Omalla ajalla

TEKSTI: Vivian Wesslin

KUVITUS: Vivian Asikainen

Tiistaiaamuinen Seine kimaltelee siniviheränä ja sillan alta lipuu päivän ties kuinkamones matala laiva kyydissään aina yhtä innoissaan olevat ja kameravalmiit turisistit, sormi laukaisimella ja silmä tiukasti etsimeen liimattuna Eiff el-tornin varalta. Melkein tekisi mieli tarttua vieressä seisovaan ranskattareen ja puhkua ulos kaikki kauniit sanat ja kertoa miten hyvältä keväinen aurinko tuntuu Helsingin näivettämillä kasvoillani. Luonnollisesti olen kuitenkin hiljaa ja tyydyn hymyilemään kaulahuivini takaa. Eikä tosin sillä että olisin paljon bonjouria ja ça va:a filosofisemaksi osannutkaan ryhtyä.

Sosiaalisen median kautta yksinäisyyttä ja kärsimystä ylipäänsäkin on helppo romantisoida. Esteettisesti miellyttävät videopätkät puistoista ja loputtomista kahveista, postikorttimaisemista ja Hausmannilaisista rakennuksista Amelien teemamusiikin soidessa taustalla luovat kuvan arjen elokuvasta; jostain todellisesta, melkein käsinkosketeltavasta, mutta kuitenkin niin kaukan hikisestä ullakkohuoneestani paperinohuiden seinien ja postikorttiakin pienempien ikkunoiden kanssa.

Yksinäisyyden ristiretkelle ei useimmiten tarvitse lähteä Pohjolaa pidemmälle, sillä opiskelija kohtaa sen jo muuttaessaan opintoja varten uuteen kaupunkiin. Yhteinen kieli on laiha lohtu silloin, kun sitä ei juttukaverin puutteessa pääse käyttämään. Niillekin, ketkä onnekseen (tai ehkä epäonnekseen) jäävät kotipaikkakunnalleen jatko-opiskelua varten, saattaa sosiaalisten piirien läpikotainen muutos aiheuttaa totuttua useamman hiljaisen hetken ja yksin syödyn lounaan. Vanhat kaverit ovat saattaneet muuttaa toisiin kaupunkeihin elämän perässä tai sitten ovat uusien aikataulujen myötä liian kiireisiä olemaan joka hetki tukena.

Viime vuodet tunnelmaa latistanut pandemiatilanne ei ainakaan ole ollut omiaan tämän muutenkin työlään sosialisointiprosessin edistämisessä.

Ehtana koronafuksina kävin ensimmäisillä sitseilläni vasta toisena opiskeluvuonna ja etäopetuksen takia suurin osa ikäluokasta oli hyvin pitkään nimikirjaimia harmaissa zoom-laatikoissa ja hataria kuvamuistoja syksyn muutamasta länsäolotapahtumasta. Muistan fuksikeväältä erityisesti Jodelissa tehdyn – siis hyvin tieteellisesti pitävän – kyselyn, jonka mukaan vain 16% sinä vuonna aloittaneista opiskelijoista koki löytäneensä kaveriporukan, johon kuuluu. Vertaisarviointia varten olisi tietysti hyvä tietää muiden vuosien lukuja, mutta jo pelkästään suullisen tiedon varalla uskaltaisin väittää, ettei näin alhaisissa lukemissa pyöritty ainakaan muutaman edellisen vuosikurssin aikana.

Täytynee tosin myöntää, että opiskelijana on silti hyvin etuoikeutetussa asemassa sosiaalisten suhteiden luomisen kannalta. Lukukauden alussa järjestetään viikon mittainen orientaatio, jonka yksi päätarkoituksista on tutustuttaa uusia opiskelijoita toisiinsa erilaisten leikkien, tapahtumien ja aktiviteettien kautta. Harva saa näin kädestä ohjattua kavereiden etsintää vaikkapa työpaikalla, saati sitten koulun ja työn ulkopuolella. Lisäksi ainejärjestöt takaavat läpi vuoden lukuisia mahdollisuuksia tavata niin tuttuja kuin tuntemattomia kanssaopiskelijoita tapahtumien ja excujen kautta. Mahdollisuus tutustua uusiin ihmisiin ei kuitenkaan tarkoita sen toteutumista, sillä tuttavuuden teko voi silti tuntua hankalalta, kiusalliselta tai pelottavalta.

Extrovertin ja small talkiin tottuneen voi olla vaikea kuvitella tilannetta, jossa sanottavaa ei tunnu löytyvän ja keskustelut tyssäävät muutaman sanan pituisiin kysymyksen ja vastauksen vaihtoihin. Ympäriston tarjoamien mahdollisuuksien lisäksi kavereiden saaminen, varsinkin alkuvaiheessa, voi olla paljolti kiinni omista sosiaalisista taidoista ja kyvystä soveltaa niitä kussaki tilanteessa. Tarkoitukseni ei ole syyttää ketään yksinäisyydestään, vaan enemmänkin tarjota ymmärrystä siitä, että sama tilanne voi tuntua hyvin erilaiselta henkilöstä riippuen.

Tärkein voimavara yksinäisyyden edessä on, ainakin itselleni, empatia itseään ja toisaalta muita kohtaan. On täysin sallittua toimia oman tavan ja jaksamisen mukaan, vaikka se tuntuisi eroavan valtavirrasta. Yksinäisyyden laajempaan ongelmaan on varmasti olemassa hallinnontason ratkaisuja, joilla sen prosentuaalista määrää voitaisiin laskea. Tunteena se on kuitenkin väistämättä edessä kaikilla, edes hetkellisesti, jossakin elämän vaiheessa ja usein ison elämänmuutoksen yhteydessä. Silloin koen parhaaksi yrittää saada arkea normaaleihin uomiinsa päivittäisen rutiinin osalta; selvitän, missä on lähin ja halvin ruokakauppa, missä paras opiskelupaikka ja mistä näkee auringonlaskun parhaiten. Näiden pienten tehtävien lomassa yksinäisyys ei tunnu niin musertavalta ja aika jatkaa juoksuaan huomaamatta. Ehkä muutaman viikon päästä pääsen jo näyttämään pinkin ja oranssin maalaamaa taivasta uudelle tuttavuudelle, korttelin halvin kolmioleipä kädessä. P

KUVITUS: Pixabay