Poleemi 4/10

POLEEMI 4 / 10

Kuva: Mikko Virta

Sisällys 4 Pääkirjoitus

Elina Manninen 5 Opinnoista

Mikko Virta 5 Alumneista

Tuomo Lappalainen 6 Vaihtopalsta

Jannika Ranta 7 Gradupalsta

Maria Tomminen 8 Kun jalkapallo puettiin mustaan

Joonas Ranta 10 Erämaan lain vallitessa

Toivo Martikainen 12 Geopolitiikka kannattaa pitää mielessä

Elina Manninen 17 "Huipulle ja yhteiskuntaan!"

Anni Mäkeläinen 20 Zagrebin kartoitus

Eetu Jokela 22 Historiantutkimus ja nykypäivä

Mikko Virta 26 Päivä punakaartissa

Ilmar Metsalo 31 Sexo, drogas y rock'n roll

Eveliina Anteroinen 34 Oikeistolainen - Tuure Junnilan elämäkerta

Veikko Jarmala 36 Akateeminen perseily

Antti Vainionpää 38 Tohtorin Lukuvinkki

Ilona Kemppainen 39 Sanoja kauempaa

Poleemi 1975 40 Puheenjohtajalta

Elina Miettinen 41 Polhon toimijat 2011

Poleemin toimitus 42 Aikamatkalla puolueiden kanssa osa 2

Hanna Marjoranta

”Tiedonjano ei laannu, mutta äärettömyyden aavistus tyydyttää joskus.”

- Elina Manninen

Poleemi 4/2010

35. vuosikerta

Vastaava päätoimittaja Elina Manninen Päätoimittajat Ilari Leskelä Toivo Martikainen Eveliina Anteroinen Joonas Ranta Art Director Mikko Virta Sarjakuva Hanna Marjoranta Kannen kuva Mikko Virta Takasisäkannen kuva Mikko Virta Takasisäkannen puvustus Pekka Itälä Paino Picaset Oy Painos 200 ISSN 1235-4412 Sähköposti poleemi-2010@helsinki.fi Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

Pääkirjoitus

Elina Manninen

L

isää tilaisuuksia keskustella! Luennoilla ei ole aikaa, kokouksissa paahdetaan esityslista läpi ja kielikursseilla sanoja ei löydy. Useissa seuraamissani paneeleissa on istunut eri alojen auktoriteetteja, ja olen nauttinut kuuntelemisesta. Uskon silti, että myös vain opiskelijoita kannattaa koota vaihtamaan ajatuksia. Kysyminen gurulta on arvokasta, mutta itse vastatessa oppii yhtä lailla.

Kevyestä ja turvallisesta jutustelusta ei toki ole pulaa. Mutta ajoittain aiheisiin syvemmälle uppoutuminen tekee hyvää. Sillä ei ole väliä, järjestääkö joku keskustelutilanteen vai syntyykö se spontaanisti. Suosittelen esimerkiksi törmäämistä eksoottisiin luonnontieteilijöihin. Kerran ihailin yhden matematiikan opiskelijan elämänkatsomusta, kun tämä lohkaisi ratkaisevansa arjessakin kaikki ongelmat. Mikä asenne!

Jo itsevarmuutta odotellessa tarvitaan vuoropuhelua. Mitä siitä, jos joku ulkopuolinen pitää keskustelua naurettavana. Haastelu kuvaa sananvaihtoa hyvin – siinä haastetaan toista ja itseä. Posket saavat punastua ja lihat täristä. Inhimillinen ymmärrys kasvaa kiivaimmissakin väittelyissä, joissa kohdataan vastapuoli fyysisesti. Myös politiikka on keskustelua ja erilaisia ajatusten ruumiillistumia.

Yksittäisinä ääneen puhuvat eivät joudu täysin alistetuiksi massan tasolle edes Kiinassa.

4

POLEEMI

Suuri osa väistämättömästä vuorovaikutuksesta tapahtuu joko anonyymisti tai välimatkan päästä. Muun maailman kanssa on kuitenkin rohkaistuttava tekemisiin, koska yksin ideoiden tasolla ei voi tuntea elämään kuuluvaa kipua eikä nautintoa.

Filosofi Juha Varto on analysoinut Hollywood-näyttelijä Mae Westin pohdintoja lihan viisaudesta, joka tulee pääosin ilmi suhteessa toiseen.

Westin mielestä ajattelemisen sijaan kannattaa keskittyä kokemaan se, että elää konkreettisesti toisten kanssa yhdessä.

Immanuel Kantin mukaan vain uloimmilla planeetoilla voi elää kevyitä olentoja, joissa hengen voitto aineesta on täydellinen. Olipa Kantin lennokkuus hörhöilyä tai ei, oma ihmissukumme vaikuttaa joka tapauksessa kompromissilta. Siispä pienikokoisinkaan älyniekka Maan pinnalla ei ole pelkkää henkeä vaan myös lihaa. Yksilö toimii omassa mitassaan mutta saa ajatella suuria ja kerätä joukkoja. Dialogi yllättää ja pitää tässä elämässä kiinni.

Poleemi koettaa omalta osaltaan houkutella lukijoita ja tekijöitä ajattelemaan itse ja jakamaan mietteitä.

Toivottavasti polemiikki jatkuu lehden ulkopuolella. Uuden tieltä väistyvä toimitus kiittää. Hyvää joulua ja tulevaa vuotta kaikille!

Opinnoista

Alumneista

Mikko Virta

Tuomo Lappalainen

E

M

nsimmäisessä Poleemissa vuonna 1975 silloinen assistentti Seppo Hentilä kirjoittaa yhdeksän sivun verran analyysiä yliopistojen tutkinnonuudistuksesta ja sen vaikutuksista yhteiskuntatieteellisiin opintoihin. Monet asiat ovat 35 vuodessa muuttuneet. Nykyään Hentilä kirjoittaa pohjoismaiden suurimmassa sanomalehdessä kesämökin kunnostamisesta ja uudesta klapikoneestaan. Poleemissa sen sijaan jauhetaan edelleen tutkinnonuudistuksesta – ei kuitenkaan siitä samasta kuin 70-luvulla.

Tutkinnonuudistus – oikeammin tutkintovaatimusten uudistus – tarkoittaa tällä kertaa sitä, että meillä poliittisessa historiassa on mahdollista muuttaa yksittäisten kurssien sisältöjä – kuten tenttikirjoja – ja jopa yhdistellä eri kurssien sisältöjä uudenlaisiksi kokonaisuuksiksi.

Kuitenkin tärkeämpää kuin yksittäinen kolmen vuoden välein toistuva tutkintovaatimusten uudistuskierros on ymmärrys siitä, että me opiskelijat voimme oikeasti vaikuttaa omiin opintoihimme melkoisen paljon. Tarvitaan vain kommunikaatiota ja perusteltuja kehitysideoita.

Suurin ongelma opintojen kysynnän ja tarjonnan yhteensovittamisessa on jatkuvuuden puute. Aktiiviset opiskelijasukupolvet vaihtuvat noin kolmen vuoden välein ja oppiaineen henkilökunta monesti tätäkin useammin.

Ongelmaan ratkaisemiseen tarvitaan meitä kaikkia: Fuksit, kerätkää hiljaista tietoa vanhemmilta opiskelijapolvilta ja vaalikaa sitä.

Vanhemmat opiskelijat, älkää karatko pois, ette te ole liian vanhoja, teidän kokemustanne ja viisauttanne tarvitaan vielä. Ja henkilökunta, se jatkuvuus on lopulta teidän vastuullanne, koska vain meitä opiskelijoita valtiovalta piiskaa keskittymään tutkinnonuudistuksien sijaan tutkinnonsuorittamisiin.

arraskuun pari viimeistä viikkoa sukkuloin tiiviisti Otaniemen, Arabianrannan ja EtuTöölön väliä. Työn alla oli juttu Aalto-yliopiston ensimmäisestä vuodesta. Minusta tuli pari vuotta sitten puolivahingossa Suomen Kuvalehden Aalto-reportteri, kun eksyin mukaan seuraamaan "huippuyliopistoa" valmistellutta Englannin-matkaa.

Aaltoa ympäröivässä innostuksessa on koko ajan ollut jotain liikuttavaa, ikään kuin tekniikan, kaupan ja taiteen liitto olisi jotakin aivan ainutlaatuisen poikkitieteellistä.

En malttanut olla sanomatta, että Helsingin yliopistossa sama temppu tehtiin jo yli 60 vuotta sitten. Mitä muutakaan poliittisen historian tuominen vasta perustettuun valtiotieteelliseen tiedekuntaan oli kuin aikansa monitieteisyyttä?

Historian metodien ja lähestymistavan naittaminen klassisten yhteiskuntatieteiden kanssa oli lähes yhtä radikaali ratkaisu kuin teekkarien ja muotoilijoiden istuttaminen samoihin projekteihin on nyt. L.A. Puntila, vanha jäärä, oli komeasti edellä aikaansa.

Aalto-yliopistossa uskotaan, että sieltä valmistuvilla moniosaajilla on työmarkkinoilla erityisen kova kysyntä. Poliittinen historia oli tässäkin suhteessa tiennäyttäjä. Se antoi hyvän pohjan moniin ammatteihin jo paljon ennen kuin työelämästä tuli pätkätöiden ja alanvaihtojen sekamelskaa.

Ehkä olemme hokeneet liikaakin toisillemme, että meistä tulee tylsän yksitoikkoisesti tutkijoita, toimittajia tai diplomaatteja.

Omia opiskelukavereitani löytyy nykyisin myös konsulttifirmoista, rahoitusalalta ja jopa urheilujärjestöistä. Eikä kukaan sano, että poliittinen historia oli huono pääainevalinta.

Kirjoittaja on Suomen kuvalehden toimittaja.

Kirjoittaja on Polhon opintovastaava.

POLEEMI

5

Vaihtopalsta Jannika Ranta Poleemin haastattelema Jannika Ranta aloitti poliittisen historian opinnot vuonna 2008. Lukuvuoden 2010–2011 hän on vaihdossa Shanghaissa Fudanin yliopistossa opiskelemassa kiinan kieltä.

Miltä tuntuu opiskella suurkaupungissa?

Shanghai on valtava kaupunki, virallisten lukujen mukaan asukkaita on jo yli 19 miljoonaa, eikä loppua muuttovirralle näy. Vaikka ero mittakaavassa onkin suuri, itse opiskelijaelämä ei kuitenkaan suuresti poikkea suomalaisesta. Fudanin yliopisto sijaitsee hieman kauempana keskustasta, joten alue on huomattavasti rauhallisempaa ja kampuselämän ympärille keskittynyttä. Suurkaupungissa asumisesta muistuttaa lähinnä kaoottinen liikenne, sillä Shanghain ihmisvilinässä liikennesäännöt ovat vain suuntaa-antavia.

Millaista kiinan kielen opetusta saat?

Kieliopiskelijat jaettiin heti alussa tasotestin mukaisesti eri luokkiin. Opiskelu jakaantuu puhetaito-, lukemis-, kirjoittamis- sekä kuuntelutunteihin, joista kaikilla on omat opettajansa ja oppikirjansa. Koska etenemistahti tunneilla on tiukka, kouluopetuksen lisäksi päivään kannattaa yrittää mahduttaa myös itseopiskelua omatunnon mukaan.

Miksi päätit lähteä juuri Shanghaihin?

Olen opiskellut Helsingissä kiinaa muutaman kurssin verran, ja halusin lähteä vaihtoon kielitaitoani parantamaan.

Shanghai on Kiinan kaupungeista kansainvälisin ja siksi helppo kohde ensi­ kertalaiselle. Lisäksi minulta löytyy

6

POLEEMI

omasta takaa matkaopas, jolla on aiempaa kokemusta Shanghaissa asumisesta ja opiskelusta.

Mitä erityistä kuuluu Shanghain arkeesi?

Täällä ulkona syöminen on jokapäiväistä myös opiskelijoille. Ravintoloiden hinnat ovat sen verran alhaiset, ettei itse kokkaaminen tule juurikaan halvemmaksi.

Mikä kiinalaisessa kulttuurissa kiehtoo eniten?

Kiinalaisessa kulttuurissa kiehtoo sen omaleimaisuus sekä pitkälle ulottuva historia. Kiinan kieli merkkeineen on olennainen osa maan kulttuuri­ perintöä, ja sen ymmärtäminen avaa uusia näkökulmia myös nyky-Kiinan tulkitsemiseen.

Mitä vaihtoaika on tähän mennessä opettanut sinulle?

Itsenäisyyttä ja turhasta stressaami­ sesta luopumista. Vaihtovuosi pitää sisällään paljon hoidettavia asioita, joiden järjestämistä tukeva kielimuuri ei ainakaan helpota. Vastoinkäymisistä ja hankalista tilanteista selviää, kunhan on matkassa oikealla asenteella. Kiinalaiset ovat hyvin rentoa kansaa, jota pienet tai vähän suuremmatkaan kielioppivirheet eivät hetkauta. Viime kädessä kommunikaatio hoituu vaikka elekielellä!

Jannikaa haastatteli Elina Manninen.

Gradupalsta Maria Tomminen Maria Tomminen aloitti poliittisen historian opinnot vuonna 2006.

Poleemi haastatteli graduntekijää.

Mikä on gradusi aihe?

Teen graduani vapaaehtoisen eläkesäästämisen verokohtelusta. Tutkin sitä, miten vapaaehtoisella eläkesäästämisellä on pyritty täydentämään hyvinvointivaltion uudelleen­­muotoutumisen tuomaa aukkoa työeläkkeissä lamanjälkeisessä Suomessa. Erityi­ senä mielenkiinnon kohteenani on se, miten ja millä perustein poliittisessa keskustelussa suomalaisia on ohjattu säästämään omia eläkkeitään.

Miten päädyit kyseiseen aiheeseen?

Historiallisesti ja yhteiskunnallisesti merkittävä aihe on myös ajankohtai­ nen. Jo ikäiseni alkavat olla huolissaan tulevien eläkkeidensä riittävyydestä.

Samaan aikaan kun pankit ja vakuutus­ yhtiöt markkinoivat eläkevakuutuksia välillä aggressiivisestikin, on poliittinen keskustelu tiivistynyt. Aloin kandidaatin tutkielmassani tutkia aiheen poliittisia taustoja ja vapaaehtoisen eläkesäästämisen osuutta vuoden 2005 työeläkelain kokonaisuudistuksessa.

Kandin jatkaminen graduksi: uhka vai mahdollisuus?

Kandin jatkaminen kannattaa, jos aiheeseen liittyy intohimoa ja kokee pystyvänsä vielä täyttämään selvän tutkimusaukon. Aikaisempi tutkimus aiheestani on tehty lähinnä oikeus- ja taloustieteellisestä näkökulmasta, ja yhteiskunnallinen lähestymistapa historiallisesta puhumattakaan puuttuu Mariaa haastatteli Ilari Leskelä.

lähes täysin. ”Puolet gradusta jo valmiiksi tehty” -ajatusta vierastan – gradussa täytyy olla valmis syventämään omaa näkökulmaa ja löytämään uusia lähestymistapoja.

Oletko kohdannut vaikeuksia työssäsi?

Suurimmat vaikeudet ovat liittyneet ajankäyttöön. Kandin kirjoittamisen jälkeen vietin aikaa ulkomailla vaihdossa ja työharjoittelussa, joten pro­ sessi on keskeytynyt useaan otteeseen.

Tällä hetkellä olen myös kokopäiväi­sesti finanssialalla töissä, ja gradua kirjoitan ilta- ja viikonlopputyönä. Minulle tämä on tehokkain tapa työskennellä.

Työnantajani on tukenut gradunteossa antamalla tarvittaessa vapaata.

Ajatustyötä gradun suhteen olen tehnyt kandista alkaen, joten tämä lopun kirjoittamisvaihe tuntuu olevan ohjaajani Seppo Hentilän sanoin ”pelkkää laskettelua”. Gradun teko on ylivoimaisesti opiskeluajan antoisinta tekemistä, kun valitsee aidosti kiinnostavan aiheen.

Mitä gradun jälkeen?

Toivon jättäväni gradun keväällä 2011 ja ehtiväni näin promootioon. Valmistumisen jälkeen olen sopinut jatkavani nykyisessä työssäni, jossa viihdyn erin­ omaisesti. Opiskelut tuskin ovat kuitenkaan tässä. Toivon tekeväni toisen maisterin tutkinnon ulkomailla muutaman vuoden kuluessa.

POLEEMI

7

Kun jalkapallo puettiin

mustaan Teksti Joonas Ranta

Viime aikoina italialaisen median yhtenä kuumimpana puheen­ aiheena on ollut eräiden paikallisten jalkapallojouk­kueiden kannattajien avoimen rasistinen käytös. Ääriliikkeiden ja italia­ laisen jalkapallon yhteispelin juuret juontavat fasismin kultaiselle vuosikymmenelle, 1930-luvun Italiaan.

J

alkapallo on Italiassa tunnetusti tärkeysjärjestyksessä katolista kirkkoa seuraava instituutio.

Termi, johon Bolognassa vaihtovuotta viettäessäni jalkapalloharrastajien – varsinkin yhteiskunnallisesti aktiivisempien sellaisten – kanssa keskustellessa tulee usein törmättyä, on calcio malato, ”sairas jalkapallo”.

Loka-marraskuussa lehdistössä käsiteltiin erityisesti jalkapalloilija Samuel Eto’on kohdistuneita vastustajan kannattajien joukosta kuuluneita rasistisia huutoja. Tämä ei ollut kamerunilaistähdelle tai muille sarjassa pelaaville ei-valkoisille uutta.

Avoimen rasistinen toiminta on toki myös italialaisessa jalkapallossa pienen, mutta sitäkin äänekkäämmän, väestönosan monopoli. Silti ilmiö vaikuttaa suurimmista mannereurooppalaisista sarjoista olevan eniten juuri saapasmaan liigojen vitsaus.

Poliittisen ääriaineksen liikehdintä ei myöskään rajoitu pelkästään

8

POLEEMI

kannattajien, joista tunnetummaksi itsensä ovat tehneet kiihkeimmät ultra-fanijoukot, toimintaan. Vuonna 2008 urheilullisesti ihailtavan uran päättänyt italialaispalloilija Paolo Di Canio tuli tunnetuksi ylpeän avoimena fasistina sekä diktaattori Benito Mussolinin ihailijana. Vihat Di Canio sai niskaansa aina kansainvälistä jalkapalloliitto Fifaa myöten tervehdittyään silloisen joukkueensa roomalaisen Lazion kannattajia hieman ikävämpiä assosiaatioita kantavalla niin sanotulla roomalaisella tervehdyksellä.

Vaikkeivät satunnaiset, erityisesti afrikkalaispelaajien kohtaamat vihaviestit suoraan Italian fasistispoliittiseen historiaan liittyisikään – ilmiö on tuttu lukuisista eri jalkapallokulttuureista –, tulee italialaisen jalkapallon yhteiskuntahistoriallisista ulottuvuuksista kiinnostuneen tiedostaa Serie A:n (kirjaimellisesti) musta tarina. Tarina, joka alkaa kaudelta 1929–30.

PALLO MUSSOLINILLE Jalkapallon suosio lähti Italiassa räjähdysmäiseen kasvuun ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Mussolinin johtamat fasistit löysivät laajaa kansansuosiota nauttivan lajin käyttökelpoisuuden propagandassaan. Vuonna 1926, neljä vuotta fasistien niin kutsutun Rooman marssin jälkeen, virallinen jalkapallotoiminta siirrettiin kokonaisuudessaan Mussolinin hallintaan. Seuraavat vuodet todistivat uusien valtavien stadionien rakentamisprojekteja sekä kansallisia terveys- ja kunto-ohjelmia samal-

la kun maan parlamentti lopetettiin sekä muiden puolueiden ja ammattiliittojen toiminta kiellettiin.

Ensimmäinen kansallinen Serie A -ottelu pelattiin kaudella 1929–30.

Yksi maailman kovatasoisimmista jalkapallosarjoista oli syntynyt, ja pian italialaiset nousivat haastamaan muiden ohessa lajia tähän asti dominoineet britit.

Italia sai järjestettäväkseen historian järjestyksessään toiset jalkapallon maailmanmestaruuskisat vuonna 1934. Coppa del Mondo oli kaksi vuotta myöhemmin järjestettävien Berliinin ”natsiolympialaisten” tapaan isäntämaan johdon fasistiskansallismielinen voimannäyte.

Hitler sai siis vaikutteita eteläiseltä idoliltaan myös valtavan propagandaspektaakkelinsa suhteen.

Italian voittaman MM-turnauksen lopputuloksia on myöhemmin kritisoitu järjestettyinä. Il Duce valitsi avainottelujen tuomarit henkilökohtaisesti. Korruptio kentällä sai tragikoomisia piirteitä Italian ja Itävallan välillä pelatun semifinaalin tuominneen erotuomarin puskettua pelivälineen taidokkaasti suoraan ita-

lialaispelaajalle. Sama oikeudenjakaja oli tavannut Mussolinin henkilökohtaisesti ennen ottelun alkua. ”Sairas jalkapallo” mainitaan usein myös Serie A:ta muutamaan otteeseen vaivanneista korruptioskandaaleista puhuttaessa.

Urheilulaji oli viimeistään toisen maailmansodan kynnyksellä saanut yllensä mustan paidan. Muun muassa maan tämän päivän luetuin urheilulehti La Gazetto dello Sport oli sekin fasistista ideologiaa ja valtaapitävien linjauksia ylpeänä rummuttava julkaisu.

FASISTISEN FUTIKSEN TUHO Mussolini teloitettiin partisaanisissien toimesta toisen maailmansodan loppusuoralla 27. huhtikuuta 1945.

Euroopan fasistivaltiot oli lyöty ja myös italialainen jalkapallo vapautettu ideologisista kahleistaan. Serie A:n rakenteet ovat kuitenkin säilyneet lähes muuttumattomina tähän päivään asti, vaikka uudistuspaineita historian vuoksi uskoisi ilmenneen.

Fasismin ja jalkapallon historiallista kytköstä tutkinut Simon Martin

kirjoittaa sotaa seuranneen Italian tasavallan johdon käyttäneen lajin suosiota niin ikään hyväkseen kiinnittäessään kansakunnan huomion pois myös sodanjälkeisen arjen raakuudesta.

Mitä tulee taas nykypäivän muukalaisvihamielisyyteen, tapahtumat on helppo sivuuttaa sanonnalla mädistä omenista ja hedelmäkorista.

Eikä poliittinen ääriliikehdintä sitä paitsi rajoitu Stadio Olimpicon pohjoiskaarteen natseihin, vaan esimerkiksi toscanalaisen Livornon joukkueen kannattajien joukosta löytyy punamustia radikaaleja.

Italiassa jalkapallo heijastaa kaikkea, mitä maassa tapahtuu. 2000-luvun talousongelmissa painiva valtio saa varautua sosiaalisiin ongelmiin myös vastaisuudessa, ja mistä esimerkkejä helpommin löytäisi kuin tasavallan toisesta kansankirkosta: jalkapallokatsomosta? Maan poliittinen johto saa näissä messuissa usein kuulla kunniansa. Erityisesti Silvio Berlusconi, joka on tämän jutun kirjoitushetkellä sarjaa johtavan AC Milanin yksinvaltainen omistaja – ja maan pääministeri.

Lähteet: BBC: Italy 1934, http://news.bbc.co.uk/sport3/worldcup2002/hi/history/newsid_1632000/1632204.stm Simon Martin: Football and Fascism -- The national game under Mussolini, Berg Publishers, Oxford 2004.

POLEEMI

9

Erämaan Teksti Toivo Martikainen Kuva Onerva Martikainen

Vahvimman oikeus on Suomen itäisessä naapuri­ maassa voimissaan.

Vähemmistöjä tietysti on, mutta niiden tulee sopeutua enemmistön elintapoihin tai pysyä poissa näkyvistä.

Moni valitsee jälkimmäisen.

10

POLEEMI

lain vallitessa

K

aukasukselta tulleita sekä keskiaasialaisia sanotaan Venäjällä mustiksi.

Heitä näkee lähinnä laittomia yötakseja ajamassa, torimyyjinä ja kebabkioskeja pyörittämässä.

Usealla on perhe kotimaassa, ja Moskovasta lähtee viikoittain rahakuori kohti etelää.

Kolmen kuukauden aikana Moskovassa on näkynyt tummaihoisia kaksi kertaa, kummassakin tapauksessa maan alla. Ensimmäinen tapaus oli kellariklubilla soittanut bändi ja toinen metroa käyttänyt pääkaupungin riviasukas. Afrikkalaiset eivät uskalla enää liikkua kaupungilla, ainakaan iltaisin tai yksin.

Kiinalaisia asuu Moskovassa virallisesti noin 250 000, rekisterin ulkopuolella kaiketi ainakin toinen mokoma. Heitä ei kuitenkaan näy missään, eikä esimerkiksi kiinalaisia ravintoloita ole mitenkään silmiin-

pistävän paljon katukuvassa. Mihin ovat kiinalaiset menneet?

Politiikassa vähemmistöt on tehty vaarattomiksi. Ainoa todellinen oppositiopuolue, liberaalidemokraattinen Jabloko lohkaisi vuoden 2007 parlamenttivaaleissa 1,6 prosentin siivun. Aroista aiheista kirjoittavien toimittajien asema on vaikea.

Politkovskajan tapauksen tuntevat kaikki, ja Himkin kiistanalaisesta moottoritiehankkeesta kirjoittanut Oleg Kašin piestiin vastikään henkihieveriin.

Myös seksuaalivähemmistöillä on tukalaa. Sateenkaariväen suosimat baarit sijaitsevat usein merkkaamattomien ovien takana sisäpihoilla eivätkä muutenkaan juuri mainosta olemassaoloaan. Moskovassa on järjestetty Pride-kulkueen sijasta perinteisiä perhearvoja kannattavia seksuaalienemmistön marsseja.

Marraskuussa pietarilaisviranomaiset sallivat ensimmäistä kertaa kourallisen ihmisiä osoittaa mieltään seksuaalisen tasa-arvon puolesta.

Vastassa oli tosin satapäinen vastamielenosoittajien joukko, ja marssi jouduttiin keskeyttämään.

Venäläinen isänmaallisuuteen, heteronormatiivisuuteen ja muukalaisvihamielisyyteen nojaava arvokonservatiivinen ideologia syntyi 1990-luvulla, kun Neuvostoliiton

romahduksen jättämän arvotyhjiön oli täytyttävä jollain. Ilmiön lapsenkenkäisyys hämmästyttää sivullista: usein vanhat ihmiset ovat jopa vapaamielisempiä kuin nuoret. Taivaanrantaan kerääntyy tummia pilviä – pian on vanhat kuopattu, nuoriso vallankahvassa ja diversiteetti tiessään.

Neuvostoliiton aikana tasa-arvo oli teoriassa virallisena ohjenuorana.

Ongelmana oli tietysti, että totalitaarisessa yhteiskuntajärjestelmässä nomenklatuuran sanelema arvomaailma oli samalla jokaisen kansalaisen, eikä yksityisiä ajatuksia tai henkilökohtaista moraalia saanut olla.

Järjestelmä kaatui omaan mahdottomuuteensa. Uusi homogeeninen enemmistöajattelu kumpuaa kuitenkin nuoresta, elinvoimaisesta kansasta, jota käytetään valtaapitävien tarkoitusperien ajamiseen. Luhistuneen hirviön tilalle on syntymässä toinen, ja sillä on todellista tukea.

Ulkomaailman tuleekin kaikista edellä mainituista epäkohdista huolimatta ja eritoten niiden vuoksi olla läheisessä yhteydessä Venäjään ja venäläisiin, jotta federaation alamaiset alkavat uskoa avoimeen yhteiskuntaan, oikeusvaltioon ja kansalaisuuteen alamaisuuden sijaan. Aivan kuten Neuvostoliitto kaikkien odotusten vastaisesti lakkasi olemasta suhteellisen rauhanomaisesti, täytyy autoritaarisesta enemmistö-Venäjästäkin päästää ilma ulos hitaasti mutta vääjäämättä. Vaikka yhteiskunta on ehkä epäonnistunut, on maa asukkaineen kuitenkin ihastuttava.

POLEEMI

11

Geopolitiikka

kannattaa pitää mielessä

Teksti Elina Manninen Kuvat SASI Group, Mark Newman & vectorworldmap.com

Historiallisiin kehityskulkuihin ja kansainvälisiin suhteisiin olennaisesti kuuluvaa tilaulottuvuutta olisi tärkeää pohtia opintojemme osana. Tällä hetkellä kriittisen analyysin etsiminen politiikan maantieteellisyydestä tai maantieteen poliittisuudesta on poliittisen historian opiskelijoiden oman aktiivisuuden varassa.

H

elsingin yliopistossa opiskellaan koko maailman poliittista historiaa.

Yhdessä tenttikirjassa voidaan sotia joka mantereella ja seurata kauppavirtojen kehittymistä kaikilla merillä. Emme tutki vain ajallisia vaan myös tilallisia ilmiöitä. Selailemme opiskeluvuosina läpi lukuisia karttoja ja luomme niiden kautta mielikuvaa maailmasta.

Geopolitiikka voisi olla nykyistä tiedostetummin ja syvällisemmin mukana opinnoissamme. Se voisi tarkoittaa kokonaisia kursseja tai vaikka vain enemmän vaihtoehtoisia kartta-

12

POLEEMI

projektioita opetuksessa tai tenttikirjoissa.

Edellä mainituista huomioista johtuu tarve tarkastella tässä kirjoituksessa laajaa ja monitieteistä geopolitiikkaa ja halu vielä erikseen tuoda esille ajatuksia karttojen tutkimisen mielekkyydestä. Poleemi haastatteli kolmea professoria aiheen tiimoilta.

Tila ja valta jo osana opintoja Geopolitiikka on poliittisen maantieteen osa-alue. Arkikielessä käsitettä käytetään vapaammin. Sitä voidaan

pitää niin käytännön toimintana kuin monitieteisenä oppialana. Sen eri merkityksissä pysyy kaksi olennaista elementtiä – tila ja valta. Geopolitiikkaan kuuluu monenlaisia mielikuvia, sillä sekä geo että politiikka saavat jatkuvasti uusia sisältöjä. Tässä kir-

joituksessa ei takerruta käsitteeseen sen tarkemmin vaan esitellään yleisemmin geopolitiikan sellaisia puolia, joita olisi hyödyllistä pohdiskella poliittisen historian opiskelijana.

Professori Seppo Hentilä kertoo, että poliittisen historian tutkintovaatimukset oli jäsennelty maittain ja maanosittain ennen vuoden 2005

Koko maailmaa harotaan erilaisten ilmiöiden kautta.

Perinteisessä poliittisen historian kirjallisuudessa geopoliittiset näkökulmat näyttäytyvät itsestäänselvyyksinä. Professori Pauli Kettunen liittää geopolitiikan historian kansainvälispoliittisen realismin historiaan, jonka mukaan "maantieteelle

Bologna-uudistusta. Nykyään tutkinnon runko rakentuu ongelma- ja ilmiölähtöisesti, jonka taas professori Pauli Kettunen erittelee sisältävän aikaisempaa enemmän alueellisuuden merkitysten ja muotojen muutoksia: kansallisvaltiollisuutta, imperialismia, integraatiota, globalisaatiota. Siis tilaulottuvuus on edelleen opinnoissamme vahvasti läsnä.

emme mahda mitään". Niin valtiokuin maantieteen aloilla on myöhemmin esitetty kritiikkiä realismia kohtaan.

Pitkälle geopolitiikan historiaan ei liene tässä syytä kaivautua, sillä kiinnostavampaa on alalla viime

vuosikymmeninä tapahtunut niin sanottu kriittinen käänne. Sen myötä geopolitiikka ei ole ennallaan, vaan nouseva ja laajeneva oppiaine vetää puoleensa uusia sukupolvia.

Muuttuva geopolitiikka Kriittinen käänne geopolitiikan piirissä tarkoitti uusia teoreettisia ja metodologisia suuntauksia. Geopolitiikkaa ryhdyttiin avaamaan käsitteenä ja tieteenalana. Postmodernistien johdolla objektiiviset geopoliittiset ”totuudet” kyseenalaistettiin, ja päähuomio siirrettiin eri tilojen keinotekoiseen rakentamiseen ideoiden kautta. 2000-luvulle tultaessa geopolitiikka ikään kuin syntyi uudelleen.

Tämä ilmeisesti selittää osaltaan opiskelijoiden kasvavaa kiinnostusta oppialaan. ”Helsingin yliopistossa geopolitiikan ja poliittisen maantieteen valinnaisten kirjatenttien suosio syventävissä opinnoissa on nousussa ja gradujakin tehdään”, kertoo kulttuurimaantieteen professori Pauliina Raento.

Raento listaa poliittisen maantieteen alan uusia suuntia: poliittinen ekologia, biopolitiikka, lapset sekä rajojen ja suvereniteetin tutkimus.

Raennon mukaan osa aiheista voi tuntua epäpoliittisilta, mutta niihin liittyy merkittäviä tilan ja vallan suhdetta valottavia ulottuvuuksia. Raentoa itseään tutkijana ovat lähimpänä politiikan ja kulttuurin tutkimuksen kehittyvät kosketuspinnat, kuten muun muassa poliittinen ikonografia, populaari geopolitiikka ja rahapelitutkimus.

Kirjassa Muuttuva geopolitiikka (toim. Harle & Moisio 2003) todetaan laveasti, että uudella tavalla määritellyn geopolitiikan tutkimukseen voi kuulua mikä tahansa kohde. Kyse on näkökulmasta ja avoimuudesta, ei poissulkemisesta.

Mainitussa teoksessa pohditaan myös sitä, mitä muusta akateemisesta tutkimuksesta poikkeavaa tuo esille POLEEMI

13

Islaminuskoisten osuudet väestöstä.

kriittisen lisääminen tieteenalan nimen eteen. Kriittinen geopolitiikka ei tarkoita vain tuoreita teorioita ja menetelmiä ja niiden kautta syntyviä uudenlaisia tutkimuksia. Vilho Harle väittää artikkelissaan, että keskusteltaessa kriittisestä tieteestä puhutaan tieteen sisäisten pelisääntöjen sijaan ennen kaikkea sen yhteiskunnallisesta tehtävästä. ”Jokaisen geopolitiikan tutkijan on problematisoitava ja pohdittava omaa osallistumistaan maantieteellisen vallan käyttämiseen.”

Lisää yhteistyötä ja uusia näkökulmia Kaikki kolme Poleemin haastattelemaa professoria haluaisivat entisestään vahvistaa geopolitiikan monitieteisyyttä ja sen kautta eri alojen opetus- ja tutkimusyhteistyötä. Pauliina Raento huomauttaa, että jotkin geopolitiikan teemoihin liittyvät kurssit ovat jo nyt avoimia yli tiede-

14

kuntien ja laitosten rajojen. Seppo Hentilä taas väläyttää jopa mahdollisuutta tarjota geopolitiikkaa yhtenä poliittisen historian erikoistumiskohtana aineopinnoissa.

Pauli Kettusen mielestä geopoliittisten ajattelu- ja toimintatapojen historiaa olisi hyvä opettaa nykyistä enemmän. ”Tähän historiaan avaavat ajankohtaista näkökulmaa globalisaatioksi kutsutut muutokset.

Ne kyseenalaistavat kuvaa toisiinsa rajoittuvien, suvereenien territoriaalisten ja kansallisvaltioiden ja niiden keskinäissuhteiden maailmasta.” Tältä kannalta Kettusen mukaan geopolitiikka on kiinnostava poliittishistoriallisena ilmiönä, ja sen tutkimukseen tarvitaan politiikan tilaulottuvuuden muutosta problematisoivia lähestymistapoja. Kuitenkaan professori ei pidä välttämättä perusteltuna kutsua tällaisia kriittisen tutkimuksen menetelmiä geopolitiikaksi.

Lähteet: Pauliina Raennon, Seppo Hentilän ja Pauli Kettusen sähköpostihaastattelut.

Vilho Harle ja Sami Moisio (toim.): Muuttuva geopolitiikka (Gaudeamus, Helsinki 2003). http://www.exploringgeopolitics.org/

POLEEMI

Kuten aikaisemmin mainittua, geopolitiikka onkin sanana usein epämääräisesti käytetty. Jostakin syystä tuntuisi hieman vanhanaikaiselta lisätä esimerkiksi poliittisen historian opintoihin suoraan kurssi geopolitiikan nimellä. Mutta Pauliina Raento huomauttaa, että alaa vahvasti kehittävä yhä uusi lehti on nimeltään Geopolitics. Käsitteen vangiksi ei siis tässäkään kannata jäädä.

Tieteenala tarjoaa joka tapauksessa mielenkiintoisia vaihtoehtoja tutkimuksen ja opetuksen näkökulmiksi.

Geopolitiikka kannattaa pitää mielessä. Maantieteen parista monet ajattelu- ja toimintatavat sopivat hyvin myös poliittisen historian opiskelijoiden tutkailtaviksi. Ne tekevät eri ilmiöitä omalta osaltaan ymmärrettävämmiksi sekä auttavat asettamaan kysymyksiä ja löytämään tulkintoja.

Julkisen terveydenhuollon menojen osuudet budjetista.

Vinkkejä kriittisen kartanlukutaidon kehittämiseksi Pauliina Raennon mukaan kriittistä kartanlukutaitoa voi harjoitella. Kiinnostuneille sopivat esimerkiksi seuraavat: Poliittisesti viestivät Philippe Rekacewiczin kartat Le Monde Diplomatiquessa.

Mainiot kirjat aiheeseen: Mark Monmonierin How to Lie with Maps (University of Chicago Press, 1996), Guntram Herbin Under the Map of Germany (Routledge, 1996) sekä Katariina Kososen Kartta ja kansakunta (SKS, 2000).

Klaus Doddsin esitelmä 23.2.2011 klo 16–18 Economicumissa (Arkadiankatu 7).

Kyseessä on kriittisen ja populaarin geopolitiikan yksi johtavista tutkijoista.

Osuudet ydinenergian tuotannosta.

POLEEMI

15

Teksti Elina Manninen

E

Karttojen mielestä

ri tieteenaloilla traditiot murenevat, eikä parhaimmistakaan tutkijoista, teorioista, kaavioista saati kartoista ole järkkymättömiksi todenpuhujiksi. Historiantutkimuksen perinteikäs ihanne on kirjoittaa maailmasta sellaisena kuin se todella oli. Sen kaltaiseen puhtauteen ja epäpoliittisuuteen pyritään vanhan koulukunnan geopolitiikassa katsomalla maailmaa sellaisena kuin se on nyt.

Vaikka edellä mainittujen ihanteiden täydellisestä saavuttamisesta tuskin enää haaveillaan, maailman ilmiöiden tarkastelu jatkuu. Kuten jo lapset tietävät, kartat eivät kerro tyhjentävästi maailmasta, mutta muun muassa niillä tätä elinpiiriä havainnollistetaan mielekkäästi eri perspektiiveistä. Kartat tuovat etäisyyttä niin kuin teoriatkin ja vaativat aina uusia tulkitsijoita.

Professoreille kartat ovat intohimon kohteita ja työvälineitä. Seppo Hentilä tunnustautuu karttafriikiksi, jonka mieliharrastuksia on karttojen katselu. Hän painottaa karttojen merkitystä opetuksessa: ”Maailman hahmottaminen karttojen avulla on pedagogisena keinona voittamaton – niillä kursseilla, joihin se soveltuu. Minusta sitä tehdään aivan liian vähän.”

16

POLEEMI

Myös professori Pauli Kettusta kartat kiehtovat. Hänen mielestään on todella terveellistä tarkastella karttaa, jossa maailma kuvataan Eurooppa-keskeisyyttämme rikkovilla tavoilla. Kettunen on kiinnostunut erityisesti vanhojen karttojen virheistä: ”Niissä [vanhoissa kartoissa] kuvastuu sekä mielikuvituksen historia että ihmistenvälisen konkreettisen yhteydenpidon historia. Esimerkiksi Ahvenanmaan yletön koko vanhoissa kartoissa todistaa merija saaristoyhteyden merkityksestä.”

Kulttuurimaantieteen professori Pauliina Raento myöntää kartografilla olevan paljon valtaa. Karttoihin tulevat ja niistä pois jäävät asiat valitaan aina uudelleen: projektio, yleistysaste, värit, symbolit, luokittelut ja niin edelleen. Nykypäivänä näitä valintoja eivät tee vain kartografian asiantuntijat, vaan yhä useammalla on kyky ja välineitä luoda erilaisia karttoja. Raento uskoo, että asiantuntijuudella on merkitystä ylitsepursuavan tarjonnan keskellä: ”Internet, tietokoneavusteinen kartografia (GIS) ja muut uudet teknologiat ovat laajentaneet karttojen tuottamisen ja levittämisen mahdollisuuksia huimasti ja samalla lisänneet kriittisen lukemisen taidon arvoa.”

”Huipulle ja yhteiskuntaan!”

Helsingin yliopiston kansainvälistymisestä Teksti Anni Mäkeläinen Kuva Mikko Virta

Koulutuspolitiikka on tänä vuonna uusi musta. Mustaa somistavat hyvin kansainvälisyyteen vivahtavat asusteet – eivätkä vähiten siksi, että ne tekevät hyvää myös yliopistojen sijoituksille maailman ranking-listoilla.

Mutta miten kansainvälisyys todellisuudessa toimii Helsingin yliopistossa?

J

ulkisuuteen pullahtaa herkeämättä lausuntoja suomalaisesta koulutuslaitoksesta, sen opiskelijoiden tilasta sekä PISA-menestyksen mukanaan tuoman brändin valjastamisesta koulutusvientiin.

Uuden yliopistolain mukanaan tuomat rahoituspaineet ovat saaneet yliopistot panostamaan viestintäänsä ja ulkoasuunsa entistä enemmän.

Helsingin yliopisto ei peittele asemaansa Suomen suurimpana ja halutuimpana yliopistona. Innovaatioyliopistokeskusteluun se vastasi, että Suomessa on jo huippuyliopisto – Helsingin yliopisto. Huippuyliopistojen ja sellaisiksi pyrkivien savottana on kasvavassa määrin

ollut kansainvälistymisen paineeseen vastaaminen. Näitä tavoitteita pidetään esillä myös Helsingin yliopiston strategiassa, mutta ajoittain vain niin itseisarvoisesti, että todelliset käytännöt tuntuvat jäävän vajavaisiksi. ”Kansainvälisyys on olennainen osa kaikkea toimintaa” Vuonna 2009 Helsingin yliopistossa oli ulkomaalaisia tutkinto-opiskelijoita yli 1500 yli sadasta eri maasta.

Vaihtoon lähti yhteensä 1282 opiskelijaa ja HY puolestaan vastaanotti 995 vaihto-opiskelijaa. Miksi yliopistoil-

POLEEMI

17

le on tärkeää kansainvälistyä? Vastausta voi etsiä vuosille 2010–2012 laaditusta HY:n strategiasta, joka kantaa kunnianhimoista nimeä ”Huipulle ja yhteiskuntaan”.

Strategian mukaan monikulttuurinen ja -kielinen yliopistoyhteisö ”edistää maailman kulttuurien hedelmällistä vuorovaikutusta” ja välittää Suomeen uusia kulttuurivaikutteita. Lisäksi ” kansainvälisyys antaa tutkimukselle ja opetukselle monipuolisuutta ja syvyyttä ja niiden laadun tasolle vertailupohjan” unohtamatta ”valmiuksia toimia kansainvälisessä työelämässä”.

Tärkeänä ruohonjuuritason edellytyksenä kansainvälistymiselle pidetään tietenkin opiskelijavaihtoa. Koko Bolognan prosessista juontavan tutkintorakenneuudistuksenkin yksi keskeinen tavoite oli lisätä opiskelijoiden kansainvälistä liikkuvuutta muun muassa helpottamalla opintojen hyväksilukua kotiyliopistossa.

Sähköisestä opiskelijaliikkuvuuden järjestelmästä saatujen tilastotietojen perusteella paljastuu, että yli kolmen kuukauden opiskelijavaihdossa olleita opiskelijoita on Helsingin yliopistossa vuosittain reilut seitsemisensataa. Koko yliopistossa on tällä hetkellä noin 35 000 perus- ja jatkotutkintojen opiskelijaa.

Vaihtoonlähtijöiden määrä on pysynyt koko 2000-luvun melko tasaisena huolimatta tutkintoaikojen rajauksesta tai toisaalta kasvavasta kansainvälisyyteen kannus-

”

tamisesta. Innokkaimmin vaihtoon lähtevät tunnetusti valtiotieteilijät (140–200 opiskelijaa vuosittain, tiedekunnan koko 4355 opiskelijaa vuonna 2009, sisäänotto vuosittain noin 450) sekä oikeustieteilijät (noin sata opiskelijaa vuosittain, tiedekunnan koko 2323, sisäänotto noin 240).

Vähiten opiskelijat hakeutuvat vaihtoon tiukan koulumaisilla lääketieteellisillä aloilla (hammaslääketiede, eläinlääketiede, farmasia, psykologia), joilla määrät jäävät jopa niinkin alhaisiksi kuin kahteen opiskelijaan vuodessa.

Humanistisilta aloilta lähdetään lukumääräisesti vain jonkin verran useammin vaihtoon kuin valtiotieteellisestä, vaikka tiedekunta on lähes puolet suurempi. Muissa tiedekunnissa vaihtoon lähtijät lasketaan pääsääntöisesti kymmenissä.

Helsingin yliopisto ei peittele asemaansa Suomen suurimpana ja halutuimpana yliopistona.”

18POLEEMI

”Kansainvälistymispaketti jokaiseen yliopistotutkintoon” Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL ajaa hallitusohjelmatavoitteissaan jokaiseen korkeakoulututkintoon pakollista kansainvälistymisjaksoa. Jakson voisi suorittaa vaihtona, työharjoittelulla tai kotikansainvälistymisen opintokokonaisuutena, johon kuuluisi muun muassa kieliopintoja, kansainvälistä viestintää sekä työryhmä-

harjoitteita. Maisteriksi valmistuneilla tulisi olla takanaan vähintään 30 opintopistettä eli noin puoli vuotta kansainvälisyyttä edistäviä opintoja.

Keväällä julkaistussa kannanotossa kansainvälistymisjaksoa perustellaan työelämän tarpeilla ja yhteiskunnan monikulttuuristumisella: ”Näin valmistuvat olisivat kansainvälisesti kilpailukykyisempiä, sivistyneempiä ja valmiimpia kohtamaan toisia ihmisiä globaalissa työyhteisössä”, sanoo liiton puheenjohtaja Matti Parpala. ”Suomalainen yhteiskunta pärjää globaalissa maailmassa vain olemalla kansainvälisesti kiinnostava”, kannanotto toteaa.

Toteutuessaan laajamittaisena kansainvälistymisjakso toisi monien opintoihin suuria muutoksia. Tällä hetkellä se on käytössä jo Hankenilla. ”Tuetaan opettajia ja muuta henkilökuntaa kansainvälistymisen haasteissa” Vaivattomaan kansainvälisyyteen vaikuttaa Helsingin yliopistossa kuitenkin olevan vielä matkaa.

Saapuvien vaihto-opiskelijoiden asuntopula on pääkaupunkiseudulla jokavuotinen ongelma, josta yliopisto ja kaupunki ovat tähän mennessä olleet haluttomia kantamaan riittävää vastuuta. Pääasiassa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja Aalto-yliopiston ylioppilaskunnan voimin järjestetyssä hätämajoituksessa oli syksyllä lähes 50 ulkomaalaista opiskelijaa, näistä suurin osa vaihtoopiskelijoita. Jotkut lähtivät takaisin kotimaahansa, kun eivät löytäneet kohtuuhintaista asuntoa. Tämä jos mikä

on omiaan heikentämään yliopiston sekä Helsingin kaupungin vetovoimaisuutta ja tekemään hallaa kansainvälistymishankkeille.

Mutta ei täältä muualle lähteminenkään niin helppoa ole. Esimerkiksi humanistisen tiedekunnan vaihtopaikkoja, hakuedellytyksiä tai vaadittavia dokumentteja ei ole koottu mihinkään keskitetysti. Kiersin kävellen kaikki neljä keskustakampuksella olevaa laitosta, joissa minua pyydettiin ottamaan yhteyttä suoraan oppiaineisiin.

Erään oppiaineen koordinaattorille soittaessani tämä kertoi olevansa uusi työssään ja muiden laitoksella sanoneen, ettei kv-liikkuvuuden sähköistä järjestelmää kannata opetella käyttämään, koska se on niin vaikeaa.

Valtiotieteellisen tiedekunnan kansainvälisten asioiden suunnittelija puolestaan oli hakuaikaa edeltäneellä viikolla työmatkalla Ranskassa ja hakuajan alkaessa sairaana (syksyn paikat jaetaan nopeusjärjestyksessä). Kukaan muu opintotoimistossa ei kyennyt vastaamaan kysymyksiini.

Edellytykset yliopistojen kansainvälistymiselle ja opiskelijoiden liikkuvuudelle lähtevät perusasioista: siitä, että tarvittava infrastruktuuri on kunnossa ja että tavoiteohjelmien hankkeet on mahdollista toteuttaa. Kansainvälistyminen ei onnistu vain johtoportaan periaatepäätöksillä, vaan se vaatii teorian sijaan myös yliopistoille vaikeampaa käytännön toteutusta ja jalkauttamista koko yliopistoyhteisöön. Siitä on hyvä lähteä, kun haluaa tunnistaa itsensä oikeaksi huippuyliopistoksi.

POLEEMI

19

Teksti Eetu Jokela

Zagrebin Jälleen kerran yhteiskunta­ historian nuoret sankarit lähtivät perioditauolla pe­ lotta kohti suurta tuntema­ tonta, joka löytyi tällä kertaa ­Zagrebista, Kroatian pää­ kaupungista. Tälle kartalle piirtyivät Gornji Gradin, yläkaupungin, tärkeimmät maamerkit yhisläisen silmin.

1.

Trg Ban JosipJelačićin. Kaupungin keskusaukiota hallitsee sille nimensä antanut Josip Jelačićin ratsastajapatsas.

Mies on paikallinen kansallissankari, jonka saavutuksiin kuuluvat myllytykset unkarilaisten kanssa vuonna 1848 sekä maaorjuuden poistaminen Kroatiasta.

Josipin ohella aukiota asuttaa suurehko pulupopulaatio, jonka asema tässä maailmassa on elää zagrebilaisten turhautumispuuskien ja sadistisen väkivallan kohteena.

2.

Hostel Fulir. Matkaajiemme turvapaikka, jonka vieraista parhaimmillaan 100 % koostui yhisläisistä.

Toveruutta henkilökunnan kanssa yritettiin (tuloksetta) hieroa muun muassa heittämällä valkoviiniä työntekijän läppärin päälle.

20

POLEEMI

Kuva Riina Hyökki

kartoitus 3.

Tolkien’s house. Hobittihenkinen kapakka, joka saavutti välitöntä suosiota matkaajien keskuudessa.

Kiitosta keräsi erityisesti mielikuvituksellinen ja teemaan sopiva drinkkilista: Esimerkiksi Sauronin nimeä kantanut virvoke koostui kolmesta eri viinasta sekä appelsiinimehusta. Aragorn oli puolestaan väriltään vaalenpunainen.

4.

Funikulaari. Kaupungin kulkuneuvoista hellyttävin on myös maailman lyhyin julkisen liikenteen rata.

Matka-ajaltaan 55 sekuntia pitkää köysiratahissiä Zagrebin matkailutoimisto suosittelee erityisesti romantiikanjanoisille.

Mäkijuna aiheutti myös syysmatkalaisissa ­ voimakkaita tunnetiloja.

5.

Night Club Purgeraj. Zagrebin yöelämän jos ei suurin, niin ainakin kaunein. Habitukseltaan paikallinen Fever tai Ale Pub, jossa suomalaisuus on valttia: Kansalaisuuteensa vetoamalla sai yksi matkaajista vältettyä yhden balkanilaisen turpasaunan. Suomea puhumalla sai myös rikottua jään esimerkiksi narikkajonossa. Narikka maksoi muuten noin 40 senttiä, siitä vähän mallia Suomeen.

POLEEMI

21

Teksti & kuvat Mikko Virta

HISTORIANTUTKIMUS JA NYKYPÄIVÄ Haastattelussa akateemikko Päiviö Tommila

T

ieteen akateemikko Päiviö Tommila jäi eläkkeelle Helsingin yliopiston Suomen historian professorin oppituolilta yli viisitoista vuotta sitten. Sitä ennen hän ehti toimia muun muassa professorina Turun yliopistossa, rehtorina Helsingin yliopistossa sekä dekaanina näissä molemmissa.

Vaikka Tommila onkin eläköitynyt yliopistolta, ei hän ole suinkaan ole eläköitynyt tieteestä – päinvastoin. Hän ei pelkästään seuraa aktiivisesti historian alan esityksiä ja lue uusinta tutkimuskirjallisuutta vaan myös tuottaa näitä molempia. Viimeisimpänä aluevaltauksena Tommila on siirtynyt historiantutkimuksen kaikkein kansoitetuimmalle kentälle eli sukututkimuksen pariin.

22

POLEEMI

Hänen mukaansa historiantutkijalla on velvollisuus kertoa omille jälkipolvilleen siitä sukupolvien ketjusta, johon he kuuluvat.

Nykypäivän historiantutkimuksesta puhuttaessa Tommila on havainnut, kuinka esimerkiksi poliittisen historian saralla niin sanotut samat vanhat teemat – esimerkkeinä toinen maailmansota ja vuosi 1918 – ovat edelleen pinnalla ja jatkuvasti tutkimuksen kohteena. Samaan kategoriaan hän nostaa epäröimättä merkkivuodet 1808 ja 1809, joiden historiallista murrosta käsiteltiin äskettäin kahden vuoden ajan.

Tommila haluaa korostaa merkkivuosien merkitystä historiantutkimuksessa. Niillä muistutetaan kansakuntaa sen omista vaiheista, palautetaan muistiin tärkeitä historiallisia kehityslinjoja ja synnytetään kiinnostusta historiaa kohtaan. Samalla tuodaan esiin, mitä uutta tie-

toa aiheesta on löytynyt – pyrkiihän jokainen tutkija aina etsimään uutta tietoa.

– Merkkivuosi terminä oikeastaan syntyi, kun vietettiin näitä 200-vuotisjuhlia Suomen sodasta, Porvoon valtiopäivistä ja Haminan rauhasta.

Ei voitu juhlia sitä, että Suomi on ”vihdoinkin” päässyt eroon Ruotsista eikä sitäkään, että ”viimeinkin” liityttiin Venäjään. Merkkivuosi on neutraali termi tästä murrosajasta.

Merkkivuodet eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö eivätkä vuodet 1808 ja 1809 koskettaneet ainoastaan Suomea. Koko Napoleonin kausi – johon Suomen autonomian synty liittyi – on ollut laajalti esillä Euroopassa viime vuosina. Esimerkiksi itänaapurissamme Napoleonin sotaretken torjuminen oli yksi isänmaallisista sodista.

M

erkkivuodet ovat kansainvälinen ilmiö, ja kansainvälisyys onkin vuodesta toiseen muotisana myös yliopistolla. Tommila näkee nykypäivän kansainvälistymisessä hyviä puolia, koska kautta saadaan uusia näkemyksiä ja erilaisia näkökulmia asioihin.

Keskusteluun englannin kielen aseman nostamisesta jopa ainoaksi opiskelu- ja opetuskieleksi yliopistolla on Tommilalla kuitenkin selkeä mielipide.

– Pitää muistaa se kohdeyleisö, jolle kirjoitetaan. Onko se tutkijayhteisö, akateeminen yhteisö vai suuri yleisö? Historiantutkimuksen yksi elinehto on, että se on muidenkin kuin jonkun fakki-ihmisen luettavissa. Historiantutkimus kääntyy suuren yleisön puoleen – siihen merkkivuodetkin tähtäävät. Muistutetaan kansakuntaa sen oman historian

taite- ja murroskohdista; mitä merkitystä näillä on nykypäivän suhteen.

Tällöin historiantutkimuksen täytyy olla kaikkien luettavissa ja ymmärrettävissä.

Tommila tietää, että historiantutkimuksessakin on erityisiä aloja, joilla kirjoitetaan enemmän tutkijayhteisölle kuin suurelle yleisölle.

Esimerkeiksi hän nostaa kansantaloustieteen perustietoja vaativat taloushistorian osa-alueet sekä tutkimusta itseään metodisesti tai historiafilosofisesti eteenpäin vievän tutkimuksen.

– Pitää kuitenkin osata nähdä ero eri tieteenalojen välillä. Luonnontieteet ovat aina olleet toisella tavalla kansainvälisiä kuin humanistiset ja valtiopoliittistyyppiset tutkimukset ja niin sanotut kansalliset tieteet.

Luonnontieteiden rakenne on täysin toisenlainen, ne ovat luonteeltaan enemmän ylikansallisia ja niiden metodeita eri aikoina on pidetty selkeän

eksakteina. Niiden tieteellisen julkaisukulttuurin kohteena ei ole niinkään yleinen valistunut yleisö vaan pitkälti tutkijayhteisö.

A

kateemisen uransa aikana Päiviö Tommila on tullut erityisen tunnetuksi suurten historian alan tutkimushankkeiden johtajana ja niiden tuloksena syntyneiden teossarjojen päätoimittajana. Näistä merkittävimpiä lienevät Suomen kulttuurihistoria, Suomen kaupunkilaitoksen historia, Suomen lehdistön historia, Suomalaisuuden historia ja Suomen tieteen historia. Näistä Suomen lehdistön historia on 10-osaisena kaikkein laajin ja on akateemikon mukaan tuottanut pienen kirjaston verran muita julkaisuja.

Suurten historiahankkeiden ja tutkimusprojektien etuna Tommila POLEEMI

23

näkee mahdollisuuden päästä monipuolisempaan kuvaan tutkittavasta aiheesta. Hänen mukaansa kaksi tutkijaa voi nähdä paremmin kuin yksi ja tutkimusryhmän sisällä voi myös tulla esiin erilaisia kilpaileviakin näkemyksiä.

– En sanoisi, että suuret tutkimushankkeet tuottavat välttämättä laadukkaampaa tutkimusta, koska kyllähän kaikki pyrkivät korkeaan laatuun. Sen sijaan tutkimustiimillä päästään monipuolisempaan kuvaan.

Sanotaan esimerkiksi toimittamani moniosaiset teokset Suomen lehdistön historiasta ja Suomen tieteen historiasta – kyllähän ne ovat sellaisia, että yksi ihminen voisi niistä yhden kirjan kirjoittaa. Riippuu kokonaan siitä, kuinka syvälle yksityiskohtiin, monipuolisuuteen ja moninaisiin näkökulmiin pyritään. Yhden ihmisen

24

POLEEMI

rajallinen kapasiteetti ei sitten oikein enää riitä kovin pitkälle.

Akateemikko näkee sekä useamman tutkijan projektit että yhden tutkijan työt tärkeinä. Vaikka nykyään rahoituksessa suositaankin suuria projekteja, ei kaikkia tutkimusaiheita ole helppo sellaisiksi muuntaa. Siksi Tommilan mielestä on tärkeää, että myös tulevaisuudessa rahoitetaan molempia.

K

ysyttäessä viime aikoina myllertäneestä yliopistouudistuksesta on Päiviö Tommilalla selkeä vastaus

valmiina.

– Sanotaan sillä tavalla, että olen ihan tyytyväinen, ettei tarvitse olla mukana siinä, vastuussa siitä eikä rakentamassa sitä. Uudistus kun

näyttää jakavan ihmisten mielipiteitä edelleenkin, eikä lopputuloksesta oikein kukaan vaikuta tietävän.

Tommila kertoo rehtorina ollessaan kirjoittaneensa Yliopistolehteen, että yliopiston – ollakseen yliopisto – pitää olla aina jonkinlaisessa kriisissä. Nykyinen tilanne seuraa tätä linjaa: Aina on jokin kriisi.

Tommila sanoo kuitenkin tuntevansa tämän päivän uudistusta loppujen lopuksi aika huonosti, koska ei ole itse ollut mukana siinä.

Yliopistouudistuksen myötä julkisuutta saaneessa rahankeräyksessä ja lisääntyvässä tutkimuksen markkinoinnissa ja mainonnassa ei Tommila näe varsinaisesti ongelmaa.

– Ainahan yliopistot ovat mainostaneet itseään ja omaa tutkimustaan. Kuten vanha kunnon Snellman tapasi sanoa, yliopiston pitää levittää

”

Yliopiston – ollakseen yliopisto – pitää olla aina jonkinlaisessa kriisissä.”

ulkopuolelleen sitä tutkimuksellista tietoa, mitä sillä on. Tämä niin sanottu kolmas tehtävä – yliopistojen on palveltava yhteiskuntaa jakamalla omasta tiedon pääomastaan – on vanha, vaikka se onkin nyt jotenkin keksitty uudestaan.

Hänen mukaansa järjestelmä, jossa valtio rahoittaa yliopiston perustoiminnan ja tutkimukseen hankitaan erikseen rahaa, on hyvä.

Suomessa kun ei ole sellaisia mesenaatteja tai yksityisen rahan mahdollisuuksia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

– Nuoruudessani olin Turun yliopistossa professorina silloin, kun se vielä oli yksityinen – ennen kuin se niin sanotusti sosialisoitiin. Sekin yksityisyys tarkoitti sitä, että loppujen lopuksi valtion apu kattoi lähes kaiken toiminnan.

P

Päiviö Tommila Syntynyt 4. elokuuta 1931 Jyväskylässä Filosofian tohtori vuodesta 1962 Turun yliopiston Suomen historian professori 1965–1976 Helsingin yliopiston Suomen historian professori 1976–1994 Helsingin yliopiston rehtori 1988–1992 Tieteen akateemikko vuodesta 2004

ohdittaessa yksityisen rahan vaikutusta tutkimuksen objektiivisuuteen tuntee Tommila asiassa kaksi puolta.

Toisaalta erilaiset säätiöt ovat aina rahoittaneet yliopistoa, eikä siinä ole nähty mitään ongelmia. Mutta sitten jos tukea saadaan elinkeinoelämältä, niin se nähdään aina jollain taholla jonkinlaisena korruptiona.

Historiantutkimuksen piirissäkin on ollut jonkinlaiseen korruptioon viittaavia tapauksia eri yhteisöjen ja yritysten tilaushistorioiden yhteydessä. Aina silloin tällöin joitakin töitä hyllytetään tai jäädytetään, kun tulos ei vastaa tilaajan toivomusta. Taustalla saattaa olla syynä esimerkiksi se, että yritys ei ole menestynyt johdon mielestä kyllin hyvin, että on tapahtunut joitain rikkomuksia tai se, että nykyinen johto ei halua kaikkia asioi-

ta otettavaksi esille.

– Taloushistorian professori Jorma­ Ahvenainen tapasi aikanaan sanoa, että yrityshistorioita pitäisi aina kirjoittaa kaksi. Toinen, joka julkaistaan ja toinen, joka laitetaan kassakaappiin ja jossa on se totuus.

Tommila kiteyttää näkemyksensä nykyisestä yliopistouudistuksesta: – En näe sitä uhkana. Ihmisistähän yliopiston menestys viime kädessä riippuu.

Entä millaisia terveisiä akateemikko lähettäisi Poleemin lukijoille?

– On paikallaan muistaa, että jokaisella kansalla on oma historiansa, joka on ainutkertainen ja jota jokaisella kansalla on velvollisuus tutkia ja oikeus puolustaa. Kansakunnan historia on erottamaton osa kansallista identiteettiä, joka puolestaan on sen olemassaolon edellytys.

POLEEMI

25

26

POLEEMI

Päivä punakaartissa Teksti Ilmar Metsalo Kuvat Ilmar Metsalo Topias Haikala

Kjell Westön Finlandiapalkittuun romaaniin Missä kuljimme kerran­ pohjaava tv-sarja ­kuvataan loppuvuoden aikana.­Poleemi astui ­kuvausavustajan saappaisiin ja pääsi kurkistamaan sarjan kulisseihin.

S

uomenruotsalainen ohjaaja Peter Lindholm on ohjannut aikaisemmin elokuvaversion Kjell Westön kirjasta Leijat Helsingin yllä.

Romaanista Missä kuljimme kerran kuvataan samanaikaisesti sekä elokuvaa että kuusiosaista tv-sarjaa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat ajasta ennen sisällissotaa vuoteen 1931. Noin 15 vuoden ajanjakso kuvataan vajaassa viidessä kuukaudessa. Syyskuusta POLEEMI

27

tammikuuhun tarvitaan sekä kesäisiä säitä että lumimyräkkää. Tiukka aikataulu tarkoittaa käytännössä pitkiä päiviä ja joustavaa kuvausaikataulua.

Missä kuljimme kerran on kansainvälinen menestysteos, joten tvsarjaan kohdistuu suuria odotuksia.

Myös projektin budjetti on suomalaiseksi sarjaksi melko suuri, yli kaksi miljoonaa euroa. Korkealle asetetusta rimasta on tuottajien Aleksi Bardyn ja Annika Sucksdorffin mukaan kiistatonta hyötyä: "Meillä on niin upea teos, että se inspiroi kaikkia käsikirjoittajista valaisijaan tekemään mahdollisimman hienoa työtä". Lisäksi kirjan kansainvälinen menestys mahdollistaa tv-sarjan ulkomaisen levityksen. Tuottajien mukaan tavoitteena on tv-sarjan esittäminen

2 8POLEEMI

kaikissa niissä maissa, joissa Westön romaani on julkaistu. Sarja onkin jo myyty muun muassa Ruotsiin ja Islantiin.

Kuten myös isommissa tuotannoissa maailmalla, sarjan joukkokohtaukset kuvataan pääasiassa tavallisten ihmisten voimin. Kuvausavustajiksi etsitään monenikäistä väkeä, ja esimerkiksi sotilaita värvättiin keväällä yliopiston sähköpostilistojen kautta.

S

ateisena syysaamuna istumme autossa matkalla Kirkkonummelle. Sarjan tekijät ovat olleet yhteydessä ystävääni Rikuun edellisenä päivänä kuvausten tiimoilta, mutta meille on kerrottu käytän-

nössä vain aika ja paikka. Epäilemme, että meidät on värvätty punakaartiin.

Saapuessamme perille kuvaukset ovat jo käynnissä. Kuvaamisen aikaan vallitsee ehdoton hiljaisuus, joten maskeeraajat, puvustajat, äänimiehet ynnä muut assistentit hiipivät varoen paikasta toiseen. Tunnelma kuvauksissa on kuitenkin yllättävän leppoisa. "Haluatteko kahvia?", meille kuiskataan heti saavuttuamme. Kahden kupin jälkeen meidät ohjataan muutama kerrallaan sermin taakse kyhättyyn puvustamoon, jossa saamme yllemme punakaartilaisrekvisiittaa. Erilaisia takkeja ja pukuja on usea naulakollinen ja asustesäkkejä lukematon määrä. Patruunavyöt ovat yhdessä laatikossa, lierihatut toisessa ja kymmenkunta vanhaa venä-

läisvalmisteista kivääriä nojaa seinää vasten. Rekvisiittaa on haalittu Ylen varastoista sekä lukuisista teattereista, jopa Ruotsista asti. Yksi syy ripeään kuvausaikatauluun on vaatteiden ja rekvisiitan korkea vuokra.

Muutaman vaatteidenvaihdon jälkeen saamme puvustajan hyväksynnän ja siirrymme punaiset nauhat käsivarsissamme maskeeraajan armoille. Meikkauksen ohella apulaisohjaaja Kerkko Kuha selventää meille päivän aikataulua, joka ammattinäyttelijöiden osalta kestää vielä useita tunteja.

Meidän avustajien osuus on kahdessa lyhyessä kohtauksessa vangita piileskeleviä valkoisia. Pääsemme meikistä vähällä: hieman likaa kasvoihin ja kaulukseen. Porvareita

näyttelevät herrat sen sijaan kammataan oikein viimeisen päälle. Kartanon isäntä varustetaan jopa taskunauriilla, vaikkei se edes näy takin alta. "Tunnelman luomiseksi", ilmoittaa puvustaja.

Apulaisohjaaja Kuha kertoo työpäivien olevan keskimäärin kymmentuntisia. Kohtausten valmistelun määrä vaihtelee, mutta vähimmilläänkin puhutaan kymmenistä työtunneista. Valmista materiaalia kuvataan päivässä vain noin viisi minuuttia. Valot sekä pimentävät kankaat ja teltat mahdollistavat kohtauksien kuvaamisen vuorokaudenajasta riippumatta, mutta sää vaikuttaa Kuhan mukaan suuresti siihen, mitä on mahdollista kuvata: "Säät ovat olleet ennätyshuonoja. Tänään piti kuvata

fudismatsi, mutta päädyttiin kuvaamaan talven 1918 kotietsintöjä."

K

ohtauksia kuvatessa tunnelma on kurinalainen.

Ohjaajan komennot kajahtelevat liki sotilaallisesti ja meille on jo aikaisemmin tähdennetty niiden merkitystä. Vajaan puolen minuutin kohtaus voi vaatia lähes puolen tunnin valmistelut. Kun ohjaaja, kuvaaja ja lavastaja ovat valinneet kuvauspaikan, on kamera kiskoineen asetettava paikoilleen ja valomiesten rakennettava kohtaukseen sopiva valaistus. Yhden tilan valaistus voi hyvinkin koostua viidestä erilaisesta lampusta, alkaen massiivisista päivänvalolampuista aina lepat-

POLEEMI

29

taviin myrskylyhtyihin.

Ennen varsinaista ottoa näyttelijöiden ja avustajien on harjoiteltava kohtauksen liikeradat, eli mistä mihin kukin liikkuu ja millä nopeudella. Apulaisohjaaja tahdittaa kohtausta huutamalla komentoja sekä viittomalla käsillään, ohjaaja istuu sivummalla vakavan näköisenä tv-ruudun ääressä. Tömistelemme harjoitukseksi kartanon portaat alas muutamaan otteeseen etsien piileskeleviä "lahtareita". Reitti on tarkkaan suunniteltu ja kulkee aivan kameran vierestä.

Television ruudulla isolta näyttävä tila on todellisuudessa ahdas ja täynnä henkilöstöä. Valomies pitelee isoa kangasta peittääkseen osan valosta, äänimiesten mikrofonit ovat käden ulottuvilla ja ohi kulkiessa joutuu tosissaan varomaan, ettei tönäise kameran jalustaa.

Kolmannen oton jälkeen kuvaaja ja ohjaaja pohtivat keskenään, riittääkö kuvattu materiaali sarjaa varten.

Kohtaus päätetään ottaa vielä kerran kiellon päälle. Tämän jälkeen alkaa välitön kuvauspaikan purku samal-

la kun ohjaaja ja kuvaaja siirtyvät seuraavaan paikkaan. Me avustajat käymme vaihtamassa vaatteet ja vitsailemme mahdollisesta läpimurrosta näyttelijänä punakaartilaisen roolin myötä.

Produktio on suomalaisella mittapuulla varsin suuri, ja töitä paiskitaan sen mukaisesti. Ensi syksynä me katsojat pääsemme nauttimaan työn hedelmistä, mutta siihen asti studiolla painetaan pitkää päivää.

Missä kuljimme kerran Kjell Westön menestysromaani sai Finlandia-palkinnon vuonna 2006.

Kirja on käännetty yli 20 kielelle.

Elokuva sekä kuusiosainen tv-sarja saavat ensi-iltansa syksyllä 2011.

Produktio kuvataan kirjalle uskollisesti ruotsiksi.

Sarjaa tähdittää myös Ilari "Teloittaja" Leskelä.

30

POLEEMI

Teksti Eveliina Anteroinen Kuvat La Movida: Una crónica de los 80 & Pablo Pérez-Mínguez

Sexo, drogas y rock'n roll Espanja liberalisoitui vauhdilla 1980-luvun kuluessa.

Madridista lähti leviämään villi kulttuurivallankumous.

M

arraskuun 20. päivänä vuonna 1975 tapahtui se, mitä oli jo pitkään aavisteltukin.

Espanjaa yli 30 vuotta otteessaan pitänyt diktaattori, kenraali Francisco­ Franco kuoli. Francon kuolema käynnisti Madridissa kulttuurivallankumouksen, jonka vaikutukset näkyvät kaupungissa edelleen. Ilmiö sai nimen La Movida Madrileño.

Varsinaista alkamisajankohtaa La Movidalle on mahdotonta määritellä. Ensimmäiset merkit muutoksesta nähtiin kuitenkin hyvin pian Francon kuoleman jälkeen. Jo samana vuonna alettiin eri puolilla Espanjaa järjestää rockfestivaaleja. Vuotta myöhemmin avasi ovensa Pentagrama, baari, josta kehittyi nopeasti uuden kulttuurin keskus taidenäyttelyineen ja erinäi-

POLEEMI

31

sine tapahtumineen. Viimeistään vuoden 1980 helmikuussa järjestetty muistokonsertti, jossa esiintyivät käytännössä kaikki La Movidan tulevat ikonit, potkaisi liikkeen kunnolla käyntiin.

La Movidan keskeisintä antia olivat musiikki, elokuvat, taide ja design.

80-luvulta ponnistaneita suuruuksia ovat mm. Pedro Almodóvar ja vaatesuunnittelija Agatha Ruiz de la Prada. Musiikin saralla kansainvälistä menestystä ei juurikaan saavutettu, mikä pitkälti johtui siitä, että musiikki oli lähes poikkeuksetta espanjankielistä. Vaikutteet tulivat kuitenkin sellaisilta bändeiltä kuin The Ramones, Queen, The Clash ja Depeche Mode. Bändit noudattivat pukeutumisessaan punkin ja futurismin estetiikkaa. Myös dragvaikutteet olivat shokeeraavuuteen pyrkivissä musiikkipiireissä yleisiä.

Aikakauden tunnetuimpia artisteja ja bändejä olivat mm. Alaska, Kaka de

”

32

POLEEMI

Luxe ja Mecano.

80-luvun kulttuurin tärkeimpiä levittäjiä olivat baarit, joita sikisi Francon kuoleman jälkeen kiihtyvällä tahdilla ympäri kaupunkia. Nämä lähes laittomasti toimineet kuppilat tarjosivat lukuisille bändeille esiintymispaikan, taiteilijoille näyttelytiloja ja yleisesti paikan, jossa La Movida -henkiset nuoret, quemaot, saattoivat tavata toisiaan ja vaihtaa ajatuksia.

eläneille espanjalaisille suunnilleen sama merkitys kuin Pikku Kakkosella suomalaisille. La Bola de Cristal oli kuitenkin sisällöltään hyvin erikoinen lastenohjelma. Se oli avoimesti kapitalisminvastainen, hivenen okkultistinen ja siinä esiintyi säännöllisesti aikakauden artisteja, myös melko radikaaleja. Vai miltä kuulostaisi, jos Pikku Kakkosessa esiintyisi punkbändi, jonka laulun kertosäe kuuluisi: ”Join liikaa olutta, nyt kusettaa”?

Seksi ei ollut enää pelkkää lapsentekoa pimeässä peiton alla, vaan siitä tuli normaali ihmiselämän nautinto.”

Myös radiokanavilla ja etenkin yksittäisillä radiotoimittajilla oli tärkeä rooli uuden musiikin levittäjinä.

Kenties yksi merkittävimmistä 80-luvun kulttuuria levittäneistä tekijöistä oli kuitenkin artistinakin tunnetun Alaskan juontama lastenohjelma La Bola de Cristal, kristallipallo. Ohjelmalla on 80-luvulla lapsuutensa

La Movida oli ehdottomasti urbaani ilmiö.

Se ei rajoittunut pelkästään Madridiin, vaan myös esimerkiksi Barcelonassa 80-luku vietettiin samankaltaisissa tunnelmissa.

Madrid kuitenkin johti La Movidaa.

Francon aikana pääkaupunki oli ollut pahiten diktatuurin kuristusotteessa ja halusi kaikkein eniten ravistella viimeiset taantumuksen rippeet harteiltaan. La Movida ilmenikin radikaaleimpana ja innovatiivisimpana juuri Madridista. Tämän vuoksi liike

”

Vai miltä kuulostaisi, jos Pikku Kakkosessa esiintyisi punkbändi, jonka laulun kertosäe kuuluisi: ’Join liikaa olutta, nyt kusettaa’?”

kantaa Madridin nimeä.

Politiikan rooli La Movidassa jäi pieneksi. Liike koostui lähinnä nuorista, joille tärkeintä oli muokata kaupungin ilmapiiristä avoimempi ja modernimpi. Liikkeen aatemaailmaa voisi kuitenkin luonnehtia vasemmistolaiseksi. Sillä oli myös sosialistipuolueen tuki, ja Enrique Tierno Galván suorastaan kehotti kaupunkilaisia juhlimaan uutta vapauttaan noustessaan Madridin pormestariksi sosialistien voitettua vaalit vuonna 1979. ”Jos elit La Movidan aikana Madridissa ja muistat siitä jotain, et todella elänyt sitä”, kuuluu yleinen sanonta Madridissa. Elämänrytmi 80-luvun Madridissa tosiaan oli kiihkeä. Sosialistien katsoessa asiaa läpi sormien madridilaiset harrastivat botellónia, pussikaljoittelua, kaduilla ja käärivät rauhassa jointtejaan. Muutenkaan huumeiden käyttöön ei juuri puututtu. Vapautuminen koettiin myös tiukoista, avioliittokeskeisistä seksuaalinormeista. Seksi ei ollut enää pelkkää lapsentekoa pimeässä peiton

alla, vaan siitä tuli normaali ihmiselämän nautinto. Myös homoseksuaalisuus, joka vielä 70-luvun lopulla oli ollut rikos, alkoi saada näkyvyyttä ja hyväksyntää homojen kansoittaessa Chuecan kaupunginosan ja Almodóvarin­tullessa kaapista ulos.

Madrid elikin tavallaan muun maailman 60-, 70-ja 80-luvut kaikki yhdessä vuosikymmenessä.

Juhlissa on aina joku, jolta karkaa mopo käsistä, ja tämä pätee myös Madridiin. Huume- ja aids-kuolemat yleistyivät 80-luvun loppupuolella huomattavasti. Tuolloin vielä melko tuntematon tauti herätti espanjalaisissa pelkoa ja loi varjonsa koko La Movidan päälle. Vuonna 1985 viranomaiset sulkivat Rockolan baarissa tapahtuneen kuolemantapauksen takia. Legendaarisen baarin sulkeminen enteili liikkeen loppua.

Vuonna 1991 Madridissa järjestettiin vaalit, joissa kaupungissa valtaa 12 vuotta pitäneiden sosialistien oli aika väistyä. Kaupungin uudeksi pormestariksi valittiin konservatii-

visen Partido Popularin José María Álvarez del Manzano. Hän tuli tunnetuksi miehenä, joka tukahdutti La Movidan. Tästä eteenpäin viranomaiset puuttuivat julkiseen huumeidenkäyttöön entistä hanakammin. La Movidan aikana syntyneille, lähes pimeästi toimineille kuppiloille määrättiin aukioloajat. 80-luvun täydellä liekillä palanut kaupunki rauhoittui hieman. ”Madridista on tullut yhtä tylsä kuin Oslo”, Pedro Almodóvarin kerrotaan jopa tuhahtaneen.

Vaikka varsinainen La Movida tulikin tiensä päähän 90-luvulle tultaessa, liikkeen perintö elää vahvasti myös nyky-Madridissa ja koko Espanjassa. Almodóvar jatkaa menestyksekästä elokuvauraansa, ja Alaskan ja Mecanon musiikki soi yhä radiossa ja Singstarissa. Tärkeintä on kuitenkin La Movidan jälkeensä jättämä asenne: avoimuus, ennakkoluulottomuus ja kokeilunhalu. Nämä piirteet tekevät Madridista sen kaupungin, joka se on tänä päivänä.

Lähteet: José Manuel Lechado García: La Movida: Una crónica de los 80.

Anthony Ham: Lonely Planet Madrid City Guide.

POLEEMI

33

Kirja-arvostelussa

Oikeistolainen Tuure Junnilan elämäkerta

Teksti Veikko Jarmala

P

ankkiiri, kansantaloustieteilijä ja kansanedustaja Tuure Junnila (1910–1999) oli suomalaisen oikeiston legenda ja grand old man. Erityisesti hänet muistetaan reilu kuukausi sitten pois nukkuneen ystävänsä Georg C. Ehrnroothin ohella Kekkosen ajan Suomen tunnetuimpana toisinajattelijana ja Kekkos-kriitikkona. Varsinkin 1970-luvulla Junnila joutui kovan leimaamisen kohteeksi, kunnes pikkuhiljaa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hän on saanut oikeutetusti kunnianpalautuksen vakaumuksellisena länsimaisen demokratian ja markkinatalouden puolustajana. Kansanedustajana­Junnila istui aina vuoteen 1991 asti.

Filosofian tohtori Petri Nummivuoren väitöskirja Tuure Junnila. Oikeistolainen (Ajatus Kirjat, Helsinki 2009) on jälleen uusi osoitus siitä, kuinka Turun yliopistossa poliittisen historian alalla Vesa Vareksen johdolla ja innoittamana syntyy korkeatasoista suomalaisen konservatismin tutkimusta. Tässä olisi meidän oppiaineellammekin opittavaa. Aatehistorian tutkimus kun voi olla muutakin kuin sitä ainaista työväenliikkeen hajaannusten syiden pohdintaa. Nummivuoren tutkimuksen suuri ansio onkin se, että

34

POLEEMI

se esittelee varsin vähän huomioidun Junnilan edustaman oikeistolaisen katsontakannan sotien jälkeisestä historiasta.

Junnilat on vanha satakuntalainen talonpoikaissuku, joka Tuuren syntyessä oli viljellyt tiluksiaan Kiikan pitäjässä jo satoja vuosia. Perheenjäsenet olivat poliittiselta kannaltaan nuorsuomalaisia, jotka siirtyivät vuonna 1918 Kansallisen Kokoomuspuolueen kannattajiksi. Vaikka Junnilaa myöhemmin suomettuneisuuden aikoina kutsuttiin "äärioikeistolaiseksi" ja "fasistiksi", ei hän ollut aktiivinen 1930-luvun politiikassa. Hän kuvaili­ tuolloin itseään maltilliseksi oikeistolaiseksi ja Kansallisen Edistyspuolueen Toivo Kivimäen kannattajaksi, joka vastusti IKL:ää. AKS:n jäseneksi hän ei samanmielisyydestään huolimatta liittynyt, koska katsoi sen kontrolloivan liikaa ­jäsentensä ajatuksia.

Junnila politisoitui ja radikalisoitui vasta välirauhan jälkeen vuonna 1945 viimeistellessään kansantaloustieteen väitöskirjaansa. Konservatiiville kommunistien esiinmarssi ja uusi hänen löysän vasemmistolaiseksi mieltämänsä finanssipolitiikka oli liikaa. Hänen akateeminen uransa

”

Vihreäksi työväenpuolueeksi profiloituvassa kokoomuksessa on jotakin samaa kuin 70-luvun edeltäjässään, joka pyrki keinolla millä hyvänsä ulkopoliittisesti kelpaavaksi yleis- ja hallituspuolueeksi.”

jäi lyhytaikaiseen kansantaloustieteen professuuriin. Tie vei muutamassa vuodessa kokoomuksen kärkipaikoille ja lopulta äänivyöryllä 1951 eduskuntaan. Kaksi vuotta myöhemmin hän nousi valtiovarainministeriksi Sakari Tuomiojan hallitukseen. Junnilan valtaa tuon ajan kokoomuksessa kuvastaa hyvin se, että 1950-luvun lopulla junnilalaisilla oli enemmistö puolueen eduskuntaryhmässä. Hyvin alkaneen uran kuitenkin pysäytti kaksi suurta: Kekkonen ja noottikriisi. Vuoden 1961 jälkeen Junnilasta tuli ulkopoliittisesti kelpaamaton hylkiö, jonka täydelliseen vaientamiseen Tamminiemen herra kaikin voimin pyrki.

Junnilalle oli virhe kiinnostua talous- ja veropolitiikan ohella ulkopolitiikasta.

Nummivuori osoittaa hyvin, että jälkeenpäin ajateltuna Junnilan arviot Suomen demokratian tilasta, Kekkosen poikkeuslain syistä ja Neuvostoliiton todellisesta taloudellisesta tilanteesta olivat tarkkanäköisiä aikana, jolloin huomattava osa Suomen niin sanotusta älymystöstä aina tasavallan presidenttiä myöten uskoi sosialismin ja Neuvostoliiton voittoon. Vaikka Junnila olikin isänmaallinen antikommunisti ja demokraatti, jättää Nummivuori hieman liian paljon huomioimatta

Junnilan talousoikeistolaisuutta, joka nykyoloissa kieltämättä vaikuttaa joiltain osin liian kovalta.

Junnila vastusti 1960-luvun kalliita sosiaalipoliittisia uudistuksia, kuten sairausvakuutusta, eläkejärjestelmää ja peruskoulua, jotka kuitenkin ovat osoittautuneet pääasiassa hyvinvointia edistäviksi.­ Perustellusti Junnila korosti sitä, ettei yksilön vastuuta elämästä tullut sysätä valtiolle. Vaikka Junnila oli pohjoismaisen suuntauksen kannattaja,­ pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin hän suhtautui erittäin kielteisesti. Konservatiivina Junnilalle yhteiskunta oli muuttumaton kokonaisuus pysyvine luokka- ja ryhmäjärjestelmineen, eikä hän kyennyt näkemään sen suurta murrosta ja uutta agraaritaustaisten suurten ikäluokkien esiinmarssia.

Junnilan elämäkerta on myös kiinnostava taustalähde nyky-kokoomuksen tarkastelulle. Vihreäksi työväenpuolueeksi profiloituvassa kokoomuksessa on jotakin samaa kuin 70-luvun edeltäjässään, joka pyrki keinolla millä hyvänsä ulkopoliittisesti kelpaavaksi yleis- ja hallituspuolueeksi. Tuolloin Junnila edusti pitkää perinteistä linjaa uusien kokeilujen rinnalla, eikä kysyntä tällaiselle edustajalle varmasti vieläkään ohi olisi.

POLEEMI

35

Akateeminen

perseily Teksti Antti Vainionp채채

36

POLEEMI

K

orkeakouluopiskelijat ovat jostain kumman syystä keränneet ympärilleen erään­­laisen nuoruuden villiy­den ja tolkuttoman juhlimisen imagon.

Mielikuva ei ole syntynyt suotta, sillä nuoruus on niitä viimeisiä hetkiä, kun vielä olemme täysin vapaita tekemään mitä haluamme.

Etääntyminen vanhempien ja yhteiskunnan kontrollista ja kapinointi hierarkioita vastaan saavuttavat kliimaksin muuttaessamme äitien helmoista opiskelijakaupunkien karuihin soluihin. Kaikki on alussa hyvin uutta ja outoa. Alamme etsiä itseämme samalla hetkellä, kun korkeakoulun ja tuoreen itsenäisen elämämme yli kulkevat tiedon, tunteen ja kokemuksen virtaukset – nuo elämän korkeat aallonharjat kuin kepeät lempeät laineet. Nuoruus ja opiskelijaelämä ovat yhdistelmä, joka purkautuu ulos näennäisistä sovinnallisuuden kuoristaan kohti jotain aivan muuta.

Perseilyn kultti Mikä ihme saa korkeakouluissa opiskelevat pukemaan ylleen sivistyneen perseilyn suurimman symbolin, eli haalarit? Teekkarien 1950–60-luvuilla aloittama perinne on asteittain levinnyt jokaisen korkeakoulun opiskelijajärjestäytymisen ja ennen kaikkea juhlinnan näkyväksi symboliksi.

Haalarikulttuuri on oikeastaan hyvin epäsalainen opiskelijajuhlinnan kultti. Me tunnistamme toiset opiskelijat haalareista sekä haalarien merkeistä ja väreistä. Mitä korkeam-

malla kultin hierarkiassa on, sitä enemmän kulttilaisella on merkkejä rinnuksissaan, mahtipontisempi lakki päässä ja pinttyneempää paskaa univormussaan. Univormu antaa meille mahdollisuuden ottaa täysin siemauksin osaa yhteiseen ryyppäämisen, sekoilun ja juhlinnan kulttuuriin.

Toisaalta unisex-haalarit ylisuurine kuoseineen tarjoavat mitä ihanteellisimman tasa-arvon, sillä haalarit todellakin ovat opiskelijoiden oma burkha. Islamilaisessa kulttuurissahan burkha ja sitä paljastavammat puvut olivat alun perin suuri naisten vapautuksen symboli, sillä se salli naisten kulkea kunniallisina myös kodin ulkopuolella. Haalareissamme voimme kulkea häpeämättä minne haluamme, ilman että tarvitsisi jännittää pukeutumista tai laittautumista. Voimme ottaa osaa kaikkeen jännän, outoon ja villiin: Se on meidän oikeutemme, sillä olemmehan me pukeutuneet kultin tunnuksiin. Karu todellisuus on vain, että haalarit suojaavat erinomaisesti viriileidenkin juhlien sivutuotoksilta ja nesteiltä.

Juomisen historiaa Juomiskulttuurit ovat jo vanhastaan ikuistuneet maailmanhistorian käännekohtiin ja tiiviiksi osaksi traditionaalisia perinteitä. Vanhimmat arkeo­ logiset löydökset alkoholijuomista ajoittuvat ajalle noin 10 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, eli suunnilleen samoihin aikoihin, kun maanviljelys alkoi kehittyä. Ensimmäiset alkoholijuomat eivät kuitenkaan olleet viljasta vaan hunajasta tehtyä ja hiivalla käytettyä simaa.

Historian sivut ovat täynnä niin ikäviä, hupaisia kuin julmiakin to-

distuksia ryyppäämisen seurauksista, mutta toisaalta ei tule unohtaa, miten se on iskostunut syvälle osaksi omaa normaalia hyväksyttävää kulttuuriamme. Kohtuullinen juominen on ollut yleisempää kuin kohtuuton.

Vaikka ennen vanhaan harvoin juotiin, juominen oli yleensä hyvin humalahakuista, ja suomalaisessakin perinteessä oli yleistä vetää kunnon jouluhumala. Krapula ei ole turhaan tullut tutuksi kansansairautena jo ammoisista ajoista.

Leikkimielistä kohellusta Juominen, eli ylipäätänsä päihteiden nauttiminen, niveltyy osaksi mukavuuden ja mielekkyyden tarpeitamme. Juopuminen antaa ihmiselle tekosyyn ja kannustimen olla vapaamielinen, rohkea ja onnellinen. Tässä mielessä leikkiteoreetikko Caillois’n lasten pyörityshumalaleikit ovat vain siirtyneet erilaisten riittien kautta osaksi aikuisempien ihmisten elämää. Humala ja päihteet ovat keino madaltaa kynnystä, jolloin lapsenmielisyytensä kadottaneet voivat jälleen tavoitella toisen leikkiteoreetikon, Huizingan, määrittelemää leikin maagista kehää. Kun saavutamme tuon kehän, me vaivumme leikin otteeseen, unohdamme reaalisen maailman ja korvaamme ajan, paikan ja ympäristön leikin maailmalla.

Häpeääkö aikuinen ihminen leikkiä vanhempana, vai emmekö vain kykene raittiina?

Juominen, juhliminen ja sosiaaliset ympyrät ovat muodostuneet niin tiiviiksi osaksi toisiaan, että monilla ihmisillä on vaikea erottaa niitä toisistaan. Iloita ja huvitella voi juomattakin. Tarvitaan vain oikea asenne, oikea leikki ja samanhenkisiä kumppaneita. Älä juo juodaksesi, vaan uskalla leikkiä kun leikityttää.

POLEEMI

37

inkki v u k u L n i r Tohto

Johanna Rainio-Niemi

H

ans J. Morgenthaun teos Politics among Nations.

The Struggle for Power and Peace, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1948. Se oli yhdysvaltalaisille politiikantekijöille ja opiskelijoille suunnattu perusoppikirja, josta tuli kylmän sodan kauden poliittisen realismin klassikko. Kirja vaikutti perustavalla tavalla siihen, miten kansainväliset suhteet ymmärrettiin. Sen ohjelma kertoi, miten ja miksi kansallista etua tuli vaalia maailman näyttämöillä. Myös PaasikivenKekkosen linjalla voimapoliittiset tosiasiat tunnustettiin ja niihin sopeuduttiin kansallisen edun nimissä. Poliittisen realismin ankarassa maailmassa yksikään valtioviisas ei levännyt, sillä kyse oli vallasta, sen saavuttamisesta, säilyttämisestä ja osoittamisesta. Kansainvälisiin ihanteisiin tai normeihin ei suonut luottaa, sillä tositilanteessa ne väistyivät kuin savuverhot.

On sanottu, että Hans J. Morgenthaun teokset ovat niitä, joihin usein viitataan mutta joita harvoin luetaan.

Allekirjoitan. Tunsin puistatuksia kun päädyin selailemaan tätä kyynisen reaalipolitiikan pahamaineista klassikkoa.

Luin kirjan yhdeltä istumalta. Kokemus oli valaiseva ja koskettava – ennakkoodotuksista riippumatta tai niistä johtuen.

Politics among Nations on synkkyydessään maineensa veroinen. Poliittisen realismin periaatteet ovat jyrkkiä ja ennalta annettuja. Ohueksi kuluneen jälkimaineen vastaisesti Morgenthaun teksti ei kuitenkaan ole kylmä tai steriili, ei yltiörationalistinen eikä kyyninen.

38POLEEMI

Päinvastoin. Kirja yllättää monikerroksisuudellaan, sosiologisuudellaan ja historiallisuudellaan. Keskustelua politiikasta leimaa vahva moraalinen sävy.

Morgenthauta piinaa liberaalin demokratian (itse)tuho 1930-luvun Euroopassa. Liberaali demokratia ei selviydy ilman tietoista realistista puolustusta, joka tunnustaa poliittiseen elämän ytimessä piilevän itsekkyyden ja pahankin.

Tässä ei tietenkään puhuta vain kansainvälisistä suhteista vaan myös kansallisen politiikan perusteista.

Kaikessa illuusiottomuudessaan Politics among Nations on ällistyttävän tunnepitoinen kirja. Tunne horjuttaa teoriaa, mutta saa pohtimaan historiaa: missä, milloin ja kenen kynästä näin syvästi pettynyt teksti syntyy? Millaisessa ajassa tällainen poliittinen näky puhuttelee?

Kylmän sodan realismin klassikko avaa mielenkiintoisen näkymän toisen maailmansodan jälkeisen ajan mielenmaisemiin. Jälkimaailma tuntee Morgenthaun amerikkalaisena, mutta hän oli myös eurooppalainen. Vuonna 1904 Saksassa syntyneen Morgenthaun isä oli vakaumuksellinen patriootti. Poika sai toisen nimensä keisari Wilhelm II:n pojan, Joachimin mukaan. Perhe oli juutalainen. Morgenthau päätyi Yhdysvaltoihin vuonna 1937 eikä juuri puhunut Euroopan vuosistaan. Poltics among Nations kirjan sivuilla Euroopan painolasti on läsnä. Kaikessa karuudessaan Morgenthaun hahmottelema kansainvälisen politiikan malli on muistutus siitä, ettei ole teoriaa, jonka taustalla ei olisi historiaa ja ihmiskohtaloita.

Palstalla pureudutaan Poleemin menneiden vuosikymmenien viisauksiin.

Sanoja Kauempaa ”Tulkaa sanomaan päivää. Tulkaa esittäytymään rohkeasti. Minä tiedän, että tämä ajatus on teille vähän vieras, mutta minusta yliopiston pitää olla sellainen paikka jossa kenenkään ei pidä arastella ottaa yhteyttä toisiin. Ei professori ole millään tavalla kaukana opiskelijoista. Professorin kannalta on erittäin hyvä, jos hän pystyy pitämään yhteyttä oppilaisiinsa.”

– Keijo Korhonen, Poleemi 1/1975

”Vuoden 1967 keväällä lähetti vt. professori Lauri Hyvämäki – Puntila oli eduskunnassa – assistentti Jorma Kalelalle ja dosenteille kirjeen, jossa hän totesi tutkintovaatimusten olevan uudistamisen tarpeessa, ’joskaan mihinkään kulttuurivallankumoukseen ei liene syytä mennä’.”

– Pauli Kettunen, Poleemi 1/1975

”Tässä vaiheessa tilanne oli siis se, että loistavan poliittisen taistelun, taktikoinnin, etten sanoisi hiekkalaatikon tarmokkaan pöllytyksen tuloksena Pol.hist. opiskelijat ry:llä oli kaksi tomeraa hallitusta yhtä aikaa.

Toiminta oli kummallakin tuimaa. Kirjeitä ja raastupahaasteita läheteltiin tarmokkaasti. Allekirjoittanut tuli jopa eroitetuksi yhdistyksestä.”

– Juha-Pekka Mäkinen, Poleemi 1/1975

”Eräät olivat Rautatieläisten talolla jytäämässä paikallisen kitarabändin säestyksellä, ja samalla luomassa läheisempiä kontakteja Petroskoin nuorisoon ja myös miliisiin.”

– Eero Hellsten, Poleemi 1/1975

”Poliittisen historian opiskelijat oli alkuvuosinaan (1965–68) lähinnä harrastus- ja yhdessäolokerho. Se järjesti keskustelutilaisuuksia, ekskursioita, pikkujouluja ja avusti opinnoissa mm. vanhoja tenttikysymyksiä myymällä.”

– Markku Jääskeläinen, Poleemi 1/1975

Puheenjohtajalta Elina Miettinen

V

uosi lähenee loppuaan.

Puheenjohtajuusvuoden lopussa tuntuu, että niin kalenteriani kuin myös yleistä mielialaani dominoi jo muutaman viikon päästä tyhjyys. Vuosi sitten rauhoittumisesta joulun viettoon ei tullut minun osaltani mitään.

Mielessäni pyörivät aatokset siitä, mihin oikein olin ryhtymässä: Polhon puheenjohtajaksi, ja vielä vuosijuhlavuonna ‒ onkohan minusta siihen. Tänä jouluna annan itselleni luvan huokaista helpotuksesta.

Vuosi on mennyt ohi nopeasti.

Polhon saralla on mielestäni saatu paljon aikaan tänä vuonna, mutta toki joitakin asioita, joiden nyt haluaisi olevan toteutettuina, on jäänyt keskeneräisiksi. Vasta näin vuoden lopussa minusta tuntuu, että nyt minusta olisi Polhon puheenjohtajaksi.

Pestini on kasvattanut minua kohti "maaliani", ja samoin näen tapahtuneen myös muille Polhon hallituslaisille.

Polhon vaalikokous herkisti tunteitani paljon. Tämä ei johtunut siitä, että minun olisi vaikea "luopua vallasta", eikä myöskään siitä, että sähköposteista ja muista hassutteluista tuttu Polhon "Vallan Vaihduttava!"

-ryhmittymä oli tuonut kokouspaikalle kuvallani varustetun paperin "Likaiset hipit pois herrain parista".

Herkistymisen aiheuttivat vaalipuheissa esiintyneet kauniit kommentit Polhosta. Uuteen hallitukseen pyrkineistä useat sanoivat motiivikseen

40

POLEEMI

sen, että he ovat itse kokeneet lämpimän vastaanoton Polhon yhteisöön ja siksi haluavat vuorostaan olla toivottamassa ihmisiä tervetulleiksi.

Tämän vuoden hallituksen linjauksien mukaisesti tämä on juuri se, mitä haluammekin näin vuoden lopussa kuulla.

Tietenkin edellä mainittujen kaltaiset lausunnot ovat vain osa totuutta. Tiedän, että jotkut Polhon jäsenistä kokevat jäävänsä jollain tapaa ulkopuolisiksi, koska he eivät kuulu tai ole kuuluneet Polhon hallitukseen. Tämän asian parantamiseksi kuluvan vuoden hallitus on pyrkinyt ponnistelemaan paljonkin, mutta täysin emme ole onnistuneet ilmiötä pois pyyhkimään. Toivottavasti ensi vuoden hallitus jaksaa jatkaa tätä työtämme ja kehittää avoimuutta ja vastavuoroisuutta hallituksen ja jäsenistön väliin enenevässä määrin.

Polhon hallitus tarvitsee jäsenistön tukea, neuvoja ja mielipiteitä toimintansa kehittämiseen. Yhdistyksen toiminnan uudistaminen on haasteellista sen vuoksi, että tapahtumia on jo niin paljon ‒ kaikkiin ei vain riitä kävijöitä. Uusien tapahtumien lukuisten ideoiden joukosta olisi helpompaa valita toteutettavat, jos hallitukselle olisi yhä selkeämpää se, mitä jäsenistö kaipaa.

Työsarkaa on siis paljon jäljellä Polhon 45-vuotisjuhlavuoden päättyessä. Toivotan voimia Polhon uusille toimijoille!

Polhon toimijat 2011

Hallitus Puheenjohtaja: Vpj. ja kulttuurivastaava: Taloudenhoitaja: Sihteeri ja ympäristövastaava:

Ilari Leskelä Ilmar Metsalo Tuomas Saavalainen Mari Fabritius

Urheiluvastaava: Kansainvälisyys- ja ISHA-vastaava: 1.opintovastaava: Alumni- ja työelämävastaava: 2.opinto- ja tasa-arvovastaava: Juhlavastaava: Suhde- ja HOL-vastaava: Tiedotus- ja ATK-vastaava:

Joonas Dammert Reetta Heiskanen Eetu Jokela Riina Hyökki Hannele Kirveskoski Josefiina Manninen Anna Niemi Teemu Perhiö

Poleemi Veikko Jarmala, Eetu Jokela, Hanna Marjoranta ja Simo Ortamo

Virkailijat Lyydia Aarninsalo, Veikko Jarmala, Tuomas Lassinharju, Henriikka Latva, Hanna Marjoranta, Elina Miettinen, Simo Ortamo, Marika Poutiainen, Johanna Sorsa ja Mikko Virta

POLEEMI

41

Rauhaisaa joulun aikaa ja onnea ensi vuoden haasteisiin!