Pieni Puukello 4/2007

Pieni Puukello

Helsingin yliopiston Karjalaisen osakunnan äänenkannattaja

Vuodesta 1916

4/07

“Fourmillante cité, cité pleine de rêves, où le spectre en plein jour raccroche le passant!”

Pääkirjoitus Onko yliopistokoulutuksessa mitään järkeä? Oppiiko yliopistossa mitään niin tärkeää, joka oikeuttaisi niin valtavan kalliin byrokratiajärjestelmän ylläpitämisen?

Korkeakoulututkinto on ilmeisesti merkki siitä, että sen saavuttaneella yksilöllä on korkeampi tuottavuus kuin muilla, mutta onko tämä merkki todellinen vai kuviteltu?

Jos merkki on kuviteltu, niin kuin minusta tuntuu, on yliopistojärjestelmän koulutuselementti kallis turhake ainakin taloudellisessa mielessä. Entä muuten? Saako yliopistossa yleissivistävää tietoa? Eipä juuri, ainakaan oman kokemukseni perusteella. Tenttikirjatkin ovat suurimmaksi osaksi turhaa informaatiovirtaa. ”Hyvin harva tenttikirja on sen arvoinen, että se tulisi lukea kannesta kanteen”, sanoi Pentti Määttänen filosofian johdantokurssilla. On paljon hyödyllisempää lukea laadukasta kaunokirjallisuutta, jos hyödyllisyydestä ylipäätään voidaan tässä yhteydessä puhua.

Kirjallisuuden klassikot ovat pelottavia kirjoja, sillä niitä lukemalla on aivan liian helppo vieraantua todellisesta maailmasta.

Ne saavat ihmisen tuntemaan itsensä muita paremmaksi ja unohtamaan jokapäiväiset ongelmansa. Jos haluaa pysyä kiinni tässä maailmassa, tulisi suosiolla vain lukea iltalehtiä ja katsoa Salattuja elämiä.

Entä huippuyliopistot, opitaanko siellä jotain? Amerikan kuuluisimmat yliopistot ovat Jukka Kemppisen mukaan ”hullujenhuoneita, joissa hullut opettavat hulluja”.

Näistä opinahjoista valmistuneet huippupalkatut ihmiset heittävät hyvästit normaalille elämälle, sillä huippupalkka merkitsee työtä, joka vie kaiken ajan ja järjen, eikä palkalla Pieni Puukello 4/07

loppujen lopuksi tee yhtään mitään, sillä työltä ei jää aikaa tuhlata. Huippuyliopistot opettavat nuoria pitämään veitsen mukana joka tilanteessa – jos tilanne vaatii toisen uhraamista oman edun nimissä, se tehdään silmiä räpäyttämättä.

Onko yliopistossa oleskelu sitten aivan turhaa? Ehkei sentään. Siellä tapaa samanmielisiä ihmisiä ja jos todella haluaa elää omassa pienessä kuplassaan, niin yliopistolla se on helppoa. Yliopistojen ympärillä pyörivä järjestötoiminta puolestaan antaa meille maailmasta vieraantuneille edes pienen kosketuksen oikeiden ihmisten ongelmiin, sillä siellä on pakko työskennellä muiden ihmisten kanssa – myös sellaisten, jotka elävät erilaisessa kuplassa kuin itse. Oikeita ihmisiä meistä ei kuitenkaan saa tekemälläkään, vaikka putkimiehenä tai kampaajana todennäköisesti saisi suurempaa palkkaa pienemmällä vastuulla. Me tarvitsemme braudelimme ja lévi-straussimme, vaikka se tarkoittaisikin elämistä näkkileivällä ties kuinka kauan. Jokainen sukupolvi tarvitsee oman eliittinsä, ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, meistä tehdään kovalla vauhdilla juuri sitä: uutta eliittiä.

Sisälto 2 Pääkirjoitus

4/07

4 Q:n pimeä puoli 6 Seniorin palsta 8 Avoin karjalaisuus 10 Osakunnan sielut 14 Kriittinen silmä 15 Toiminnanohjaajan palsta 16 Itsenäisyys ja Venäjä-kompleksi 19 Road Trippin’ in the USA 23 Tyhjää täynnä

Pieni Puukello ISSN 0359-1271 Julkaisija Helsingin yliopiston Karjalainen Osakunta Painos 400 Painopaikka Painosalama, Oy, Turku Ilmestyminen Neljä kertaa vuodessa Toimitus Pieni Puukello / Karjalainen Osakunta Liisankatu 17 b 13 00170 HELSINKI Päätoimittaja Pekka Torvinen Toimitussihteeri Markus Palviainen Toimituskunta Annika Jaatinen Kiti Poikonen Janne Waris Olavi Dannenberg Noora Tanskanen

Pieni Puukello 4/07

Q:n pimeä puoli Ystävät, osakuntatoverit, Tämä on viimeinen kirjoitukseni Puukelloon sekä Osakunnan kuraattorina että jäsenenä.

Uutena vuotena 2008 osittain uudet kujeet alkavat ja osittain vanhat jatkuvat Minna Varpiolan ryhtyessä heiluttamaan nuijaa Osakunnan kokouksessa. Toivotan hänelle menestyksekästä q-kautta. Allekirjoittanut puolestaan on vihdoin ajatellut siirtyvänsä senioriksi. 12 vuotta Osakuntaa on pitkä aika. Ihan tilastoinnin ja yleisen mielenkiinnon vuoksi ajattelin tuoda tämänkertaisessa kirjoituksessani esille Osakunnan kehitystä keskipitkällä ajanjaksolla (12 vuotta omakohtaisesti koettuna) ja mahdollisesti yrittää miettiä, kuinka oma q-kauteni on osa tätä jatkumoa.

Tylsä hallintobyrokraatti aloittaa hallintobyrokratiasta eli säännöistä. Ensimmäisessä osakunnan kokouksessani fuksiaikana (1995) käsiteltiin sääntöjen muuttamista.

Paikalla oli kolmisenkymmentä jäsentä, ja kokous oli piiiiitkä (pidempi kuin yksikään johtamani). Koska osakuntaneuvosto ei tuolloin valmistellut asioita niin perusteellisesti kuin nykyään ja koska säännöt herättivät suunnattomia intohimoja, jopa pilkkujen paikoista sääntötekstissä äänestettiin.

Suurta vääntämistä aiheutti myös se, voidaanko fuksiohjaajan nimi muuttaa (takaisin aikaisemman osakuntaperinteen mukaiseksi) fuksimajuriksi.

Olavi Dannenberg intaa. Sääntöjä ja ohjesääntöjä on muutettu tämän jälkeenkin, ja tuloksena on ollut turhan byrokratian asteittainen väheneminen.

Vuoden 2007 sääntömuutosajatus muuttui lopulta vuoden 2002 sääntöjen “tulkitsemiseksi” siten, että säilytetään välttämätön hallintobyrokratia ja muu lakkautetaan tai tehdään vapaaehtoiseksi (ja varsinainen sääntömuutos tehdäänkin hamassa tulevaisuudessa, kun tiedetään uusien tilojen vaikutus osakuntatoimintaan). Tärkeintä on, että on toimintaa, eikä se, että kaikki maailman virat täytetään ja näytetään (byrokraattisesti) aktiiviselta osakunnalta. Muutos on dramaattinen, mutta niin on ollut toimintaympäristön muutoskin: Osakunnan virkailijarakenne on peräisin sellaisilta ammoisilta ajoilta, kun jäseniä oli yli 500, eli kirveelle on paljon töitä – juustohöylä ei riitä.

Fukseista: Vuoden 1995 fuksimäärä taisi olla jotakuinkin 35, mutta määrä oli laskussa. Aallonpohja taisi olla vuosien 2002–04 tienoilla (tarkka tieto löytyy matrikkelista), mutta nyt ollaan noususuunnassa. Vuonna 2007 tuli jälleen yli 20 fuksia.

Talouden aallonpohja osui samoihin vuosiin – maailmantalous oli tuolloin it-kuplan jälkeisessä lamassa. Muistan olleeni kokouksessa, jossa esimerkiksi kerhojen määrärahoja, kotimaisia ja ulkomaisia edustuskustannuksia sekä kokoustarjoilurahoja leikattiin, “koska ei ole varaa”. Sittemmin KO on yleensä ollut melko lailla varovainen, Osakunta on löytänyt uusia rahoituslähteitä poliittisesti korrekti ja konservatiivinen os- ja tukirahaston perustaminen on tuonut taakunta. Ja jäykkä ja byrokraattinen. Vuonna loudellista varmuutta – Osakunnan talous 1995 purettiin jonkin verran byrokratiaa ja ei ole koskaan aiemmin ollut niin hyvällä jäsenistössä oli jonkin verran muutosvastar- pohjalla kuin nykyään. Tosin vasta viime Pieni Puukello 4/07

aikoina Osakunta on alkanut taas oppia käyttämään resurssejaan, ja pikku hiljaa niukkuusajan talousarvioiden copy-pastetuista muunnelmista päästään eroon. Toivottavasti osakuntataloudessa ei kuitenkaan mennä siihen äärilaitaan, jossa kulutus kasvaa tuloja suuremmaksi... Lisäksi osakunnan sisäisessä dynamiikassa erittäin arvostetussa ja vaikutusvaltaisessa asemassa ollut talousvaliokunta on tukirahaston ja muiden byrokratian keventämisten ansiosta tullut enemmän tai vähemmän tarpeettomaksi. Seuraavaksi kokeillaan mallia, jossa talousvaliokunnan tehtävät on siirretty okn: lle.

Osallistujamäärät Osakunnan tilaisuuksissa ovat olleet tasaisessa laskussa (tosin vuosi 2005 oli 100-vuotisjuhlatilaisuuksien johdosta poikkeus). Esimerkiksi 90-luvulla oli praasniekkoja, joissa täyden salin lisäksi katettiin klubihuoneeseenkin. Vuonna 2007 praasniekoissa oli kolmisenkymmentä osallistujaa. Tosin senioreiden määrä praasniekoissa on kääntynyt nousuun.

Osakuntatoiminnan aallonpohja korreloi osittain 100-vuotisjuhlien kanssa, mikä on ymmärrettävää siitä syystä, että juhlavuoden valmistelu vei paljon resursseja pieneltä organisaatiolta, joten pari vuotta ennen juhlavuotta “arkinen” osakuntatoiminta pakostakin kärsi. Tämän lisäksi juhlavuoden jälkeen osa aktiiveista senioroitui (jotkut olivat pitkittäneet osakunta-aktiivikauttaan osallistuakseen 100-vuotisjuhlallisuuksien järjestämiseen), ja osa osakuntalaisista jättäytyi pois toiminnasta koettuaan burnoutin juhlavuoden takia. Osakuntatoiminnan normalisointi ja uudelleenkäynnistäminen on vienyt aikaa.

vailla joskus 90-luvun loppupuoliskolla, ja Liisankadun osakuntien kannalta “tärkeät ja ratkaisevat HYYn edustajistovaalit” on ollut ainakin neljä kertaa. Monien mielenkiintoisten kiemuroiden jälkeen talo on rakenteilla ja valmistunee vuosien 2008–09 vaihteessa. Vuoden 2008 tilahaussa Liisankadun osakuntien on tarkoitus hakea tiloja HYYltä.

Vihdoin ja viimein Osakunta on julkisesti alkanut pohtia, mitä se haluaa. “Joku” on ainakin 100-vuotisjuhlien jälkeen ehdotellut Osakunnan lakkauttamista perusteella “onko Osakunnalla enää tarkoitusta tai tehtävää / homma ei toimi / on älytöntä (vähemmän kivaa) puurtamista / ihmiset eivät huolehdi omista vastuistaan”. Esitys on saattanut olla esillä aiemminkin. En muista, löytyykö tähän esitykseen liittyviä keskusteluja kirjattuna pöytäkirjoihin, mutta allekirjoittanut on ollut tilanteessa erittäin vahvasti läsnä. Se, mitä Osakunta haluaa, on jatkuvan pohtimisen arvoinen asia, jottei byrokratia vieraannu osakuntalaisten arjesta.

Q:n pimeästä puolesta: Allekirjoittanut myöntää olevansa tässä jutussa esiintyvä “joku”, mikäli joku (muu) asiaa ihmettelee.

Kiitos kaikille ystäville ja osakuntatovereille, ja hyvää yötä.

Uutta Uutta ylioppilastaloa alettiin kaaPieni Puukello 4/07

Seniorin palsta

Olli Auterinen

KAKSI EMEÄ ym. Kommelluksia ensimmäisten sodanjälkeisten vuosijuhlien yhteydessä ”Helmikuussa 1945 Karjalainen Osakunta vietti 40-vuotisjuhlaansa ”karjalaisen välittömissä”, mutta vakavahenkisissä tunnelmissa; osanottajia ensimmäisiin rauhan juhliin oli kerääntynyt yli 200. Suomen itärintamalla aseet olivat vaienneet jo edellisenä syksynä, mutta maailmansota vielä jatkui. .....Rintamamiehet palasivat yliopistolle syksyllä 1944 ja vuoden 1945 aikana, osa vielä asetakeissaan ja jotkut lähtemättömiä vammoja saaneina.” (Olli Matikainen: Karjalaisen Osakunnan historia II 1944-2004.)

Minulla oli ilo kuulua edellä mainittua vuosijuhlaa valmistelleeseen toimikuntaan. Siihen kuuluivat kuraattorin Leo Lehtorannan lisäksi vuosijuhlamestari Heikki A. Reenpää (PikkuHeikki) sekä Airi Hirvonen (Jensen), Hilkka Jokinen (Urpelainen), Leena Mäkinen (Maijala), Iris Pöysti (Kosonen), Tapani Kosonen, Arno Linnoila, Erkki Siirala ja minä. Jo juhlien valmistelussa muistan osakseni tulleen pari erikoista, nyt jälkeenpäin huvittavaa asiaa.

Toimikuntamme oli koolla osakunnan huoneistossa Uudella ylioppilastalolla sunnuntaina iltapäivällä. Samaan aikaan oli siellä juhlasalissa määrä alkaa vanhojen tanssien harjoituksien.

Henkilöä, jonka piti ohjata harjoitukset, ei kuulunut paikalle. Vallitsi hämmennys. Pulasta selvittiin sillä, että minä rupesin vetämään harjoituksia. Kävihän se, vaikka hieman ristiriitaisin tunnoin, koska olin sodan aikana kokemani us Pieni Puukello 4/07

konnollisen herätyksen vuoksi jättänyt tavallisen tanssimisen. Niinhän siihen aikaan yleensä tehtiin.

Uskonnollisen herätykseni johdosta olin myös jättänyt kokonaan alkoholin nauttimisen. Kävin kuitenkin toimikuntamme puolesta anomassa poliisilaitokselta lupaa juomien ostoon iltajuhlaa varten. Siihen aikaan kun ei voinut noin vain mennä Alkoon niitä ostamaan.

Vuosijuhla onnistui hyvin kuten edellä mainitusta historiikista näkyy. Juhlapuheen piti 1930-luvun puolivälistä saakka aktiivisesti osakunnassa toiminut kirjastomies, maisteri KarlEmerik Olsoni, Emeksi kutsuttu.

Juhlien mentyä toimikuntamme piti osakunnassa asiaan kuuluvan karonkan. Siihen kokoonnuttuamme joku joukostamme totesi: ”Eikös meidän tulisi kutsua Eme tänne mukaan!”

Tottakai! Joku meni soittamaan Emelle, joka asui Helsingin keskustassa. Hetken aikaa odotettuamme Eme saapuikin. Mutta ei meidän odottamamme Eme, vaan hänen lähes 60-vuotias isänsä Emerik Olsoni. Hänkin oli ollut nuoruudessaan pitkään Karjalaisen Osakunnan aktiiveja, mukana jo kun Karjalainen ja Savolainen osakunta erosivat ja mukana keskeisesti kun osakunnalle hankittiin omaa kotia samassa talossa, jossa osakunta nykyäänkin majailee.

Vanha Eme, rehevä seuramies, astui iloisena sisään kiitellen osakunnan nykypolvea, joka näin muistaa vielä vanhoja. Hänen iloaan ei haluttu ottaa pois kertomalla hänelle erehdyksestä. Hän istui koko illan vilkkaasti seurustellen nuorempiensa kanssa. Mekin voitimme pian sisimpäämme kalvavat nolouden tunteet ja nautimme vanhan sukupolven seuramiehen seurasta.

Tämän Eme vanhemman (*1887) isoisä oli Kurkijoen kirkkoherra, isoäiti oli Pietarin seurapiireistä. Myös isä oli pappi toimipaikkoinaan Pitkäranta, Kurkijoki ja Helsingin Diakonissalaitos. Eme sr. toimi suurimman osan työrupeamaansa Helsingin yliopiston kirjaston (nyk. Kansalliskirjasto) apulaiskirjastonhoitajana. Oman toimen ohella hän toimi perustamansa Pääesikunnan kirjastonhoitajana. Hän toimi useiden lehtien, mm. Savon Jääkärin, Iltalehden, Suomen Sotilaan ja Ajan Sanan toimittajana, suoritti historiallista tutkimusta ynnä muuta. Hän kirjoitti mm. kirjan ”Viini ja kulttuuri”. Jäätyään eläkkeelle vuonna 1950 hän

muutti Ruotsiin, Faluniin, jossa hänen ruotsinmaalainen vaimonsa toimi kirjastonhoitajana.

Siellä ollessaan hän käänsi paljon ruotsista suomeen ja myös vice versa. Hänen tunnetuimmat käännöstyönsä ovat Bengtssonin viikinkiromaani ”Orm Punainen” sekä Mannerheimin ”Matka läpi Aasian”. Kieli- ja kynäntaitojensa perusteella hän oli vuonna 1949 kolme kuukautta kutsuttuna avustamaan Suomen Marsalkka Mannerheimin muistelmien kirjoitusta Montreux’ssa Sveitsissä. Eme harrasti ratsastusta, esiintyi usein ratsusaappaissa. Hän oli rehevä barokkityylinen hedonisti.

Myös Eme jr. toimi alkuun amanuenssina Yliopiston kirjastossa. 1940-luvun lopulla hän meni ASLA-stipendiaatiksi Yhdysvaltoihin.

Siellä hän löysi vaimonsa, jäi pysyvästi maahan ja työskenteli suurissa kirjastoissa Washingtonissa ja muualla.

Pieni Puukello 4/07

Avoin karjalaisuus Taas tulee suomalaisen kulttuurin renessanssin innoitus Karjalan kunnailta. Legendaarinen Suomen filmiteollisuus SF tekee pitkästä aikaa elokuvaa - ja juuri PohjoisKarjalassa! Markku Pölösen ohjaama tvsarja kertoo Miikkulan kylästä. Uuskarelianismi kukoistaa!

Janne Waris

nimisen kulttuurihankkeen ohjelmaa, mutta uskon, että nämä teemat saavat kannatusta myös Osakunnalla. ”Itäisten suomalaismurteiden ja karjalan kielen välillä on oikeastaan murrejatkumo.

Vakiintuneen näkemyksen mukaan ne ovat yhteistä alkuperää, peräisin rautakautisesta Laatokan rannikon muinaiskarjalasta, josta jo varhain säteili tytärasutusta Savoon. (Heikki Leskisen mukaan savolaismurteet lähtivät kehittymään läntisimmän karjalaisryhmän kielestä n. 1000-luvulla.)

Pähkinäsaaren rauhan rajan on arveltu heijastelleen myös vanhaa karjalaisheimojen liikkumista Pohjois-Pohjanmaalla asti. On jopa arveltu, että Peräpohjankin suomalaismurteissa olisi karjalaista substraattia.”

(Laakso)

Osakunnassa pohditaan tieteen ja taiteen keinoin heimolaisuuden, perinteisyyden, kotiseudun ja muiden juurevien asioiden merkitystä maailmassa, jossa ihminen on yhä riippumattomampi elinympäristöstään ja identiteetit yhä irrallisempia ja vaihtuvampia. Osakunta etsii tapoja, joilla karjalaisuus voisi toteutua 2000-luvun urbaanissa Suomessa. Kysymme, mitä voisi olla esimerkiksi helsinkiläinen karjalaisuus.

Kierrätämme karjalaista perinnettä ja tutkimme Karjalan kulttuurista merkitystä.

Pyrimme luomaan elävän ja vuorovaikut- ”Stolbovan rauhassa 1617 karjalankielinen teisen suhteen Karjalan nykyisiin ja entisiin ja uskonnoltaan ortodoksinen ”Korelan asukkaisiin. ujesti”, josta sitten tuli Käkisalmen lääni, jäi voittomaana Ruotsin valtaan. Huomattava Osakunnan ydinkäsite on ei-ulossulkeva osa Käkisalmen läänin karjalaisista pakeni etninen identiteetti eli ”avoin karjalaisuus”. 1600-luvulla ruotsalaishallinnon uskonnolToiminta on avointa kaikille maantieteelli- lista ja taloudellista sortoa Venäjälle Tveriseen tai etniseen taustaan katsomatta. Kar- in, mutta rajan lähialueille Laatokan koillisjalaisuus on tekoja ja toimintaa. Osakuntaan ja pohjoispuolelle jäi kuitenkin alkuperäistä on tervetullut jokainen, jota Karjala kiin- karjalankielistä ja uskonnoltaan ortodoksisnostaa todellisuutena, myyttinä, ta väestöä. Tämä karjalankielisenä säilynyt historiana, kulttuurina, performanssina. Os- alue tunnetaan myöhemmin nimellä Rajaakunta sanoutuu irti kaikesta vieraisiin kult- Karjala tai Salmin kihlakunta. Suomessa tuureihin kohdistuvasta vihamielisyydestä on siis kiistatta Stolbovan rauhasta asti olja vastakkainasetteluista. Emme pyri muut- lut pysyvä karjalankielinen vähemmistö.” tamaan valtioiden nykyisiä poliittisia rajoja. (Jeskanen) Tärkeää on, että karjalaisuutta ja Karjalaa puretaan ja ”1700-luvulla Vanha Suomi eli Viipurin pohditaan yhdessä ja eri vinkkeleistä, eri kuvernementti oli osa Venäjää, mutta 1812 tavoin ja eri välinein. Mukailin tässä PAX- se liitettiin Suomeen. Autonomian ajan Pieni Puukello 4/07

Suomessa eli Suomen suuriruhtinaskunnassa oli ilmiselvästi karjalankielinen vähemmistö, jolla ei kuitenkaan ollut oikeutta omaan kieleensä. Suomen itsenäistyminen ei parantanut karjalan kielen asemaa, pikemminkin päinvastoin. Rajan sulkeuduttua yhteydet rajantakaisiin karjalankielisiin – sukulaisiin ja naapureihinkin – katkesivat. Kaikesta huolimatta karjalan kieli säilyi Raja-Karjalassa varsin elinvoimaisena talvi- ja jatkosotaan asti.” (Jeskanen) ”Nykyisen Suomen Pohjois-Karjalan väestö savolaistui kieleltään Stolbovan rauhan 1617 jälkeen, josta seuranneet muuttoliikkeet myös loivat Inkerin suomalaisväestön (ja tytärkarjalaiset kielisaarekkeet Tveriin ja Tihvinään). Sen lisäksi, että varsinainen karjalan kieli on säilynyt 1900- luvulle saakka muutamassa Ilomantsin rajakylässä, joitain karjalaisia substraattipiirteitä näkyy yhä Pohjois-Karjalan savolaismurteissa laajemmalla tai suppeammalla (Liperin ja Polvijärven ilmeisesti pitkään säilyneet karjalaissaarekkeet) alueella: näitä ovat jotkin sanastoseikat, adessiivin ja allatiivin synkretismi (lämmitä vasikalla maitoo) tai nk:n vaihtelemattomuus.” (Laakso)

”Suomen karjalankieliset karjalaiset ovat yksi maamme kansallisista vähemmistöistä.

Karjalaa ja sen edeltäjää muinaiskarjalaa on puhuttu Suomessa jo ainakin 1200 vuotta. Nykyään Suomen karjalaisista vain osa puhuu karjalaa. Enemmistö puhuu suomen itäisiä murteita. Karjalan kielellä on kuitenkin yhä korvaamattoman suuri merkitys kulttuurin ja identiteetin kannalta. Tilannetta voi verrata Irlantiin, jossa alkuperäistä iirin kieltä puhuu vain vähemmistö. Karjalankielisten karjalaisten identiteetin kulmakivet ovat ortodoksinen uskonto, karjalainen perinnekulttuuri ja kieli. Karjalaisella kulttuurilla on jatkuvasti vetovoimaa.” (Karjalan kielen seura)

Karjalan kieli on karjalaisen identiteetin keskeinen osa ja kulttuurin symboli. Se on korvaamaton kulttuuripääoma, jota karjalaisilla ja suomalaisilla ei ole varaa menettää. Karjalan kieli ja ortodoksikarjalainen kulttuuri ovat ratkaisevasti vaikuttaneet suomenkieliseen sivistykseen. Suomen kielessä on runsaasti karjalankielisiä sanoja ja ilman kalevalaista runoutta suomenkielistä kulttuuria olisi tuskin edes olemassa. Jo näistä syistä kielen elvyttäminen ja kehit”Savolaismurteet (ja kaakkoismurteet- yksen turvaaminen on koko Suomen asia. kin) koostuvat siis tavallaan useammasta Karjalan kieltä ja kulttuuria tarvitaan rikaslänsisuomalaistuneen tai savolaistuneen tuttamaan valtakulttuuria myös tulevaisu(muinais)karjalan kerrostumasta, eikä eri- udessa.” (Karjalan kielen seura) ikäisiä kerroksia ole aina helppo erottaa.”

(Laakso) Lähteet: Jeskanen, Matti: http://www.karjalankielenseura.fi/tekstit/kirjoituksia/historiaa.html Laakso, Johanna: http://www.helsinki.fi/hum/sugl/oppimat/imsjohd/suomi.html Karjalan kielen seura: http://www.karjalankielenseura.fi/ PAX: http://www.postmoderniakateeminenkarjalaseura.net/kesakoulu_alustukset.html

Pieni Puukello 4/07

Osakunnan sielut

Valtimon tyttö

Annika Jaatinen

Hän on 20-vuotias nainen ja opiskelee farmasiaa Helsingin yliopistossa. Hän harrastaa spinningiä intohimoisesti ja haaveilee omakotitalosta sekä perheestä. Ystävät kuvaavat tätä naista ilopilleriksi. Hän on keskeisessä virassa osakunnalla.

Arvaatko, kenestä on kyse?

Haastateltavamme on tietenkin Noora Tanskanen, osakuntamme toiminnanohjaaja ja tiedotussihteeri. Hän on syntynyt ja elänyt nuoruutensa Valtimolla. Helsinkiin hän muutti puolitoista vuotta sitten, aloittaessaan opiskelut Helsingin yliopistossa. Nooran perheeseen kuuluu äiti, isä ja isosisko Tea. Hän kertoo saaneensa kotoaan hyvät eväät elämään.

- Minulla oli lapsena rajoja, mutta toisaalta minua myös rakastettiin. Vanhempani antoivat minun tehdä itse päätökseni, joten kasvatuspolitiikka kotonani ei ollut tiukkaa tai ankaraa, Noora kertoo.

Lämpimän kotikasvatuksen saanut Noora muistelee olleensa pienenä kiltti ja tunnollinen. Hän kertoo esimerkiksi opetelleensa alle kouluikäisenä kotona isosiskonsa koulukirjoista samoja asioita, mitä tämä opetteli ensimmäisellä ja toisella luokalla. Noora sanoo tuon saman tunnollisuuden olevan vielä tänäkin päivänä osa hänen luonnettaan, välillä ehkä liikaakin.

- Olen myös melko ulospäinsuuntautunut ja pyrin kohtaamaan uusia asioita ennakkoluulottomasti. Jotkut ovat lisäksi sanoneet, että olen aina iloinen, naurahtaa Noora kuvaillessaan luonnettaan.

Noora olisi voinut mainita luonteenpiirteekseen myös aktiivisuuden. Se näkyy nimittäin hänen harrastuksistaan, jotka painottuvat liikuntaan.

- Hiihdän ja juoksen, milloin vain ehdin ja voin. Lisäksi käytän erityisen paljon aikaa spinningiin, jossa käyn noin 3-5 kertaa vi10 Pieni Puukello 4/07

ikossa, sekä kuntosaliin, Noora luettelee.

Vastapainoksi fyysiselle rasitukselle hän kertoo myös lukevansa romaaneja, jos vain aikaa liikenee.

Tähtäimessä proviisorin työt Noora kirjoitti ylioppilaaksi Valtimon lukiosta keväällä 2006 ja pääsi heti samana syksynä opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Hän opiskelee Farmasian tiedekunnassa proviisoriksi, joka on ylempi korkeakoulututkinto ja antaa esimerkiksi pätevyyden apteekkarin ammattiin.

- Ainakin tällä hetkellä proviisorikoulutus tuntuu ihan omalta jutulta. Onneksi työllistyminenkin on alallamme helppoa, Noora toteaa.

Hän mainitsee yliopisto-opiskelun parhaaksi puoleksi sen, ettei luentoja ole montaa tuntia päivässä  siten jää omaa valtaa päättää, milloin käyttää aikaa esimerkiksi opiskeluun. Noora on myös löytänyt yliopistolta paljon samanhenkisiä ihmisiä kuin hän itse.

- Lisäksi tykkään ainejärjestö- ja osakuntatoiminnasta, koska niissä näkee paljon uusia mukavia kasvoja. Tuollaista järjestötoimintaa monet ammatti- ja ammattikorkeakoulussa opiskelevat tuttuni ovatkin kadehtineet, Noora naurahtaa.

Ainoana kurjana asiana yliopistossa Noora pitää sitä, ettei kukaan ei patista tekemään mitään.

- Yliopistossa täytyy vain pitää itse pitää

huoli siitä, että kurssit tulee suoritettua, hän toteaa.

Tällä hetkellä Noora on kokopäivätoiminen opiskelija, omasta tahdostaan. Hän kertoo käyneensä vielä keväällä töissä, mutta huomanneensa sen vievän liikaa aikaa opiskelulta.

Isän serkku rekrytoi osakuntaan Noora liittyi Karjalaiseen osakuntaan samalla kun aloitti opiskelunsa Helsingissä.

Hänen liittymisensä taustalta paljastuu monelle osakuntalaiselle tuttu henkilö, muun muassa toiminnanohjaajana muutama vuosi sitten toiminut Suvi Albert.

- Suvi on isäni serkku. Hän kertoi oikein mukavia juttuja osakunnasta ja suositteli liittymään, joten päätin ottaa neuvosta vaarin, Noora sanoo.

Noora on ollut heti fuksivuodestaan lähtien aktiivinen osakuntalainen. Tällä hetkellä hän toimii tiedotussihteerinä, toimin-

nanohjaajana, liikunnanohjaajana ja apuemäntänä. Nooran aktiivisuus virkojen suhteen on pantu huumorimielessä merkille osakunnassa – hän sai praasniekoissa varjotoverineuvoston stipendin nimeltä ”Vuoden Joku”. Varjotoverineuvosto perusteli päätöstään sillä, että jos osakunnassa tarvitaan jotakuta tekemään jokin asia, se joku on yleensä Noora.

- Keväällä jatkan kyllä vain toiminnanohjaajan ja tiedotussihteerin virassa, Noora naurahtaa ja jatkaa, että on ehdottanut kyseisiä virkoja yhdistettäväksi.

- Koen sen olevan kaikkein yksinkertaisinta, sillä toiminnanohjaaja on yleensä eniten perillä osakunnan tulevista tapahtumista ja hänen on siten helpointa tiedottaa niistä.

Hän kertoo ajautuneensa nykyisiin virkoihinsa monista syistä: tiedotussihteeriksi edellisen tiedotussihteerin suosituksesta, liikunnanohjaajaksi rakkaudesta liikuntaan ja apuemännäksi keittiöhommien mukavuuden vuoksi.

- Toiminnanohjaajaa ei meinannut keväällä löytyä, joten astuin niihin saappaisiin ajatellen, että on mukavaa kokeilla tällaista hieman vastuullisempaa hommaa, Noora kertoo.

Hänen mielestään virkojen hoitaminen tuo mukavaa vaihtelua opiskelun oheen. Noora arvostaa myös sitä, että virkojen kautta saa vastuullisia ja omalla tavallaan kasvattavia tehtäviä.

- Tietenkin myös valinnaisiin tulevat opintopisteet ovat aika jees. Aika meinaa kyllä välillä loppua noiden virkojen kanssa, mutta hyvin on tähänkin asti selvitty, Noora summaa.

Toiminnanohjaajamme mielestä osakunnan paras puoli on ennen kaikkea yhdessäolo.

Hän odottaa myös innolla osakuntamme tulevaisuutta.

- On kivaa, että osakuntaamme on tulossa naiskuraattori [Minna Varpiola]! Se tuo Pieni Puukello 4/07 11

vähän vaihtelua kuvioihin, Noora hymyilee.

Hän kertoo toivovansa, että kokouksia ja muutakin osakunnan hallintopuolta kevennettäisiin jatkossa. Nooran mielestä se voisi hyvinkin tuoda lisää jäseniä kokouksiin ja kannustaa osakuntalaisia ottamaan vastaan virkoja. Entä millaisena Noora näkee oman osakuntatulevaisuutensa?

- Vaikea kysymys! Apuemäntänä voisin ainakin jatkaa jossakin vaiheessa, sillä keittiössä on aina ne parhaat bileet. Saa nähdä, aika näyttää, hän vinkkaa.

Punainen tupa ja perunamaa Opiskelijaelämä ei kestä ikuisesti, ja moni opiskelija tuskailee miettiessään, mitä tekisi valmistumisensa jälkeen. Nauravaisella Nooralla on kuitenkin suhteellisen selkeät sävelet siitä, mitä hän haluaa tulevaisuudelta.

- Valmistumisen jälkeen hankin töitä ja rupean varmaan pikku hiljaa asettumaan aloilleni. Tietenkin haaveissa on omakotitalo, mies ja muutama lapsi, hän hymyilee.

Noora kertoo pitävänsä elämän tarkoituksena läheisiä ihmisiä ja onnellisuutta. Hän ei myönnä omaavansa mitään mottoa, mutta kertoo pyrkivänsä onnellisuuteen siten, ettei se satuta muita ihmisiä.

- Minua ajaa eteenpäin sellainen päämäärätietoisuus, mitä minusta on aina löytynyt.

Toki myös tulevaisuudensuunnitelmat auttavat suuntaamaan katsetta eteenpäin, Noora miettii.

Nooran tulevaisuudensuunnitelmiin ei pohjoiskarjalaisista juurista huolimatta kuulu muutto takaisin kotimaakuntaan. Hän kertoo viihtyvänsä Helsingissä todella hyvin.

- Pohjois-Karjala ei välttämättä ole suuntana myöhemmin, mutta voisin muuttaa jonnekin vähän pienempään paikkaan, Noora sanoo.

12 Pieni Puukello 4/07

Samaan hengenvetoon hän kuitenkin lisää, että haluaa tulevaisuudessakin asua jonkun kaupungin lähellä.

Lopuksi Noora haluaa lähettää varsin aktivoivia terveisiä osakuntalaisille.

- Toivoisin näkeväni paljon uusia ihmisiä osakunnan tapahtumissa  ja tietenkin vanhoja tuttuja myös! Lisäksi te osakuntalaiset voisitte esittää toiveita siitä, millaisia tapahtumia kaipaatte. Siten pystymme muokkaamaan osakunnan toimintaa sellaiseen suuntaan, jota te osakunnan jäsenet itse haluatte, Noora toteaa.

Niin, kannattaa siis rohkeasti ehdottaa toiminnanohjaajallemme, jos jotakin tapahtumaa kaivattaisiin osakunnalle. Tämä Valtimon tyttö ei taatusti pure, vaan ottaa vinkit vastaan avoimin mielin.

SAVO-KARJALAISEN OSAKUNNAN 175-VUOTISJUHLA Ravintola Paasisalissa (Paasivuorenkatu 5 A) lauantaina 1. maaliskuuta 2008

Juhla alkaa cocktail-tilaisuudella klo 17.30, itse pääjuhla klo 19.00.

Sen jälkeen siirrymme jatkoille Uuden ylioppilastalon Vinnille Savolaiseen Osakuntaan (Mannerheimintie 5 A, ylin kerros).

Pieni Puukello 4/07 13

Kriittinen silmä

Kirjoittaja on tavallinen freelance-tyhjäntoimittaja, joka käyttää perustuslaillista oikeuttaan kirjoittaa mitä hermoradat sormiin sattuvat viemään. Tällä kertaa kriittinen silmä iskee suomalaiseen yhteiskuntaan. Idean juttunsa kirjoittaja sai vieraillessaan amerikkalaisessa yliopistoruokalassa.

Minkälainen yhteiskunta Suomi on? Miten sitä voisi ensisijaisesti kuvailla? Valtioihmiset luonnollisesti vastaavat tähän suoralta kädeltä kutsumalla Suomea ”pohjoismaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi”. Joku toinen taasen voisi vastata suomalaisen yhteiskunnan olevan länsimainen demokratia.

Kriittinen silmä sanoo sen kuitenkin suoraan – Suomi on kieltoyhteiskunta. Kieltoyhteiskunta, jossa ”joku toinen” saa liian usein päättää mikä on yksilölle parhaaksi.

Aloitetaanpa konkreettisella esimerkillä.

Onko kukaan teistä koskaan miettinyt miksi Unicafe ei tarjoa koskaan ranskalaisia perunoita ruokiensa lisukkeena? Hinnasta se ei voi johtua, ainakaan niiden kalliimpien ”porvariaterioiden” kohdalla, ovathan lähikauppojen pakastealtaat täynnä halpoja pakasteranskalaisia. Lisäksi hyviä ranskanperunoita on mukava mutustella silloin tällöin.

Myönnän, että edellä esittämäni kysymys on idioottimainen – on varmaan jokapojan ja -tytön tiedossa, että ranskalaiset ovat epäterveellisiä ja niitä ei saa syödä (ja blaa, blaa...). Vaikka ranskalaiset ovatkin epäterveellisiä, voidaan kuitenkin kysyä, miksi joku tyyppi jossain pöydän takana saa päättää mitä minä syön?

Yliopisto-opiskelijat ovat tietääkseni aikuisia ihmisiä, jotka osaavat ottaa vastuun tekemisistään (okei, teekkarit ovat asia erikseen, hehe). Ei ole minun vikani, mikä14 Pieni Puukello 4/07

li joku on saanut sepelvaltimonsa tukkoon puputtamalla liikaa roskaruokaa, miksi siis minun pitäisi siitä kärsiä? Veikkaan, että aika moni söisi ranskalaisia Unicafessa, jos niitä siellä olisi, ihan vain saadakseen vaihtelua niille ”erinomaisille” höyrytetyille perunoille.

Otetaanpa toinen esimerkki, eli lähes kaikkien opiskelijoitten rakastama alkoholi.

Varmaan suurinta osaa meistä ihmetyttää, kun muutama vuosi alkoholiveron laskun jälkeen sitä ollaan jälleen nyt nostamassa.

Syynähän ovat luonnollisesti alkoholin aiheuttamat terveysongelmat ja niiden torjuminen. Kriittinen silmä esittää tässä kohtaa kysymyksen: Miksi alkoholia kohtuullisesti käyttävän pitäisi maksaa jonkun toisen terveysongelmien estämisestä omissa juomissaan? Eikö aikuinen ihminen (alkoholia ei kaiketi saa myydä alaikäisille) ole vastuussa omasta juomisestaan?

Sosiologi Leroy Pelton on sanonut yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen olevan usein länsimaisen liberaalin moraalin ja oikeuskäsityksen vastaista, kun se yrittää viedä tilastollista dataa yksilölliselle tasolle toimenpide-ehdotuksissaan. Juuri tästä on edellisissä esimerkeissä kysymys – tilastoista johdetaan, että minä en saa syödä ranskalaisia tai juoda alkoholia nykyiseen hintaan. Samalla kuitenkin arvopohjamme on suurelta osin yksilökeskeinen, korostaen valinnan vapautta elämäntavoissa.

Huomaako joku muukin tässä kohtaa ristiriidan?

Mikä sitten on se perustava pointtini tässä kirjoituksessa? Idea on tietysti se, että kun suomalaisessa yhteiskunnassa huomataan jonkun asian olevan tilastollisesti vialla, siihen puututaan liian usein kieltämällä, verottamalla tai muuten hankaloittamalla yksilötason elämää. Samalla unohdetaan mikä on oikein yksittäisen ihmisen kannalta. Totuus kuitenkin lienee, että suurin osa ihmisyksilöistä ei käytä alkoholia tai ranskalaisia liikaa. Silti tämä suurin osa ei saa koskaan herkutella Unicafessa tai ostaa snapsipulloa kohtuuhintaan, vaikka haluaisikin.

Kriittisen silmän mielestä kaikkein pahinta on, että me suomalaiset olemme tottuneet tähän kieltomentaliteettiin.

Toimintaa ei enää kyseenalaisteta ollenkaan. Yliopisto-opiskelijat syövät yhä kouluruokaa, koska ovat tottuneet siihen, että oikeanlainen ruoka ”määrätään”. Eikö parempiin tuloksiin päästäisi, mikäli määräyksien ja kieltojen sijaan oikeasti opetettaisiin miten esimerkiksi suojellaan omaa terveyttä parhaiten. Loppu olisi sitten omasta itsestä kiinni, ei valtiosta.

Toiminnanohjaajan palsta Vanhassa vara parempi. Näin meille ainakin väitetään vanhan sananlaskun mukaan.

Rohkenen kuitenkin asettaa tämän kyseenalaiseksi nyt, kun osakunnan hallintorakenne ja toiminta on muutosten edessä.

Osakunnan hallinto on siis melko suurten muutosten edessä, mutta en usko todellakaan sen olevan huono asia. Henkilökohtaisesti toivon tämän piristävän osakunnan toimintaa ja tuovan lisää jäseniä toiminnan pariin. Monelle jo sana kokous voi kuulostaa hyvinkin kuivalta, mutta kannattaa ihmeessä tulla katsomaan osakunnan virallista puolta paikan päältä. Tarkoituksena on lyhentää kokousten kestoa huimasti ja muuttaa ne lähinnä mukavaksi ajanvietoksi muiden osakuntalaisten kanssa. Siispä lämpimästi tervetuloa myös kaikki uudet kasvot!

Noora Tanskanen

missa. Praasniekoilla oli ilahduttavaa nähdä niinkin monta sellaista ihmistä, johon ei ole koskaan törmännytkään. Toivottavasti sama linja siis jatkuu ja osakunnan jäsenet jaksavat innokkaasti ottaa osaa järjestettäviin tapahtumiin.

Muutenkin toivoisin näkeväni paljon sekä vanhoja että uusia kasvoja kevään tapahtu-

Pieni Puukello 4/07 15

Itsenäisyyspäivä ja Venäjäkompleksi

Matti Nykänen

Tänä vuonna osuivat lähekkäin kuudes joulukuuta -juhlallisuudet sekä Venäjän parlamenttivaalit. Se oli minulle mieluinen sattuma, sillä Suomen itsenäisyys ja Venäjä liittyvät yhteen kuin vakka ja kansi.

Ensiksi itsenäisyydestä. Tänäkin vuonna yritin parhaani mukaan selata tv-opasta 6.12.osalta. Jospa vihdoinkin itsenäisyyspäivän teemaan kuuluisi muutakin kuin sotaa ja sotaa. Sitä kuinka urheasti Suomen sotilas surmasi, sitä kuinka tyhmästi neuvostosotilaita johdettiin ja kuinka lopulta tuli selkään oikein urakalla. No tänä vuonna oli tilanne hieman muuttunut, sillä perinteisen Tuntemattoman lisäksi tulee myös Mollbergin Tuntematon Sotilas sekä Lotista kertova Lupaus-elokuva. Siinä Suomen nuorisolle juhlapäivän kunniaksi ammuskelua ja velloi vallattomassa tilassa ja Suomella oli kiroilua kerrakseen. kiire Eurooppaan.

Linnan Tuntematon sotilas on klassikko, erinomainen teos, Laineen elokuva on myöskin hyvä. Muistan hyvin, kun näin Tuntemattoman ensimmäisen kerran. Se oli ala-asteen viimeisillä luokilla. Koulun vanhimmat olivat kokoontuneet katsomaan elokuvaa isoon auditorioon. Elokuva oli jännittävä, surullinen ja verta vuosi paljon. Elokuvassa oli myös paljon huumoria, mutta sille ei saanut nauraa. Jos nauroi, joutui opettajan puhutteluun keskustelemaan sodan julmuuksista ja vuosien 1939-45 merkityksestä Suomelle. Niin. Neuvostoliitto oli juuri romahtanut, Zhirinovski esitti oman tulkintansa Suomen kartasta, Venäjä 16 Pieni Puukello 4/07

Toinen mukava muisto Tuntemattomasta liittyy armeija-aikoihin. Suoritin varusmiespalvelukseni Kontiorannalla, PohjoisKarjalan prikaatissa, itsenäisyyspäivänä olin kuitenkin viettämässä ansaittua lomaani.

Muut olivat kasarmilla katsoneet elokuvan päivän kunniaksi, itsekin varmasti silmäilin sitä kotona ties miten monennen kerran.

Itsenäisyysinnon ja sotajuttujen humussa tulin sitten kysyneeksi tupakavereilta, että minäköhän vuonna Suomi itsenäistyi? Yksi kymmenestä tiesi vastauksen, muut tarjosivat vuosia 1937-1944 väliltä.

On itsenäisyyspäivän merkitys tietysti ol-

lut ennenkin vaikka mitä. 1920-luvulla itsenäisyyspäivää ei juuri juhlittu: päivä ei ollut vapaapäivä, 6. joulukuuta oli synkkä ja harmaa, yleensä maassa oli loskaa, eikä juhlien järjestämiselle ollut sen kummempaa kaavaa tai perinnettä. Tärkeämpiä olivat kesäiset (ja iloiset) juhlat, kuten vapaussodan paraatipäivä (16.5.), ylioppilaiden Floran päivä, vappu sekä tietenkin juhannus. Kymmenvuotisjuhlallisuuksien myötä itsenäisyyspäivän asemaa ryhtyi pönkittämään Itsenäisyyden liitto, joka pyrki yhdistämään revenneet poliittiset rivit yhden ja yhtenäisen 6.12. ympärille. Liitto kirjoitti valmiita ohjelmalehtisiä kouluihin, kampanjoi Suomen lippujen puolesta sekä järjesti pääkaupunkiin juhlallisuuksia.

Vasta 1930-luvulla alkoi juhlinta yleistyä, todelliseksi kaikkien suomalaisten juhlaksi itsenäisyyspäivä tuli sotien jälkeen.

Kunnia Suomen itsenäisyydestä on siis annettu veteraaneille, nyt kunniaa yritetään jälleen kerran antaa myös itsenäisyyden ensimmäiselle tunnustajalle, NeuvostoVenäjän johtajalle Leninille. Patsashankkeen puolesta toimitettiin viikko sitten aloite, jonka on allekirjoittanut Suomen intelligentsia. Oikeisto taas vastasi hankkeeseen vertaamalla Hitlerin roolia Suomen itsenäisyyden puolustajana Leniniin, ja näin kysymällä miksei saman tien hankita Hitlerin patsasta Helsinkiin (www.uusisuomi.fi)!! Äärimmäisyydestä toiseen, kuten suomalaisessa kahvipöytäkeskustelussa on tapana siirtyä. Kun Suomi ei kuitenkaan joutunut tilille jatkosodan natsiyhteistyöstä, vaan sai oman oikeudenkäyntinsä, on meidän syytä olla hieman rähmällään itään päin. Nyt toisesta maailmansodasta tuli itsenäisen Suomelle urhea puolustustaistelu, historiankirjoitus on ollut meille tässä suhteessa hyvin lempeä.

Leniniä on kiittäminen siitä, että hän puolsi Suomen itsenäisyyttä kaaottisessa tilanteessa, jossa Neuvosto-Venäjällä ei ollut kansainvälisesti tunnustettua asemaa.

Tilanteessa, jossa Saksa olisi joka tapauksessa nostanut Suomen pois punaisesta suosta, jos itsenäisyyttä ei olisi myönnetty.

Patsasta tuskin tarvitaan. Itsenäisyydestä oli keskusteltu jo maaliskuusta 1809 lähtien, pitkin 1800-lukua ruhtinaskunnan asukkaat loivat pohjaa itsenäiselle, modernille kansallisvaltiolle. Tässä on Venäjä-kompleksin yksi ongelma: jos ei ole Leniniä kiittäminen, niin meidän tulisi kiittää Venäjää ja tsaarivaltaa, että Suomesta tuli autonominen ruhtinaskunta: ensin Porvoossa suomalaiset kohotettiin au rang des nations, satakunta vuotta myöhemmin au rang des nations indépendantes! Mutta sotakokemuksien ja kylmän sodan traumojen vuoksi Venäjästä on tullut Goljat.

Ajattelemme usein, että suomalaiset ovat maailman ainoita Venäjä-asiantuntijoita, ja että Suomi on Venäjän ainoa tirkistysaukko länteen. Aina emme muista, että Venäjällä on muitakin rajanaapureita. Näitä ovat mm.

Norja, Viro, Latvia, Liettua, Puola, ValkoVenäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidzhan, Kazakstan, Kiina, Mongolia ja PohjoisKorea. Japani on vesiteitse erittäin lähellä, eikä Alaskaankaan ole pitkä matka Venäjän itärannikolta. Ja mitä asiantuntijoita me muka olemme, jos emme osaa venäjää.

Lukiolaisista (2006) venäjän valitsi 5,6 % oppilaista, suurin osa heistä opiskeli venäjää B3-kielenä. Saksaa opiskeli 35,4 %, Ranskaa 19,7 % ja espanjaa 10,3 % oppilaista! Yläasteella venäjän asema on tätäkin heikompi!

Joka tapauksessa parlamenttivaalit olivat ja menivät, ja Putinin Jedinaja Rossija näytti voimansa. Pääministeri Vanhanen onnitteli Pieni Puukello 4/07 17

ensimmäisten joukossa Putinia vaalivoitosta, lännen tukema oppositio kutsui vaaleja suurimmaksi farssiksi koko modernin Venäjän historiassa. On tietysti aika huvittavaa, että paikoittain äänestämässä kävi lähes 100 % äänioikeutetuista, ja että Tsetseniassa Yhtenäisen Venäjän kannatus oli 98 %. Presidentti Halonen ilmaisi huolensa Venäjän demokratian tilasta ja maiden suhteiden kehityksestä. Millä tavalla Suomen ja Venäjän suhteet kehittyvät, sitä Halonen ei tosin halunnut kertoa. Vaalit olivat menestys Putinille, ei taida olla liioittelua sanoa, että venäläiset pitävät Putinista. Entä millainen oli venäläisten ensikokemus länsimaisesta liberaalidemokratiasta? Se tuo heille mieleen 1990-luvun talouslaman, kurjuuden, köyhyyden, yritysten yksityistämiset ja keinottelut, jonka tuloksena Venäjän talousmaailmaa (ja politiikkaa) hallitsee bis-

Sevillan parturi Osakunnan vierailu Kansallisoopperaan tuli ja meni, mutta mitä jäikään käteen. Runsas osanotto ilahdutti ainakin allekirjoittanutta kulttuurisihteerin roolissa, varsinkin kun edelliseen tapahtumaan Tennispalatsille ei ilmaantunut ketään. Tosin oopperavierailun ollessa näinkin edullinen kuin se oli, ei runsas osakuntalainen oopperayleisö tullut yllätyksenä.

Oopperaan mentiin väliviikolla 23.10, ja ooppera oli Sevillan parturi. Tämä Gioacchino Rossinin ooppera on yksi tunnetuimmista koomisista oopperoista, ja lisäksi se on tunnettu kuuluisasta jatko-osastaan, Mozartin Figaron häistä. Oopperan alkaessa olivat osakuntalaiset miehittäneet ylälehterit valmiina hienoon elämykseen. Oopperan ensimmäinen näytös oli nauruhermoja kutkuttava, eikä kenelläkään ollut varmasti tylsää.

18 Pieni Puukello 4/07

nesmiesten oligarkia. Tästä näkökulmasta kadunmies on erittäin tyytyväinen Putinin eikä länsimaisen demokratian voittoon.

Venäjä ja Suomen itsenäisyys. Kolikon kaksi puolta, jotka ovat ainaisessa jännitteessä. Onnistuisiko EU-Suomessa vuonna 2007 itsenäisyyden tarkastelu hieman laajemmin kuin sotavuosien ympäriltä, vai tarvitsemmeko idän uhkaa varten vielä Nato-jäsenyyden? On tietysti mukavaa, että ikäpolvellamme on yhteinen kasvatus: sodat itsenäisyyden ja suomalaisuuden perustana.

Sen sijaan että kertaisimme kuinka montaa ryssää yksi suomalainen sotilas Talvisodassa vastasi, nostakaamme malja itsenäiselle Suomelle, tasavaltamme demokratian vahvoille perustuksille, kansainvälisille suhteille ja naapurillemme Venäjälle! Iloista itsenäisyyspäivää kaikille!

Johannes Niemeläinen Erityisesti päähenkilöä Figaroa esittänyt Ville Rusanen oli roolissaan loistava. Toinen näytös sai tarinan kauniiseen päätökseen, kun Figaro ja hänen lemmittynsä Rosina saivat lopulta toisensa. Ooppera oli kaiken kaikkiaan hieno, joskaan ei tajuntaa räjäyttävä kokemus. Kiitos tapahtumasta kaikille läsnä olleille ja ennen kaikkea osakunnalle, jonka kulttuuribudjetti mahdollisti opiskelijaystävällisin kulttuurielämyksen

Road Trippin’ in the USA

Antti Saarelainen

Yksi suuria unelmiani jo pitkän aikaa on ollut autoilla Amerikassa – toisin sanoen tehdä niin sanottu ”road trip”. Kun virginialaisen vaihtoyliopistoni ovet sulkeutuivat viikoksi amerikkalaisen kiitospäivän kunniaksi, ja kun sain kaveriksenikin vielä toisen suomalaisen vaihto-oppilaan, oli aika toteuttaa unelma. Ensin täytyi vain hommata lentoliput länsirannikolle (koska näkemättä Kaliforniaa ei road trippiä voi tietenkään tehdä) ja varata vuokra-auto määränpäästä (joka oli Las Vegas). Kun nämä pakolliset järjestelyt oli suoritettu, oli aika heittää opiskelut mäkeen viikoksi ja hypätä tien päälle.

Ja eikun matkaan Lentokoneen saapuessa Las Vegasin McCarranin lentokentälle, oli jo pimeä. Las Vegasin kuuluisa pääkatu ”The Strip” loisti kuitenkin neonvaloissaan kuin kiiltomato jo Seuraavana aamuna Kaliforniaa kohden hyvän aikaa ennen koneen laskeutumista. matkatessa pysähdyimme Death Valleyssa eli suomeksi kuolemanlaaksossa.

Matkatavarat saatuamme porhalsimme Kyseessähän on paikka, joka on kohtalaisripeästi hakemaan vuokra-autoamme. en kuiva ja lisäksi korkeudeltaan meren Käsittämättömän sujuvasti istuimmekin jo pinnan alapuolella. Kuivaa ja hiekkaistanoin vartin päästä punaisessa Chevrolet Im- han siellä oli, joo. Aavikkomaiseen tapaan palassa, joka oli varustettu amerikkalaiseen aurinko porotti, mutta lämpöä ei ollut ontapaan isolla 3,6 litran bensamoottorilla. Iso neksi kuin sellaiset hellelukemat. Marrasktilavuus ei kuitenkaan tarkoittanut muske- uu oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, mikä limaisia jättitehoja (autoihmisille vain oli suomalaiselle ruholle oikeastaan kovin tiedoksi). Pääasia nyt kuitenkin oli, että miellyttävää. pääsimme matkaan. Otimme suunnan kohti lounasta ja Kaliforniaa. Vaikka kello oli jo Kalifornia ja Los Angeles yksitoista illalla, päätimme etsiä (halvan) motellin jostain Las Vegasin ulkopuolelta. Lyhyen kuolemanlaakso-pysähdyksen Kolmen tunnin siellä-täällä-autoilun jäl- jälkeen porhalsimme innolla kohden enkeen vapaa motelli jopa löytyikin. kelten kaupunkia, eli Los Angelesia. Illan pimeydessä saavuimmekin tuon maagisen Pieni Puukello 4/07 19

”elokuvakaupungin” esikaupunkialueelle. tuntunut olevan.

Heti alussa Los Angeles löi meidät ällikällä koollaan, asutusta tuntui näet olevan joka Muutaman tunnin ympäriämpäri-ajelun jälpuolella. keen oli tullut aika luovuttaa. Päätös palata moottoritielle oli jopa helpottava, sillä alleOngelmana Los Angelissa oli kuitenkin kirjoittanut alkoi parin tunnin tukkoisen majoittuminen. Muutama hotelli kyllä löy- kaupunkikruisailun tuloksena jo hieman tyi, mutta ne olivat sietämättömän kalliita. rakoilla henkisesti. Valitettavasti moottoriAsiaa mutkisti vielä alkeellinen, auton- tiellä oli juuri sopivasti alkanut perinteinen vuokraamosta saatu karttamme, joka näytti losangelesilainen iltapäiväruuhka, joka käytännössä vain moottoritiet ja nekin oli, no, sanoinkuvaamaton. Sen koettuani 1:1000 000 suhteessa (kunnon äijähän ei lupaan etten ikikuunapäivänä valita enää karttaa tarvitse, per**le!). Tuntien esikau- Helsingin ruuhkista! punki-harhailun jälkeen ihme tapahtui ja motelli löytyi. Täysin tuurilla! Road trip - Kaikesta huolimatta jatkoimme matkaa, enfiilis oli huipussaan. emmän tai vähemmän nopeasti, San Diegon reunamille asti. Los Angeles ja San Diego Myöhäisen herätyksen jälkeen oli jälleen ovat käytännössä yhteen kasvaneita kauaika siirtyä tien päälle. Tarkoituksena oli punkeja ja kaupungit yhdistävän tien vartutkia Los Angelesia ja tietenkin nähdä rella on lähes jatkuvaa asutusta. Löysimme Hollywood (joka siis on kaupunginosa). joka tapauksessa yöpaikan tällä kertaa Näin siis teoriassa. Tutkiminen käynnis- helposti ja valmistauduimme seuraavaan tyi kyllä hyvin Malibun rantabulevardilta, päivään nukkumalla hyvin. mutta sitten seurasi ongelmia. Los Angeles on nimittäin suuri kaupunki, jossa on paljon Ay, Caramba! autoja, eikä ruuhkissa suunnistaminen ole aina helppoa. Suurin ongelma oli kuitenkin Sumuisen aamun sarastaessa pakkauduimme loppujen lopuksi parkkipaikan löytyminen. jälleen jo ihanan roskaiseen Chevyymme ja Iltapäivällä sellaista ei vain Hollywoodissa jatkoimme matkaa. Tarkoituksena oli ajaa

20 Pieni Puukello 4/07

aina Meksikon rajalle asti ja jopa vierailla Arizona kutsuu tuossa ihmeellisessä latinomaassa.

Meksikon jälkeen oli aika pyyhkiä KaliforSan Diego (USA) ja Tijuana (Meksiko) nian pölyt autonrenkaista ja suunnata itään muodostavat käytännössä kaksoiskau- kohden aavikkoista Arizonan osavaltiota. pungin. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Kontrasti ruuhkaiseen Etelä-Kaliforniaan Tornio-Haaparanta -suhde, vaan elinta- olikin melkoinen – aavikkoja halkovat tiet soero on huima. Samaten rajatarkastus on olivat enimmäkseen hiljaisia ja luotisuoria. hieman eri luokkaa kuin Suomen ja Ruotsin Olo oli ajellessa mukavan rauhaisa. Vivälillä. etimmekin muutaman päivän ajellen tässä eteläisessä maassa.

Astuessamme portista Meksikon puolelle, olo oli kuin Tallinnassa vuonna 1994 – Ensikuulemalta aavikkoinen Arizona saaterinäistä kauppamiestä ja palveluntarjoajaa taa kuulostaa tylsältä. Sitä se ei kuitenkaan tuntui tunkevan joka tuutista. Esimerkkinä ollut. Kyseinen osavaltio omaa näet palmainittakoon, että kaksi metriä Meksikon jon mielenkiintoista koettavaa. Ylänköaakamaralla käveltyämme ensimmäinen vikkoja reunustavat upeat vuoret, joiden ”señoritaksia” (eli tyttöjä) kauppaava henk- rinteillä kasvaa havumetsiä. Lisäksi muutailö oli edessämme. Tunnelma meillä ”grin- ma maailman hienoimmista nähtävyyksistä goilla” oli suoraan sanottuna varsin surre- sijaitsee Arizonassa. alistinen.

Ensimmäiseksi näistä nähtävyyksistä Tästä kaikesta huolimatta lyhyt visiitti näimme Barringerin kraatterin. Kyseinen Meksikoon oli hyvä kokemus. Matka- keskellä ylänköä sijaitseva meteorikraatteri päivänämme paikallisilla oli jonkinlainen syntyi noin 50 000 vuotta sitten, kun metkoululaisten paraati, mikä loi hienosti lat- allinen möhkäle avaruudesta törmäsi maataritunnelmaa basaarimaisuuden keskelle. palloon. Aavikkoilmastossa törmäyksestä Hauskat lierihatut sekä kaktusmadolla va- syntynyt kuoppa on säilynyt esimerkillisen rustettu tequilapullo irtosivat myöskin Ti- hyvin. Siksi sen voikin bongata melkein juanasta mukaan varsin kohtuuhintaan. jokaisesta kraatteridokumentista mitä on koskaan tehty.

Pieni Puukello 4/07 21

Toinen, ja jos mahdollista vieläkin upeampi, nähtävyys on tietenkin Grand Canyon. Kyseinen kanjoni on muodostunut, kun Colorado-joki on vuosimiljoonien kuluessa uurtanut uomansa kallioon. Näköala kanjonin reunalta on todellakin uskomaton. Syvyyttä ja leveyttä kanjonilla on kilometrejä. Suosittelenkin näkymää kaikille, jotka haluavat tuntea itsensä pieneksi.

sekä neonvalojen keskellä. Tästä osuudesta matkaa en kuitenkaan kerro enempää, sillä niin kuin sanotaan ”what happens in Vegas, stays in Vegas”.

Road Trip kokonaisuutena

Yhdysvallat on autojen maa, siitä ei pääse mihinkään. Tiet ovat leveitä, bensa halpaa (noin 0,6 euroa/litra) ja matkan varrelta löytyy bensa-asemia, motelleja sekä Takaisin Las Vegasiin ruokapaikkoja tiheään. Autoilijan palvelut ovat siis kunnossa. Tämä ei kuitenkaan Reilun viiden päivän ja noin kolmentu- ole täysin positiivista. Minusta ainakin hannen kilometrin kilometrin jälkeen saa- tuli matkan aikana todella stereotyyppinen vuimme takaisin lähtöpisteeseemme Las amerikkalainen – söin autossa drive-inVegasiin keskelle Nevadan aavikkoa. En- burgereita, pidin jatkuvasti limonadimukia nen auton palauttamista ehdimme vielä mukitelineessä sekä kuuntelin ZZ Toppia nähdä Hoover Damin, eli suuren Colorado- radiosta. Ihme etten saanut diabetestä tai jokeen rakennetun padon sekä tekojärvi muuta elämäntapasairautta.

Lake Meadin, joka on syntynyt patoamisen tuloksena.

Edellisestä kommentista huolimatta road trip oli kaiken vaivan ja rahan (kokonaiskusRaskas automatka oli mukava päättää tannus reilut 1000 dollaria) arvoinen. Pakko ”maailman viihdepääkaupunkiin”, eli Las se on myöntää: Autoilu on ainoa oikea tapa Vegasiin. Vuorossa oli virkistävä viikon- kokea Yhdysvallat – ainakin niin pitkään loppu hotellien, casinojen, yökerhojen ennen kuin maailman öljyvarat loppuvat.

22 Pieni Puukello 4/07

Pekka Torvinen

Tyhjää täynnä

Senaatintori, tuomiokirkko, historiallinen keskusta yliopiston päärakennuksineen ja valtioneuvoston linnoineen ovat turistien ykköskohteita Helsingissä. Lisäksi käydään Sibelius-monumentilla ja ehkä Finlandia-talolla. Uspenskin katedraalissa käyvät venäläiset, temppeliaukiolla muut.

Pitkän sillan pohjoispuolelle eivät turistit juuri uskaltaudu, eikä ole oikeastaan tarvettakaan, sillä ei siellä mitään nähtävää ole.

Mitä minä näyttäisin turisteille? En ainakaan normaaleja turistirysiä, sillä ne ovat loppujen lopuksi aivan samanlaisia kuin muidenkin kaupunkien turistirysät. Pikemminkin haluaisin näyttää jotain, joka avaa

tien Helsingin sieluun. Ensin pitäisi tietysti osata kertoa, millainen tämä Helsingin sielu on. Asiaa tutkittuani ja kaupungilla erilaisissa paikoissa aikaa vietettyäni olen päättänyt, että minun Helsinkini on täynnä tyhjyyttä.

Siellä on vähän ihmisiä, ei oikeita ruuhkia, kuolleita sivukatuja ydinkeskustassa ja maailman hitaimmat tietyöt. Erottavatko nämä Helsingin muista maailman pääkaupungeista, jää avoimeksi kysymykseksi, mutta ainakin ne ovat mielenkiintoisempia nähtävyyksiä kuin iänikuiset kirkot. Olen koonnut seuraaville sivuille muutaman kuvan, jotka mielestäni ikuistavat edes jotain tästä Helsingistä.

Pieni Puukello 4/07 23

Helsingin keskustan kolarialtteimman kadun ruuhkaa arkipäivänä vähän ennen kello neljää iltapäivällä. Ruuhka on selvästi suhteellinen käsite. Kuvassa näkyy myös joka puolella Helsingin keskustaa risteilevät johdinlangat. Helsinki käyttää katujen yli vedettyjä lankoja myös katuvalaistuksen tukena. Seurauksena on johdinhelvetti, jossa tuntuu siltä, kuin olisi osa huonoa nukketeatteria. Tästä tunteesta voisi kertoa myös turisteille.

Musiikkitalon monttu on minun lempinähtävyyteni. Valtakunnan ehkä hienoimmalla paikalla on vain iso mutamonttu ja rautatie, jolla pääsee satamaan. Toisaalta monttu luo valtavan kontrastin eduskuntatalon kanssa, vai luoko sittenkään? Ehkä ne ovat lähempänä toisiaan kuin mitä uskaltavat myöntää.

24 Pieni Puukello 4/07

Rautatientorin luistelurataa täytyy pitää yllä jatkuvasti, sillä muuten se sulaisi. Helsingin keskilämpötila jäänee joulukuussakin nollan yläpuolelle eikä lunta näy missään. Sekin on yksi nähtävyys. ”Luuletteko, että täällä on jääkarhuja? Katsokaa ympärillenne – eihän täällä ole luntakaan!”

Pieni Puukello 4/07 25

Helsingin tietöitä ei juuri koskaan näytä tekevän juuri kukaan. Ei siis ihme, että ne kestävät ikuisuuden.

26 Pieni Puukello 4/07

Kuollut katu Helsingin ydinkeskustassa. Vieressä Kiasma, Postitalo ja Sanomatalo, ja silti täällä ei käy kukaan. Katu on keskellä kaikkea ja silti laitakaupungilla. Samoin on käynyt Sanomatalolle. Sinne ei voi eksyä vahingossa. Helsinki on niin pieni kaupunki ja sen keskusta on niin pieni, että voisi luulla, ettei sinne mahdu kuolleita sivukatuja. Kuinka väärässä voikaan olla…

Pieni Puukello 4/07 27

Oliskin lunta...