Pöytäjääkiekkoa yliopistolla ja maailmalla

Ismo Aulaskari

Vastauksena siihen kysymättömään kysymykseen, että miksi meikäläistä näkee niin harvakseen Karjalaisen osakunnan mainioissa illanvietoissa: syy ei ole viinan eikä naisten, vaan pöytäjääkiekon! Palavasta rakkaudesta lapsuuden talvien suosikkiajanvietteeseen, olen viimeiset kolme vuotta viettänyt ympäri Suomea matkustellen muovijäältä toiselle jääkiekkopelillisen menestyksen haussa, ja välillä kokonaisia kaukaloita kainalossani kaupungilla raahaten. Sanottakoon uudestaan että pöytäjääkiekkoilu ei todellakaan ole nopea tie viinaan ja naisiin, ehkä pikemminkin vaihtoehtoinen maailma johon uppoutuu täydellisesti, mutta josta pääsee ulos silmänräpäyksessä, karvaan tappion jälkeen tajutessa että isot miehet tässä vaan ähisee muovisen lastenpelin kimpussa.

Pöytälätkänä leppoisammin tunnettu naivistinenkin ruotsalainen taitolaji on 80-luvulla kasvanut marginaali-ihmisten kiivaaksi urheiluksi, jota Suomessa ylläpitää osuvasti nimetty Voimistelu- ja urheiluseura Suomen pöytäjääkiekkoliitto SPJKL ry. Kun tavallinen Stiga Playoff-jääkiekkopelin omistaja pelaa laudallaan keskimäärin viisi minuuttia vuodessa(Jouluna) yhdentoista vuoden ajan, me parisataa suomalaista himopelaajaa räiskimme lähes viikoittain pelattavissa 5-100 osallistujan turnauksissa kiekkoa maalisukkaan ja lautoja päreiksi tukkualennuksella. Itse olen pelannut jo pelkästään yliopiston liigassa toista tuhatta virallista viiden minuutin ottelua.

Lajin hyvät puolet ovat nopeasti havaittavissa: pelivälineen eli laudan hankkiminen ei budjettia kaada, ja turnausten osallistumismaksutkin ovat lähinnä nimelliset. Vastapainona voi saada muovikiekollisen selkäsaunan kaikenlaisilta ihmisiltä harmaantuvista professoreista polvenkorkuisiin nappu-