennoi vakaumuksellinen kommunisti. Toisaalta opiskelen ainoastaan englanninkielisiä kursseja, eikä mulla oo samoja pakollisia opintoja Maon ajattelusta kuin kiinalaisilla opiskelijoilla (jotka kuulemma käyvät kyseisillä luennoilla nukkumassa). En ole myöskään kuljeskellut pitkin kyliä ”Free Tibet” -paidassa tai huudellut kännissä, että Puolueen pääsihteeri voisi vetää vitun päähänsä, eikä niin kannata tehdäkään.

Mun on tosi vaikea keksiä sitä tulokulmaa, millä mun pitäisi kertoa Kiinasta: puhuako niistä yökerhoista, joissa länkkärit (länsimaalaiset) voivat juoda päänsä täyteen ilmaiseksi, puhuako kommunismista vai kapitalismista, 5000 -vuotisesta historiasta, sivilisaatiosta vai kansallisvaltiosta, Maosta vai Xi Jinpingstä,

Kiinan megalomaanisista projekteista, äärimmäisen vakavista ilmansaasteista, kiinan kielen opiskelusta, kaoottisesta liikenteestä vai kiinalaisten turvallisuusintoilusta. Kiina on kaikkia näitä asioista ja paljon, paljon enemmän. Itselleni Kiina tuntuu ristiriitaisuuksien maalta ja siksi koen vaikeaksi edes yrittää kuvailla, millainen maa Kiina on. Siksi en aio edes yrittää, vaan jätän sen Sinun, rakas puoluelainen, selvitettäväksi itse.

Sen olen kuitenkin oppinut, kuinka länsimaalaiskeskeisiä koulutusjärjestelmämme, ajattelutapamme ja sellaiset projektimme kuten filosofia ja valtio-oppi ovat. Kaksi eri maailmaa elää rinnakkain. Kuten länsimaalaiset kuvittelevat olevansa maailman keskipiste, myös Kiinan nimi on kiinalaisittain Keskivaltakunta, ja Kiina sijoitetaankin usein kiinalaisissa kartoissa maailman keskelle. Siksi jokaiselle meistä olisi hyödyksi käydä näkemässä, miten asiat maailman keskellä koetaan.

Auringonlasku Hua Shanin vuorella 12