Poleemi 2/11

POLEEMI 2 / 11

Kuva Simo Ortamo

Kysymyksiä

Polhon

tuutoreille

Antti vainionpää & Mari Fabritius

2011

Suosikkisi fuksikauden tapahtumista ja miksi?

Antti: Pidin itse parhaimpana ja mukavimpana talouden ja politiikan laitoksen henkilökuntaan ja rakennukseen tutustumista. Samalla tutustui niin kanssaopiskelijoihin, opetukseen, tutkimukseen, tutkijoihin, ja opettajiin. Se oli hyödyllistä ja sosiaalista.

Mari: Parhaat muistot jäivät ehkä fuksiaisista. Iso liuta vanhempia opiskelijoita tuli katsomaan uusia tulokkaita ja hyväntahtoisesti naureskelemaan heidän edesottamuksilleen. Siinä jotenkin tiivistyi yhisläinen hyvä henki ja tajusi sen, että nyt oikeasti ollaan osa tätä porukkaa ja se on mahtavaa!

Paras lukemasi tenttikirja?

A: Kirjoista parhaiten on mieleen jäänyt perusopintojen Valta, politiikka ja kansalainen -opintojakson pakollinen ”Suomalainen yhteiskunta”, joka avasi hyvinkin yllättävin tavoin käsityksiäni suomalaisesta yhteiskunnasta.

M: E. Hobsbawmin Äärimmäisyyksien aika. Siinä on jännäri ja lyhyen 1900-luvun tapahtumat samassa paketissa.

Kerro jokin hauska tai muuten mieleesi jäänyt tilanne yliopistolta, luennolta, yhistapahtumasta, klixiltä jne.

A: Olin Klixillä viettämässä pitkää päivää opiskellen ja paikalla järjestettiin läheisessä kokoustilassa eläkkeelle jäämisen kunniaksi pullakahvitarjoilu. Kun vieraat olivat menneet sai teetä ja pullaa ottaa ilmaiseksi - juuri sitä mitä kaipasinkin puurtaakseni loppuun.

M: Niitä on paljon! Ensimmäinen vappu valtsikalaisena on jäänyt hyvin mieleen. Laitoksen portit oli teljetty kiinni, mikä ei estänyt urheita opiskelijoita kiipeämästä eri keinoin sisään.

Terveisesi uusille fukseille?

A: Te tulette tulevina vuosina istumaan useita päiviä ja öitä lukusaleissa, mutta yksikään koe tai essee, kandi tai gradu, este tai haaste, ei tule ole niin haastavaa, kuin se mitä olette tehneet päästäksenne sisään.

M: Terve! Tehkää kivoja asioita kesällä: nautiskelkaa elämästä, laiskotelkaa ja vaikka reissatkaa. Elokuun lopussa sitten mennään ja siinä mylläkässä turnauskestävyydellekin voi olla kysyntää. Nähdään orientoivalla viikolla!

Sisällys 2 Kysymyksiä Polhon tuutoreille

4 Pääkirjoitus

Veikko Jarmala 5 Alumnipalsta

Marko Junkkari 6 Gradupalsta

Antti Ahonen 7 Samettivallankumouksesta kapitalismiin

Anni Mäkeläinen 11 Nato & Viro

Ilmar Metsalo 14 Yhdysvaltain kristillinen oikeisto

Veikko Jarmala 18 Arkadianmäen ovimiehet

Lauri Haikola 20 Historiaa tähtilipun varjossa

Eetu Jokela 22 Eurovision laulukilpailu & yhteiskuntahistoria

Tuomas Lassinharju 27 Kansannousu Helsingissä

Simo Ortamo 29 Satlin kummittelee Gorissa

Toivo Martikainen 33 Palopuhe

Janne Soisalon-Soininen 34 Matkalla Karjalassa

Hanna Marjoranta 37 Lehtorin lukuvinkki

Hanna Kuusi 38 Puheenjohtajalta

Ilari Leskelä 39 Kysymyksiä Polhon tuutoreille

Poleemi 1975 40 Konista Sekaisin

Teemu Perhiö

Poleemi 2/2011

36. vuosikerta Lehti on saanut HYY:n ainejärjestölehtitukea.

Vastaava päätoimittaja Veikko Jarmala Päätoimittajat Eetu Jokela Hanna Marjoranta Simo Ortamo Ulkoasu Mikko Virta Taitto Päätoimitus Kuvitus Simo ortamo Teemu Perhiö Ilmar Metsalo Toivo Martikainen Anni Mäkeläinen Eetu Jokela Riina Hyökki Paino Unigrafia Oy Painos 250 ISSN 1235-4412 Sähköposti poleemi-2011@helsinki.fi

”Kollegani Simo Ortamon sanoin: ”16.5. Never forget!”

- Veikko Jarmala

Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

Pääkirjoitus veikko jarmala

T

ässä numerossa Poleemin kantta koristaa C. G. E. Mannerheimin ratsastajapatsas, millä lehden toimituskunta haluaa kunnioittaa ja muistaa 60 vuotta sitten kuollutta Suomen marsalkkaa. Kevät on aina muutoksen aikaa ja erityisesti juuri pidetyt eduskuntavaalit mullistivat poliittisen elämän totaalisesti. Poliittinen historia näyttäytyy monesti muutosten ja jatkuvuuden päällekkäisenä ketjuna. Aikalaisista äkillisiltä tai tyhjästä syntyviltä vaikuttavat jyrkät muutokset ovat aina osa jotain pidempää kehityskulkua ja jatkumoa.

Tässä mielessä marsalkka Mannerheimin elämä kiteytti nämä historian kaksi puolta yhteen. Mannerheim edusti aikalaisilleen ja edustaa edelleen tietynlaista jatkumoa. Isänmaallinen kenraali, joka huudettiin apuun aina kriisin tullen.

Jatkumon kannalta Mannerheim kuitenkin loi pitkän ketjun aina tsaarinajasta itsenäistymisvuosiin ja lopulta kylmän sodan alkuun asti.

Monarkistiselta arkkikonservatiivilta tämä vaati uskomatonta sopeutumiskykyä ja kykyä ymmärtää olennainen suurten muutosten aikakaudella.

Tämä edellyttääkin juuri kykyä nähdä yksittäiset muutokset osana tiettyä jatkuvuutta.

4

Tämän kevään suuri poliittinen muutos ja neljän suuren puolueen synty entisen kolmen sijaan on näyttäytynyt joissain piireissä, erityisesti ulkomailla, aivan käsittämättömänä. Totta onkin, että kyseessä on yksi maamme poliittisen historian suurimmista yksittäisistä muutoksista. Se ei kuitenkaan ilmestynyt tyhjästä tai, kuten jotkut katkerat kilpailijat sanoisivat, massan kollekPOLEEMI

tiivisesta irrationaalisuudesta, vaan se on luonnollisen pitkän jatkumon tulos. Itse näkisin, että perussuomalaisten voitto oli nimenomaan tulos siitä, että muut puolueet olivat unohtaneet jatkuvuuden merkityksen. Kaikki viime vuodet eri puolueet ovat puhuneet muutoksesta, uudesta nyky-Suomesta ja globaalista ajasta.

Muutoksista on puhuttu ja niiden korostaminen on vaikuttanut olevan lähes itseisarvo. Kun puolueet ovat irronneet omasta aatejatkumostaan ja hylänneet kansallisen jatkuvuuden, on ymmärrettävää, että kansa antaa eri muutostarpeidensa pohjalta äänensä kuitenkin sellaiselle taholle, joka edustaa jatkuvuutta suomalaisten enemmistölle tärkeissä asioissa, kuten kansallisessa edussa, itsenäisyydessä ja perinteisissä arvoissa.

Tuskin kukaan voi väittää, että nämä asiat olisivat olleet pinnalla viimeisten vuosikymmenten aikana.

Muutosten kourissa jatkuvuus on hyvin tärkeää. Sen on saanut hyvin huomata yliopistomaailmassa viime vuosina. Suurin osa nykyisistä poliittisen historian opiskelijoista aloitti aikanaan yhteiskuntahistorian laitoksella, mutta nyt pian jo toinen vuosikurssi aloittaa politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella.

Laitokset tulevat ja menevät. Toinen toistaan hullumpia yliopistouudistuksia saattaa tulla. Tästä huolimatta Poliittisen historian opiskelijat ry juhli 45-vuotista legendaarista taivaltaan viime syksynä arvonsa mukaisesti. Polholaisuus ei katoa koskaan ja sen jatkuvuudesta varmasti kaikki haluamme pitää huolta. Sama koskee armasta Poleemiamme. Vastaavat vaihtuvat lehdittäin ja päätoimittajat vuosittain, mutta sama korkea tason linja jatkuu!

Kuva Hanna Marjoranta.

Alumnipalsta Marko Junkkari Poleemi haastatteli tällä kertaa alumnipalstalle Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimiestä, ”gradua vaille valmista maisteria”, Marko Junkkaria.

Kuinka päädyit journalismin pariin?

Oliko tutkinnon loppuun suorittamisesta luopuminen vahinko vai tietoinen päätös?

Päädyin toimittajahommiin sattumalta, kuten aika moni muukin toimittaja. En lukion jälkeen tiennyt mitä haluaisin isona tehdä, mutta olin kiinnostunut historiasta ja politiikasta, joten poliittinen historia oli aika selvä valinta.

Tein opiskeluaikana 1990-luvun alussa Poleemia, ja kirjoitin muutamia juttuja Ylioppilaslehteen. Yllättäen pääsin kesällä 1996 kesätoimittajaksi Apu-lehteen, vaikka journalistinen kokemukseni oli aika olematonta. Tuossa vaiheessa tein jonkinlaisen uravalinnan, sillä olisin samana kesänä päässyt virkamiesharjoitteluun Valko-Venäjälle vai olikohan se Ukrainaan. Joka tapauksessa valitsin Apu-lehden, jossa viihdyin kesän erittäin hyvin. Työskentelin samaan aikaan Ylioppilaslehdessä.

jonka jälkeen pääsin töihin HS:n taloustoimitukseen.

2004 minusta tuli taloustoimituksen uutispäällikkö ja syksyllä 2008 vt. esimies. Vuoden 2009 alusta siirryin politiikan toimituksen esimieheksi.

Mitä työnkuvaasi politiikan toimituksen esimiehenä käytännössä kuuluu?

Vedämme politiikan toimituksen uutispäällikön kanssa vuorotellen päivän uutistyötä - eli päätämme mitä tehdään seuraavan päivän lehteen ja jaetaan työt. Sen lisäksi vastaan toimituksen budjetista, työvuoroista ja muusta henkilöstönhallintahässäkästä. Politiikan toimitus on niin pieni toimitus, että esimies ehtii myös kirjoittaa jonkun verran itse.

Samalla opinnot jäivät kesken.

Minkälaiset eväät yliopisto-opinnot antoivat toimittajan ammattiin?

Huomaatko poliittisen historian opinnoilla olevan jonkinlaista yhteyttä työhösi?

Kesäksi 1997 hain Helsingin Sanomiin kesätoimittajaksi ja jostain syystä päädyin taloustoimitukseen, vaikka olin hakenut kulttuuriin ja politiikkaan.

Taloustietämykseni oli olematonta, mutta innostuin kovasti taloustoimittamisesta. Pääsin syksyllä 1997 Sanoma Osakeyhtiön taloustoimittajakurssille,

Suurin osa toimittajista on opiskellut joko Tampereen tai Jyväskylän toimittajalinjoilla. Mielestäni on kuitenkin hyvä, että toimittajat opiskelevat muutakin kuin journalismia. Tiedän loistavia toimittajia, jotka ovat opiskelleet lakia, maantietoa tai vaikkapa teologiaa.

Myös poliittista historiaa opiskelleita

Kuva Simo Ortamo

toimittajia on erittäin paljon, ja se onkin yleissivistävyydessään mainio pohjakoulutus.

Politiikan journalismissa historian merkitys on erittäin suuri. Opinnoilla ja yleisellä kiinnostuksellani poliittiseen historiaan on paljonkin merkitystä.

Onko suunnitelmissa vielä jonain päivänä valmistua?

Tietenkin!

Kiitos haastattelusta!

Markoa haastatteli Eetu Jokela.

POLEEMI

5

Gradupalsta Antti Ahonen Antti Ahonen valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi vuonna 2008 pääaineenaan yleinen historia. Vuonna 2010 hän aloitti myös poliittisen historian maisteriopinnot, joten työn alla on nyt peräti kaksi gradua. vaalit. Olen kerännyt aineistoa molempiin töihin samanaikaisesti esimerkiksi Urho Kekkosen arkistossa.

Miten päädyit näihin aiheisiin?

Kuva Simo Ortamo.

Teet kahta gradua samanaikaisesti.

Kerro niistä.

Yleisen historian gradua olen tehnyt nyt reilun vuoden verran, ja tavoitteena on jättää se nyt keväällä. Samaan aikaan teen tosiaan toista gradua poliittisen historiaan, jonka taas pyrin saamaan valmiiksi vuoden loppuun mennessä.

Ensimmäisen aiheena on Suomen kokoomuspuolueen liittyminen Euroopan oikeistopuolueiden liittoon European Democratic Unioniin (EDU) vuonna 1978. Tämä oli Kokoomuksen kannalta hyvin vaikea prosessi, sillä järjestön muut puolueet olivat pääasiassa hyvin neuvostokriittisiä. Poliittisessa historiassa tutkin samaa aikakautta, puoluetta ja suomettumisen teemaa, mutta sen aiheena on vuoden 1978 presidentin-

6

POLEEMI

Kokoomus on läheinen tutkimuskohde, sillä olen sen aktiivijäsen. Erilaiset poliittiset aatteet ja ideologiat ovat myös kiinnostaneet minua jo kauan ja olen tutkinut niitä aiemmin. Suomettuminen ja siihen liittyvät ilmiöt taas tekevät tästä aikakaudesta erityisen kiinnostavan.

Kokoomus joutui EDU:ssa jatkuvasti sanoutumaan irti järjestön neuvostokriittisistä kannanotoista. Vaikeita sisäisiä ristiriitoja puolueessa aiheuttivat myös vuoden 1978 presidentinvaalit, joissa se yhdessä seitsemän muun puolueen kanssa tuki Kekkosen uudelleenvalintaa.

Gradusi on vienyt sinut myös ulkomaille. Miksi?

Brysselissä kävin tutkimassa Euroopan kansanpuolueen EPP:n arkistoja konservatiivisen Center of European Studies -ajatushautomon tiloissa. Wienissä taas tutustuin EDU:n arkistoihin. Belgiassa pääsin myös haastattelemaan Carl Bildtiä ja Itävallassa taas EDU:n silloisia vaikuttajia.

Keitä muita haastattelit graduasi varten?

Suomessa haastattelin Kokoomuksen silloisia vaikuttajia, kuten Harri Holkeria ja Pertti Salolaista. Haastattelu on metodina antoisa. Haastatteluiden käyttäminen historian konstruoimiseen vaatii kuitenkin laajan poolin, sillä haastateltavat muistavat asioita omilla tavoillaan ja puolustavat omia kantojaan. Haastattelut voivat kuitenkin olla täysin ainutlaatuista. Holkeri ei esimerkiksi ollut aikaisemmin kirjoittanut tai kertonut tutkijoille EDU:uun liittyvistä aisoista.

Miten yleisen ja poliittisen historian graduohjaustavat eroavat toisistaan?

Olen saanut enemmän ohjausta poliittisen historian puolella puolitoista vuotta kestävän seminaariputken ansiosta. Vaatimustasossa en ole huomannut mitään eroa.

Mitä gradujen jälkeen?

Ihan piruuttani voisin pyrkiä vaikka oikeustieteelliseen. Minulla on yleisen historian puolelta opettajan pätevyys, joten syksyllä ajattelin opettaa. Sitä työtä en kuitenkaan haluaisi loppuelämääni tehdä, ja tämä onkin yksi syy kahden maisterintutkinnon suorittamiseen.

Anttia haastatteli Simo Ortamo.

Samettivallankumouksesta

kapitalismiin Teksit ja Kuvat Anni Mäkeläinen

Poliittisen historian opiskelijat tuntevat varsin hyvin Tšekkoslovakian samettivallankumoukseen johtaneet poliittiset syyt ja suunnitelmatalouden rakenteelliset heikkoudet. Mutta mitä tapahtui vallankumouksen jälkeen, kun yhteiskuntajärjestelmä piti yhtäkkiä taivuttaa takaisin kapitalistisen markkinatalouden muottiin?

POLEEMI

7

S

amettivallankumouksen jälkeisessä Tšekkoslovakiassa pidettiin ensimmäiset demokraattiset vaalit 29.12.1989, jolloin valtaan nousivat ensimmäistä kertaa yli neljäänkymmeneen vuoteen ei-kommunistiset voimat. Paitsi vapauden tuottaa omanlaistaan politiikkaa, 90-luvun alku toi mukanaan myös välttämättömyyden pystyttää uusi talousjärjestelmä.

Tšekkoslovakian edellytykset menestyksekkäälle transformaatiolle olivat sikäli hyvät, että sen talous oli rakenteellisesti paremmassa kunnossa kuin muiden entisten sosialistimaiden (mm. pienempi ulkomaisen velan osuus). Myös vuosisatainen lännen vaikutuspiiriin kuuluminen teki suhteiden palauttamisesta helpompaa.

POLEEMI

Siirtymävaiheen normatiivinen ohjenuora oli ennen kaikkea neoliberaali, friedmanilaisuutta ihannoiva talousideologia. Valtion johto kannatti käytännön lähestymistapana niin sanottua shokkiterapiaa, jonka avulla nivelvaiheesta tulisi mahdollisimman lyhyt ja talous saatettaisiin markkinamekanismien ohjausvallan alle mitä pikimmin.

Suunnitelmatalouden asteittaisella purkamisella oli myös omat vahvat kannattajansa, ns. gradualistit. Erona shokkiterapiaan gradualismi pyrkii lieventämään transformaatiosta aiheutuvia negatiivisia sosiaalisia seurauksia, kuten tuloerojen voimakasta yhtäkkistä kasvua, työttömyyttä ja reaaliansioiden putoamista, tehden muutoksesta asteittaisempaa. Käytännössä tämä tapahtui joka tapauksessa sen kautta, että sosialistinen menneisyys ja instituutioiden kankeus hidastivat neoliberaalin ideaalin voimaansaattamista.

”Tšekkoslovakian edellytykset menestyksekkäälle transoformaatiolle olivat hyvät”

Tšekkoslovakiassa siirtymää voidaan luonnehtia myös kohtalaisen menestyksekkääksi, mihin vaikutti erityisesti se, että muutos oli ennen kaikkea sisäsyntyinen, vaikka ulkopuolisia paineita muun muassa kansainvälisen valuuttarahaston taholta olikin. Vuosien 1968-89 välillä neoliberaalit ajatukset saivat paikallisen eliitin jou-

8

kossa yhä enemmän jalansijaa, ja pian Neuvostoliiton hajoaminen vapautti tilaa uudelle talousajattelulle.

Markkinamekanismien paluu Talousjärjestelmän reformin kulmakivenä oli alusta alkaen mahdollisimman laaja yksityistämisohjelma. Kommunismihallinnon kansallistama omaisuus palautettiin suurilta osin alkuperäisille omistajilleen ja tuhansia yrityksiä ja muita organisaatioita, esimerkiksi sairaaloita siirrettiin nopealla tahdilla yksityisiin käsiin.

Tämä tapahtui muun muassa huutokauppojen kautta ja niin sanotulla voucher privatization –menetelmällä, jossa kansalaisille jaettiin osuuksiin oikeuttavia kuponkeja joko ilmaiseksi tai nimelliseen hintaan. Tällä haluttiin välttää yhtiöiden joutumista ainoastaan ulkomaisiin käsiin sekä lyhytaikaiseen tuottoon tähtäävää keinottelua. Osassa yrityksiä valtio kuitenkin säilytti merkittävän omistajaosuuden, kuten strategisesti merkittävillä aloilla, kuten energia, rautatieverkosto ja asuminen.

Vuoden 1991 alusta voimaan saatettiin joukko markkinamekanismit vapauttavia ja kilpailupaineita luovia toimenpiteitä: noin 85 prosenttia vähittäiskaupan hinnoista vapautettiin ja korunasta tehtiin vaihdettava valuutta. Ulkomaankauppa vapautettiin asteittain ja yksityisen sektorin kasvu alkoi. Vaikka samaan aikaan palkkojen nousu pyrittiin pysäyttämään veropolitiikalla, seuraukset kansalaisille olivat ankaria: huolimatta siitä, että ensisijaisena makroekonomisena tavoitteena oli pitää inflaatio kurissa, se kohosi lähes 57 prosenttiin reaaliansioiden pudotessa noin 26 prosentilla. Yrityssektorilla teollisuustuotanto sekä investointien määrä kumpikin romahtivat noin vii-

denneksellä, ja bruttokansantuote supistui yli 14 prosenttia.

Kansallinen konsensus ja irtautuminen Käytännössä uudistukset tarkoittivat sitä, että yritykset joutuivat tästedes ylisuurine työvoimareserveineen aitoon kilpailutilanteeseen, kun suunnitelmatalouden aikana tehottomuudesta tai virheellisistä päätöksistä ei rankaistu. Samoin monet yritysten tarjoamat sosiaaliset edut työntekijöilleen poistuivat.

Radikaaleja toimenpiteitä ajamassa olivat erityisesti keskusta-oikeistolainen Kansalaisdemokraattinen puolue ODS ja sen pääministeri Václav Klaus. Hallitus onnistui yhteiskuntarauhan säilyttämisessä ennen kaikkea sen takia, että reformeista ja tulevasta shokista tiedotettiin kansalle etukäteen antaen aikaa henkiseen valmistautumiseen ennen toteuttamisvaihetta. Uudistusten välttämättömyydestä vallitsi laaja konsensus ja sosiaalisen taakan katsottiin lankeavan kaikkien kannettavaksi. Sosialisminvastainen mieliala oli erittäin vahva siinä missä reformit monissa muissa maissa tulivat järjestään vastustetuiksi: kommunismi oli tuhonnut taloudellisen menestyksen, joka oli määrittävä piirre maan aiemmassa historiassa.

Kun Tšekkoslovakian liittovaltio purettiin vuoden 1993 alusta, uudistukset vauraammassa Tšekissä jatkuivat

POLEEMI

9

entistä vapaammin. Slovakialle maksetut tulonsiirrot poistuivat rasittamasta valtion budjettia, ja samoin katosi suurin osa uudistusten poliittisista vastustajista. Neoliberalismin mukaisesti valtion suoraa interventiota haluttiin välttää, ja sen perusperiaatteiden ohjaamana valtion menojen leikkaamista jatkettiin ja budjetit pakotettiin tasapainoon. Tulo- ja yritysveroa kevennettiin säännöllisesti ja painopiste siirrettiin välilliseen verotukseen. Nopeiden toimenpiteiden myötä Tšekistä tuli WTO:n jäsen vuonna 1994 ja ensimmäinen entinen itäblokin maa, joka liittyi OECD:hen, 1995.

Transformaation perintö Äärimmäinen köyhyys säilyi kohtuullisen matalana Tšekissä, mutta valitulla linjalla oli seurauksensa: sosiaaliturva heikentyi, koulutukseen suunnattuja määrärahoja laskettiin ja eläkkeet sekä minimipalkat alkoivat jäädä jälkeen yleisestä kustannustasosta ja ansiokehityksestä. Etuuksia supistettiin ja taakkaa siirrettiin reippaasti valtiolta yksilön harteille. Myös ammattiliittojen kanssa pitkään harjoitettu yhteistyö hylättiin ja lakko-oikeutta rajoitettiin. Palkkasäännöstelystä luovuttiin vasta vuonna 1995.

Siirtymävaiheen intensiivisin periodi loppui valuuttakriisiin vuonna 1997, mutta polku tulevaisuuteen oli jo tässä vaiheessa valittu. Tšekissä on tänäkin päivänä vallalla ajatus, että interventio täytyy pitää minimitasolla. Maa liittyi Euroopan Unioniin vuonna 2004 markkinaetujen vuoksi, ja ennen kaikkea halusta ”palata Eurooppaan”. EU:n ohjaavaan vaikutukseen ollaan kuitenkin enenevässä määrin tyytymättömiä. Nyttemmin presidentiksi noussut Václav Klaus uskoi Tšekin liittymisen myötä EU:ssakin tapahtuvaan samettivallankumoukseen, joka lieventäisi vallan keskittymistä ja yksittäisten valtioiden oikeuksien rajoittamista. Säännöt ja rajoitukset talous- ja sosiaaliasioissa viittaavat ikäviin historiallisiin muistoihin, joiden aikaan ei haluta enää palata. Sosialismin jälkeinen nuori sukupolvi uskoo menestyjiin ja vannoo oikeistoliberalismin nimeen.

10

Lähde: Martin Dangerfield: Ideology and the Czech Transformation: Neoliberal Rhetoric or Neoliberal Reality?

East Europen Politics and Societies vol 11, n:o 3, September 1997.

POLEEMI

NATO & VIRO Kirjoittanut Ilmar Metsalo Kuvat Ilmar Metsalo & Nato

Viron suurlähetystö hoitaa Naton yhteyslähetystön tehtävää Suomessa 2011-2012. Tehtäviin kuuluu edustaa Natoa julkisen diplomatian alalla Suomessa ja välittää tietoa. Tästä vastaa suurlähetystön varapäällikkö Janne Jõesaar-Ruusalu.

P

ohjois-Atlantin liitto perustettiin 4.4.1949 Washingtonissa. Neuvostoliiton ehdotus liittyä organisaatioon torjuttiin 1954, ja 1955 perustettiin Varsovan liitto vastapainona Saksan liittotasavallan Natojäsenyydelle. Neuvostoliiton sortumisen jälkeen puolustusliitolla oli vaarana jäädä tyhjän päälle. Nato on kuitenkin edelleen aktiivinen kansainvälinen toimija, joka on laajentanut toimintaansa 12 maahan kylmän sodan jälkeenkin.

Muuttuvat kansainväliset tilanteet vaativat Natolta toiminnan painopisteen muuttamista uusia uhkia

vastaavaksi. Keskeinen periaate on edelleen Washingtonin sopimuksen 5. artikla, jonka mukaan hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan on hyökkäys koko puolustusliittoa vastaan.

Tällöin Yhdistyneitten kansakuntien peruskirjan mukaan liitossa mukana olevat valtiot ovat oikeutettuja puolustautumaan ”kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi”. On huomionarvoista, että Washingtonin sopimus velvoittaa toimimaan aikanaan lapsenkengissä olleen YK:n periaatteiden mukaisesti.

Jõesaar-Ruusalun mukaan on luonnollista, että Naton rooli muut-

tuu kansainvälisen tilanteen mukaan.

Hyvänä esimerkkinä hän pitää syksyllä 2010 julkaistua uutta strategista konseptia, jossa puolustusliiton keskeisiksi tehtäviksi määriteltiin yhteisen puolustuksen lisäksi myös kriisinhallinta sekä yhteistyö turvallisuuden saralla. Strategisessa konseptissa mainitaan myös uusia turvallisuuspoliittisia uhkia, kuten kansainvälinen terrorismi ja energiaan liittyvät ongelmat. Viron kannalta keskeistä on tietoverkkoturvallisuus. Naton tietoverkkoturvallisuuden osaamiskeskus perustettiin Tallinnaan vuonna 2008.

Neuvostovallan jälkeen Viro on POLEEMI

11

”Jõesaar-Ruusalu arvelee virolaisten yleisen mielipiteen olevan Venäjän suhteen maltillinen. Itänaapuria ei hänen mukaansa pidetä uhkana muttei myöskään mahdollisuutena” pyrkinyt aktiivisesti integroitumaan länteen. EU-jäsenyys, EMU ja Nato olivat Jõesaar-Ruusalun mukaan tavoitteina heti Viron itsenäistyessä. Suurin osa poliitikoista ja kansasta kannatti integraatiopolitiikkaa jo 1990-luvun alusta alkaen, eikä mikään ryhmä ole harannut merkittävästi vastaan. Nato-jäsenyyttä kannattaa tällä hetkellä noin 80% virolaisista ja EU-jäsenyyttä 73%.

Viron suurlähetystön tiedotteen mukaan aktiivinen Nato-jäsenyys on yksi tärkeimmistä ulkopoliittisista prioriteeteista Viron puolustuksen ja turvallisuuspolitiikan kannalta. Jõesaar-Ruusalu toteaa myös Euroopan unionin olevan turvallisuuspoliittisestikin tärkeä foorumi, mutta että sotilaallisessa konfliktissa Nato-jäsenyys on selkeästi Viron turvallisuuden ensitakuu.

pyrkimystä.

E

rityinen painoarvo Virolla on muiden entisten sosialististen maiden kanssa asioidessa. Esimerkiksi Ukrainan ja Georgian tukeminen on Jõesaar-Ruusalun mukaan luontevinta Baltian maille: ”yhteinen historia luo luottamusta”. Virolla on lisäksi kehitysyhteistyöprojekti Moldovan kanssa. Siinä missä rahoitus tulee usein muualta lännestä, Viro on mukana erityisesti know-how:n välittämisessä. Jõesaar-Ruusalu vertaa tilannetta Viron tilanteeseen 1990-luvulla, jolloin markkinatalouteen siirtyvän, juuri uudelleenitsenäistyneen valtion oli vaikea vastaanottaa länsimaiden neuvoja täysin eri poliittisista lähtökohdista.

õesaar-Ruusalu pitää tärkeänä Naton ja EU:n kriisinhallinnan päällekkäisyyksien poistamista. Euroopan unionin jäsenmaista 21 kuuluu myös Natoon, ja on selvää, että toisiaan vastaavien elinten ylläpito on taloudellisten resurssien puitteissa mahdotonta. Etenkin kansainvälisessä kriisinhallinnassa tuntuu olevan käyttämättömiä resursseja.

Kysyessäni, onko Virolla samoja turvallisuuspoliittisia uhkia kuin Suomella Jyri Häkämiehen mukaan, Jõesaar-Ruusalu naurahtaa. Venäjä on hänen mukaansa suhtautunut julkisesti kielteisesti Viron Nato-jäsenyyteen.

Käytännön tasolla tämä ei kuitenkaan vaikuta esimerkiksi maiden välisiin taloudellisiin suhteisiin. On myös vaikea arvioida, minkä verran lausunnoissa on kyse Venäjän sisäpoliittisista asioista.

Naton tarjoamista mahdollisuuksista huolimatta kyseessä on kuitenkin alueellinen puolustusliitto. Niinpä vuoden 2010 strategisessa konseptissakin annettiin erityistä painoarvoa turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle Naton ulkopuolisten maiden kanssa. Nato kuitenkin haluaa Jõesaar-Ruusalun mukaan laajentua, ja Viro tukee tätä

Jõesaar-Ruusalu arvelee virolaisten yleisen mielipiteen olevan Venäjän suhteen maltillinen. Itänaapuria ei hänen mukaansa pidetä uhkana muttei myöskään mahdollisuutena: ”ihmiset tuntevat Venäjän ja tekevät omat johtopäätöksensä”. Venäläinen kulttuuri on miehityshistorian vuoksi suurimmalle osalle virolaisista tuttua, joten maa

J

Yhteyslähetystö Natolla on yhteyslähetystö jokaisessa kumppanuusmaassaan.

Lähetystö tukee toiminnallaan Naton julkisen diplomatian yksikköä ja omalta osaltaan edistää keskustelua Naton ja kumppanuusmaan välillä. Viron suurlähetystö on toiminut yhteyslähetystönä 2004-2006 ja nykyinen toimi jatkuu vuoden 2012 loppuun.

12

POLEEMI

Janne Jöesaar-Ruusalu

on tässä suhteessa läheinen. ”Kulttuuri on rikkaampaa”, Jõesaar-Ruusalu lisää.

P

ragmaattinen lähestymistapa Venäjän-suhteisiin on JõesaarRuusalun mukaan erittäin toivottavaa. Jopa Viron nykyiseen hallitussopimukseen on merkitty keskeiseksi tavoitteeksi hyvien suhteiden ylläpito Venäjän kanssa. Jõesaar-Ruusalu toteaa, että yhteistyö on käytännössä toteutettava Venäjän halujen mukaisesti. Maiden välinen toiminta on ollut hedelmällistä erityisesti käytännön tasolla. Jõesaar-Ruusalu mainitsee maiden rajavartiolaitosten ja tullin toiminnan lisäksi myös kulttuurisen yhteistyön olevan aktiivista.

Sekä Viron patsaskiista 2007 että Georgian sota 2008 aiheuttivat ongelmia maiden välisille suhteille. Pronssisoturin siirron yhteydessä Venäjältä käsin toteutetut laajat tietoverkkohyökkäykset Viroa vastaan johtivat osaltaan Naton tietoverkkoturvallisuuskeskuksen perustamiseen. Viron panos tietoturvayhteistyössä on ollut

merkittävä. Jõesaar-Ruusalu kuitenkin korostaa, ettei Viro kokenut erimielisyyksien aikana sotilaallista uhkaa, ja että maiden suhteet ovat palautuneet kiistan sopimisen jälkeen.

Georgian sota viilensi hetkellisesti Naton ja Venäjän suhteita. Viron kannalta muutos ei käytännössä ollut merkittävä. ”Georgian sota muistutti, etteivät asiat aina ole kuten niiden haluaisi olevan”, Jõesaar-Ruusalu toteaa: ”Siihen täytyy varautua”.

J

õesaar-Ruusalu ei pidä Nato-jäsenyyttä terroriuhkaa lisäävänä tekijänä. Terrorisminvastainen toiminta on kansainvälisen toiminnan lisäksi myös sisäpoliittinen kysymys.

Kansainvälisessä toiminnassa Viro on mukana myös EU:n ja Naton jäsenenä. Jõesaar-Ruusalu korostaa mahdollisimman laajan tiedonvaihdon merkitystä turvallisuusuhkien ennaltaehkäisyssä.

Viro saa Jõesaar-Ruusalun mukaan äänensä kuuluviin pienestä koostaan huolimatta. Naton päätök-

senteossa vallitsee konsensus. Päätöksiä ei synny ilman jokaisen jäsenmaan suostumusta. Näin ollen myös Virolla on sananvaltaa organisaatiossa. Myös diplomaattien ammattitaito on keskeistä: ”täytyy työskennellä saadakseen äänensä kuuluviin”.

Jõesaar-Ruusalu toteaa kuitenkin olevansa tyytyväinen Viron asemaan Natossa. Hänen mukaansa puolustusliitto on verrattavissa perheeseen: jokaisella on oma rooli ja omia intressejä, mutta päämäärä on yhteinen.

Jõesaar-Ruusalu ei ota kantaa Suomen Nato-jäsenyydestä käytävään keskusteluun eikä käytettyihin argumentteihin, mutta korostaa, että kyseessä on myös emotionaalinen päätös. Keskeisenä hän pitää luontevia välejä Naton jäsenmaihin ja tätä kautta puolustusliittoon.

Euroopan unionin ja Naton yhteistyön kehittäminen on JõesaarRuusalun mukaan tärkeää sekä Viron että Suomen kannalta. Keskeisenä tavoitteena on avoimuus ja tiedonkulun helpottaminen.

POLEEMI

13

KIRJAESITTELYSSÄ MARKKU RUOTSILAN

YHDYSVALTAIN KRISTILLINEN OIKEISTO teksti: veikko jarmala kuva: simo ortamo

K

ristillinen oikeisto on Yhdysvaltain päivänpolitiikkaa popularisoidessa ehkä yksi kiinnostavammista amerikkalaisen oikeiston “perheistä”.

Sitä kohtaan tunnetaan monesti joko vahvoja ennakkoluuloja tai sitten vain uteliaisuutta. Kristillisellä oikeistolla on suuri monikymmenmiljoonainen äänestäjäkunta, joka nousi muun maailman tietoisuuteen vahvasti George W. Bushin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2002. Alun perin selvästi sisäpoliittinen liike pääsi tuolloin myös vaikuttamaan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan.

Kirkkohistorian dosentti Markku Ruotsilan teos “Yhdysvaltain kristillinen oikeisto” (Gaudeamus, 2008) selvittää perin juurin tarkasti suomalaiselle lukijalle tämän suuren poliittisen kansanliikkeen taustat ja kehityshistorian. Se on ainoa suomenkielinen teos aiheesta, mutta sen teologinen ote saattaa hieman hämmentää teologisesti vähemmän sivistynyttä lukijaa. Lukijan esimerkiksi oletetaan tietävän, että Pohjois-Amerikan siirtokunnat syntyivät alueellisesti jakautuneesti puritaanien eli anabaptistien, anglikaanien eli presbyteerien, reformoitujen ja katolilaisten kesken. Kirjan keskeisimmät käsitteet ovat fundamentalismi, dispensationalismi sekä pre-ja postmillenialismi, jotka kaikki liittyvät enemmän tai vähemmän eskatologiaan eli lopunaikojen oppiin siitä, miten ja missä vaiheessa Kristuksen paluu eli paruusia, Jumalan pelastussuunnitelma, tuhatvuotinen valtakunta ja lopunaikojen koettelemukset tapahtuvat.

14

Yleensä jo käsitteen “fundamentalismi” kohdalla esiintyvät ensimmäiset väärinkäsitykset, koska nykyään käsite yhdistetään mahdollisimman erilaisiin asioihin, kuten islamilaisiin itsemurhapommittajiin ja naisten kivittäjiin, aborttiklinikoiden pommittamisiin tai vain ahdasmieliseen Raamatulla päähän lätkimiseen. Yhdysvalloissa vallitsi koko 1800-luvun ns. evankelinen konsensus. Protestanttinen uskontulkinta oli osavaltioiden suojeluksessa ja koulutusjärjestelmä aina yliopistoja myöten oli erityisesti kalvinistien hallussa. Tieteen kehittyminen kuitenkin loi painetta teologiaa kohtaan ja 1800-luvun loppupuolelPOLEEMI

la alkoi Yhdysvaltojen suurimmissa kirkoissa, erityisesti presbyteerien parissa, levitä liberaaliteologinen ja modernistinen oppi Raamatun symbolisesta tulkinnasta. Tämän lisäksi alkoi kehittyä ajatus, että yhteiskunnan eli valtion tulisi ottaa huolehdittavakseen sosiaalipolitiikka pois kirkkojen ja kristilliseen lähimmäisen rakkauteen perustuvien järjestöjen harteilta. Yhdessä nämä kaksi tulkintaa muodostivat myöhemmin kristillisen oikeiston vastapuolen, kristillisen vasemmiston, joka on ollut vähintäänkin yhtä merkittävä kuin kristillinen oikeisto.

Tätä uutta tieteeseen ja valtioon uskovaa kehitystä vastaan nousi uusi herätyskristillisyyteen pohjannut liike.

Se julistautui fundamentalistiseksi ja julkaisi 12-osaisen kirjasarjan “The Fundamentals” vuosina 1910–1915. Julkaisemiinsa kirjoihin se kokosi protestanttiselta pohjalta kristinuskon tinkimättömät perusopit, fundamentit.

Keskeinen tällainen periaate oli inerrantismi eli Raamatun erehtymättömyys, ensisijaisuus ja biblismi eli kirjaimellinen tulkinta. Kristuksen synnittä sikiämisestä, ihmeteoista, kolminaisuusopista, perisynnistä ja kadotusta koskevista opeista oli pidettävä kiinni. Ainoastaan premilleanistinen oppi eli Kristuksen palaaminen ennen tuhatvuotista valtakuntaa ja dispensationalismi eli oppi maailman kulusta kohti vääjämätöntä maailmanloppua olivat erona joidenkin fundamentalistien välillä. Muuten fundamentalistinen oppi oli siis protestanttista puhdasoppineisuutta ja niin Martti Luther kuin Jean Calvinkin olisivat voineet yhtyä näihin fundamentteihin. Fundamentalismi ei siis vääristänyt tai tulkinnut omalaatuisesti kristinuskon perusoppeja, vaikka monesti niin ajatellaankin.

Fundamentalistien ohjelmajulistukset sisälsivät kuitenkin myös yhteiskunnallisen toimintaohjelman juuret, vaikka tuskin viime vuosisadan alun fundamentalistiteologit sitä ainakaan tietoisesti tarkoittivat. Ohjelmat tuomitsivat arvojen liberalisoitumisen, sosialistisen työväenliikkeen, katolilaisuuden, mormonismin ja korostivat herätyskristillisesti yksilön henkilökohtaista uskonratkaisua, uudelleensyntymistä. Tiukka sosialismin vastaisuus

ja yksilön henkilökohtaisten ratkaisujen korostaminen olivat pohja sille, miksi syntyi poliittinen ryhmä nimeltä kristillinen oikeisto.

joka ei enää kokenut maata omakseen feminismin, vapaan seksin ja uusvasemmiston sekä yleisen liberaalin sekularismin nousun myötä.

Fundamentalistinen liike kanavoitui 1900-luvun alussa pääasiassa kieltolakia ajavaan kansanliikkeeseen.

Lain saavuttamisen jälkeen se lähinnä eristäytyi muusta yhteiskunnasta. Sen sijaan arvojen ja yhteiskunnan myllerrys 1960–luvulla oli niin kova, että tiukimmin eristäytyneet ja maailman väistämättömään rappioon uskoneet separatistiset pyhityskirkotkin lähtivät mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Yhdysvalloissa eteni usko vahvan keskushallinnon johtamaan liberaaliin ja sekulaariin liittovaltioon. Kirkkojen verovapaudet poistettiin ja aiempi positiivisen uskonnonvapauden politiikka suhteessa kirkkoihin lopetettiin. Ensi kerran tulkittiin laajasti, että valtiolla oli jopa perustuslain myöntämä oikeus puuttua uskonnollisten yhteisöjen sisäisiin oppeihin ja toimintaan. Korkein oikeus oli tässä projektissa eturintamassa aktivistituomareineen. Syntyi “Silent Majority”,

1970-luvulta alkaen kristillisen oikeiston toiminta korostui perhearvojen, kotikoululiikkeen, kristillisten koulujen, kirkkojen ja elämän kokonaisvaltaisena puolustamisena. Samalla liike lopullisesti siirtyi demokraattien parista republikaanien riveihin. Abortinvastaisuus, seksuaalisuuden korostuminen ja huoli yleisesti yhteiskunnan sekulaaris-humanistisesta linjasta toi myös aiemmin yhteistyöstä poissuljetut katolilaiset, mustat konservatiivit ja mormonit mukaan liikkeeseen. Myöhemmin vuosituhannen lopulla liike lähti yhteistyöhön myös ortodoksijuutalaisten ja muslimien kanssa yhteisten arvojen puolustamiseksi globaalisti muun muassa Maailman perheiden kongressissa (WGF). Tästä lähtien onkin voitu jo puhua uskonnollisesta oikeistosta kristillisen sijaan.

Kristillisen oikeiston parikymmentä vuotta kesPOLEEMI

15

tänyt assimiloituminen republikaaniseen puolueeseen ja "Kristillisen koalition" liittoutuminen ”vanhan oikeiston”, uuskonservatiivien, libertariaanien ja erilaisten konservatiivien kanssa alkoi tuottaa hedelmää 1990-luvulla. George H. W. Bushin kaudella 1989–1993 kristillinen oikeisto ei vielä saanut tavoitteitaan läpi, mutta republikaanien suurvoiton kongressivaaleissa ja yhdistyminen konservatiivisen ”Contract with America”-ohjelman alle oli kristillisen oikeiston voitto. Koko tuon ajan tieteelliseen argumentointiin moraalipaasauksen sijaan keskittynyt kristillinen oikeisto pystyi ajatushautomoiden ja amerikkalaisten yliopistojen vakavasti otettaviin tutkimuksiin nojaten osoittamaan, että 1960-luvulta alkaen toteutettu vasemmistolainen Great Society-yhteiskuntapolitiikka oli itse asiassa lisännyt ihmisten pahoinvointia ja köyhyyttä julkisten menojen lisäyksistä huolimatta. Esimerkiksi sosiaalipolitiikan tutkijan, tohtori Charles Murrayn (1984) tutkimukset osoittivat, että Great Society oli vain räjähdysmäisesti lisännyt valtion avustuksista riippuvaisten määrää. Sen sijaan kristillisen oikeiston omat köyhyyden ja sosiaalisten ongelmien vähentämiseen tähdänneet kolmannen sektorin projektit näyttivät tehoavan, koska ne perustuivat henkilökohtaisiin ratkaisuihin, eivätkä kasvottoman byrokraattisen valtiovallan tulonsiirtoihin.

George W. Bushin voitto vuonna 2000 oli suurelta osin kristillisen oikeiston ahkeran kenttätyön tulos. Kolmannen sektorin ja yksityisen (kristillisen) hyväntekeväisyystyön asemaa korostanut ”myötätuntoinen konservatismi” (compassionate conservatism) oli vaikuttanut amerikkalaisäänestäjiin. Uusi hallitus alkoi tarjota aiemmin valtion julkiseen terveydenhuoltoon menneitä rahavirtoja myös kolmannen sektorin tarjoamile palveluille. Tosin Bush vesitti alkuperäisen idean tehden tästäkin liittovaltiojohtoisen projektin. Vaikka amerikkalainen yhteiskunta on hyväntekeväisyyskulttuurissaan aivan erilainen kuin Eurooppa, saa Ruotsilan esiin nostamat myötätuntoisen konservatismin ideat miettimään, piilisikö niisssä ainakin osaratkaisu Euroopassa vallitseviin kankean ja byrokraattisen julkisen sektorin ongelmiin. Esimerkiksi Britannian pääministeri David Cameron on ollut kiinnostunut näistä ratkaisumalleista.

Ruotsilan teoksen luettuaan vakuuttuu täysin siitä, että eräs entinen pääministeri Mari Kiviniemi oli täysin väärässä väitettyään viime syksynä, että uskonto ei voi olla osa politiikkaa. Kristillinen oikeisto on tuonut arvo- ja moraalikeskustelusta puhumattakaan uusia näkökantoja ja ratkaisumalleja myös Yhdysvaltain kroonisiin julkisen talouden ongelmiin. Olisivatko nämä ideat olleet parempia ja oikeutetumpia sitten, jos ne olisivatkin pohjautuneet kokonaan sekulaariin ajatteluun? Yhdysvalloissa politiikkaa on tehty esimerkiksi niin feminismin, libertarianismin, konservatismin kuin jopa sosialisminkin vaikutuksesta. Politiikassa on kyse nimenomaan arvoista, joten ei ole loogista ajatella, että kristinuskon pohjalta tehty arvopolitiikka olisi jotenkin sopimattomampaa kuin johonkin muuhun maailmankatsomukseen perustuva.

Ruotsilan teoksen suurin myönteinen piirre on sen kylmän viileän tarkka objektiivisuus. Hän osaa pitää tarkan tutkijan otteensa jopa selventäessään kirjan loppuosassa kristillisen oikeiston tiettyjen piirien YK-politiikkaa, joka maailman reaalipolitiikkaa yhdistäessään Ilmestyskirjan ennustuksiin vaikuttaa lähinnä absurdilta salaliitto- ja maailmanlopputeorialta. Toisaalta tämän linjan voi nähdä toisinkin; kirjoittaja ei kykene arvostelemaan tutkimuskohdettaan kriittisesti juuri silloin, kun siihen olisi paras mahdollisuus.

”

Ruotsilan teoksen luettuaan vakuuttuu täysin siitä, että eräs entinen pääministeri Mari Kiviniemi oli täysin väärässä väitettyään viime syksynä, että uskonto ei voi olla osa politiikkaa”

16

POLEEMI

POLEEMI

17

arkadianmäen ovimiehet Kirjoittanut Lauri Haikola Kuva Teemu Perhiö

Poliitikkojen

ja

portsarien

enevyydet ovat ilmeisiä. pien

kuvitellaan

yht-

Molem-

työskentelevän

hämärissä oloissa, olevan asiakkaista piittaamattomia mulkkuja. lemmat myös alkavat peellä.

Mo -

K

ansan ääni pääsee vaaleissa kuuluviin poliitikkojen kautta. Parhaiten kansan näkemyksiä vastaavat puolueet pääsevät hallitukseen. Poliitikot pyrkivät valitsemaan ja kiteyttämään kulloinkin vallitsevat ajatukset päästäkseen itse eduskuntaan. Portsari valikoi baariin pääseviä ihmisiä. Hänen täytyy tajuta, milloin baari on täynnä ja milloin asiakas käy niin hankalaksi, että tälle täytyy antaa porttikielto. Vaaliuurnien ja anniskeluliikkeiden ovet aukeavat samassa iässä. Jälkimmäistä tosin valvotaan lepsummin, eikä siitä tarvitse muistuttaa neljän vuoden välein. Äänestävä kansa ja baariin jonottajat ovat kuitenkin tavallaan samankaltainen ryhmä. Poliitikoille jää ovimiehen rooli. He pääsevät työssään tapaamaan rikkaita ja vaikutusvaltaisia, mutta suurin osa ajasta ei ole kovin hohdokasta.

V

aikka ovimiehen työ ei vaikuta vaativan erikoisempia taitoja, kyseessä on petollinen harha. Avainvaatimuksena on kyky jaksaa jankata kännisille ääliöille, miksi tänäänkään ei pääse sisään. Myös poliitikkojen täytyy pärjätä toreilla mitä omalaatuisimpien äänestäjien kanssa, joille ei voi edes suoraan sanoa, mitä näiden ideoista ajattelee. Eivät nämä työt muutenkaan erityistä juhlaa ole, kummassakin ammatissa on siedettävä ristiriitaisia vaa-

18POLEEMI

timuksia ja hankalia työaikoja. Vaikka rivikansalaisten ajatusmaailmat tuntuvat välillä etäisiltä, epäempaattinen valikoivasti kuuleva öykkäri ei pärjää kummassakaan työssä. Baarit haluavat oikeanlaista asiakaskuntaa, pelottelematta asiakkaita muaalle, kuten puolueetkin.

V

arsinaista koulutusta aloille ei ole, eikä sitä vaadita.

Aktiivinen asiointi paikkakunnan baarien tai puolueiden tiloissa on hyvä alku ja lähialueen kabinettien johtoportaan tunteminen tuskin hidastaa urakehitystä.

Vaikka ammatti ei ole kaikkein arvostetuin tai työolosuhteiltaan palkitsevin, avoimista paikoista ilmoitellaan harvoin lehdissä. Ilmeisesti riittävästi ihmisiä hakeutuu alalle puskaradion kautta. Työtä tehdessä ja kansaa aikansa kuunneltuaan joko oppii talon tavoille, tai toteaa olevansa väärällä alalla.

V

aikka parhaat pääsevät urallaan huipulle, ovat yksittäisen poliitikon vaikutusmahdollisuudet eduskunnassa puoluekurin takia pienet. Myös portsari noudattaa pääasiassa ravintoloitsijan ohjeita siitä, millaiset henkilöt ovat toivottuja. Jos ajattelee poliitikkojen pyrkivän eduskuntaan, niin tuskin portsaritkaan huvikseen pahimmis-

”Yökerhojen ominaisia piirteitä ovat pimeät ja sokkeloiset sisätilat, joissa järkevä keskustelu on taustahälinän takia mahdotonta. Samaa voi sanoa politiikasta.”

sa räkälöissä työskentelevät. He ovat tietoisia eri paikkojen suosiosta nähdessään, mihin baareihin on pisimmät jonot. Politiikkaan pyrkivät puolestaan selailevat puolueiden kannatuslukuja. Harva pääsee seisomaan maan suosituimman yökerhon ovelle tai istumaan eduskuntaan.

Syrjään jääneet päivystävät lähiöiden ja maakuntien kulmakuppiloiden ja kunnantalojen eteisissä.

Y

ökerhojen ominaisia piirteitä ovat pimeät ja sokkeloiset sisätilat, joissa järkevä keskustelu on taustahälinän takia mahdotonta. Samaa voi sanoa politiikasta ja hallinnosta. Keskivertoäänestäjä tuskin ymmärtää, mitä valiokunnissa ja virastoissa tapahtuu ja edustajiinkin voi vaikuttaa vain kerran neljässä vuodessa. Portsareilla ja poliitikoilla, jotka tuntevat talon tapoineen kuin omat taskunsa on ymmärrettävästi vaikea käsittää kansan valitusta tila- ja käytäntöratkaisujen toimivuudesta. Baareissa vaihtuvat tapetit, hallituksessa puolueet, vaikka asiakkaat yleensä odottavat konkreettisempia muutoksia. Saa nähdä, kuinka pitkään eduskunnan viimeisin kokoonpanomuutos jaksaa innostaa.

B

aarien tavalliset asiakkaat saattavat muutenkin ihmetellä, miksi jonottaa pitkään, kun VIP-kortilla ja

usein myös rahalla pääsee jonon ohi? Politiikassakin tärkeissä asemissa olevat pääsevät muita helpommin päättäjien puheille. Varsinainen syy jonoon tulemiseen ei edes ole ovimies, vaan löytyy baarin sisältä. Vaaleissakin äänestetään yleensä puoleen ja ehdokkaan linjauksia eikä tiettyä henkilöä. Portsari on asiakkaan kannalta lähinnä hidaste. Eikä poliitikkojakaan välttämättä suuremmin ikävöitäisi, mikäli valtionhallinto toimisi hyvin ilman heitä. Toisaalta pelätään, että ilman ovimiestä baariin syntyy kaaos. Politiikassa vastaavaa tilannetta, jossa kaikki huutelevat koordinoimattomasti näkemyksiään ilman hallintoa kutsutaan anarkiaksi.

V

äen riehaantuessa liikaa, on portsarin epäkiitollinen tehtävä heittää pahimmat nujakoijat ulos, jotta loput bilettäjät voivat jatkaa haskanpitoa. Tämän tehtävän suhteen järjestysmiehen valtuudet ja kyvyt ovat isomman rähinän edessä rajalliset, jolloin tarvitaan poliisia. Kuten Egyptissä nähtiin, poliitikkojenkin rooli isomman kansannousun keskellä on lähinnä katsella ja ihmetellä mitä armeija tekee. Kuitenkin järjestelmä tuntuu toimivan.

Kansa jonottaa äänestyspaikoille ja ihmettelee seuraavana aamuna, mitä tapahtui ja mitä siitä seuraa.

POLEEMI

19

Historiaa

tähtilipun varjossa

Kirjoittanut Eetu Jokela kuvitus Riina Hyökki

Y

hdysvaltojen uuden ajan historia on hämmästyttävän rikasta, monitahoista ja polveilevaa.

Amerikan mantereen ”löytämisestä” nykypäivään ulottuvan yli 500 vuoden pituisen ajanjakson aikana eurooppalaiset siirtolaiset levittäytyivät hiljalleen itäiseltä rannikolta kohti lännen koskematonta erämaata, ravistelivat harteiltaan vanhan mantereen sortovallan kahleet vuonna 1776 ja rakensivat maastaan vapauden ja tasa-arvon aatteiden suojissa Yhdysvalloista maailman menestyneimmän teollisuusvaltion, joka muun muassa ratkaisi kaksi maailmansotaa, selviytyi kylmästä sodasta voittajana ja jatkaa 2000-luvulla demokratian ja vapaakaupan ihanteiden levittämistä ympäri maailmaa.

E

dellä mainittu on karrikoroitu versio ”virallisesta” USA:n historiasta, joskin se eroaa joidenkin maan kansalaisten historiakäsityksistä vain jossain määrin.

Toisenlaisen näkökulman Amerikan historiaan tarjoaa Howard Zinnin A People’s History of the United States.

20

POLEEMI

Alun perin vuonna 1980 ilmestynyt, ja sittemmin viiteen kertaan uudelleenjulkaistu teos lähestyy tähtilipun maan menneisyyttä niiden ihmisten näkökulmasta, jotka perinteisestä, valtavirran historiankirjoituksesta on jätetty mitä suurimmissa määrin sivuun. Zinn antaa kirjassaan suunvuoron ihmisille, joidenka elämä on eronnut valtaväestön ”amerikkalaisesta unelmasta”: mantereen alkuperäiskansoille, orjille, siirtokuntien köyhälistölle, pienviljelijöille, työväelle ja Yhdysvaltain ekspansiopolitiikkaa kritisoineille sodanvastustajille.

A

People’s History sai ilmestyessään kaksijakoisuudessaan varsin yllätyksettömän vastaanoton — maan liberaalimedia kehui teosta ja neokonservatiivit lyttäsivät sen. Kirjoitettiinpa kirjalle vastavedoksi teos nimeltä A Patriot’s History of the United States. Yllättävää oli kuitenkin se, että konservatiivisesta uutistoimituksestaan tunnettu Fox Television suunnitteli vuosituhannen vaihteessa kirjasta filmatisointia. Suunnitelmat eivät kyllä-

” kään koskaan realisoituneet. Kirjan suosio on 30 vuodessa kasvanut suuresti: teosta on myyty yli miljoona kappaletta ja se on otettu mukaan lukioiden opetusohjelmaan osissa USA:ta.

S

uomalaiselle historianopiskelijalle A People’s History antaa ennen kaikkea puhdasta substanssitietoa USA:n sorrettujen kansanosien historiasta. Alkuperäiskansojen 500 vuotta kestänyt ja yhä jatkuva ahdinko ja mustan väestön alistettu yhteiskunnallinen asema ennen ja jälkeen vuoden 1863 lienevät historianopiskelijoille tuttua kauraa.

Näiden lisäksi A People’s History tarjoaa oivan katsauksen Amerikan työväestön historiaan niin esiteolliselta kuin modernilta ajalta. Amerikkalaisia pienviljelijöitä ovat alistaneet milloin englantilaiset ja hollantilaiset suurtilalliset, milloin jättimäiset suuryritykset keinottelullaan. Toisin kuin asioiden nykytilasta saattaisi päätellä, ei työväenaate ole ollut Amerikassakaan mitään marginaaliliikehdintää, vaan kaupunkien työväestön järjestyi samalla tavalla kuin

Yhdysvalloissa ei ole tarvinnut olla apassi tai plantaasiorja ollakseen valtarakenteiden sorrettavana.”

vanhalla mantereellakin. A People’s History tuokin elävästi esiin sen, että Yhdysvalloissa ei ole tarvinnut olla apassi tai plantaasiorja ollakseen valtarakenteiden sorrettavana. Valkoisen miehen vallankäyttö ei (aina) ole katsonut ihonväriä.

A

People’s History paljastaa jotain myös siitä, miten Atlantin toisella puolella lähestymme USA:n historiaa.

Tarkasteluun pääsee useimmiten Yhdysvaltain ulkopolitiikka tai taloudellinen rooli, joka on olemassa ikään kuin tyhjiössä, irrallisina maan sisäisestä valtadynamiikasta.

Tulisikin muistaa, että Yhdysvaltojen, niin kuin minkä tahansa muunkin maan, ulkoiseen käyttäytymiseen vaikuttavat sen omat historialliset kehityskulut, niin valtaapitävien eliittien kuin yhteiskunnan alimpien ihmisten toiminta.

POLEEMI

21

Espanjalainen Massiel kutsuttiin vuonna 1968 euroviisuedustajaksi, kun laulun alkuperäinen esittäjä ei suostunut esittämään laulua Espanjan pääkielellä.. Kuva: Roope Simonen

Eurovision laulukilpailu ja yhteiskuntahistoria

E

Kirjoittanut Tuomas Lassinharju

urovision laulukilpailu on television historian pitkäikäisin kansainvälinen viihdeohjelma, jossa ei urheilla. 55-vuotias laulukilpailu on profiloitunut vuosien varrella kepeäksi ja pinnalliseksi vähemmistökansan ilottelukarnevaaliksi, josta itsensä liian vakavasti ottavan akateemisen tutkijan ei pitäisi olla vähimmässäkään määrin kiinnostunut. 2000-luvulla Euroviisut ovat kuitenkin eksyneet jo väitöskirjan arvokkaille lehdille asti. Laulukilpailusta on tehty akateemista tutkimusta aina Israelia ja Australiaa myöten. Viisuissa esiintyviä ilmiöitä ovat tutkineet niin sosiologit, kielten opiskelijat kuin sukupuolentutkijatkin. Suomessa pro gradujen määrä on laskettavissa kahden käden sormilla, ja Turun yliopistosta on valmistunut Suomen ensimmäinen ”euroviisutohtori” Mari Pajala.

Poleemi tutkii kevään kunniaksi Eurovision laulukilpailun historiasta aspekteja, jotka voisivat kiinnostaa yhteiskuntahistorian opiskelijoita. Oikeastaan jo koko syy laulukilpailun perustamiseen liittyy oleellisesti toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakentamisen kulttuuri-ilmapiiriin. Uuden suursodan välttämiseksi Euroopan yleisradioyhtiö (EBU) pyrki kehittämään yhteisiä viihdeohjelmia eri valtioiden välille. Pitkään 90-luvulle Eurovision laulukilpailu oli vain länsieurooppalaisten kilpailu, sillä Varsovan liiton maat eivät luonnollisestikaan saaneet olla EBU:n jäseniä.

22

POLEEMI

Portugalin euroviisut olivat 70-luvulla poliittisesti värittyneitä. Myös heidän tämänvuotinen edustajaryhmänsä Homens da Luta tunnetaan yhteiskuntakriittisyydestään. Kuva: RTP.

Oikeistodiktatuurit ja neilikkavallankumous Euroviisuissa Ensimmäinen poliittinen konflikti Eurovision laulukilpailuissa nähtiin vuoden 1964 kilpailussa Kööpenhaminassa. Juontajan esitellessä Belgian edustussävelmää lavalle ilmestyi mielenosoittaja, joka vastusti kyltissään Espanjan ja Portugalin oikeistodiktatuurien hallitsijoita tekstillä: ”BOYCOTT FRANCO & SALAZAR”. Vaikka mielenilmaus ei kestänytkään muutamaa sekuntia pidempään, 60-luvulla tempausta viihdeohjelmassa pidettiin suorastaan skandaalina.

Francisco Francon harjoittama politiikka ilmeni erityisesti vuoden 1968 Espanjan euroviisussa La, la, la.

Alun perin laulun oli tarkoitus esittää Juan Manuel Serrat, joka kuitenkin ilmoitti laulavansa kappaleen kotikielellään katalaaniksi. Vähemmistökielet olivat Francon Espanjassa ehdottomassa pannassa, ja Serrat joutui mielipiteensä takia paitsi luopumaan edustustehtävästään, myös lähtemään maanpakoon. Tilalle kutsuttiin laulajatar Massiel, joka lauloi laulun kiltisti Espanjan pääkielellä.

Kielikiista vaikuttaa huvittavalta siinä valossa, että laulun kertosäkeistö sisältää pelkkää lallattelua. ”La”-tavu kuullaan laulussa kaikkiaan 138 kertaa, ja se olisi oletettavasti kuulostanut samalta myös katalaaniksi.

Lallattelu tehosi Euroopan tuomaristoihin erinomaisesti, sillä Espanja voitti Eurovision laulukilpailut ja sai

vastuun järjestää seuraavan vuoden kilpailut. Kilpailun järjestäminen oikeistodiktatuurissa herätti etukäteen paljon keskustelua, sillä edistysmielisinä itseään pitäneet vaativat viisujen boikotointia Francon aseman heikentämiseksi. Lopulta kuitenkin vain Itävalta ja Alankomaiden vakiokapellimestari – avoimesti vasemmistolainen – Dolf van der Linden jäivät kotiin Pohjoismaiden päätettyä yhdessä osallistumisestaan viime tingassa. Suomen edustajat Jarkko ja Laura ilmoittivat päätöksestä viihdelehdistössä kertomalla: ”Me styylataan ja lähdetään Madridiin”.

Portugalin 70-luvun euroviisut toimisivat mainiona aineistoina neilikkavallankumousta tutkiville. Vuoden 1973 euroviisun Touradan sanoittaja José Carlos Ary dos Santos oli joutunut tekstinsä takia vankilaan, sillä härkätaistelusta kertovan laulun katsottiin kritisoivan epäsuorasti Portugalin silloista hallintoa. Seuraavan vuoden euroviisu E depois do adeus toimi äänimerkkinä neilikkavallankumouksen alkamiselle. Portugalin vasemmistoradikaalit olivat sopineet radiokanavan kanssa aloittavansa vallankumouksen, kun laulu pärähtää 25. huhtikuuta 1974 soimaan radiosta. Seuraavana vuonna Portugalia edusti neilikkavallankumoukseen osallistunut merikapteeni Duarte Mendes, jonka esittämässä laulussa Madrugada laulettiin sangen yksityiskohtaisesti vallankumouksen tapahtumista ja uuden ajan alkamisesta. Vuonna 1976 portugalilaisten kansallismieltä kohotettiin laululla Uma flor de verde pinho, jossa kerrottiin lähes Kalevalaan POLEEMI

23

verrattavissa oleva kansallismyyttinen tarina 1300-luvulla eläneen Portugalin kuninkaan rakkaussuhteesta. Kun Portugalin tasavalta sai lopulta uuden perustuslain voimaan, sitä ylistettiin vuoden 1977 euroviisussa Portugal no coração, jossa laulettiin: ”Portugalin vuoksi veljeni kuoli, mutta Portugalin vuoksi myös sydämeni lyö tässä laulussa”

Kreikka, Turkki ja Kypros – välimerellinen triangelidraama Sotilasjuntasta vapautunut Kreikka osallistui Eurovision laulukilpailuun ensimmäistä kertaa vuonna 1974. Samana vuonna Turkin armeija teki maihinnousun Kyprokselle ja miehitti saaren pohjoisosan. Turkki päätti myös osallistua seuraavana vuonna ensimmäistä kertaa Euroviisuihin, minkä seurauksena Kreikka päätti boikotoida kilpailua. Vuonna 1976 Kreikka taas ehti ilmoittautua kilpailuun ensin, minkä takia Turkki jättäytyi kotiin. Kreikka iski laulussaan Turkkia vastaan, sillä heidän laulunsa Panagia mou, panagia mou kertoi onnellisesta ja vehreästä maasta, jonka vieraat sotilaat tuhosivat.

Tunteisiin vetoavan laulun englanninkielinen versio kertoi vielä suorempaan, mistä oli kyse, sillä jo laulun otsikko kantoi nimeä The death of Cyprus.

Vuodesta 1978 lähtien Kreikka ja Turkki mahtuivat jo mukaan samaan kilpailuun, mutta äänestyksissä ne eivät antaneet toisilleen vahingossakaan pisteitä moneen vuosikymmeneen. Vuonna 2003 koettiin historiallinen hetki, kun sekä Kreikka että Kypros antoivat ensimmäistä kertaa pisteitä Turkille. Kyproksen pisteidenlukija ymmärsi tilanteen historiallisuuden ja ilmaisikin pisteidenlaskun yhdessä: ”And now Europe, peace to Cyprus, Turkey 8 points”. Seuraavana vuonna Turkki ”kiitti” antamalla ensimmäistä kertaa pisteitä sekä Kreikalle että Kyprokselle.

Israelista päänvaivaa arabimaille Israel on osallistunut Eurovision laulukilpailuun vuodesta 1973 lähtien. On sanottu, että Israelin osallistuminen lopetti viattomuuden ajan Euroviisuissa, sillä kyseisen vuoden kilpailussa turvatoimet olivat ennätyksellisen mittavat – olihan Münchenin verisistä olympialaisista kulunut vasta kahdeksan kuukautta. Israelin edustajalla Ilanitilla oli koko ajan mukanaan kuusi turvamiestä ja urbaanin legendan mukaan hänellä oli esiintymisasunsa alla luodinkestävä liivi.

Eurovision laulukilpailua on 1970-luvulta lähtien näytetty myös Euroopan ulkopuolella Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idän arabimaissa. Näille valtioille Israelin läsnäolo on tuottanut paljon päänvaivaa, sillä esimerkiksi jo Libanonin perustuslaki kieltää jo maan nimen mainitsemisen.

Useimmiten näissä maissa Israelin esityksen aikana on

24

POLEEMI

näytetty mainoksia tai ylimääräinen uutislähetys. Vuonna 1978 arabimaat joutuivat kiusalliseen tilanteeseen, kun äänestyksen kuluessa alkoi näyttää siltä, että Israel vie koko kilpailun voiton. Arabimaiden televisioyhtiöt katkaisivat suoran lähetyksen, ja ilmoittivat seuraavana päivänä sanomalehdissä Belgian (joka oikeasti sijoittui toiseksi) voittaneen kilpailun.

Kyseiset arabimaat ovat Euroopan yleisradioyhtiön jäseniä ja niillä on oikeus osallistua Euroviisuihin. Vuonna 1977 Tunisia oli ilmoittautunut kilpailuun mukaan, mutta se vetäytyi Israelin takia. Vuonna 1980 Israel piti kilpailusta välivuotta ja tuolloin kilpailussa nähtiin Marokon toistaiseksi ainoaksi jäänyt euroviisuosallistuminen.

Vuonna 2005 Libanon ilmoittautui kilpailuun, mutta se vetäytyi kuultuaan, ettei se voisi sivuuttaa Israelin esitystä, sillä osallistuvien valtioiden on näytettävä televisiossa kaikki kilpailuesitykset.

Turkilla ei ole ollut koskaan ongelmia Israelin suhteen. Turkki oli jopa osallistumassa vuoden 1979 Euroviisuihin, jotka järjestettiin Jerusalemissa. Muut arabivaltiot kuitenkin uhkasivat Turkkia jopa kauppasaarrolla, mikäli maan edustaja nähdään Israelissa järjestettävässä laulukilpailussa, joten Turkki vetäytyi kilpailusta pois. Sen sijaan samana vuonna solmittu Camp David -rauhansopimus Egyptin ja Israelin välillä näkyi myös Euroviisuissa: Jerusalemin pormestari oli nimittäin suureen ääneen ilmoittanut, että mikäli Israel voittaa Euroviisut toistamiseen, laulukilpailu järjestetään seuraavana vuonna ”ystävien luona Kairossa”.

Israelin edustussävelmistä ei ole symboliikkaa puuttunut. Vuonna 1983 Eurovision laulukilpailu järjestettiin Münchenissä, ja Israel lähetti kilpailuun Ofra Hazan laulamaan: ”Olen elossa, Israelin kansa on elossa, ja tätä laulua lauloi jo minun isoisäni isälleni, ja tänään sitä laulan minä”. Näin siis Saksanmaalla 40 vuotta holokaustin jälkeen.

Israelin harjoittama politiikka on saanut kritiikkiä myös Israelin omilta euroviisuedustajilta. Vuonna 2000 maa lähetti nuorista radikaaleista koostuneen Ping Pong -ryhmän, jotka laulunsa Sameyach tekstissä vastustivat

”On sanottu, että Israelin osallistuminen lopetti viattomuuden ajan Euroviisuissa”

sotaa ja seurustelivat syyrialaisten kanssa. Kilpailuesityksessä he heiluttivat Syyrian lippuja, mikä sai Israelin yleisradioyhtiön raivostumaan, ja nuoret saivat maksaa itse matkakulunsa.

Euroviisut ja poliittisesti aktiivinen 1970-luku Eurovision laulukilpailua on kritisoitu jo 1960-luvulta lähtien kaupallisuudesta ja siitä, ettei se täyttänyt hyvän televisio-ohjelman kriteerejä. Esimerkiksi Yleisradion tuottajat jaksoivat toistuvasti muistuttaa, että EBU:n kansainvälisissä kokouksissa oltiin ”liikuttavan yksimielisiä” siitä, että ”iskelmäkilpailu on huono ohjelma”.

Erityisesti Reporadion yhteiskuntakriittiseen luonteeseen

”Suomalaiset lauluntekijät moittivat Euroviisuja kaupalliseksi kulttuuri-imperialismiksi, jolla ei ole mitään tekemistä musiikillisten kriteerien kanssa.” kaupallinen musiikkiohjelma sopi äärimmäisen huonosti.

1970-luvulla suomalaiset lauluntekijät moittivat Euroviisuja kaupalliseksi kulttuuri-imperialismiksi, jolla ei ollut mitään tekemistä musiikillisten kriteerien kanssa. Suomi osallistui 1970-luvulla säännöllisesti myös rautaesiripun toisella puolella järjestettyihin lukuisiin laulukilpailuihin, kuten esimerkiksi Sopotissa järjestettyihin Intervision laulukilpailuihin. Joskus Suomen edustajan valinta molempiin kilpailuihin järjestettiin samaan aikaan, ja tuolloin kilpailuun osallistuvat lauluntekijät muistivat aina kehua itäblokin laulukilpailuja taiteellisesti korkeatasoisimmiksi.

Poliittisesti aktiivinen vuosikymmen näkyi myös Suomen euroviisukarsinnoissa. Vuonna 1975 karsintaan osallistui kenties maamme tunnetuin taistolaismusiikin esittäjäryhmä Agit Prop. Heidän laulussaan On jotain mikä yhdistää ylistettiin avoimesti lokakuun vallankumousta ja vappua. Laulua ei äänestetty alkukarsinnasta jatkoon, mutta myöhemmin Yleisradion salainen raati päätti nostaa yhden karsiutuneen laulun mukaan Suomen karsinnan loppukilpailuun ja valinta osui Agit Propiin.

Lehtien yleisönosastopalstat täyttyivät raivostuneista kirjoituksista siitä, kuinka Yleisradio halusi väen vängällä saada vasemmistolaisimman laulun mukaan Suomen karsinnan finaaliin. Lopulta laulu sijoittui kuitenkin vasta seitsemänneksi. Vastaavanlainen reaktio koettiin vuonna 1980, kun asiantuntijaraati tiputti suomalaisten suosik-

kilaulajien esittämät eurovisiokonventioita noudattavat iskelmät pois Suomen karsinnasta, ja päästi jatkoon vasemmistolaisissa musiikkipiireissä aktiivisesti esiintyneitä laulajia, kuten Sinikka Sokan, Eija Ahvon ja Liisa Tavin.

Nyt yleisönosastokirjoituksissa kysyttiin, olivatko säveltäjät ja laulajat valittu kilpailuun jäsenkirjojen perusteella.

Vuosi 1990 – Keine Mauern Mehr Vuosikymmenten edetessä kantaaottavuus on muuttunut Eurovision laulukilpailuissa vähemmän kärkeviksi rauhansanomiksi. Korneista rauhanlauluista, joissa vedotaan paremman tulevaisuuden puolesta, on tullut yksi Euroviisujen tavaramerkeistä. Berliinin muurin murtuminen syksyllä 1989 inspiroi ilmeisen monia lauluntekijöitä, sillä keväällä 1990 Euroviisuissa kuultiin ennätysmäärä rauhanlauluja. Saksankieliset maat juhlivat kylmän sodan päättymistä lauluilla Frei zu leben (Vapaa elämään) ja Keine Mauern Mehr (Ei enää muureja). Jälkimmäisenä mainittu Itävallan viisu hakee korniudessaan vertaistaan.

Laulun esitti näyttäväksi pakkeloitu Simone, jolta oli julkaistu kuvia myös aikuisviihdejulkaisuihin. Simone julisti minihameessa diskokompin säestyksellä ”ei enää muureja” usealla eri kielellä.

Vielä pidemmälle vuoden teemassa meni Norja, jonka laulun nimi oli Brandenburger Tor. ”Kansakunta hykerteli onnestaan, kun portit aukesivat itään. Muurin takaa löytyi kokonainen kansakunta, joka halusi kertoa rikkaasta kulttuuristaan. Ja nyt seisomme Brandenburgin portilla käsi kädessä niin kuin ennenkin.” Kriitikoiden mielestä Euroviisujen uskottavuus oli hieman koetuksella, kun hieman hintahtavan oloinen iskelmämies lauloi tällaista tekstiä humppapoljennon säestyksellä. Yhtenäisen Euroopan puolesta laulettiin myös Irlannin ja Italian viisuissa Somewhere in Europe ja Insieme (Yhdessä). Iso-Britannia lauloi yleisempää liirumlaarumia maailmanrauhan puolesta (Give a little love back to the world) ja Ranska vastusti apartheidia (White and black blues). Myös Suomi osallistui vuoden vapausteemaan, mutta aivan päinvastaisella tavalla. Suomenruotsalaisen Beat-yhtyeen laulussa Fri? oltiin sitä mieltä, että kansallisvaltioiden vapaudella ole mitään väliä, sillä ihmiset ovat kuitenkin edelleen esimerkiksi mainosten ja ennakkoluulojen vankeja. Suomea on monesti syytetty euroviisuissa huonosta ajoittamisesta, ja kieltämättä laulun sanoma ei ihan istunut laulukavalkadiin, joka oli länsieurooppalaisen vapauden euforian värittämä.

Euroviisupoliisit iskevät Kaukasuksella Neuvostoliiton hajottua entiset itäblokin maat ovat liittyneet Euroopan yleisradioliittoon ja osallistuneet Euroviisuihin. Uusille valtioille tuli halu ilmoittaa olemassaolostaan myös iskelmän keinoin. Samalla myös EuPOLEEMI

25

roviisujen poliittiset konfliktit saavat yhä itäisempiä painopisteitä, ja erityisesti IVY-maat pitävät huolta siitä, ettei politiikkaa ja euroviisuja eroteta toisistaan. Esimerkiksi Ukrainan euroviisu vuodelta 2005 Razom nas bahato oli oranssin vallankumouksen tunnusmelodia.

Armenian ja sen naapurimaan Azerbaidžanin välit ovat tulehtuneet Vuoristo-Karabahin konfliktin takia, ja välejä selvitetään muun muassa Euroviisuissa. Azerbaidžanilaiset esimerkiksi spämmäävät armenialaisten euroviisujen YouTube-videoita tuhansilla painokelvottomilla kommenteilla.

Armenia osallistui Eurovision laulukilpailuun ensimmäistä kertaa vuonna 2006, ja sijoittui kahdella ensimmäisellä osallistumiskerrallaan hyvin.

Azerbaidžanin kulttuuriministeriössä pidettiin kestämättömänä Armenian saavuttamaa positiivista huomiota Euroviisuissa, ja niinpä myös Azerbaidžan ilmoittautui mukaan kilpailuun. Vuonna 2009 peräti 43 azeria oli uskaltanut äänestää Armenian edustussävelmää Jan jan.

Kolme kuukautta Euroviisujen jälkeen äänestäjät kutsuttiin Azerbaidžanin kansallisen turvallisuuden ministeriöön selvittämään syitä heidän äänestyspäätöksestään.

Viranomaiset käskivät äänestäjiä tekemään kirjallisen selvityksen viisuvalinnastaan ennen kuin päästivät heidät lähtemään kuulustelusta.

Myös Venäjän ja Georgian konflikti elokuussa 2008 on heijastunut Eurovision laulukilpailuun. Seuraavana keväänä kilpailu järjestettiin Moskovassa, ja konfliktin jälkeen Georgia ilmoitti, ettei se aio osallistua Venäjällä järjestettävään kilpailuun.

Euroopan yleisradioliitto pyysi kuitenkin myöhemmin Georgiaa mukaan, mihin se suostuikin. Georgia valitsi edustussävelmäkseen laulun We don’t wanna put in, jonka sanoitus ei varsinaisesti sisältänyt mitään poliittista, mutta laulun nimen osuva sanaleikki kertoi varmasti keskivertogeorgialaisen mielipiteen Venäjän pääministeri Vladimir Putinista. Euroviisujen säännöt kieltävät kuitenkin politikoinnin, ja Georgian laulu hylättiin, minkä seurauksena Georgia vetäytyi kilpailusta jälleen.

”Erityisesti IVY-maat pitävät huolta siitä, ettei politiikkaa ja euroviisuja eroteta toisistaan.”

Armenian viisuedustajat 2009 Inga & Anush. Heidän esityksensä äänestäminen johti poliisikuulusteluihin Azerbaidžanissa. Kuva: Toni Autio.

26

POLEEMI

kansannousu Helsingissä Teksti Simo Ortamo Kuvat Eetu Jokela

Pääkaupungin keskusaukio on mustanaan levotonta väkeä kello kahden aikaan iltapäivällä. Jo kuudetta päivää he ovat kokoontuneet torille vaatimaan poliittisia oikeuksiaan, väliaikaishallituksen muodostamista ja perustuslainvastaisina pitämiensä lakien ja poikkeusasetusten kumoamista. Hallitus on jo jättänyt eronpyyntönsä. Tunnelma on äärimmäisen jännittynyt, sillä huhut kertoivat kuvernöörin jättäneen virka-asuntonsa ja asevoimien valmistautuvan kaupungin pommittamiseen.

L

auantaina 4. marraskuuta vuonna 1905 Helsingin Rautatientori muistutti erehdyttävästi Kairon Tahir-aukiota pari kuukautta sitten. Pietarin verisunnuntaiksi kutsuttu aseistamattomien mielenosoittajien joukkomurha tammikuussa 1905 oli sysännyt liikkeelle lakkojen ja levottomuuksien aallon, joka voimistui ja levisi ympäri Venäjän valtakuntaa seuraavien kuukausien aikana.

Kesäkuussa puolalaiset olivat kapinoineet Łódźissa ja panssarilaiva Potjomkinin miehistö Mustallamerellä. Lokakuussa Venäjällä puhkesi yleislakko, jossa demokratiaa vaatineet kansalaiset pakottivat tsaari Nikolai II:n myöntämään heille perustavanlaatuisia poliittisia oikeuksia ja sallimaan poliittisten puolueiden muodostamisen.

Tieto Venäjän lakosta saavutti Suomen rautateiden lennätinverkon kautta, ja kaupunkien työväenjohtajat ryhtyivät organisoimaan omaa lakkoaan, joka julistettiin alkaneeksi maanantaina 30. lokakuuta. Siihen yhtyi myös toinen suuri oppositioryhmä, porvarilliset perustuslailliset, joskin heidän tavoitteensa . Vanhasuomalainen senaatti erosi jo lakon ensimmäisenä päivänä, joten suuriruhtinaskunnan poliittinen päätöksenteko oli yksinomaan kenraalikuvernööri Obolenskin käsissä.

Lakon keskuspaikaksi muodostui Helsingissä rautatientori, jonne rauhanomaiset pääasiassa työväkeä edustaneet mielenosoittajat kokoontuivat päivittäin kahdeksan päivää kestäneen lakon ajan. Torilla monituhatpäinen kansanjoukko kuunteli työväenjohtajien julistuksia ja POLEEMI

27

puheita sekä lauloi tunnelmaa nostattavia yhteislauluja kuten Maamme-laulua, Työväenmarssia sekä virsiä.

Perustuslaillisten tukikohtana puolestaan toimi Ylioppilastalo sekä nykyisellä Keskuskadulla sijainnut palokunnan talo. Joukkovoiman puutteesta huolimatta heidän neuvotteluasemansa valtiopäiväpuolueena oli ylivertainen. Lakosta muodostuikin pian kahden oppositiovoiman välinen valtataistelu.

Lakon aikana kaupungin järjestyksenpito siirtyi työväen kansalliskaartien haltuun näiden miehitettyä Johan Kockin johdolla Senaatintorin laidalla sijainneen poliisiaseman. Venäläinen sotaväki puolestaan varautui lakon tukahduttamiseen miehittämällä Katajanokan ja Kruunuhaan sekä siirtämällä sota-aluksia pommitusvalmiudessa eteläsataman edustalle. Mielenosoituksiin joukot eivät kuitenkaan puuttuneet.

Lakon edetessä työväenjohtajien tavoitteet radikalisoituivat. Keskiviikkona Rautatientorin lakkokokous vaati perustuslakia säätävää kansalaiskokousta sekä väliaikaista hallitusta suuriruhtinaskunnalle. Jälkimmäisen valinnan suorittaisi työväenkokous itse lauantaina. Tilanne oli luisumassa venäläisten silmissä nopeasti avoimeksi kapinaksi.

Kaupungin äärimmäisen jännittynyt tunnelma kuitenkin laukesi viikonloppuna. Työväen johto perääntyi vaatimuksissaan ja ilmoitti lauantaina 4. marraskuuta

2 8POLEEMI

alistavansa väliaikaisen hallituksen keisarin hyväksyttäväksi. Tämäkin käsiäänestyksellä Rautatientorilla valittu hallitus jäi virattomaksi, kun Eläköön-laiva toi seuraavana päivänä Helsinkiin keisarillisen manifestin, jossa Nikolai II taipui perustuslaillisten vaatimuksiin poikkeusasetusten kumoamisesta sekä valtuutti senaatin laatimaan uutta yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvaa valtiopäiväjärjestystä. Perustuslaillisten vallankumous oli saavuttanut tavoitteensa vuodattamatta pisaraakaan verta.

Suurlakon uhkaavin konflikti syntyi kuitenkin vasta maanantaina, kun Kockin johtama työväen kansalliskaarti yritti väkisin sulkea Etelä-Esplanadilla Stockmannin rautakaupan. Tämä oli avannut ovensa, vaikka lakkoa ei ollutkaan vielä virallisesti lopetettu. Ylioppilastalolta paikalle saapuneet ylioppilaskaartilaiset pakottivat kaartin kuitenkin aseilla uhaten perääntymään takaisin Senaatintorin poliisiaseman luokse. Laukaustakaan ei vaihdettu, mutta odottamaton väkivallan uhka koettiin järkyttävänä molempien osapuolten keskuudessa.

Lakon päättänyt kansalaiskokous pidettiin samalla torilla puolen päivän aikaan. Valtavat kansanjoukot olivat jakaantuneet kahtia torin molemmille laidoille. Senaatin portailta luettiin juhlallisesti Keisarillinen julistuskirja, kun taas lakkokomitea ilmoitti lakon päättymisestä vastapäisen ylioppilastalon juurella. Työväen kansalliskaarti marssi ennen hajaantumistaan vielä rautatientorille, jossa se lauloi viimeisenä tekonaan uhmakkaan Porilaisten marssin.

Stalin kummittelee gorissa Teksti ja Kuvat Toivo Martikainen

G

eorgia on modernisoitunut ja länsimaistunut ehkä kivuttomammin kuin yksikään muu entinen neuvostotasavalta. Maa voi syystä rehvastella alhaisella korruptiolla ja vaivattomalla liiketoimintaympäristöllä, joka vetää pääkaupunki Tbilisiin sekä maan turistikohteisiin runsaasti kansainvälisiä yrityksiä. Vuonna 2008 Venäjää vastaan käydyn sodan jälkeen koitti kuitenkin miettimisen aika.

Yksi sodan runtelemaksi joutuneista georgialaisista kaupungeista on Etelä-Ossetian ja Tbilisin välillä sijaitseva Gori, jota venäläiset joukot ensin pommittivat ja sen jälkeen miehittivät taistelutahdottoman Georgian armeijan vetäytyessä. Gorista on kotoisin myös Josif Džugašvili (1878–1953), vallankumousnimeltään Stalin.

Suhtautuminen Staliniin on Georgiassa hyvin kummallisella tolalla. Vaikka georgialaiset harjoittavat tervettä itsekritiikkiä esimerkiksi suhteessa vuoden 2008 sotaan,

tuntuu Stalin yhä etenkin vanhemman väestönosan keskuudessa olevan se ”oman kylän poika”, joka nousi maailman mahtavimman supervallan johtoon, saavutti mittavia edistysaskelia teollistamisen saralla ja kukisti koko vapaata maailmaa terrorisoineen kansallissosialistisen Saksan.

Poleemi vieraili Stalinin synnyinkaupungissa ja törmäsi aavemaiseen sodanjälkeiseen tunnelmaan sekä neuvostoaikaiseen henkilökulttiin.

POLEEMI

29

Gorin Stalin-museon aavemaista tunnelmaa. Paikalla ei ollut Poleemin reportteriryhmän lisäksi lainkaan muita vieraita ja sisälämpötila nousi hädin tuskin plussan puolelle. Opas jätti sattuvasti kertomatta esillä olleesta kirjeestä, jolla Lenin varoitti bolševikkeja päästämästä Stalinia vallankahvaan, koska tämä oli liian karkea ja häikäilemätön.

Panssaroitu junanvaunu, jolla lentämistä pelännyt Stalin matkusti Jaltan konferenssiin helmikuussa 1945.

30

POLEEMI

Stalinin wc-istuin panssaroidun junan hytissä.

Gorin rautatieaseman odotushallissa Isä Aurinkoisen tarkkaileva katse tervehtii tulijoita ja lähtijöitä.

Stalin-museo on Gorin ylivoimaisesti parhaimmassa kunnossa oleva ja arvokkain rakennus pääkadun päässä. Vuoden 2008 sodan tuhot on kaupungissa korjattu, mutta hotelli- ja ravintolatoiminta on kuihtunut pois ja moni asukas muuttanut Tbilisiin elannon perässä.

POLEEMI

31

Museo on rakennettu Stalinin syntymäkodin viereen ja alkuperäinen puurakennus on paviljongin alla toimittamassa pienen pyhiinvaelluskohteen virkaa.

Stalinin patsas museon edustalla. Yhä vallitseva henkilökultti on siinä mielessä paradoksaalinen, että Stalin ei kohdellut gruusialaisiakaan kovin helläkätisesti.

32

POLEEMI

Stalinmuseo sijaitsee Stalinin puistokadulla. Kuvassa näkyy myös vanha neuvostoaikainen katukyltti kyrillisine aakkosineen. Nykyään englanninkieliset kyltit ovat jo yleisempiä, ja nuoret myös puhuvat paremmin tai ainakin mieluummin englantia kuin venäjää.

palopuhe Teksti Janne Soisalon-Soininen Kuva Simo Ortamo

L

änsimainen liberaali demokratia peräänkuuluttaa kolmea keskeistä arvoa: vapautta, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Hyvä niin. Aatehistorioitsija Isaiah Berlin sanoo, että ”vapaus on vapautta, ei yhdenvertaisuutta, oikeudenmukaisuutta, ihmisen onnea tai puhdasta omaatuntoa”. Arvot ovat siis jossain määrin ristiriitaisia. Ristiriitaisuus pakottaa yhteiskunnan niiden välisen hierarkian jatkuvaan arvioimiseen – tämä on osa politiikkaa.

E

uroopassa ovat arvot hiljattain alkaneet joko unohtua, tai ajaa pahastikin toistensa yli. Hollannissa Geert Wilders ja hänen vapauspuolueensa taistelee vapauden puolesta – nimittäin Islamista vapaan Hollannin puolesta.

Mahtavan EU:n puheenjohtajamaan Unkarin hallitus on taas säätänyt uuden medialain, joka leikkaa median sananvapautta tuntuvasti. Italiassa on lapsiin sekaantuva pääministeri, Ruotsissa puolestaan rasistiset Ruotsidemokraatit, ja varsinaisessa mallioppilaassa Suomessa… niin, Suomessa on Perussuomalaiset, ja rötösherrat!

M

iksi? Ovatko globalisaatio ja maailman epävarmuus pelästyttäneet ihmiset lopullisesti? Kansa kaipaa turvallisuutta, vahvaa ja omavaraista isänmaata, piittaamatta epäkohdista. Minkäs teet? Demokratiassa kun ihmiset eivät välttämättä niinkään hallitse itse itseään, vaan pikemminkin kutakin ihmistä hallitsevat muut. Voiko kansa siis äänestää väärin? Kyllä se voi. Tässä on demokratian heikkous, ja tähän perustuu myös sen voimakkuus.

I

hmisten tulisi muistaa, että kaikenlaista ehdottomuutta tulee politiikassa välttää. Täydellinen yhteiskunta on saavuttamaton utopia. Historia puhukoon puolestaan. Yhteiskuntamme perusarvoja tulee kuitenkin ehdottomasti edistää, mutta samalla ymmärtää niiden suhteellisuus. Joseph A. Schumpeter toteaa, että ”sivistynyt ihminen eroaa sivistymättömästä siten, että hän ymmärtää omat vakaumuksensa suhteellisiksi ja kuitenkin kannattaa niitä lujasti”.

Tällaista sivistystä yhteiskunta ja demokratia tarvitsevat.

M

onet suomalaiset voivat tänään huonosti, ja kokevat yhteiskunnan epäoikeudenmukaiseksi. Ryhmäteatterin Eduskunta -näytelmä oli paitsi hauska, mutta vakava ja vaikuttava. Näytelmän tärkeä viesti oli, että suomalaisilla onvaraa parantaa ja voida paremmin. Kokoomuksen paremminvointivaltio on siis hyvä ja oikea tavoite. Puolueen keinoista voi sen sijaan olla montaa mieltä. Oli miten oli, suomalaiset päättäjät ovat tänä keväänä kovassa paikassa. Tätä kirjoittaessani ovat eduskuntavaalit vielä edessä. Sinä, lukija, olet jo viisaampi. Toivottavasti olit kaukaa viisas!

POLEEMI

33

Matkalla Karjalassa Teksti: Hanna Marjoranta Kuvitus: Olaus Magnus

34

POLEEMI

H

istorianopiskelijana kannat varmaankin opiskelijakorttisi koristeena mustavalkoista Historian Opiskelijain Liiton (HOL) jäsentarraa. Helsingissä sillä tosiaan onkin käyttöä lähinnä vain koristeena, koska pääkaupungistamme ei HOL:in nettisivujen mukaan löydy ainoatakaan jäsenilleen etuja tarjoavaa paikkaa siitä huolimatta, että museoita kaupungissa riittää enemmän kuin missään muualla.

Tässä voi tietenkin olla myös pienen itsekritiikin paikka – ehkä me Helsingissä olemme olleet laiskempia neuvottelemaan etuja itsellemme. Joka tapauksessa kotimaassa matkustellessa kannattaa tarkastaa, löytyykö paikkakunnalta museota, jonka kokoelmiin historianopiskelijat voivat tutustua maksutta.

Joensuussa HOL -tarralla pääsee ilmaiseksi sisään sekä PohjoisKarjalan museoon Carelicumiin että Joensuun taidemuseoon. Tosin kovin ahkerasti Carelicum -etua eivät opiskelijat ole keksineet käyttää hyväkseen. Lippuja museoon myyvä virkailija ilmoittaa tiskinsä takaa, ettei ole moisesta edusta koskaan kuullutkaan.

- Lehdistökortilla pääsisi, hän lukee esiin kaivamastaan kansiosta.

Löydettyään tiedon viimein koneeltaan virkailija kuitenkin ojentaa sisäänpääsytarran mutisten jotain hiljaa itsekseen.

Keskeisellä paikalla torin laidalla sijaitsevan Carelicumin kokoelma on kahdessa kerroksessa, joista ensimmäinen kattaa kahvilan, museokaupan, lasten satukaupungin ja vaihtuvan näyttelyn.

Myönnän itselleni heti, että Karjalan historiaa kartoittava perusnäyttely toisessa kerroksessa kiinnostaa enemmän kuin erikoisnäyttelyn toinen toistaan muistuttavat italialaiset mosaiikkityöt, joiden yhteys maakuntaan jää hieman epäselväksi.

”

Alueen menneisyyden tallettaminen museoon todistaa asukkaille, että heidän kotiseudussaan on jotain erityistä.”

Perusnäyttelyn nimi Matkalla Karjalassa on kaikessa vähäeleisyydessään osuva. Näyttelyä voi pitää läpi alueen historian kulkevana matkana, joka alkaa 8700-luvulta ennen ajanlaskun alkua peräisin olevasta palaneesta luunkappaleesta. Kyseinen esine on tietenkin ulkonäöltään mitätön, eikä luonnossa vastaan tullessaan herättäisi mitään huomiota. Silti siihen kätkeytyy samalla minkä tahansa maakuntamuseon olemassaolon pohjimmainen tarkoitus – osoittaa alueelle ja sen asukkaille heidän paikkansa. Alueen menneisyyden tallettaminen museoon todistaa asukkaille, että heidän kotiseudussaan on jotain erityistä ja säilyttämisen arvoista. Tätä dokumentoitua menestystarinaa on helppo esitellä ylpeänä myös paikkakunnalla hetkittäin vieraileville turisteille.

Carelicumissa tarjolla onkin varsin mielenkiintoinen kattaus, joka onnistuu hyvin tasapainottelemaan oman alueensa kehityksen erityispiirteiden ja yleisen muutoksen kuvaamisen välillä. Näyttelytila on rakennettu mutkittelevaksi poluksi, jonka varrella voi tutkia, miten Karjala esitettiin kartoissa 1500-luvulta alkaen, ja millaisia elinkeinoja on alueella harjoitettu kautta aikojen. Polulta

POLEEMI

35

pääsee poikkeamaan aidon tuoksuiseen vanhaan puiseen saunarakennukseen, iskelmäkonserttiin ja koululuokkaan. Pienten soppien tutkiminen matkalla piristää näyttelyä. Eniten ihastuttaa kuitenkin 1900-luvun jälkimmäistä puoliskoa esittelevä osasto.

Kornisti sanoitetut käännösiskelmät soivat taustalla ja mukaan on saatu videokuvaa 1960-luvun uusien kaupunginosien rakentamisesta. Hilpeältä näyttävä kasvun ja kaupungistumisen kausi vetää väkisin hymyn huulille. Lienee aika siirtyä seuraavaan museoon.

”

Jos maakunta- ja paikallismuseoiden tavoitteina on omien alueidensa historian tallentaminen jälkipolvia varten, ottavat taidemuseot harteilleen kannettavaksi vielä paljon vaativamman tehtävän.

Ne eivät tyydy vain oman maakunnan tuottamaan sisältöön, vaan museon vierailijalle halutaan tarjota nähtäväksi koko maailman taiteen kirjo hamasta menneisyydestä nykypäivään asti. Kieltämättä kunnianhimoinen tehtävä, jonka sälyttäminen pienimmänkin taidemuseon kontolle tuntuu hiukan kohtuuttomalta.

Joskus kuva rähjäisestä kankaanpalasta ja kaunis usvainen talvimaisema sopivat rinnakkain seinälle ikään kuin niin olisi tarkoitettukin.”

Tämän tehtävän kiitettävään suorittamiseen pyrkiminen tuntuu monesti vievän kaiken huomion pienten kaupunkien taidemuseoilta, joiden tilat ja budjetti eivät siihen mitenkään riitä. Onneksi kauniissa lyseorakennuksessa majaileva Joensuun taidemuseo näyttää kuitenkin panostavan vaihtuviin näyttelyihinsä, jotka ovat ainakin tällä vierailulla museon parasta antia. Valokuvaaja Sami Parkkisen Paratiisi -sarjan kuvat vangitsevat pieniä hetkiä elämästä ja saavat huomaamaan, että joskus kuva rähjäisestä kankaanpalasta ja kaunis usvainen talvimaisema sopivat rinnakkain seinälle ikään kuin niin olisi tarkoitettukin. Lavastetut ja luontaiset tilanteet vuorottelevat sovinnaisesti.

Sen sijaan museon peruskokoelma toteuttaa uskollisesti tehtäväänsä yleisen taidehistorian linjojen kuvaajana aivan kuten arvelinkin. Museossa vierailevat koululaisryhmät saavat varmasti yleissivistyksensä ja hyvä niin. Myönnän silti, että minua antiikin ajan tyyliin kaiverretut ruukut, kaavamaisesti maalatut ikonit ja klassiset maisemamaalaukset alkavat hieman kyllästyttää. Olen tyytyväinen aluksi tekemääni päätökseen jättää museon toinen erikoisnäyttely kierroksen loppuun. Ulla Karttusen Jumalaisiksi nimetyn näyttelyn uutta ja vanhaa keskenään sekoittavat kollaasiteokset tarjoavatkin yksityiskohtaista tutkittavaa. Erikoisnäyttelyiden ohella Joensuun taidemuseosta jää mieleen kunniamaininnan ansaitseva palvelu. HOL -etu tiedetään ja näyttelyt esitellään tarkemmin pyytämättäkin.

Ainakin Joensuussa tylsistynyt historianopiskelija sai yhden päivänsä helposti kulumaan museoiden parissa. Ehkä seuraava matkani suuntautuu Someron suuntaan, sillä reilun 9000 asukkaan kunnassa olisi tarjolla ennätys: kuusi ilmaista kulttuurikohdetta.

36

POLEEMI

Lehtorin Lukuvinkki Hanna Kuusi

K

aikki alkoi siitä, kun Guernseyn saarella asuva rouva Maugery onnistui piilottamaan porsaan saksalaisilta miehittäjiltä. Saksalaiset pitivät tarkkaa lukua paikallisten kasvattamista eläimistä, koska halusivat lihan itselleen. Kyläläiset keksivät kuitenkin kierrättää kuollutta porsasta talosta toiseen niin, että useampi eläin merkittiin kuolleeksi. Salattu porsas paistettiin ja nälkäinen naapurusto kokoontui juhliin.

Kuva: Simo Ortamo

Herkullinen paisti, viini ja hyvä seura saivat unohtamaan ulkonaliikkumiskiellon. Kotimatkalla seurue pysäytettiin. Juhlijat keksivät sepittää tarinan kirjallisuuspiiristä, koska saksalaiset suhtautuivat myötämielisesti kulttuuriin. Epäilysten hälventämiseksi lukupiiri todellakin perustettiin seuraavana päivänä. Vaikka lukeminen oli outoa maanviljelijöiden ja kalastajien kirjavalle joukolle, onnistuttiin ympäri saarta haalimaan erinäisiä klassikoita. Niin syntyi Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.

The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (Mary Ann Shaffer & Annie Barrows 2008, suom. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, Otava 2010) on fiktiivinen kirjekokoelma vuodelta 1946.

Lontoolainen kirjailija Juliet Ashton joutuu sattumalta kirjeenvaihtoon Guernseyn omalaatuisten asukkaiden kanssa, kuuntelee heidän tarinoitaan saksalaismiehityksen ajalta ja mat-

kustaa lopulta saarelle.

Mukaansatempaavassa romaanissa tavallisten ihmisten värikäs arki ja sodan julmuus kietoutuvat yhteen. Kirjeissä kerrotaan, kuinka miehitetyn Kanaalisaaren asukkaat näkivät nälkää, lapset lähetettiin turvaan Englantiin ja sääntöjä rikkoneet passitettiin mantereen leireille. Saksalaiset rakennuttivat puolalaisella orjatyövoimalla valtavan maanalaisen betonibunkkerin sotilassairaalaksi. Kaiken keskellä kyläläiset lumoutuivat Humisevasta harjusta ja Pickwick-kerhon papereista ja luovivat kekseliäästi vaikeissa tilanteissa.

Aikoinaan myrskyn takia Guernseylle jumiutuneen kirjailijan romaani on kansainvälinen menestys, josta on otettu lyhyessä ajassa yli kolmen miljoonan painos. Guernseyn saari houkuttelee kirjasta lumoutuneita turisteja tapahtumapaikkoja kuvaavilla kartoilla ja kustantajien sivustoilla voi tehdä saarelle virtuaalimatkoja. Teos on siis historian popularisointia suhteellisen arasta aiheesta, brittiläisten saarten miehityksestä.

Mielenkiintoisen ilmiön lisäksi se on kirjana lukemisen arvoinen, hienosti kerrottua ja koskettavaa tragikomiikkaa paikallisyhteisöstä sodan kourissa.

POLEEMI

37

Puheenjohtajalta Ilari leskelä

K

esä siintää jo edessä, mutta kirjastoissa valmistaudutaan pääsykokeisiin.

Parillekymmenelle fiksulle ja filmaattiselle uudelle polholaiselle kolahtaa elokuussa luukusta ensikosketus yliopistoelämään ja Polho ry:n perinteisiin. Vilpittömät onnittelut – pahin on takana!

Pitelet käsissäsi Polhon kruununjalokiveä. Poleemi on Polho ry:n julkaisema ainejärjestölehtien Suomen Kuvalehti – korkeatasoista polemiikkia on julkaistu jo 36 vuotta. Lehti antaakin hyvän kuvan polholaisen sielunmaisemaan: analyysia, hassuttelua ja huomiota maailmasta. Tätä kaikkea saa maistaa poliittisen historian opinnoissa ja opiskelijaelämässä.

Polho ry on kaikkien poliittisen historian opiskelijoiden ainejärjestö, joka yhtenä aktiivisimmista Valtsikassa tarjoaa erilaisia excuja kulttuurista työelämään ja oluthuoneista ulkomaille. Vaikket aina tapahtumiin kerkeisikään, niin ei huolta, niitä on lähes joka kolmas päivä. Tätä kaikkea pyörittää Polho ry:n hallitus, joka valitaan aina kalenterivuodeksi kerrallaan. Nykyisistä hienoista hallituslaisista löydät tarkemmat tiedot osoitteesta: www.polho.fi. Sieltä löytyy myös tapahtumakalenteri, jonka seuraamista suosittelen myös vanhemmille tieteenharjoittajille – sähköpostilistan kokouspöytäkirjoista puhumattakaan.

Minkälaisia sitten ovat olleet omat kokemukseni kuluneista parista vuodesta? Löysin Valtsikan ja poliittisen historian jo lukion alussa, enkä

38POLEEMI

juuri muuta sen jälkeen pohtinutkaan – siinä mielessä olin onnellisessa asemassa oleva lukiolainen. Enkä ole Polhossa joutunut pettymään: ihmiset ovat upeita, kiinnostuksen kohteet samoja ja opinnot yleissivistäviä. Hienoa on myös valtiotieteellisen tarjoama poikkitieteellisyys, sillä yhteiskunnan ymmärtämiseen tarvitaan valitettavasti muitakin välineitä poliittisen historian lisäksi. Muun alan opiskelijoihin tutustuminen on ollut suuri ilo ja hyötykin, heillä kun on tarkempaa tietoa omasta oppiaineestaan. Erityisesti yhteiskuntahistorian kollegoillemme, tasolaisille, sydämeni lämpenee poikkeuksetta.

Ennen kuin huikea syksy 2011 pärähtää käyntiin uusien polholaisten kera, on aika vielä fuksien 2010 kokea ensimmäinen yliopistovappunsa, Tason ja Polhon (= Yhis, uudet fuksit huom.) aika järjestää Kevätsitsit 12.5. ja Kulttuuribrunssi 22.5. Kesällä toivotamme kaikki yhisläiset grillaamaan ja saunomaan kesätapahtumaan Sivistys-saunalle.

Polhon hallitus kiittää keväästä – risuja ja ruusuja toivotaan osoitteeseen polho-hallitus@helsinki.fi.

Hyvää vappua, onnea kesään ja tervetuloa uusille fukseille!

Kuva Simo Ortamo.

Kuva Simo Ortamo

Kysymyksiä

Polhon

tuutoreille

Teemu Perhiö & Hannele Kirveskoski

2011

Suosikkisi fuksikauden tapahtumista ja miksi?

Teemu: Polho vs. Taso -pesismatsi ylitti kirkkasti odotukseni. Pesishän sopii sekä urheilun ystäville että niille, jotka eivät ole kiinnostuneita hikoilusta. Tätä perinnettä jatketaan syksyllä!

Hannele: Parhaana fuksikauden tapahtumana on jäänyt mieleen ihan eka fuksitapaaminen Kuppalassa. Oli ihan mahtava fiilis tavata tulevia opiskelukavereita ja Kuppala muutenkin on aina vaan niin ihana.

Paras lukemasi tenttikirja?

T: Jared Diamondin kirjoittama Tykit, taudit ja teräs, joka löytyy talous- ja sosiaalihistorian aineopinnoista. Kirjassa selitetään hyvin, kuinka elinympäristön piirteet loivat edellytykset joidenkin kulttuurien nopealle kehittymiselle. Poliittisen historian opinnoista olen tähän mennessä lukenut vasta kaksi tenttikirjaa.

H: Mulla on niistä huonot kokemukset, kun oon todennu olevani tosi heikko asettamaan itse itselleni aikatauluja...

Pohjoismaiden historiasta löytyy kyllä parhaat jutut, esimerkiksi ”antaa pikkusormi edustuksellisuuden pirulle”.

Kerro jokin hauska tai muuten mieleesi jäänyt tilanne yliopistolta, luennolta, yhistapahtumasta, klixiltä jne.

T: Kun pääsin ensimmäistä kertaa laulamaan itse keksimääni lisäsäkeistöä erääseen juomalauluun fuksisitseillä.

H: Se, kun orientaatioviikolla ei meinattu parin tässä tuntemattomaksi jäävän henkilön kanssa löytää ULOS Klixin toisesta kerroksesta lähtiessä...

Terveisesi uusille fukseille?

T: Pahin on takana, joten syksy kannattaa ottaa rennosti fuksirientojen merkeissä!

H: Onnittelut loistavasta hakupäätösestä ja ennen kaikkea sisäänpääsystä! Uskallan luvata teille aivan mahtavan syksyn!

Konista Sekaisin

Teemu Perhiรถ