Poleemi 2/2021 - Agraari ja Urbaani

POLEEMI

II 2021

TEEMA

1

TEEMA

3 PÄÄKIRJOITUS 4 AJANKOHTAISIA ASIOITA 5 HALLITUKSELTA 6 MUISTOJEN MIKROKOSMOS 10 UKRAINA KRIISISSÄ 12 AGRAARISTA SEKSIKÄSTÄ 15 AGRAARI JA GLOBAALI 19 URBAANI INTIA 23 JALKAPALLOA 28 VAALEJA SIIRTÄMÄSSÄ 30 MAATALOUSPOLITIIKKA 32 MAASEUDUN TULEVAISUUS

IRTAIMISTO TEEMA

AJANKOHTAISTA

SIS ÄLTÖ 34 KUNTAVAALIT 35 PAKO BERLIINIIN 37 SUSI JA IHMINEN 40 HAALARIGATE 45 LAULU 46 BERLIINI JA KLUBIT

POLEEMI 2/2021 Vastaava päätoimittaja Petriina Matilainen Päätoimittajat John Helin, Petriina Matilainen, Markus Patomo, Leonard Wilhelmus Taitto Päätoimittajat Kansi Emilia Henttunen Kirjoittajat Markus Patomo, John Helin, Valpuri Alanen, Leonard Wilhelmus, Eemeli Paksuniemi, Ella Könönen, Petriina Matilainen, Milja Kalliosaari, Sini Tahvonen, Antonio Tarnaala, Johannes Vänttinen, Miro Leporanta Kuvittajat Sabriina Hietaniemi, John Helin, Petriina Matilainen, Kristofer Sjödahl Paino Picaset. Painos 60 kpl. Printin ISSN 1235-4112. Verkkojulkaisun ISSN 2242-9514.

Palaute poleemi2021@gmail.com Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry.

Poleemi saa HYYn ainejärjestölehtitukea.

2

AJANKOHTAISTA

Päätoimittajalta Petriina Matilainen

Kuva: Saaga Syrjänen Immanuel Wallerstein maailmanjärjestelmäteoria (1974) sai alkunsa Karl Marxin ajatusten pohjalta. Wallersteinin teoria ymmärtää maailman riippuvuusteorian kautta. Teorian mukaan maailma koostuu periferioista, semi-periferioista ja keskustasta. Maailmanjärjestelmäteoriassa valtiot ovat keskiössä ja keskusta on Wallersteinille tarkoittanut teollistuneita maita. Periferia on taas viitannut globaaliin etelään. Kyse on taloudellisesta riippuvuussuhteesta, jossa periferia tuottaa keskustalle.

Teoria ei ole idealistinen vaaka, jossa kummatkin puolet painavat yhtä paljon — keskusta rikastuu periferian avulla.

Keskusta-periferia-asettelu on määritellyt monen yhteiskunnan toimintaa, ja saanut alkunsa löytöretkistä ja kolonisaatiosta. Keskusta hengittää periferian avulla, periferia tuottaa keskustalle — mutta kuinka toimiva ratkaisu tämä on ollut? Keskustan muuttuessa urbaaniksi ja periferian agraariksi, muuttuuko keskustan ja periferian välinen suhde? Urbaani liikkuu kauemmaksi agraarista ja agraari urbaanista. Toisaalta, kategoriat ovat veteen piirrettyjä viivoja ja yhtenäisyyttä löytyy.

Agraariin ja urbaani-vastakkainasettelu on esillä erityisesti vaaleissa: kuka toimii urbaanin äänenä, kuka agraarin, kuka rakenraa siltoja? Onko kyse vastakkainasettelusta vai onko dialogi mahdollinen ja millä ehdoin? Sosiaalisen median laajentuvat mahdollisuudet ovat sekä uhka että mahdollisuus.

Moni ääni saa itsensä kuuluviin, mutta kuplautumisen riski on suuri. Suomen kuntavaaleista 2021 tekee vielä entistä mielenkiintoisemman ja haastavamman se, että vaaleja jouduttiin koronan vuoksi siirtämään. Kuinka äänestys onnistuu poikkeusolosuhteissa? Se jääköön nähtäväksi.

Poleemi 2/2021 ”Urbaani/Agraari” syventyykin vastakkainasetteluun keskustan ja periferian välillä ja pohtii alueiden välisiä valta- ja vuorovaikutussuhteita. Kahtiajako ulotetaan pois valtiokeskeisestä perspektiivistä, ja tarkastelun kohteina ovat esimerkiksi Suomen sisäinen urbaani-agraari-vastakkainasettelu, Intian moninaisuus ja jalkapallon maailmanjärjestelmä.

Antoisia lukuhetkiä ja jännittävää vaalikevättä (ja -kesää).

Petriina Matilainen Päätoimittaja 2021

3

AJANKOHTAISTA

A JANKOHTAISIA TAPAHT UMIA POLHON V U J UT 23.10.2021

S

yksyn päräyttävin tapahtuma saapuu, ainakin toivottavasti, kun Polholaisuus tiivistyy lokakuun lopulla vuosijuhlien merkeissä.

KE SÄ JA S Y K S Y 202 1 Kaikki mitä et ole ikinä halunnut tietää sukulaisistasi Kaikki mitä et ole koskaan halunnut tietää päättäjistäsi Nyt jokaisella ruudullasi

Luvassa on menoa ja meininkiä niin uusille kuin vanhoillekin polholaisille ja polhon mielisille, kun viime vuoden peruuntuneita pippaloita päästään vihdoin viettämään.

Huhujen mukaan tilaisuudessa julkaistaan myös Poleemin vuoden kolmas numero.

Kannattaa siis laittaa syksyn alussa seuraukseen Polhon somet ja pitää e-lomakkeen täyttötaidot timanttisiksi hioittuina. Näistä bileistä paikat tulevat loppumaan kesken.

FU KSI EN M U UTTOLI I K E

S

yksyllä on jälleen nähtävissä Suomen luonnon erikoislaatuisimpia hetkiä uusien fuksien aloittaessa pesimisensä yliopiston kampuksilla.

Edellisvuosien tapaan merkittävimmän osan uusista luontokappaleista kuulunevat Fuksis Yhmus alalajiin, joka nauttii erityisesti poikkitieteellistä maailmantuskasta ja reflektiopapereiden hiljaisesta kirjoittamisesta.

Huhujen mukaan koronarajoituksia höllennetään sen verran, että toisen vuoden kandidaattiopiskelijat, sekä ensimmäisen vuoden maisteriopiskelijat pääsevät seuraamaan tätä luonnon ihmettä jopa lähietäisyydeltä.

Kuntavaalit Somessa Keskustalle vuoden koulutusteko-palkinto.

Tätä ei varmaan tarvitse selittää, eikä toimituksella noin muutenkaan ole mitään uutta tai freesiä sanottavaa aiheesta.

Lisää Keskustasta sivulla 32. Sekin juttu on profetialliseen tyyliin kirjoitettu ennen turvesuhmurointia.

You do you Keskustapuolue.

RYH DY POLEM ISTI KSI oletko luku-, -kirjoitus, tai kuvitustaitoinen? virtaako suonissasi polhonmielisyys? haluatko jakaa maailmantuskaasi?

SAV E TH E DATE!

Juuri sinä voit olla osa suomalaisen opiskelijalehdistön kuuminta kärkeä!

P

Mahdollisuus päästä mukaan tekemään vuoden 2021 kolmatta Poleemia on nyt käsillä! Tarjolla on tehtävää joka lähtöön aina kirjoittamisesta kuvitukseen ja jopa taittamiseen! Palkitun Poleemin seuraava toimituskokous järjestetään syyskuussa, tarkempaa tietoa saatavilla lehden sosiaalisen median kanavista.

I

Facebook: poleemilehti Instagram: poleemi

erinteiset Politiikan Opiskelijoiden POP-päivät järjestetään jälleen 1.-3.10. Luvassa muun muassa kivoja seminaareja ajankohtaisista aiheista.

tsarisillis päättää jälleen Polholaisten vuoden itsenäisyyspäivän 6.12! Luvassa vuoden kovimmat bileet heti vuosijuhlien jälkeen. Lisätietoja seuraa syksyllä!

TU LE M UK A A N! 4

AJANKOHTAISTA

P

Kannanotto yhdenvertaisemman toiminnan takaamisesta Polhossa

olho ry on kuluneena keväänä saanut palautetta hallituksen palautelomakkeen kautta koskien Tiedettä & Kaljaa -tapahtumaa.

Tämän kannanoton tarkoitus on tehdä yhdistyksen toiminnasta läpinäkyvämpää ja avointa.

Tiedettä & Kaljaa on keskustelutapahtuma, jossa polholaiset ja polhonmieliset kerääntyvät kuuntelemaan kutsuvierasta, alamme asiantuntijaa. Kutsuvieraan esitelmöinnin jälkeen tapahtuma on jatkunut vapaalla keskustelulla ja kysymyksillä asiantuntijan kanssa, tyypillisesti tuopin tai muun vapaavalintaisen juoman ääressä.

Saamamme palaute kiinnitti huomiota Tiedettä & Kaljaa -tapahtuman vieraileviin puhujiin vuosien varrelta, jotka ovat suureksi osaksi edustaneet vain yhtä ihmisryhmää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, eli valkoisia miehiä. Tapahtumakonseptin tuottama representaatio tieteen tekijöistä on ongelmallinen. Saatua palautetta on käsitelty hallituksen kokouksessa ja keskustelun päätteeksi Polho ry on päättänyt jatkossa kiinnittää tarkemmin huomiota siihen, kenelle kyseinen alusta eli Tiedettä & Kaljaa -puhujan kutsu annetaan. Tahdomme jatkossa tarjota Tiedettä & Kaljaa -alustan eri ihmisryhmiä edustaville alamme asiantuntijoille sekä huomioida representaation monipuolisuuden myös muissa tapahtumissamme.

5

Samalla haluamme kiittää saamastamme rakentavasta palautteesta sekä muistuttaa hallituksen palautelomakkeen olemassaolosta. Saamamme palaute on meille todella tärkeää, sillä sen avulla pystymme kehittämään toimintaamme entistäkin parempaan suuntaan. Lomake on tarkoitettu nimetöntä palautteenantoa varten, ja sitä voi käyttää kuka tahansa Polho ry:n jäsen tai polhonmielinen. Toiminnan kehittäminen ei tarkoita ainoastaan palautetta jo olemassa olevasta toiminnasta, lomakkeella voit myös ehdottaa uutta tapahtumakonseptia.

Palautteen anto on aina anonyymiä.

Hallituksen palautelomakkeen lisäksi haluamme myös muistuttaa käytössä olevasta ongelmatilannelomakkeesta, jonka tarkoituksena on ehkäistä kaikki kiusaaminen ja epätasaarvoinen kohtelu missään sen muodossa Polho ry:n toiminnassa. Ongelmatilannelomakkeen kautta saatua palautetta ei missään olosuhteissa käsitellä julkisesti tai julkaista yhdistyksen sosiaalisen median kanavilla. P Polho ry:n hallitus Polho ry:n nettisivut:

https://blogs.helsinki.fi/polho-ry/

Hallituksen palautelomake:

https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/95006/lomake.html

Hallituksen ongelmatilannelomake:

https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/95003/lomake.html

Muistojen mikrokosmos Teksti: John Helin Kuvat: Sabriina Hietaniemi

T

yöhuoneen seinällä on haalistunut maailmankartta, jossa rautaesirippu halkoo yhä Eurooppaa. Maaliskuinen aurinko valaisee sen viereen teipattuja uutisartikkeleita Venäjästä ja energiapolitiikasta, jotka vievät lähes kahden vuosikymmenen taakse jollei pidemmällekin. Huoneen iästä kertovat 80-luvun designiä oleva suuri sininen työpöytä, sekä kirjahylly, jonka hyllyt tuijottavat minua taipuneina niiden vuosikymmeniä kantamien kirjojen painosta. Kaapin päällä on pakkiin rakennettu kello, jota koristaa sotaveteraaniliiton tunnus, sekä radio, jota ei ole käytetty vuosikymmeniin. Kirjojen kansissa vilisevät nimet ovat poliittisen

historian opiskelijalle tuttuja: Virolainen, Kekkonen, Karjala… Erityisesti Karjala.

Kolmessa vuosikymmenessä ihminen jättää jälkensä asuttamaansa tilaan. Henkilö tiivistyy sen pinnoille ja hyllyille aaveeksi, joka elää kirjoina, tavaroina ja kaikkina niinä pieninä tapoina joilla asiat on järjestelty, tai jätetty järjestämättä. Aika on pysähtynyt. Huoneesta tulee omanlaisensa mikrokosmos elämää ja kokemuksia ja sen omistajasta tulee tämän pienen maailmankaikkeutensa keskus. Hänen mukanaan menettää huonekin osan itsestään. Se jää elämään omanlaiseensa limboon, kunnes

6

AJANKOHTAISTA

joku tyhjentää kirjat hyllyiltä, tavarat kaappien päältä ja paljastaa seinillä riippuvien karttojen ja taulujen alta tapettien alkuperäisen värin.

Poliittinen historia eksyy välillä suurmieshistoriaksi. Tutkimme merkittäviä henkilöitä: presidenttejä ja pankinjohtajia, ministereitä ja monarkkeja, kenraaleita ja kuvernöörejä.

Kirjoitamme hyllymetreittäin kirjoja näiden elämästä, päätöksistä, poliittisista linjavedoista ja ihmissuhteista. Säilömme Lepikon torppaa jonkinlaisen nationalistisen myytin lumoissa, kuin Palatinius-kukkulaa ikään.

Hyväksymme myös iloisesti sen todellisuuden, jossa suurmiehet harvoin eivät aina ole hyviä miehiä, ja heidän kyseenalaisemmat puolensa revitään esiin suurten otsikoiden kera, kuten pitääkin. Ihmiset ovat monimutkaisia. Poliittisen historian karikatyyrisessä todellisuudessa historiamme on kuitenkin suurmiesten päätöksillään aikaansaamaa ja muu kansa on kulkenut eteenpäin heidän hellässä ohjauksessaan. Samalla jätämme tavallisten, vähemmän tärkeiden, ihmisten tavallisen elämän sosiaalihistorioitsijoille kerättäväksi muistitiedoksi.

En tiedä muistaako monikaan poliittisen historian opiskelijoista, milloin kiinnostus historiaa ja yhteiskuntaa kohtaan heräsi. En tietenkään muista itsekään, mutta tiedän, että se tapahtui joskus kauan sitten minua tuijottavan kirjahyllyn ja sen omistajan suosiollisella myötävaikutuksella.

Huoneen omistaja ei ollut suurmies tai pankinjohtaja. Hän oli sähköinsinööri. Yhden lapsen isä ja kahden isoisä. Kertoman mukaan työnantaja olisi tarjonnut hänelle mahdollisuutta kouluttautua diplomi-insinööriksi, mutta hän kieltäytyi kunniasta perheen takia. Hän oli syvästi isänmaallinen, ja, kuten monet sukupolvitoverinsa, hänkään ei näyttänyt usein julkisesti tunteitaan.

Kaikin tavoin tavallinen mies syntyi kivenheiton päässä nykyisestä rajasta Jääsken kunnassa, joka nykyään tunnetaan Sveto-

7

gorskina, Karjalassa. Talvisodan syttyessä hän joutui vain kaksivuotiaana lähtemään evakkoon kodistaan, isän lähtiessä rintamalle. Se ei kuitenkaan jäänyt vain kerraksi: Jatkosodan lähestyessä lähdettiin uudestaan, ja kesän 1944 suurhyökkäyksen puskiessa puolustajia länttä kohti jouduttiin koti jättämään vielä kolmannen kerran. Tällä kertaa lopullisesti.

Sotakokemukset eivät kuitenkaan rajoittuneet siihen. Kesällä 1942 kotikylässä vilisi, kun historian suurmiehiä saapui paikalle illastamaan lähimetsään ajetussa junavaunussa. Elävän Kekkosen nähnyt Jonna Tervomaa jää kakkoseksi, sillä viisivuotias pojankoltiainen liittyi siihen harvalukuisten suomalaisten joukkoon joka näki ilmielävänä sekä Suomen Marsalkan, että Saksan valtakunnankanslerin. Hitlerin adjutantteja ja muita saksalaisia upseereita varten valtio oli ottanut haltuunsa kylän rantasaunan.

Aikuiselämäänsä hän siirtyi Kekkosen noustessa presidentiksi, naimisiin mentiin noottikriisin varjossa ja tytär syntyi samana päivänä, kun John F. Kennedy murhattiin Dallasissa. Kylmän sodan pitkät varjot olivat näkyvissä myös hänen elämäntyössään Imatran Voimalla, jossa bilateraalikauppa ja YYA sopimuksen henki olivat jatkuvasti läsnä insinöörin tehdessä pitkiä, vodkankatkuisia, työmatkoja Neuvostoliittoon.

Itärajan takana paranneltiin vesivoimaloiden generaattoreita ja vaihdettiin osaamista neuvostoliittolaisten insinöörien kanssa.

Suomessa oltiin patoamassa viimeisetkin kosket voimaloilla, sekä laajentamassa valtionyhtiön omistusta Suomen sähköntuotannossa. Kampissa sijaitsevan toimiston ikkunasta pystyi seuraamaan vuosien aikana pääkaupungin päätä huimaavaa kehitystä maan ainoaksi metropolialueeksi.

Sitten kylmä sota loppui. Idänkauppa sammui, eikä työmatkoja Neuvostoliittoon enää tullut. Paradigmat muuttuivat. Neuvostoliiton kaatuessa syntyi lapsenlapsi ja 1990-luvun laman keskellä toinen. 2000-luvun vaihteessa päästiin seuraamaan Helsingin

AJANKOHTAISTA

kehittyvää siluettia Fortumin Keilaniemen tornitalosta, ja lopulta eläkkeelle siirryttiin kovimman Nokia-ilmiön aikoihin vähän ennen vuoden 2008 talouskriisiä. Eläkepäivillä tehtiin harvinainen virheostos Toyota Avensiksen punaisen lakkapinnan kuoriutuessa vain reilun puolen vuosikymmenen käytön jälkeen. Vielä myöhemmin nähtiin ensimmäisen kokoomuslaisen nousu presidentiksi. Sitä oli varmaan odotettu.

Jossain matkan varrella työhuoneen mikrokosmos siirtyi nykyiselle paikalleen Espoon Kirkkojärvelle ja sen hyllyt aloittivat pitkän työnsä täyttyessään kirjoista, joista vanhimmat on painettu 1900-luvun alussa. Kylmän sodan aikaisen kartan ympärille kasvoi kokoelma lehtileikkeitä, joista osaa saattoi ohjata aavistus tulevasta historiallisesta merkityksestä. Venäjä, Kaukasus ja Georgian sota löysivät useasti tiensä seinälle. Historiasta oli tullut elämäntapa, jota myös kirjahyllyt reflektoivat täyttyessään erityisesti hänen oman elämänsä tapahtumista. Kaukainen kesäpäivä viisivuotiaan elämässä jätti jälkensä myös kirjojen aiheisiin. Ehkä historian lukemisella yritettiin myös ymmärtää kaikkea sitä, jota omassa lapsuudessa ja nuoruudessa ei vielä pystytty ymmärtämään omista tai vanhempien kokemuksista.

Ihmisen menettäessään on helppo kadottaa itsensä kokonaan etsiessään vastauksia, joita ei välttämättä ole koskaan edes ollut olemassa. 84-vuotiaan kuollessa pitkään sairastettuun syöpään on tilanne kuitenkin toinen. Sen jälkeiseen todellisuuteen ehtii jollain tavalla varautumaan ja vaikka lopullinen sairaalajakso kestäisikin vain kuukauden, ehtii ihmissuhdetta reflektoimaan jo hyvän aikaa ennen lopullisia hyvästejä.

Isoisäni ei ollut suurmies eikä pankinjohtaja. Hän oli sähköinsinööri. Hän oli aivan liian vaatimaton niihin saappaisiin ja suuruudenhulluus annettiin mieluummin suoraan lahjaksi lapsenlapsille. Sen sijaan hän oli hyvä mies tavalla, jota historiamme suurmiehet voivat vain kadehtia. Avoimeksi

AJANKOHTAISTA

jäivät vain kysymys siitä, miten kirjahyllyn poliittishistoriallinen aarreaitta saadaan ikinä mahtumaan omaan, huomattavasti vaatimattomampaan hyllyyni, sekä kytkinremontin hinta parkkipaikallani istuvalle arpiselle Avensikselle.

Jätti hän todellisuudessa toki muutakin.

Asunnon tyhjentämisen yhteydessä löysimme kaksi Helsingin Sanomien numeroa, jotka isoisäni oli tarkoituksella säilyttänyt.

Toiseen niistä oli kirjoitettu minun nimeni.

Lehti oli painettu lähes kolme vuosikym-

mentä aikaisemmin, jolloin mies oli ottanut talteen muiston siitä hetkestä ajassa, jolloin hän sai tietää olevansa uudestaan isoisä.

Lehtiä ei ole avattu vuosikymmeniin, mutta haluan uskoa hänen säilyttäneen ne viimeisenä lahjana minulle ja sisarelleni siitä samaisesta syystä, jonka vuoksi poliittisessa historiassa on hyvä joskus kurottaa myös suurmieshistorian ja suurten aatteiden ulkopuolelle.

Muistaaksemme mistä tulemme. P

Pertti Pulkkiselle 22.12.1936 - 6.3.2021

9

AJANKOHTAISTA

Ukrainassa kiehuu, entä sitten?

Teksti: John Helin Ukrainan kriisi jatkuu jo kahdeksatta vuottaan, ja huhtikuussa päästiin näkemään uusin osa jännitysnäytelmässä, Venäjän pullistellessa lihaksiaan Ukrainan rajoilla. Sinänsä tilanteessa ei ollut mitään uutta: kriisiä tunnutaan eskaloivan Venäjän toimesta vähintään kerran vuodessa, usein siten että tarkoituksena vaikuttaa olevan lähinnä länsimaiden reaktioiden testaaminen ja niin näyttää olleen myös tällä kertaa. Tilanteessa on nähtävissä selkeä haaste Yhdysvaltain uuden presidentin, Joe Bidenin, ensimmäisen presidenttivuoden alkuun.

Toiminnallaan Putinin hallinto saa varmistettua sen, että Venäjä muistetaan koronakriisinkin keskellä maailman lehdistössä sotilaallisen vaikutusvaltansa kautta: Sotavoimaa kerätään Ukrainan rajalle juuri ennen presidentin vuosittaista puhetta, jossa huhutaan kerrottavan suuria ulkopoliittisia linjoja. Samalla valko-Venäjän, Venäjän viimeisen eurooppalaisen liittolaisen, presidentti kutsutaan Moskovaan keskustelemaan, ja duuman ylähuone, jonka päätöksiä tarvitaan Venäjällä muun muassa sodanjulistuksiin, kutsutaan kokoon.

Molemmat näistäkin tapahtumista kiedottiin omaan salaisuuden verhoonsa, jossa lopulta varsin banaaleilla kokouksilla saatiin koko läntinen Eurooppa pidättämään henkeään Ukrainan konfliktin leimahtamisen pelossa.

Mitään merkittävää ei kuitenkaan lopulta tapahtunut, ja olisi helppoa lakaista huhtikuun tapahtumat ”business as usual”-kansioon.

Siinä on kuitenkin omat ongelmansa. Sinänsä jo perinteeksi muodostuneesta de-eskalaatiosta on tehtävissä tärkeitä havaintoja sekä Ukrainan

tilanteen, että myös suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta.

Ukrainan turvallisuuspoliittisen tilanteen kannalta tärkein huomio lienee se, miten kriisin de-eskalaatiosta huolimatta paine Ukrainan rajalla ei oikeastaan ole merkittävästi vähentynyt. Tätä kirjoittaessa Ukrainan omien turvallisuuselinten ilmoitusten mukaan Venäjä on toki vetänyt sotaharjoitusjoukkonsa miehitetyltä Krimin niemimaalta, mutta joukkojen keskitykset Ukrainan muilla rajoilla eivät ole merkittävästi vähentyneet. Tulevien kriisien kannalta tapahtuneet muutokset ovat myös merkittäviä: 56. ilmarynnökkäprikaati siirretään pysyvästi Krimille ja päättyneiden sotaharjoitusten jälkimainingeissa Venäjän 41. armeijan kalusto päätettiin jättää myös niemimaalle syksyn Zapad harjoituksia odottamaan. Molemmilla päätöksillä lisätään jatkuvaa painetta Ukrainan rajoille: henkilöstö on nopeampi liikuttaa pelipaikoille kuin raskas kalusto.

Suomen kannalta merkittävää on myös katsoa Ukrainan tapahtumia jonkinlaisena mobilisaatioharjoituksena. Ukrainan liepeille siirrettiin massiivinen määrä kalustoa, enemmän kuin koskaan kriisin alkamisen jälkeen. Itämeren, sekä Kaspianmeren laivastojen aluksia siirrettiin mustalle merelle osaksi maihinnousuharjoituksia, ja järkyttävä määrä ilmahyökkäys ja -kuljetus kapasiteettia siirrettiin lähialueille. Krimillä nähtiin logistiikka- ja liikkeenedistämisjoukkojen keskityksiä, joiden mediaseksikkyyden puute saa valtamedian usein unohtamaan niiden tärkeyden konventionaalisten operaatioiden

10

AJANKOHTAISTA

suorittamisen kannalta. Joukkojen keskitykset ovat hyvä esimerkki siitä, millaista logistiikkaa ja valmistelua konflikti toisen kansallisvaltion kanssa vaatii. Tämä olisi hyvä muistaa myös kotimaan surullisenkuuluisassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, jossa Venäjän sotilaalliset kyvyt tuntuvat välillä manifestoituvan uhkakuvissa kuin sormia napsauttamalla. Toisaalta keväinen joukkojensiirtely on varmasti tuonut omat oppinsa myös Venäjän esikuntien ja sotilasakatemian käytäville.

Merkittävintä poliittisen historian opiskelijoiden perspektiivistä ovat kuitenkin verhojen takaiset tapahtumat. Tässä vaiheessa voimme vain spekuloida sitä, miksi eskalaatio, de-eskalaatio ja mediamylly aikaisemmin mainittujen Venäjän suurten tapaamisten ja päätösten ympärillä meni kuten se meni. Tuskin on sattumaa, että Tšekissä päätettiin nostaa esiin Venäjän turvallisuuselinten tekemät sabotaasitapaukset juuri kriisin ollessa kuumimmillaan. Missä määrin Tšekki oli pitänyt tietojaan valttikorttina juuri tämänkaltaisen eskalaation takia, ja mitä Venäjän ja Nato-maiden yksityisissä puhelinkeskusteluissa on tapahtunut? Flight Radaria seuranneet tahot

11

näkivät myös Ukrainan valtion omistaman kuljetuskoneen suhanneen Minskin, Kiovan ja Moskovan väliä ennen kriisin de-eskalaatiota. Tämä diplomaattinen nokittelu lännen ja Venäjän välillä jatkuu yhä, kun diplomaatteja ja virkamiehiä karkotetaan ja julistetaan kilpaa persona pannaan. Vaikka sanasota on oikeaa sotaa tervetulleempaa, on myös diplomaattisuhteiden heikkenemisellä omat vaikutuksensa tulevaisuudelle.

Turhauttavaa onkin tietää, kuinka paljon ei tiedä. Missä määrin kriisi oli todellakin vain Venäjän pullistelua, ja missä määrin de-eskalaatio oli jämäkän ja suoraviivaisen takahuonepolitiikan, sekä selkeästi näkyvien, joskin epäsuorien, viestien tulosta? Ehkä muutaman kymmenen vuoden päästä joku noheva tutkija pääsee selvittämään näitä asioita avautuvista arkistoista, mutta tällä hetkellä tilanteesta on tarjottavissa lähinnä spekulaatiota.

Varmaa on vain se, että kriisi Euroopan itälaidalla eskaloituu vielä uudestaan. Henkeään ei kuitenkaan vielä kannata pidätellä: seuraava näytös tarjottaneen viimeistään syyskuussa Zapad 2021 harjoituksen tuiskeessa. P

TEEMA

urbaanille SEksikäs Agraari Teksti: Petriina Matilainen

O

len elänyt vahvasti agraarin ja urbaanin välimaastossa. Isäni on maatalon kasvatti ja tätini saa elantonsa maataloudesta. Olen itse kuitenkin kasvanut urbaanissa kaupunkiympäristössä ja nykyinen osoitteeni löytyy urbaanin kehdosta, Helsingin Kalliosta. Syön kasvisruokaa, metsästän UFF-löytöjä, mutta säännöllisin väliajoin pendelöin Keski-Suomeen ja agraariin miljööseen.

Vaikka agraari ja urbaani eivät ole yhtenäisiä ryhmiä, kohtaan yhä useammin niiden välistä vastakkainasettelua. Opintojeni alkuvaiheessa kävin erään keskustelun pari vuotta sitten, jossa kerroin eräälle vegaanille tätini saavan elinkeinonsa lihakarjankasvatuksesta. Sukulaiseni elinkeino sai negatiivisen konnotaation ja pysähdyin reflektoimaan arvojani. Luonnon monimuotoisuus, eläimet ja ympäristö kärsivät maatalouden massatuotannosta, mutta silti en haluaisi vaarantaa rakkaan sukulaiseni elinkeinoa. Huolenaiheenani on myös kuntien köyhtyminen, mitä olen todistanut lähietäisyydeltä.

Kuntavaalit toimivat agraari-urbaani-vastakkainasettelun näyttämönä. Erityisen huolestuttavaa on, että eräässä kunnassa saattaa jäädä vaalit näkemättä. Kunta on Pelkosenniemi Itä-Lapissa, jossa jännitetään, asettuuko ehdokkaita tarpeeksi ehdolle vai joudutaanko vaaleja siirtämään entisestään. Pelkosenniemi ei ole edes täysin agraarinen pikkukunta, vaan suosittu Pyhätunturi elävöittää kuntaa turismilllaan.

Se ei kuitenkaan riitä tai houkuttele tarpeeksi hakemaan mukaan kunnallispolitiikkaan.

Vaikka suuri joukko ihmisiä vierailee kunnassa, sinne ei jäädä. Oikeusministeriön vaalijohtaja Arto Jääskeläisen totesi Yle Uutisten haastatte-

lussa 10.3.2021 Pelkosenniemen tilanteen olevan harvinainen. Kunnanhallituksen nykyisen puheenjohtajan, Pelkoseniemen kylät -ryhmää edustavan Annika Kostamon mukaan tilanne johtuu pääasiassa kuntapolitiikan haastavasta tilanteesta ja riidoista sekä sosiaalisessa mediassa tapahtuvasta luokattomasta keskustelusta.

Törmäsin myös Krista Staufferin mielipidekirjoitukseen Sodankylän kunnallispolitiikasta, joka on julkaistu 25.3.2021 ilmestyneessä Lapin Kansassa. Staufferin mukaan kunnan hallintoon

“

Kuntavaalit toimivat agraari-urbaanivastakkainasettelun näyttämönä.

on ollut vaikea saada palkattua työntekijöitä ja vaihtuvuus on huolestuttavaa. Miten pitää kunnat elinvoimaisena, jos niiden hallinto ei myöskään houkuttele? Ehkä tämän ytimessä on juuri kuntien imagon kohottaminen, jotta hallintoon osallistuminen nähdään houkuttelevana myös nykyisen kunnan asukkaiden ulkopuolella. Vastakkainasettelu urbaanin ja agraarin välillä ei myöskään edesauta ongelmaa. Mikä voisi olla ratkaisuna saada maaseudusta houkuttelevaa, erityisesti siitä erkaantuvalle urbaanille? Entä miten vastakkainasettelua voisi välttää ja luoda siltoja kahden kategorian kesken?

Hiihtäessä tunturin vieressä jäätyneen järven päällä havahduin ajatukseen — onko agraari kuitenkin alettu näkemään houkuttelevana

12

TEEMA TEEMA

930 asukkaan Pelkosenniemen kunnan 13-paikkaiseen valtuustoon on yhdeksän henkilöä ehdolla.

Kuva: Wikimedia Commons (CC BY-SA 3.0)

urbaanin keskuudessa? (Massa-)maataloutta ei urbaanien keskuudessa nähdä varteenotettavana elinkeinona, mutta maaseuturomantiikka on saanut näkyvyyttä. Kotimaanmatkailu on nostanut päätään varsinkin nykyisessä pandemiaympäristössä. Mökkitontteja myydään kovaa vauhtia ja yhä useampi matkasi ulkomaanmatkan sijaan kotimaan sisällä nauttien Suomen tarjoamista matkailumahdollisuuksista. Tämän lisäksi esimerkiksi myös luomutuotteet ovat olleet suosiossa, ja erinäisille pienyrityksiä halutaan tukea. Mieleeni tulevat muun muassa pienpanimot, joiden oluita jokainen hipsteri kuluttaa mielellään Kallion kallioilla istuskellessa. Voisiko maaseudusta tulla seksikäs myös urbaanille väestölle?

En ole yksin tämän ajatuksen kanssa, sillä Vaasan yliopiston tutkijatohtori Niklas Lundström ja yliopistotutkija, dosentti Henna Syrjälä pohtivat samaa teemaa Oivalluksiapodcastissa 21.3.2021. He toivat esille käsitteen neolokalismi, jossa yritykset hyödyntävät uuspaikallisuutta. Neolokalismissa painottuvat perinteikkyys ja autenttisuus sekä yhteys paikkaan, jossa tuote tuotetaan tai josta yrittäjät ovat itse kotoisin. He korostivat erityisesti sitä, että neolokalismia harjoittavat nimenomaan pienyritykset, eikä olisi esimerkiksi uskotta-

13

vaa, jos suuryritys markkinoisi tuotteitaan autenttisuudella ja perinteikkyydellä. Aiheeseen liittyy myös niin sanottu underdog-ilmiö, jolla tarkoitetaan ihmisten halua tukea pienyrittäjiä.

Koetaan vetovoimaa niihin yrityksiin ja tuotteisiin, jotka poikkeavat massasta.

Hedelmällisin osa podcastissa oli Lundströmin ja Syrjälän esittelemä käsite “paikkaseksikkyys”. Käsitteen ytimessä ovat tutkijoiden mukaan sukupolvikokemus, uudenlainen visuaalinen ilme sekä maaseudun ja kaupungin välinen hybridisaatio. Sukupolvikokemus iskee tässä kontekstissa Y-sukupolveen eli milleniaaleihin, jotka ovat syntyneet 1980luvun alun ja 1990-luvun puolivälin välillä.

Y-sukupolvi tehtiin rajanvedoksi muun muassa sen takia, että sen edustajat tekevät oman tulkintansa maaseudusta. Tämä sukupolvi ei enää välttämättä kuvittele maaseutua pelkästään maatalouden kuvien kautta, vaan yhdistää siihen urbaaneja elementtejä.

Paikkaseksikkyyteen vetoaminen voisi auttaa kuntia lisäämään niiden kiinnostavuutta.

Tämä huomio nousi esille myös podcastissa.

Maaseudun elinvoimaisuuden ylläpitämiseksi tulisi markkinoida niillä keinoilla, jotka iskevät ja kiinnostavat nuoria. Toinen esimerkki, joka

TEEMA

tulee mieleeni, on tubettaja Inari Fernández, 38, joka muutti vuodeksi Sodankylään kunnan tarjoaman yhteistyön tuloksena. Fernández sai palkkioksi 2500 euron kuukausipalkkion vastineeksi materiaalista, jota hän tuotti sosiaalisen median alustoilleen. Myös vastaavanlaista, mutta ei yhtä laaja-alaista, yhteistyötä ovat tehneet esimerkiksi Seinäjoki ja Sastamala. Näissä sosiaalista mediaa hyödyntävissä markkinointi-

“

Kuntiin voi suhtautua kuin tuotteeseen — jos tuote ei myy, tarvitaan markkinointia.

tavoissa on kyse juuri siitä, että nuorisolle tutulla ja turvallisella tavalla markkinoidaan kuntaa ja tehdään siitä helposti lähestyttävä.

Koronan aiheuttama etätöiden yleistyminen on varmasti myös eduksi maaseudulle. Mökkeily on ollut kantava debatti koronarajoitusten keskustelussa. Ihmisten jäädessä pieniin kaupunkikoteihinsa kaipuu tilasta ja luonnosta on ollut läsnä. Tässä näkyy sama ilmiö, mitä myös Fernández korosti jo ennen korona-ai-

koja — halu pois oravanpyörästä ja mahdollisuus rauhaan. Muutto Lappiin tarjosi sitä. Jos etätyömahdollisuudet jäävät myös koronan jälkeiseen aikaan, mökkikulttuuri nostaa varmasti entistä enemmän päätään ja potentiaaliaan kaupunkilaisten rentouttajana.

Kuntiin voi suhtautua kuin tuotteeseen — jos tuote ei myy, tarvitaan markkinointia. Paikkaseksikkyys on markkinointikeino, mutta myös tapa saada vuorovaikutusta urbaanin ja agraarin välille yhdistämällä elementtejä kummastakin kategoriasta. Paikkaseksikkyydessä on potentiaalia maaseudun elävöittämisen kontekstissa, mutta se myös tuo agraaria lähemmäksi siitä erkaantuneelle urbaanille.

Paikkaseksikkyys on vielä suhteellisen uusi ilmiö. Se on saanut alkunsa tutkijapiireistä, joten on haasteellista sanoa, miten agraari suhtautuu ilmiöön. On kuitenkin varmaa, että pienien agraarikuntien tulevaisuus on murroksen edessä ja nuorempien urbaanien sukupolvien mielikuvat maaseudusta muuttuvat. Ajatukset paikkaseksikkyydestä kohdistetaan urbaanille yleisölle. Maaseudusta tehdään myös heille houkutteleva ja vetoava.

Agraarista tehdään helposti lähestyttävää — ja seksikästä — urbaanille yleisölle. P

14

TEEMA

Kolikon kaksi puolta – eriarvoistuva Suomi

Voiko alueellisesta eriarvoistumisesta muodostua merkittävä poliittinen jakolinja myös Suomessa, kuten monissa muissa maissa viime vuosina? Tässä kirjoituksessa pohditaan taloudellista globalisaatiota maaseudun ja kaupunkien näkökulmista.

Teksti: Eemeli Paksuniemi Kuvat: Sketchify, Jemastock2 Suomi eriarvoistuu alueellisesti samanaikaisesti useassa eri mittakaavassa. Muu Suomi jää pääkaupungista jälkeen varallisuudessa ja tuloissa mitattuna. Eri maakunnat pärjäävät paremmin kuin toiset ja kilpailua käydään myös niiden sisällä: paikkakuntien ja pienten kaupunkien välillä. Nokkimisjärjestyksessä viimeiseksi jää maaseutu, joka eriarvoistuu kaikkiin edellä mainittuihin ja tyhjenee palveluista ja ihmisistä. Vaikka suomalaiset pitävät yhteiskuntaamme hyvin tasa-arvoisena, huoli nimenomaan alueellisesta eriarvoistumisesta on kasvanut.

Vaikka taloudellista globalisaatiota pidetään Suomelle hyödyllisenä ilmiönä ympäri maan, ei ole itsestäänselvyys, etteikö suhtautumiset voisi muuttua skeptisemmiksi alueellisen eriarvoi-

15

suuden kasvaessa. Siksi on tärkeää ymmärtää, mistä alueellisista varallisuuseroista on kyse ja miksi protektionismi ja globalisaation vastustaminen on saanut jalansijaa nimenomaan muuttotappiollisilla maaseuduilla ympäri maailman.

Tällä kehityksellä voi olla suuriakin vaikutuksia suomalaisen politiikan kenttään.

Alueellisen eriarvoistumisen selkein jakolinja kulkee tietysti Helsingin ja muun Suomen välillä. Pääkaupunkiseudulla asuu lähes kolmannes Suomen väestöstä, tuotetaan noin 40 % koko maan bruttokansantuotteesta ja luodaan lähes kolmannes maan työpaikoista. Helsinkiin on luotu 2000-luvulla suurin osa Suomen korkean tuottavuuden työpaikoista samaan aikaan kun perinteinen teollisuus on keskitty-

TEEMA

nyt muualle maahan. Helsingin muuta maata korkeampi tulotaso näkyy jo nyt muun muassa asuntojen hintojen eriytymisessä, työllisyysasteessa ja siten varallisuuseroissa muuhun maahan verrattuna.

Pääkaupunkiseudun elinkeinorakenne on myös muuta maata monipuolisempi. Helsinki, kuten suuret kaupungit yleensä, ei ole niin riippuvainen yksittäisestä toimialasta kuin moni pienemmistä paikkakunnista. Maaseudulla yhden tehtaan sulkeminen voi syöstä paikallisen talouden taantumaan ja aiheutunutta työttömyysaaltoa on hankalaa korjata muiden korvaavien työpaikkojen puuttuessa. Esimerkiksi reilun tuhannen ihmisen asuttamassa Kaipolassa lakkautettava noin 800 ihmistä työllistänyt paperitehdas aiheuttaa suhteellisesti suuremman tulojen laskun kuin vastaava työpaikkojen menetys pääkaupungissa, jossa mahdollisuus löytää koulutustasoa vastaavaa työtä on todennäköisempää. Pienellä paikkakunnalla töiden menettäminen ei tarkoita vain tulojen menettämistä, vaan mahdollisesti myös pakkomuuttoa toiselle paikkakunnalle ja oman asunnon myymistä tappiolla.

“

Pahnan pohjimmaisena tässä kilpailussa on tietysti maaseutu, josta väki vähenee, mutta pidot eivät parane.

Pääkaupunki vastaan muu Suomi, Stadi vs.

Lande, ei ole kuitenkaan ainoa relevantti jakolinja varallisuuserojen kasvussa. Varallisuuserot kasvavat myös eri maakuntien välillä ja etenkin niiden sisällä. Vaikka vastakkainasettelu on helppo yksinkertaistaa vain Helsingin ja muun Suomen väliseksi, todellisuudessa keskinäistä kilpailua palveluista ja työpaikoista käyvät kynsin ja hampain maakuntien kaupungit. Pienten kaupunkien kohtalo riippuu vahvasti siitä, mihin tulevaisuudessa koulutuspaikat, sosiaali- ja terveyspalvelut ja työpaikat keskittyvät. Voittajia tässä kehityksessä ovat isoimmat maakuntakeskukset, jotka aluepoliittisesti ovat saaneet pidettyä koulutuspaikoistaan kiinni. Häviäjiä

tässä kilpailussa ovat pienet asutuskeskukset, jotka eivät kykene houkuttelemaan nuoria ihmisiä koulutus- ja työpaikkojen puutteen vuoksi.

Pahnan pohjimmaisena tässä kilpailussa on tietysti maaseutu, josta väki vähenee, mutta pidot eivät parane. Muuttotappiokunnissa asuntojen laskevat hinnat heijastuvat ihmisten kokonaisvarallisuuteen, sillä keskimäärin kaksi kolmasosaa on kiinni ihmisten kodeissa. Arviolta noin miljoona suomalaista asuu kodeissa, joiden arvo on laskemaan päin. Ennen pitkää kasvavat varallisuuserot alueiden välillä voivat nousta taloudellisesti ja poliittisesti tulenaraksi aiheeksi.

Sama ilmiö, monta eri näkökulmaa Hintojen eriytyminen muusta maasta myös johtaa siihen, että kaupungeissa asuvat vertaavat talouttaan mieluummin ulkomailla asuviin oman viiteryhmän jäseniin. Helsingin hintataso voi olla Suomen mittapuulla kallis, mutta Tukholmaan verrattuna erittäin kohtuullinen.

Myös palkkoja verrataan ulkomaihin. Korkeakoulutettua kaupunkilaista ei motivoi enää suuremmin se, että tienaa ikäistään maaseudulla tai maakuntakeskuksessa asuvaa paremmin, vaan hän vertaa mahdollisuuksiaan muuhun maailmaan. Ajattelu kokonaisuudessaan on siis globaalimpaa. Globalisaatio kaupungissa asuvalle tarkoittaa uusia mahdollisuuksia ja vertailukohteita. Maaseudulla asuvalle se voi olla taas enemmän uhka kuin mahdollisuus.

Maailmalla globalisaatio on viime vuosina saanut enemmän vastustusta maaseutujen äänestäjissä. Mutta onko maaseudun protektionismissa kyse vain ja ainoastaan valistuksen puutteesta vai onko ilmiöllä myös taloudellisia perusteita? Kysymystä voidaan lähestyä Cantillon-efektin kautta, minkä mukaan uudesta liikkeelle lasketusta rahasta hyötyy eniten ne ihmisryhmät, jotka saavat sen ensimmäisenä käsiinsä. Esimerkiksi EU:n elvytyspaketin käyttökohteet ovat arvovalintoja, jotka määräävät, ketkä taloudessa saavat suurimman hyödyn irti uudesta rahamäärästä. Tämä johtuu siitä, että inflaatio (rahan arvon heikkeneminen) ei tapahdu kerralla, vaan asteittain sitä mukaa kun luotu raha lähtee kiertämään taloudessa.

16

TEEMA

Samaa ajatusta jalostaen, kaupungit saavat maaseutua ennen käsiinsä kansainvälisestä kaupasta saadut rahavirrat ja investoinnit. Globaalin kaupan arvoketjut toimivat eri kaupunkien muodostamien kansainvälisen kaupan solmukohtien (satamien, lentokenttien ja muiden jakelukeskusten) välillä ja kaupan hyödyt keskittyvät ensin kaupunkeihin ennen jatkamistaan kohti maaseutua. Palvelukaupan painoarvon kasvaessa, investoinnit ja uudet työpaikat muodostuvat todennäköisimmin tiiviisti asuttuihin kasvukeskuksiin, joissa palveluille on eniten kysyntää. Kaupungit siis hyötyvät globalisaatiosta enemmän ja nopeammin kuin muu maa.

“

Suhtautuminen globalisaatioon siis eroaa maaseudun ja kaupunkien välillä, koska kaupunkilaiselle se on ennen kaikkea mahdollisuus uusiin työpaikkoihin, parempiin palveluihin ja varallisuuden kasvuun. Maaseudulla asuvalle globalisaatio voi olla taas uhka — ainakin ajastusten tasolla.

On varmuuden vuoksi korostettava, että kansainvälinen kauppa hyödyttää koko maata ja maaseudun työpaikat perinteisessä teollisuudessa ja alkutuotannossa ovat äärimmäisen riippuvaisia maailmankaupan arvoketjuihin integroitumisesta. Mutta kansainvälinen kauppa toimii nykyaikana enemmän yritysten kuin valtioiden kesken. Ja koska yritykset keskittyvät suuriin kuluttajakeskuksiin, voittajia tässä globalisaation muodossa ovat kaupungit haja-asutusta enemmän. Lisäksi mielikuvien politiikassa, havaittu eriarvoisuus alueiden välillä aiheuttaa katkeruutta ja vastakkainasettelua. Julkinen puhe ”voittajien ja häviäjien” Suomesta voi synnyttää vastareaktioita, kuten kostomentaliteettia ”Helsingin herroja” vastaan. Samoin kuin Brexitiä äänestettiin joissain paikoin Britanniaa kostona alueellisesta eriarvoisuudesta, myös Suomessa vastakkainasettelu Helsingin ja muun Suomen välillä voi heijastua vielä äänestystavoissa.

17

Psykologisella tasolla skeptistä suhtautumista globalisaatioon voi selittää taas ihmisen riskiaversiivisuus. Potentiaalisten kustannusten ollessa korkeita, on luonnollista vältellä riskejä ja vastustaa muutosta. Jos globalisaation kasvu aiheuttaa pienenkin riskin työpaikkojen menettämisestä, ei saatava hyöty, olipa se sitten kuinka paljon todennäköisempi, auta kattamaan riskiä täydestä tuhosta. Siksi globalisaation vastustaminen voi olla luonnollinen reaktio ihmiselle, jonka kohtaama epävarmuus sen edessä on suurempi kuin kaupunkilaisella, jonka elinkeino ei riipu yksittäisestä oljenkorresta.

Kaikki maaseudun paikkakunnat eivät tietysti ole mustavalkoisen riippuvaisia vain yhdestä elinkeinosta, mutta monin paikoin tämä on valitettava totuus. Ehkäpä tästä syystä protektionistinen retoriikka puree erityisesti maaseudun äänestäjiin.

Suhtautuminen globalisaatioon siis eroaa maaseudun ja kaupunkien välillä, koska kaupunkilaiselle se on ennen kaikkea mahdollisuus uusiin työpaikkoihin, parempiin palveluihin ja varallisuuden kasvuun. Maaseudulla asuvalle globalisaatio voi olla taas uhka — ainakin ajastusten tasolla. Kansainvälinen kauppa tuo tullessaan hyötyjen lisäksi myös epävarmuutta ja ulkoisia shokkeja, joiden syntymiseen on pienessä avoimessa kansantaloudessa mahdotonta vaikuttaa.

On kohtuutonta väittää, että penseä suhtautuminen globalisaatioon maaseuduilla johtuisi pelkästään koulutuksen puutteesta tai tietämättömyydestä. Konservatiivinen muutosvastarinta johtuu enemmän vallitsevasta taloudellisesta epävarmuudesta kuin ihmisten välisistä eroista.

Kyvyttömyys ymmärtää ajatteluerojen syyt ja puuttua eriarvoisuuden kehitykseen voi pahimmillaan johtaa traagisiin seurauksiin, kun politiikan hylkäämät ihmiset haja-asutusseuduilla turvautuvat salaliittoteorioihin ja vaarallisiin ääriajatteluihin. Yhdysvalloissa on muodostunut niin sanottuja ”uutisaavikoita”, joissa ei toimi enää yhtäkään paikallislehteä tai uutiskanavaa. Tämän tiedonjaon mustan aukon on täyttäneet sosiaalisen median sosiopaatit, jotka osaavat kanavoida globalisaatioon liittyviä pelkoja omaksi hyödykseen. Voi vain toivoa, ettei Suomi seuraa tässäkin kehityksessä Yhdysvaltojen mallia muutama vuosi jälkijunassa.

TEEMA

Miltä maaseudun tulevaisuus näyttää?

Maaseudun ja kaupunkien eriytymisestä huolimatta, alueellinen eriarvoisuus ei ole toistaiseksi kärjistynyt ratkaisevaksi poliittiseksi jakolinjaksi puolueiden välillä. Tärkeämpinä jakolinjoina edelleen pidetään ikää, koulutusta ja sosioekonomista asemaa. Varallisuuserot ovat Suomessa kansainvälisesti mitattuna vielä kohtuulliset ja nekin vaikuttavat ihmisten elämään vahvemmin kaupunkien sisällä: esimerkiksi nousevat asuntojen hinnat Helsingissä verottavat erityisesti nuoria ensiasunnon ostajia. Varallisuuseroista puhuttaessa voisikin olla mieluisampaa puhua ikäluokkien välisestä tasa-arvosta aluepolitiikan sijaan.

Mutta ikä, koulutus ja sosioekonominen tausta määräytyy myös vahvasti asuinalueen perusteella, joten aluepolitiikan nousu politiikan keskiöön ei ole täysi mahdottomuus. Asenteet kun voivat nykypolitiikan olosuhteissa muuttua hyvinkin nopeasti. Elinkeinoelämän valtuuskunnan teettämän mielipidetutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa vastanneista näkee alueelliset erot (niin etelän ja pohjoisen kuin pienien ja suurien paikkakuntien välillä) merkittävänä eriarvoistavana kehityksenä.

Puolueilla varallisuuserojen kaventamiseen ei toistaiseksi löydy paljoa konkreettista annettavaa. Keinot asumisen kustannusten hillitsemiseksi ovat pääasiassa kaupungistumista tukevia ratkaisuja, eikä maaseudun tyhjenemiseen sinänsä tarjota kuin sympatiaa ja ymmärrystä.

Keskustapuolue on niin ikään joutunut tasapainottelemaan maaseudun edunvalvojatehtävien ja koko kansantalouden hyödyn välillä usein jälkimmäisen eduksi. Keskustaa voi nykyään kuvailla korkeintaan maakuntakeskittymien edunvalvojaksi. Maaseudun tyhjenemistä puolue ei kykene ratkaisemaan, vaan on tyytynyt asettamaan vastavoiman Helsinki-vetoiselle politiikalle maakuntakeskuksiin keskittyvällä politiikalla. Kysymys kuuluukin, onko muista puolueista ottamaan koppia maaseudun kasvavista ongelmista tulevaisuudessa?

Maaseudun unohtaminen valtakunnan politiikassa voi mahdollisesti sataa perussuomalaisten laariin. Perussuomalaiset ovat viime vuosina tukeneet maaseudun ”kapinaa” esimerkiksi ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa koskien. Bensakapina, jonka perussuomalaisten nuorisoliike nosti esiin polttoaineen hinnan korotusten myötä ja turpeenpolton alasajon vastustaminen ovat kaksi esimerkkiä symbolisista vetoomuksista maaseudun keskustaoikeiston äänestäjiä kohtaan. Maaseudun poliittisen tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa onkin, kykenevätkö perussuomalaiset ”omistamaan” alueellisen eriarvoisuuden teeman ja kanavoimaan populistista tyytymättömyyttä keskustaa tehokkaammin.

Tällöin Suomi seuraisi perästä monen muun maan esimerkkiä, jossa perinteiset maaseudun puolueet kykenemättömyydestä valvoa alueellisia etuja, menettävät kannatustaan oikeistopopulistisille puolueille. Kesällä pidettävät kuntavaalit ovatkin ensimmäinen näytön paikka tämän suhteen. P

18

TEEMA

Teksti: Ella Könönen Kuvat: Arunima Jamwal ja Ella Könönen

P

ääni notkahteli puolelta toiselle koittaessani pysyä valveilla heiluvassa bussissa. Havahduin vähän väliä joko tööttäyksiin, vierustoverini kysymyksiin, tai auki jumittuneesta ikkunasta ripottelevaan vesisateeseen. Tien laitamia kuorruttivat pienet pressuilla peitellyt putiikit, joiden seinillä mainostettiin Nokian näppäinpuhelimia, ihon valkaisutuotteita ja varvassandaaleita.

teihin. Olin saanut Suomen Kulttuurirahastolta stipendin, jonka turvin opiskelin kaksivuotisen IB-tutkinnon Länsi-Ghattien laaksossa sijaitsevalla luonnonsuojelualueella, Paudin kylän kupeessa. Asuin ja opiskelin kylän viereen nousevalla kukkulalla, jonka jaoin eri puolilta maailmaa tulevien nuorten kanssa. Olin 16-vuotias, ja hamusin itsenäisyyttä, vapautta, erilaisuutta, jotain mahdollisimman kaukana Suomesta.

Matka tuntui jatkuvan ikuisuuden. Minulla oli nälkä.

Opin pian, miten Intiassa vuoden kulkua määrittelivät toisaalta monsuuni ja kuivuus, toisaalta urbaanisen ja agraarisen välinen tasapainottelu. wwww Syksyllä monsuunisateet saivat koulurakennuksemme tulvimaan usein, ja Sodexon työntekijät lapioivat vettä pois koulun ruokalasta.

Kun käveli kouluun ja koulusta takaisin, oli paras mennä paljain jaloin, jos ei halunnut kastella kenkiään litimäräksi 200 metrin kävelymatkalla.

Aamun valjetessa jossain Mumbain ja Punen välisillä vuoristoisilla teillä, paljastui ympäristö liikennemeren sijaan vihertäväksi maalaukseksi. Piskuiset kylät siellä täällä heräilivät sumuiseen aamuun, ja teiden varsilla chai-kojuista nousi höyryä. Imin itseeni kaiken — aivan kuin minun olisi pitänyt muistaa se myöhemmin ulkoa. Halusin huomata jokaisen asian: tuossa on kauppakeskus, tuossa joku asuu. Tuolla menee kulkukoiria. Taas sataa.

Tuo bussimatka on ensimmäinen muistoni Intiasta, ja ensimmäinen kosketukseni sen kontras-

19

Kun katseli alas kampuksen ympärille avautuvaan laaksoon, koko horisontti värjäytyi sumun alta paljastuviksi vihreän sävyiksi. Vaaleaksi, tummaksi, kirkkaaksi ja samettiseksi vesivärimaalaukseksi. Kosteus tunkeutui kaikkialle: luihin ja ytimiin, vaatteisiin ja lakanoihin.

TEEMA

Huonekaverini oli paras ystäväni, mutta hän oli tottunut siihen, ettei pesukoneen käyttö kuulunut hänen tehtäviinsä rikkaan perheen lapsena. Niinpä osa hänen vaatteistaan homehtui ja sai koko huoneemme haisemaan märältä koiralta. Kosteutta rakastivat myös sammakot, jotka piileksivät alituisesti vessoissa ja suihkuissa. Oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että monsuunin aikana suihkussa käytiin yhdessä sammakon kanssa, ja lavuaarin hanan mennessä päälle kurkisti vedenpoistoreiästä kurnuttava pää. Jossain vaiheessa se ei enää haitannut minua. Sammakoista ei oikeastaan ollut mitään haittaa, ja minä sopeuduin.

Pikkuhiljaa, kun Suomessa elettiin marraskuisen kaamosmasennuksen ja joulun odotuksen ristitulessa, sateet alkoivat hiipiä kukkuloiden taakse. Sitten tuli kuivuus.

Kuivuus toi mukanaan käärmeet ja ikuisen kuumuuden. Siihen en koskaan sopeutunut yhtä hyvin. Kun tammikuussa palasimme kampukselle talviloman jälkeen, oli koko laakso kokenut muodonmuutoksen. Vehreys oli poissa, ja tilalla oli alaston, ruskean värinen maisema. Kun vietin Intiassa ensimmäistä kevättäni, kiirivät Suomenkin mediaan uutiset historiallisesta lämpöaallosta,

joka tappoi suuren joukon ihmisiä. Maalla oli yleensä viileämpää kuin kaupungissa, mutta koulu joutui kieltämään kaikki harrastukset ennen kello kuutta, ja osa oppilaista muutti patjojensa kanssa ilmastoituun kirjastoon asumaan. Sain kaulaani pahan aurinkoihottuman, jonka kampuslääkäri kuittasi nauramalla. ”Child, you are from the north, you will just have to get on with it.”

Ennen kolmea yöllä oli yksinkertaisesti liian tukalaa unelle, ja nukuin usein kahdessa osassa: aamukolmesta aamuseitsemään, ja iltapäivisin päiväunet. Pidimme öisin pelkkää hyttysovea kiinni, mutta se tarkoitti, että aamulla ulko-ovi piti muistaa sulkea ennen auringon paahdetta. Se oli ajan pelastus, mutta myös pieni riski: käärmeet rakastivat oven edessä olevaa viileää kiveä, ja hyttysovi jäi helposti raolleen. Kerran yksi sellainen makoili kynnyksen päällä palatessani koulusta. Se ei tosin ollut edes kummallisin kohtaamiseni: oli sitä myös luokkatunti, joka keskeytyi siihen, kun opettajan selän takana olevasta ilmastointilaitteesta kiemurteli pitkä käärme keskelle taulua. Luonnonsuojelualueella eläminen herätti siihen, miten vieraantunut oli ollut. Olimme paljon paikallisten työntekijöiden armoilla: he tunsivat sään oikut ja osasivat käsitellä villieläimiä.

20

TEEMA

Kun ikävöin Intiaa, muistan yhä terävästi päiväunien jälkeisen tunnelman huoneeni nurkassa. Heräilin laskevaan aurinkoon, ja kuuntelin ulkoa kuuluvaa puheensorinaa. Muistan tuulettimen, joka naputti aina ärsyttävästi pyöriessään. Klonks, klonks, klonks.

Muistan seesteiset perjantait, kun kävelimme kampuksen rajoille poimimaan mangoja.

Sadettimet viilensivät nurmia, ja kyläläiset istuskelivat varjossa katsomassa oppilaiden rugbyottelua. Lauantaiaamuisin Paudista lähti bussi Punen kaupunkiin, jonne me lähdimme usein ostoksille. Kaupungeissa kuumuutta oli vaikeampi päästä pakoon: se tiivisti ilmapiiriä entisestään, kuin kaikki happi olisi loppumassa ihan pian. Kaikki paudilaiset eivät voineet työskennellä kampuksella, vaan moni lapsi kertoi ylpeänä isänsä olevan hienossa työssä kaupungissa. Mietin sitä usein bussissa istuessani, kun matka kaupungin läpi eteni etanan vauhtia. Lapsille ”kaupunki” oli melko abstrakti käsite, ja tarkoitti tarinoiden perusteella jotain tiettyä, hienoa paikkaa, josta unelmoida.

Oli olemassa kaupunki, ei kaupunkeja.

Kuilu agraaristen kylien ja Mumbain pilvenpiirtäjäryppäiden välillä oli repivä. Vietimme paljon aikaa ystävieni kodeissa Punessa ja Mumbaissa. Se oli kokonaan uusi maailma – ja uusi kulttuurishokki. Erään ystäväni kotiin kulki oma, vartioitu hissi, ja kodissa työskenteli monta ”didiä” – siis ”isosiskoa”, joka oli kutsumanimi kotityöläisille. Jokaisessa makuuhuoneessa oli suuri kylpyhuone, ja jokaiseen arjen menoon kuljettiin henkilökohtaisen autokuskin kanssa. Moni ystäväni oli käynyt pelkästään amerikkalaisia tai kansainvälisiä kouluja, pyrki länsimaihin yliopistoon, eikä puhunut kovinkaan paljoa hindiä.

Ilmaston oikkuja kestää helpommin, jos asuu 32. kerroksessa. Jos nimittäin sattui katsomaan pilvenpiirtäjien ikkunoista alas, avautui horisontissa usein slummi. Se oli aina siellä, vaikka ikkunasta ei tarvinnut katsoa ulos. Se muistutti olemassaolostaan, kun petivaatteita tuuletettiin parvekkeella, tai kun ”didit” joskus puhuivat kodeistaan. Ystävieni kodeissa, marmoristen ruokapöytien äärellä, ei alhaalla vallitsevasta todellisuudesta puhuttu. Vaikka kastijärjestelmää ei enää virallisesti ole olemassa, elää se yhä yhteiskunnassa elefanttina

21

huoneessa.

Myös minä kuljin koululta pois vain kuskin kanssa, ja myös minun asuntolassani työskentelivät kylästä palkatut siivoojat ja vartijat.

Minun ei tarvinnut imuroida omaa huonettani, eikä asia ollut minun päätettävissäni.

Koulumme tarkoituksena oli lisätä kulttuurien välistä yhteisymmärrystä ja tehdä töitä kestävän tulevaisuuden eteen. IB-tutkintoon kuuluu pakollisena osana harrastus- ja vapaaehtoistoimintaa, ja sen myötä vietimme kampusta ympäröivissä kylissä paljon aikaa.

Silti ympäristössäni oli hyvin paljon asioita, joita oli hyvin vaikea kyseenalaistaa astumatta kenenkään varpaille. Sain auttaa kyläläisiä istuttamaan uusia puita, ja sain kuulla tarinoita kaupunkiin lähteneistä sukulaisista. Kun kerran kysyin mumbailaiselta ystävältäni, olivatko heidän didinsä päässeet kouluun, asia käsiteltiin vaihtamalla aihetta.

“

Intiaa on vaikea purkittaa.

Elämä tiivistyi mielettömän luonnon huomassa soljuviin kyliin ja hektisissä suurkaupungeissa sykkivään arkeen.

Opin pian, ettei kukaan kaivannut eurooppalaista teiniä kertomaan, miten hurjaa eriarvoisuutta heidän ympärillään on. Intialaiset osaavat käsitellä ympärillään vallitsevaa ajoittaista kaaosta ilman kenenkään apua. Jos kehäkolmosen liikenneruuhka joskus turhauttaa, niin Intian megapolien ruuhkissa autot eivät olleet välttämättä edes menossa samaan suuntaan. Liikennevalvonta saattoi paikoin olla olematonta, mutta ihmiset pitivät itse ohjat käsissään. Kun autoja oli sikin sokin eikä kukaan päässyt mihinkään, kuskit nousivat ulos ja ohjasivat liikennettä itse. Perheet ratkaisivat liikenneongelmia myös ennakoivasti: lapset haettiin koulusta niin, että koko nelihenkinen perhe saattoi istua saman skootterin kyydissä. Jos ruuhka yllätti, kerkesi skootterissa hyvin tekemään läksytkin pois alta.

Intiassa urbaanin ja agraarin väliset linkit ovat hauraat, mutta harvoin pettävät – suunnitel-

TEEMA

mien toteutumiseen ei voi aina luottaa, mutta asioiden korjaantumiseen voi. En kertaakaan, ikinä, maalla tai kaupungissa, pelännyt jääväni ilman apua.

Intiaa on vaikea purkittaa. Elämä tiivistyi mielettömän luonnon huomassa soljuviin kyliin ja hektisissä suurkaupungeissa sykkivään arkeen. Chai walojen huutoihin, kun he myivät teetä kojuistaan kaupungin kaduilla.

Pyöräilyretkiin kylien läpi hedelmäostoksille, kun teiden varsilla istuskelevat mummot huusivat ”Pretty girl!”, ja minä nauroin.

Kiivaisiin keskusteluihin huonekaverieni kanssa, kun kulttuurit kohtasivat toisensa arkisissa tilanteissa. Ystävieni stressiin, kun vanhemmat painostivat hakemaan Ivy League yliopistoihin. Siihen hetkeen, kun nukuin yön erään perheen luona Paudissa.

Heidän kotonaan asuivat äiti, isoisä, lapsi ja lehmä, ja me kaikki katselimme yhdessä televisiosta, kun amerikkalaiset traktorikuskit kaatoivat metsää Discovery Channelillä.

Elämä tiivistyi kaikkeen siihen, mitä elämään nyt sattuu kuulumaan. En kuvaile näitä kontrasteja siksi, että voisin kauhistella Intian ongelmia tai tehdä siitä eksoottista verrattuna monotoniseen suomalaiseen mielenmaisemaan. Kuvailen niitä siksi, että uskon niiden avulla pystyväni parhaiten kuvailemaan sitä valtavaa monimuotoisuutta, jonka kohtasin.

Ihmiset rakastavat kysyä, mitä Intia opetti minulle. Heidän värikalvolleen on piirtynyt kaksijakoinen kuva toisaalta köyhästä ja likaisesta, mutta silti hengellisestä ja värikkäästä maasta. Ehkä jotkin ihmiset saattavat luulla, että tapasin Intiassa vain turbaanipäisiä meditaatio-opettajia, jotka odottivat intohimoisesti pääsevänsä kertomaan valkoisille turisteille, mitä salaisuuksia heillä on elämään. No, ei liene yllättävää, että näin ei ollut.

Pidänkin enemmän kysymyksestä siitä, mitä muistan. Se antaa minun kertoa asioita juuri niin, kuin ne ovat minun värikalvolleni piirtyneet: se vie minut pois tarinan keskipisteestä, ja antaa mahdollisuuden kuvailla Intiaa samalla niin kovin subjektiivisena, mutta niin moniulotteisena, poukkoulevan, rönsyilevänä ja täyteliäänä maailmana. P

22

TEEMA

Jalkapallon maailmanjärjestelmä Teksti: Antonio Tarnaala

J

alkapallo on maailman suurin urheilulaji ja elämäntapa. Sitä pelataan kellon ympäri maapallon eri kolkissa, kulttuureissa ja olosuhteissa; säästä, sodista ja köyhyydestä piittaamatta. Ihminen on sopeutuvainen olento, ja niin on myös jalkapallo. Pallo pyörii historian kuljettamana.

Jalkapallo onkin yhteiskunnan peili, ja maailmana se on perinpohjaisesti poliittinen.

Sen maailma ei siis ole erillinen ja irrallinen – sitä määrittävät ja ohjaavat samat prosessit, valtasuhteet ja toimintalogiikat, jotka määrittävät yhteiskuntiamme. Jalkapallo on kapitalistinen ja vauras, äärimmäisen epätasa-arvoinen ja monimutkainen valtajärjestelmä, jossa valtiot, yritykset, kaupungit, luokat ja identiteetit toimivat ja kilpailevat keskenään. Parhaimmillaan jalkapallo on kuitenkin elämää täysimmillään: se luo yksilöllisen täyttymyksen ja kollektiivisen hurmioitumisen tunnetiloja, kentällä ja sen ulkopuolella, jotka saavat unohtamaan hetkellisesti kaiken pahan maailmassa. Tämä on totuus. Tämä totuus on kuitenkin harhaanjohtava totuus, virallisen retoriikan ja viestinnän hyväksikäyttämä mielenmaisema, jolla peitetään pelin ongelmalliset fundamentit. Jalkapallon sosiopoliittinen on kuitenkin todellisuudessa tätä rumempi.

Maailma voidaan jakaa dominoiviin ja alistettuihin, voimakkaisiin ja heikkoihin, tai rikkaisiin ja köyhiin. Yhteiskuntatieteiden saralla, legendaarinen teoreetikko Immanuel

23

Wallerstein lähestyi tätä kysymystä 1970-luvulla modernin maailman historian ja kapitalismin kehityksen kautta. Wallerstein näki maailman toimivan globaalin kapitalismin työnjaon logiikan mukaisesti. Maailmanjärjestelmässä on keskus, periferia ja semiperiferia. Keskus-periferia-logiikalla viitataan suhteeseen, jossa keskus riistää ja hyödyntää periferiaa erilaisin mekanismein. Wallerstein tukeutui myös vahvasti aikaisempaan yhteiskuntatieteelliseen debattiin kolmannen maailman kehityksestä ja niin sanotusta riippuvuusteoriasta, jonka mukaan maailmantaloutta luonnehtii jako dominoiviin ja alistettuihin tai riippuvaisiin valtioihin. Sen mukaan, maailmantalouden rakenne edesauttaa dominoivia valtioita dominoitujen kustannuksella – rajoittaen dominoitujen taloudellista kehitystä tai suoranaisesti estäen sitä. Dominoivien kehittyminen johtaisi siten dominoitujen alikehittymiseen. Yksinkertaistaen, köyhät maat tarjoavat halpaa työvoimaa ja vievät raaka-aineita ja alkutuotteita rikkaille maille, jotka valmistavat niillä teollisuustuotteita, joita rikkaat myyvät takaisin köyhille maille.

Arvonlisä, joka syntyy keskuksessa tehdystä teollisuustuotteesta, on aina enemmän kuin niiden valmistamiseen käytettyjen alkutuotteiden hinta. Siksi perifeeriset maat eivät koskaan saa vientituloistaan tarpeeksi maksaakseen tuontituotteistaan, jolloin niiden on pakko lisätä tuotantoa ylituotannon ja hintojen laskemisen uhalla, tai (ja) velkaantua.

Nykymaailmassa keskuksen ja periferian

TEEMA

rooleja näyttelevät vauraat länsimaat ja kolmannen maailman köyhät maat. Wallersteinin analyysin mekanismit ovat kuitenkin modernissa maailmassa nähtävissä maailmantalouden kompleksisuuden lisäksi myös esimerkiksi jalkapallossa Maailman rikkaimmat, menestyneimmät ja kannatetuimmat jalkapalloseurat ovat länsieurooppalaisia, suurimmissa liigoissa toimivia liikeyrityksiä ja globaaleja brändejä.

Liikevaihdoltaan vuonna 2020 vauraimmat kaksikymmentä seuraa sijaitsivat Englannissa, Espanjassa, Saksassa, Italiassa ja Ranskassa: Manchester United, Real Madrid, Barcelona, Juventus, jne. Tämä globaalin jalkapallon eurooppalainen eliitti tuotti yhteensä 8.2 miljardia euroa kaudella 2019/2020.

Länsieurooppalaisten suurseurojen dominanssia kuvastaa myös se, että kahden viime vuosikymmenen aikana jalkapallon miesten Mestarien liigan on voittanut vain yksi viiden suuren liigan ulkopuolinen joukkue: portugalilainen Porto vuonna 2004.

Eurooppalainen jalkapallo ei ole kuitenkaan globalisoituneen hyperkapitalismin maailmassa pelkästään puhtaasti eurooppalainen.

Isoissa liigoissa ja seuroissa pelaajisto on Euroopan yhteiskunnallisen todellisuuden mukaisesti hyvin kansainvälistä ja monikulttuurista. Lähes jokaisella suurseuralla on tai on ollut Euroopan ulkopuolelta peräisin oleva tähti: Lionel Messi, Neymar, Didier Drogba, jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Sen lisäksi, eurooppalaista jalkapalloa seurataan ja kulutetaan fanaattisesti ympäri maailmaa. Viiden suuren liigan arvo on noussut huimasti 1990-luvulta lähtien tv-oikeuksien kaupallistamisen myötä. Esimerkiksi Englannin valioliigan lähetysoikeuksia myydään tänä päivänä ulkomaille satojen miljoonien dollarien sopimuksissa afrikkalaisille ja aasialaisille palveluntuottajille ja televisiokanaville. 1990-luvun alussa, liigan ulkomaisten lähetysoikeuksien arvo oli yhteensä 40 miljoonaa puntaa; tällä hetkellä luku on noin kolme miljardia puntaa. Myös pelipaitoja ja muita tuotteita myydään satojen miljoonien arvosta ympäri maailmaa. Jokainen saa osansa: kuluttajakatsoja saa laadukasta sisältöä, jalkapalloliigat- ja seurat rikastuvat, spon-

sorit saavat haluamansa huomion, ja pelaajat moninkertaistavat ansionsa. Englannin valioliigan parhaiten palkattu pelaaja tienaa tällä hetkellä noin 31 miljoonaa puntaa vuodesta.

Vaikka valioliiga onkin liigoista suurin ja rikkain, ovat samat prosessit nähtävissä myös Espanjassa, Saksassa, Italiassa ja Ranskassa.

Jalkapallo on maailman heijastus ja wallersteinilaisittain katsottuna, maailmanjalkapalloa määrittävät kaksi hierarkkista työnjakoa: globaali ja maiden sisäinen. Globaalilla tasolla maailmanjalkapallon keskus on edellä mainittu länsieurooppalainen vauras voimaviisikko superseuroineen ja huippupelaajineen.

Periferia on Euroopan ulkopuolella: suurin osa Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian liigoista kuuluvat tähän ryhmään. Semiperiferiaa – lähellä keskusta mutta puoliksi periferiaa – ovat pienemmät liigat Euroopassa, Brasiliassa, Argentiinassa ja Meksikossa.

Yhdysvaltain ja Kiinan liigat ovat erikoistapauksia: taloudellisesti ne ovat osa keskusta mutta maantieteellisesti ne ovat hyvin kaukana pelin suurimmista ja tuottoisimmista kilpailuista.

Globaalin työnjaon analyysi voidaan aloittaa Afrikasta, jossa kolonialismin ja imperialismin ajan siirtomaaherrojen suuryritykset ja armeijat vaikuttavat yhä. Maailmanjalkapallon järjestelmässä, afrikkalaista talenttia – jalkapalloilijoita – virtaa jatkuvasti kohti eurooppalaista keskusta, seuraten tavanomaisia maahanmuuton reittejä, useimmiten kohti entisen siirtomaanisännän liigoja. Jalkapalloilijoiden virta ei ole pelkästään maahanmuuttoa: se voidaan nähdä luonnonvarojen hyödyntämisenä, raaka-aineen hyväksikäyttönä. ’’Hiomattomia timantteja’’ viedään Eurooppaan törkeän halvalla, tai jopa ilmaiseksi.

Maanosassa toimivat kansainväliset agenttiverkostot etsivät nuoria pelaajia – usein alaikäisiä – kaupatakseen heidät eurooppalaisille seuroille. Sopimuksissa agenteille usein luvataan prosenttiosuus palkasta ja osuus siirtosummasta, jos pelaaja vaihtaa seuraa.

Paikallinen seura, akatemia ja liiga eivät usein saa mitään. Kaikille ei kuitenkaan käy yhtä onnekkaasti: pelaajia pistetään maksamaan tuhansia dollareita lentolippuihin,

24

TEEMA

viisumeihin ja muihin kuluihin päästääkseen Eurooppaan try-outille, löytääkseen itsensä huijattuna ja hylättynä vieraassa maassa. Latinalaisen Amerikan pienien liigojen tilanne on kutakuinkin samanlainen, mutta epäreiluuden ja epätasa-arvoisuuden aste on Afrikassa omaa luokkaansa.

Afrikkalaisen ja latinalaisen talentin riisto muodostaa epätasa-arvoisen vaihdon mekanismin, ja luo epäterveen riippuvuussuhteen keskus-periferia-logiikan mukaisesti. Kun parhaat pelaajat viedään jo nuorena pois, pelien laatu kärsii, johtaen liigojen tason laskuun.

Huono taso tarkoittaa luonnollisesti vähemmän katsojia, sekä tv-lähetyksissä että paikan päällä, ja siten pienempiä tuloja. Silloin pelaajien palkanmaksu on uhattuna, lisäten pelaajien halua muuttaa Eurooppaan. Mutta ei siinä kaikki. Epätasa-arvoinen tai epäreilu vaihto kulminoituu tuotteessa, jota keskus

“

Lähes jokaisessa semiperiferian liigassa sisäinen kilpailu on kärsinyt, kun yksi tai kaksi seuraa ovat saaneet suvereenin yliotteen kilpailijoistaan viime vuosikymmenen aikana.

myy periferialle takaisin korkean tason ’’teollisuustuotteena’’, joka ylläpitää ja vahvistaa tätä riippuvuutta: Euroopan suurten liigojen laadukas jalkapallo televisiotuotteena. Satelliittitelevision tulon jälkeen ja jalkapallon tuotteistumisen myötä Afrikan ja Latinalaisen Amerikan stadionien yleisömäärät ovat vähentyneet merkittävästi. Oman maan, kaupungin tai kylän supertähden liikkeitä maailman parhaissa liigoissa voi seurata tv:n välityksellä. Ulkomaisen pelin laatua parantaa oman liigan oletettu huonous, joka työntää katsojia pois. Eurooppalaisten stadionien arkkitehtuuri, seurojen pelipaitojen estetiikka, ja tv-lähetysten viihteellisyys tekevät kilpailun vaikeaksi.

Maailmanjalkapallon periferian alisteinen asema ja riippuvuussuhde keskukseen voidaan nähdä esimerkkinä ’’alikehityksen kehi-

25

tyksestä’’. Kamerunilaisesta Samuel Eto’osta maksettiin uransa aikana lähes 80 miljoonaa euroa 1997–2016 välillä. Hyökkääjä iski FC Barcelonalle yli sata maalia ja voitti Espanjan pääsarjan katalonialaisten riveissä kolme kertaa. Euroopan Mestarien Liigan hän voitti neljä kertaa kolmessa eri suurseurassa.

On selvää, että Eto’on pelillinen panos rahallisesti mitattuna ylitti hänestä maksetut siirtosummat, oletettavasti jopa moninkertaisesti. Mutta Kadji Sports Academy, kamerunilainen kasvattaja-akatemia, josta hän siirtyi Eurooppaan kuusitoistavuotiaana, ei saanut mitään.

Semiperiferia on hankalassa ja tasapainottelevassa asemassa keskuksen ja periferian välissä Sen toimintaa luonnehtivat sekä keskusmaiset, että perifeeriset prosessit yhtä aikaa. Parhaat pelaajat viedään myös Eurooppaan nuorena, mutta semiperiferiatkin hyödyntävät perifeeristen maiden halpoja ’’raaka-aineita’’. Niiden liigat ovat viime vuosikymmeninä toimineet monelle naapurimaan jalkapalloilijalle väliportaana ennen eurooppalaiseen seuraan siirtymistä. Seurat ostavat halvalla nuoria pelaajia naapurimaista, ja myyvät ne kalliimmalla Eurooppaan tehden siten voittoa. Semiperifeerisen liigan joukkue siis kärsii keskuksen taloudellisesta ylivoimasta, mutta toimii kutakuinkin samoin periaattein. Joka tapauksessa, semiperiferiassa pystytään määräämään kohtuullisempia siirtosummia kuin periferiassa.

Esimerkiksi Argentiinasta Eurooppaan ovat siirtyneet alun perin Kolumbian sarjoista ja pienistä paikallisseuroista olevat Radamel Falcao ja James Rodríguez viidellä ja seitsemällä miljoonalla eurolla. Euroopan sisäisillä markkinoilla heidän arvonsa on moninkertaistunut, ja pelaajat ovat siirtyneet kymmenien miljoonien siirtosummilla eteenpäin.

Toisin kuin periferian liigat, semiperiferian liigat pystyvät myös houkuttelemaan hyviä pelaajia Euroopasta takaisin, mutta usein parhaan ikänsä jälkeen tai juuri ennen uransa lopettamista (esimerkiksi Argentiinassa Carlos Tévez Boca Juniorsissa tai Brasiliassa Ronaldinho Flamingossa, Atlético Mineirossa, ja Fluminensessa).

Euroopan semiperiferian liigat ovat maantieteellisesti lähellä keskusta, mutta talou-

TEEMA

dellisesti ne ovat kuitenkin hyvin kaukana.

Nekin kärsivät muiden tavoin suurten liigojen viehätyksestä sekä taitavimpien pelaajien lähdöstä nuoressa iässä suurimpiin seuroihin, vaikka ne yhtä aikaa hyödyntävät halvempia pelaajamarkkinoita Euroopan ulkopuolelta.

Esimerkiksi Zlatan Ibrahimovic, Luka Modric, Erling Haaland ja Teemu Pukki ovat siirtyneet nuorena pois kotimaastaan päätyäkseen suuriin liigoihin. Myös Suomessa on nähty, miten periferiasta voi tuoda laadukkaita pelaajia: gambialainen Omar Colley siirtyi Gambian Real de Banjulista Kuopion Palloseuraan vuonna 2013, ja osoittautui tähtihankinnaksi. Kuopiosta puolustaja siirtyi alle puolella miljoonalla eurolle ruotsalaiseen Djurgårdeniin, ja sieltä hän siirtyi Belgiaan, josta puolustaja myytiin Italian pääsarjassa pelaavaan Sampdoriaan kahdeksalla miljoonalla eurolla. Samantyyppistä polkua tuntuu seuraavan kolumbialainen hyökkääjä Alfredo Morelos, joka siirtyi teini-ikäisenä kolumbialaisesta Deportivo Independiente Medellínista Helsingin Jalkapalloklubiin ja menestyksekkään kauden jälkeen myytiin eteenpäin Skotlannin pääsarjan Rangersiin.

Yleisömäärien ollessa kyseessä eri maiden tilanteet vaihtelevat suuresti. Monessa maassa yleisömäärät ovat pysyneet suhteellisen korkealla, mutta toisaalla se on pysynyt hyvin pienenä – esimerkkeinä voitaisiin vertailla keskenään Ruotsia ja Suomea. Venäjän, Hollannin ja Portugalin liigat, jotka ovat olleet historiallisesti osa keskusta mutta tätä nykyä tippuneet semiperiferian kärkiliigoiksi, ovat pitäneet korkean yleisömäärän suhteellisesta heikentymisestään huolimatta.

Joka tapauksessa, lähes jokaisessa semiperiferian liigassa sisäinen kilpailu on kärsinyt, kun yksi tai kaksi seuraa ovat saaneet suvereenin yliotteen kilpailijoistaan viime vuosikymmenen aikana. Jos katsomme liigojen mestaruuksien jakautumista vuoden 2010 jälkeen, on selvää, että monessa maassa on valloillaan monopoli, tai duopoli. Dynamo Zagreb, HJK, Ajax – mainitakseen muutama – ovat karanneet taloudellisesti kotimaansa pienempien seurojen ulottumattomiin, ja ovat kiistattomasti mestarisuosikkeja kotimaassaan kausi toisensa jälkeen. Samaan aikaan, Euroopan keskuksen suurten ja keskisuurten seurojen

ylivoima on niihin verrattuna niin käsittämättömän suuri, etteivät ne paikallisesta suurseurastatuksestaan huolimatta pysty kilpailemaan maanosan eliitin kanssa kansainvälisissä kilpailuissa. Kaukana on aika, kun Venäjän, Serbian tai Ruotsin seurat etenivät Euroopan cupissa tai Mestarien liigassa viimeisille vaiheille, tasavertaisesti kamppaillen keskuksen viisikon jättien kanssa. Nykypäivänä kilpailun lohkovaiheesta selviytyminen on jo liian vaikeaa suurimmalle osalle – jos edes pääsee sinne asti. Mestarien liigan loppuvaihe on vain harvojen superrikkaiden hupia.

Raha ja valta keskittyvät yhä pienemmälle joukolle yhteiskunnassa, varsinkin jos kapitalistisia monopolipyrkimyksiä ei pysäytetä tai säännellä. Eikä jalkapallo ole tässä poikkeus. Brittilehti The Independent julkaisi helmikuussa 2020 artikkelin nimeltä How modern football became broken beyond repair.

Siinä ruoditaan nykyjalkapallon taloudellisia eriarvoisuuksia ja sen kautta syntyviä kilpai-

“

Sääntelemättömän kapitalismin omaksuminen on johtanut jalkapallossa rahan keskittymiseen suurimpien seurojen käsiin

lullisia epätasapainoja. Artikkelin pääpointti on, että sääntelemättömän kapitalismin omaksuminen on johtanut jalkapallossa rahan keskittymiseen suurimpien seurojen käsiin, johtaen siten myös laadun keskittymiseen.

Tämä tuo mukanaan varman menestyksen, tuhoten siten jalkapallolle ja urheilulle luontaisen ennalta arvaamattomuuden. Jalkapallo on parhaimmillaan peli, jossa kuka tahansa voi voittaa, ja jossa yllättäjät ja altavastaajat saavat mahdollisuuden haastaa voimakkaat.

Suurseurojen pelillis-taidollinen ja rahallinen ylivoima on tällä hetkellä niin suuri, että todennäköisyydet virheille tai lipsahduksille ovat todella pienet. Euroopan suurseurat dominoivat myös kotimaan liigojaan auktoriteetilla. Toki ennen hyperkaupallistumista on ollut suurseuroja, mestaruusputkia ja taloudellisia eroavaisuuksia, ja viime vuosina on

26

TEEMA

esiintynyt säännöstä poikkeavia menestyjiä, mutta pidemmän ajan trendi on selvä ja kiistaton. Maailmanjalkapallon keskus on siis sisäisestikin hierarkkisesti jakautunut.

Syyt keskuksen suurseurojen rikastumiselle ovat aiemmin mainituissa prosesseissa: pääosin tv-lähetysoikeuksien rahoissa, sekä globaalien pelaajamarkkinoiden taitavassa hyödyntämisessä Wallersteinin käsittein analysoituna, suurseurojen taloudellisen ylijäämän omimisen kasvu perustuu tuottavimpiin ja laajempiin tuotantoprosesseihin maailmanmarkkinoilla. 1500-luvulla syntyneen eurooppalaisen maailmantalouden tavoin, eurooppalaisen jalkapallon talous ja kauppa on laajentunut maailmalle yhtä aikaa hyödyntäen sille otollisia työvoimasuhteita periferiassa ja keskuksessa. Wallersteinin kapitalismin historiallisen analyysin mukaises-

“

Jalkapallo on maailman kaunein ja vilpittömin urheilu.

ti, myös huippuseurat Euroopan kolonialististen valtioiden tavoin ovat luoneet vahvoja koneistoja varmistaakseen ja ylläpitääkseen niille suotuisia vaihtosuhteita: keskustassa poliittinen energia käytetään monopolioikeuksien varmistamiseen.

Wallersteinilainen analyysi maailmanjalkapallosta voi kuitenkin tuntua ongelmalliselta, sillä se näyttää sivuuttavan yksittäisten pelaajien toimijuutta, ja aliarvioi yksilöiden aitoja haluja liian rakenteellisen ja taloudellisen analyysinsa vuoksi. Moni pelaaja, joka lähtee köyhistä oloista maailmalle pelaamaan jalkapalloa, ei tee sitä vain ja ainoastaan rakkaudesta ja intohimosta lajia kohti, vaan oman itsensä, oman perheen tai lähipiirin elättämisen vuoksi. Jalkapalloilijoillakin on perhe ja inhimillisiä velvollisuuksia ja tarpeita. Myös kulttuuriset merkitykset, jota eurooppalaisessa seurassa pelaaminen merkitsevät ympäri maailmaa, ovat ymmärrettäviä, mutta ennen kaikkea ne voivat olla autenttisia ja oikeutettuja. Jokaisen jalkapalloa pelaavan lapsen unelmiin on kuulunut suurseuran pelipaidassa pelaaminen. Se, että joku toteuttaa unelmiaan, tavoittelee niitä, tai yrittää parhaansa

27

mukaan luoda itsessään samanlaista tunnetta, on vain ja ainoastaan hienoa.

Mutta jalkapallo on maailman tavoin rikkinäinen. Sen ongelmat uhkaavat itse pelin iloa ja tunnetta. Jos kotimaisten ja kansainvälisten kilpailujen ennalta arvattavuus ei ole vielä herättänyt pahaenteisiä ajatuksia, ongelmat tulevat olemaan näkyvämpiä ja selvempiä viimeistään silloin, kun jalkapallon maailmanmestaruuskisat alkavat Qatarissa marraskuussa 2022. Eikä jalkapallo ei ole vain sinänsä kiinnostava. Jalkapallossa tapahtuvat mullistukset osoittavat, mitä sääntelemätön ja valvomaton moderni kapitalismi pahimmillaan aiheuttaa: monopolikeskittymiä ja kilpailun hävittämistä, tässä tapauksessa uhaten koko pelin henkeä ja sen tuottamaa onnellisuutta ihmisissä. Riskinä on, että jalkapallosta tehdään steriloitua televisioviihdettä sisällöntuottamisen kyltymättömään koneeseen.

Jalkapallon maailma voidaan kuitenkin pelastaa. Ratkaisuja voidaan etsiä tasavertaisemmasta varallisuuden jaosta ja korjaamalla varallisuuden tuottamisen mekanismit. Kannattajien oikeuksia ja omistusta seuroistaan tulisi lisätä. Ihmisoikeuksia ja työntekijöiden oikeuksien toteutumista tulisi valvoa paremmin. Liitoilta, seuroilta ja pelaajilta tulisia myös vaatia paljon enemmän konkreettista toimintaa rakenteiden ja päätöksenteon muuttamiseksi. Kannattajina voimme myös kieltäytyä osallistumasta ja myötävaikuttamasta systeemiin, mutta yksilöinä valtamme on rajallinen. Tavallinen kannattaja on kaukana päätöksenteosta ja asemasta, josta voisi vaikuttaa pelin rakenteisiin. Vaatimus taistella yksin itseään paljon suurempaa järjestelmää vastaan on epäreilu. Kannattajina voimme kuitenkin valita, mitä jalkapalloa päätämme katsoa ja missä: voimme tukea paikallista jalkapalloa ja katsoa pelejä enemmän stadionilla kuin kotisohvalla.

Diego Maradona kerran sanoi, että jalkapallo on maailman kaunein ja vilpittömin urheilu. ’’Yo me equivoqué y pagué, pero la pelota no se mancha.’’

Virheitä saa tehdä, mutta pallo ei saa tahriintua. P

TEEMA

Miksi vallankäytön laillisuudesta on kriisiaikana keskusteltava: Case kuntavaalit Teksti: Milja Kalliosaari

M

aaliskuun alussa tehty päätös siirtää kuntavaalit keväältä 2021 kesäkuulle tuli tuskin kellekään täytenä yllätyksenä – keskustelu vaaleista, niiden turvallisuudesta ja mahdollisen siirron laillisuudesta oli käynyt kuumana jo viikkoja. Vallitseva pandemiatilanne ja valtiollinen poikkeustila oli jo pitkään varjostanut vaalien järjestelyä. Tapauksien lähdettyä jälleen nousukiitoon vain viikkoja ennen vaaleja, ei vaihtoehtojen kirjo näyttänyt turvallisten kuntavaalien kannalta hyvältä. Niin oikeusministeriö linjasikin 6.3.2021, että ”--epidemian etenemistä ei pystytä tarkasti ennakoimaan. Arvioinnissa on kuitenkin otettava huomioon mahdollisuus siitä, etteivät lähiviikoille suunnitellut toimet ole riittäviä, ja uusia rajoituksia joudutaan asettamaan. Siksi riski vaalien epäonnistumiselle huhtikuun puolivälissä on liian suuri”. Vaalien siirtämisestä eduskunta tuli päätökseen 26.3.2021.

Se, missä määrin vaalien siirtäminen oli perusteltua tai tarpeellista, on keskustelu, johon en uskalla valtiotieteilijänä ottaa kantaa.

Epidemiatilanteen etenemisen ymmärrys tai perustuslain hienojakoinen tulkinta on oman tietotaitoni ulkopuolella. Jätettäköön se siis asiantuntijoille. Vaalien siirto on kuitenkin myös valtiotieteilijän näkökulmasta erittäin mielenkiintoinen – erityisesti kun seuraamme tapahtumien aiheuttamaa julkista keskustelua. On todettava, ettei vaalien siirto ole pandemia-aikana missään mielessä tavaton toimi: kansainvälinen demokratian tutkimuskeskus IDEA arvioi maaliskuussa 2021, että globaalisti noin 78 maata tai

aluetta on joutunut siirtämään vaalejaan pandemian seurauksena. Eniten vaaleja peruttiin vuoden 2020 keväänä. Pandemia ei ole kuitenkaan vaikuttanut kaikkiin vaaleihin yhtä jyrkästi: noin 113 maata on vallitsevasta tilanteesta huolimatta onnistunut järjestämääEn vaalit normaalin aikataulun mukaisesti.

Keskustelu kuntavaaleista ei elä tyhjiössä.

Laillisen vallankäytön ja vallan rajojen roolista on viime aikoina käyty aktiivisesti keskustelua ja voidaan ajatella, että keskustelu kuntavaaleista on vain yksi osa suurempaa kriisiä. Koronapandemia ohella kansainvälistä keskustelua on varjostanut – osittain myös nykyisestä kriisistä uutta voimaa saaneena – demokratian ja oikeusvaltion kriisi.

Oikeusvaltioperiaate tarkoittaa lyhyesti sitä, että julkisen vallan ja valtion tahojen toiminnantulee perustua lakiin. Poikkeusolot ovat tälle periaatteelle jokseenkin haastavia, sillä poikkeusoloissa säädetyt toimet usein poikkeavat klassisesta oikeuskäsityksestämme ja perustuslain normaalista toiminnasta.

Hälyttävät esimerkit maailmalta ovatkin osoittaneet, ettei oikeusvaltioperiaate ole aina kykenevä kestämään yli poikkeusolojen ja toisinaan juuri hätätilasäädöksillä myös pyritään ohittamaan klassisen oikeuspoliittisen päätännän asettamia puskureita. Keskustelun ajankohtaisuutta kuvaakin hyvin esimerkiksi EU:n viime joulukuinen Rule of law-mekanismin ympärillä käyty keskustelu ja tarve lujittaa oikeusvaltioperiaate osaksi EU:n yhteisiä toimintamalleja.

Demokratian kannalta huoli vaaleista on monessa mielessä ymmärrettävä: merkittä

28

TEEMA

vän ihmisjoukon ääni voisi jäädä kuulematta tartuntatautilain karanteenin tai eristyksen vuoksi. Toisaalta myös mahdolliset liikkumisrajoitukset voisivat estää osan kyvyn äänestää, puhumattakaan pelosta altistua virukselle. Huoli on siis ymmärrettävä. Missä ymmärrys ei kuitenkaan monen kohdalla enää riittänyt, oli päätös siirtää vaalit kuukautta ennen vaalipäivää – erityisesti, kun pandemian aiheuttamat haasteet olivat jo

“

Kuntavaalien siiron aiheuttama devatti on Suomessa jatkoa jo pidemmälle oikeudelliselle keskustelulle

yli vuoden olleet tiedossa. Median täyttikin keskustelu toimien riittämättömyydestä, vaihtoehtoisista äänestyskeinoista ja hätiköidystä päätöksestä siirtää vaalit viimetingassa.

Kuntavaalien siirron aiheuttama debatti on Suomessa jatkoa jo pidemmälle oikeudellispoliittiselle keskustelulle. Valmiuslaki, joka astui Suomessa voimaan maaliskuun lopulla 2020, on myös saanut osansa isoissa otsikoissa. Helsingin Sanomissa terävää kritiikkiä laki sai osakseen kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien professori Martin Scheininiltä ja apulaisprofessori Pauli Rautiaiselta. Scheinin mukaan poikkeusolojen ja valmiuslain vaatimat ennakkoehdot eivät tilanteen puitteissa täyttyneet, koska taloudellisten olosuhteiden kohdalla hallitus ei Scheininin mukaan onnistunut perustelemaan poikkeusolojen edellytysten täyttymistä. Muistio käytti esimerkiksi tilanteessa muotoilua ”ei voida poissulkea talouden itseään vahvistaa negatiivista kierrettä” sekä totesi, että talouselämän toiminnan perusteiden turvaamiselle ”saattaa syntyä tarve”.

Voimatoimien vaatimaa tilannetta ei olemassa olevan lain muotoilun puitteissa voitu myöskään Scheininin mielestä kuvata sen käytön edellyttämäksi ”uhkaksi”.

Vaikka hallituksen toimet niin kuntavaalien kuin valmiuslain suhteen ovat itsessään saaneet politiikassa kritiikkiä etenkin oppo-

29

sitiolta, on Helsingin Sanomissa esitetyllä kritiikillä myös toisenlaista painoarvoa. Se asettaa tarkasteluun itse hallituksen käyttämän päätäntävallan laillisuuden ja oikeuden asettaa valtion kansalaisia koskevia säädöksiä. Scheinin kommentissaan toteaakin, että ”-- tämä ristiriita on erittäin vakava, koska se tarkoittaa demokraattisen päätöksentekojärjestelmän panemista sivuun”.

Demokratian merkitys yhteiskunnalle näyttää usein todelliset kasvonsa vasta, kun sen olemassaolo ja säilyvyys on uhattuna. Oikeusvaltion tilaa tulisi kuitenkin pohtia – ihanteellisessa tapauksessa jo kauan ennen kriisiä. Suomen kohdalla keskustelu kevään 2020 toimien oikeudellisuudesta ja kuntavaalien siirron perusteista onkin tästä perspektiivistä perusteltua, jopa kannustettavaa.

Kritiikki itsessään myös kielii oikeusvaltion periaatteiden toteutumisesta: kansalla ja medialla on oikeus esittää näkemyksiä heihin kohdistuneeseen vallankäyttöön. Vaikka valtiomme onkin demokratia ja oikeusvaltiomittareissa pärjännytkin hienosti, on keskustelu tervetullutta.

Tie kestävään demokratiaan on usein pitkä ja kivinen. Karu totuus kuitenkin on, että demokratian tuhoaminen on huomattavasti helpompaa: pahimmassa tapauksessa se voidaan toteuttaa vain muutamilla poliittisilla päätöksillä oikeaan aikaan. En näe missään mielessä mahdottomaksi, että juuri koronapandemia voi toimia tällaisena kairoksen hetkenä opportunistisille päättäjille. Suomen kohdalla tilanne tuskin kuitenkaan on tämä. Vaikka koronakriisi onkin monessa mielessä ollut demokratialle globaalisti valtava menetys, voi nykyhetki tarjota maailmalle tärkeän oppitunnin. Olemme saaneet huomata, että valtioissa, joissa luottamus valtionjohtoon ja hallintoon on suuri eikä individualismi ole todella vahvaa, on pandemian suhteen pärjätty paremmin. Suomi lukeutuu näiden valtioiden joukkoon. Vaikka siis hallituksen toimet ja päätökset ovat saaneet osakseen kritiikkiä, näen vallankäytön reflektoinnin tarpeellisena. Se kertoo meille, että kriisinkin keskellä demokratian periaatteet kaikuvat tavoissamme ajatella ja hahmottaa valtaa. P

TEEMA

Nyhtökauraa Mukulakivillä Teksti: Miro Leporanta ja Johannes Vänttinen

M

aaseudun ja kaupunkien välisen vastakkainasettelun kiteyttää kenties yksinkertaisimmin ne kärjistetyt mielikuvat, joita vastapuolet toisistaan kannattelevat. Kaupungeissa nähdään, että maaseutu ja sen ihmiset ovat jämähtäneet menneeseen, edustavat vanhoillisia arvoja ja ovat valtava hidaste ilmastonmuutoksen vastaiselle työlle. Maaseudulla taas koetaan, että kaupunkilaiset ovat kadottaneet luontoyhteytensä, uskovat ruoan ilmestyvän taianomaisesti kaupan hyllylle, eikä mikään perinteinen ole heille enää pyhää.

Kyse ei missään nimessä ole vain yksittäisten ihmisten tai ryhmien välisestä kiistasta. Maaseudun merkitys on politiikan kentällä valtava.

Sille on intressiryhmiä, agraaripuolueet ovat yhä osa hallituksia pohjoismaissa ja Baltian maissa, ja EU:ssa maatalouspolitiikkaan liittyy valtavia kiistoja. Ei ole liioiteltua väittää, etteikö Euroopan unioni olisi muuttunut talousalueen lisäksi myös maatalousyhteisöksi. Ala aiheuttaa runsaasti myös eripuraa.

Maatalous ei ole missään nimessä enää pelkästään ruoantuotantoon, aluepolitiikkaan tai huoltovarmuuteen liittyvä asia. Siitä on tullut vipuvarsi: maatalouden asiaa ajamalla tai sitä sorsimalla kerätään poliittisia pisteitä. Suomen keskusta ja vihreät ovat toistensa vastakohdat tällä osa-alueella, toki, mutta ne myös hyötyvät toisistaan valtavasti.

Perinteiset maaseudun puolueet ovat taantuneet keskisuuriksi puolueiksi. Suomen keskusta uudelleen määrittelee identiteettiään Juha

Sipilän kauden jälkeen sosiaalidemokraattien johtamassa vasemmistohallituksessa, kun taas Ruotsin keskustan suurin kannattajakunta koostuu pitkälti liberaaleista kaupunkilaisista.

Mikä laita vuotaa ja minne? Onko maaseutu löytänyt uuden poliittisen kodin?

Edistysmielisten kaupunkilaispuolueiden tuottama diskurssi maaseudun takapajuisuudesta ja maataloussektorin epäekologisuudesta on omiaan aiheuttamaan potentiaalisesti haitallisia lieveilmiöitä: keskusta vuotaa politiikan x–y-asteikolle vaikeasti sijoitettaviin populistipuolueisiin. Yleensä näissä liikkeissä yhdistyvät perinteisten elinkeinojen puolustaminen, perinteiset arvot, jotka monin paikoin kärsivät epätrendikkyydestä liberaaleissa suurkaupungeissa sekä voimakas kansalliseen identiteettiin vetoaminen. Siis suo, kuokka ja Jussi mutta inkarnoituna.

“

Kun kukaan ei ole syyllinen, mutta kaikki ovat vastuussa, käytännössä kukaan ei ole kumpaakaan.

Maataloussektori ei ole kenties se kaikkein dynaamisin, kun tulisi mukautua uusiin tavoitteisiin ja ihanteisiin. Monelta kaupunkilaiselta unohtuu monesti se, että useimmat maataloussektorilla toimivat ovat yksityisyrittäjiä – ei Valio maitoaan itse tuota. Se ostaa

30

TEEMA

sen useilta tilallisilta. Näin ollen investoinnit, joita yrittäjät tekevät vuosiksi eteenpäin, maksetaan omasta kukkarosta. Voi olla, että maanviljelijät ja agraaripuolueiden entinen äänestäjäkunta kokevat tulleensa väärinymmärretyksi, kun ruoantuotantoa ajatellaan vain suuryritysten kautta. Perinteinen kertomus pienen ihmisen unohtamisesta tuntuukin omakohtaiselta.

Usealle maatalousyrittäjälle työssä ei ole kyse vain elinkeinosta. Harvahan meistä asuu työpaikallaan. Näin ollen kokemus siitä, että oma elinkeino ei saa osakseen ansaitsemaansa arvoa yhteiskunnassa, ulottuu paljon syvemmälle. Keskustelut Euroopan unionin Green Dealista tai ylivuotisesta CAP-strategiasta voivat tuntua vieraalta, eurokraattien yritykseltä tunkea nokkansa rehellisten elinkeinonharjoittajien asioihin. Onko kenties helpompi liittyä muutosvastaisten rintamaan? Vai onko tämäkin yksi sudenkuoppa lisää? Ylenkatsooko koulutettu kaupunkilainen maataloustuottajaa vaistonvaraisesti?

Syitä koettuun arvostuksen puutteeseen on etsittävä myös aidan toiselta puolelta. Kenties ruokailutottumusten kritiikki tuntuu myös ruoantuottajien kritiikiltä. Vastakkainasettelu ei ole uutta. Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, maaseudulta tultiin kippaamaan rekoittain lunta Helsingin ydinkeskustan kadulle, ja 2010-luvulla maaseudulta on ajettu useamman kerran traktoreilla Senaatintorille.

Tilanne on kieltämättä ristiriitainen, sillä ei yksittäisen maataloustyöntekijän niskoille voi liiakseen vierittää vastuuta tiettyihin nykystandardeihin kuulumattomien kulutustuotteiden tuottamisesta. Yrittäjä vastaa kysyntään tarjoamalla tuotettaan. Toisaalta maataloussektorin vastuulla on kyetä sopeutumaan muuttuvaan ja muuttuneeseen kysyntään ainaisen syrjimiskortin sijasta.

Ongelma on osin myös rakenteellinen, sillä uusliberaalin kapitalismin yksilökeskeinen eetos on erinomaisen taitava häivyttämään vastuun: kun kukaan ei ole syyllinen, mutta kaikki ovat vastuussa, käytännössä kukaan ei ole kumpaakaan.

31

Uusien kulutustutkimusten mukaan meneillään onkin uusi ja mielenkiintoinen trendi: vegetaristien ja karnivorien välinen raja häilyy aiempaa enemmän. Myös ne, jotka ovat perinteisesti ostaneet proteiiniksi lähinnä eläinperäisiä tuotteita, kuluttavat yhä enenevissä määrin kasvipohjaisia tuotteita, siis samassa ruokakorissa. Se kertoo sekä kasvipohjaisten tuotteiden laadusta että kuluttajien aidosta halusta muuttaa kulutustottumuksiaan.

Valtavirtaa vastaan asettuminen vaatii aina jonkinasteista aatteellisuutta. Näin ollen esimerkiksi veganismi tai vegetarismi liittyvät väistämättä myös identiteettiseikkoihin. Toisaalta aivan sama koskee myös niitä, jotka syövät joka aterialla lihaa: “en minä mitään pupunruokaa suuhuni laita.” Valveutuneet, vain kasvipohjaisia tuotteita kuluttavat kaupunkilaiset kenties kokevat maatalousyrittäjät oman identiteetin vastakkaiseksi, he kun ovat eläinperäisen ruoantuotannon symboli.

Ilmastonmuutoksen vastainen taistelu ja siihen lukeutuva ruoantuotannon vääjäämätön vallankumous vaatii molemminpuolista joustavuutta.

Kaupungeissa on ymmärrettävä, että maataloussektori muuttuu hitaasti ja kuinka keskeistä on ohjata sille tukea omavaraisen ruoantuotannon turvaamiseksi. Kyse on kuitenkin lopulta siitä äärimmäisimmästä huoltovarmuuskysymyksestä. Reilun siirtymän käsitettä käytetään jo energiasektorin yhteydessä, ja sitä tulisi soveltaa myös ruoantuotantoon. Maataloussektorin on puolestaan astuttava muutoksen rattiin ja luovuttava niin ekologisesti kuin eettisesti kestämättömästä liiallisesta eläinperäisen ravinnon tuottamisesta. Uudet kasvipohjaiset ruokainnovaatiot tarjoavat myös valtavan houkuttelevat markkinat.

Kaiken keskiössä on jälleen empatia. Kaupungista käsin nälviminen karkottaa perinteiset ja keskeiset elinkeinonharjoittajat niille laidoille, joista emme tahdo heitä tavata. Tällöin muutostyö on vain vaikeampaa. Maataloussektorille kohdistuva siltarumpupolitiikkaa puolestaan luo epäreilun toiveen siitä, ettei muutos olekaan välttämätöntä. Tietysti se on. Se on aina välttämätöntä. Synteesi on kuitenkin löydettävissä. P

TEEMA

Maaseudun Tulevaisuus Teksti: Markus Patomo

Kansalaiset Olemme suuren kansallisen kriisin edessä.

Kotimaisen politiikkamme kulmakivi, rakas keskustapuolueemme, on kannatuskuopassa.

Puolue, joka on ajanut pienen ihmisen asiaa historiamme suurissa myllerryksissä, on nyt taipaleensa vaikeimmassa tienristeyksessä.

Kansanliikkeen elinvoiman säilyttämiseksi on kuitenkin olemassa ratkaisu. Uskon vakaasti, että vain pysymällä arvoilleen uskollisena on keskustan mahdollista nousta uuteen kukoistukseen. Puolueen on palattava takaisin juurilleen.

Tämän sanoman ymmärtämiseksi on tärkeää luoda katsaus suomalaisen maatalouden historiaan. Nähdäkseni keskustan ahdinko on peräisin sen aatteen vesittymisestä. Eduskuntamme on yleispuolueita täynnä, vaan maaseudusta on keskusta peräisin, ja juuri maaseudussa on myös keskustan tulevaisuus.

Suomi on aina ollut ankara koti kansallemme, ja katovuosien liuta on kirjoitetussa historias-

samme pitkä. Etenkin 1500- ja 1600- luvuilla kärsittiin varsin tiheään tahtiin armottomista katovuosista, jotka pakottivat suomalaiset järsimään puunkuoria satojen jäädessä mitättömäksi. Suuren olkivuoden ja suurien kuolonvuosien lisäksi historiamme tuntee toki myös nälänhätää myöhemmältäkin ajalta, kuuluisimpana esimerkkinä suuret nälkävuodet 1866-1868.

Vaikka ruoka-avun järjestämisen kehittymättömyys sekä muut poliittiset ja sotilaalliset kriisit ovat osaltaan vaikuttaneet monien katovuosien ankaruuteen, piilee maamme kylmässä ilmanlaadussa kiistatta juurisyy. Suomi on vaikea maa viljeltäväksi.

Sittemmin ilmaston lämpenemisen ja maanviljelysteknologian kehittymisen myötä on nälänhätä jäänyt menneisyyteen. Suomalainen maaseutu on kuitenkin uuden uhan edessä.

Globalisaatio on vääjäämätön kehityskulku, jonka myötä myös maataloustuotteiden kauppa on tätänykyä kansainvälistä. Kuljetusteknologian ja vapaakauppasopimusten myötä lähimarkettien hyllyihin tulvii monen moista etelänhedelmää huokeilla hinnoilla, eikä mo-

32

TEEMA

derni ihminen tyydy enää oman maan lanttuun.

Maaseudun elämäntapa on vaarassa, ja tämän johdosta myös keskustan kannatusprosentti.

Voimme toki vedota suomalaisten yhteishenkeen, mutta historian kulussa on monesti todettu, ettei rakenteellisen muutoksen edessä räpiköiminen yleensä johda tahtotilan voittoon.

Globalisaation edessä on täten nähdäkseni välttämätöntä tarttua toiseen aikamme megatrendiin keskustan elinvoiman turvaamiseksi.

Vastaus on kasvihuoneilmiössä.

On suuri harmi, että tämä lämpimän tuulahduksen lupaus on käännetty valtamediassa suureksi möröksi. Mielestäni sellainen pelonlietsonta, joka välittyy ilmastonmuutoksen tai ympäristötuhon käsitteistä on varsin perusteeton. Kasvihuone - se on hieno asia! Siellä pienistä taimista kasvaa reheviä köynnöksiä, jotka kantavat maukkaita tomaatteja ja raikkaita kurkkuja. Tutkimukset osoittavat kasvihuoneil-

miön verrattoman potentiaalin maataloutemme tuottavuuden lisäykseen. Olkoon maamme lämpimässä hallissa kukoistava tomaattiköynnös, jonka makeista hedelmistä pääsevät kaikki suomalaiset nauttimaan!

Sipilän Juha oli siis nähdäkseni väärässä.

Kansainvälisen kilpailukykymme salaisuus ei suinkaan ole sairaanhoitajain etuuksistä nipistäminen. Vastaus on ilmastopolitiikassa - tai oikeammin sanottuna kasvihuonepolitiikassa.

Kun kasvihuoneilmiö pääsee todella vauhtiin, on Suomella mahdollisuus nousta maataloustuotannon kärkimaaksi! Isänmaan eduksi toimiakseen on siis keskustan tehtävä kaikkensa kasvihuoneilmiön eteen. Täten turvesuomme on oitis kaivettava ylös, jonka lisäksi ehdotan metsäteollisuuden avokätistä subventointia, sillä ahkerassa avohakkuussa piilee tulevien sukupolvien rikkaus. Arvoisat keskustapäättäjät, muistakaa siis tämä: ilmastopolitiikka on parasta aluepolitiikkaa! P

Kuva: https://www.eea.europa.eu/data-and-maps/figures/projected-impact-of-climate-change

33

TEEMA

Kansalliset kuntavaalit Teksti: Markus Patomo

K

untavaalien kesäkuulle siirtämistä edeltänyt vaalikeskustelu on mielestäni havainnollistanut aiheen käsittelemisen haasteita mediassa. Vuoden alussa perussuomalaiset pyrkivät esittämään kuntavaalit valtakunnanpolitiikan kehyksessä. Pyrkimys tehdä kuntavaaleista hallituksen kannatusmittaus tyrmättiin muun muassa keskustan toimesta. Huolimatta siitä, että suurin osa puolueista tai toimittajista ei pyri ekplisiittisesti esittämään kuntavaaleja valtakunnanpolitiikan jatkeena, voi aiheen käsittely mediassa mielestäni tuottaa äänestäjille vääristyneen mielikuvan siitä, mistä vaaleissa on varsinaisesti kyse.

Median kuntavaalien käsittelyn ongelmat lähtevät mielestäni pyrkimyksestä uutisoida aiheesta yleistasolla. Tämä on luontevaa huomioiden kansallisten sanomalehtien luonteen.

Olisi yksinkertaisesti mahdotonta ylläpitää kattavaa edustusta kaikista paikallisista kysymyksistä. Täten keskustelussa etusijalle nostetaan merkittävien puoluehahmojen mielipiteet ja puoluekohtaiset kuntavaaliohjelmat. Vaikka yleisistä periaatteista ja arvoista keskusteleminen koskee kaikkea politiikkaa, tulisi mielestäni kuntavaaleista uutisoidessa kiinnittää enemmän huomiota niiden paikalliseen luonteeseen.

Paikallistason keskutelulle on toki syntynyt paremmat puitteet sosiaalisen median kehittymisen myötä. Näiden pienempien alustojen ongelmana pidän kuitenkin sitä, etteivät paikallista politiikkaa koskevat foorumit vaikuta tavoittavan ihmisiä. Käyttääkseni omaa kotikaupunkiani esimerkkinä, on Espoon noin 293 000 asukkaasta vain 192 Espoon kuntapolitiikka - facebook-ryhmän jäseniä. Juuri Espoota koskevaa päätöksentekoa vaikuttavat seuraavan siis lähinnä politiikassa itse toimivat ja lisäksi pieni joukko asiasta erityisen kiinnostuneita.

Keskustelua voitaisiin ohjata suuremmista julkisuuksista kohti tasoa, jolla kuntapolitiikka konkretisoituu.

Katsoakseni toimivalle demokratialle on olennaista, että tarvittava tieto äänestyspäätöksen puntaroinnille on helposti kansalaisten saatavilla. Ellei yksilö ole erityisen perehtynyt kuntapolitiikkaan, välittyy hänen uutissyötteeseensä todennäköisesti vain yleistasoinen keskustelu, joita suurten sanomalehtien etusivuilla ja illan uutislähetyksissä on nähtävissä. Vaikka kattavaa uutisointia aiheesta on vaikeaa näillä seuratuimmilla alustoilla toteuttaa, tulisi keskustelun mielestäni muistuttaa äänestäjää päätöksenteon realiteeteista. Mitkä päätökset oikeastaan kuuluvat kunnanvaltuuston valtuuksiin? P

34

TEEMA

Matkalla Euroopan ytimeen Teksti: Leonard Wilhelmus Kirjoittaja lähti Berliiniin vaihtoon.

H

elsinki-Vantaalla on tyhjää. Tunnelma on lähestulkoon dystooppinen, ikään kuin olisi viimeinen mahdollisuus paeta maasta. Olo on myös syyllinen. Ei nyt kuulu matkustaa.

Kuljemme hiljaisen kentän läpi portille.

Kaikki asiakirjamme ovat kunnossa ja astumme koneeseen. Toisin käy pienen vauvan kanssa matkustavalle jyväskyläläiselle naiselle. Määräykset ovat muuttuneet kaksi päivää aikaisemmin, eikä ilman testitulosta enää pääse Saksaan. ”Huomenna lähtee seuraava kone Berliiniin”, Finnairin virkailija toteaa tiukasti.

Saksan pääkaupungissa netti toimii huonosti eikä kortilla vieläkään voi maksaa. Vastineeksi ruoka ja juoma on halpaa, yöelämä maa-

35

ilmankuulua ja tunnelma ihmeellisen rento miljoonakaupungiksi. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Ravintolat ja baarit ovat olleet suljetut asiakkailta marraskuusta saakka. Ulkona saa tavata yhteensä viisi henkilöä kahdesta kotitaloudesta, sisällä enintään kolme.

Lento on päivän ainoa suora yhteys Helsingistä Berliiniin. Kone on pikkuinen kahden penkkirivin rotisko, joita on aikaisemmin lentänyt lähinnä kotimaan reiteillä. Matkustajat käyttävät kuuliaisesti maskejaan, kunnes tarjoilut saapuvat. Ei alle kahden tunnin matkasta selviä ilman kahvia ja mustikkamehua.

Kentällä poliisit ovat vastassa. Mitäköhän kävisi, jos olisikin päässyt livahtamaan koneeseen ilman testitulosta? Saksaan ei pääsisi, eikä myöskään Finnairin lennolle Suomeen. Jäisikö jumiin kahden maan väliseen limboon?

TEEMA

turvaväliä julkisella paikalla tai yli viiden hengen seurueessa oleilusta. Saksalainen lainkuuliaisuus ei kuitenkaan näytä olevan voimissaan maan pääkaupungissa.

Rullaportaita ei ole, joten raahaamme laukkumme ja karanteeniruokamme Leopoldplatzin aseman portaat ylös. Majoituksemme sijaitsee Weddingissä. Entinen työläiskaupunginosa on nykyisin etenkin opiskelijoiden suosiossa, ja se on muuttumassa pikkuhiljaa trendikkääksi.

Weddingiä pidetään kuitenkin vielä aitona Berliininä, toisin kuin esimerkiksi Prenzlauerbergiä, josta on tullut gentrifikaation symboli.

Gentrifikaatio on ollut jo vuosia Berliinin puhutuimpia aiheita. Eri kaupunginosien aitoudesta ja gentrifikaation asteesta kiistellään kyllästymiseen asti. Vuokrat ovat olleet pitkään huimassa nousussa, ja monet joutuvat muuttamaan kotiseuduiltaan kauemmas lähiöihin. Berliini on silti edelleen Euroopan ainoa pääkaupunki, jossa elintaso on maan keskiarvoa alhaisempi. ”Arm aber sexy”, köyhä mutta seksikäs, kuvaa Berliiniä osuvasti. Kaupunki on eläväinen ja jännittävä, koska se ei vielä ole keskiluokkaistunut.

Haemme laukkumme ja suuntaamme kohti junaa halki upouuden Schönefeldin lentokentän.

Kenttä avattiin viime vuonna yhdeksän vuotta myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Rakennuskustannukset ehtivät urakan aikana moninkertaistua kahdesta miljardista kahdeksaan.

Nyt se on lähes tyhjä – tullivirkailijoita, poliiseja ja lentokenttätyöntekijöitä lukuun ottamatta.

Juna vaihtuu metroon. Tunnelma on maskeja lukuun ottamatta melko samanlainen kuin ennenkin. Toki kiirastorstai-iltana olisi normaalisti enemmän juhlakansaa liikkeellä. Nyt turistit ja olutpullojen kilinä puuttuvat. Berliinin metroaseman ominaishajut, virtsa ja Linnanmäen puuvuoristoradan mieleen tuova terva, tuoksuvat kirurgisen maskinkin läpi.

Nokkamaisen FFP2-maskin käytöstä on tullut muutamaa päivää aikaisemmin pakollista julkisessa liikenteessä. Ilman maskia matkustavaa uhkaa jopa 500 euron sakkorangaistus. Sakkoja voi saada myös esimerkiksi siitä, ettei noudata

Leopoldplatzia halkova Weddingin pääkatu Müllerstrasse on rosoinen. Metroaseman sisäänkäynnin kulmalla nukkuu kodittomia ja käyskentelee päihderiippuvaisia. Pimeällä ulkona näyttäisi liikkuvan lähinnä miehiä.

1970-luvulla Weddingiin alkoi muuttaa halpojen vuokrien perässä Gastarbeitereita. Raskaat ja likaiset teollisuustyöt hoitaneiden vierastyöläisten oli nimensä mukaisesti tarkoitus ainoastaan vierailla Saksassa. He päättivät kuitenkin jäädä. Matkalaukkuja raahatessa kuulee turkkia ja arabiaa. Vastaan tulee baklavakauppa, useampia turkkilaisia vihanneskojuja sekä döner- ja falafelkioskeja. Yli puolet Weddingin asukkaista on ulkomaalaisia tai maahanmuuttajataustaisia.

Asunto tuoksuu vanhalle. Lautalattiat ovat kokonaisten puiden levyisiä, ja parvekkeen ovesta virtaa paksu suurkaupungin ilma. Ympäristönvaihdos tuntuu huumaavalta. Olo on epätodellinen. Viimeisen vuoden aikana ei ole tapahtunut mitään. P

36

TEEMA

Susi ideologisena vihollisena

Luonnon ja kulttuurin välimaastossa

I

hminen on poliittinen eläin. Niin on kyllä susikin. Susikeskustelu kuohuu vuodesta toiseen siitäkin huolimatta, että vain 200 yksilön susikanta on Suomessa listattu erittäin uhanalaiseksi. Koirakin on tappanut viimeisen 15 vuoden aikana enemmän ihmisiä kuin susi kahteensataan vuoteen.

Pitkässä ja monipolvisessa kiistassa on pohjimmiltaan kyse luonnon ja kulttuurin keinotekoisesta erottelusta sekä antroposentrisestä luontokäsityksestä. Vaikka nykyään keskustelua käydään lähinnä yksittäisistä susihavainnoista sekä metsästys- ja porovahingoista, periytyy vastakkainasettelu suomalaisen karjatalouden alusta saakka.

Kauhua herättävä legenda susi-stigman taustalla on vuosina 1881–82 Turun seudulla metsästänyt susi, joka surmasi yhteensä 22 lasta. Tapaukset herättivät ymmärrettävästikin pelkoa: susi saattoi tulla kirkkaassa päivänvalossa pihaan ja viedä lapsen saaliiksi tämän sisarusten silmien edestä. Tapaukset johtivat kiihkeään kansanliikkeeseen, jonka voimin Varsinais-Suomessa järjestettiin satojen (humalaisten) miesten voimin sudenmetsästysrinkejä, joiden tarkoituksena oli ahdistaa lapsia uhkaillut susilauma kiikkiin. Vaikka nämä operaatiot epäonnistuivat surkuhupaisasti, ne saivat ylenpalttisesti huomiota lehdistöltä. Ulkomaisen lehdistön tarttuessa aiheeseen tuttu ja turvallinen luonnonsuojelijasetä Zachris Topeliuskin peräänkuulutti susien eliminointia suomalaisten maineen pelastamseksi. Suomea valtiona ei tuolloin vielä edes ollut, mutta syn-

37

tymättömän kansakunnan heikko itsetunto kärsi kovin ulkomaisen lehdistön aiheeseen liittyvästä ruodinnasta, ja fennomaanit vaativat nopeaa tilanteeseen puuttumista.

Surmien takana oli parhaan tiedon mukaan ainoastaan yksi susinaaras, ja tapahtumien syitä on siksi hieman vaikeaa analysoida.

Yksi tekijä voi olla, että innokkaasti metsästetystä Varsinais-Suomen hirvikannasta ei riittänyt saalista alueen susille. Sekä susien että hirvien kannanhoito oli tuolloin toki vaikeaa, mutta susi tuskin oli tilanteen ainoa syypää. Lastensurmien herättämälle susivihalle oli kansan mielissä valmiiksi tilaa, sillä vainot olivat saaneet alkunsa jo paljon aiemmin – 1400-luvulla annetussa maalaissa suden vainoaminen oli määrätty kansalaisten velvollisuudeksi, ja tapporahoja jaettiin vuosisatojen saatossa auliisti. Voimakkaan reaktion taustalla oli myös maatalouden etu: sudet söivät ikävästi riistan vähetessä myös karjaa ja koiria, ja tunkeutuivat siten liiaksi ihmisen reviirille. Surmat tarjosivat oivan syyn häiriköiden eliminointiin. Seuraukset olivat susille joka tapauksessa kovat: tulevien vuosikymmenien aikana susi metsästettiin lähes sukupuuttoon Suomesta, ja kanta alkoi vähitellen palautua vasta 1990-luvulla.

Surmien vaikutusta voi havainnollistaa suden maineen vertaaminen karhuun: vaikka karhu on ollut suden kaltainen uhka niin kotieläimille kuin karjallekin, siihen liittymä kuvasto suomalaisessa kansanperinteessä on huomattavasti myönteisempi suteen verrattuna.

TEEMA

Susivihan taustalla onkin ihmisen levittäytyminen susien luontaiseen elinympäristöön ja siten susien elinpiirin rajoittuminen.

Sudet nähtiin ongelmana, koska ne veivät muun ruuan puutteessa ihmisten karjaa ja toisaalta verottivat metsästyssaaliita. Nykyäänkin argumentit susia vastaan liittyvät metsästykseen: susia on syytetty hirvikannan pienentymisestä eli metsästäjien riistan vähenemisestä tietyillä alueilla.

“

Suden tunkeutuminen ihmisten ja kulttuurin alueelle nähdään epäluonnollisena

Toinen ongelma on harrastukselle olennaisten metsästyskoirien turvallisuus, sillä susia pidetään uhkana erityisesti ihmisen parhaalle ystävälle. Sudet surmaavatkin vuodessa muutamia kymmeniä koiria, sekä metsästys- että lemmikkikoiria. Molempia ajatuksia värittää antroposentrinen maailmankuva, jossa luonto on olemassa ihmisestä erillään ja tätä varten. Susi ei vaikuta sopivan maskuliinista valtaa korostavaan metsästyskulttuuriin tai sen ajatukseen ihmisen vallasta luonnon ylitse.

Suden tunkeutuminen ihmisten ja kulttuurin alueelle nähdään epäluonnollisena. Kun aikanaan laissa käytettiin sudesta ilmaisua vahinkoeläin, nykyään taajama-alueille tulevia susia nimitetään häirikkösusiksi.

Susi mielletään villiin, myyttiseen luontoon kuuluvaksi eläimeksi, ja sen ilmestyminen ihmisen alueelle on häiriö modernissa luonnon ja kulttuurin tiukassa kahtiajaossa. Käytännössä Suomessa ei enää ole haja-asutuksen ja ympäristön hyötykäytön vuoksi suden tarvitsemia laajoja erämaa-alueita niin, että suden ja ihmisen kohtaamiset pystyttäisiin täysin välttämään – siksi ei olekaan yllättävää, kun susi sattuu joskus kiinnostavien hajujen perässä eksymään asutuksen lähelle.

Tällä käytöksellä susi haastaa oletuksen ihmisen täydellisesti hallitsemasta luonnosta.

Toisaalta susipolitiikassa sudella itsellään ei ole toimijuutta, vaan sen olemassaolo riippuu yhteiskunnan päätöksistä; kaupunkiin tunkeutuneen suden kaato on myös ihmisen keino palauttaa valta-asemansa.

Susikeskustelu teki cameo-roolin myös EU-vastaisuuden ensivaiheissa. Kun Suomi alkoi lähestyä unionin jäsenyyttä, syntyi paine Suomen ympäristöpolitiikan yhtenäistämiseksi eurooppalaisten käytäntöjen kanssa. Tämän vuoksi jouduttiin näkemään yhä enemmän vaivaa, jotta susien erityisasema ja metsästys saatettaisiin edelleen sallia, ja suojeluehdot tiukkenivat.

1800-luvun jälkeen susikysymys on kehittynyt maaseutua ja kaupunkia jakavaksi kiistaksi, joka asettaa vastakkain susialueilla asuvat metsästäjät ja pelokkaat lapsiperheet sekä kehä kolmosen sisäpuolella asuvat vihreät kaupunkilaiset, joista susien pelkääminen on järjetöntä. Kun liian vähälukuisina nähdyt kaatoluvat ja pyyntikiintiö määritellään pääkaupunkiseudulla, maakuntienasukkaat vihastuvat viherpeukaloiden susirakkaudesta. Jos L4uonnonvarakeskuksen laskelmat ja susialueilla elävien ihmisten käsitykset kannan määrästä eivät täsmääkään, tekee metsästäjien mieli ottaa ohjat omiin käsiinsä. Näin jotkut ovat myös tehneet: on tapauksia, joissa paikalliset ovat tahallisesti houkutelleet susia toistuvasti taajamaan raatoja taktisesti sijoittelemalla, jotta saisivat alueen susilaumalle nopeammin kaatoluvan. Lisäksi 1800-luvun lastensurmien kaiut kuuluvat yhä joidenkin paikkakuntien reaktioissa susien läsnäoloon, kun joissain Länsi-Suomen kunnissa on ryhdytty järjestämään lapsille koulukyytejä susien pelossa. Susi lapsien syöjänä on iskostunut kulttuuriseen kuvastoon sen verran tiukasti, etteivät tilastot voi vakuuttaa toisin.

38

TEEMA

Tekijöitä keskustelussa ovat niin modernin yhteiskuntakäsityksen ja antroposentrisen maailmankuvan kaltaiset ilmiöt, kuin toisaalta maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelu ja epäluottamus valtion instituutioiden asiantuntemusta kohtaan. Hieman yli parinsadan suden kantaa verotetaan vuosittain kymmenillä kaatoluvilla – luku on kannan kokoon suhteutettuna melkoisesti suurempi kuin metsästyskoirien suuruudeltaan samaa tasoa olevat kuolinluvut.

Monien mielestä susia saisi olla paljon vähemmänkin, sillä niihin liittyvät pelot ovat ihmisten arjessa todellisia.

näyttäytyy villin luonnon eksoottisena symbolina, on se susialueella asuvalle ihmiselle osoitus luonnon hallitsemattomuudesta ja vaarallisuudesta, ja suteen kulttuurillisesti iskostetut negatiiviset käsitykset tulevat todellisiksi. Yksilöä susikiistasta ja siihen liittyvistä tunteista ei tulekaan syyttää, sillä sen taustalla on jotain suurempaa: modernin yhteiskunnan hyötykeskeinen suhtautuminen ympäristöön ja tämän aikaansaama luonnon ahdinko. Helppoa ratkaisua kireänä jatkuvaan kiistaan ei ole, vaan avaimena olisi laajempi ihmisen ja ei-inhimillisen luonnon suhteen uudelleenneuvottelu. P

Näin kokemukset ja etäältä tehdyt viranomaispäätökset joutuvat helposti törmäyskurssille. Siinä, missä kaupunkilaiselle susi

Teksti: Sini Tahvonen Kuva: Markus Patomo

39

IRTAIMISTO

Näen punaista — Valtsikan punaista

#haalarigate Teksti: Otto Hormio Kuvitus: Icons8, Yupik, djvstock2

Keskustellaanpa seuraavaksi aiheesta, joka on punainen, tunteita herättävä ja katkeran maun jälkeensä jättävä. Ja ei! Kyseessä ei ole yhiksen alumnia vituttava kyykkypunkku alumnisitseillä, vaan HAALARIGATE! Kuten varmasti jokainen Valtsikan niin virallisia kuin epävirallisia somekanavia seurannut tietää, ovat viime syksyn fukseille hankitut haalarit, ja päätös olla jakamatta niitä, herättäneet useissa henkilöissä tunteita. Siinä on kyllä mielenkiintoinen paradoksi, kun jouluna lapsi saa hepulin pehmeästä paketista niin nyt aikuisiällä sen puuttuminen saa fuksipalleron käyttäytymään kuin mikäkin uhmaikäinen kauhukakara.

Haalarithan johtaa juurensa sieltä, mistä kaikki suomalainen opiskelijakulttuuri on matkinut kaiken suhteellisen järkevän toimintansa eli sitsit, speksit ja vapun. Eli siis Ruotsista. Ja ei.

Approt ja risteilyt ei ole missään määrin järkeviä tapahtumia. Ensimmäisessä maksetaan osallistumismaksu tapahtumaan, jossa voidaan kierrellä mahdollisimman monessa baarissa keräämässä leimoja, jotta saadaan mahdollisimman korkea arvosana haalarimerkkinä. Eli siis maksetaan siitä, että voidaan ostaa shotteja ja palkinnoksi saadaan yksi kappale lisää ommeltavien lätkien listalle sekä ihan helvetillinen darra. Ja toisessa yritetään löytää merenkäyn-

nin keinuntaan tasapaino oman kännikäynnin kautta. Eikä se jää vaan yhteen, vaan usein se tehdään kahtena päivänä putkeen ja sen jälkeen on viikon huono olo johtuen puoliksi darrasta ja puoliksi merenkäynnistä. Ei taida olla mitään muuta tapaa, jolla kuvailla suomalaisen opiskelijakulttuurin täysin itse kehittämää saavutusta kuin nämä kaksi alkoholin täyteistä tapahtumaa. Paitsi ehkä kossuviesti.

Oli sitten vappu, approt tai risteily niin haalarit kuuluvat vahvasti kaikkiin näihin tapahtumiin, kuten muuhunkin opiskelijaelämään Suomessa.

Haalarit rantautuivat Suomeen aluksi Otaniemeen ja sieltä myöhemmin käytännössä koko Suomeen. Lähes jokaisella opiskelijajärjestöllä tai -killalla on omat haalarinsa ja niillä on omat värit, tunnukset ja muut yksityiskohdat. Lisäksi jokainen opiskelija voi tehdä omasta haalaristaan omanlaisensa erilaisten haalarimerkkien ja muiden härpäkkeiden kautta. Pakko sanoa, että siinä on kyllä jotain kummallista, kun akateeminen henkilö kuljeskelee ja riehuu ns. ”hitsaajan” vaatteisiin pukeutuneena. Onkohan Svenssonin teekkarit yrittäneet peitellä omia tekojaan pukeutuneena valeasuihin vai onko tässä sittenkin jäänyt jokin epäselväksi jäänyt piilovittuilu päälle, josta kukaan ei ota enää selkoa.

40

IRTAIMISTO

Valtsikassa on vain yhdenlaiset haalarit ja ne ovat punaiset. Niiden hankinnasta ja jakamisesta vastaa Valtsikan fuksitoimikunta eli FTK, joka on alunperin perustettu 2010. Tuolloin Kannunvalajien hallitus pohti tapaa saada tehostettua fuksitapahtumiaan ja tämä ratkaisu nähtiin vapauttavan taakkaa Kannun ja tuutoreiden harteilta. Kuulostaa aika pahasti omien hommiensa nakittamiselta muille, mutta siinä on myös järkeenkäyvä idea. FTK:n toiminta on täysin fuksien hallinnoimaa, fuksien järjestämää ja fukseja varten.

Fuksitoimikunnan jäsenen toimikauden kaari on seuraavanlainen. Aluksi haetaan into pinkeänä toimikuntaa, kun kaikki on uutta ja haluaa päästä tekemään. Sitten tämä unelma toteutuu ja kaiken innon seassa odotetaan perehdytyksien loppumista, jotta päästään kunnolla pöhisenään, aloittamaan toiminta ja ystävystymään uusien toimikunnan jäsenien kanssa.

Ensimmäisessä tapahtumassa eli usein Halloween-bileissä kova totuus tapahtumien järjestämisestä tulee päin näköä, kun tölkit sekä roskat ovat levällään Kuppalassa ja paikkojen järjestämisessä kestää sen verran kauan, että jatkopaikalle siirtyminen tapahtuu toivottoman myöhään. Tämä myös näyttää mahdollisesti uuden luonteen toimikunnan jäsenissä ja heidän motivaationsa olla yhtä aktiivisesti mukana saattaa kokea kolauksen. Tapahtumia tulee, kuten sitsit ja ratikkarisse, mutta yritys täyttää fuksien pohjattoman himon saada omia tapahtumia on kuin yrittäisi sammuttaa tulipaloa bensalla.

Uuden lukuvuoden alussa pääsee mainostamaan miten ”hauskaa” ja ”riemastuttavaa” toiminta FTK:ssa on ja siitä saa paljon ”hyviä” muistoja. Kun uudet toimijat on perehdytetty, voi huokaista helpotuksesta. Vastuu on annettu eteenpäin ja oma fuksiajan naiivius on vaihtunut puhtaaseen kyynisyyteen.

Yllä esitetty kuvaus FTK:ssa olemisesta on ehkä hieman samalainen kuin ajatus Limeksen approilla pääkallomerkin saavuttamisesta pelkillä shoteilla. Aluksi tuntuu hyvältä idealta, mutta mikä helvetin järki sen 24. juomisessa oikeen oli!? Tosin tämän vuoden FTK on joutunut toimimaan sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat vielä entistä surkeammat. Jos tätä FTK:n

41

vuotta vertaisi approreissuun, olisi silloin joutunut kiireessä juoksemaan maratonin, jonottanut tunnin jokaiseen baariin samalla kun vettä sataisi vaakasuunnassa päin näköä, vessahätä olisi iskenyt ennen tapahtumaa, seuraavana päivän aamuna tentti eikä missään vaiheessa voisi juoda vettä.

Koronapandemian tilassa FTK ei ole pystynyt järjestämään perinteisiä lähitapahtumia, vaan se on joutunut tekemään toimintaansa täysin etänä. Samassa tilanteessahan ovat myös kaikki Valtsikan järjestöt, mutta FTK:n osalta se ikävintä on, että se vaikuttaa fuksien muistoon fuksivuodesta, jota usein pidetään sinä ”kaikista parhaimpana vuotena yliopistossa.”

Yhden asian tämäkin FTK on onnistunut toteuttamaan eli haalarien hankkimisen. Haalarit onkin yksi asia, minkä kautta lähes jokainen fuksi on ainakin kosketuksissa FTK:n kanssa. Joka vuosi FTK hankkii noin reilu 300 Valtsikan punaista haalaria keräten siihen sponsorit, tekemällä tilauksen ja lopuksi jakaa ne fukseille. Nykyinen FTK on tähän mennessä hoitanut kaikki muut haalareihin liittyvät tehtävät paitsi yhden. Sen ainoan, mikä oikeastaan fukseja kiinnostaa. Eli siis jakamisen.

Haalarit saapuivat Uudelle ylioppilastalolle tammikuun puolivälissä, mutta koronarajoituksien vuoksi niitä ei päätetty jakaa. Jakotilaisuuden järjestäminen ei olisi turvallista eikä myöskään vastuullista. Tämä on täysin totta, jos katsoo tartuntamääriä Helsingissä alkuvuonna 2021.

Mikä siis kiikastaa? FTK käyttää Valtsikan järjestöjen tapaan tiloina Kannuklusteria, joka HYYn omistama järjestötila. HYY on antanut tiukat rajoitukset tilojensa käyttöön ja näissä saakin suorittaa ainoastaan välttämättömiä toimia, kuten tavaroiden hakua sekä lakisääteisten yhdistysten kokouksen pitämisen, joissa paikalla ovat vain välttämättömät henkilöt ja kuuden hengen maksimikiintiö sekä kahden metrin turvavälit toteutuvat. Näihin vedoten FTK, jätti haalarit Uudelle ja alkoi odottamaan tilanteen paranemista. Samalla toimikunta lähetti laskun haalarin tilanneille fukseille, joka oli 13,80€. Laskun eräpäiväksi asetettiin tammikuun 25. päivä. Maksu kyllä tuli, mutta tuottea ei näkynyt. Eihän siinä voi mitään ongelmaa tulla...

IRTAIMISTO

Varmasti aluksi suurin osa fukseista ymmärsi täysin, että jakaminen ei vain onnistu ja he voisivat odottaa tilanteen normalisoitumista, kun rokotuksetkin oli jo aloitettu. Kuitenkin tilanteen pitkittyessä ja pahentuessa alkoi fuksien riveissä kuulumaan toisenlaisia mielipiteitä.

Aluksi Jodelissa @valtsika-kanavalla alkoi kuulumaan muutama tyytymätön kannanotto, siitä kuinka FTK ei ole tehnyt mitään haalarien jakamisen edistämiseksi. Tämän jälkeen alkoi nousemaan syytöksiä, joiden mukaan FTK oli kavaltanut fuksien rahat eikä ollut ikinä hankkinutkaan haalareita. Syytökset nousivat entistä pahemmiksi ja teekkarit ryntäsivät paikalle, jolloin Haalarigate oli valmis alkamaan!

Gate skandaalien nimi juontaa 1970-luvun Yhdysvaltojen Watergate skandaaliin, jossa republikaanien agentien murtautuiminen olleeseen demokraattien vaalitoimistoon Watergate hotellissa johti lopulta presidentti Nixonin eroon. Tämän jälkeen myöhemmät skandaalit ovatkin saaneet -gate liitteen peräänsä. Esimerkiksi Suomessa Jäätteenmäen Irak-gate, Vanhasen lautakasagate ja Valtsikan ”Missä Moodi ja Dilemma” -gate. Usein -gate liite siis tulee tilanteessa, kun jonkun toiminta on aiheuttavat skandaalin, mutta tässä gatessa skandaalin on aiheuttanut tekemättömyys.

Täytyy ymmärtää, että me suomalaiset ollaan ämpärikansaa. Me voidaan mennä jonottamaan kilometri tolkulla kaupan eteen, jotta saadaan ilmainen ämpäri ja vielä kahvipaketin päälle.

Jos tämä ei toteudu, vaikka näin on luvattu, menee koko kansakunta sekaisin ja nousee barrikadeille. Tätä todennäköisempää tapaa saada massat liikkeelle ja aloittamaan vallankumousta ei ole.

Jokaisella valtsikalaisella on oma kohokohta fuksivuodelta. Se voi olla esim vappu, VOOn risse tai itsarisillis. Vuoden 2020 fukseilla ei ole kokemusta näistä mistään. He ovat käyneet kohta yhden lukuvuoden zoom-yliopistoa ja luentojen jälkeen osallistuneet etätapahtumiin.

Ainoa heitä yhdistävä tekijä aikaisempiin saapumiseriin on haalarien tilaaminen. Jokainen haalarin omistava muistaa, kuinka hienoa oli laittaa omat haalarit ensimmäisen kerran jalkaan, laittaa merkkejä kiinni ja mennä ne päällä tapahtumaan. Kun näiden asioidenkin toteutuminen on myös estetty fukseilta, on ymmärrettävää, että heitä harmittaa. Se ei kuitenkaan selitä sitä, miksi täytyy käyttäytyä kuin teek(Kari), joka huutelee Jodelissa asiattomia kommentteja?

Jodelin @valtsika -kanava on Haalarigaten seurauksena ollut elävämpi kuin pitkään ai

42

IRTAIMISTO

kaan. Harkkapaikoista, hakuvinkeistä Valtsikaan sekä kurssivinkkien lisäksi on jatkuvasti ilmestynyt päivityksiä, jossa haukutaan FTK:n aikaansaamattomuutta, todistusvalintaa sekä kuinka vanhat voivat laittaa omat haalarinsa myyntiin ja saada siitä rahat takaisin korkojen kera. Muutama trolli ja pari Karia on saanut aikaan Jodelissa sen, että toksisen sovellusalustan kanava on muuttunut akateemisesta kaatopaikasta hetkittäin Tšernobyliksi. Ja nää tekijät on vielä oikeesti korkeakouluopiskelijoita.

Paskapostaus johtuu varmasti monesta syystä. Joitakin harmittaa se, että ovat maksaneet tuotteesta, jota eivät ole saaneet. Joitakin kateudesta, sillä monella muulla fuksilla on jo omat haalarit, sillä näiden hankintaprosessi on mahdollistanut niiden nopeamman saamisen. Asian ulkopuolisia on huvittanut tilanne ja ovat halunneet naljailla fuksien ”suurella ahdingolla”.

Ja jotkut vaan nauttivat paskapostaamisesta eli tykkäävät elää paskan keskellä.

FTK on työskennellyt koko lukuvuoden hankalissa olosuhteissa ja on myös muistettava, että haalarivastaava on se viimeinen pesti, jonka yksikään sen jäsenistä haluaa saada. Puheenjohtajistoon halutaan, koska saa johtamiskokemusta; tapahtumavastaavaksi halutaan, koska bileiden järkkääminen kuulostaa hauskalta; ja ehkä juuri ja juuri halutaan viestintätiimiin, koska viestintätehtäviin tästä laitoksesta kuitenkin ties kuinka moni suuntaa elämänsä aikana. Haalarivastaavuus on käytännössä aina viimeisenä toiveista ja se voi tuntua enemmän pakotetulta kuin halutulta tehtävältä. Halusi tai ei FTK:n jäsen hankkia haalareita, on se toimikunnan tehtävä ja se on tiedostettu hakiessaan jäseneksi.

Muun toiminnan ollessa hiljaisempaa, on FTK:n jäsenillä ollut tänä vuonna käyttää normaalia enemmän aikaansa ja muita resursseja haalarien hankintaan. Koronan jäljiltä sponsorit ovat varmasti kiven alla, sillä yrityksillä on vähemmän käytettävissä olevaa rahaa kuin jo suunniteltuun mainontaan. Nykyinen FTK on tässä onnistunut, sillä haalarit on saatu tilattua, eivätkä ne ole edes juurikaan aikaisempia vuosia kalliimmat. Erittäin hyvä saavutus porukalta, joka muodostuu pelkästään fukseista.

Saapumisaika on noin puolitoista kuukautta myöhemmin kuin normaalisti, mutta mihin

43

kukaan oikeasti olisi tarvinnut haalareita tuon ajanjakson välillä. Live-tapahtumia ei ole ollut eikä myöskään tullut sen jälkeen.

Silti FTK ei suoriudu tästä täysin puhtain jauhoin. Aivan käsittämättömän suureksi kynnykseksi on koettu se, että haalarit ovat Uudella eikä sille asialle voida mitään. Ihan kuin Uuden tilat olisivat jokin koronalinko, johon astuessaan sisään täytyy laittaa sekuntikello päälle, että ehtii ulos alle minuutissa, ettei vain saisi tartuntaa. Tai sitten Uusi niin kovasti lukittuna ja sinne pitäisi anoa jokin kulkulupa erittäin korkein perustein ja käsittelyssä kestäisi viikkoja. Tai sitten Uudelle pitäisi murtautua ja sisään pääseminen vaatisi Ocean’s -elkuvasarjan tasoisen tiimin ja suunnitelman. Näin ei kuitenkaan ole. Haalarit ovat Kannuklusterin tiloissa, joihin pääse FTK:n hallussa olevilla kulkuluvilla.

Haalarit voisi siis milloin tahansa hakea ongelmitta, jonka jälkeen jaon voisi toteuttaa jollakin suunnitellulla tavalla.

Paskanmyrskyn jatkuttua jo jonkin aikaa päätti Kannunvalajat puuttua siihen. Se ilmoitti käytännössä samat asiat, mitä FTK eli haalareita ei voitaisi jakaa ennen kuin rajoituksia alettaisiin laskemaan ja ihmisten tapaaminen olisi turvallisempaa. Kannun väliintulo rauhoitti hetkeksi tilannetta ja samalla kevensi FTK takkaa, sillä loppujen lopuksi FTK on Kannun alainen toimikunta. Näin siis Kannu ilmoitti seisovansa FTK:n päätöksen takana ja ottavansa vastuun tilanteesta. Tästä lähtien Kannu siis päättäisi haalarien jakamisesta ja tästä lähtien Kannu olisi paskamyrskyn kohteena. Se ei tosin ensimmäinen kerta ja jokainen entinen Kannuvalajien hallituksessa ollut tietää, että: ”do or do not — there is shit storm.”

Jodel oli hiljaa hetken, mutta Haalarigate palasi takaisin ja vielä isompana. Tyytymättömyys Kannun päätökseen oli kasvanut vapun lähestyessä ja varsinkin maalis-huhtikuun viikonloppujen iltoina trollaajat, valittajat, humalaiset Karit, turhautuneet, kaikista edellä olevista turhautuneet täyttivät @valtsika-kanavan päivityksillään. Ilmeisesti jotkut fuksit kuitenkin löysivät paremman tavan ottaa kantaa ja ottivat yhteyttä Kannuun, jonka palautelomake on ilmeisesti täyttynyt nopeammin, kuin itsarisilliksen paikat ensimmäisellä minuutilla ilmoitusajan auettua.

IRTAIMISTO

Kannu on perustellut myös, että haalarien postittaminen olisi kallista. No ei 300 haalarin postittaminen ilmaista ole, mutta jos vastaanottajalta laskutetaan postimaksut, postittaja pyytää kulukorvaukset Kannulta ja näin Kannu ei koe muuta kuin ehkä palvelumaksuista johtuvia tappioita. Haalareita on toki paljon ja postittaminen vie aikaa, mutta jos koko Kannu ja FTK lasketaan yhteen, on heitä 23 ja näin haalareita on postittavana reilu 13 per henkilö. Tietenkin nyt postittaminen ja maksun pyytäminen voi olla vaikeaa, kun on aikaa kulunut ja tälle linjalle on lähdetty. Hieman jälkiviisaana voi kuitenkin todeta, että olisiko pitänyt miettiä vähän laajemmin? Lisäksi täytyy vielä sanoa, että jos tämä kuulostaa järjestötoimijalta rankalta niin odottakaa vaan, kun tapahtumia alkaa taas tulemaan.

Kannua on helppo haukkua, sillä harva valtsikalainen tuntee sen hallituksen jäseniä kovinkaan hyvin. Sen jäsenistä moni on toki tuttu entisenä tuutorina, speksaajana tai ainejärjestön hallituslaisena. Silti nämäkin henkilöt ovat jääneet monelle tuntemattomiksi. Jotkin heistä saattavat olla tuttuja jollekin vuosikurssille tai koulutusohjelmalle, mutta näitä on Valtsikassa useampi. Palautelomakkeen voi täyttää nimettömänä, mutta kynnys ottaa yhteyttä hallitukseen on korkea, sillä loppujen lopuksi Kannun on jäänyt koronan jälkeen hyvin vieraaksi. Viestintää on tapahtunut esimerkiksi sähköpostilistan viikkokirjeiden kautta, mutta usealla tavalla Kannun viestintä on ainejärjestöihin verrattuna passiivisempaa, joista esimerkkinä postauksien puute naistenpäivänä ja VOO-päivänä. Kannusta voi normaali valtsikalainen saada sellaisen kuvan, että sitä ei kiinnosta nämä asiat tai sen toiminta on todella passiivista, mitkä eivät pidä paikkansa. Tällä hetkellä se esimerkiksi tekee toimia paremman edunvalvonnan, uuden laulukirjan ja VTM-messujen eteen, mutta näistä ei saa tietoa muuten kuin pöytäkirjojen kautta.

Siispä vuoret ovat korkeita ja Kannu kaukana.

Kokouksissaan Kannu on käsitellyt useamman kerran haalarien jakoa. Viime aikoina niin esityslistassa kuin pöytäkirjassa on Haalarigate esiintynyt jopa nimellä. Kannu siis ei vain tehnyt termistä virallista, vaan teki samalla ehkä osittain ajattelemattomankin tunnustuksen. Se myönsi, että kyseessä on skandaali. Ehkä osittain tästä ja kovemmasta painostuksesta 13.4.

pidetyn kokouksen jälkeen Kannu ilmoitti, että haalareita aletaan vihdoin jakaa. Tartuntaluvut ovat vähentyneet ja riskiryhmäläiset on pian rokotettu, joten jakaminen on myös nyt turvallisempaa ja hyvällä tuurilla kaikki halukkaat saavat tilaamansa haalarit jo ennen vappua. Näin ollen kaikki saattavat olla tyytyväisiä. Fuksit saavat haalarit ja voivat ottaa ne päällä kuvan peilin edessä. Kannu ja FTK voivat huokaista helpotuksesta ja valmistautua kesälomalle. Ainoastaan Karit ovat tyytymättömiä, sillä heidän täytyy löytää uusi ilkkumisen kohde.

Kohun laskeuduttua olisi ehkä syytä alkaa miettiä kehitysideoita tulevaisuutta varten.

Kuinka Kannu olisi enemmän Valtsika-yhteisön ydin eikä vain sen kuori? Voisiko FTK:ssa tehdä rakenteellisia muutoksia, että sen toiminta olisi mieluisampaa jäsenilleen? Voisiko haalarien hankkimista parantaa tulevaisuudessa? Kuinka saada jatkossa maksettu tuote tilaajansa luokse? Kuinka voisi jaksaa Kareja paremmin?

Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole vielä kunnollisia vastauksia. Ehkä niihin saadaan tulevaisuudessa vastaukset. Tai sitten ehkä ei saada, kun tilanne normalisoituu, tapahtumia alkaa taas tulemaan sekä toimijat vaihtuvat ja asiat unohtuvat. Ehkä järjestötoiminnan tarkoitus ei vain aina ole olla hauskaa. P

44

IRTAIMISTO

1918 Helsinkiin Nousi lyhty palamaan Luokka nousi kapinaan Sen jäljiltä löytynee vieläkin luotien reikii

Siis lipettiin Tahtoivat karkuun Pietariin Huonosti kävi kuitenkin Ja koko joukko joutu la pelto Fellmaniin

Leninii Taisin silloin rakastaa Mut se ei pystynyt meitä auttaa Oli mielessä muuta likaa omaa kahakkaa

Meidät piti jakaa kahtia...

Herättiin Oli Vaasas muitakin Niil oli pyssyt vieläkin Otti kaikilta aseet ihan niin kuin kuuluikin Ihailin Silloin Saksaa kadehdin Hänen armeijansa halusin Hankoniemen luona sen joukot nousivat maihin Meidät piti jakaa kahtia Meistä tuli lahtareita Punakaarteja, porvareita Sodan raakalaisia, hirmutekijöitä Meistä tuli kommareita Kaartilaisia, jääkäreitä Mut tänään voidaan kaikki olla kavereita C. G. E. Miehen karisma kultainen Omaisi sankarin maineen Jos ei ois kännipäissään käskenyt ampumaan

Sanoitus: Otto Hormio

45

Kun tästä koulus luettiin Jokaiselta puolet kysyttiin Mitä kauemmaksi vartutaan Sitä väljemmiksi muututaan Enkä minä ainakaan Kumpaa puoleen kuulukaan Tänään kun katson ihmisiin Kukaan ei sovi joukkoihin Kaikkiahan me suomalaisii ollaan Meidät piti jakaa kahtia...

Todeten Hommasta jälkeen vuosien Sodas kouli tuhansii kärsien ”Oli paska juttu”, nyt muuta sanoa osaa en

IRTAIMISTO

Yön Berliini KitKat on Berliinin tunnetuimpia seksi- ja fetissiklubeja. Kuva: Flickr / Wolfgang Sterneck

Teksti: Valpuri Alanen

B

erliinin klubikulttuuri on maailmankuulua. Kristityn, puritanistisen, tehokkaan ja täsmällisen maan pääkaupungissa juhlittiin antaumuksella jo yli 100 vuotta sitten. Vaikka historian narratiiveissa useimmin korostuu Weimarin tasavallan alkutaipaleen sisäpoliittiset kiistat, Berliinissä osattiin myös nauttia rauhan tuomasta vapaudesta. Yöelämä tarjosi jo silloin tilaa ja mahdollisuuksia kaikenlaisille ihmisille: sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille, köyhille ja rikkaille. Ihmiset eliitistä alamaailman roistoihin pääsivät juhlan humuun. Nyt ajan henkeä voi tunnelmoida suoratoistopalveluiden välityksellä. Jokainen Babylon Berliniä katsonut muistaa Moka Efti -ravintolan legendaariset tanssikohtaukset, samppanjaputouksen ja klubin punertavat kellaritilat, joiden työntekijöiltä rikkaat juhlijat ostavat seksiä.

Vapaamielisyys ja moninaisuus ovat yhä kaupungin juhlakulttuurin ytimessä, vaikka saksalainen yhteiskunta on sadan vuoden aikana käynyt läpi useamman mullistuksen. Historiallisista tapahtumista kaikkein selvimmin yöelämään vaikuttaa yhä Saksojen yhdistyminen, jonka seurauksena jaettu Berliini kurottiin yhdeksi. Entisen Itä-Berliinin alueella oli tyhjillään valtavia tehdashalleja, joita vallattiin erityisesti teknojuhlien tapahtumapaikoiksi. Esimerkiksi Berghain, jonka asema teknoskenessä nykyään lähentelee instituutiota, on perustettu vanhaan voimalaitokseen.

Teknon asema on vakiintunut viimeisten vuosikymmenien aikana kaupungin juhlimiskulttuurin perustaksi. Teknoklubeilla on oma

kolea, rosoinen ja ihailtu maineensa, jonka perässä matkustetaan Berliiniin ympäri maailmaa. Klubiturismi on muuttanut teknokulttuurin olemusta, ja vaihtoehtoklubit, jotka ovat tarjonneet tilaa esimerkiksi homoille ja muille vähemmistöille, ovat muuttuneet valtavirran matkakohteiksi. Toisaalta Berliinin teknobileitä määrittää yhä suvaitsevaisuus, queeriys ja seksipositiivisuus.

Klubeilla vallitsee tarkka koodisto. Ihmiset pukeutuvat mustaan, nahkaan, metalliketjuihin, lateksiin – tai jättävät osittain pukeutumatta.

Juhlijan olemus on merkittävässä osassa, sillä klubeille sisäänpääsy ei ole taattua. Ovilla odottavat kylmäkasvoiset portsarit, jotka mielivaltaisen oloisesti päättävät, ketkä jonottajista päästetään juhlimaan. Tiukan ovipolitiikan avulla pyritään ilmeisesti säilyttämään aitoa teknotunnelmaa, mikä sinänsä on mahdotonta.

Teknon juuret ovat Detroitissa mustien kulttuurissa. Se ei Berliinin juhlissa juuri näy.

Yöelämä on lopulta harhaanjohtava käsite. Juhlat jatkuvat pitkälle seuraavaan päivään, läpi viikonlopunkin. Huumeet kuuluvat erottamattomasti kulttuuriin, vaikka laittomia ovatkin.

Harva jaksaa pelkän kofeiinin tai alkoholin voimalla purkaa patoutunutta energiaa välkkyvissä valoissa, bassonjytkeessä ja savukoneen udussa.

Tällä hetkellä klubikulttuuri on koronan vuoksi vain muisto menneestä ja odotus tulevasta.

Legendaarisesta tekno- ja seksiklubi KitKatista on tullut koronatestauspaikka. P

46

P