Poleemi 3/10

POLEEMI 3 / 10

Poliittisen historian professorit

?

Erkki K. Osmonsalo 1948–49

L. A. Puntila 1952–1971

Keijo Korhonen 1974–77

Jukka Nevakivi 1980–1995

Osmo Jussila 1980–2001

?

Lauri Hyvämäki 1974–79

Seppo Hentilä 1998–

Pauli Kettunen 2003–

Sisällys 4 Pääkirjoitus

Ilari Leskelä 5 Opinnoista

Mikko Virta 5 Alumneista

Arno Ahosniemi 6 Vaihtopalsta

Laura Kopilow 7 Gradupalsta

Jaakko Turpeinen 8 Yliopiston poliittishistoriallinen tehtävä?

Jussi Pakkasvirta 10 Suomalaisen tiedepolitiikan merkkitapauksesta 45 vuotta

Eino Lyytinen 12 Poliittinen historia kotia etsimässä

Simo Ortamo 16 Neljävitosista

Eetu Jokela 17 L. A. Puntilan salaiset paperit

Marko Junkkari 22 Poliittinen historia Turussa ja Helsingissä

Kimmo Rentola 22 "Sinä otat ulkoministeriön"

Antti Korhonen & Elina Manninen 34 Opiskelijan Lukuvinkki

Teemu Perhiö 35 Oikeistolaisuus pukukoodina Oikeistokriittinen 36 Johdonmukaiseen rauhanpolitiikkaan

Erkki Tuomioja 41 Tohtorin Lukuvinkki

Ilona Kemppainen 42 Syyskilpailu

Ilmar Metsalo & Mikko Virta 44 Fuksitervehdys

Reetta Heiskanen 48 Puheenjohtajalta

Elina Miettinen 49 Sanoja Kauempaa

Poleemi 1985 50 Aikamatkalla Politiikassa

Hanna Marjoranta

”Ennen kaikkea maailma tarvitsee poleemisia ihmisiä – heitä ei ole koskaan tarpeeksi.”

- Ilari Leskelä

Poleemi 3/2010

35. vuosikerta

Vastaava päätoimittaja Ilari Leskelä Päätoimittajat Elina Manninen Toivo Martikainen Eveliina Anteroinen Joonas Ranta Art Director Mikko Virta Kuvaajat & kuvittajat Mikko Virta Teemu Perhiö Sarjakuva Hanna Marjoranta Kannen kuva Ilari Leskelä Mikko Virta Paino Picaset Oy Painos 500 ISSN 1235-4412 Sähköposti poleemi-2010@helsinki.fi Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

t

Pääkirjoitus Ilari Leskelä

M

istä on historiankirjoitus tehty? Juhlavuosista, päättäjistä, tilauksista, trendikkyydestä. Niistäkö on historiankirjoitus tehty?

Meillä on tapana hullaantua historiasta pyöreiden vuosien koittaessa.

On Kekkos-liitettä iltapäivälehdessä ja kustantajien notkuvat hyllyt Suomen sodasta. Mutta mitä jää käteen?

Hetken huuma menee monilta ohi median vaihdettua teemansa myyvempään – ja mielipidesivujenkin sitkeimmät sissit kyllästyvät lopulta. Pöydät ovat notkuneet herkuista, mutta liika on liikaa: jotain jää aina syömättä.

Mutta kuka edes jaksaisi työpaikan taukopaikkakeskusteluissa puida nuorisoradikalismia ja Neuvostoliiton sortumista? Monille kosketus historiaan kun on vain vuosilukujen pänttäämistä kouluvuosina. Ehkei ole aihetta huolestua, sillä juhlavuoden humussa koko kansa saadaan hetkeksi antautumaan keskusteluun ja analysointiin historiankirjoituksesta, mikä on elämäneliksiiriä tutkimukselle. Juhlavuodet murtavat hiljaisuuden teemojen ympäriltä, mikä synnyttää uutta tutkimusta.

Julkisen keskustelun tuominen tutkijan työhuoneeseen pakottaa tutkimaan sitä mikä puhuttaa – ja miksi puhuttaa. Jälkimmäinen on monesti vielä kiinnostavampi kysymys.

4

POLEEMI

Kuka rahoittaa juhlavuodet? Kenen juhlaa juhlitaan? Jokaisella juhlalla on aina juhlijansa jonkun jäädessä hiippailemaan varjoihin. Useasti jokin instanssi maksaa lasien kilistelyt ja ”oikean” historiankirjoittamisen.

Mielenkiintoista kyllä se on monesti valtio, mutta toisin kuin Suomessa, harvoissa maissa on tilaa kriittisille äänille.

Ja mitä ylijääneisiin pöydän antimiin tulee, ovat ne jokaiselle valtiotieteilijälle itsessään juhlan aihe: niiden kriittinen läpikaluaminen on yhteiskunnallisen ymmärtämisen ydin. Toivottavasti ei kuitenkaan ole Götterdämmerungin aika ja valtiotieteilijä voi vielä analyyttisellä otteellaan paljastaa ”Ville Tavalliselle” enemmän maailmasta kuin pelkkä ”ruuvien ja muttereiden tutkiminen”.

Eräs kriittisen äänen kantaja ja yleissivistyksen kehto on 45-vuotias Polho ry. Käsissäsi oleva Poleemi taas edustaa polholaista perinnettä asioiden punnitsemisessa jo 35 vuoden ajalta. Jottei juhlavuosi olisi vain pönötystä lasi kädessä, on tämä lehti historiikin sijaan omistettu keskustelulle ja näkökulmille – fuksista emeritusprofessoriin. Kätkekää tämä sydämiinne ja tutkiskelkaa sitä. Nyt ehdotan kuitenkin maljaa meille, polholaisille.

Onnea Polho ry ja Poleemi – yhteensä jo 80 vuotta kriittistä keskustelua.

Opinnoista Mikko Virta

Alumneista Arno Ahosniemi

P

V

Kirjoittaja on Polhon opintovastaava.

Kirjoittaja on Kauppalehden päätoimittaja.

oleemin viime numerossa esittämäni palautekokeilu toteutettiin syyskuussa lukukauden ensimmäisessä yhiksen tedarissa. Tulokset ovat perusopintojen ja poliittisen historian opintojen osalta – jos eivät aivan fantastisia – niin vähintäänkin rohkaisevia.

Alustavien mittausten mukaan poliittisen historian opintoja tenttineistä 19 opiskelijasta kokonainen yksi (1) kappale toivoi palautetta. Vielä räjäyttävämpiä lukemia tykitti perusopinnoista vastannut Ilona Kemppainen: ”22 osallistui varsinaiseen tenttiin (poisjääneitä oli melkein toinen mokoma) ja kaksi (2) on pyytänyt palautetta.” Näiden positiivisten tulosten valossa kokeilu hyvin todennäköisesti jatkuu seuraavissa tiedekuntatenteissä.

Syksy ja Yhiksen opintovastaavat tuprauttavat pimeistä rööreistään kokonaan uuden tapahtumakonseptin: tutkijapaneelin! Tapahtuma rantauttaa suomalaisten huippututkijoiden kerman opiskelijoiden keskuuteen kertomaan tutkimuksen teon ihmeellisestä maailmasta ja tutkijan ammatin syvimmistä salaisuuksista. Paneeli järjestetään tiedekunnan kokoushuoneessa (U35) keskiviikkona 17. marraskuuta kello 16.00 alkaen. Lisää informaatiota voi bongata yhis-opisk sähköpostilistalta.

Poliittisen historian perinteiset oppiainekahvit pidetään nekin tiedekunnan kokoushuoneessa marraskuun 12. päivänä klo 12.00 alkaen. Johtuen yliopistouudistuksen myötä parantuneesta yliopiston taloudellisesta autonomiasta, emme vielä tiedä, voidaanko oppiainekahveilla tarjota pullaa tai edes kahvia. Rahankeruukampanja tarjoilun suhteen on kuitenkin vasta alussa, joten tilanne saattaa hyvinkin muuttua.

älineet vaihtuvat, vain substanssi on ikuista. Tällä latteudella voisin kuvata median kehitystä parin viime vuosikymmenen aikana. Kun kirjoitin Poleemiin 1990-luvun lopulla, oli lehteä julkaistu verkossakin jo hyvän aikaa, muistaakseni vuodesta 1995 lähtien. Poleemin tekijät olivat suomalaisen verkkojournalismin pioneereja, jonka tekijöistä moni siirtyi nopeasti valtakunnallisen median palvelukseen. Sinänsä hupaisaa, että menneisyyteen tähyäjät kulkivat modernin tiedonvälityksen etulinjassa.

Tulokset näkyvät nyt, puolitoista vuosikymmentä myöhemmin. Poleemin kasvateilla on vahva jalansija suomalaisessa mediassa. En edes vaivaudu luettelemaan menestyneiden kollegoiden nimiä, voitte itse lukea niitä päivittäin lehtien bylineista.

Tuorein tapaus taitaa olla Kaius Niemen­ nimitys Ilta-Sanomien päätoimittajaksi – vastuullaan erityisesti lehden digitaaliset sisällöt verkossa, iPadissa ja muissa lukulaitteissa.

Mistä tämä osaaminen (ja luontainen vaatimattomuutemme) tulee polholaisiin?

Opetetaanko rakkaalla yhteiskuntahistorian laitoksellamme digitaalista viestintää?

Eipä juuri. Tärkeintä on vahva journalismiinkin sopiva kivijalka, lähdekritiikki ja yhteiskuntatieteellinen yleissivistys. Toki lisäksi tarvitaan vahva halu tutkia maailmaa uteliaana. Kun tämä pohja on kunnossa, työ opettaa ja vie eteenpäin: teknologiaa tulee ja menee, vahva substanssi säilyttää asemansa.

Muistan elävästi, kun talven 2000 presidentinvaalien alla Esko Aho laittoi ilmoituksensa Poleemiin. Mainoslause kuului: ”Opiskele sinäkin poliittista historiaa. Se kannattaa.” Taidatkos sen paremmin sanoa.

POLEEMI

5

Vaihtopalsta Laura Kopilow Japani on Laura Kopilowille tuttu jo lukioajoilta. Tänä syksynä Laura aloittelee politiikan opintoja Tokiossa Wasedan yliopistossa. Poleemi uteli hänen vaihtokuulumisiaan.

Miksi juuri Japani?

Harvoin kerron japanilaisille todellista syytä, miksi lähdin maahan vaihtoon alun perin jo lukioaikana vuodeksi. Kek­ sin nimittäin vaihtojutun niin myöhään, että Japani oli ainoa vaihtoehto. Uuden kielen oppiminen kuitenkin kiehtoi ja ajattelin, että maa sopisi luonteen­ laadulleni. Japanilaisille usein selitän, että pienenä katselin Miyazaki Hayaon elokuvia ja Pokemonia, mikä ei sinänsä ole valhe.

Miten selviät japanin kielellä?

Olen suorittanut japanin kielen tasotes­ tin korkeimman tason, mikä oli vaati­ mus politiikan ja talouden laitoksessa opiskelulle. Tähän mennessä ei juuri ole tullut eteen tilannetta, jossa en olisi ymmärtänyt, mistä on kysymys. Hokkai­ dolla tosin istuin sushi-ravintolassa sel­laisen vanhemman herran vieressä, joka alkoi puhua vahvalla kalastajamur­ teella talvisodasta. Murre pakotti vain nyökyttelemään.

Millaista opiskelusi Japanissa on?

Japanissa lukuvuosi alkaa keväällä ja syyslukukausi Wasedan yliopistossa vasta 27. 9. Käyn kaikki kurssit japa­niksi, minkä takia syyslukukaudelle valitsin politiikan ja japanin kielen kursseja suu­rin piirtein puolet ja puolet. Valitsin muun muassa kielikurssin niitä varten, jotka haluavat pyrkiä Japanissa yliopis­

6

POLEEMI

toon. Ei sitä koskaan tiedä, mitä päädyn tekemään kandintutkielmani jälkeen.

Mitä arkeesi kuuluu opintojen lisäksi?

Opinnot ovat etusijalla, mutta aion etsiä myös töitä. Lisäksi toivon, että arkeeni kuuluu hauskanpitoa ja matkustamista Japanin sisällä. Parhaan japanilaisen ystäväni kanssa kokosimme jo listan must see -kohteita. Kukapa ei rakastaisi Tokion kahta Disney-puistoa, Muumikahvilaa, kuumia lähteitä tai kolmen hengen jäätelöannoksia.

Oletko tutustunut japanilaisiin opiskelijoihin?

Täällä järjestetyssä ohjelmassa on aina mukana japanilaisia, että jos yhtään osaa japania, paikallisiin tutustumisen ei pitäisi olla ongelma. Siihen tosin vaaditaan omaa aktii­ visuutta, koska japanilaiset ovat ujoja. Itselläni oli pai­ kallisia tuttuja ja ystäviä jo kourallinen valmiina, ja olen kadulla tutustunut sat­ tumalta pariin naapuriin.

Syysterveisesi Poleemin lukijoille?

Japanissa syksyyn liitetään aina jokin teema. Useimmiten se on urheilu, her­ kuttelu, lukeminen tai taide, mutta voi syksyn pyhittää vaikka poololle tai curry­nuudeleillekin. Hauskaa ja tapah­ tumarikasta syksyä Poleemin lukijoille!

Lauraa haastatteli Elina Manninen.

Gradupalsta Jaakko Turpeinen Jaakko Turpeinen päätyi yliopistolle alun perin opiskelemaan eng­ lantia vuonna 2004. Hän on lukenut poliittista historiaa ensin sivuai­ neena ja vuodesta 2009 toisena pääaineenaan. Poleemi uteli Jaakon gradu-urakasta.

Mikä on gradusi aihe?

Gradussani tutkin kokoomuspuolueen antikommunismia 1920-luvulla, tarkem­ min ottaen vuoden 1929 eduskunta­ vaaleissa. Pohdin, miten puolue suhtau­ tui kommunismiin ja kuinka puolueen identiteetti muokkautui kommunismin­ vastaisuuden merkeissä, eli mikä merki­ tys uhalla oli puolueelle. Teoreettisina apuvälineinä pyrin hyödyntämään toi­ seuden ja viholliskuvien tutkimusta.

Miten päädyit kyseiseen aiheeseen?

1920- ja 30-lukujen vaihde tuntui mie­ lenkiintoiselta kohteelta, erityisesti kommunistioikeudenkäynnit, joista en tiennyt kovinkaan paljon. Kirjallisuu­ teen tutustuessani ajauduin miettimään maltillisen oikeiston roolia porvariston antikommunistisessa rintamassa, koska se ei vaikuttanut olleen kaikkein suosi­ tuin kohde aiemmassa tutkimuksessa.

Millaisia vaikeuksia olet kohdannut työssäsi?

Aluksi järkevän tutkimuskysymyksen pusertaminen tuntui mahdottomalta.

Lähteiden tarkastelu ja kirjallisuuden lukeminen oli välillä ihan hauskaa, mutta gradun rakenteen hahmottelu tuntui ylitsepääsemättömältä. Kirjoit­ tamisprosessi - jonka sain alkuun viime kesänä - sujui välillä kumman helposti, minkä takia koko ajan tuli epäiltyä, että kirjoittaako nyt aivan puuta heinää. Tällä Jaakkoa haastatteli Elina Manninen.

hetkellä vaikeutena on teoreettisten apuvälineiden järkevä hyödyntäminen aineiston kanssa.

Mistä olet löytänyt parhaiten aineistoa?

Tärkeimpiä aineistolähteitäni ovat kir­ jastot (tutkimuskirjallisuus), mikrofil­ mit (sanomalehdet) ja Porvarillisen työn arkisto. Tarkoituksenani on vielä käydä muissa arkistoissa, ainakin Kansallisar­ kistossa, tutustumassa muun muassa eräiden kokoomuspoliitikkojen kirjeen­ vaihtoon.

Mitä olet oppinut gradua vääntäessäsi?

Poliittisen historian opintojen suorit­ taminen (tenttiminen) ja gradun teke­ minen ovat kaukana toisistaan.

Tenttien sijaan hyödyllisempää - ei hel­ pompaa - olisi ollut kirjoittaa laajoja esseitä tai minitutkielmia, joista olisi saanut kon­kreettista suullista tai kirjal­ lista palautetta pelkän arvosanan sijaan.

Tällöin olisi paremmin kouliintunut gra­ dun tekemiseen.

Onko elämää gradun jälkeen?

On. Varsinkin, kun valmistuneet valtio­ tieteilijät revitään heti töihin eikä tarvit­ se edes kuvitella, että joutuisi tekemään harjoitteluita 400–1000 euron kuu­ kausipalkalla.

POLEEMI

7

Teksti Jussi Pakkasvirta Kuva Mikko Virta

Yliopiston

poliittishistoriallinen tehtävä?

Sain hyvin tuntemaltani polholaiselta ystävällisen viestin, jossa kyseltiin halukkuuttani kirjoittaa Poleemin 35-vuotisjuhlanumeroon jotain ajankohtaisesta tutkimuksestani tai tarinan opiskeluajoiltani. Yhtenä vaihtoehtona esitettiin ”laitosjohtajan tervehdystä”. Yllättäen helpoimmalta tuntui yhdistellä näitä kaikkia.

Yliopiston laitosuudistus ei varmaan ole mullistanut merkittävästi valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden elämää. Oppiaineissa on vahvat perinteet, joita myös vaalitaan huolella.

Uusien toimintatapojen juurruttamisen lisäksi suurlaitoksen johtajan tehtävä on tukea myös hyviä akateemisia traditioita. Elämme nyt harmaalla vyöhykkeellä, jolle luodaan seuraavan vuoden aikana uusia ja toivottavasti entisiä selkeämpiä käytäntöjä. Niistä on tehtävä sellaiset, että opiskelijat saavat entistä parempaa ohjausta ja opettajat sekä tutkijat aikaa omalle perustyölleen.

Laitosuudistuksen akateeminen anti voisi olla se, että opiskelijat ymmärtävät (yhteis­ kunta)tieteiden poikkitieteisen olemuksen – jotta oppiaineet oikeastikin muodostavat ”laitoksen”. Vaikka tutkijana olen aina liikkunut tieteiden väleissä, olen myös pyrkinyt muistamaan tieteellisen tiedon klassiset periaatteet: pyrkimys objektiivisuuteen, kaiken kriittinen epäily, kaiken pitäminen mahdollisena ja pyrkimys muuttaa maailmaa paremmaksi. Lyhyesti nuo prinsiipit tarkoittavat, että paras argumentti voittaa, kun kaikki mahdollinen tieto on käytössä.

Opin nämä asiat jo Osmo Jussilan proseminaarissa vuonna 1980. Usein hieman kyyniseksi mielletty Jussila selvästi halusi muuttaa maailmaa paremmaksi, esimerkiksi meitä opiskelijoita haastamalla.

Historia on monella tavalla tieteistä kaikkein tieteidenvälisintä. Menneisyyden rekonstruktiot vaativat monenlaisia näkökulmia. Itseäni on hieman hämmentänyt viimeaikainen päämediassa käyty väittely insinööri- ja valtiotieteistä. Esimerkiksi suomalaisen selluteollisuuden globalisaatiota analysoidessani olen oppinut, kuinka tärkeää on ymmärtää erilaisia epistemologioita.

Yhteiskuntatieteilijät puhuvat vielä usein halveksuvasti yksiulotteisesta ”insinöörilogiikasta”, ja yhtä lailla lakitieteiden tai teknisten ja kaupallisten alojen opiskelija saattaa naureskella kaiken maailman pilkkujärjestelmien tai tuohivirsujen parissa näpertäville ”huuhaahumanisteille”. Hyvässä tieteidenvälisessä yhteistyössä ja ajattelussa pyritään ymmärtämään toista ja tajuamaan, että kaikki antaumuksella etsitty ja tutkittu tieto voi luoda uutta ajattelua ja tuottaa kriittistä lisäarvoa − ja jossakin historian vaiheessa mahdollisesti myös käytännössä sovellettavaa hyötyä.

Ihmiskunnan humaanien perinteiden vuoksi tuhatvuotisessa yliopistolaitoksessa tehdään edelleen perustutkimusta ja pidetään yllä ”taloudellisesti kannattamattomia” oppiaineita. Kaikista yliopistouudistuksista huolimatta. Tämän säilyttämisessä meillä riittää haasteita, poliittisina historioitsijoina ja yhteiskuntatieteilijöinä.

Kirjoittaja on Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja ja poliittisen historian dosentti.

POLEEMI

9

Suomalaisen tiedepolitiikan merkkitapauksesta 45 vuotta Teksti Eino Lyytinen

S

e tapahtui Johanneksen ollessa Viron- ja koko Pohjanperän isäntämiehenä ja Koivistoisen tiedekunnan vahtimestarina. Sitä oli huolella valmisteltu edeltävänä kesänä, niin kuin alempana käy ilmi. Se oli rohkea vastaus ajan asettamaan haasteeseen.

Mutta ensin hieman ajasta, tapahtuman historiallisesta kontekstista.

UKK kiipeili silloin vielä palmupuissa muinaisen Karthagon vaiheilla, ja Eino S. Repo vasta aloitteli Kesäkadulla. Koko kansa luki Ylkkäriä – lukuunottamatta Helsingin raastuvan ja hovioikeuden jäseniä, jotka lukivat pornoa ja herjauksia, Salamasodan vyöryessä Senaatintorin varrelta turvalliseen Kaivopuistoon.

Muualla maailmassa oli sen sijaan rauhallista. Kaukana mustien maanosassa rohkea Cecil Rhodesin jälkeläinen Ian Smith ilmoitti kantavansa yksin valkoisen miehen koko taakan eli opettavansa mustat herranpel-

10

POLEEMI

koon ja säikäyttävänsä maanosan rauhan. Smithin apuna maailman rauhaa ja järjestystä vaali amerikkalainen merijalkaväki, joka lopsautti saappaansa Tonkinin lahden rantaliejuun saamatta sitä kotvaan irti.

Myös rauhanliikkeet saivat kaikkialla laajaa kannatusta, eikä meilläkään Sadankomitean jäsenmäärää saatu millään rajoittumaan likimainkaan ensimmäiseen sataan.

Helsingin yliopistossa riitti opiskelijapaikkoja, kunhan Porthanian pyöröovista sisälle selvisi.

Johtihan Suomi Euroopan tilastoja opiskelijapaikkojen määrässä asukaslukuun verrattuna, ja jottei muista olisi kilvassa uhkaa, ehdotti UKK:n ikioma työryhmä vielä kaiken varalta 40 000 uutta opiskelijapaikkaa.

Näistä riittikin sitten jaettavaksi yksi yliopisto jokaiseen itäsuomalaiseen emäpitäjään ja lisäksi korkeakoulut kaikkiin niihin kappeliseurakuntiin,

joissa oli R-kioski, Alkon myymälä ja apteekki opiskelijain välttämättömiä tarpeita varten.

Jos oli valtiotieteellinen tiedekunta paisunut reilusti yli äyräittensä elikkä Porthanian kuppilan asettamien rajojen, oli siinä kuitenkin yksi oivallisesti valikoitu pienryhmä, nimittäin poliittisen historian opiskelijat. Lauman piti piskuisena se, että ainetta pääsivät opiskelemaan vain ne, joiden oli onnistunut keinolla tai toisella saada kaikille pakollisesta historian tukiainekurssista merkintä ”oivallisesti”. Tämä joukko muotoutui siten varsin tiiviiksi yhteisillä luen­ noilla, yhteisissä seminaareissa ja varsinkin niitä seuranneissa sitseissä. Myös aineen opettajat, professori L. A. Puntila ja dosentti Lauri Hyvämäki, pitivät kiinteää yhteyttä opiskelijoihin. Laitoksen esimiehellä oli tapana mm. kutsua seminaari kotiinsa silloin tällöin keskinäistä tutustumista ja keskustelua varten.

Suomalaisen tiedepolitiikan merkkitapauksen satoa vuodelta 1986. Kuvassa vasemmalta katsoen: Seppo Hentilä, Jukka Tarkka, Jukka Nevakivi, Tuija Hietaniemi, Silvo Hietanen ja Lauri Haataja. Kuva Yliopistomuseo.

Sitsit olivat monesti pitkiä ja tiiviitä – keskustelevaa kuusikymmenlukua kun elettiin. Aiheina saattoivat olla porvarihallituksen uusimmat temput tai kansanrintaman pystyttämismahdollisuudet tulossa ole­vien vaalien jälkeen. Poliittisuus alkoi muuten leimata myös toimintaa eikä yksin puheita. Poliittiset opiskelijajärjestöt kilpailivat jo menestyksellisesti myös HYY:n vaaleissa osakuntien rinnalla. Erityisesti ASY ja ASS elivät voimakasta nousun aikaa.

Arvo Salo ja Kai Chydeniuskin keskustelivat tuolloin yhdessä aina Lapualaisoopperan teon lomassa.

Mutta tiedekuntajärjestöt olivat tuon ajan varsinaiset nousukkaat.

Kannunvalajat eli hyvin aktiivista kautta, ja sen avulla saatiin – tuolloin tosin vielä epävirallisesti – opiskelijain yhteinen ääni tiedekuntaan, kun professori Puntila kutsui dekaaniksi tultuaan järjestön edustajia neuvot-

teluihin monista tärkeistä asioista.

Kannuja valettiin paitsi Vanhan kellarissa myös marsseilla ja asunto- ja muiden sosiaalisten ongelmien ratkaisun kiirehtimiseksi.

Valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijain yhteisjärjestön lisäksi syntyi myös eri aineiden piiriin opiskelijayhdistyksiä, jotka tarjosivat osakuntien rinnalla vaihtoehtoisen keskustelufoorumin. Ne alkoivat tuolloin organisoida kaikenlaista muutakin toimintaa opintojen ohjauk­sesta ulkomaisiin opintomatkoihin. Juuri tässä tilanteessa ja näistä ajan yleisessä hengessä ilmenevistä pyrinnöistä rohkaisua ja oppia saaneina päättivät poliittisen historian opiskelijat muuttaa ennen vapaamuotoiset sitsit järjestäytyneeksi toiminnaksi ja perustaa oman opiskelija­yhdistyksen.

Tämä on vapaamuotoisesti assosioituna ja eksplikoituna se historiallinen konteksti, johon viime

vuosikymmenen merkittävin tiedepoliittinen tapahtuma, Poliittisen historian opiskelijat ry:n nimeä kantavan järjestön perustaminen sijoittuu. Puheenjohtajan tehtävät uudessa organisaatiossa lankesivat tämän kirjoittajalle lähinnä sen vuoksi, että hänen huonetoverinsa oli kesäiseltä Ranskan matkaltaan tuonut muistona nuijan, jolla huonetoverin kertoman mukaan Honoré Mirabeau oli aikoinaan avannut kolmannen säädyn tärkeän istunnon. Sillä nuijalla sopi näet hyvin avata myös poliittisen historian opiskelijain järjestäytynyt toiminta, kun sillä kerran oli avattu se aikakausikin, josta aineen opetus katsotaan yleisesti sopivaksi aloittaa.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisessä Poleemissa (1/1975) otsikolla ”Suomalaisen tiedepolitiikan merkkitapauk­ sesta 10 vuotta”

POLEEMI

11

Poliittinen historia kotia etsimässä Teksti Simo Ortamo Kuvitus Teemu Perhiö

Poliittisen historian oppiaine on hyvän aikaa sijainnut Unioninkadun, Snellmaninkadun, Yrjö-Koskisen kadun ja Liisankadun rajaamassa korttelissa. Aina näin ei kuitenkaan ole ollut.

Poleemi otti selvää, missä kaikissa raken­nuksissa poliittista historiaa on aikojen saatossa Hel­singin yliopistolla tehty.

12

POLEEMI

H

istoriankirjoitusta on perinteisesti kiinnostanut tieto, missä paikoissa menneisyys on todella tapahtunut. Aleksanteri I liitti Suomen valtakuntaansa Porvoon ikivanhassa harmaakivikirkossa vuonna 1809, ja Eduskunta julisti maan itsenäiseksi valtioksi Heimolan talossa suunnilleen nykyisen Yliopistonkadun nuudelibaarin ja kebabruokalan paikalla. Vuonna 1918 valkoisen armeijan kenraali Mannerheim ratsasti voitonparaatissaan Pohjoisesplanadia pitkin Senaatintorille, kun

taas punavangit nääntyivät nälkään Suomenlinnan saarilla.

Paljon huonommin muistetaan sen sijaan ne paikat, joissa näitä tapahtumia on tutkittu. Poliittisen historian oppituoli perustettiin valtiotieteelliseen tiedekuntaan lähes 60 vuotta sitten, mutta aine on sijainnut nykyisen osaston tiloissa vasta vuodesta 1994 lähtien. Lukuisat opiskelijapolvet tätä ennen ovat päntänneet tenttikirjojaan, nukahdelleet luennoillaan ja opponoineet toisiaan jossakin aivan muualla kuin silloisen iho- ja sukupuolitautiklinikan pi-

harakennuksessa. Tiedekuntamme nykyisen kirjaston rakennus lukusaleineen ja klixeineen tunnettiin vielä viisitoista vuotta sitten bio- ja radiokemian laitoksena.

Päärakennus ja L. A. Puntila Valtiotieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvosto piti ensimmäisen kokouksensa voitonpäivää 9. toukokuuta 1945. Uusi tiedekunta ja sen seminaarikirjasto sijoitettiin yliopiston päärakennukseen, jota vielä korjattiin edellisen vuoden suurPOLEEMI

13

”

Suomen neljä viimeistä leprapotilasta asuivat vielä 1960-luvulle asti sen matalammassa siivessä, kun taas korkeammassa osassa oli sukupuolitautien klinikka eli Kuppala.”

pommitusten tuhojen jäljiltä. Nykyisin rakennus on lähinnä yliopiston hallinnon ja taiteita tutkivien humanistien hallussa, mutta 1950-luvulle asti sinne mahtuivat kaikki keskustakampuksen viiden tiedekunnan silloiset vastineet.

Yliopistossa opiskeltiin ja tutkittiin 1940- ja 1950-luvuilla hyvin eri tavalla kuin nykyään. Valtiotieteellinen tiedekunta ei koostunut vielä nykyiseen tapaan laitoksista, vaan kunkin alan professori hoiti oppituoliaan itsenäisesti ja melko yksin. Tämä tieteen henkilöityminen heijastui myös tilankäyttöön, sillä edes professoreilla ei ollut päärakennuksessa omia työhuoneita. Vuonna 1952 poliittisen historian professoriksi nimitetty L. A. Puntila pitikin suullisia tenttejään opiskelijoille kotonaan Pohjolankadulla. Käpylän olympiakylää vastapäätä sijaitsevan idyllisen puutalon leveitä portaita kiipesi moni opiskelija sydän pamppaillen ja suurvaltahistorian tärkeitä vuosilukuja mielessään kerraten.

14

POLEEMI

Politiikkaa Porthaniassa Vuonna 1957 valmistunut Porthania oli lasi- ja betoniseinineen, voimistelusaleineen sekä katutason tupakkahuoneineen aikansa modernin arkkitehtuurin huippua. Poliittisen historian oppituoli muutti rakennuksen kolmanteen kerrokseen ja laajeni vuonna 1969 omaksi laitoksekseen.

Professori Puntila, joka johti myös Huhtamäki-yhtymän hallitusta, kutsui silti opiskelijoita tapaamisiin toimistolleen Hietalahdenkadulle.

Puntilan luona kokoontunut keskustelukerho virallisti toimintansa vuonna 1965 järjestäytymällä Poliittisen historian opiskelijat ry:ksi.

Porthania oli sosiaalitieteilijöiden Franzenian ohella yksi tärkeimmistä opiskelijoiden politisoitumisen näyttämöistä Vanhan valtauksen jälkeen.

Helmikuussa 1970 valtiotieteelliseen tiedekunnan opiskelijat lakkoilivat ja järjestivät mielenosoituksia yliopiston hallinnonuudistuksen puolesta.

Professori Puntila, joka toimi SDP:n

kansanedustajana, oli puolestaan uudistuksen näkyvimpiä vastustajia. Myös ainejärjestöjen satapäisiksi paisuneita vaalikokouksia pidettiin seuranneina taistolaisvuosina juuri Porthanian suurissa luentosaleissa.

Aleksanterinkadun kattohuoneisto Vuosikymmenen vaihtuessa 1980-luvuksi poliittisen historian laitos siirtyi Porthaniasta hieman etelämmäksi osoitteeseen Aleksanterinkatu 7.

Vuonna 1932 rakennetun entisen pankkitalon ylimmässä kerroksessa oli tilaa kahden professorin lisäksi myös muutamalle assistentille. Korttelin ja sukupolven vaihduttua opiskelijat keskittyivät politiikkaa enemmän esimerkiksi sählyn pelaamiseen. Nykyään poliittisen historian käytävillä majailee käytännöllisen teologian laitos. Seminaarihuoneen kaarevan katon alla analysoidaan siis Porvoon maapäivien tapahtumien sijaan vihkiseremonian rakennetta ja saarnaretoriikkaa.

Sukupuolitautien klinikalla Vuoteen 1992 mennessä Yliopistollisen keskussairaalan iho- ja sukupuolitautiklinikka pääsi siirtymään Meilahteen, ja pari vuotta myöhemmin valtiotieteellinen tiedekunta muutti nykyisiin tiloihinsa Kruununhakaan. Yhteiskuntahistorian laitos sai haltuunsa klinikan piharakennukset Snellmaninkadun varrella.

Osaston keltainen päärakennus oli alun perin rakennettu vuonna 1833 yliopistollisen opetussairaalan synnytyslaitokseksi. Suomen neljä viimeistä leprapotilasta asuivat vielä 1960-luvulle asti sen matalammas-

sa siivessä, kun taas korkeammassa osassa oli sukupuolitautien klinikka eli Kuppala. Savupiipulla varustettu punatiilinen tutkijarakennus korttelin nurkassa oli alkujaan sairaalan pesutupa ja 1950-luvulta lähtien yliopiston kuvalaitos.

Poliittisen historian tutkimus on tapahtunut suhteellisen pienellä maantieteellisellä alueella Helsingin keskustassa. Oppituolin, laitoksen ja osaston vaellus korttelista toiseen vuosikymmenien saatossa kertoo kuitenkin myös yliopistolaitoksen yleisemmästä muutoksesta. Professoreiden lisäksi myös monilla tutki-

joilla on nykyään oma työhuoneensa, eivätkä opiskelijatkaan pärjää ilman tietokoneluokkia ja suuria lukusaleja.

Monet tiedekunnat ovat muuttaneet keskustasta pohjoiseen ja keskustaan jääneet taas levittäytyneet Kruununhaan kortteleihin. Yhdistämällä pieniä yksiköitä suuremmiksi myös uusin yliopistouudistus vaikuttaa siihen, missä opiskelijat ja tutkijat työskentelevät ja viettävät aikaansa.

Esimerkiksi valtiotieteellinen kirjasto on jo liitetty keskustan kampuskirjastoon ja muuttaa parin vuoden päästä uuteen rakennukseen Kaisaniemenkadulle.

Lähteet: Kaija Ollila - Kirsti Toppari: Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita. 2. painos. Helsingin Sanomat, Helsinki 1975.

Kertomuksia Helsingin kortteleista. Helsingin Sanomat, 2005–2007. http://www2.hs.fi/extrat/kaupunki/korttelisarja/ Klinge et al.: Helsingin yliopisto 1917–1990. Otava, Helsinki, 1990.

Professori Seppo Hentilän haastattelu 16.9.2010.

POLEEMI

15

Teksti Eetu Jokela

Neljävitosista Ollaanpa hetki rehellisiä: onhan se neljäkymmentäviisi vuotta vähän sellainen välimallin ikä. Kultainen nuoruus on jäänyt jo kauas taakse; kolmenkympin tuskallisen rajan neljävitonen ylitti jo viisitoista vuotta sitten. Eläkkeeseenkin on vielä tuollaiset kaksikymmentä vuotta, riippuen nyt kuinka korkeaksi eläkeikä tässä lähivuosina arvotaan.

Neljävitonen on keskellä uraputkeaan ja tekee pitkää päivää, koska asuntolainaa pitää lyhentää, dementoituneiden vanhempien hoitolamaksut maksaa, sekä ostaa lapsille vaatteet, harrastukset ja koulukirjat. Niin, ne lapset. Taaperot, jotka neljävitonen on siittänyt noin kolmekymppisenä, ovat ehtineet kasvaa pikku taaperoista teini-ikäisiksi, joilta voi rauhalliseen keskustelunavaukseen odottaa vastaukseksi jotain joojoon ja haistapaskan välimaastosta.

Tai tarkastellaanpa nykyisten neljävitosten yhteiskunnallisia sekä kulttuurillisia saavutuksia. Nykyisten nelivitosten X-sukupolvi kuunteli nuoruudessaan grungea ja Bon Jovia ja järjesti meille vuosituhannen alun IT-kuplan. Neljävitoset ovat meille yhtä lailla vastuussa Jari Sarasvuosta, Mikael­ Jungnerista ja ennen kaikkea Tero Vaarasta, jotka kaikki täyttävät tänä vuonna neljäkymmentäviisi.

Onneksi on sanomattakin selvää, ettei omia neljävitosiaan juhliva rakas ainejärjestömme Polho sovi edellä mainittuihin stereotypioihin. Se ei ole mikään urautunut, parisuhdeterapeutin avulla avioliittonsa viimeisin rippeisiin tarttuva ihmisraunio. Polho on pikemminkin lihallisista iloista edelleen nauttiva puumanainen, joka vuosi toisensa jälkeen toivottaa uunituoreet valtiotieteen ylioppilaat akateemisen elämän saloihin. Polho ei ole liioin työtaakkansa alla musertuva uraohjus, vaan se rento eno, joka juhlapyhinä juottaa suvun alaikäiset hiprakkaan livauttamalla näille keskioluet ja konjakkipullot.

Joten paljon onnea Polho, äläkä seuraavankaan viiden vuoden päästä ole tyypillinen ikäisesi.

16

POLEEMI

L. A. Puntilan salaiset paperit Teksti Marko Junkkari Kuvat Eeva Lehtiö Ostimme keväällä asunnon Herttoniemestä. Talonkirjan mukaan asunnon on aikoinaan omistanut legendaarinen poliittisen historian professori Lauri Adolf Puntila puolisoineen. Itähelsinkiläisen lähiön normaali 4h+k -perheasunto omaa siis melkoista akateemista arvovaltaa, mikä tietysti miellyttää minua, yliopisto-opintojen totaaliluuseria.

Puntilan henki sai myös pitkään uinuneet akateemiset ambitioni hetkellisesti heräämään, sillä muuttosiivouksen yhteydessä löysin Puntilan entisen asunnon vinttikomeron nurkasta paksun pölyn peitossa olevan arkun. Innostuin.

Muistin, että monet suomalaisen historiantutkimuksen merkittävät arkistot sijaitsevat Herttoniemessä. Valtiotieteen tohtori Jarkko Vesikansan ansiokkaassa väitöskirjassa kuvataan kommunismin vastaista taistelua 1950-luvun Suomessa. Tuossa taistelussa oli Puntilakin keskeisessä roolissa. Väitöskirjan lähdemateriaalia ovat Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön asiakirjat, joita säilytettiin tuossa naapuritalon kellarissa.

Avasin arkun. Se oli täynnä paperirullia. Otin yhden käteeni ja avasin rullan ympärille sidotun narun. Ovatko nämä Puntilan salaisia asiakirjoja? Onko tässä arkussa gradumateriaalini?

Koska on seuraava promootio?

YYA-sopimuksen historialliset juuret Varmaan vähitellen minunkin olisi aika valmistua. Aloitin poliittisen historian opinnot syksyllä 1990, jolloin kukaan ei vielä tiennyt miten syvään lamaan Suomi oli juuri syöksymässä.

Eikä asia olisi juuri huolettanutkaan; soluasunnossa syödään makaronia ja tonnikalaa oli kansantalouden tila mikä tahansa.

Fuksivuonna suoritin klassikkokurssin ”YYA-sopimuksen historialliset juuret”, jossa kuvailtiin noin vuodesta 1000 alkaen vääjäämätöntä historiallista ja yhteiskunnallista kehitystä, joka johti lopulta suureen täyttymykseen eli vuonna 1948 Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittuun sopimukseen ystävyydestä, 17

yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta.

Seuraavana vuonna Neuvostoliitto hajosi ja Aleksilla tuolloin sijainneen polhissan laitoksen ilmoitustaululla luki lakonisesti: ”YYA-sopimuksen historialliset juuret” -luentosarja on peruutettu.

Suurvallan luhistuminen ei häirinnyt Polhon ja Petroskoin yliopiston opiskelijavaihtoa, joka jatkui siihen asti kunnes viimeisellä kerralla petroskoilaisten delegaatiossa ei ollut yhtään opiskelijaa. Ainoastaan viisikymppisiä nahkatakkimiehiä, jotka hyödynsivät Polhon kutsun avulla saatua vierailuviisumia hakemalla Kehä III:n autoliikkeistä Ladan varaosia.

Eivät nahkatakkimiehet tienneet mitä menettivät, kun eivät vaivautuneet edes Polhon Ida Aalbergin tien saunassa järjestämään illanviettoon, jossa olisi ollut tarjolla performanssiryhmä Kiveskolmikon tulkinta näytelmästä Kultakutri ja kolme karhua.

Tai ehkä esitimme Kultakutria jossain muussa Polhon tilaisuudessa. Opiskeluvuodet ovat aika lailla sumua. Muistijälkiä on jäänyt tiedekuntatenttibileistä ja muista juhlista, Polhon reissuista Viipuriin ja Moskovaan ja kansainvälisen opiskelijajärjestön ISHA:n reissuja Unkariin ja Ranskaan (minun ja John Lagerbohmin esitelmä What does it mean to be Olympic mascot through history lienee oudointa, mitä on koskaan esitetty missään tieteellisessä tilaisuudessa). Muistan myös sen syvän vakavuuden, jolla toimitimme hömppää ainejärjestölehti Poleemiin. Suomalaisen journalismin historiaan ei jää laaja kat­ saus masturbaation historiaan, jonka kainalojutussa salani18

mellä Heka A. esiintynyt henkilö kertoi omista kokemuksistaan tällä saralla. Valitettavasti painovaiheessa valokuvassa silmien päälle suunniteltu musta palkki tipahti leuan kohdalle ja Heka A. oli tiettävästi tunnistettavissa.

Ajopuuteoria elää Löysin muuton yhteydessä myös opintokirjani, joka on melkoista sotkua. Muistaakseni olen suorittanut poliittisen historian opinnot syventäviin asti, mutta kirjasta löytyy vain muutama merkintä. Syksyltä 1990 löytyy onneksi sentään arvosana YYA-sopimuksen historialliset juuret -luentosarjan suorittamisesta.

Toivottavasti opintotoimistosta löytyvät suoritukset sähköisenä, sillä muuten ”Puntilan salaiset paperit” -opinnäytteen ja maisteriksi valmistumisen suhteen voi tulla viivettä.

Vaikka L. A. Puntilasta on kirjoitettu useita kirjoja, hän kyllä ansaitsee vielä yhden gradun. Puntila on ehdottomasti yksi Suomen 1900-luvun merkkihenkilöistä. Hän oli keskeisessä roolissa Suomen Kulttuurirahaston perustamisessa, sodan aikana hän toimi presidentti Risto Rytin puheiden haamukirjoittajana ja Valtion tiedotuslaitoksen propagandistina. Sodan jälkeen Puntila vaikutti erilaisissa kommunismin vastaisissa salaisissa järjestöissä.

Poliittisen historian professorina hän toimi 1952–1971. Tiedemiehenä hän ei ollut kovin kummoinen. Väitöskirjan lisäksi hän ei montaa tutkimusta julkaissut. Puntila olikin ennen kaikkea opettaja tai ehkä pikemminkin kasvattaja. Hän toimi inspehtorina osakunnassa ja Kannunvalajissakin. Puntila piti säännöllisesti opiskelijoille epämuodollisia ajankohtaisluentoja maailman ja Suomen tapahtumista. Puntilan mielestä poliittisen historian professuurin tehtävänä oli ennen kaikkea valtion edun palveleminen historiantutkimuksen avulla. Tuleville vaikuttajille tuli opettaa oikeanlaista Suomen kansan ja valtion itsenäisyyden, yhtenäisyyden ja yhteiskuntajärjestelmän kunnioitusta. Opetuksen keskiössä oli valtio ja sen kehitys, puolueet ja muut eturyhmät eivät kuuluneet Puntilan hahmottaman poliittisen historian piiriin.

Puntila edusti sen aikaisen yhtenäis-Suomen porvarillista aatemaailmaa parhaimmillaan tai pahimmillaan.

Vaikka poliittisen historian opintojen saavutukseni ovat vaatimattomat, minulla on ehdottomasti polhissalaisen minäkuva ja identiteetti. Ehkäpä se johtuu siitä, että poliittinen historia ei ole varsinaisesti tiedettä, joten siihen voi samaistua köykäisempikin valtiotieteen ylioppilas.

Oppiaine on aikanaan perustettu valtio-opin aputieteeksi ja jonkinlainen osittaisuus poliittista historiaa leimaa. Ei kai maailma oikeasti ala Ranskan vallankumouksesta tai Suomen Ve19

näjään liittämisestä? Ei kai menneisyys ole vain valtionjohtajien historiaa? Onko oppiaineen tehtävä vain suomalaisen yhteiskunnan ja valtion edun palveleminen?

Poliittisen historian sisältö oli jo 1990-luvun alussa laajentunut Puntilan valtiokeskeisistä linjauksista. Yhteiskunnan suuria megatrendejä ja kansalaisiakin oli otettu mukaan ainakin jos uskoo Nevakivi, Hentilä, Haatajan tekemää pääsykoekirjaa Johdatus poliittiseen historiaan. Heka A. toistelee edelleen pääsykoekirjan keskeistä ajatelmaa: ”Se voi tuntua mielettömältä, mutta kohtalo on sokea ja tallaa yksilön jalkoihinsa.”

Koska jälkikäteen asiat pitää selittää parhain päin, arvioin opiskeluaikanani noudattaneeni laurakolbemaista sivistysyliopistoihannetta. Eli haahuilin päämäärättömästi. Opiskelin sivuaineina kaikenlaista sillä hetkellä kiinnostavalta tuntuvaa, eikä ammattiin valmistuminen, urasuunnittelu tai ylipäätään valmistuminen tai mikään muukaan järkevä ollut juuri mielessä.

Jossain vaiheessa – ehkä 5–6 opiskeluvuoden tienoilla – mieleen tuli ajatuksia vakavammasta opiskelusta, mutta siinä vaiheessa lama oli ohi ja töitä oli tarjolla. Päädyin ajopuumaisesti siis toimittajaksi, mikä tuntuu olevan monen muunkin polhissalaisen kohtalo.

Toimittajia kannattaa yleensä syyttää kaikesta. Tämän tiesi Puntilakin. Puntilan mukaan suomalaiset ovat poliittisesti kypsymättömiä ja tunnepitoisia ja mikä pahinta ovat tottumattomia poliittiseen ajatteluun. Keskeisenä syynä kansan alennustilaan hän näki lehtimieskunnan heikon tason. Puntila pyrki preppaamaan tulevia toimittajia muistamaan kansalliset ihanteet yhdistettynä politiikan tuntemukseen.

Nykymediaa seuratessaan professori saattaisikin kiepsahdella haudassaan.

Oppimestari eduskunnassa Puntila ei tyytynyt vain tutkimaan ja opettamaan poliittista historiaa, vaan hän halusi myös tehdä sitä itse. Hän liittyi yllättäen vuonna 1965 Sdp:hen ja pääsi läpi eduskuntaan seuraavan vuoden vaaleissa. Puoluevalinta oli ilmeisen opportunistinen, sillä hän halusi hypätä 1960-luvun lopun vasemmistoaallon harjalle. Aiemmin Puntila oli mielletty selkeän porvarilliseksi, ja hän oli tarjonnut itseään muun muassa kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi Honka-liiton kaaduttua 1961.

Eduskunnassa Puntila jatkoi kasvatustehtäväänsä. Tiettävästi hän halusi pitää Sdp:n eduskuntaryhmässä säännöllisiä ”sitsejä”, jossa kansanedustajille olisi opetettu suomalaisen parlamentarismin perusasioita. Jostain syystä vanhemmat de20

mariedustajat eivät innostuneet tästä. Hänen suosiotaan eduskuntaryhmässä ei myöskään lisännyt hänen julkisesti esittämänsä kritiikki poliitikkojen juomatavoista.

Puntila ei löytänyt vastakaikua myöskään nuoremman radikalisoituvan poliitikkoporukan keskuudesta. Näille maisterisosialisteille Puntila oli jonkinlainen reliikki vanhasta maailmasta.

Kaikesta huolimatta Puntila uskoi mahdollisuuksiinsa nousta Kekkosen jälkeen tasavallan presidentiksi, mutta tämä tyssäsi Kekkosen ikuisuuteen jatkuneeseen presidenttikauteen sekä myös olemattomaan kansansuosioon.

Puntila ei siis päässyt Tamminiemeen vaan Majavatielle.

Kaikki murenee Avasin Puntilan vinttikomeron salaperäisestä arkusta löytyvän paperikäärön. Se oli tapettia.

Arkussa ei ollut salaisia arkistoja. Se oli täynnä tapettirullia. Tapetit olivat kosteuden haurastuttamia ja murenivat käsiin. Ei niistä ollut edes sisustuselementiksi.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies.

21

Poliittinen historia Helsingiss채 ja Turussa Teksti Kimmo Rentola Kuvat Mikko Virta

22

POLEEMI

”

Tuskin mikään on voinut pistää vakaumuksellista sosiaalidemokraattia Paasivirtaa niin vihaksi kuin se, että Puntila ikämiehenä änkesi SDP:hen ryhtyäkseen tasavallan presidentiksi.”

P

oliittista historiaa opiskellaan Suomessa kahdessa yliopistossa, Helsingissä ja Turussa. Kun olen opiskellut, tutkinut ja opettanut Helsingissä, mutta päätynyt professoriksi Turkuun, tulee joskus mietittyä kahden oppiaineen eroja ja yhtäläisyyksiä.

Yhtäläisyys on toki vahvempaa, jos vertaa mihin tahansa muuhun oppiaineeseen, edes valtiooppiin. Mutta erot ovat kiinnostavampia, niillähän identiteetti rakennetaan.

Oppiaineet perustettiin toisen maailmansodan jälkeen, kun oli kipeä tarve tietää ja selittää, miksi lähimenneisyydessä oli käynyt niin kuin kävi. ”Normaalissa” historiassa ei siihen aikaan saanut paneutua niin uusiin asioihin.

Pohja oli siis sama, mutta eroa tuli siitä, että Helsingissä poliittinen historia oli valtiotieteellisessä, kun taas Turussa aloitettiin humanis­tien seurassa. Välit olivat viileät, professorit L. A. ­Puntila ja Juhani Paasivirta olivat elleivät ihan vihamiehiä niin ei siitä paljon puuttunutkaan. Tuskin mikään on voinut pistää vakaumuksellista sosiaalidemokraattia Paasivirtaa niin vihaksi kuin se, että Puntila ikämiehenä änkesi SDP:hen ryhtyäkseen tasavallan presidentiksi. Siitä ei tullut mitään.

Nykyään vanhan liiton vastakohdat ovat lientyneet. Edeltäjäni Jorma Kalela lähensi laitoksia yhteisillä väitöskirjan tekijöiden seminaareilla (HISPO). Viime keväänä järjestettiin Turussa mo-

lempien oppiaineiden henkilökuntien ja opiskelijoiden tapaaminen, jossa henki oli erinomainen.

Ideoita suorastaan singahteli. Niistä parhaiten on edistynyt yhteisen vuosikirjan Ajankohdan kehittäminen.

Opetuksessakin olisi halua yhteisiin hankkeisiin, sekä opettajilla että opiskelijoilla. Pääesteeksi on muodostunut nykyinen pakko ajatella kaikki rahassa. Missä kaksi tai kolme tieteenharjoittajaa kokoontuu, ei puhuta tutkimuksesta, vaan aina rahasta. Jos osaamme (ja saamme) vaihtaa opetusta päittäin, asiat varmasti menevät eteenpäin. Halua on.

Toki oppiaineissa ja tutkimuksessa yhä on eroja, joista suurin on se, että Turussa ei ole talous- ja sosiaalihistoriaa.

Toinen ero: näppituntumalla olettaisin, että lähiseudulta tulevien opiskelijoiden osuus on Turussa korkeampi kuin Helsingissä. Mutta sama ei päde valmistumisen jälkeen. Turusta työllistytään yhtä lailla ulkoministeriöön, mediaan, pääkaupunkiin. Brysseliin päätyneistä Turun poliittisen historian maistereista kokoaisi ainakin jalkapallojoukkueen. Tuttu päätoimittaja sanoi, että hän ottaa töihin mieluummin poliittisen historian kuin viestinnän lukijan. Vaikka jälkimmäisellä on teoria ja vähän tekniikkaa, ensin mainitulla on yleissivistystä, ja se on paljon tärkeämpää.

Kaupunkien mentaliteetissa on yhä suuri ero,

POLEEMI

23

Notkolla oleva silta – Turkulainen erikoisuus nimeltä Myllysilta – on jo siirtynyt lopettamispäätöksineen Turun poliittiseen historiaan.

johon uuden lisän tuo se, että Turussa ainakin tuomiokirkon lähettyvillä kuulee päivittäin ruotsia, kun taas Helsingin kaduilla venäjä on jo yleisempää. ”Terveisiä Itä-Suomeen”, sanovat turkulaiset, kun kiiruhdan Pendolinoon.

Luin äskettäin Alma Söderhjelmin muistelmateoksen Åbo tur och retur (1938). Hänestä tuli Suomen ensimmäinen naisprofessori, kun rikas kauppaneuvoksetar lahjoitti yleisen historian professuurin Åbo Akademille ja määräsi saman tien, kuka siihen oli kutsuttava.

Söderhjelm oli Viipurista ja Helsingistä ja asunut pitkään Pariisissa ja Tukholmassa, eikä Turun-

24

POLEEMI

kausi oikein onnistunut. Kysymys oli jämähtäneen kaupungin raskaasta, seisovasta ilmasta, joka esti sanomasta mitä ajatteli. Muuan kollega valitti jopa, ”ettei ole koskaan kuullut kenenkään sanovan Turussa rehellistä sanaa.”

Söderhjelm tiivistää: ”Åbo är underligt, det är en tom stad, stillastående, öde på något sätt. Vad jag menar uttryckes bäst med det finska ordet “outo”, det vill säga öde och långt från hemmet.”

Ajatuksen tunnistaa yhä, vaikka nyky-Turku ei olekaan niin ”outo” kuin 1930-luvun pikkukaupunki. ”Turkulaiset eivät hyväksy muita kuin ne jotka ovat syntyneet Turussa”, Söderhjelm kirjoittaa, ja

siinä on yhä perää. Se on läpiturkulaisen kollegani Timo Soikkasen salainen kipupiste: hän ei ole syntynyt Heidekenillä niin kuin moni luulee, vaan Helsingissä. Mennessään ensimmäiselle luokalle Turussa hän oli vielä niin tulokas että joutui koulun pihalla rinkiin. Tokalla hän jo töni uusia. Nykyään hän puhuu turkua virka-asioissakin. ”Mää vähä valhettelin dosentil…” Timon verkostot ovat oppiaineelle suuri etu: joka paikasta löytyy entinen koulukaveri, vanha klassikkolainen lunttari.

Helsingin poliittisessa historiassa ei ole mitään vastaavaa. Seppo Hentilä ja Tauno Saarela ovat laitokselle pesiytynyttä oululaisten camorraa, Pauli Kettunen puolestaan sutki savolainen ihan

sieltä mistä Juice Leskinen. Turkulaiseen tyyliin verkostoitunut on Helsingissä historian alalla lähinnä Matti Klinge, joka on kyllä pitänyt hajurakoa sekä poliittisen historian että Turun suuntaan.

Tässähän pääsi vasta alkuun. Pystyisikö tällaisia kysymyksiä oikeasti tutkimaan? Poliittinen historia kaipaa kipeästi parempaa metodologista kykyä pureutua mentaliteetteihin, identiteettiin, kulttuuriin. Siihen suuntaan olemme menossa.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Turun yliopistossa.

POLEEMI

25

N!”

T RIÖ OTA TE NIS NÄ ”SI OMI ULK

Teksti Antti Korhonen & Elina Manninen Kuvat Otava & Yliopistomuseo

Urho Kekkosen puhelinsoitto vei poliittisen historian professori Keijo Korhosen valtioneuvostoon.

Tohtori Keijo Korhonen (1. vasemmalta) ja pääministeri Harri Holkeri (2. vasemmalta) tapaamassa yliopiston johtoa 18.1.1989. Edessä (selin kameraan) vararehtori Risto Ihamuotila, rehtori Päiviö Tommila ja kansleri Olli Lehto (pöydän päädyssä). Kuva Yliopistomuseo.

H

elsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan perustettiin poliittisen historian professuuri vuonna 1946. Reilun kuuden vuosikymmenen aikana tehtävässä on palvellut useita ansioituneita viranhaltijoita. Vuonna 1974 tiedekunta äänesti professoriksi filosofian tohtori Keijo Korhosen­(s. 1934). Korhosen virkakausi professorina jäi kolmen vuoden mittaiseksi, mutta mielenkiintoisen siitä tekee se, että hänet valittiin kesken kautensa, vuonna 1976, ulkoasiainministeriksi Martti Miettusen kolmanteen hallitukseen.

Poleemi otti selvää tästä ainutlaatuisesta tutkija-toimija -asetelmasta, jonka Keijo Korhonen 1970-luvulla pääsi kokemaan. Korhonen toimii nykyisin kansainvälisen politiikan professorina

2 8POLEEMI

Tucsonissa, Arizonan yliopistossa.

Miten päädyitte poliittisen historian professoriksi Helsinkiin?

Minua ei miellyttänyt, että ulkoasiainhallinnossa joutuisin seuraavassa vaiheessa ulkokierteeseen eli suurlähettilääksi helpoille oloille johonkin kaukaiseen, Suomen etujen kannalta vähämerkityksiseen maahan. Halusin jotakin muuta.

Viran haltija Lauri Puntila kannusti hakemaan virkaa, samoin Turun yliopiston poliittisen historian professori Jaakko Paavolainen. Minulla oli kaksi hyvää ja pätevää kilpahakijaa: Lauri Hyvämäki ja Hannu Soikkanen. Asiantuntijalausunnot meistä kolmesta menivät täysin ristiin.

Tiedekunta äänesti, ja voitin. Vastoin panettelu-

”

Näin ärsytin sekä neukkuja että sosialidemokraattisen puolueen nuorta vasemmistosiipeä, kuten Paavo Lipposta et consortes.”

puheita ei Kekkonen missään vaiheessa puuttunut asiaan. Yliopiston kansleri Mikko Juva nimitti eniten tiedekunnassa ääniä saaneen eli minut.

Kuuluiko professorin työhönne tuolloin paljon hallinnollisia tehtäviä vai saitteko keskittyä tutkimustyöhön?

Kauhistuin hallinnollisten näennäistehtävien valtavaa määrää. Tiedekunnan piti ottaa kantaa mitä mitättömimpiin asioihin, ja sen se tekikin, kalliisti koulutettujen tiedemiesten aikaa haaskaten. Yliopiston byrokratia oli pahempi kuin ulkoministeriön, mikä on paljon sanottu.

Pitikö ulkopoliittiset realiteetit ottaa huomioon ollessanne tutkijana 1970-luvulla?

Kantaa otin tietojeni, arvostelukykyni ja omantuntoni mukaan, en tarkoituksenmukaisuus- tai sopivuusperusteilla. Näin ärsytin sekä neukkuja että sosialidemokraattisen puolueen nuorta vasemmistosiipeä, kuten Paavo Lipposta et consortes.

Esimerkin kertoakseni: Opetusministeriö pyysi minua ottamaan hyppysiini kuuman perunan eli vastaamaan professorina ”viran puolesta” niin sanottuun kiistakysymykseen, oliko ­ Molotov– Ribbentrop-sopimuksessa 23. 8. 1939 todella salainen pykälä, jolla Hitlerin Saksa jätti myös

Suomen Neuvostoliiton etupiirin ja Stalinin vapaasti hoideltavaksi. Vastasin, että kyllä oli, se on vankasti dokumentoitu asia. Vastaus herätti noissa oloissa tyrmistystä ja jäi kyllä asiakirjakansiooni Tehtaankadulla ynnä SNTL:ää nuoleskelevien vasemmistoradikaalien hampaankoloon.

Koitteko menevänne hallitukseen jonkinlaisessa roolissa (esim. professori, Kekkosen luotettu mies)?

En pyrkinyt ulkoministeriksi, kuten en muihinkaan tehtäviin. Presidentti minut siihen pyysi.

Hän varmaan luotti minuun omana miehenään; oli ajatellut minua – tietämättäni - ulkoministeriksi jo edelliseen hallitukseen. Kekkonen soitti työhuoneeseeni yliopistolla ja yksinkertaisesti sanoi: ”Sinä otat Ulkoministeriön”. Vastasin: ” Totta kai jos niin haluat, Herra Presidentti.”

Kuinka rajalliseksi koitte toimintakenttänne ulkoministerinä?

Minulla oli vain yksi rajaus ja yksi johtotähti: Suomen etu. Muita rajoja ei ollut.

Oliko teillä työnjakoa ulkopoliittisissa asioissa presidentti Kekkosen kanssa?

Olin ulkoministerinä UKK:n käskyläinen, eräänlainen ”varttunut sihteeri”. Minulla ei voinut olla

POLEEMI

29

Keijo Korhonen (oik.) ottaa vastaan kirjalahjoituksen Poliittisen historian laitokselle Saksan liittotasavallasta lähettiläs tri Klaus Simonilta vuonna 1975. Kuva Yliopistomuseo.

”

On muistettava, että myös ison maan edustajat ovat tavallisia pulliaisia – ihmisiä kaikkine rajoituksineen ja heikkouksineen. ”

ministerinä muuta kuin Kekkosen linja. Pääministeri Martti Miettunen, kunnon mies, oli ulkosuhteista ulkona ja hyväksyi tilanteen.

Koitteko yhteisen kainuulaisen taustan edesauttavaksi tekijäksi suhteessanne presidentti Kekkoseen?

Ei se asioiden hoitoon vaikuttanut. UKK kyllä joskus viittasi kainuulaisuuteeni hyväntahtoisesti naljaillen, kuten tapansa oli.

On todettu, että "ulkopolitiikka on mahdollisuuksien huomioonottamista ja taitamista.

Se on taidetta, ei tiedettä". Voisitteko hieman avata tätä näkökantaa?

Ulkopolitiikka on mahdollisuuksien taitamista, tilaisuuksien hyödyntämistä oman maan eduksi.

Perin tärkeää on toimijoiden ”viisaus”: kokemukset, tiedot, koulutus, luonteenominaisuudet. Vielä tärkeämpiä ovat valtiointressit, sellaisina kuin kulloinkin vallassa oleva hallitus ne määrittelee.

Diplomaatti on kynä, jolla on korvat… Right or wrong, my country!

Ensisijaista on tuntea vastapuoli perin pohjin ja kyetä asettumaan hänen asemaansa. Vain siten voi määritellä pelivaran itselleen. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta henkilökemialle naureskelen – kysymys ei ole henkilöistä vaan valtioiden

reaalieduista. Kärsivällisyys ja sitkeys ovat keskeisiä hyveitä ulkopolitiikan harjoittajalle. Suomen edustajan on oltava ”ponteva”; opetti suurlähettiläs Ralph Enckell minua. Oman, pienenkään, maan etuja ei tule hävetä, vaan niitä on häikäilemättä ajettava ja puolustettava. On muistettava, että myös ison maan edustajat ovat tavallisia pulliaisia – ihmisiä kaikkine rajoituksineen ja heikkouksineen. Mutta hybristä ja ylimielisyyttä on vältettävä. Neuvottelukumppania ärsyttämällä ei edistä oman maansa asiaa.

Ihminen on territoriaalinen eläin, ihmisyhteisö – valtio – samaten. Ajan, paikan ja toiminnan yhteys ratkaisee, ei globalismi. Naapurit ovat tärkeimpiä. Niitä ei voi valita eikä vaihtaa. Niinpä Suomen ulkoministerin ehdoton pätevyysvaatimus on, että hän tuntee hyvin Suomen kaikki naapurimaat ja erinomaisen hyvin maamme tärkeimmän naapurin. Suomen ulkoministerin tulee tuntea erinomaisesti Venäjän kulttuuri, historia, elämäntavat, katsomukset ja nykypolitiikka, sekä osata ainakin kohtuullisesti venäjän kieltä (neuvotteluissa pitää puhua tulkin kautta, niin tekevät venäläisetkin). Suomen nykyinen ns. ulkoministeri ei ole tehtäväänsä pätevä – tiedän että häntä ei itänaapurissa oteta edes vakavasti. Toisaalta: haitanneeko tuo, koska itsenäisyydestään luopuneella Suomella ei enää ole ulkopolitiikkaa, pelkästään

POLEEMI

31

”

Suomen nykyinen ns. ulkoministeri ei ole tehtäväänsä pätevä – tiedän että häntä ei itänaapurissa oteta edes vakavasti.”

näennäistä ulkopolitiikkaa.

Ehdittekö ministerinä ollessanne perehtymään agendalla oleviin asioihin perusteellisesti ja toisaalta kuinka paljon täytyi toimia virkamiesten suullisen tiedon varassa?

Minua auttoi kahdeksan vuotta ministeriössä työskennelleen virkamiehen kokemus ja kollegojen sekä järjestelmän tuntemus. Luotin esittelijöiden ammattitaitoon, jos luotin heihin ihmisinä. Olin joskus liian hyväuskoinen, tein virheitä.

Oman arvostelukykyni varassa jouduin kuitenkin toimimaan, jos tosi kova paikka tuli. Minua tuki suora, aina avoin kanava Tasavallan presidenttiin.

Olin häneen yhteydessä lähes päivittäin. Yritin säästää UKK:ta pikkuasioilta ja tein tässäkin monta virhettä.

Hoiditteko poliittisen historian professuuria myös ulkoministeriaikananne?

En hoitanut. Jätin professuurin ystäväni Lauri Hyvämäen päteviin käsiin.

Ei.

32

Kiinnitettiinkö kaksoisrooliinne huomiota esimerkiksi hallitustovereiden keskuudessa tai tiedotusvälineissä?

POLEEMI

Millaisen identiteetin pohjalta toimitte tehtävissänne ministerinä ja professorina?

Minulla on aina ollut tervettä itsetuntoa. Tiedän selviäväni erilaisista tehtävistä. Toimin siis Keijo Korhosena periaatteella ”jos en kelpaa, pankoot pois”.

Turvauduitteko tutkimukselliseen tausta­ tietoon ollessanne mukana politiikassa?

Mitä on ”tutkimuksellinen taustatieto”? Jos tarkoitetaan tietoja asioista, historiasta, kulttuurista, eri maiden ongelmista – tottahan toki! Jos tarkoitetaan ”yleispäteviä” teorioita, vastaus on EI. Millaista oli jäsentää ja hahmottaa ­teoreettisesti poliittista maailmaa tutkijana ja samalla toimia siinä?

Kun olen ollut sekä ruumiita pesemässä että niitä tekemässä, vastaan Goethen sanoilla: ”Grau, lieber Freund, ist alle Theorie – Grün ist nur der ewige Baum des Lebens” [”Kaikenlainen teoria on harmaata, rakas ystävä – vihreää on vain elämän ikuinen puu”]. – Voi miten kaukana siisti ja selkeä teoria onkaan politiikan elävästä kaaoksesta!

Israelin ulkoministeri Abba Eban totesi kerran YK:ssa: ”En ole vielä koskaan tavannut kirurgian professoria, joka ei olisi koskaan tehnyt leikkausta.

Mutta olen tavannut montakin kansainvälisen po-

”

Tuo 1970-luvun alun metodologiakeskustelu oli enimmäkseen täyttä roskaa - amerikkalaista tartuntaa.”

litiikan professoria, joka ei koskaan ole ollut mukana edes sopimusneuvotteluissa.”

Jouduitteko toimijuuden myötä miettimään myöhemmin uudelleen tutkijan objektiivisuuskäsityksiä?

Historiantutkija rakentaa kuvan menneisyydestä omalta henkiseltä arvopohjaltaan. Sitä ei voi välttää. Sitäkin tärkeämpää on olla nöyrä faktojen edessä. Meillä voi olla monenlaisia mielipiteitä, tulkintoja, valintoja ja prioriteetteja, mutta meillä ei voi olla monenlaisia tosiasioita.

1970-luvun alun historiakeskustelussa vaadittiin ns. ensimmäisen historian vastapainoksi toista historiaa, joka etsisi pysyviä säännönmukaisuuksia ja tuottaisi siten päätöksentekoon sovelluttavaa tietoa.

Miten professorina suhtauduitte päätöksentekoa palvelevaan historiantutkimukseen?

Historiantutkimus palvelee päätöksentekoa laajentamalla päätöksentekijöiden näkemystä, lisäämällä viisautta ja kehittämällä arvostelukykyä.

Suuret poliittiset johtajat, esimerkiksi Paasikivi ja Kekkonen, ovat aina olleet ahneita historian lukijoita. Mutta päätöksentekoa ohjaavia yleisiä sääntöjä ei tutkija kykene esittämään. Tuo 1970-luvun

alun metodologiakeskustelu oli enimmäkseen täyttä roskaa – amerikkalaista tartuntaa. Yritettiin löytää ”objektiivisia” mittoja historian tapahtumille jotta historia tehtäisiin empiiristen luonnontieteiden ja mm. sosiologian mallin mukaan ”tieteellisemmäksi”. Humpuukia! Taustalla oli historiantutkijoiden huono itsetunto. Ihmisen mieli ja yhteiskuntien toiminta ovat liian mutkikkaita ja sofistikoituneita pantavaksi ennustaviin tai kvantitatiivisiin kaavoihin.

Muistakaamme myös, että historian jumalatar Kronos oli muuan runottarista. Historiaa ymmärrämme lähteiden kontrolloimalla eläytymisellä; eläytyminen nousee tutkijan psyykestä. Historiantutkimus on jatkuvaa keskustelua. Avoin keskustelu ja kriittinen suhtautuminen kollegojen ja suuren yleisön puolelta on ehdottoman välttämätöntä. Lukekaa historiaa ”receptively and simultaneously resistantly” – vastaanottavaisina ja samalla vastaan hangoitellen.

POLEEMI

33

ki k n i v u k u L Opiskelijan

Teemu Perhiö

B

rittiläinen filosofi, matemaatikko ja loogikko ­Bertrand Russell tuskastuu siihen, ettei kaikkea kyetä todistamaan. Hän haluaa löytää totuuden, loogisen perustan kaikelle matematiikalle ja sitä kautta kaikelle tieteelle. Apostolos Doxiadisin ja Christos Papadimitrioun käsikirjoittama sarjakuvaromaani ­Logicomix – nerouden ja hulluuden rajoilla (Avain 2010) kertoo Russellin logiikkapainotteisen elämäntarinan syntymävuodesta 1872 toisen maailmansodan alkuhetkille asti.

Historiallisen romaanin odottaisi olevan tosiasiallisesti tarkka, mutta Logicomix jää tästä tavoitteesta hieman. Suuressa skaalassa kaikki on kohdallaan, mutta monet henkilöiden keskinäisistä kohtaamisista ovat kuvitteellisia. Esimerkiksi erään antamansa puheen jälkeen Russell käy tapaamassa Gottlob Fregeä, joka oli todellisuudessa ehtinyt kuolla jo kuusi vuotta aiemmin. Tekijät ovat itse perustelleet näitä kohtauksia tarinan sujuvuuden kannalta, enkä näe syytä vastustaa, sillä se on kieltämättä kerrottu mainiosti. Matematiikan löydöt ja päättelyt tuntuvat dramaattisilta

34

POLEEMI

juonenkäänteiltä, ja huippuhetkinään teos on kuin jännitysromaani.

Voisipa samaa sanoa lukion matematiikan kirjoista.

Alecos Papadatosin notkea ja realistinen piirrostyyli ei tuota pettymystä: reilut kolmesataa sivua pitkän tarinan piirrokset ja väritys luovat elävän kuvan 1800- ja 1900-lukujen Isosta-Britanniasta ja Euroopasta.

Hyvän rytmityksen ansiosta teos soljuu eteenpäin sulavasti, ja asiapitoisuus takaa mielenkiinnon riittämisen loppuun asti. Viihteellinen sarjakuva ja ajatuksia herättävä tarina on harvoin yhdistetty yhtä taidokkaasti.

Sarjakuvaromaanille epätyypillisesti Logicomix rikkoo monesti neljännen seinän. Kun Russell tovereineen innostuu käsittelemään jotain hankalampaa teoriaa tai ajatusta, rinnakkaistarinassa sarjakuvan tekijät selittävät ja täydentävät teorioita toisilleen. Tästä huolimatta teos ei ole mikään logiikan opas vasta-alkajille, vaikka käytännössä sitä voi siinäkin tarkoituksessa lukea. Jos Russellin paradoksi tai Gödelin epätäydellisyyslause eivät soita kelloja, tästä on hyvä aloittaa.

Teksti Oikeistokriittinen

Oikeistolaisuus pukukoodina Kun rumien ihmisten – Perussuomalaisten – ilmentäessä kannatuksellaan suurten ikäluokkien kuolonkoreita, kasvaa uuden populistioikeiston vesa Kokoomuksen vaalivien tammenlehvien alla. Koti, uskonto ja isänmaa ovat kuitenkin autuaan tietämättömiä, että se vesa on ihan eri puusta veistetty.

Se on pajua, taipuu paineessa ja huomaamattomasti levittäytyy kaikkialle. Nämä tyypit eivät tammenlehviä olisi ikinä isänmaaltaan ansainneet.

Heille oikeistolaisuus on pukukoodi. Koulussa he kantoivat mustia Leviksiä ja lenkkareita, eivät loistaneet joukkuelajeissa ja puhuivat ensimmäisen kerran tytölle kännissä fuksibileissä.

He ovat löytäneet liberaalista oikeistosta pelastuksen. Tyylin, jotka hyväksyvät paitsi saman porukan muut ex-raukat myös siihen seuraan eksyneet naiset. ”Siistit” vaatteet ovat yhtäkkiä muodikkaat, sillä nyt ne kertovat itsestään huolehtivasta individuumista, joka älykkyydellään on ansainnut (tulevan) asemansa ja varansa. Uusi oikeistolaisuus tarjoaa myöhään ”aktivoituneille” miehille mahdollisuuden hyväksyttävyyteen. Yhdessä he luovat suuren kateuden pohjalle rakennetun yhteisön, jonka alitajuntaisen vihan kohde ovat aikuisiän epäonnistuneet teini-iän sosiaaliset menestyjät.

Näin on oikeistolaisuuden suoraselkäisyyden, individualismin ja rehellisen omatoimisuuden sosiaalinen aspekti kaapattu pakotieksi nörteille, nössöille, pelokkaille ja hyljeksityille. On tapahtunut yksityisen sfäärin perinteisten oikeistolaisten arvojen päälaelleen kääntyminen.

Iso kasa loukattuja lyö hynttyyt yhteen jaetun halveksinnan, koston ja sosiaalisten arpien merkeissä. Ääneen lausumaton oletus on aikuisiän raaka sosiaalinen vastuuttomuus kostonairuena. Näin aiempi yksityisen sfäärin raakuus siirtyy julkiseen.

Lauma uuden itsetunnon löytäneitä nörttejä huutaa kuorossa taloudellisen ja yhteiskunnallisen vapauden puolesta, kun vanhan kollektiivisen Suomen massat löytävät vain yhden rehellisesti ruman ja lihavan poliitikon, johon samaistua.

Paasikivi, Ehrnrooth ja Kekkonen pyörähtävät haudoissa.

POLEEMI

35

Teksti Erkki Tuomioja

Johdonmukaiseen

rauhanpolitiikkaan

Kuvat Mikko Virta

”Suomen ulkopolitiikan perustehtävä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen.”

- Urho Kekkonen, Tamminiemi, 1980.

K

un Paasikivi alkoi luoda linjaansa sodan jälkeen, maailman väkiluku oli alle kolmanneksen nykyisestä eli silloin 2,3 miljardia ihmistä. Kun Urho Kekkonen julkisti siteeratun ulkopoliittisen testamenttinsa 30 vuotta sitten vielä kylmän sodan hallitsemassa maailmassa, väkiluku oli tuosta jo kaksinkertaistunut noin 4,6 miljardiin. Tänään se on 7 miljardia ja nousee johonkin 9–10 miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu.

Väestön seitsenkertaistuminen 200 vuodessa muuttaa peruuttamattomalla tavalla ihmisen ja luonnon

36

POLEEMI

suhdetta, luonnonvarojen käyttöä sekä ihmisyhteisöjen keskinäisiä suhteita. Yli 350 vuotta vanha suvereeneihin hallitsijoihin ja sittemmin suvereeneihin valtioihin perustuva westfalenilainen maailmanjärjestys ja siihen liittynyt voimapolitiikka ei enää toimi, vaikka se YK:sta alkaen on edelleenkin muodollisesti kansainvälisen yhteistyön perustana.

Globalisaatio tarkoittaa keskinäisen riippuvuuden kasvua hyvässä ja pahassa. Yksikään maa ei voi kuvitella eristäytyvänsä tästä kehityksestä, jonka inhimillistä turvallisuutta uhkaavia haasteita ei voi kestävästi ratkaista yksipuolisella, eikä välttämättä

minkäänlaisella, aseiden käytöllä.

Koska vanhaan maailmaan liittyneet ajatustottumukset ja historian painolasti eivät hetkessä haihdu, on tietenkin edelleen otettava huomioon se mahdollisuus, että tätä kuitenkin yritetään. Perinteiseen voimapolitiikkaan liittyvät patoamisen ja vastavoiman keinot eivät kuitenkaan kestävää rauhaa rakenna.

Kestävän rauhan rakentaminen alkaa sen tunnistamisesta, että rauha, kehitys, demokratia ja ihmisoikeudet ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa, ja että ne voidaan kestävästi säilyttää vain samanaikaisesti. Ollakseen uskottavaa ja toimivaa suoma-

laisen rauhanpolitiikan täytyy siksi olla kaikissa suhteissa kattavaa ja näkemyksellistä. Tämän voi ymmärtää niinkin, että hyssyttelyn aika on ohitse, mutta en kuitenkaan tarkoita sitä, että Suomen joka asiassa voisi tai pitäisi olla suunnannäyttäjänä, eikä ainakaan suuna ja päänä. Tarkoitan paremminkin sitä, että Suomen politiikan ja esiintymisen on oltava johdonmukaista ja kokonaisvaltaista.

Johdonmukaisuus tarkoittaa muun muassa sitä, että emme voi olla uskottavia rauhan puolesta toimijoita ja konfliktien ratkaisijoita, jollemme toimi myös konfliktien ennaltaehkäisemiseksi ja niiden syiden purkamiseksi. Rauhan rakentamisen asialistalle kuuluvat myös demokratia ja ihmisoikeudet sekä köyhyyden poistaminen ja kehityksen tukeminen. Kestävä kehitys puolestaan edellyttää sitä tukevaa kauppa- ja kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa, eivätkä mitkään toimet näilläkään aloilla ole kestäviä, ellei ilmastomuutosta saada pysäytettyä.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että emme voi tinkiä emmekä viivytellä kehitysyhteistyövelvoitteiden täyttämisessä ja niiden laadunvalvonnassa. Johdonmukaisuus tarkoittaa myös ihmisoikeusja demokratiakysymysten pitämistä esillä ei vain Iranin, Kiinan tai Zimbabwen osalta, vaan myös yhtä lailla Saudi-Arabian, palestiinalaisalueiden samoin kuin Euroopan unionin romanien kohtelun suhteen.

Ei ole syytä vaieta Venäjän oikeus­ valtion puutteista tai voimapoliittisista otteista, mutta on oltava tarvittaessa valmis esittämään kritiikkiä myös amerikkalaisen oikeusval­ tion puutteista ja aseiden käytöstä.

Näin varsinkin huomioiden sen, että jälkimmäisen toimilla maailman ainoana supervaltana on sitäkin kauaskantoisempia maailman

laajuisia seurauksia.

Mutta kritiikin on kaikissa t ap au k sissa oltava asiallista ja rakentavaa tavoitteenaan kritikoidun valtion vahvempi liittäminen yhteisiin arvoihin ja velvoitteisiin perustuvaan monenkeskiseen yhteistyöhön. On myös päästävä sellaisesta piintymästä, että USA:n arvosteleminen olisi aina jotenkin tuomittavaa antiamerikkalaisuutta. Päinvastoin se, että Yhdysvaltoja ja Eurooppaa on yhdistänyt vahva demokratian, tasaarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen arvopohja, on syy siihen, että puuttuminen vähäisiinkin sen murentumiseen johtaviin ilmentymiin on tärkeätä.

Yhdysvallat onkin Obaman hallinnon aikana ottanut selviä askeleita monenkeskisen yhteistyön suuntaan ja osoittanut ymmärtävänsä voimapolitiikan rajat. Samoin Yhdysvallat haluaa osallistua myös ilmastomuutoksen pysäyttämiseen, vaikka tulokset vielä ovatkin laihoja. Bushin kauden pahimmista ylilyönneistä kuten pyrkimyksestä kidutuksen laillistamiseen - on irtisanouduttu, mutta Guantanamoa ei ole vielä saatu suljetuksi. Myös Obaman perinnöksi saamat miehitys Irakissa ja sota Afganistanissa jatkuvat.

Valtaosa eurooppalaisista maista piti Yhdysvaltain ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta tehtyä hyökkäystä Irakiin laittomana ja perusteettomana, mutta on sittemmin mennyt mukaan auttamaan kaikkien tehtyjen virheiden korjaamisessa ja maan auttamiseksi normaalin kehi-

tyks e n tielle. Afganistanissa taas Taleban-hallinnon kaataminen ja Al-Qaidan tukikohdan hävittäminen sai YK:n turvaneuvoston ja eurooppalaisten yksimielisen tuen. Jatko ei kuitenkaan ole sujunut toivotulla tavalla ja yhä useampi Yhdysvaltain liittolainen on jo vetäytymässä Afganistanissa. Obama ja hänen ulkopolitiikkansa pyrkimykset nauttivat edelleen suurta kannatusta Euroopassa ja muualla Yhdysvaltojen ulkopuolella, mutta itse Yhdysvalloissa Obaman ja demokraattien suosio horjuu. Syynä on enemmän sisä- kuin ulkopolitiikka, mutta jos se johtaa republikaanien valtaan paluuseen seuraavissa presidentinvaaleissa, välillä jo supistunut transatlanttinen kuilu voi jälleen revähtää.

POLEEMI

37

”

Suomi ei ole koskaan itse julistautunut rauhanturvaamisen suurvallaksi.”

YK:ta tuettava Suomella on vahva intressi edistää ja vahvistaa monenkeskistä yhteistyötä mahdollisimman laajalla pohjalla, mikä tarkoittaa ennen kaikkea YK-järjestelmän ja sen vaatimien reformien tukemista. Tämä ei ole ristiriidassa alueellisen yhteistyön vahvistamisen kanssa, mutta tarkoittaa sitä, että esimerkiksi EU:n turvallisuusstrategian kehittämisessä on huolehdittava siitä, ettei se suoraan tai epäsuorasti tue YK:n heikkona pitämistä. Turvaneuvoston uudistaminen edesauttaisi YK:n vahvistamista, eikä sen ajamisesta tule luopua.

Suomi ei ole koskaan itse julistautunut rauhanturvaamisen suurvallaksi, mutta pienenä sellaisena meitä on kuitenkin pidetty sen vuoksi, että Suomi on väkilukuunsa nähden luovuttanut enemmän sotilashenkilöitä YK:n rauhanturvaamistehtäviin kuin mikään muu valtio maailmassa.

Tätä määrääkin oleellisempi asia on, että suomalaisten rauhanturvaajien osaaminen on ollut erittäin arvostettua. Yhtenä syynä tähän ammattiarmeijoihin verrattuna korkeaan osaamiseen pidän sitä, että meillä 90 prosenttia rauhanturvaajista on reserviläisiä, joiden erilainen siviiliosaaminen pyritään myös ottamaan täysmääräisestä operaatioissa käyttöön. Se voi jopa enemmän kuin itse maanpuolustuksen järjestämiseen liittyvät syyt edelleen perustella asevelvollisuusarmeijan säilyttämistä.

Suomi on ollut aktiivinen ja osaava myös siviilikriisinhallintavalmiuksien kehittämisessä sekä omien resurssien että kansainvälisen yhteistyön kehittämiseksi. Globalisoituneessa maailmassa kriisinhallintaan osallistuminen on eteenpäin työnnettyä puolustusta sellaisia turvallisuusuhkia vastaan, joihin perinteinen aseellinen maanpuolustus omilla rajoilla on voimatonta.

Kaiken kaikkiaan Suomen resurssien ja osaamisen laajentaminen on ollut paikallaan ja sitä tulee jatkaa.

Siihen liittyy myös suomalaisten valmius osallistua tarvittaessa aikaisempaa vaativampiin ja myös suurempia riskejä sisältäviin kriisinhallintaoperaatioihin. Kuitenkin kaikkea emme voi tehdä yhtä hyvin ja yhtä laajalla panostuksella. On myös priorisoitava ja keskityttävä sellaisiin tehtäviin, joissa osaamisestamme ja panostuksestamme on mahdollisimman suuri hyöty.

Siksi on kysyttävä, ovatko Suomen rajalliset resurssit sen enempää täydessä kuin optimaalisessa käytössä tänään, kun kriisinhallintatehtävissä on 458 sotilasta ja siviilikriisinhallinnassa 155. Tällaiset määrät eivät riitä pitämään meitä minkäänlaisessa kriisinhallinnan suurvaltakategoriassa. Vielä suurempi epätasapaino on siinä, että sotilaista yli 90 prosenttia on kahdessa Nato-johtoisessa ope-

Brittiläisiä rauhanturvaajia Afganistanissa toukokuussa 2008. Kuva ISAF Public Affairs.

raatiossa Kosovossa ja Afganistanissa – kun taas YK-tehtävissä vain muutama kymmenen.

Ongelma on YK-tehtävien alasajossa, ei sinänsä osallistumisessa YK:n mandatoimiin Nato-johtoisiin tehtäviin eikä myöskään tapauskohtaisesti oman harkintavaltamme säilyttävässä kriisinhallintayhteistyössä Naton kanssa. Se, että emme ole näkyvämmin mukana EU-operaatioissa, ei taas ole meidän vikamme vaan seurausta siitä, että kynnys nopean toiminnan kriisinhallintajoukkojen käyttöön on EU:n päätöksenteossa kenties liiankin korkea.

Suomi Afganistanissa Olosuhteet ja edellytykset, joiden vallitessa Suomi alun perin päätti lähettää rauhanturvaajia Afganistanin ISAF-operaatioon, ovat täydellisesti muuttuneet. Kuten muutkaan eurooppalaiset, emme Suomessa koskaan yhtyneet retoriikkaan sodasta

terrorismia vastaan, joka heijasti vakavaa virhearviota sekä terrorismin luonteesta että siitä, miten sitä tehokkaimmin voidaan torjua. Kalliiden virheiden jälkeen asia on alettu ymmärtää laajemminkin.

Al-Qaidan tukikohdan eliminointi talebanien hallitsemasta Afganistanista oli tarpeen ja perusteltua.

Talebanien karkotuksen jälkeen ISAF perustettiin alun perin hoitamaan rauhanturvatehtäviä Kabulin ympäristössä. Sittemmin ISAF on siirtynyt Naton yhtenäisen operaation komentoon ja laajentunut koko maahan.

Suomelle Afganistan-operaatioon osallistumisessa ei ole koskaan ollut kyse Nato-solidaarisuudesta. Mantra, jonka mukaan Natolla ei ole varaa hävitä Afganistanissa, on vaarallinen kaikille, niin Natolle kuin Afganistanille. Kansallinen arvovalta ja kasvojen menetyksen pelko perusteina sotilaallisen voimankäytön jatkamiselle ovat aina torjuttavia, eivätkä ne para-

ne, jos kansallinen arvovalta muutetaan liittokunnan arvovallaksi.

Päätöstä ISAF:iin mukaan menosta olisi tuskin Suomessa tehty, jos sen olisi silloin tiedetty johtavan siihen, että tänään olemme mukana sisällissodan kaltaisessa operaatiossa, jossa vastapuoli kyllä täyttää kaikki demonisoitavan vihollisen piirteet, mutta jossa huumekorruptioon ja massiiviseen vaalivilppiin syyllistynyt tuettava osapuoli ei juuri luotettavampaa vaikutusta jätä. Tietenkin vanhan Talebanin paluu valtaan merkitsisi ehkä huumekauppaa lukuun ottamatta nykyistä huonompaa tilannetta, mutta olisiko jonkinlainen sodan ja summittaisen tappamisen lopettava neuvotteluratkaisu kuitenkin nykytilaa parempi?

Afganistanissa jatkamisen kyseenalaistaminen ei johdu operaation riskeistä ja tappioiden mahdollisuudesta. Niitä ei pidä vähätellä, mutta ei myöskään pelätä niin ­kauan, kuin voimme olla varmoja siitä, että

POLEEMI

39

”

Olosuhteet ja edellytykset, joiden vallitessa Suomi alun perin päätti lähettää rauhanturvaajia Afganistanin ISAF-operaatioon, ovat täydellisesti muuttuneet.”

suomalaisosallistuminen todella edesauttaa vakautta ja rauhaa, demokratiaa ja ihmisoikeuksia, sekä huumevapaan oikeusvaltion rakentamista. Tämä on pakko tänään asettaa kyseenalaiseksi. Tätä pohdittaessa on myös kysyttävä, tulisivatko suomalaisten osaaminen ja resurssit parempaan käyttöön joillain maailman monilla muilla kriisialueilla, joilla on jatkuvaa pulaa osaavista kriisinhallintajoukoista.

Jos päädymme siihen, että vastaus ei puolla sotilasoperaatioon osallistumisen jatkamista, se ei tietenkään tarkoita Afganistanin hylkäämistä.

Se edellyttää meiltä siviilikriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön jatkamista ja tehostamista maassa niin kauan kun voimme arvioida sen tuottavan edes rajoitettuja tuloksia ja humanitaarisen hädän helpottamista.

Kansainvälisen yhteisön tulisi pystyä päättämään Afganistan-operaation toimintalinjoista ja tulevaisuudesta YK:ssa. Asiaa onkin toki käsitelty monilla kansainvälisillä foorumeilla. Viime kädessä se ei kuitenkaan ratkea YK:n turvaneuvostossa eikä edes Pohjois-Atlantin neuvostossa, vaan jossain Valkoisen talon ja Pentagonin välillä. Tämä tarkoittaa,

että myös muilla valtiolla on oikeus ja velvollisuus tehdä omat päätöksensä itse näistä konsultaatioprosesseista riippumatta.

Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen ei Afganistaniin menijöitä ennen vuotta 2001 ollut. Naapurit ja kaukaisemmat maat jatkoivat kuitenkin konfliktin osapuolten aseistamista ja rahoittamista, ei välttämättä siksi että tukivat minkään osapuolen ideologiaa, vaan siksi että näin tehtiin toista osapuolta tukevien asema hankalaksi. Nyt Afganistaniin on menty sitäkin suuremmalla joukolla, mutta vaikka ottaisimme täysin todesta kaikki kiitosta ansaitsevat perustelut interventiolle, on kuitenkin muistettava, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla.

Pohjoismailla on ollut taipumus esiintyä moraalisina suurvaltoina, mutta puheita pidemmälle meneviin interventioihin eivät rahkeemme riitä. Hyvä näin, sillä ihmisoikeuksia ja demokratiaa korostavat arvomme eivät ole miekkalähetyksellä levitettäviä asioita. Diktatuurit voidaan kaataa sotilaallisella väliintulolla, mutta ei ole mitään takeita siitä, että jatkuva miehitys ja osallistuminen sisällisso-

tiin tuottavat pysyvää vapautta ja kestävää demokratiaa.

Arvojen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sitoutumisen tulee olla selkeätä, mutta vähemmänkin julistuksellinen diplomatia ja monenkeskiseen yhteistyöhön osallistuminen on tärkeätä ja Suomelle sopiva tapa vaikuttaa. On myös todettava, että kun Suomessa nyt esiintyy näyttävää halua julistautua rauhanvälityksen suurvallaksi, yritetään nousta latvasta puuhun. Tällainen edellyttää muutakin kuin vain oman julistuksen. Sellainen maine täytyy ensin ansaita, eikä sitä saavuteta, ellemme lisäksi ole paljon nykyistäkin aktiivisemmin valmiita eri tavoin panostamaan kehitysyhteistyöhön, kriisinhallintavalmiuksiin ja erilaisten rauhanprosessien tukemiseen. Hyvät ja osaavat diplomaatit ja välittäjät tarvitsevat myös sellaista tukea ja panostusta, josta pitää olla valmis myös maksamaan.

Kirjoittaja on poliittisen historian dosentti, kansanedustaja ja entinen ulkoministeri.

inkki v u k u L n i r Tohto

Ilona Kemppainen

A

kateemisen maailman piirteisiin kuuluvat jatkuva kiire ja siitä johtuva riittämättömyyden tunne. Opiskelijaelämä on sikäli hyvin järjestynyttä, että luettavat kirjat on ilmoitettu tutkintovaatimuksissa.

Opettajaelämä on sikäli epäjärjestyksessä, että jossain välissä pitäisi ehtiä lukea milloin mikäkin ”viimeinen huuto” – vai voisiko aikansa käyttää muutenkin?

Pierre Bayard antaa kirjassaan Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena Kustannus 2008) erinomaisia vinkkejä siihen, kuinka antaa vaikutelma teoksen lukemisesta joko perehtymättä siihen kunnolla tai näkemättä edes kantta. Bayard perustelee ajatuksiaan sujuvasti sillä, että kirja on kuitenkin aina eri asia jokaiselle lukijalle, eikä kahta samanlaista kirjaa tässä mielessä edes ole. Kaunokirjallisissa teoksissa ehkä onkin näin. En suosittele ajatuksen soveltamista kirjatentissä – sen sijaan tieteellisten tekstien viitteitä tonkiessa asian huomaa hyvin pian.

Useimmat tuntenevat humiliation-seurapelin, jossa saa eniten pisteitä siitä, ettei ole tehnyt jotakin mitä

kaikki muut ovat. (Pitkään pärjäsin sillä, etten ollut lukenut ”Täällä Pohjantähden alla”-trilogiaa, mutta pakottivat sittemmin.) Bayard siteeraa David Lodgen teosta, jossa kyseisen pelin pelaaminen katkeraan loppuun saakka johtaa itsemurhaan. Onneksi yhteiskuntahistoria on sikäli monisyistä, ettei minkään teoksen lukematta jättäminen ole näin dramaattinen kysymys – älkää hyvä ihmiset kertoko jos on! Kulmakarvoja kyllä voi kohota, mutta sitten vain sanotaan että ollaan erikoistuttu…

On jokseenkin väsynyttä todeta jälleen kerran, että elämme nopeaa aikaa, jossa syvällisen tiedon arvo on romahtanut. En oikeastaan edes usko niin. Sen sijaan tiedän, milloin kannattaa olla hiljaa ja antaa ihmisten epäillä, ettei tiedä mitään sen sijaan että avaisi suunsa ja antaisi varmuuden asiasta. Siksi toisekseen, varsinkin kirjoittajat itse, mutta myös heidän uskolliset faninsa puhuvat teoksista(an) yleensä sen verran vuolaasti, että keskustelun ylläpitämiseksi ei ole tarpeen näitä teoksia lukea.

Jossain vaiheessa kyllä kannattaa niin tehdä; ellei muusta syystä niin huomatakseen, että kirja on todellakin jokaiselle aivan eri asia.

POLEEMI

41

Teksti Ilmar Metsalo & Mikko Virta Kuvitus Teemu Perhiö

Syyskilpailu

Kysymykset Yhdistä henkilö mielipiteeseen ja lähetä vastauksesi osoitteeseen poleemi-2010@helsinki.fi.

Oikeiden vastausten kesken arvotaan fantastinen Polhon drinkkilippupaketti!

1. Mitä poliittisen historian opiskelu on?

2. Mitä polholainen tekee isona?

Kauppatieteiden yo.

Tiina

Valtiotieteiden tohtori Johanna

.

Kasvatustieteen yo Suvi

D!

A?

a) c)

42

E?

1. Opitaan, että kommunismi on aivan hanurista verrattuna kapitalismiin.

2. On kaupan kassalla.

1. Opiskellaan politiikan käänteitä historian havinassa.

2. On likinäköinen ja tutkii yksin pimeässä huoneessa historiallisia teoksia.

e)

Tekniikan yo.

Otto

A! B? A” b) d)

Valtiotie te

iden yo.

Viivi

C?

1. Vasemmistolaulujen laulamista sitseillä ja Urho Kekkosen fiilistelemistä.

2. Fiilistelee Kekkosta ja laulaa vasemmistolauluja, koska ei koskaan valmistu.

1. Laaja-alaista, yhteiskunnallisten järjestelmien historiaa.

2. Yrittää hengata yliopistolla mahdollisimman kauan tehden jotain tutkimusta.

1. Politiikan ja historian aikaulottuvuuden ymmärtämistä. Ennen kaikkea kriittisen suhteellisuudentajun kehittymistä.

2. Pitää esillä historian merkitystä missä ikinä työskenteleekään. Toivottavasti vallan huipulla!

POLEEMI

Polhon historiikki Polhon historiikki ilmestyy viiden vuoden kuluttua Polhon täyttäessä 50 vuotta! Sitä ennen täytyy paljon kuitenkin tehdä.

Olitpa sitten polholainen alumni tai nykyinen opiskelija, sinun apuasi tarvitaan!

Onko sinulla Polhoon liittyviä – valokuvia?

– muistoja?

– tarinoita?

– kirjoituksia?

– anekdootteja?

– julkaisuja?

– pöytäkirjoja? tai vaikkapa vanhoja Poleemeita?

Lähetä sähköpostia osoitteeseen mikko.a.virta@helsinki.fi ja kerro mitä sinulta löytyy. Keräämme Polhon historiaan liittyvää aineistoa ja muistitietokokoelmaa, jonka pohjalta järjestömme historia kirjoitetaan yksien kansien väliin. Tehdään yhdessä Polhon arvoinen historiikki!

Fuksitervehdys Teksti Reetta Heiskanen Kuvat Mikko Virta

T 44

aivas hämärtyy Töölönlahden yllä, syksyinen ilta-aurinko luo viimeisiä säteitään kohti lahden toisella puolella siintävää Alppilaa. On tullut viimeisen tehtävän aika. Suuntaamme kohti tummaa vettä, mudan hajun tuntee jo kaukaa. Kronos-pojat huutavat ympärillämme ja yhtäkkiä olemme jäätävän veden syleilyssä. Nopea kierros vedessä ja rantaan. Hurraa-huudot kiirivät Hesperian puistossa ja iltalenkkeilijät jäävät tuijottamaan. Fuksivoima

POLEEMI

väreilee syyskuisessa ilmassa ja yhdistää meidät voittajiksi.

On taas se aika vuodesta. Aika kääntää uusi lehti, aika olla ”näyttävä, avoin ja nuorekas”, aika hypätä keskelle uutta, suurta ja tuntematonta.

Tuona elokuun päivänä, kun Kuppala otti meidät avosylin vastaan, jotain liikahti sisälläni. Oliko se havahtuminen siihen, että olin todella astumassa yliopistoon – vai se, että en pitkästä aikaa ollenkaan tiennyt mitä odottaa tulevalta?

Kuppalan upottavilla sohvilla tunnelma on hermostunut. ”Moikka, oon Reetta, Espoosta.”

Kuinka tutuiksi nämä rakkaat lausahdukset ovat meille nyt käyneet. Eikä aikaakaan, kun tuutorien juottaman skumpan avulla tunnelma kohenee, ja vanhemmat opiskelijat esitelmöivät ihaileville fukseille yliopistoelämän rajuudesta, hallitustyön mahtavuudesta ja oikislaisten vaaroista. Kello lyö 12 ja on aika jatkaa matkaa. Mutta minne? Lopulta löydämme itsemme täpötäyden baarin karaoke-

lavalta. ”Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen...” Tarvitaanko yliopistosta selviämiseen muuta kuin kasa loistofukseja, heittäytymiskykyä ja muutama kaitseva tuutori?

Tarvitaan. Sitkeyttä ja suomalaista sisua opintojen aloittamiseen. Maanantaiaamu valkenee yhteiskuntahistorian luennolla. Fuksiraukan on laitettava peliin kaikki voimansa, jotta transnationaalinen historia ja kleiometrian näkökulma POLEEMI

45

löytäisivät tiensä uupuneisiin aivoihin. Vieressä nuokkuva toveri tökitään hellävaraisesti hereille, yhteispelillä opinnot käynnistyvät. Hitaasti mutta varmasti. Vaikka henkilökohtainen opintosuunnitelma huutaa vielä tyhjyyttään, tunnemme voitonriemua maanantaiaamuisesta onnistumisesta.

Luennon jälkeen suuntaamme iloisin mielin Unicafen ihmeellisten aromien pariin. Etiopialaista linssikastiketta, voi tätä onnenpäivää!

Lauantaina löydämme itsemme Suomenlinnan lautalta. Matka käy kohti Kannunvalajien turmiollista pelipäivää, vuorossa on pussihyppelyä,

46

POLEEMI

kananmuna-leikkejä ja pikajuoksua. Päivä on lämmin ja ikimuistoinen, pizzan voimalla väsyneinkin fuksi jaksaa tanssia aamun pikkutunneille. Viimeistään sunnuntaina jokaiselle on käynyt selväksi tulevien koitosten rankkuus. Tajuan vihdoin todella aloittaneeni yliopistoelämän.

Fuksisaunan lauteilla raikaa laulu. Olemme päässeet yliopiston ytimeen. Salaseurojen, viiniklubien ja saunailtojen aika on koittanut, ja viinilasillisen jälkeen todella uskon löytäneeni Kekkosen jalanjäljet. ”Minä olen Urho Kekkonen, enkä

minä koskaan vanhene, jos minä vanhenen, en ole Kekkonen.” Matka Urhon jälkiä etsien jatkuu pari päivää myöhemmin, kun huomaan kulkevani halki Helsingin jätesäkki päällä Kekkoslaulun tahdissa marssien. Vilkaisen joukkuetovereitani enkä voi olla hymyilemättä. Eläköön fukseus! Muutaman päivän päästä Eckerö Linen kannella emme enää muista laulun sanoja.

Aurinko on laskenut jo monta tuntia sitten, mutta mökin ikkunoissa palavat valot. Kävelen polkua pitkin talolle päin ja lopulta istahdan kuistin rappusille. Kelaan päässäni kuluneita kolmea

viikkoa ja taidan naurahtaa. Miten mahtavalla energialla opiskeluelämä onkaan lähtenyt käyntiin ja kuinka mahtavia tyyppejä matkan varrelle on jo osunut. Sisältä mökistä kuuluu naurunremakkaa ja laulua. ”12 fuksia ne tanssii tänään...” Viimeistään silloin varmistun, että viimekeväiset, ajoittaiset tuskan hetket vuoden 1856 uudistusohjelman, Bungen komitean ja Hilppa-tamman kanssa oli koettava. Vaiva oli kaiken tämän arvoinen.

POLEEMI

47

Puheenjohtajalta Elina Miettinen

”P

aljon onnea Polho, paljon onnea vaan!”. Polho on nyt 45-vuotias, sydänkeski-iän saavuttanut ainejärjestö – eli onko Polho nyt fiksu ja kypsä, kaiken tietävä ja riittävästi kokenut organisaatio?

Tasoon – mitä nyt uusiakin kamuja on hankittu muun muassa valtsikan oppiainevalikoiman monipuolistuessa. Polholla on runsaasti myös jopa institutionalisoituja perinteitä, kuten Tiedettä ja kaljaa -illat, kulttuuribrunssit, opintomatkat Suomen rajojen ulkopuolelle, oppiainekahPolho on 1960-luvun lapsena saa- vit, työelämäekskut, urheilutoiminnut osansa ympäröivän yhteiskunnan ta, erilaiset sitsit ja tietenkin myös olojen muutoksista: Toiminnassa on hieno lehtemme Poleemi. Polhon ja nykyään pyritty välttämään selkeää­ yhiksen alumnien oman Yhistys ry:n poliittista sävyä, kun taas järjestön välisen yhteistyön ansiosta tieto-taito alkuvaihe vaikuttaa perimätietojen ei enää häviä työelämän syövereihin mukaan – ainakin nykyiseen verrat- jäsenten valmistuessa, vaan se säilyy tuna – poliittisesti kovin aktiiviselta. järjestömme piirissä.

Esimerkiksi vuonna 1973 Polholla oli huhujen mukaan kaksi hallitusta, Summa summarum. Polho ei vieläjoista toinen oli taistolaisten ”varjo- kään ole mikään rauhallinen eläkehallitus”. Toisaalta ajan kulku on tuo- päiviä keinutuolissaan vartova kornut mukanaan myös uusia teemoja rekti järjestö. Polhossa kaikki valta Polhon toimintaan, kuten ympäris- on opiskelijoilla, joita tulee lisää ja tö- ja tasa-arvotyön. Mainittavaa on lähtee pois joka vuosi; näin Polho myös, että järjestön historian alku- pysyy osin ennallaan, mutta toisaalvaiheessa sen jäseniä on saattanut ta muuttuu ajan ja toimintaympärisolla vieraana presidentti Kekkosen tön myötä, sillä onhan Polhomme lastenkutsuilla – nykyisin ”Urkki” on aina toimijoidensa kuva: sydämelmyyttinen hahmo Polhon laulussa ja tään nuori ja innokas, mahdollisesti mm. 45-vuotisjuhlien logossa. hieman idealistinen ja hassutteluun taipuvainen, mutta myös uusia toiPaljon on toisaalta pysynyt sama- mintamuotoja hyväksyvä. Samalla na vuosikymmenten ajan. Polho on se kuitenkin kunnioittaa perinteitä aina ollut opiskelijoiden järjestö, jon- ja oppii entisiltä polholaisilta. Mikä ka toiminnan pohjalla on tarkoitus tärkeintä, Polho yhdistää jäseniään. tarjota yhteisöllisyyttä ja vapaa-ajan Näin ollen onnittelujen ohessa uskalaktiviteetteja opiskelijoille. Lisäksi lan kehottaa Polhoa pysymään aina Polho on säilyttänyt lämpimät vä- sellaisena, kuin se nyt on. lit lapsuudenystäviinsä, erityisesti

48POLEEMI

Palstalla pureudutaan Poleemin menneiden vuosikymmenien viisauksiin.

Sanoja Kauempaa ”Polho vietti äskettäin vuosittaista merkkitapaustaan: vuosikokousta ja siitä tulikin lähes ennenkokematon. Polhon uuteen hallitukseen valittiin peräti kuusi fuksia, ja vanhasta hallituksesta jäi jäljelle vain yksi jäsen Kun puheenjohtajaksikin tuli melko kokematon toisen vuoden opiskelija, voidaan muutosta entiseen pitää todella radikaalina.”

- Tarmo Määttänen, Poleemi 1/1985

jo Poleemin muuterossa 1980 ehdotettiin joka olisi ”Poleemin viisivuotisnum sus eksi tai julkai arjaksi, hd ule tel ku kes i eks llis leemin rintamista tietee ittiseen kirjoitteluun. Po kri llis tee tie aan om sin yk rustamista.” keskittynyt en ainejärjestölehden pe ais sin var in llo tuo n ltii nalle kaavai

Poleemi 2/1985 & Tuomo Lappalainen, - Jouko Marttila

”Profiililta an Poleem i poikkesi mäisistä nu muista ain me ejärjestöleh reiden tavo roista lähtien, sillä le distä jo en hden sisält in kuluneid simö ei rakentu en vitsien ja nut naapupelleilyn v araan.”

Jouko Mar ttila & Tuo mo Lappa lainen, Po leemi 2/19 85