Poleemi 1/20

POLEEMI

I 2020

2

TEEMA

4 AJANKOHTAISTA 5 PÄÄKIRJOITUS 7 PUHEENJOHTAJALTA 9 SPEKSI 10 TAUNO SAARELA 13 JUGOSLAVIA 14 MATKALLA ALABAMAAN 17 VETERAANIT 21 VENÄJÄN HISTORIASUHDE 24 HONG KONG 26 DUBAI

36 POLIITTINEN DISKURSSI 38 ÄÄRIOIKEISTO 40 USKONTO 42 SALAILU ITÄRAJAN TAKANA 44 VAIHDOSSA | Runo 45 VUONNA 1992 | Polho 55v 46 1917 | Arvostelu 47 PROPAGANDAKILPAILU

TEEMA

AJANKOHTAINEN

SIS ÄLTÖ

28 AL-HOL 31 ILMASTOAKTIVISMI 32 TRUMP JA SAULI 34 TAIWAN POLEEMI 1/2020 Vastaava päätoimittaja John Helin Päätoimittajat Aino Ikävalko, Anri Liikamaa, Veronika Konnos, John Helin Taitto päätoimittajat, Onni Mustakallio Kansi Valpuri Alanen, John Helin, Gloria Kärki Kirjoittajat Aino Ikävalko, Veronika Konnos, Sara-Maria Maunu, Lyydia Vuorinen, Liina Haanmäki, Miro Leporanta, Markus Patomo, John Helin, Anri Liikamaa, Markus Särkiniemi, Onni Mustakallio, Milja Kalliosaari, Janne Yrjö-Koskinen, Sini Tahvonen, Nuutti Luukkonen, Saana Brusiin, Oona Leinonen, Susanne Sipinen Kuvittajat Anni Takanen, Sabriina Hietaniemi, Onni Mustakallio, John Helin, Gloria Kärki. Elina Nyholm Paino Picaset. Painos 100 kpl. Printin ISSN 1235-4112. Verkkojulkaisun ISSN 2242-9514.­ Palaute poleemi2020@gmail.com. Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry.

Poleemi saa HYYn ­ainejärjestölehtitukea.

3

A JA N KO H TA I S TA Yliopistonlehtori ja dosentti Tauno Saarela eläköityy Jos eläköityy. Saarela on osoittanut olevansa vaikeampi poistaa yliopistolta, kuin keskustapuolue Kuopion kaupunginhallituksesta. Lisää aiheesta sivulta 10 alkaen

YHMU:n opintosuuntapaneeli 27.2 Hei Yhmulainen! Jännittääkö tulevaisuuden opintosuuntavalinta? Vieläkö epäröit valintaasi (me emme, mutta sinä saatat) ja haluaisit kuulla opintosuunnista lisää niitä opiskelevilta?

Yhis lähtee valloittamaan Ukrainan 3.3-7.3 Kevätmatka on ollu suoranainen menestys ja ilmoittautumisen sulkeutuessa ilmoittautumisia on ollut ennätykselliset lähes 30! Varaudu siis perioditauolla somesi täyttäviin Instagram tarinoihin krapulaisista polholaisista pyörimässä Prypjatissa.

Yhiksen kevätsitsit 4.4 Hupsistakeikkaa. Polho ja Taso päätyvät jälleen samaan pöytään ryyppäämään nauttimaan sivistyneesti juomia. Tule siis sitsaamaan ja todistamaan yhteiskuntahistorian opiskelijoiden ikiaikaista ystävyyttä niin pöydässä kuin sen allakin.

Kannunvalajien 75 v Vuosijuhlat 9.5.2020 Haluamme onnistella rakasta tiedekuntajärjestöämme eläkeikän reippaasta ylittämisestä ja annamme vinkkinä jatkopaikaksi ravintolaiva Grand Georgian!

4

Pääkirjoitus John Helin Kuva: Sabriina Hietaniemi

N

uori valtiotieteilijä keuhkosi konservatiiveista, ilmastolainsäädännöstä ja perhevapaauudistuksesta Snellmanian kellarissa. Minä istuin viereisessä pöydässä ja kirjoitin haastattelua puhtaaksi. Poliittisesti valveutunut toverini pohti ääneen sitä, miksi konservatiivit eivät vain myönnä olevansa itsekkäitä ja piittaamattomia. Miksi ei myönnetä totuutta?

Totuus on sanana monitulkintainen. Arkikielessä sitä käytetään synonyymina faktalle, tunnetulle tiedolle, asioille, jotka voidaan varmentaa tapahtuneiksi. Totuus ei ole kuitenkaan aina niin yksiselitteinen. Nykyaikana puhutaan paljon vaihtoehtoisista faktoista ja valeuutisista, jolla kuvaa totuudesta yritetään muokata johonkin tiettyyn suuntaan. Totuuden ja oikeellisen tiedon hämärtymistä käsitellään usein jonkinlaisena uutena ilmiönä, mutta sitä se tuskin kuitenkaan on: ihmiset ovat aina tarkastelleet maailmaa ja yhteiskuntaa omista lähtökohdistaan, luoneet oman totuutensa.

Ehkä totuuksien moninaisuuteen vaikuttaa myös se, että faktoja on vaikeampi romantisoida. On toki varteenotettavaa nousta barrikadeille nälän tai verojen takia, mutta lisää pontta vallankumouksen lippukulkueeseen saadaan luomalla romantisoitu kertomus sortovallasta ja maalaamalla oma narratiivi totuudeksi.

Vaikka moni perusteleekin maailmankuvaansa kylmällä rationaalisuudella tai pragmatismilla katsomme me silti maailmaa oman totuutemme luomien lasien läpi. Siinä ei ole mitään väärää. Subjektiivinen totuus on erottamaton osa inhimillisyyttä: se tekee meistä ihmisiä ja tarjoaa samalla tulevaisuuden pienille polholaisille lopputöihin aiheita, toivottavasti vielä toiset viisikymmentäviisi vuotta.

5

Polhon hallitus 2020

Oona Leinonen Puheenjohtaja

Petriina Matilainen Varapuheenjohtaja

Saaga Syrjänen Sihteeri 1. viestintävastaava

Sara-Maria Maunu 1. opintovastaava

Tuuli Karhunen 1. työelämä- ja alumnivastaava Vuosijuhlavastaava

Miro Leporanta 2. opintovastaava HOL-vastaava

Susanne Sipinen Kulttuuri- ja virkistysvastaava

Aino Ikävalko 2. työelämävastaava Poleemivastaava

6

Emilia Hentunen Yhdenvertaisuusvastaava

Helena Kilpeläinen Viestintävastaava ISHA- ja kansainvälisyysvastaava

Markus Patomo Ympäristö- ja urheiluvastaava

Puheenjohtajalta Rakkaat ystävät ja toverit. Kirjoittelen teille ensi kertaa Polho ry:n puheenjohtajana.

Asiaa olisi paljon, mutta suotua tilaa vähän. Menkäämme siis suoraan asiaan. Hieman aikaa sitten eräs vanhempi tieteenharjoittaja kysyi minulta, tuoreelta puheenjohtajalta, Polhon kuulumisia. Pohdin pitkään, mitä voin hänelle kertoa. Lafka pystyssä ja hyvin menee? Vihdoin vastattuani hänelle, viesti oli pidempi kuin tämä kirjoitus tulee olemaan.

Polholla todella menee hyvin, oli johtopäätökseni. Nyt kerron myös teille, polholaisille, polhonmielisille ja Poleemin muulle lukijakunnalle, mitä kerroin hänelle.

Joskus tuntuu siltä, että Polho on muutamassakin vuodessa muuttunut paljon.

Osittain koulutusuudistuksen takia, mutta myös yleisen valtsikalaisen kehityksen takia.

Muutos on ollut tarpeellinen, jo emerita puheenjohtajamme Roosa Mantila tiesi sen vuonna 2018 kirjoittaessaan Poleemiin muutoksen tarpeellisuudesta. Palatkaamme tähän myöhemmin. Kaiken muutoksen ohella tuntuu kuitenkin siltä, että mikään ei ole muuttunut. Järjestömme on toki pitänyt sopeutua tilanteeseen, jossa uudet opiskelijat eivät tule suoraan Polhoon, ja järjestöjäkin koulutusohjelmassamme on nyt viisi. Polho onkin löytänyt paikkansa keskittymällä ensisijaisesti poliittisen historian opiskelijoiden edunvalvontaan ja työelämäasioihin. Emme ole kuitenkaan tyytyneet yksinomaan tähän, kunnianhimoinen järjestö kun olemme.

Ensisijaiseksi nimetyn tehtävämme ohella olemme säilyttäneet paikkamme uudella järjestökentällä, järjestäen perinteikkäitä tapahtumia siinä missä uusiakin. Kuvasin vastauksessani vanhemmalle tieteenharjoittajalle omaa aikaani Polhossa yhteen hiileen puhaltamiseksi ja hauskanpidoksi. Sitä se on ennen kaikkea ollut ja pyrkimyksemme on taata yhteishenkeä ja hauskanpitoa myös jäsenistölle. Haluamme turvata Polhon olemassaolon tulevaisuudessa aiempien vuosien tapaan vahvana ja aktiivisena toimijana. Tämä tapahtuu ylläpitämällä kuvaa Polhosta houkuttelevana järjestönä ja poliittista historiaa vetovoimaisena tieteenalana. Tässä olemme mielestäni onnistuneet ja vähempään emme tänäkään vuonna tyydy.

Palatkaamme emerita puheenjohtajaamme. Roosa Mantila kirjoitti vuoden 2018 Poleemin ensimmäisessä numerossa siitä, kuinka Polhon on muutettava painotusalueitaan, jotta pääsemme vielä vuonna 2020 juhlimaan 55-vuoden ikäämme. Puheenjohtaja oli nähnyt murroksen ja tunsi järjestönsä. Polho muuttui – ei suinkaan hylkäämällä perinteitään, mutta laajentamalla kenttäänsä, jolla se jäsenistöään palvelee. Toisin sanoen, muutos on ainoastaan rikastuttanut Polhoa. On vuosi 2020, paljon puhuttu vuosijuhlavuosi. Järjestämme syksyllä Polhon 55-vuotisvuosijuhlat, joita kuuleman mukaan viiden vuoden takaiset juhlijat eivät arvokkaiden 50-vuotisvuosijuhlien jälkeen enää uskoneet näkevänsä. Lafka siis pystyssä ja hyvin menee. Puhaltakaamme yhteen hiileen myös jatkossa, unohtamatta sitä tärkeintä, hauskanpitoa.

Oona Leinonen 1.2.2020, Helsinki 7

POLEEMI Päätoimitus 2020

8

Anri Liikamaa

Aino Ikävalko

John Helin

Veronika Konnos

SPEKSI

Ennen esitysviikkoa Teksti: Susanne Sipinen

K

aiken taustalla on omaperäisiä ideoita, niiden työstämistä yhteen sekä lisäksi hiven spontaania rohkeutta. Produktion pienet palaset sulautuvat toisiinsa jopa niinkin selkeäksi kokonaisuudeksi, että sitä on syytä tulla ihastelemaan Arabian Pop & Jazz -konservatorioon.

Kyseessä on nimittäin Valtsikan vuoden 2020 speksi — Kuka tahansa meistä.

Valtsikan speksi — koko tiedekunnan sosiaalispeksi — on interaktiivinen musiikkinäytelmä. Se koostuu musiikista, tanssista, laulusta, draamallisista elementeistä sekä tietenkin yleisön nokkelista omstart -huudoista. Kyseessä on useiden kuukausien harjoittelun aikaansaannos, johon jokainen produktion jäsen on tuonut merkittävän lisän omalla työpanoksellaan. Speksissä jokaista sen elementtiä kohden on useampi vastuuryhmä — näytelmän ohjaaja, käsikirjoittajat, tuotantotiimi sekä bändi-, laulu-, tanssi-, lavastus-, tekniikka-, maskeeraus- ja puvustusvastaavat. Kokonaisuus ulottuu kuitenkin tätäkin laajemmalle jokaiseen yksilöön ja tahoon, joka on hyvää hyvyyttään tukenut speksin toteutumista läpi matkan.

Omalta osaltani speksiin sitoutuminen sai alkunsa kutkuttavasta uteliaisuudesta produktiota kohtaan. Pian speksi vei mukanaan ja näyttelijöille tarkoitetut viikoittaiset iltatreenit piristivät huomattavasti opiskeluntäyteistä arkeani. Ihmeellisintä on ollut huumaavan yhteisöllisyydentunteen kasvaminen ikään kuin huomaamatta. Koen itse olevani toisinaan melko kiusallinen tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, minkä takia jännitin speksiin lähtemistä valtavasti. Speksissä muihin ihmisiin tutustuminen on kuitenkin tuntunut todella luontevalta. Erilaisiin harjoituksiin heittäytyminen sekä tekemisen avoin ja luotettava ilmapiiri ovat tuoneet jäseniä lähemmäksi toisiaan.

Itsensä haastamisen lisäksi hienointa on ollut nähdä koko tiimin kehittyminen sekä upean esityskokonaisuuden muodostuminen. Koko produktiota sitovaa yhteisöllisyyttä on vahvistanut huomattavasti muutama viikko sitten alkaneet läpäriviikonloput; näissä esitys käydään päivässä läpi kerran alusta loppuun. Parhaita hetkiä läpäreissä ovat kuitenkin tauot omien kohtausten välissä, jolloin pääsee seuraamaan muiden työskentelyä. Ei ole upeampaa tunnetta kuin tajuta, että nuo esityksen jäsenet, keiden työskentelyä seuraa aivan valtavalla fanittamisella, ovat myös ihmisiä, keiden kanssa on saanut viettää yhteistä aikaa jo useampien kuukausien ajan — ja aivan varmasti myös jatkossakin.

Toivottavasti speksin huuma välittyy myös yleisöön. Tätä produktiota on tehty rakkaudella!

9

AJANKOHTAINEN

POLEEMI HAASTATTELEE:

Yliopistonlehtori ja dosentti

Tauno Saarela

T

ammikuiseen aamuun satanut lumi on jo muuttunut vetiseksi sohjoksi, kun Poleemin päätoimitus vaeltaa tekemään haastatteluaan.

Kuppalan yllä kohoavan keltaisen rakennuksen sokkelot eivät ole meille tuttuja, mutta onneksi hetken paikallamme pyörimisen jälkeen eteiseen sattuu Kimmo Rentola, joka ohjaa meidät ystävällisesti kohti poliittisen historian yliopistonlehtorin Tauno Saarelan työhuonetta. Siellä tämä harmaapartainen mies, opiskelijoiden keskuudessa tunnettu tuttavallisesti nimellä Tane, istuu kirjoja ja papereita pursuavan työpöydän takana.

Saarela on jo vuosia ohjannut poliittisen historian opiskelijoiden kandeja ja graduja. Nyt viedään kuitenkin viimeisiä: Saarela eläköityy helmikuussa... Vai eläköityykö? Huhut työuran jatkamisesta ovat kiirineet Poleemin korviin. ”Ei se eläkkeelle jääminen ole pidentynyt, mutta olen luvannut hoitaa asiat, jotka olen ottanut tehtäväkseni,” Saarela toteaa ja jatkaa: ”Sehän on tietenkin hyvä lähtökohta, että vastaa siitä, mitä on aikonut tehdä”. Kevyt hymynkare välähtää miehen kasvoilla. Eläköitymisestään huolimatta hän aikoo jatkaa työskentelyä ja opettamista lukuvuoden loppuun saakka.

10

Onko tarkoituksena siis jättää pöytä niin sanotusti tyhjäksi seuraavalle toimeen tarttuvalle? ”Kirjakasat saattavat jäädä,” Saarela veistelee.

Yhmu-sukupolvelle harmillisen tuntemattomaksi jäänyt Saarela syntyi Oulussa vuonna 1952. Tie johti Helsingin valtiotieteelliseen vuonna 1972. Helsinkiin hän päätyi varsin perinteisellä tavalla: ”Tulin junalla,” hän sanoo ja hymyilee.

Jo 1990-luvun puolivälissä Saarela oli tutkijana Helsingin yliopistolla. Opettamaan hän päätyi lähinnä sen perinteisen motivaattorin – rahan – takia, ei niinkään minkään kutsumuksellisen palon kautta. ”Hieman onkin ehkä paradoksaalista, että mä en nyt kovin mielelläni luopuisi tästä tehtävästä.”

Fokukseksi Saarelalle löytyi lopulta kommunismin ja työväenliikkeen historia Suomen kontekstissa. Saarelan tutkimukset ovat keskittyneet erityisesti tämän yhteiskunnallisen liikkeen ja valtaapitävien suhteen tarkasteluun. Tämä sopii hänen mukaansa varsin hyvin laitoksen vanhan kaartin sekaan: ”Mulla on tää aatehistoria sekä yhteiskunnalliset liikkeet ja aatteet, Kimmolla on Kylmä sota ja Suomi-Neuvostoliitto-suhteet sekä kansainväliset kysymykset, ja Pauli

AJANKOHTAINEN

Kettunenhan on kaikkien alojen asiantuntija” Saarela naurahtaa työtovereistaan.

Mikä siinä kommunismissa sitten alkoi kiinnostaa?

Saarela mainitsee gradunsa, joka käsitteli 1920-luvun sosiaalista sivistyneistöä.

Kiinnostus kommunismiin löytyi myös ajasta, jona Saarela opiskeli: ”Kun on itse toiminut poliittisissa opiskelijajärjestöissä 70-luvulla, niin tää oli tällanen teema, joka on ollut lähellä.” Osittain kommunismiin keskittyminen oli myös sattumaa – kun Suomen kommunistinen puolue ryhtyi kirjoittamaan historiaansa, Saarela palkattiin töihin. Mukaan projektiin löysi tiensä myös Kimmo Rentola. SKP:n ajautuessa 90-luvun alussa ”taloudellisiin vaikeuksiin”, kuten Saarela asian ilmaisee,

miehet siirtyivät jatkamaan tutkimusta yliopistorahoitteisesti. Myöhemmin Saarelan väitöskirjakin käsitteli suomalaisen kommunismin syntyä. Kommunismi yhteiskunnallisena liikkeenä ja sen suhde valtaapitäviin kiinnostaa häntä edelleen.

Ajankohtaiset aiheet ovat Saarelan mukaan nousseet viime vuosina entistä tärkeämmiksi yliopisto-opiskelijoille, joskin ne ilmenevät uusin tavoin. Hän mainitsee poliittisen historian opiskelijoiden opinnäytetöiden aiheiden siirtyneen lähemmäs nykyaikaa. ”Eilinen on historiaa, tämäkin päivä on historiaa.”

Entistä useammin opiskelijat ovat kiinnostuneita tutkimaan ilmiöitä, jotka ovat tapahtuneet hiljattain – ennemminkin kuin tutkimaan historiallisia tapahtumia,

11

TEEMA

jotka ovat ajankohtaisia sinänsä, että ne sa myös yhä nykyopiskelijoidenkin kannalauttavat ymmärtämään myös nyky-yhteis­ ta lähihistoriallista merkityksellisyyttä. kuntaa. Hänen opiskeluaikanaan professoNykyajan tutkimussuuntauksista rit eivät olisi välttämättä hyväksyneet nyvaellamme myös poliittisen historian laikypäivään asti kurottelevia aiheita. toksen nykyhetkeen. Laitoksen vanhat Saarela muistelee oman opiskeluaiprofessorit ja lehtorit eläköityvät tulevina kansa professorin, Osmo Jussilan, näkevuosina ja edessä on sukupolvenvaihdos. mystä: ”Aiheen pitää olla sellainen, josta Samalla yhteiskunnallisen muutoksen on jo esitetty jonkinlaisia näkemyksiä, koulutusohjelma on ottanut entisen pojotta se, joka ryhtyy tutkimaan sitä, joutuu liittisen historian kolmivuotisen kankäsittelemään myös niitä. Voidaanhan nydiohjelman paikan ja opiskelijat valitsevat kypäivän asioistakin sanoa jotakin, mutta pääai­neensa vasta toisen vuoden, tai ensi puhujat ovat usein osallisina sen sijaan, syksystä eteenpäin ensimmäisen vuoden, että esittäisivät myöhempiä näkemyksiä”. lopulla.

Nykypäivää hyvin lähellä olevien asioiSaarela muistelee poliittisen hisden tutkimuksessa sekoittuukin helposti torian vanhaa raamattua ja pitkäaikaista poliittinen historia ja valpääsykoekirjaa Suomen tio-oppi. ”Mutta minähän poliittinen historia, jonka tässä olen vain mukautunut “Eilinen on historiaa, kirjoittajakaarti (Osmo siihen mitä tapahtuu ja olen Jussila, Seppo Hentilä ja tämäkin päivä on hyväksy­nyt sen, että ihmiJukka Nevakivi), kooshistoriaa.” set teke­vät tästä nykyajasta tuu poliittisen historian näitä opinnäytteitä,” Saarela professoreista. Omanlaivirnistää. sensa instituution luonut kirja vaihtui, kun Saarelan oman aiheen, kommunisIso Pyörä yhdisti koulutusohjelmat. ”Siinä min, tutkiminen ei välttämättä tunnu enää ehkä menetet­tiin sen verran, että joudumniin merkitykselliseltä nykyaikaiselle nuome miettimään mitähän ne tänne tulevat relle. Toisaalta Neuvostoliiton kaatumiihmiset tietävät tästä Suomen poliittisessen jälkeen avautuneet arkistot ovat myös ta historiasta.” Aiemmin sitä ei tarvinnut mahdollistaneet aiempaa perusteellisemenää opettaa. man syventymisen aiheeseen: Saarela viet­ Pitkä ja polveileva keskustelu läti itsekin Neuvostoliiton kaatumisen jälhestyy loppuaan. On kysyttävä vielä yksi keen aikaa SKP:n arkistoissa Moskovassa. kysymys: mitä suunnitelmia Tanella on Muutos ajankohtaisempaan opineläkepäivilleen? näytetöiden aiheissa heijastaa Saarelan Saarela vastaa pilke silmäkulmassa: mukaan myös yhteiskunnallista muutos­ ”Varmaan olen niin työorientoitunut ihmita suhtautumisessa sosialismiin. ”Ehkä nen, että en osaa lomailla, mutta ehkä voin vielä 70-luvulla työväenliikkeen lupauktaas harjoitella sitä miten paluu tutkijaksi seen paremmasta yhteiskunnasta uskottiin tapahtuu. Sen näkee sitten”. P vahvemmin”, hän sanoo. Uskoa työväenliikkeeseen verottaa nykyään muuttuva työelämä epävarmuuksineen ja hyvinvoin­ tivaltion kasvava byrokratia aikana, jona Teksti: John Helin valtion instituutioita supistetaan. Saarela Kuvat: Sabriina Hietaniemi näkee kuitenkin vaikkapa historiallisen kommunismin ja sosialismin tutkimukses-

12

TEEMA

In difference we are united

J

ugoslavia, suoraan käännettynä eteläslaavien maa, on piirtynyt monien 1990-luvulla syntyneiden mieleen kuvina sodista, tuhosta, hädästä ja kauhusta. Itävalta-Unkarin hajoamisen jälkeen tätä melkein samaa kieltä puhuvien kansojen yhteenliittymää koitettiin ensimmäisen kerran, kun sloveenien, kroaattien ja serbien kuningaskunta syntyi. Kuningaskunta yritti luoda tasavertaista hallintojärjestelmää kolmelle etniselle ryhmälle, mutta historia lujitti itsensä ensimmäisen kerran vahvasti yhden ryhmän taakse: serbit saivat kuningashuoneen, pääkaupungin ja vastuun kehittää yhtäläistä eteläslaavilaista kirjakieltä. Alue oli ollut ennen ensimmäistä maailmansotaa varsin tasapainoinen: osmanit olivat hallinneet Balkanin niemimaan eteläosia ja Itävalta-Unkari pohjoisosia.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen jokainen valtio alueella yritti ainakin jossain vaiheessa vallata jotain muuta toisilta valtioilta.

Serbijohtoinen kuningaskuntamalli ei kestänyt pitkään. Toinen maailmansota ja sen aikana sodittu sisällisota partisaanien ja četnikkien välillä päättyi kommunistipartisaanien ja heitä johtavan Josip Broz Titon voittoon. Marsalkka Titosta tuli diktaattori, ja Jugoslavian kommunistinen liittotasavalta syntyi. Serbien, kroaattien ja sloveenien lisäksi liittotasavaltaan saatiin kolme uuttaa etnistä ryhmää lisää: makedonialaiset, montenegrolaiset sekä Kosovon albaanit. Tito itsessään oli kroaattisyntyinen, mutta ei keskittänyt hallintoa Kroatian alueelle: hän ihannoi serbien yhtenäiskulttuuria ja pääkaupunki tärkeine päätöksentekoinstituutioineen jäi Belgradiin.

Suurin osa meistä tietää, mihin Jugoslavian liittotasavalta päättyi 1990-luvulla. Tuhoisiin, etniseksi leimattuihin sotiin, jota Euroopassa ei oltu nähty sitten toisen maailmansodan. Pakolaiskriisi, taloudellinen ahdinko ja kansanmurha. Liittovaltio hajosi, ja eri kielelliset ryhmät muodostivat omat valtionsa, viimeisimpänä Kosovon vuonna 2008. Serbian rooli oli jälleen keskeinen.

Kun Slovenia julistautui ensimmäisenä osatasavaltana itsenäiseksi, Serbia nousi hyökkäyskannalla.

Pelko siitä, että se menettäisi itselleen tärkeitä alueita nosti etnonationalistiset voimat ja vanhat historiamyytit takaisin pinnalle.

Johtoon astui Serbian sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Slobodan Milošević. Äärinationalisti alkoi toistamaan valtiollisessa viestinnässä Serbian myyttistä historiaa: miten Kosovon alueella vuonna 1389 tapahtunut taistelu ja häviö Osmaniarmeijalle oli Serbian uhri.

Sen jälkeen Serbia joutui Osmanivallan alle. Vaikka tämä uhri oli annettu noin 700 vuotta aikaisemmin, nyt oli Miloševićin mukaan aika nostaa Serbia takaisin omille jaloilleen ja ottaa vastaan uhrauksen vastalahja: saavuttaa Jumalan määräämä Serbian ylivalta muiden eteläslaavilaisten kansojen yli sekä estää uudestaan islaminuskoista itää valloittamasta kristillistä länttä. Nykyään nämä islaminuskoiset eivät olleet enää Osmaneja, vaan albanialaisia ja bosniakkeja, islaminuskoa harjoittavia eteläslaaveja. Myös katoliset kroaatit ja sloveenit olivat vihollisia, koska he edustivat liberaalia länttä ja olivat kadottaneet perinteisen, konservatiivisen kristinuskon merkityksen. Venäjästä, toisesta ortodoksisesta slaavimaasta tuli hyvä ystävä – se ymmärsi Serbian tarkoituksen maailmalla.

Ensiksi sota Kroatian kanssa, katolinen länsi vastaan ortodoksinen itä. Seuraavaksi Bosnia-Hertzegovinan tuho ja siellä Srebrenican kansanmurha: 7000 islaminuskoista bosniakkia murhattiin uskonsa takia – islaminuskoinen itä vastaan kristillinen länsi. Viimeisenä Kosovo vuonna 1995 – albaanit halusivat vapautta, serbit eivät sitä antaneet.

Islam-kristinusko-dikotomia toistui. Milošević syöstiin vallasta 2000. Serbia ei ole päässyt menneisyydestään vieläkään eroon. Kosovo julistautui itsenäiseksi 2008, mutta Serbia ei sitä tunnusta. Historiastaan ei voi päästää irti. P Teksti: Miro Leporanta Kuva: Anni Takanen

13

TEEMA

Lynyrd Skynyrd lipastaskussa Teksti ja kuvat: Nuutti Luukkonen

Y

hdysvallat on jo 1700-luvun lopulta saakka pitänyt itseään demokratian tyyssijana. Ajatus itsenäisyysjulistuksen takaamista oikeuksista elämään, vapauteen ja onnellisuuden tavoitteluun ovat monen yhdysvaltalaisen elämän huoneentaulut. Vuoden 2020 alussa halusin itsekin tutustua tarkemmin tähän piirteeseen Yhdysvaltojen kulttuurissa. Ajatus vapaudesta valtion tyrannialta elää nyky-Yhdysvalloissa edelleen erityisen vahvana eteläisissä osavaltioissa, ja siksi matkakohteekseni valikoituikin Alabama. ”Sweet home Alabama” on suomalaiselle vierailijalle varsin tutun oloinen osavaltio. Asukkaita on vajaa 5 miljoonaa ja vaikka maa-aluetta Alabamassa on vain puolet Suomen vastaavasta, ovat yhtäläisyydet suomalaiseen maaseutuun varsin selkeät. Suuria metsäalueita, jotka ympäröivät erilaisia maatiloja.

Tärkeimpiä elinkeinoja Alabamassa ovat puuteollisuus ja kaivannaiset. Osavaltion talous on samansuuruinen Kreikan talouden kanssa: asukasta kohden osavaltion bruttokansantuote on yksi Yhdysvaltain heikoimmista.

Alabama oli Yhdysvaltojen sisällissodan aikana yksi vahvimmista Konfederaation puolesta taistelleista osavaltioista. Konfederaation joukoista noin kuudesosa eli 120 000 oli alabamalaisia joukkoja. Tämä luku yhdistettynä Alabaman viralliseen mottoon audeamus jura nostra defendere (vap. suom. uskallamme puolustaa oikeuksiamme) on asia, jonka asukkaat muistavat mainita osavaltiostaan puhuessaan.

Tämä ajatus valtiosta vapauksien uhkaajana on edelleen tärkeä osa etelävaltioiden kulttuuria näihin päiviin saakka.

Käytännössä näiden oikeuksien näkyvimpiä ilmentymiä ovat yhtäläinen äänioikeus kaikille Yhdysvaltojen kansalaisille ja tämän oikeuden laajentaminen koskemaan lähes kaikkiin julkista valtaa käyttäviin henkilöihin.

14

TEEMA

Esimerkiksi tuomarit ja piirikunnan sheriffit valitaan Alabamassa suoralla henkilövaalilla, jossa puoluepolitiikalla on suuri rooli.

Toinen, arkipäiväisempi, ilmentymä ovat aseet. Alabamalaiset kuuluvat muiden eteläisten osavaltioiden asukkaiden kanssa koko Yhdysvaltojen aseistautuneimpiin asukkaisiin.

Alabamassa rekisteröityjä aseita on kaksikymmentä kappaletta tuhatta ihmistä kohden.

Tähän luetaan kuitenkin vain rekisteröintiä vaativat aseet kuten kiväärit, rynnäkkökiväärit, karbiinit ja konepistoolit. Esimerkiksi puoliautomaattiset pistoolit ovat rajattu rekisteröinnin ulkopuolelle ja jo pelkästään pistoolinkantolupia on myönnetty osavaltiossa enemmän kuin osavaltiossa on rekisteröityjä aseita. Alabaman osavaltion mukaan viidesosalla aikuisista on lupa piilotettuun pistoolinkantoon. Lisäksi aseen avoin kanto on luvallista, eikä siitä ole olemassa tilastoja. Oman kokemukseni mukaan kadulla kävellessä noin joka neljäs vastaantulija iästä tai muusta ominaisuudesta riippumatta kantoi asetta. Oheinen kuva saattaa hieman avata aseiden määrää normaalissa keskiluokkaisessa alabamalaisessa perheessä. Niistä vain kolme suurinta on rekisteröity.

Vapaus ja oikeudet eivät kuitenkaan Alabamassa ole aina kuuluneet läheskään kaikille. Raaka-aineen tuotantoon taloutensa nojaavana osavaltiona Alabama hyödynsi orjuutta laajasti. Orjuuden jäljet näkyvät edelleen Alabaman yhteiskunnassa, vaikka vähemmistöjen syrjintä on peitellympää kuin 1950-luvulla, jolloin Alabaman valkoiset vallanpitäjät taistelivat verisesti pitääkseen rotusyrjintäjärjestelmän voimissaan. Ei olekaan ihme, että kansalaisoikeusliikkeen näkyvimmät konfliktit, kuten

Rosa Parksin bussiboikotti ja Alabaman yliopiston konflikti tapahtuivat juuri Alabamassa.

Ensimmäinen tapahtuma on varmasti monelle myös Suomessa tuttu, mutta jälkimmäinen ei välttämättä. Rotuerottelun loppuminen vuonna 1963 liittovaltojen tasolla edellytti myös Alabamaa päästämään tummaihoiset opiskelijat yliopistoon. Tästä suivaantuneena itse osavaltion kuvernööri George Wallace meni seisomaan yliopiston etuovelle tavoitteenaan estää ensimmäisten tummaihoisten opiskelijoiden pääsy yliopistolle. Alabama osavaltiona taipui virallisesti vasta 1970-luvun alkupuolella liittovaltion yhdenvertaisuuslainsäädännön edessä ja päästi mustat täysivertaisesti mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan.

“Noin joka neljäs vastaantulija iästä tai muusta ominaisuudesta riippumatta kantoi asetta”

Vaikka rotuerottelun loppumisesta osavaltion virallisella tasolla on alle 60 vuotta olisi varsin naiivia olettaa, että se olisi täysin poistunut.

Esimerkiksi politiikassa toimii useita toimintamalleja, joilla mustaa kansanosaa on pyritty marginalisoimaan. Räikeimpiä näistä ovat erilaiset lainsäädännölliset keinot, joilla vähemmistöjen mahdollisuuksia äänestää on heikennetty. Muun muassa kuvallisen henkilökortin vaatiminen äänestäjäksi rekisteröityessä on vaikuttanut erityisesti useimmiten demokraatteja äänestäviin vähemmistöihin. Tähän yhdistetyt säästötoimet, jossa osavaltio vähensi ajokorttitoimistojaan erityisesti alueilla, jossa mustien asukkaiden suhteellinen osuus on erityisen suuri, vähensivät mustan kansanosan mahdolli-

15

TEEMA

suuksia äänestää ja ne ovat osaltaan olleet vankistamassa republikaanien valtaa osavaltiossa.

Erityisesti Maggie Astorin 23. Kesäkuuta 2018 New York Timesissa julkaisema artikkeli tuo ongelman erityisen hyvin esille. Astor käsittelee ongelmaa laajemmin ja tuo esille monia muita vähäisempiä, mutta kokonaisuutena merkittäviä keinoja, jolla vähemmistöjen äänestysmahdollisuuksia on heikennetty.

Miten Alabaman demokraattinen järjestelmä sitten toimii, jos siihen osallistuminen on asein turvattava oikeus? Äänestäjien määrällä katsottuna ei kovinkaan hyvin. Yhdessä Yhdysvaltojen historian polarisoituneimmista presidentinvaaleissa 2016 äänioikeuttaan käytti 66,8% kansalaisista. Tämä lukema kuulostaa varsin korkealta, onhan se lähes samalla tasolla Suomen presidentinvaalien kanssa. Mitä luku Alabaman luvuista ei käy ilmi on, että äänioikeus vaaleissa edellyttää äänestäjäksi rekisteröitymistä, joten koko Alabaman kansalaisista, jotka voisivat äänestää, luku on vain 57%. Erityisen ongelmallisena paikalliset pitävät pienempiä, piirikunnallisia vaaleja, joissa valitaan muun muassa paikalliset sheriffit ja ehdonalaistuomarit. Näissä vaaleissa äänestysprosentti ei käytännössä nouse yli kahdenkymmenen ja sen on johtanut mielenkiintoisiin tapahtumiin: Shelbyn piirikunnassa, jossa vierailin, ehdonalaistuomarilla, Allison S. Boydilla ei ole minkäänlaista lakitaustaa. Hän hyödynsi valinnassaan erityisen hyvin sosiaalisia suhteita, joita hän itse ja paikallinen republikaanipuolue oli onnistunut alueelle luomaan.

Vietettyäni puolitoista viikkoa Alabamassa voin kertoa olleeni hämmentynyt paikallisen demokratian heikosta tilasta. Olin pitänyt yhdysvaltalaista, eri tasoisiin vaaleihin nojaavaa, järjestelmää erityisen hyvänä kansalaisten osallistamisen kannalta. Tutustuttuani tarkemmin tähän järjestelmään olen hämmästynyt, kuinka paljon paikalliset näkevät tässä järjestelmässä puolustettavaa. Suurilta osin se on järjestelmä, joka mahdollistaa manipuloinnin ja oikeiden ihmisten asettamisen heille järjestettyihin virkoihin. Silti paikalliset ovat tyytyväisiä niin kauan, kun hallinto ei tunge nenäänsä heidän asioihinsa.

Tai ainakaan heidän asekaappiinsa. P

16

TEEMA

Viisikymmentäviisi senttiä Teksti: Beata Maria

K

ävelin helmikuun ensimmäisellä viikolla Kampissa ja kohtasin Vete­ raanikeräystä suorittavan merivoi­ mien tummaan pukuun pukeutuneen varusmiehen. Päätin kaivaa taskujani en­ simmäistä kertaa koskaan, ja löysin ko­ likoita. Lähestyin kolikkopurkkia. Jokainen meistä on varmasti joskus ajatellut hyvänte­ keväisyysaatteiden äärellä, mihin raha todellisuudessa menee. Pitääkö meidän kokea sympatiaa Suur-Suomen sotaan läh­ teneitä veteraaneja kohtaan?

Lyhyen ja hektisen tammikuun aikana tuli luettua kirjoja. Käteen tarttui­ vat muun muassa 2000-luvun alussa Fin­ landia-ehdokkaaksi päässyt Marsipaaniso­ tilas, sekä välirauhan aikana julkaistu Kollaa Kestää. Lundbergin Marsipaanisotilas on fiktiota ja kertoo toisesta maailmansodasta suomenruotsalaisen perheen kokemuksien kautta. Kollaa kestää perustuu kirjoittajan­ sa, E. Palolammen päiväkirjamerkintöihin talvisodasta. Oli mielenkiintoista lukea faktaa sekä fiktiota samasta aiheesta, sillä molempien kirjojen herättämät tunteet olivat varsin samanlaisia. Menetys ja elämän jatkuva epävarmuus on kamalaa, ja raflaavan lukemiston jälkeen voin onnelli­ sesti todeta eläväni rauhan aikaa.

Mielestäni on kuitenkin hyvä tar­ kastella Palolammen Kollaan muistojen totuusperää, esimerkiksi kirjan julkai­ semisajankohta on kriittinen. Vanhan kirjan sivuilta voi aistia niin pölyn kuin välirauhan aikaisen propagandan, mut­ ta myös varovaisuuden Neuvostoliittoa kohtaan. Toisaalta lukiessa mieltä lämmitti

Kollaan rintamahuumori ja suomalainen kekseliäisyys niukoissa olosuhteissa, sitä ei Palolampi varmasti ole tarinoinut tyhjästä. Todellisuudesta voidaan, ja usein varmasti kirjoitetaankin, muotoil­ tua totuutta. Kirjavinkkauksena suosit­ telen kuitenkin aloittamaan Marsipaani­sotilaasta; se on kansantajuisempi, mut­ ta kuvaa niin kotirintaman kuin sotilaan tunteita yhtä hyvin tuloksin. Marsipaani­ sotilaassa eletään elämää kuin viimeis­ tä päivää, mutta toisaalta alistutaan so­ dan kauhuihin, ja rintamalla kohdattuja vaaran paikkoja kohtaan koettu välinpit­ ämättömyys tuntuu lukijasta suorastaan mielettömältä.

Palaan Kamppiin ja Veteraani­ keräykseen. Annoin osani ja pudotin sini­ seen muovilaatikkoon kokonaiset viisi­ kymmentäviisi senttiä. Jos et vielä tiennyt mitä varten Veteraanikeräystä toteutetaan, kerron sen sinulle. Veteraanit ovat pieni­ tuloisia kunniakansalaisia, joiden eläke ei aina riitä kattamaan tarvittavia lääkkeitä tai apuvälineitä. Varainkeruun tuotto käyte­ tään ikäihmisten perustarpeisiin.

Siis ovatko veteraanit köyhiä ja uhreja vai ryöstöretkelle lähtenyttä entistä nuorisoa? Mielestäni vastaus löytyy jostain välimaastosta. He ovat sodan kauhuja koke­ neita yksilöitä. He ovat eläneet olosuhteissa, jossa kukaan ei toivoisi lähimmäisen elävän.

Tammikuun aikana oppimani si­vistyksen myötä, niin varovaisen faktan kuin rohkean fiktionkin kautta, tiedän pudottavani vielä jatkossakin siniseen rasiaan sen viisikym­ mentäviisi senttiä. P

17

Twitter esse delendam Teksti: Markus Särkiniemi Kuvitus: NeONBRAND on Unsplash

S

osiaalinen media ja sen seuraukset ovat olleet vain haitaksi yhteiskunnalle. Vaikka nämä uudet kommunikaation muodot ovatkin mahdollistaneet ennennäkemättömällä tavalla ihmisten välisen kanssakäymisen, informaation jakamisen helppouden, sekä maantieteellisesti käytännössä globaalien ystäväverkostojen luomisen, ovat ne myös osoittaneet kasvavissa määrin varjopuolensa yhteiskuntiemme kannalta. Nämä varjopuolet ovat moninaisia, ja koska olen pessimisti sekä dystoopikko öyhöttäjä, maalaile niitä seinille seuraavien sivujen ajan.

Ensimmäinen selkeä varjopuoli tulee sosiaalisten medioiden luonteesta yksityisinä yrityksinä eli “palveluntarjoajina” joiden pääasiallinen motivaatio on taloudellisen tuoton takaaminen osakeomistajilleen. Tämä tuotto voidaan taata usealla eri tavalla, joista ilmiselvin ja mahdollisesti ärsyttävin on mainonta.

Mainokset, jotka hyppäävät silmille selatessasi Facebookia, Twitter trendeissä loisivat markkinointisloganit, tai YouTube-videon keskeyttävät mainosvideot (kyllä, luokittelen YouTuben yleisesti samaan kategoriaan kuin muutkin sosiaaliset mediat), ovat olleet riesana vuosikaudet näitä palveluita käyttäville, ruokkien jatkuvaa algoritmien kehityskilpailua

18

mainostajien ja erinäisten mainonnan esto-ohjelmien välillä.

Edellä mainittu mainonta on sinänsä kuitenkin vielä viatonta verrattuna kohdennettuun mainontaan, eli yksittäisille käyttäjille suunnattuihin mainoksiin, jotka perustuvat sosiaalisten medioiden keräämään henkilökohtaiseen dataan kustakin käyttäjästä. Heidän kaveripiirinsä, ryhmänsä, asiat mitä he näillä alustoilla seuraavat, videot mitä he katsovat, viestit mitä he lähettelevät, tiedot mitä he itsestään jakavat, ovat kaikki raakaa dataa, joita näiden alustojen omistajien kehittämät algoritmit voivat analysoida löytääkseen juuri sen mainoksen, mikä parhaiten tepsii kuhunkin käyttäjään. Tämän henkilökohtaisen datan käyttö mainontaan ja markkinointiin on noussut uutisiin muun muassa Facebookin ympärille nousseiden skandaalien kautta, mutta Facebook on vain yksi esimerkki laajemmasta trendistä.

Ihmisten henkilökohtainen data on miljoonien arvoista, kunhan vain ostajana ovat oikeat tahot. Tapa millä tätä dataa käytetään ei ole juuri minkäänlaisen valvonnan alla. Se, että Mark Zuckerbergin Yhdysvaltain kongressille antamien lausuntojen mukaan Facebook jakoi dataa vain “luotetuille kumppaneille” joihin

kuului muita jättimäisiä Piilaakson yrityksiä kuten Yahoo, Amazon ja Microsoft, tuskin herättää kenessäkään erityisempää luottamusta datan jakamista kohtaan.

Datan jakaminen yksityisille yrityksille on oma asiansa, josta on syytä ollakin huolissaan, mutta vielä huolestuttavampi tosiasia on se, että sosiaalisen median aktiivikäyttäjien henkilökohtainen data, somekäyttäytyminen, poliittiset mieltymykset, ihmissuhteet yms. ovat ainakin teoriassa yhtä lailla valtioiden saatavilla. Voisimme luulla, ettei meidän täällä liberaalissa lännessämme tarvitsisi pelätä sitä, että valtio ryhtyisi valvomaan viestittelyämme tai ryhtyisi repressiivisiin toimiin sen perusteella mitä jokin ”big data” - algoritmi meidän somepreesensimme perusteella kertoo. Tuo luulo on kuitenkin sekä naiivi, että vastoin nykytilanteen todellista laitaa.

Valtiollisilla toimijoilla on viime vuosikymmenen aikana noussut selkeäksi ja kasvavaksi intressiksi ihmisten sosiaalisen median käytön valvominen ja moderoiminen. Vaikka meillä ei lännessä (vielä) ole Kiinan “social credit” -järjestelmän kaltaista massiivista valvonta-algoritmia, joka arvottaa yhteiskuntakelpoisuuttamme käytöksemme ja mielipiteidemme perusteella, eivät asiat meilläkään ole menossa erityisen hyvään suuntaan. Lainsäädännölliset muutokset, tai ennen someaikaa säädettyjen lakien käytäntöönpano, on johtanut siihen, että ihmisiä on esimerkiksi Isossa Britanniassa tuomittu jopa vankilaan Twitteriin lähetettyjen twiittien perusteella. Vaikka kyseessä olisikin loukkaavia, rasistisia ja muita vihapuhe-termin epämääräisen kategorian alle sopivia viestejä, se että ihmiseltä voidaan evätä hänen vapautensa jopa vuosiksi pelkkien Twitter-viestien takia, on itsessään jo mielestäni täysin moraalisesti hyväksymätöntä. Tällainen reagointi ihmisten käytännössä täysin triviaaliin viestittelyyn alustalla, jolla kenenkään ei loppupelissä ole pakko lukea tai seurata ketään, jota he eivät itse halua, on täysin hysteeristä ja ei anna hyvää kuvaa siitä suunnasta, mihin läntinen sananvapauden kulttuuri on kehittymässä.

Nämä ylireagoinnit ovat osaltaan kuitenkin vain heijastus yleisestä ilmapiiristä, joka

sosiaalisissa medioissa on kehittynyt. Pääosa sosiaalisen median alustoista eivät luonteensa puolesta kannusta erityisen rakentaviin keskusteluihin, varsinkaan rajusti eriäviä mielipiteitä omaavien ihmisten välillä. Sen sijaan näille alustoille on tyypillisempää ajautua keskustelukulttuuriin, jossa ihmiset linnoittautuvat omiin, samanmielisiin “kupliinsa”, joista silloin tällöin heitellään lokaa toisten “kuplien” kiusaksi.

Jack Dorsey Piilaaksossa sijaitsevassa luksusasunnossaan rikastuu kaikella sillä datalla, mitä Twitter saa kerättyä tästä banaalista sirkuksesta.

Twitter on malliesimerkki tällaisesta somekäytöksestä, jossa mainos- ja muiden bottien lisäksi rehottavat lähinnä trollitilit sekä eri “oikeamielisten” ihmisten ryhmittymät, jotka ylläpitävät “kupliaan” laajojen blokkilistojen avulla, samalla vakuuttaen toisiaan omien näkemystensä hyveellisyydestä. Lisää soppaan kaiken maailman narsistisia itseään markkinoivia wannabe internet-“tähtiä”, politiikkoja sekä julkkiksia, sekä teknologiaa täysin ymmärtämättömiä boomereita, ja tuloksena on ehkä kuppaisin julkisen keskustelun alusta koko lajimme historiassa. Alusta, jolla ihmiset lähinnä pyrkivät pönkittämään jo vakiintuneita näkemyksiään, solvaamaan kuvitteellisia vihollisiaan ja vastustajiaan, sekä osoittamaan omaa moraalista puhtauttaan omalle viiteryhmälleen, samalla kun Jack Dorsey Piilaaksossa sijaitsevassa luksusasunnossaan rikastuu kaikella sillä datalla, mitä Twitter saa kerättyä tästä banaalista sirkuksesta.

Twitterin, ja muiden sosiaalisten medioiden menestys, on taannut vain sen, että ihmiset ovat unohtaneet nettiketin (jota tuskin edes opetetaan enää peruskoulussa), ja ajautuneet dialogimalleihin, jotka on tieteellisesti suunniteltu maksimoimaan käyttäjien osallistuminen ja sovellusten käyttö ruokkimalla

19

addiktoivia dopamiinisyklejä aivoissamme. Tämä käytännössä tuottaa keskusteluilmapiirin, joka synnyttää vain ja ainoastaan polarisaatiota, stressiä ja täysin turhaa draamaa ihmisten välille.

Lisäksi, koska keskivertoihmisen media lukutaidossa ei ole hirveämmin kehuttavaa, leviää virheellinen, tai suoraan valheellinen tieto näillä alustoilla kuin koronavirus Kiinassa. Editoidut kuvat tai videot, kontekstistaan irrotetut – tai suoraan tekaistut – lausunnot, täysin merkityksettömien henkilöiden mielipiteet, joita markkinoidaan jonkin ryhmittymän näkemyksinä, taulukot sekä tilastot raflaavilla väitteillä maustettuina, kaikki ovat omiaan muokkaamaan ja kierouttamaan ihmisten mielipiteitä: yleisesti entistä radi-

"Naurettavuudestaan huolimatta julkisen keskustelun tila on silti huolestuttava, sillä sen vaikutukset yhteiskuntaamme ovat kaikkea muuta kuin positiiviset." kaalimpiin ja omista jo olemassa olevista näkemyksistään itsevarmempiin suuntiin. Nämä sosiaalisen median internetsotilaat ovat yhä useammin jostain käsittämättömästä syystä nousseet jopa perinteisen median otsikoihin,

20

kaiken maailman twitter-skandaalien seurauksena. Absurdiudessaan tämä on jo melkein hauskaa.

Naurettavuudestaan huolimatta julkisen keskustelun tila on silti huolestuttava, sillä sen vaikutukset yhteiskuntaamme ovat kaikkea muuta kuin positiiviset. Se, että ihmiset leiriytyvät toisiaan vastaan, demonisoivat toisiaan, ja näkevät toisensa suorastaan moraalisesti pahoina ihmisinä poliittisten erimielisyyksien takia, luo asetelman, jossa poliittinen dialogi muuttuu vain ja ainoastaan valtataisteluksi, mikä taas on omiaan rikkomaan yhteiskuntarauhamme pitkällä tähtäimellä. Valheellisten lastensuojeluilmoitusten levittely Twitter-riitojen takia, työnantajille soittelu työntekijän “väärien” poliittisten mielipiteiden takia, valheiden levittely ja vastaava eivät rakenna kestävää, dialogille ja argumentoinnille perustuvaa keskustelukulttuuria, vaan rappeuttavat sen perusteita. Kuplaantuneet ja radikalisoituneet some-yhteisöt taas ovat omiaan ruokkimaan yllä kuvailtua käytöstä.

En tiedä, mikä yhteiskunnallinen ratkaisu sosiaalisen median varjopuolille on, mutta yksilötason helpotukseksi tälle hulluudelle siteeraan historiantutkija Teemu Keskisarjaa: Jos jättäydyt pois somesta, lopetat internetin keinoelämässä piehtaroimisen, sen sijaan meet töihin, tai hanki vaikka koira, niin ei tarvii tuolla tavalla.” P

TEEMA

”STALIN OLI ATOMIMME JA MAAILMANKAIKKEUTEMME – MEIDÄN TIEMME TÄHTIIN.”

Teksti: Sini Tahvonen

Diktaattorin muotoinen maailmankaikkeus Neuvostoliitto vuonna 1939: Josif Stalinin alullepanemissa vainoissa ja puhdistuksissa kuoli eri laskelmien mukaan 600 000 – 1 300 0000 neuvostokansalaista.

Kiivaimmat vainon vuodet sijoittuivat toista maailmansotaa edeltäneille vuosille. Vainojen kohteena olivat satunnaisesti ja vähemmän satunnaisesti laaja skaala eri Venäjän kansanryhmiä: sosialismin vihollisista sen suurimpiin puolestapuhujiin. Uhreja olivat mm. entiset kulakit, kirkonmiehet, terroristit, bandiitit, neuvostovastaiset ryhmät, entiset neuvostoeliitin jäsenet, uusintarikolliset ja ulkomailta paluumuuttajat. Vainot koskettivat käytännössä lähes jokaista neuvostokansalaista: jokainen tunsi tai tiesi jonkun, joka oli karkotettu tai joutunut vankileirille.

Venäjä vuonna 2019: Vastatessa kysymykseen ”Mikä on yleinen suhtautumisesi Staliniin?” positiivisesta suhtautumisesta kertoivat 51% vastanneista. Luku on ollut tasaisessa kasvussa vuodesta 2009 lähtien.

Vastauksena kysymykseen ”Millaista roolia Stalin mielestäsi näytteli tämän maan historiassa?” piti roolia positiivisena jopa 70% vastaajista.

Neuvostoliiton kaatumista surivat kysyttäessä 66% vastaajista.

N

euvostoliiton historia on venäläisestä näkökulmasta yhä tietämättömyyden ja salailun peitossa. Stalinin kuoltua vuonna 1953 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi nousi Nikita Hruštšev. Hän aloitti epävirallisen destalinisaation kauden ja irroittautui Stalinin ympärille rakennetusta henkilökultista. Tämän suurempaa destalinisaatiota ei kuitenkaan Neuvostoliiton ja Venäjän historiassa ole koskaan toteutettu; edes glasnostin aikaan 80-luvulla ei Stalinin vainojen tapahtumia käsitelty juuri lainkaan. Mikäli verrataan Saksassa toisen maailmansodan jälkeiseen ja jossakin muodossa yhä jatkuvaan natsi-Saksan ajan tapahtumien kansalliseen käsittelyprosessiin, on neuvostohistorian tapahtumien läpikäynti ollut lähes olematonta.

Neuvostonostalgia ja kaipuu entiseen on Venäjällä yleistä. Neuvostoaikoihin kaivataan takaisin päällisin puolin pääasiassa taloudellisista syistä: kysyttäessä suurin osa ilmoittaa tärkeimmiksi syiksi suruun Neuvostoliiton kaatumisesta yhtenäisen talousjärjestelmän katoamisen, entisenlaisen suurvalta-aseman menettämisen ja ”yleisen epäluottamuksen ja happamuuden” lisääntymisen. Elintaso ja taloudelliset olosuhteet heikkenivätkin merkittävästi Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisinä vuosina, vaikkei tilanne hyvä sen kaatumista edeltävinäkään vuosina ollut. Stalinin voimakas ihailu nykypäivänä voikin olla yleisen neuvostonostalgian sivutuote. Ainoa selitys ilmiölle tämä ei kuitenkaan ole.

21

TEEMA

Toinen maailmansota eli tuttavallisemmin ”Suuri isänmaallinen sota” on yhä yksi venäläisen kansallisen itsetunnon tärkeimmistä kulmakivistä. Se oli neuvostoaikana propagandan ydintä: mikään muu ei symboloi Neuvostoliiton suuruutta paremmin, kuin muun maailman pelastaminen natsi-Saksan varjon alta. Kysyttäessä, vainojen vääryydet oli valmis antamaan anteeksi 64% vastaajista sillä perusteella, että suhteessa Staliniin kaikista tärkeintä oli pohjimmiltaan suuren isänmaallisen sodan voitto. Suuri isänmaallinen sota on yksi tärkeimmistä todisteista maan mahdista, ja siksi sen merkitys on suuri. Stalin assosioidaankin voimakkaasti sodan voittamisen mahdollistajaksi: hänessä materialisoituu aika, jolloin maa oli mahtavimmillaan. Laajemmin katsoen venäläisten kansallinen identiteetti ja nykyinen nationalismi perustuvat pitkälti maan suurvalta-asemaan ja sen jatkuvaan todisteluun esimerkiksi jokavuotisissa suurieleisissä voitonpäivän juhlissa 5. toukokuuta. Samalla nykypäivän voitonjuhlallisuuksilla pyritään muistuttamaan, että vastaavanlaiseen suursodan voittoon pystyttäisiin yhä vieläkin.

Stalinia ihailevien venäläisten kasvavien prosenttilukujen voi tulkita kertovan laajemmin venäläisestä ihmis- ja johtajakuvasta.

Venäjän historiassa ei juuri ole esimerkkejä hyvistä johtajista, jotka olisivat aidosti ajaneet kansalaistensa etuja – Romanovien tsaarihallinto oli varsin julmaa kansalaisiaan kohtaan, ja neuvostoajan tilanteen tiedämmekin. Yksi selitys välinpitämättömyydelle Stalinin hirmuteoista on se, ettei johtajalta tosiasiassa demokraattisia otteita kaivatakaan. Venäjällä vallitsee johtajien suhteen vaihtoehdottomuuden tunne: kun lähihistoriassa ei ole esimerkkejä parem-

Kun lähihistoriassa ei ole esimerkkejä paremmasta, tukeudutaan ihailtavan johtajan metsästyksessä muihin meriitteihin, kuten valtion aseman vahvistamiseen maailmalla 22

masta, tukeudutaan ihailtavan johtajan metsästyksessä muihin meriitteihin, kuten valtion aseman vahvistamiseen maailmalla. Saattaakin olla, että venäläiset eivät edes odota johtajiltaan väkivallattomuutta ja kansalaisten etujen ajamista. Kun valtio ja väkivalta kulkevat kansalaisten käsityksissä käsi kädessä, selittyvät myös Putinin korkeat kannatusluvut ja tämän itsevaltaisuuden vastustuksen puute.

Venäläisten käsitys Stalinista ei nojaudu pelkästään historiallisiin mielikuviin.

Putinin hallinto on tunnettu propagandavoimastaan: maan mediat ovat käytännössä presidentin Yhtenäinen Venäjä-puolueen hallinnassa, ja toisinajattelijoiden liikkumatila on viime vuosina vähentynyt entisestään.

Sen lisäksi, että Venäjällä on pitkään voitu julistaa kansalaisjärjestöjä ja muita organisaatioita ulkomaisiksi agenteiksi, vuoden 2019 lopulla tuli voimaan laki, joka sallii myös yksityishenkilöiden leimaamisen agenteiksi.

Itse ulkomainen agentti -käsite on – ironista kyllä – neuvostoajalta juontava poliittista toisinajattelijaa tarkoittanut termi, joka edelleen toimii tehokkaasti tahojen leimaamiseen epäluotettaviksi kansan silmissä. Putinin hallinto ei kuitenkaan ole suoraan hyödyntänyt propagandaa kansan Stalin -kuvan parantamiseksi, vaan se on käyttänyt siihen hienovaraisempia keinoja. Putinille on suotuisaa nostaa Stalinin suhteen esiin nimenomaan hänen ansioitaan sotien saralla, ja siten vahvistaa omaa legitimiteettiään. Krimin valtauksen voi tulkita olevan presidentin tarjoama versio Suuren isänmaallisen sodan voitosta. Hän on välttänyt lausumasta mitään suoraa entiseen johtajaan liittyen, mutta ei maan johdon suunnalta Stalinin vainoja ole suoraan juuri tuomittukaan. Putin on esimerkiksi juhlistanut FSB:n seuraajan KGB:n syntymäjuhlia ylistäen sen suuria saavutuksia – KGB oli yksi tärkeimmistä vainojen käytännön toteuttajista. Kaikki tämä johtaa yleiseen, jo tilastoissa näkyvään sekavaan moraaliapatiaan: samat ihmiset, jotka vastaavat Stalinin olevan suuri johtaja, toivovat kyselyissä myös destalinisaation aloitusta.

TEEMA

Mutta miltä näyttääkään venäläisen Stalin-fetisismin tulevaisuus? Tilastoissa Stalinia eniten ihailevat löytyvät ikäjakauman vanhimmasta päästä. Nuoremmassa polvessa välinpitämättömyys Stalinia kohtaan on ollut nouseva trendi, eikä nuorempien venäläisten identiteetin sitoutuminen neuvostomenneisyyteen ole yhtä vahvaa kuin vanhemmilla.

Toisaalta, kun Stalinia kohtaan suopeiden venäläisten määrä kasvoi yhdessä vuodessa kymmenen prosenttiyksikköä 51 prosenttiin vuoteen 2019, tapahtui merkittävin muutos juuri nuorison parissa. Stalin näyttäytyykin nuorison parissa myyttisenä hahmona.

Diktaattorilla on myös meemiarvoa varsinkin suosiotaan kasvattaneissa antielitistisissä piireissä; hänen hahmonsa, ei niinkään hän oikeana henkilönä, symboloi jonkinlaista viimeistä taistelua vallanhimoisia byrokraatteja vastaan.

Toivo Venäjän demokraattiselle tulevaisuudelle lasketaan silti nuorten varaan.

Hyvältä ei tämän kannalta tällä hetkellä näytä: Putinin tammikuussa julkistamat muutokset

perustuslakiin, hallituksen ero ja pääministerin korvaaminen tuntemattomalla teknokraatilla vaikuttavat vain pohjustukselta vallassa pysymiselle vuoden 2024 vaalien jälkeenkin, jolloin hänen nykyisten lakien mukaan tulisi päättää viimeinen kautensa. Hatarasta ja 20 vuotta samoin keulakuvin toimineesta oppositiosta tuskin on Putinin koneistolle vastusta. Putinin alkukauden suosiota ylläpitäneestä tasaisesta talouskasvusta ei kuitenkaan ole enää juuri merkkejä. Kansan kärsivällisyyden loppuminen ei kuitenkaan ole näkyvissä – Putinia pitävät vallassa samat syyt, jotka nostavat Stalinin yhä uudelleen venäläisten historian arvostetuimpien henkilöiden listan ykköseksi. Venäläiset eivät ole päässeet historiastaan eroon – ennen kuin venäläisten käsitys valtiosta ja samalla maan kansalaisena olemisesta muuttuu, tuskin päästään eroon Putinista kuin Stalinistakaan.

Kuten eräs Stalinin syntymäpäiviä Pietarissa juhlistanut lausui: ”Stalin oli atomimme ja maailmankaikkeutemme – meidän tiemme tähtiin” P

23

TEEMA

Mitä tehdä kun yhteiskunta irtautuu raameistaan?

Teksti ja valokuvat: Lyydia Vuorinen Kukat: Anni Takala

H

ong Kong ei ole modernina aikana päässyt juurikaan nauttimaan rauhasta. Oopiumsotien myötä Isolle Britannialle siirtynyt saari tuli myös Japanin miehittämäksi toisessa maailmansodassa ja taas vapautetuksi Ison Britannian sekä Kiinan yhteistyöllä. Vuoden 1997 Hong Kongin luovutuksen jälkeen vallinnutta “yhden maan, kahden järjestelmän” politiikkaa on koeteltu jo useammin.

Vuosi 2019 toi Hong Kongiin ennennäkemättömän suuret protestit. Päivittäinen arki keskeytyi milloin missäkin, yhä uudelleen ja uudelleen, arvaamattomasti. Kauan taustalla kyteneet ongelmat ja epävarmuudet melko kirjaimellisesti räjähtivät yhden lakialoitteen seuraksena. Mielenosoitukset saivat liike-energiaa ja keräsivät satoja tuhansia ihmisiä aluksi rauhanomaisiin mielenosoituksiin. Tilanteen eskaloituessa aloitteen hylkääminen syyskuussa ei enää riittänyt rauhoittamaan protesteja kuukausien mielenosoitusten jälkeen. Onko protesti vienyt kansan “normaalin elämän” mennessään?

Mihin asti protestit tulevat jatkumaan? Protestoijien vaatima laaja itsenäinen demokratia ei kohtaa Kiinan suunnitelmia alueelle, mutta kuinka kauan kestää, että mielenosoitukset kuluttavat itsensä loppuun – jos näin ylipäätään voi tapahtua? Virallisesti mielenosoituksissa on kuollut kaksi ihmistä, mutta syksyllä väkivaltaisimpina aikoina poliisin ottaessa ketä tahansa kiinni, mielenosoittajat kohdistivat kameransa tilanteeseen. Vangitut mielenosoittajat julistivat huutaen olevansa tekemättä itsemurhaa siltä varalta, jos he eivät koskaan palaisikaan kuulusteluista.

Suurimman osan ajasta sivullinen voi vältellä mielenosoituksia seuraamalla aktiivisesti uutisia ja sosiaalista mediaa, mutta laittomat mielenosoitukset liikkuvat arvaamattomasti. Todellisuus tuntuu hetkittäin absurdilta dystopialta. Varsinkin suomalaisessa kontekstissa todellisuus tuntuu kaukaiselta. Miltä tuntuisi joutua kyynelkaasupilven keskelle matkalla lähialepaan? Miten reagoisin jos opiskelutoverini linnoittautuisivat Kuppalaan kokoamaan polttopulloja? Miten suomalaiset reagoisivat kokomustan asun omimisesta mielenosoittamiseen? Mitä ihmiset pukisivat päälleensä?

Dystooppiset kauhukuvat eivät aina ole niin kaukana todellisuudestamme kuin haluaisimme ajatella. Yhteiskunnan sisäiset ristiriidat ja selvittämättömät konfliktit voivat leimahtaa nopeasti liekkeihin otollisella hetkellä. Paine ei aina tule ulkopuolelta, ja ylenpalttinen vastakkainasettelu piirtää helposti syvät jakolinjat eri viiteryhmien välille myös epäolennaisissa yhteyksissä. Yhteyden ylläpitäminen ja keskustelukanavan säilyttäminen ovat äärimmäisen tärkeitä voimavaroja alati muuttuvassa maailmassamme. P

24

TEEMA

Yllä vasemmalla: Xi Jinpingin Nalle Puhiin rinnastava graffiti kampusalueella Yllä oikealla: Opiskelijat tekevät napalmia polttopulloja varten yliopiston rakennuksissa

Oikealla: Kampusalueelle yön aikana ilmestyneitä "laittomia" barrikadeja

25

TEEMA

Jos joku vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se luultavasti on sitä Teksti: Saana Brusiin

#

FreeLatifa -kampanjoinnin ja kauniiden rantakuvien välille syntyvä polarisaatio on hämmentävää ja kyseenalaistettavaa. Vastuullisen matkailijan ja harkitsevan kuluttajan näkökulmasta Dubai on mediakuvastaan huolimatta viimeisiä vaihtoehtoja aurinkolomalle.

Jos arvottaa kaunista rusketusta tärkeämmäksi asiaksi esimerkiksi ihmisoikeudet, luonnon monimuotoisuuden ja kestävän kehityksen, suosittelen harkitsemaan matkakohdetta uudemman kerran. Dubain prinsessan Latifa Bint Mohammed bin Rashid Al Maktoumin pakomatka ja tarina on luultavasti eniten mediahuomiota saanut ihmisoikeusrikkomus, johon tiivistyy surullisella tavalla oikeuskäsityksen ja ihmisarvon puute.

Dubai on jatkuvasti järjestöjen, kuten Amnestyn ja Human Rights Watchin, tarkkailun alla, sillä siellä tapahtuvat ihmisoikeuksien loukkaukset ovat hyvin perustavanlaatuisia.

Naisten ja vähemmistöjen oikeudet ovat kyseenalaisessa asemassa, sillä lainsäädäntö perustuu sharia-lakiin, joka esimerkiksi diskriminoi samaa sukupuolta olevien suhteet ja asettaa uskomattoman tiukat ehdot raiskaukselle. Sanavapautta on rajoitettu, eikä ole tavatonta joutua vastaamaan esimerkiksi Facebookiin kirjoittamistaan päivityksistä viranomaisille. Rikoksista saatavat rangaistukset ovat ihmisarvoa romuttavia, väkivaltaisia ja jopa kuolettavia.

26

Työperäinen maahanmuutto on elinehto Dubain jatkuvassa murroksessa elävälle infrastruktuurille. Kafala-järjestelmä asettaa ulkomailta saapuvat työntekijät välittömästi alisteiseen asemaan; järjestelmä mahdollistaa työntekijälle taloudellisen ja oikeudellisen avun esimerkiksi viisumin hankkimiseksi sponsorin avulla, mutta tämä niin sanottu apu on todellisuudessa verrattavissa jopa ihmiskauppaan. Kafala-järjestelmä sitouttaa työntekijän sponsoriinsa, joka on useassa tilanteessa myös henkilön työnantaja. Työntekijöiltä kerätään maahan saapuessa esimerkiksi passit, joka tekee lähtemisestä erityisen haasteellista, ellei mahdotonta. He elävät jatkuvassa väkivallan ja karkoituksen pelossa ilman henkilökohtaisia dokumenttejaan. Maahanmuuttajat muodostavat Kansainvälisen työjärjestön vuoden 2015 tilastojen mukaan yli 80 prosenttia Yhdistyneiden Arabiemiraattien väestöstä. Dubaissa suurin osa rakennustyöntekijöistä on muuttanut työn perässä muualta. Toimintaa kuvataan mediassa jopa nykypäivän orjuutena.

Dubain mahtaileva ja yltäkylläinen arkkitehtuuri kätkee sisäänsä suuria infrastruktuuriin liittyviä ongelmia. Aavikolle rakennettua suurkaupunkia kuvaillaan mediassa esimerkiksi superlatiivien kaupungiksi, jonne matkustelijoita houkutellaan luksushotellien, loputtomien shoppailumahdollisuuksien ja pil-

TEEMA

venpiirtäjien avulla. Tällä kestävän kehityksen luvatulla aikakaudella golf-kenttien perustaminen keskelle aavikkoa kuulostaa irrationaaliselta ajatukselta, mutta tiivistää sen, miten pitkälle turismin määrän maksimoimiseksi ollaan valmiita menemään. Dubaita rakennetaan ja on rakennettu kautta aikain sen ekologisen potentiaalin äärirajoilla; tällä hetkellä luonnontila alueella on aavikolle biologisesti mahdoton.

Veden kulutus ja sen saanti on yksi näkyvimmistä rakenteellisista ongelmista. Tilannetta on tähän mennessä hoidettu pumppaamalla tyhjäksi viereistä Intian valtamerta, tarkemmin sanottuna Persianlahtea. Hyvänä esimerkkinä historiasta voimme muistaa Araljärven, joka alkoi kutistua 1960-luvulla Neuvostoliiton ohjatessa vettä siitä riisin ja puuvillan kasteluun.

Toki järven ja valtameren tapauksissa on kyseessä hyvin erilaiset mittasuhteet, mutta ihmisen radikaali vaikuttaminen luonnon kiertokulkuun ja toimintaan ei ole historian saatossa johtanut mihinkään tavoiteltavaan. Skeptinen suhtautuminen tulevaisuudessakin lienee aivan relevanttia. Juurikin veden kulutus on suurin syy, miksi Dubaissa asuvalla henkilöllä on kak-

sinkertainen hiilijalanjälki verrattuna amerikkalaisten keskimääräiseen hiilijalanjälkeen.

Ongelmallista maapallon kantokyvyn kannalta on myös Dubaihin suuntaavien matkailijoiden ostokäyttäytyminen ja ylenpalttinen kulutus.

Erilaisilla matkailusivustoilla Dubaita brändätään shoppailu- ja rantalomakohteena, vaikka YK:n mukaan vaateteollisuus on vastuussa kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä. Todellisuudessa vaateteollisuus on siis lento- ja laivaliikennettäkin suurempi saastuttaja. Kestämättömän rakentamisen avulla Dubai on pystytetty täyteen ostoskeskuksia, joissa turisteja kannustetaan käyttämään rahansa tarpeettomiin hyödykkeisiin.

Peräänkuulutan siis tekoja pelkän yleisen paheksunnan tilalle. Tieto lisää tuskaa, mutta tarjoaa myös uusia, erilaisia näkökulmia ja moninaistaa valinnan mahdollisuuksia.

Turisteille silotellun julkisuuskuvan takana todellisuus on surullinen, raadollinen ja eettisesti kyseenalainen. Tämänkaltaiset ilmiöt elävät ja hengittävät niin pitkään, kun olosuhteet niille ovat otolliset. P

27

TEEMA

Tapaus Al-Hol – keskustelukulttuurin rappion muotokuva Teksi: Anri Liikamaa

I

sis on ylläpitänyt kauhun imperiumia, kohdellen armottomasti kaikkia sen silmissä väärin toimineita ja vääräuskoisia. Al-Holin pakolaisleirin ”Isis-naiset” nähtiin hirmutekoihin osallisina; mutta yhtäältä lapset taas viattomina sivullisina. Kiistaa onkin syksyn ja talven mittaan aiheuttanut se, mitä Suomen pitäisi tehdä al-Holin leirillä olevien suomalaisten suhteen. Ihmiset pyrkivät intuitiivisesti tekemään yksinkertaistettuja johtopäätöksiä ja välttämään tiedon monitulkintaisuutta, ja tätä sosiaalinen media ennestään kannustaa. Julkinen keskustelu al-Holista yksinkertaistuksineen ilmentääkin suomalaisen yhteiskunnan keskustelukulttuurin koventumista ja ymmärryksen katoa.

Loppusyksystä nousi kohu, kun julkisuuteen vuosi tietoa siitä, miten Syyrian al-Holin leirillä olevia suomalaisia pyritään auttamaan takaisin Suomeen. Al-Holin pakolaisleirille on majoitettu paljon naisia ja lapsia, jotka on poimittu talteen kukistetun Isis-terroristijärjestön alueelta. Muutamilla heistä on Suomen kansalaisuus. Moni näki – ymmärrettävästi – kohtuuttomana ajatuksen siitä, että ”Isis-naiset” pääsisivät vain noukkimaan rusinat yhteiskunnallisesta pullasta. Hylätessään Suomen valtion arvoineen lähtiessään rakentamaan Isiksen väkivaltaista imperiumia heidän nähtiin menettäneen oikeutensa pyrkiä maito-

28

junalla kotiin tekojen seurausten saavuttaessa heidät.

Pakolaisleiri on kurja elinympäristö, ja monilla leirin aikuisista on yhä suhteita Isis-järjestöön. Ulkoministeriö halusikin lapset tästä ympäristöstä pois, ja alkoi selvittää asiaa kaikessa hiljaisuudessa. Uutisointi al-Holin tapauksesta lähti syksyllä kierroksille, kun Ilta-Sanomat julkisti väitteen, että lokakuussa ulkoministeri Pekka Haavisto alkoi edistämään al-Holin leirin suomalaisten Suomeen tuomista ottamalla leiriä koskevat asiat pois konsulipäällikkö Pasi Tuomiselta. Haavisto nimitti asiaa selvittämään erityisedustajan, sillä hän oli ollut tyytymätön Tuomisen tapaan edistää asiaa. Tämä käännettiin nopeasti argumentiksi Haaviston toimintaa vastaan; Tuominen syytti Haavistoa lainvastaisesta toiminnasta ja päätöksestä sekä pelolla johtamisesta, ja Haaviston toiminnan laillisuutta ryhdyttiin selvittämään eduskuntaa myöten. Uutisoinnin johdosta myös keskustelu siitä, mitä al-Holin suomalaiset oikeastaan ansaitsevat, ryöpsähti.

Poliittiset ja inhimilliset näkemyserot Alivaltiosihteeri Puustisen, joka on yksi ulkoministeriön korkeimmista virkamiehistä, mukaan joidenkin ulkoministeriön virkamiesten asenne al-Holin leirillä olevien kotiuttamisesta

TEEMA

”näytti siltä, että emme voi tehdä mitään”. Yh- Orpolapset ja ymmärryksen kato teiskunnallisesta some-keskustelusta kävi ilmi, että ulkoministeriön sisällä kyteneet näkemy- Kun keskustelua ei edes yritetä tehdä faktapohserot kuvastivatkin laajempaa yhteiskunnallista jalta sen monimutkaisuudet hyväksyen ja aitoa jakautuneisuutta leirin suomalaisia kohtaan: ratkaisua etsien, eikä varsinkaan niin sanottua moni suomalainen ei ymmärrettävästi halunnut vastapuolta edes yritetä ymmärtää, yleisesti hykalifaatin alueelle matkustaneita naisia lain- väksyttävien mahdollisuuksien horisontti kapekaan takaisin Suomeen. Kuitenkin, siinä missä nee ja keskustelu jumiutuu. Ulkoministeriölle ”Isis-naiset” nähtiin pahuuden ilmentyminä, ainoaksi julkisesti hyväksyttäväksi mahdolliniin leirillä jumissa olevat lapset vaikuttivat suudeksi jäikin hakea vain muutaman suomakeskustelussa edustavan viattomuutta. Näke- laiset orpolapset kotiin. Ennen joulua Suomen mykseen Haaviston toimien oikeellisuudesta viranomaiset käynnistivät operaation kahden sekoittuivatkin myös näkemykset siitä, toimiko suomalaisen orpolapsen evakuoimiseksi al-Hohän kuulijan mielestä moraalisesti oikein suun- lin leiriltä. Ikävä kyllä orpolasten tapaus päätyinitellessaan suomalaisten lasten tuomista Suo- kin ilmentämään koventuvaa yhteiskunnallista meen mahdollisesti ilmapiiriä. äiteineen.

Asiaa Moni tie”Ihmiset pyrkivät intuitiivisesti tekemonimutkaisti endotusväline kielmään yksinkertaistettuja johtopäänestään se, että patäytyi jakamasta kolaisleiriä hallintarkkoja tietoja töksiä ja välttämään tiedon monitulnoiva kurdihallinto lasten liikkeistä, kintaisuutta, ja tätä sosiaalinen media ei halua luovuttaa jottei heidän turennestään kannustaa.” lapsia ilman heidän vallisuutensa vaahuoltajaansa tai rantuisi.

Tämä huoltajan lupaa. aiheutti erikoisen

Ihmisten tarve esittää monimutkaiset reaktion: yksityishenkilöt lähtivät vapaan mekysymykset yksinkertaisina ilmeni varsinkin dian nimissä jahtaamaan lapsia lentokentälle, siinä, että kurdihallinnon vaateet ”unohdettiin” kuvaten heitä ja levittäen kuvia sosiaalisessa tuoda esiin keskustelussa – typistäen al-Hol mediassa. Kuvat kohdistivat lapsiin vihapukysymykseksi siitä, halutaanko ns. ”hyysätä heaallon, jossa jopa karuimmillaan toivottiin terroristeja”. Vaikka keskustelijoilla olisi ollut orpolasten tappamista. Toisaalta toiminta hyvin tiedossa, ettei kurdihallinto luovuta lap- myös tuomittiin ankarasti. Yhtäältä ”Isis-lapsia, silti eduskunnassa asti peräänkuulutettiin set” nähtiin viattomina sivullisina, syyttöminä vain lasten hakemista Suomeen. Tämä toki vanhempiensa synteihin, ja toisaalta lapsille palveli tehokkaasti osan keskustelijoista agen- sysättiin vastuu vanhempiensa teoista ja niiden daa: vain lasten hakemiseen sitoutuminen ja seurauksista. Tämä on äärimmäinen esimerkki viranomaispäätöksiin vetoaminen muodostui- keskustelukulttuurin koventumisesta ja jyrkästä kin ikään kuin helpoksi tavaksi kiertää vastuu polarisoitumisesta. kenenkään hakemisesta. Näin päästiin kiertä- Mielenkiintoista onkin, miksi näin mään hankalat moraaliset ja yhteiskunnalliset tapahtui – mitä nämä orpolapset oikeastaan pohdinnat esimerkiksi lasten oikeuksista van- ihmisten mielissä symboloivat. Ksenofobia ja hempaansa vanhemman tehtyä tuomittavia va- pelko, joita ilmeisen moni kokee, kulminoitui lintoja. Tämä ns. twistaaminen onkin tavallista al-Hol -kysymykseen. Osa keskustelijoista näki populistisessa, yksinkertaistavassa politiikassa. yhä lapset viattomina, mutta osalle lapset eivät

29

edustaneetkaan enää viattomuutta, vaan kaikkea vierasta. Lisäksi some algoritmeineen kannusti ja kiihdytti verbaaliseen hyökkäykseen orpolasten kimppuun. Tämä erikoinen ilmiö heijastaa käännekohtaa ja suoranaista leviävää moraalikatoa Suomen yhteiskunnallisessa keskustelussa – yksinkertaistuksen kulttuurin vahingollisia seurauksia. Onko jo liian myöhäistä pysäyttää tämä kehitys ja puuttua koko keskusteluilmapiiriä vaivaavaan krooniseen ymmärryksen puutteeseen ja polarisoitumiseen?

Keskustelu lumetotuusvaikutuksen uhrina Ulkoministeriön sisäinen kiista, josta koko keskustelun pyörre sai alkunsa, jäi sekin yksinkertaistusten jalkoihin. Helsingin Sanomat raportoi 9.12.2019 että alivaltiosihteeri Puustisen mukaan taustalla on ministerin ja joidenkin virkamiesten ”vakava näkemysero” siitä, miten Syyrian al-Holin leirillä olevia suomalaisia voidaan auttaa. Puustisen mukaan Haaviston toiminta oli täysin laillista. Tämäkin fakta jäi kuitenkin toissijaiseksi julkisessa keskustelussa.

Ilta-Sanomat oli jo päässyt täyttämään mediakentän yhdellä näkökulmalla – yhdellä totuudella. Vyyhtiä oli mahdotonta enää lähteä tehokkaasti purkamaan, sillä kuulijoiden mielissä astui voimaan lumetotuusvaikutus-ilmiö (illusory truth effect): kun väittämää toistaa tarpeeksi paljon, ihmiset alkavat pitää sitä totena.

Kun taho pääsee – ilman kuuluvaäänistä ja uskottavaa haastajaa – toistamaan tiet-

30

tyä narratiivia tarpeeksi pitkään, se vaikuttaa käsitykseen totuudesta. Ihmisten käsitykseen totuudesta voi vaikuttaa helposti vain toistamalla väärääkin väittämää tarpeeksi pitkään ja kuuluvasti, eikä lumevaikutukselta suojaa edes äly tai analyyttisyys. Helsingin Sanomat uutisoikin lumetotuusvaikutuksesta 6.7.2019, todeten, että ihminen voi alkaa pitää toistettua väärää väittämää totena jopa silloin, kun hänellä on jo asiasta oikea tieto. On huomattavasti vaikeampaa alkaa haastaa uusilla, vastakkaisilla “totuuksilla” jo hyväksyttyä “totuutta”. Vaikkei ulkoministerin toimissa todettukaan mitään laitonta, sen sijaan sisäministerin valtiosihteeri totesi joulukuun puolivälissä, että toistuvat vuodot viranomaisten turvaluokiteltua al-Hol-aiheista aineistoa ovat hyvin vakava rikos. Silti Haavistosta tuli nopeasti symboli kierosta poliitikosta, joka – Ilta-Sanomien sanoin – junailee ja painostaa virkamiehiä.

Vaikka yksinkertaistaminen palvelisi jotakin agendaa, ikävä kyllä elämä ylipäätään, tai varsinkaan al-Hol -kysymys ja siihen liittyvät moraaliset pohdinnat, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia. Varsinkaan ratkaisuja ei ole mahdollista löytää keskustelun polarisoituessa.

Kun ihmiset pyrkivät intuitiivisesti tekemään yksinkertaistettuja johtopäätöksiä ja välttämään tiedon monitulkintaisuutta, yhteiskunnallinen keskustelu saa häviäjän osan – ainoat oikeat voittajat ovat monikansalliset sosiaalisen median yritykset vastakkainasettelua lietsovine algoritmeineen. P

TEEMA

It���e������� ��mast�����tt�j� Teksti: Liina Haanmäki "The world has enough for everyone's need, but not enough for everyone's greed”, sanoo Gandhi.

Ja niinhän se on: jos maapallon resurssit jatkuvasti kasvavalle väestölle ovat rajallisia, ovat ne väestön jatkuvasti kasvavalle ahneudelle ja itsekkyydelle sitäkin rajallisempia.

Neljän vuoden takaisessa Vivien Cummingin kirjoittamassa BBC:n artikkelissa vanhempi stipendiaatti David Satterthwaite Lontoon kansainvälisestä ympäristö- ja kehitysinstituutista erottelee toisistaan ihmiset ja kuluttajat. Ensimmäisinä mainittujen käytös ei uhkaa maapallon hyvinvointia, kun taas jälkimmäisten uhkaa. Satterthwaiten mukaan maapallolle tuhoisassa liikakansoituksessa on kyse nimenomaan kuluttajien määrästä ja heidän kulutuksensa laadusta ja luonteesta.

Millaisia kuluttajat sitten ovat? Ainakin heitä asuu runsaasti korkean tulotason maissa, eivätkä heidän kulutustottumuksensa näytä liikahtavan suuntaan tai toiseen, vaikkei heistä kukaan pysty tukkimaan korviaan puheelta ylikulutuksesta ja ilmastonmuutoksesta. Monet tunnistavat erilaisten kuluttajien joukosta kuluttajatyypin, jonka ilmastotekojen taustalla on usein omaa hyväsydämistä ja maailmasta välittävää minäkuvaa muille pönkittäviä motiiveja ja joiden ilmastoteot häviävät heidän kokonaiskulutuksensa alle.

On niitä, jotka ilmoittavat kaikille olevansa vegaaneja mutta lentää hurauttelevat ympäri maailmaa ja niitä, jotka puhuvat kierrättämisen ja kestävän kuluttamisen puolesta mutta ostavat kasapäin turhaa tavaraa selittäen sitä kierrätysmahdollisuudella. On myös niitä, jotka paasaavat esimerkiksi metallisten kestopillien ostamisen tärkeydestä - sillä perusteella, että ”kun on nähnyt kuvan siitä merikilpikonnasta, jonka sieraimesta tulee muovipilli, ei enää koskaan pysty käyttämään tavallista pilliä”. Yksi kestopilli ei kuitenkaan kilpikonnia pelasta - varsinkin jos sen tökkää muovimukiin ja läiskäisee päälle vielä muovikannen.

YK:n ennusteen mukaan maailman väestömäärä voi pompahtaa nykyisestä 7.8 miljardista 9.7miljardiin ihmiseen vuoteen 2050 mennessä. Suuri osa väestönkasvusta ennustetaan tapahtuvan kaupunkikeskuksissa nykyisissä matalan tulotason maissa. Kaupunkiväestön miljardikasvun seuraukset maapallolle voivat olla vakavat, jos näiden maiden historiallisesti vähän kuluttaneet ihmiset alkavat vaatia korkean tulotason maissa normaalina pidettyä elämäntyyliä. Kulutusasteet maailman eri alueilla on saatava tasapainoon ja korkean tulotason maissa muutos alkaa, kun kuluttajien ajatusmalli muuttuu ja ilmastonmuutoksen uhat ymmärretään oikeasti.

Muovipillin korvaaminen kestopillillä on hyvä ilmastoteko, vaikka sen taustalla olisi kuinka kyseenalaisia motiiveja tahansa. Voidaankin siis kysyä, onko motiiveilla mitään väliä, jos ilmastotekoja kuitenkin tekee? Ehkä ei lyhyellä aikavälillä, mutta koska ilmastonmuutoksen torjunnan pitäisi elämäntapana ulottua kaikille elämänalueille, saattaa ilmastoteoista helposti lipsua, jos ne perustuvat pinnallisille motiiveille tai jos teot ovat keskittyneet vain tietyille arjen alueille. Jos jokaisen roskapussin sisältöä tai jokaista kauppareissua ei jaa vaikka Instagram-seuraajilleen, saattavat esimerkiksi lajittelu ja lähiruoan ostaminen unohtua. Ja jos metallipillin ostaja oikeasti haluaisi auttaa merikilpikonnia, täytyisi hänen pillin lisäksi vaihtaa koko elämäntyylinsä. P

31

TEEMA

OTSIKOISSA ORANSSIA JA HARMAATA Teksti: Markus Patomo Kuvitus: Anri Liikamaa, Markus Patomo

P

residentti toimii usein eräänlaisena kansakunnan henkilöitymänä demokraattisissa valtioissa. Seuraavassa koitetaan analysoida sitä, miltä presidentit näyttävät julkisuudessa, miltä heidän halutaan näyttävän, ja voidaanko tästä johtaa mitään tähdellistä sanottavaa niistä kansakunnista, joita he uljaasti edus­ tavat. Tapausesimerkkeinä käytämme tuttua ja turvallisen kotimaista Sauli Niinistöä, ja rapakon takana keimailevaa Donald Trumpia.

Nähdäkseni näiden kahden hahmon käyttäytymistä valokeilassa, ja siitä raportointia, voidaan selittää useilla eri tekijöillä.

Presidentin kenkiin tuskin kompastutaan täysin vahingossa, vaikka jotkut demokraattimieliset Yhdysvalloissa haluaisivatkin niin uskoa.

Dosentti Antto Vihma on ki­ teyttänyt Trumpin julkisuuskuvan ”rikkaaseen junttiin”. Vihman mukaan vauraus­­­ja menestys yhdistettynä perinteisesti poliitikkojen ylläpitämien sosiaalisten normien piittaamattomuuteen puhuttelee presidentin kannattajakuntaa kahdella tasolla. Hän voi olla samanaikaisesti työläisen äänellä puhuva kansanmies, sekä vedota amerikkalaiseen unelmaan. Trump puhuu paljon voittamisesta, politiikas-

32

sa joko voitetaan tai hävitään, ja Yhdysvaltojen ei tule olla the sucker country.

Sisäisesti Trumpilla on etenkin vaalien alla tarve korostaa vääjäämätöntä voittoaan, we know how to win. Kilpailuhenkisyys voi myös kummuta hänen liikemiestaustastaan, olihan tulos­Sipilänkin ykkös­agenda.

Myös Sauli on omalla tavallaan kansanmies, joka soittelee luontoradioihin ja esiintyy suosittujen tubettajien kanssa.

Hänessä kansanomaisuus ei kuitenkaan näyttäydy eliitin vastustamisen kautta, vaan söpöissä Lennu-otsikoissa ja arkisiksi miellettyjen elämänalueiden tuomisessa median tietoisuuteen, kuitenkin säilyttäen tietyn presidentillisen arvokkuuden taustavireen.

Agressiivinen voittamisesta puhu­ minen tuntuisi Niinistöltä varsin tahdittomalta, sillä hänestä onkin muo­toutunut lähes politiikan yläpuolinen gurun hahmo.

Toki Niinistö ottaa yhä kantaa tärkeisiin poliittisiin kysymyksiin, mutta harkitus­ ti ja tavalla, joka sumuttaa mieli­ piteen ilmaisussa. Monissa muissa kierroksia lisäävät aiheet kirvoittavat presidentistä ilmauksia kuten “on huolestuttavaa” tai “on tuomittavaa”. Trumpista poiketen hän ei nosta itseään keskiöön, vaan omaksuu

TEEMA

yleistä moraalia kanavoivan poliittisen oraakkelin aseman.

On myös huomionarvoista, että presidentin asema Yhdysvalloissa on kovin erilainen kuin Suomessa. Suomen presidentin vähäisten konkreettisten valtaoikeuksien seurauksena on mielestäni luontevaa, että Niinistö hakee valtaansa paavimaisesta karismasta.

Myös nimelli sesti samat valtaoikeudet implikoivat varsin eri asioita johtuen Suomen ja Yhdysvaltojen huomattavan erilaisista asemista maailmassa. Presidentillä on asevoimien ylipäällikön titteli molemmissa valtioissa, mutta tämän valtaoikeuden merkittävyys on varsin erilainen johtuen Yhdysvaltain aktiivisesta ulkopolitiikasta ja suurvalta-asemasta. Sauli ei ameriikanmalliseen tuhon meteorologiaan kykene, toisin kuin Trump, jonka oikuista voi seurata kevyitä ohjuskuuroja vaikkapa Iraniin. On ymmärrettävää, että tällaisen aseman omaajalta odotetaan erilaisia ulostuloja, kuin kansakunnan ykköskättelijältä.

Ulkopolitiikan ja lisäksi myös valtioiden sisäisen ilmapiirin erilaisuus epäilemättä muovaa presidenttien esiintymistä. Trumpia maalaillaan kahdella eri pensselillä Yhdysvaltain polarisoituneessa mediakentässä, ja kahden toisistaan vastakkaisen presidentin muotokuvan lisäksi tämä johtaa Trumpin kamppailuun oman irvikuvansa kanssa, kun epämiellyttäviä seikkoja paljastuu joka nurkan takaa.

Typistettynä esimerkkinä kahden presidentin viestinnällisistä tyylieroista toimii Twitterin käyttö. Helsingin Sanomat julkaisivat otsikon “Mistä Sauli Niinistö tykkää Twitterissä? HS kävi läpi tasavallan presidentin some-käyttöä ja sai puhelun Mäntyniemestä” (19.1.2020). Artikkelissa arvuuteltiin, mitä kaikkia hienovaraisia merkityksiä Niinistön twitter-tykkäyksillä voikaan olla.

Trumpin viestit kyseisellä alustalla taas jättävät harvemmin toimittajille liikaa tulkittavaksi: “The impeachment hoax is just another political CON JOB!” P

.2020 HS - 8.2

Fox News: 30.1.2020

Iltasanomat

: 13.8.2019

33

TEEMA

Taiwan - saari suurvaltojen välissä Teksti: Anri Liikamaa

T

aiwanissa kuohui tammikuussa 2020, kun istuva presidentti Tsai Ing-Wen pääsi toiselle presidenttikaudelle. Tämä oli Kiinalle katkera uutinen. Tsai edustaa Demokraattista edistyspuoluetta (DPP), joka on toinen Taiwanin kahdesta suurimmasta puolueesta. Vastaehdokas Han Kuo-yu Kiinan tukemasta Kuomintang-puolueesta (KMT) kärsi yllätystappion, joka ei ollut näköpiirissä vielä viime kesänä. Perinteisesti Kiinan roolia Taiwanin politiikassa on usein painotettu suhteettomastikin, mutta tässä presidentinvaalissa oli lähinnä kyse juurikin suhteesta Kiinaan.

Taiwanista ja muista saarista – ja aluevaateista mannermaalla – koostuva Kiinan tasavalta (ROC) katsoo Taiwanin olevan hallinnassaan. Myös mahtipontinen Kiinan kansantasavalta (PRC), eli Kiina, vaalii ”yhden Kiinan periaatetta”, jonka mukaan Taiwan on sen maakunta ja itsehallintoalue. Taiwanin demokratisoiduttua ROC:lla on syntynyt ajatus luoda erillinen Taiwanin tasavalta, luopuen aluevaateista Kiinan mannermaalla. Tämä voisi johtua jäätyneen konfliktin leimahtamiseen Kiinan ja Taiwanin välillä. Korkea äänestysprosentti osoittaa, että tilanne on aidosti saanut kansan liikkeelle, ja erityisesti nuorten keskuudessa onkin nähtävillä kriisimentaliteettia. Vaalit viestittävätkin muualle maailmaan Taiwanin luovimisesta puun ja kuoren – Kiinan ja Yhdysvaltojen – vaikutusten välimaastossa.

Tammikuun puolivälissä Ulkopoliittisen instituutin pyöreän pöydän keskustelussa Taiwanin vaalituloksesta Helsingin yliopiston Aasian tutkimuksen professori Julie Yu-Wen Chen taustoitti, kuinka vaaleissa niin ulkoiset

34

kuin sisäpoliittisetkin tekijät vaikuttivat lopputulokseen. Sisäpoliittisista tekijöistä merkittäviksi nousivat muun muassa DPP:n onnistunut kampanja ja KMT:n hajaannustila, sekä Han Kuo-yu varteenotettavana kandidaattina.

Kuitenkin, ulkoiset tekijät sinetöivät vaalituloksen: Hongkongin levottomuudet ja Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen kauppasota nousivat merkittäviksi kysymyksiksi äänestäjien mielissä. Turun yliopiston kollegiumtutkija Mikael Mattlin korosti sitä, kuinka DPP profiloituikin onnistuneesti liberaalin demokratian puolustajana. Kiinan jatkuvasti kiristäessä otettaan Hongkongista alueen asukkaat ovat kerääntyneet sankoin joukoin osoittamaan mieltä kaduille jo puolen vuoden ajan. Tsai Ing-Wenin vaaliteema oli, ettei hän anna Hongkongin tapahtumien toistua Taiwanissa; varsinkin väkivaltaiset mielenosoitusten hillitsemisyritykset käänsivätkin kansan mielipiteen DPP:n puoleen.

Erityisen mielenkiintoiseksi tilanteessa nousee Hongkongin ja Taiwanin kansalaisten välinen samaistuminen ja symbolinen tuki.

Identiteetti itsenäisinä, mutta löyhästi Kiinan talutusnuorassa roikkuvina erityishallintoalueina merkitsee ihmisille paljon enemmän kuin Peking oli etukäteen arvioinut. Toisaalta, myös Taiwan tulkitsee Kiinaa väärin. Maassa on ollut viime vuosina näkyvissä DPP:n tapa yrittää irrottautua ideologisesti Kiinasta muun muassa Kiinan kulttuurin ja kielen opetuksen vähentämisen kautta. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa varsinkaan taiwanilainen nuoriso ei oikeastaan ymmärrä Kiinaa ja sen tarkoitusperiä.

Taiwanilainen identiteetti onkin murroksessa:

TEEMA

on näkyvissä selvä trendi, että mitä nuorempi mokratian puolustajana. Vaalien myötä Kiinan taiwanilainen on, sitä todennäköisemmin hän sekaantuminen Taiwanin politiikkaan nähdään identifioi juuri taiwanilaiseksi eikä kiinalaiseksi. entistä negatiivisemmassa valossa, ja YhdysvalMyös varsinkin Hongkongin nuoriso hyljeksii tojen Taiwanille antaman tuen – esimerkiksi Kiinan valtiota, ja Taiwanin ja Hongkongin vä- kouluttautumisapu kyberhyökkäyksiltä suojaulisen sympatian vuoksi tilanne tuskin kehittyy tumiseen – merkitys korostuu ennestään KiiKiinalle otolliseen suuntaan lähivuosina. nan ja Taiwanin suhteiden jäähtyessä. Peking

KMT on Kiinan hallinnon suosiossa, haluaa näyttää pystyvänsä laittamaan Taiwajoka käänsi taiwanilaisten asenteiden Kiinaa nin polvilleen turistien määrän vähentämisen kohtaan kylmentyessä enemmistön mielipi- ja poliittisten yhteyksien jumiuttamisen kautteen KMT:a vastaan. Huomionarvoista toki ta, pyrkien näin ajamaan Taiwanin lähemmäs on, että Han Kuo-yu sai silti suhteellisen hy- Kiinaa. Mutta Kiina-kriittisten asenteet ovat vän äänimäärän – mutta tämä ei ollut puolueen nousussa, eikä laskua näy voimakeinoilla olevan ansiosta, vaan ensaavutettavissa. nemminkin saavutus

Kiinan pro”Vaalit viestittävätkin muualle puolueesta huolipagandan taktiikmatta. Vaalivoittaja ka on ollut maalata maailmaan Taiwanin oli Yhdysvaltojen taiwanilainen demoluovimisesta puun ja kuoren suosima ehdokas, kratia epästabiilina, – Kiinan ja Yhdysvaltojen – mutta toisaalta Chetoimimattomana nin mukaan hän ei instituutiona, ja takvaikutusten välimaastossa” ole myöskään ollut tiikkaan kuuluukin järin provokatiivipainaa villaisella nen Kiinaa kohtaan – vielä. Nyt, kun on hä- vaalituloksen merkityksiä. Sen on helppo vähänen viimeinen kautensa, Tsai Ing-Wen saattaa tellä Taiwania sen taloudellisesti heikon tilansittenkin korottaa ääntään Taiwanin itsenäi- teen vuoksi. Taiwanilaisten mieltäessä itsensä syystavoitteista. Helsingin sanomat kirjoitti taiwanilaisiksi ja kiinalaisten taas tulkitessa 11.1.2020, että Taiwan tuskin on itsenäisty- taiwanilaiset kiinalaisiksi, tärkeäksi kysymykmässä nyt tai lähitulevaisuudessa, mutta jo pel- seksi nouseekin se, kuinka eriytyneitä Kiinan kästään ajatus siitä on Kiinalle kuin punainen ja Taiwanin – ja varsinkin alueiden nuorison vaate. Kiina, joka ennestäänkin pyrkii saarta- – todellisuudet ja identiteetti ovatkaan toisismaan Taiwanin poliittisesti, ei todennäköisesti taan. Jos taiwanilaisten ja manner-kiinalaisten kevennä painostustaan Taiwania kohtaan vaan nuorten eriytyminen korostuu tulevaisuudessa, saattaa ennemmin jouduttaa pyrkimyksiään myös jo näkyvissä oleva uhittelevuus ja jännitennestään DPP:n voiton johdosta, ja pyrkiä teet näiden välillä voivat ennestään lisääntyä. soluttautumaana paikallisella tasolla Taiwanin Mattlinin mukaan lähitulevaisuudessa Taiwapolitiikkaan. nille tuleekin tärkeä paikka selvittää, onko kan Juuri Kiinan vaikutus Taiwanissa tu- salaisilla tahtoa puolustaa maata tarvittaessa levaisuudessa huolestuttaa Mattlinin mukaan myös sotilaallisesti. Peking kokee, että DPP:n varsinkin nuoria äänestäjiä, joiden ansiota vaa- status quo ei tunnista Kiinan yhtenäisyyden litulos on. Vapaassa demokratiassa kasvanei- politiikkaa – mutta toisaalta Kiinalla ei ole teta nuoria vieroksuttaa ajatus tulevaisuudesta hokasta tapaa muuttaa nykytilannetta muulla Kiinan käskyvallan alla. Taiwan asemoituikin tavalla kuin sotilaallisella väliintulolla. Onko vaalien myötä selkeästi askeleen lähemmäs Yh- jännitteille löydettävissä rauhanomaista ratkaidysvaltoja, joka taas pyrkii profiloitumaan de- sua? P

35

TEEMA

VAPAUS SANAN VASTUU Teksti: Veronika Konnos

S

unnuntaina 16.2. Helsingin Sanomissa julkaistiin Tommi Niemisen avoin kirje otsikolla ”Kuinka paljon pidemmälle kansanedustajat voivat väkivallan ihannoinnissa vielä mennä?”. Niemisen tyyli oli suora ja kantaaottava, mutta samanaikaisesti asiallinen ja moniääninen.

Tähän kielelliseen tyyliin kiteytyy myös itse kirjeen pääasiallinen sanoma. Keskustelukulttuuri – etenkin suomalaisen politiikan kontekstissa – on jo kauan sitten kadottanut maltillisen asialinjan ja muuttunut sarjaksi kiertoilmaistuja kannanottoja, ”ovelia” näpäytyksiä ja huomionhakuisia twiittejä. Kirjeessään Nieminen kyseenalaistaa tiettyjen kansanedustajien väkivaltaa ihannoivan ja siihen kannustavan retoriikan käytön lisääntymisen ja pyrkii muistuttamaan, mihin samanlainen kehityskulku on historian saatossa johtanut.

Avaus poliittisen keskustelukulttuurin ja retoriikan huolestuttavasta muutoksesta on aiheellinen, tarpeellinen ja rohkea teko aikakaudella, jota värittää päättäjienkin keskuudessa lisääntynyt tarve lynkata vastustajat sanallisesti, toisinaan huomattavankin ronskia ja pelottavaa retoriikkaa hyödyntäen.

Suurin harppaus epäasialliseen kielenkäyttöön on tapahtunut viimeisen vuosikymmenen aikana. Muutos ei ole ollut yhden tai kahden muuttujan summa, vaan käänne on tapahtunut useamman samanaikaisen tapahtumasarjan seurauksena. Teknologian

36

kehitys, globalisaation luomat haasteet sekä mikro- ja makrotason taloudellinen epävarmuus ovat esimerkkejä ilmiöistä, joiden yhteentörmäyksessä syntyy usein jonkin sortin ääriliikkeitä. Kokonaisvaltainen epävarmuus luo politiikkaa, joka kukoistaa ihmisten ahdingon syventyessä. Historian saatossa tämä epävarmuuden luoma politiikka ja sen sivuvaikutukset on nähty useasti; kyyninen henkilö voisi todeta, että oli vain ajan kysymys, milloin seuraava epävakaa aikakausi syntyisi ja toisi tullessaan myös ääriajattelun. On toki muistettava ja tässä kohtaa huomautettava siitä, että ei ole olemassa vain yhden kaltaista ääriajattelua – jaotteluita on monenlaisia, mutta tyypillisin jako on taloudellinen oikeisto/vasemmisto, autoritaarinen/yksilönvapaus.

Jokaisen arvon äärimmäisin laita on useimmiten jollain tapaa radikaali; äärimmäinen ajattelu ajaa ihmisen tekemään äärimmäisiä tekoja.

Radikaalit mielipiteet ovat aina olleet osa yhteiskuntia, mutta sosiaalisen median aikakaudella ne saavat aiempaa helpommin kuuluvuutta ja näkyvyyttä, luoden helposti tilanteen, jossa näiden henkilöiden oletettavan pieni määrä vaikuttaa tietokoneruudun kautta kokoaan suuremmalta. Keskustelukulttuuri ottaa väkisinkin vaikutteita sellaiselta joukolta, joka vaikuttaa yhtenäiseltä ja on äänessään hyvin vahva ja vaikuttava:

TEEMA

ääriajattelun levitessä internetin välityksellä kulovalkean tavoin on mahdotonta, ettei sen muutosvoima yltäisi päivänpolitiikkaan asti.

Sananvapaus on teema, joka on noussut raivokkaasti pinnalle keskustelukulttuurin murroksessa. Sananvapaus, joka Suomen perustuslaissa on turvattu, on ääripäiden toimesta esineellistetty aseeksi, jonka avulla voi sanoa ja tehdä mitä huvittaa. Oikeudesta sananvapauteen huudellaan, kun omista roisista ja epäreiluista sanomisista tulee jotakin seuraamuksia. On ongelma, ettei nykyisessä keskustelukulttuurissa näytä olevan enää mitään käsitystä siitä, että omilla teoilla on seurauksia; omasta tekemisestä on aikuisella ihmisellä täysi vastuu. Hyvät käytöstavat ovat tehneet täydellisen katoamistempun poliit-

" On opittava ottamaan myös vastuu omista teoistaan ja sanoistaan, eikä piiloutua sananvapauden verhon taakse" tisesta keskustelusta, eikä esimerkiksi osalla kansanedustajista näytä olevan mitään käsitystä siitä, miltä ”normaali” retoriikka kuulostaa ja näyttää.

On totta, että tässä kohtaa saattaa muodostua uusi ongelma, ennakkosensuuri: on problemaattista, jos mielipiteitä suodatetaan rankalla kädellä jo ennen, kun niitä on kukaan ehtinyt julkisesti ilmaista. Jossakin on oltava tuo kultainen keskitie, jossa sananvapaus on turvattu, mutta sen avulla ei pyritä levittämään esimerkiksi Niemisen mainitsemaa väkivaltaista retoriikkaa. Myös vastuunkanto ja hyvät keskustelukäytöstavat tulisi asettaa tukevasti pöydälle, sillä argumentoida voi monin tavoin. Osa on kantaaottavia ja samalla kunnioittavia; osa taas provosoivia, eikä tavoitteena ole luoda mitään yhteistä konsensusta. On aikuisen, päätäntävaltaa omaavan ihmisen oma valinta, mitä tapaa hän käyttää: on opittava ottamaan myös vastuu omista

teoistaan ja sanoistaan, eikä piiloutua ”sananvapauden” verhon taakse.

Haastavan pulman diskurssin kovenemisesta ja pirstaloitumisesta tekee jo mainittu teknologinen edistyminen, etenkin sosiaalisen median muodossa. Internet on mahdollistanut arvokuplautumisen poliittisen kentän kaikilla osa-alueilla; on helppoa luoda omasta netin käytöstä sellaista, jossa kaikki ympäröivät mielipiteet tukevat omiasi. Keskustelupalstat ja netin muut ryhmittyvät ruokkivat omia käyttäjiään, luoden ympäristön, jossa kaikki ovat yhden ajatuksen jees-miehiä ja mielipiteet harvinaisen yksioikoisia. Kun kaksi eroavaa arvokuplaa kohtaavat, on jälki usein irvokasta: toista mielipidettä ei haluta kuunnella eikä ymmärrystä eriävälle ajattelulle ole. Jos oma kuplasi on muodostunut siten, ettei siellä ole kuin yhdenlaisia kannanottoja, on vaikeaa kuvitella, että perspektiiviä pystyisi laajentamaan muiden arvokuplien ymmärtämiseksi asti.

Tämä arvojen ja mielipiteiden kärjistyminen on tehnyt keskustelukulttuurista mahdottoman: ei ole yhteistä areenaa, jossa eriäviä mielipiteitä oltaisiin valmiita vastaanottamaan. Tämä kehitys ei tule vain yhdestä suunnasta, vaan jokainen on omalta osaltaan syyllinen pirstaloitumiseen: sosiaalinen media luonnostaan on alusta, joka ruokkii yksioikoista ajattelua ja näkemyksien kärjistymistä. Internetin kehitys on luonut poliittisen oravanpyörän, jossa ei ole tilaa kompromisseille tai asioiden yhdessä ratkaisemiselle.

Niemisen kirjeen luoma kuva suomalaisen politiikan kentästä ja sen yhteydestä keskustelukulttuurin muutokseen on synkän harmaa. Arvokuplautuminen ja poliittisten mielipiteiden pirstaloituminen on lohduton jatkumo tapahtumaketjussa, jossa ihmisten jatkuva ahdinko muuntautuu myrkylliseksi suhtautumiseksi eriäviin kantoihin. Kovemman retoriikan omaksuminen omien poliitikkojemme joukossa on kehityksen suunta, jolla tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset.

Olemmeko valmiita kantamaan vastuun, kun keskustelukulttuurin murroksen seuraukset koittavat? P

37

TEEMA

Uljas uusi maailma – 2020-luvun poliittisella kentällä on huolestuttavia kaikuja historiasta Teksti: Janne Yrjö-Koskinen

O

n helmikuun 24. päivä, vuosi 1920.

Adolf Hitler julkaisee 25-kohtaisen kansallissosialistisen puolueohjelmansa yhdessä puoluetovereidensa kanssa. Ohjelma sisältää avoimen rasistisia ja äärinationalistisia vaatimuksia, jotka antavat selkeän kuvan natsipuolueen tavoitteista.

On helmikuu, vuosi 2020. Uutisvirtaa seuratessa herää vahva tunne siitä, että tämä on jo nähty. Oikeistopopulistit keräävät kannatusta, moskeijoita töhritään, vihapuhe ja välivallalla uhkailu yleistyvät. Perinteiset puolueet ja mediat alkavat hyväksyä yhä enemmän rasistisia näkökantoja ja myrkyllistä puhetapaa.

Kaikki tämä huolimatta siitä, että tiedämme kivuliaan hyvin, mihin noin sata vuotta sitten Saksassa alkanut kehitys lopulta johti. Historia vaikuttaa toistavan itseään.

Natsipuolueen saamaa kannatusta Saksassa on yleensä selitetty vastareaktiona ensimmäisessä maailmansodassa kärsityn tappion ja sitä seuranneiden sotakorvausten aiheuttamalle nöyryytykselle. Suomea ei sen sijaan juurikaan olla viime aikoina nöyryytetty. Päinvastoin, Suomea arvostetaan maailmalla erityisen paljon ja täällä asiat ovat monella mittarilla paremmin kuin muualla. Samat ulkoiset tekijät eivät tunnukaan enää selittävän ihmisten pahoinvointia.

Maailma on toki muuttunut sadassa

38

vuodessa valtavasti. Teknologinen kehitys, kaupungistuminen, väestönkasvu, rakennetun ympäristön muuttuminen ovat kaikki muokanneet ihmisten elämää ennennäkemättömällä tavalla.

Digitaaliset laitteet ovat avanneet ihmisille uuden ulottuvuuden, jonka merkitystä oli mahdotonta ennustaa. Maailman muututtua näin perinpohjaisella tavalla onkin hullunkurista, ettei poliittinen keskustelu vaikuta tulleen kovin pitkälle vuosisadan takaisesta pisteestään.

Toisaalta juuri asioiden muuttumisella vaikuttaisi olevan yhteys populistien viime vuosien voittokulkuun. Globalisaation aikaansaamat nopeat muutokset yhteiskunnassa sekä tulevaisuuteen liittyvä epävarmuus ovat tekijöitä, joihin perinteisillä puolueilla on ollut hankala vastata. Tämä puolestaan on ruokkinut näennäisen helppoja ratkaisuja tarjoavaa populistista politiikkaa. Kun äärioikeistolaisten puolueiden kannatus on kasvanut, on perinteisten puolueiden täytynyt saada äänestäjiään takaisin keinoilla millä hyvänsä. Perinteisillä puolueilla onkin edessään jonkinlainen kummallinen versio klassisesta vangin dilemmasta; äärioikeistolaisella retoriikalla flirttailu lisää puolueen saamaa huomiota ja voi auttaa saamaan kadonneita äänestäjiä takaisin. Samalla yhteisen hyvän kannalta olisi parasta, ettei tähän leikkiin lähdettäisi mukaan. Houkutus oman edun tavoitteluun on kuitenkin suuri ja sataa yleensä

TEEMA

”Maailman muututtua näin perinpohjaisella tavalla onkin hullunkurista, ettei poliittinen keskustelu vaikuta tulleen kovin pitkälle vuosisadan takaisesta pisteestään” lopulta populistien laariin.

Mediassa oikeistopopulisteja on tietysti vaikea enää sivuuttaa, sillä he ovat jo vakiinnuttaneet paikkansa politiikassa. Samalla monet toimittajat vaikuttavat kuitenkin vähentäneet kriittisyyttään objektiivisuuden nimissä.

Mediassa kuullaan yhä useammin äärinationalistisia kannanottoja, jotka pääsevät lehtien etusivuille asti – usein kritiikittä. Median objektiivisuuden ei pitäisi tarkoittaa kriittisen ajattelun hylkäämistä. Medioiden tulisikin tiedostaa oma roolinsa äärioikeistolaisen politiikan äänitorvena. Median perinteisenä tehtävänä toki nähdään tiedottaa ympärillä tapahtuvista asioista ja tässä mielessä laaja uutisointi äärioikeistosta on ymmärrettävää. Äärioikeiston suosion nousu on kuitenkin luonnollisesti yhteydessä myös mediassa saatuun näkyvyyteen. Itseään ruokkiva kehä on siis valmis.

Mutta eihän oikeistopopulistien kannatus voi loputtomiin kasvaa, eihän? Nykyisen kannatuksen on oltava jo jotakuinkin maksimissa, ja se lähtee siitä varmasti alenemaan.

Muistan ajatelleeni näin vuodesta toiseen läpi 2010-luvun ja vuodesta toiseen on toiveeni osoittautunut vääräksi. Sen sijaan populistista äärioikeistoa ja äärinationalistisia liikkeitä on samaan aikaan putkahtanut ympäri Eurooppaa kuin sieniä sateella. Nyt näyttää varsin todennäköiseltä, että vuoden 2023 eduskuntavaaleissa oikeistopopulistit nousevat maamme suurimmaksi puolueeksi. Saatamme jopa nähdä vielä oikeistopopulistisen pääministerinkin.

Kaikki eivät suhtaudu populistien mahdolliseen valtaannousuun kovin vakavasti.

Perinteisen teorian mukaan populistit menet-

tävät suosionsa päästessään valtaan eivätkä pystykään toteuttamaan lupaamiaan uudistuksia.

Tällä teorialla vaikuttaa olevan kuitenkin vain vähän yhtymäkohtia todellisuuden kanssa. Nykyiset oikeistopopulistiset hallitukset näyttävät säilyttävän suosionsa tai jopa kasvattavan sitä; Unkarin Fidesz sekä Puolan Laki ja oikeus ovat näistä hyviä esimerkkejä. Hallitusvastuu mahdollistaa vallan pönkittämisen.

Euroopan tummalla taivaalla on kuitenkin hiljattain alkanut näkyä valonpilkahduksia. Itävallassa paikallinen oikeistopopulistinen FPÖ tippui hallituksesta korruptioskandaalin paljastumisen myötä. Italiassa niin kutsuttu Sardiiniliike on onnistunut muutamassa kuukaudessa aktivoimaan kymmeniätuhansia ihmisiä osoittamaan mieltään rasismia ja oikeistopopulistista Lega-puoluetta vastaan.

Sardiiniliikkeen innoittama suomalainen Silakkaliike on kerännyt myös laajaa huomiota mediassa, ja maamme oikeistopopulistit ovatkin iskeneet siihen kiinni kynsin ja hampain.

Rasismia vastustava aktivismi on erittäin tervetullutta Suomessa, jossa julkista tilaa on viime vuosina hallinnut lähinnä Soldiers of Odinin kaltaiset ääriryhmät.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa demokraattisten valtioiden asukkaiden olisi tärkeä tiedostaa oma merkityksensä. Jos jokin taho järjestelmän sisällä uhkaa yhteisiä arvoja, ihmisoikeuksia tai demokratiaa kokonaisuudessaan, on yksilön vastuulla älähtää. Oikeistopopulismin, rasismin ja äärinationalismin saadessa yhä vahvempaa jalansijaa kansalaisten keskuudessa on vain muilla kansalaisilla mahdollisuus pysäyttää kieroutunut kehitys ennen kuin on liian myöhäistä.

Vajaa sata vuotta sitten hallitusvastuu ei kaatanut natsipuoluetta, vaan mahdollisti natsien ryhtyvän toteuttamaan toivomiaan uudistuksia. Jälkikäteen moni jäi miettimään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Moni haaveili takaisin aikaan, jolloin asioihin olisi voinut vielä vaikuttaa: 20-luvulle. P

39

TEEMA

Jumalan kämmenellä

Teksti: Aino Ikävalko

Syvälle ihmisyyteen on kaivettu uteliaisuus.

Tämä on johtanut ihmisten halukkuutteen ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa ja itseään sen osana. Ajatukset elämän tarkoituksesta ja sen perimmäisestä olemuksesta ovat kiehtoneet ihmiskuntaa alkuajoista asti. Ihmisillä on halu uskoa johonkin suurempaan voimaan; johonkin joka ohjaa elämää. Elämästä etsitään merkitykselliyyttä ja omalle toiminnalle selityksiä.

Tähän päivään saakka uskonnollisuus on kulkenut ihmisten mukana, muodossa tai toisessa. Uskonto on toiminut moraalisena oppaana, elämäntapana.

Tällainen ajattelu ei ole kadonnut nykyisestä yhteiskunnastamme, päinvastoin: epävarmassa ja hektisessä maailmassa ihmiset ovat tarttuneet yhä tiukemmin kiinni uskontoon. Länsimaista yhteiskuntaa tarkasteltaessa syntyy helposti harha siitä, että uskonto olisi menettämässä merkitystään ihmisten individualistisessa elämässä. Osittain tämä onkin totta. Kuitenkin esimerkiksi kristittyjen määrä maailmassa kuitenkin lisääntyi International Bullet of Mission Researchin mukaan vuonna 2018 1,27% verrattuna edellisvuoteen. Maailmanuskonnoista islam ja hindulaisuus kasvavat huomattavasti tätäkin reippaammin.

Mitä nykyinen uskonnollisuus siis on?

Nyky-yhteiskunnassa uskonnon merkitys on muuttunut radikaalisti ja ihmiset hakeutuvat uskonnon piiriin monista erilaisista syistä. Us-

40

konto voi tarjota yhteisöllisyyttä, tukea ja mahdollisuuden päästää irti ympäröivästä arjesta.

Yhä useammin ihmiset etsivät myös uskonnon kaltaisia kokemuksia muita, maallisempia reittejä pitkin. Yhdistävänä tekijänä kuitenkin toimii hakeutuminen lähelle itseään ja omia ajatuksia. Tällaisella toiminnalla on usein jonkinlainen meditatiivinen vaikutus, joka mahdollistaa rauhoittumisen ja itsetutkiskelun.

Tarve pysähtyä ja keskittyä omaan hyvinvointiinsa on kasvava yhteiskunnassamme.

Suomessa uskonnollisuus on hyvin yksityinen asia: aihe, josta ei keskustella perheen kanssa ruokapöydässä. Uskonnollisuutta ei voida enää täysin määritellä pelkästään uskonnollisella vakaumuksella tai tiettyyn uskonnolliseen ryhmään kuulumisella. Karkea jako uskonnollisiin ja ateisteihin ei välttämättä olekaan enää täysin ajankohtainen. Itse uskonnon harjoittaminen ja aktiivisesti kirkossa käynti on jäänyt taka-alalle ja tilalle on tullut itsenäisempää pohdiskelua. Olemme vapaita “shoppailemaan” eri uskontojen välillä; valitsemaan niitä ajatuksia ja arvoja, joiden taakse itse asetumme.

Jokainen yksilö määrittelee itse oman uskonnollisuutensa ja sen, mitä uskonto merkitsee tai ei merkitse hänelle.

Vuonna 2019 Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuului 68,6% kansalaisista. Jäsenmäärä on ensimmäistä kertaa kirkon historiassa alle 70%. Suurin osa jäsenistä on

TEEMA

niin kutsuttuja tapakristittyjä ja vain marginaali osallistuu kirkon toimintaan aktiivisesti.

Evankelisluterilaista kirkkoa on syytetty vanhanaikaisuudesta ja muuttumattomuudesta.

Voidaankin kysyä, onko nykyisessä yhteiskunnassamme perinteisen uskonnollisuuden ja “oikeaoppisen” kristillisyyden vaaliminen enää järkevää. Perinteiset arvot ja kirkon autenttisuus eivät enää houkuttele nykynuorisoa ja kirkko onkin pyrkinyt uudistumaan ja modernisoitumaan. Instituutiot – varsinkaan uskonnolliset - eivät kuitenkaan muutu yhdessä yössä.

Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta poiketen helluntailaisten ja karismaatikkojen ryhmillä sujuu loistavasti. Ryhmä on maailmalla nopeinten kasvava kristinuskon suuntaus ja erityistä suosiota se on kerännyt globaalin etelän valtioissa. Syitä tälle voimme etsiä ryhmien korostamasta suorasta Jumala-kokemuksesta, joka sotii kristinuskon “arkipäiväistä” ja “abstraktia” Jumala-kuvaa vastaan. Uudet uskonnolliset liikkeet haastavat maallistumista ja tarjoavat ihmisille jotain täysin uutta. Vaikka helluntailaisuus ja karismaattisuus ovat Suomessa hyvin marginaalisia uskonnollisia ryhmiä, kertoo niiden suosion kasvu siitä, että ihmiset eivät hae uskonnosta enää vain rauhaa ja turvaa vaan myös suuria tunteita ja kokemuksellisuutta.

Nykyisessä yhteiskunnassa on havaittavissa ilmiö, jossa vapaampi suhtautuminen uskontoon on luonut mahdollisuuden määritellä itse oman uskonnollisuutensa tai vaihtoehtoisesti halunsa olla uskomatta. Samalla kuitenkin näennäinen jaottelu “uskonnollisiin” ja ateisteihin on lisääntynyt. Voimmeko näh-

dä, että uskonnon muututtua elämäntavasta enemmän ajoittaiseksi ja yksilön omasta halusta kumpuavaksi, on se samalla muuttunut myös vähäpätöisemmäksi? Päinvastoin, mahdollisuudella päättää omasta uskonnollisuudestaan ja uskonnon harjoittamisesta on todennäköisesti suurempi vaikutus yksilön elämään ja valintoihin kuin ylemmästä instituutiosta tulevilla ohjenuorilla, jotka eivät puhuttele yksilöä.

Maailman valtaväestö tunnustaa jotakin uskontoa ja Suomen voidaan nähdä olevan enemmänkin poikkeus kuin sääntö uskonnollisuudessaan. Tieteen ja teknologian noususta huolimatta, perimmäiset kysymykset elämän tarkoituksesta ja kuoleman jälkeisestä elämästä eivät ole poistuneet ihmisten mielistä. Vaikka useat ihmiset pohtivat näitä kysymyksiä, ei siihen mahdollisesti liity uskonnollista vakaumusta tai kokemusta uskonnollisuudesta.

Uskonnollisuuden monimuotoisuudesta ja yksilöllisyydestä huolimatta, käsitteenä uskonto ymmärretään hyvin suppeana.

Halu uskoa ja tarve etsiä selityksiä on kuitenkin piirre, joka yhdistää meitä kaikkia.

Toiset pyrkivät etsimään vastauksia uskonnosta, toiset tieteestä. Ihmisten sisäsyntyinen kiinnostus suurempaan “totuuteen” ja kosmologioihin ei ole kadonnut. Tullaanko maallistunut, yksilö- ja suorituskeskeinen maailmankuva haastamaan laajemmin tulevaisuudessa? Ehkäpä ei, sillä tieteellinen maailmankuva on kasvanut läntiseen yhteiskuntaamme tiukasti kiinni.

Nykyinen kehitys kuitenkin kertoo jotain merkittävää ajastamme ja ihmisten hyvinvoinnista.

P

41

TEEMA

Neuvostoliiton salailukulttuurin perintö ja Venäjän tulevaisuus Teksti: Sara-Maria Maunu

P

rypjat 26. huhtikuuta 1986.

Tšernobylin ydinvoimalaitoksessa tapahtuu onnettomuus, jolla on tuhoisat seuraukset. Kansalaiset niin Prypjatissa, kuin muuallakin Neuvos­ toliitossa ovat tuhosta ja sen laajuudesta täysin tietämättömiä. Neuvostoliiton johto on hiljaa eikä tapahtumasta tiedoteta altistuneille alueille mitään. Onnettomuuspaikalle saapuu ihmisiä siivous- ja raivaustöihin ilman tarpeellisia suojava­ r usteita tai käsitystä alueen vaarallisuu­ desta. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus on vain yksi surullinen esimerkki siitä salailukulttuurista, joka Neuvostoliitossa vallitsi sen koko olemassaolon ajan. Neuvostoliitossa salattiin ja jopa valeh­ deltiin kaikesta ikävästä, mikä voisi vaikuttaa negatiivisesti Neuvostoliiton julkisuuskuvaan. Ihmisille ei kerrottu onnettomuuksista, epäonnistuneista avaruuslennoista tai ydinkokeiden vaikutuksista. ”Tieto on valtaa”, lausui englantilainen filosofi Sir Francis Bacon (15611626). Siinä missä Baconin lausahdus on hyvinkin totta nykyaikaisessa tieto­ yhteiskunnassa, jossa patenttihakemuksia satelee ja immateriaalioikeuksista käydään

42

taisteluita oikeussaleissa, niin Neuvos­ toliitossa ajatus johdettiin vielä hieman pidemmälle: ”Tiedon salaaminen on valtaa.” Tämä lainaus tiivistää hyvin Neuvostoliitossa vallinneen ajatusmaailman.

Neuvostoliitossa valta oli keskitetty hyvin pienelle ydinjoukolle, ja tästä vallasta haluttiin pitää kiinni kynsin ja hampain.

Mitä tärkeämpänä jotain tie­toa pidettiin, sitä harvem­pi ihminen oli oikeutettu tähän tietoon.

Tiedon salailulla sekä väärän tiedon levittämisellä oli Neuvostoliitossa tärkeä rooli Kylmän sodan aikana. Neuvostoliitto oli Kylmän sodan aikana sekä ideologisessa sodassa Yhdysvaltojen ja länsimaailman kanssa että teknologisessa kilpajuoksussa Yhdysvaltojen kanssa. Tämä teknologinen kilpajuoksu tiivistyi parhaiten Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliseen avaruuskilpaan, jossa tiedon salailulla oli myös merkittävä osansa. Neuvostoliitto olikin paradoksaalisen ongelman edessä, kun haluttiin tuoda julkisuuteen mahdollisimman paljon tietoa avaruuskilvan virstanpylväistä ja samalla pyrittiin salaamaan mahdollisimman paljon avaruuskilpaan liittyvää tietoa, josta voisi olla hyötyä vastapuolelle.

TEEMA

Väärän tiedon levittäminen liittyi usein vahvasti Neuvostoliiton harjoittamaan propagandaan, jolla pyrittiin lisäämään vastakkainasettelua Neuvostoliiton ja länsimaailman välillä – samalla korostaen Neuvostoliiton mahtavuutta ja paremmuutta. Propagandan levittäminen ja tiedon salailu oli Neuvostoliitossa päivittäistä ja sitä oli helppo hallita median avulla. Neuvostoliitossa media oli täysin kommunistisen puolueen keskuskomitean valvonnan ja sensuurin alla. Lehdistönvapaudesta ei voida mil­­ lään tasolla puhua Neuvostoliiton tapauksessa. Lehdistönvapautta pidetään demokraattisen järjestelmän kulma­k ivenä, ja sen poissaolo Neuvostoliitossa alleviivaa vain entisestään valtion autoritääristä hallintotapaa.

Neuvostoliitto romahti lopulta vuo­ den 1991 loppupuolella. Loppuiko tähän romahdukseen myös salailun aikakausi? Vladimir Putinin johtama Venäjä on valitettavasti jatkanut hyvin neuvostohenkisellä linjalla tiedon ja salailun suhteen.

Lehdistönvapaus on Venäjällä hyvin nimellistä ja se on 2010-luvulla heikentynyt entisestään vaarantaen sananvapauden toteutumisen. Vuonna 2000 ydinsukellusvene K-141 Kursk upposi torpedo-osastojen räjähdettyä. Miehistön omaisille ei välitetty asiasta mitään tietoa ja yleistä viestintää asiaan liittyen rajoitettiin. Krimin kriisi vuonna 2014; Venäläissotilaat miehittivät Krimin, mutta Vladimir Putin vakuutti hyvin pitkään joukkojen ollevan paikallisia

itsepuolustusjoukkoja. Vuonna 2015 maailman antidopingtoimisto WADA pudotti urheilumaailmaa shokeeraa­ van pommin paljastamalla Venäjän yleis­ urheiluun liittyvän systemaattisen doping­ -ohjelman ja sen salailun. Vuonna 2019 Arkangelin alueella lähellä Nenoksan kylää tapahtui ydinonnettomuus ydinkäyttöisen risteilyohjus Burevestnikin räjähdettyä. Venäjän haluttomuus kommentoida asiaa ensimmäisten päivien aikana tuo vahvasti mieleen Tšernobylin tapahtumat.

Neuvostoliiton hajoamisesta on jo yli 18 vuotta, mutta kuten voimme huomata, niin Neuvostoliiton salailukulttuurin perintö elää edelleen vahvana Venäjällä. Jo Neuvostoliiton viimeisinä vuosina silloinen kommunistisen puolueen pääsihteeri ajoi glasnostin, eli avoimuuden aikaa. Minkä vuoksi Venäjä edelleen jatkaa salailun tiellä? Salailukulttuuri voidaan Venäjällä henkilöidä neljättä kauttaan presidenttinä toimivaan Vladimir Putiniin, joka on ollut jossain muodossa osa Venäjän johtoa suurimman osan ajasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Putin on jatkanut johtamisessaan ja lausunnoissaan Neuvos­ toliiton linjaa. Putin on itsessään yksi suuri salaisuus, jonka yksityiselämästä tiedetään harvinaisen vähän ottaen huomioon hänen oma julkinen asemansa. Minkälai­ nen Venäjä tulee olemaan Putinin jälkeen?

Jatkaako Venäjä Neuvostoliiton perinnön tiellä vai avautuuko salailukulttuuri vielä joskus tulevaisuudessa? P

43

VAIHDOSSA

Tyhjän paperin kammo – siltä tuntuu pelätä muutosta.

Ole hyvä, ota ohjat.

Minä katsoin epäilevästi syli avoinna kutsuvaa maailmaa. ”Uskallatko?” kuiski huominen hiljaa.

Vatsaa kipristi ja sydän kuohui. ”Kysytkin vielä”.

Olisin halunnut jäädä lämpimiin lakanoihin juomaan aamukahvia pitkälle iltapäivään.

Mutta nyt ei anna odottaa.

Elämän oli aika antaa.

Miten pieni lopulta onkaan kokonainen ihmiselämä.

Kolme matkalaukkua.

8 kiloa liikaa.

Olisin halunnut kiittää kaikesta siitä mitä olen ehtinyt saamaan.

Mutta kiitos maistui suussa karvaalta.

Pysyin onnessani hiljaa.

Ja niin maa ja taivas kylpivät hiljaa pehmeässä valossa ja hetki lipui paikoillaan.

Milja Kalliosaari

44

POLHO 55

ÄÄNIÄ MENNEISYDESTÄ Onni Mustakallio

Poleemi on laatujulkaisu, josta voimme olla ylpeitä. Viisauden esiintymiskanavan lisäksi se on yhteisöllisyyden luomisen väline. Vakavasta yleisluonteestaan huolimatta jokaiseen numeroon mahtuu myös hyppysellinen hyvää huumoria. 28 vuoden takaisesta Poleemista – numerosta 4/1992 – löytyy sanailtuna muun muassa seuraavaa:

1969 keskiolut koki vapautuksen ja jo samana vuonna ihminen lensi kuuhun.

Sisäpolitiikka on sellaista jankutusta, etten ole siihen halunnut puuttua.

Näinä päivinä nykysynteettinenpurukumidesibelijytinä pyrkii soluttautumaan kuuloelimiimme paikassa kuin paikassa peittäen vaikullaan traditionaalisen historian siipien havinan.

Koirien normaali elinikä on reilusti alle 20 vuotta. Kun presidentiksi siis valitaan noin seitsenvuotias koira, ei olisi pelkoa 26-vuotisen Kekkos-homman toistumisesta.

Oma suosikkini on ehdottomasti kolmas lainaus nykysynteettisestäpurukumidesibelijytinästä.

Pitkään on tunnettu se arkielämän ilmiö, että huumorin lomasta voi silloin tällöin erottaa aitoja totuuksia.

45

LEFFA

Taistelulähetit - 1917 Parhaimmillaan 1917 on enemmän trilleri kuin sotaelokuva. Sam Mendesin kuvaus, jolla pyritään luomaan illuusio yhdellä otolla kuvatusta elokuvasta pitää katsojan tiukasti mukana päähenkilöiden kokemusmaailmassa. Alun transitio takalinjoilta juoksuhautoihin on loistava tapa tuoda ensimmäisen maailmansodan etulinjan klaustrofobia teatterin penkkeihin. Katsojan annetaan tottua juoksuhautojen ahtauteen ja kun se lopulta rikotaan päähenkilöiden noustessa ei-kenenkään-maalle, välittyy sotilaiden epävarmuuden tunne myös katsojaan.

Elokuvan parhaaksi kohtaukseksi nouseekin ei-kenenkään-maan ylitys, jossa mudan, piikkilankojen ja kraatereihin hautautuneiden ruumiiden vääntyneiden kasvojen annetaan kertoa sanaton tarinansa länsirintamasta samalla kun taustamusiikkina toimivat vain taisteluvarustuksen kilke ja kärpästen surina. Hiljaisuus on korviariipivää ja jännityksen laukaisevaa tulenavausta tai räjähdystä odotetaan penkin reunalla istuen. Jopa vieressäni istunut krooninen teatteri-kommentoija hiljentyi täysin kohtauksen aikana.

Harmittavaa kyllä elokuvan käsikirjoitus ei yllä ohjauksen ja lavastuksen tasolle: varsinkin keskivaiheilla elokuvan draaman kaari rakentuu sattumien ja huonon onnen, enemmän kuin vihollisen älykkään toiminnan tai hahmojen omien valintojen varaan. Täydellisenä esimerkkinä tästä on kohtaus, jossa saksalainen lentokone tekee täysin sattumalta pakkolaskun käytännössä sankariemme päälle, ja tämän kohtauksen jälkeinen omien joukkojen juuri juonen kannalta oikea-aikainen paikalle saapuminen. Oman mausteensa soppaan lisää myös saksalaissotilaiden rooli B-luokan leffapahiksina, jotka tekevät pahisten tekoja vain luodakseen draamaa.

Elokuvan loppupuoliskolla käsikirjoitus myös keskittyy hieman liikaa jännityksen ja toiminnan rakentamiseen laittamalla päähenkilöt juoksemaan.

Ensin juostaan saksalaisia pakoon palavassa kaupungissa, ja lyhyen kohtaamisen ranskalaisen siviilin kanssa jälkeen, sitä tehdään hieman enemmän. Elokuvan loppukliimaksissa taas juostaan hieman lisää. Ehkä ainakin yhden näistä kohtauksista olisi voinut korvata esimerkiksi tiukalla hiipimiskohtauksella, jossa käytettäisiin tunnelman tiivistämiseksi hyväksi palavan kylän valojen ja varjojen leikkiä. Onneksi loppukohtausta edeltävä hengähdystauko on tunnelmallinen ja luo aavemaisen kontrastin etulinjan ja ei-kenenkään-maan hektisyyteen.

Vaikka kokonaisuus ei ylläkään alkupuoliskon päätä huimaavalle tasolle, on elokuva silti erittäin onnistunut toimintatrilleri, joka nostaa ensimmäisen maailmansodan suuren yleisön silmiin. Loppupuoliskokin kalpenee ensimmäiselle puoliskolle lähinnä suorassa vertailussa. Toivottavaa olisikin, että se inspiroisi lisää aikakauteen sijoittuvia elokuvia: ”Länsirintamalta ei mitään uutta” ainakin kaipailisi jo uudelleenfilmatisointia.

46

Kirjoittanut: John Helin Kekkoset: Elina Nyholm

Arvio:

POLEEMIN PROPAGANDAKILPAILU Lehden teeman ja 55­vuotiaan Polhon kunniaksi Poleemi järjestää propagandakilpailun!

Säännöt ovat helpot: lähetä meille paras propaganda­ kuvasi, fake newsisi tai skandaalipläjäyksesi liittyen Poleemiin ja 55­vuotiaaseen Polhoon. Taiteilun saa toteuttaa vapaasti valitsemallaan tyylillä, mutta olem­ me liittäneen sivun alalaitaan muutamia kuvia muun muassa lehden vastaavasta päätoimittajasta, joita voitte käyttää iloisesti terrorismissanne apuna.

Valmiit askartelut, piirrokset, videobloginne tai muut monituiset tapanne osoittaa rakkauttanne voitte lähet­ tää osoitteeseen poleemi2020@gmail.com Työt julkaistaan Poleemin sosiaalisessa mediassa!

(Noudatathan työssäsi edes jotain hyvää makua)

47

Yhmun kaudena vajaiset: 31.1.20 20