Issuu

Tulou aigu vie muga elämmö, gul´ankal kuudamalla ajammo, kalitat huondeksella paistammo,

bil´etat Petroskoilla

ostammo

-Ivan Ivanovich Levkin, Petroskoi

PIENI PUUKELLO 4 5 6 10 13 14 15 18

4/2021

Pääkirjoitus Q-palsta Fuksivuosi 2.0 Kotiinpaluun aika Tulevan kevään tapahtumia Sananlaskuja Kitteeltä Senioripalsta Kirjoittajaksi Puukelloon

pääkirjoitus Viikonloppuna istuin ystäväni autotallissa pikkujouluissa vitsaillen kolmekymppiselle kaverilleni hänen vanhasta iästään ja siitä miten nuori olen. Olenhan huimat viisi vuotta nuorempi kuitenkin. Tulimme tulokseen että 30v on uusi 20v, eläkäämme nuoruutta nyt ja sun muut kliseet, joita ikäkriiseilevät, nuoruutta romantisoivat ihmiset hokevat. Puheissa piilee kuitenkin totuus, sillä minusta tällä hetkellä parasta on nuoruus, ja ennen kaikkea sen eläminen, juhlistaminen ja kokeminen. Kokemusten jakaminen. Puhuminen. Vertaistuki. Sosiaaliset kontaktit ovat välttämätön osuus tätä elämyspakettia, ja on ollut riemu minun, meidän ja ennen kaikkea lasten kannalta että tämä kaikki on ollut taas hiukan helpommin saavutettavissa viime aikoina. Tulevana opettajana kauhistelen varmasti loppuelämäni, että koronan takia koulut jouduttiin sulkemaan.. Kuten Maija Vilkkumaa sanoi Vain Elämäässä, se on hirveää ja surullista. Koronatilanteen pahetessa taas joulua kohden, mielen valtaa pieni synkkyys siitä, ettei tiedä mistä karsitaan seuraavaksi. Toivon todella että tilanne helpottuu ja Osakunta pysyy paikkana, jonne voi tulla, mennä ja kokea. Ja ennen kaikkea, että kaikki pääsevät joulun viettoon sinne minne ikinä haluavatkaan, rakkaaseen maakuntaan tai muualle! Viettäkee hyvä joulu!

Sonja Behm, päätoimittaja

Tämä on allekirjoittaneen viimeinen Q-palsta Pieneen Puukelloon, sillä kuraattorikauttani on nyt kirjoitushetkellä jäljellä enää 27 päivää. Näin sohvalla istuessa katsellessani ikkunasta lumihiutaleiden hiljaista leijumista olisi helppo alkaa kirjoittamaan siitä, miten oma kaksivuotiskauteni oli kaikkea muuta, mitä kuvittelin, mutta tämä ei ole oikea kanava kanava purkaa omia patoutumia. Kaikista mahdollisista sanottavista asioista minulla on oikeastaan teille kaikille sanottavana vain yksi sana: kiitos. Kiitos siitä, että kuraattorikaudellani oli alku ja loppu. Vuoden 2020 alussa juh-

limme suurin menoin niin kuraattorinvaihtokaronkkaa kuin osakuntamme 115. vuosijuhlia. Nämä olivat itselleni erittäin merkityksellisiä juhlia, jonka jälkeen koitti tyhjyys. Sain kuitenkin kaudelleni myös sydäntä lämmittävän lopun. Syksyllä 2021 pääsimme jälleen kokoustamaan ja juhlimaan yhdessä, ja voi sitä riemua! Tapahtumien ja menojen paljoudesta kertoo sekin, että syyskuun alusta marraskuun lopulle minulla oli vain kaksi vapaata viikonloppua. Kiitos siitä, että olen saanut johtaa niin mielettömiä ihmisiä. Oli pandemiaa tai ei, kaikki osakuntalaiset ovat aina osoittaneet omalla osaamisellaan ja hyväsydämellisyydellään juuri sen, miksi meillä Karjalaisessa Osakunnassa on niin leppoisaa olla. Te ihmiset teette osakunnasta sen mitä se on, ja ilman teitä ja teidän panosta minullakaan ei olisi ollut osakuntaa mitä johtaa. Kiitos siitä, että olen saanut olla monta vuotta osa tätä mahtavaa yhteisöä, joista nyt kaksi viimeistä osakunnan kuraattorina. Osakunta on ollut minulle maailman tärkein paikka, josta olen löytänyt rakkaimmat ystäväni sekä puolison. Elämä olisi ollut aika paljon tylsempää, jos en olisi lähtenyt mukaan osakuntatoimintaan. Kiitos. PS. Oikein rauhallista joulua ja ihanaa uutta vuotta kaikille!

Kirsi Kauppinen, kuraattori

-palsta 5

Fuksi-

vuosi

2.0

kirjoittanut Pihla Kukkonen

Fuksivuoteni päättyi epävirallisesti joskus näihin aikoihin viime vuoden marraskuussa, kun opiskelijaelämä jäi pitkälle koronatauolle. Opiskelu toki jatkui entiseen malliin zoomissa, mutta fuksikokemus jäi kaiken kaikkiaan melko laimeaksi. Tänä syksynä olen päässyt viettämään eräänlaista fuksisyksyn korviketta, kun olemme päässeet pitkästä aikaa sitsaamaan ja tapaamaan isolla porukalla. Pitkän tauon ja eristyksen jälkeen kaikki tuntuu samaan aikaan tutulta mutta myös hieman oudolta. Ensimmäiset sitsit olivat varsin kummallinen kokemus, koska pääsimme viettämään iltaa ihmisten kanssa huolehtimatta turvaväleistä tai kasvomaskeista. Tuntui myös oudolta kaivaa esiin juhlavaatteet, jotka olivat olleet kaapissa pölyttymässä kohta kaksi vuotta. Alkukankeus katosi kuitenkin nopeasti, ja toisilla sitseillä tuntui ihmispaljous jo yhtä normaalilta kuin aina ennenkin. Muitakin elämän normaaleja menoja tarkasteli kuitenkin hieman uudesta perspektiivistä. Siinä, missä entisessä maailmassa soljui paikasta ja tapahtumasta toiseen, tuntui kaikki nyt jotenkin erityiseltä. En esimerkiksi muistanut, mi-

ten kovalla äänitehosteet voivat olla elokuvateatterissa, ja ehdin jo miettiä, voiko yhden leffan aikana saada kuulovaurion. Myös ravintoloissa ja baareissa musiikki tuntui olevan aikaisempaa kovemmalla ja ihmiset tavallista eloisampia. Yhdessä laulaminen ja tanssiminen opiskelijatapahtumissa tuntui suorastaan epäilyttävältä; saako tällaista oikeasti tehdä? Myös normaaleihin syysflunssiin on taas saanut tottua; maailma ei ole enää niin steriili kuin mihin koronasulun aikana tottui. Kahden vuoden jälkeen pikkujoulukausikin on taas käynnistymässä. Me koronafuksit saimme uuden mahdollisuuden opiskelijaelämän alkuun, mutta se klassinen kokemus taisi jäädä välistä. Pelkkä paluu opiskelijaelämään on riittänyt kuitenkin palauttamaan tietynlaisen normaaliuden tunteen, koska muistot tavallisista koulupäivistä alkavat olla jo sen verran hataria. Itse olin edellisen kerran lähiopetuksessa melkein kolme vuotta sitten abivuoden talvena, joten ei ole mikään ihme, jos koulumaailman muistot alkavat olla jo melko häilyviä. Ehkä on syytä hyväksyä se, ettei paluuta entiseen ole, mutta elämää voi siitä huolimatta taas elää täydellä teholla. Hyvää joulun odotusta kaikille!

Kotiin paluun aika kirjoittanut Elli Luukkainen

Muuttopäivä lähestyy, se on itseasiassa jo viikon päästä. Reilun vuoden kotini ollut Belgrad jää taa vielä määrittelemättömäksi ajaksi. Muutot ovat aina olleet itselleni enemmän tai vähemmän tunteellisia tapahtumia. Kaikissa elämäni asuinpaikoissa ja kodeissa on ollut jotain, mitä olen jäänyt kaipaamaan tai mikä on tehnyt niistä erityisiä. Muuttoa ja paikasta toiseen siirtymistä edeltävä lähdöntekemisen aikaikkuna on itselleni aina jotenkin vaikea. Paikasta, joka on vielä hetki sitten ollut koti, tulee työmaa, jossa pakataan ja siivotaan, heitetään tavaraa menemään ja koitetaan olla sotkematta. Tänään kävin viimeistä kertaa sokeroijalla, jonka luokse olen reilun vuoden ajan jättänyt sekä intiimialueen karvat että ainakin osan mielen päällä pyörivistä huolista - Jovana tietää elämäni päätapahtumat ja muistutti siitä, kuinka elämä kantaa ja universumi järjestää asiat niin kuin kuuluu. Sille ajatukselle nyökyttelimme myös tänään, kun totesin lähtöni olevan lähellä, enkä tiedä, koska palaisin Belgradiin tai tulisiko mahdollisuutta muuttaa tänne takaisin, mitä tapahtuu täältä löytyneelle rakkaudelle ja mihin päädyn seuraavaksi. Mietin, kuinka perusteellisesti haluan jättää hyvästit elämälle täällä, vai olisiko helpompaa vain kadota. Belgradista muuttaminen on muihin elämäni muuttoihin verrattuina erilainen. Kotikotoa lukioon muuttaminen tuntui luonnolliselta siirtymältä seuraavaan paikkaan ja elämänvaiheeseen, jota olin odottanut in-

nolla. Eikä Kesälahden koti minnekään hävinnyt – vanhempani asuvat edelleen lapsuudenkodissani ja sinne menen tämänkin reissun jälkeen hengittelemään ja toipumaan elämästä. Savonlinnasta lukion jälkeen tie vei Helsinkiin – jälleen odotettu ja luonnolliselta tuntuva muutto, mutta silti hyvästit. Todennäköisesti en tulisi enää koskaan asumaan tuossa kaupungissa ja arjelle siellä täytyi sanoa hyvästit, samoin kuin eri suuntiin lähteneille lukiotovereille ja yhdessä jakamallemme elämänvaiheelle. Helsinki oli kotini viisi vuotta ja siltä se tuntuikin. Ainoastaan ensimmäisen koronakevään jälkeen tunsin tarvetta paeta pääkaupungista ja itään. Samalla ajatukset olivat lähestyvässä Belgradiin muutossa ja alkoi tuntua, ettei Helsingillä ollut minulle annettavaa. Kesän vietin Itä-Suomessa ja nautin Kesälahdella olosta enemmän kuin koskaan aiemmin sieltä muutettuani. Älysin, miksi sinne voisi haluta takaisin. Helsinki oli helppo jättää. Ehkä siksi, etten ajatellut senkään jäävän lopullisesti taa. Tavarat jäivät kämppään tai sen ullakolle, opintoja olisi vielä jäljellä ja ehkäpä sieltä löytyisi työtäkin valmistumisen jälkeen. Lisäksi, olen jo vuosia ajatellut, että jos asun ja työskentelen joskus Suomessa, niin Helsinki on oman alani ihmiselle lähes ainoa vaihtoehto. En ole koko aikana ikävöinyt Helsinkiin. Siitä olen hieman yllättynyt. Belgrad otti minut rosoiseen syleilyynsä ja muovasi vahvemmaksi, taitavammaksi, kovemmaksi, herkemmäksi, inhimillisemmäksi, kyynisemmäksi. Tämä on yksi sydämellisimmistä paikoista, joita tiedän. Arjessa on mutkia ja raskautta, joita toimivassa, demokraattisessa ja omiaan kannattelevassa Suomessa ei ole tarvinnut kohdata. Samalla olen ollut ym-

päröity ilolla, rakkaudella ja läheisyydellä, joista toivoisin suomalaisille edes hyppysellistä. Kuvailin ystävälleni viime talvena, että välillä tuntuu siltä kuin olisin elämäni ajanut pyörää apupyörillä, mutta nyt ne apupyörät otettiin vauhdissa irti ja asfaltti vaihtuikin samalla hetkellä kuoppaiseksi hiekkatieksi. Täältä on vaikeaa lähteä. Tuntuu vaikealta jättää ympärillä ollut arki ja kaikki siihen kuuluva. Kotikatu, ystävät, kantakahvila, lempiherkut, illanistujaiset, poskisuudelmat. Samalla koti-ikävä on jäytänyt sisuksia jo tovin. En tiedä tarkalleen, missä se koti fyysisesti on, mutta kaipaan sitä rauhan, lohdun ja tuttuuden tunnetta, jota kotoa voi löytää. Vaistoni ohjaavat kokeilemaan Itä-Suomea, jospa sieltä löytyisi. Olen ikävöinyt monia asioita Suomessa. Lunta, kunnon suodatinkahvia ja kauramaitoa, puhdasta ilmaa, metsiä ja pitkiä teitä niiden keskellä. Sitä, kuinka jossain syrjässä voi kuulla kilometrien päässä humisevan liikenteen. Sitä, ettei tarvitse miettiä oleskelulupia tai rajanylityksiä. Palaan mielelläni, vaikka tiedänkin, että heti lentokentälle astuttuani suomalainen kolkkous iskee päin kasvoja ja haisee nokkaan niin, että nyrpistän nenääni. Junassa Kesälahdelle kuitenkin jo helpottanee. Sikakallis kahvi ravintolavaunusta maistunee taivaalliselta, itken lumikinosten kauneutta niiden juostessa junan kylkien viertä ja rintaan laskeutuu lepo, jota kohti olen kulkenut tämän syksyn. Kaipaan jo ihmisiä, maisemia, tuoksuja ja tunnelmia Belgradissa. Ymmärrän, että näin nyt vain on. Sieluni on revennyt ja asettunut kahtaalle niin, että aina on ikävä toisaalle.

Sananlaskuja Kitteeltä ei haittaa hevosta,

vaikka miestä morkataan

ei kiirellä kauvas ennätä ei tiijjä järven tuumia,

ennekuin köyvellä koetteloo

Senioripalsta kirjoittanut Meeri Palm

Sain valkolakin keväällä 1960. Saman nen Osakunta ja sen seniorit perustärkeivuoden syksynä aloitin opintoni Helsingin tä asioita aivan loppuun saakka. yliopistossa. Sekä ikimuistoiset vuoteni Karjalaisessa Osakunnassa. Täten ainoa osakuntamahdollisuuteni oli Karjalainen Osakunta. Ilman vastaansaPäätös Karjalaiseen Osakuntaan liit- nomisia! tymisestä ei ollut minun, se oli vain perheessämme eräänlainen selviö. Asian eri En ole koskaan ollut kovin pelokas uupuolista ei edes keskusteltu. Kuitenkin, sien kokemuksien edessä. Mutta kiivetespidin itseäni erittäin helsinkiläisenä, siellä säni ensimmäistä kertaa ensimmäiseen koko tietoisen ikäni asuneena, siellä koulu- fuksikokoontumiseeni ylös osakuntatalon ni käyneenä ja siellä valtavan ystäväpiirin rappuja tunsin vatsani möyryävän ja mieomanneena. Siis erittäin kapean näköpii- tin, että jospa kääntyisin. Varsinkin menrin omistaneena. Kaikki ystäväni menivät nessäni Eteläsuomalaisten oven ohi tunEteläsuomalaiseen ja tunsin itseni melkoi- tui kuin kaikki maailman murheet olisivat sen yksinäiseksi ja hylätyksi. tulleet osakseni. Mutta edukseni täytyy sanoa että olin sisukas ja jatkoin matkaani Karjalaisuus oli kuitenkin ollut melko ja aukaisin oven viidelle aivan fantastiselle elävää perheessämme, tiesin jo pienestä vuodelle. pitäen karjalaisesta perinnöstämme. Varsinkin äitini ortodoksisessa perheessä vieEn muista alusta kovinkaan paljoa, muttimme kaikkia suuria juhlapäiviä karjalais- ta tiedän istuneeni jossain vaiheessa aivan ten tapojen mukaan. Noissa 50-60 lukujen yksin ja miettineeni keitä ovat nämä ihmiperhejuhlissa olen viimeisen kerran kuul- set, jotka kaikki tuntevat toinen toisensa. lut puhuttavan oikein kunnon karjalaa, Vähitellen tajusin että suurin osa näistä koska muistan että en ymmärtänyt siitä innokkaista ylioppilaista oli käynyt kouyhtään mitään. lunsa Joensuussa, kaikki tunsivat toisensa, Perheessäni oli myöskin vahva Karjalai- monet jo lapsuudesta lähtien. Olihan heisen osakunnan perintö, molemmat van- dän helppo tulla osakuntaan, tulivat kuin hempani olivat olleet aktiivisia jäseniä, kotiinsa, taikka ainakin johonkin tuttuun isäni juristikerhon perustajajäsenkin. He paikkaan. Mutta, en tiedä miten, jollain taolivat tavanneetkin juuri osakunnassa. valla nämä joensuulaiset ja karjalaiset ottiHeille olivat sekä karjalaisuus että Karjalai-

vat minutkin mukaansa, hyväksyivät stadilaisen, joka ei osannut tippaakaan karjalan murretta perinteistään huolimatta. Jo aivan parin kokouksen jälkeen oli Karjalainen osakunta itsestään selvä osa opiskelijan elämääni. Voisi sanoa että jopa hieman liiankin iso… Muistot ovat monet, hiljaisesta arkilellumisesta kulmahuoneen tuolilla syventyneenä johonkin aivan turhaan asiaan aina maailman riemukkaisimpiin remujuhliin , taikka keskustelusta osakunnan nyrpeäniloisen Marin kanssa jostain makkaratarjoilusta aina sykähdyttävän juhlallisiin akateemisiin illallisiin, kaikki muistot aivan yhtä tärkeitä. Ja jos vielä kerran puhutaan stadilaisista, niin vuosina 62-63 olin minä, helsinkiläinen, emäntänä kun isäntänä oli toinen Helsingistä, Heikki v. Hertzen, minulle tuttu jo lapsuudesta. Molemmat mieleltämme karjalaisia aina henkeen ja vereen. Tämän vuoden aikana meillä oli monta hauskaa tapahtumaa mutta muistan erityiseti maaliskuun Idus-juhlallisuudet Joensuussa, kun 28 asteen pakkasessa ohuissa iltapuvuissa, nylonsukissa ja korkokengissä juoksimme myöhästyneinä juhlatilaisuuteen, johon kaikkien kaupungin potentaattien myöskin piti osallistua. Kaikki meni hyvin, vaikka pelkäsimme varpaittemme saaneen ikuisen kylmänkouristuksen.

Viimeiset kaksi vuotta olin osakunnan ulkoasiainsihteeri. En tiedä tarvitaanko tällaista suhteitten hoitoa tänä päivänä kun kaikki on niin kansainvälistä aivan itsestäänkin. Pidin aina hyvää huolta vieraistamme ja jopa niinkin hyvää, että nytt naputtelen tätä kirjoitusta vieraalla maalla. Viimeisenä vuotena löysin elämänkumppanini Corporatio Vironian edustajasta ja muutin Ruotsiin. Osakunnan pojat laulovat häissämme ”Ajettih tsiganaiset” niin että varmasti joka silmäkulmassa kimmelsi hiukan. Vuodet osakunnassa opettivat minulle paljon. Ne opetukset olisivat varmasti tulleet muuallakin, mutta vietin juuri Karjalaisessa nämä ehkä elämän herkimmät vuodet, ainakin aktiivisen ajattelun ja mielipiteitten muodostumisen kannalta. Opin jättäämän ennakkoluulot pellolle, ymmärtämään maaseudun tärkeyden, kaiken elollisen tasa-arvoisuuden. Opin kokoustekniikkaa, järjestämään suuria tilaisuuksia, kaikenlaisia käytännön asioita. Kaikki nämä tärkeitä asioita. Mutta eivät voita sitä mikä antaa elämässä eniten: elämän pituista ystävyyttä ja ystävyyksiä. Ja niitä sain osakunnasta.

Meeri Palm (Kuosmanen) Poste Scriptum: Tuli osakuntaan paljon muitakin Helsingistä. Ylläoleva teksti edustaa kuitenkin minun silloisia tunteitani. 60 vuotta on kulunut tulostani osakuntaan. Muistini saattaa pettää joten kaikki virheet tekstissä ovat minun ja vain minun.

Kirjoittajaksi Puukelloon? Puukelloon voivat kirjottaa kaikki osakunnan jäsenet ja seniorit. Aihe ja tyyli on vapaa! Toimita kirjoituksesi päätoimittajalle sähköpostilla.

Pieni Puukello ISSN 0359-1271 (painettu) ISSN 2737-1298 (verkkojulkaisu) Julkaisija Helsingin yliopiston Karjalainen Osakunta Päätoimittaja & toimitussihteeri Sonja Behm sonja.m.behm@gmail.com Painopaikka Picaset Oy, Helsinki Painos 200 Toimituskunta Salla Kuittinen, Elli Luukkainen, Pihla Kukkonen Ilmestyminen neljä kertaa vuodessa Pieni Puukello saa HYY:n järjestölehtitukea

Kuvat Kansi Sonja Behm s.9 Metropolian Museum of Art s.18 Sonja Behm Takakansi Harri Säynevirta

1/2022 vastaanottaa juttuja 31.1. asti