Ensin työ, sitten huvi tarinoita paimiolaisista elinkeinoista ja ajanvietteistä
Lehmänkello Lehmät laiduntavat laumassa ja lehmänkello ripustettiin sellaisen lehmän kaulaan, jota muut lehmät seurasivat mielellään. Kellon avulla lauma saatiin paikannettua kun sitä mentiin lypsämään tai paimentamaan.
maatalous Ylivoimaisesti suurin osa paimiolaisista harjoitti elinkeinonaan maataloutta vielä 1900-luvun alussa. Maatalouden parissa puursivat niin talolliset, lampuodit ja torpparit kuin mäkitupalaisetkin, ja lisäksi elonkorjuuaikaan tiloille saatettiin palkata kierteleviä työläisiä. Monilla tiloilla sekä pidettiin karjaa että viljeltiin maata. Eläimiin lukeutui usein lehmien lisäksi lampaita ja kanoja. Varakkaammilla oli mahdollisuus pitää lisäksi useita työhevosia. Kun suurilla kartanoilla oli hehtaarikaupalla maata, torppien eli vuokratilojen viljelysmaat olivat pieniä. Maanviljely oli suuritöistä ennen koneellisia puimureita ja traktoreita. Maa piti kylvöä varten ensin kyntää hevos- tai härkävetoisella auralla, sitten vielä äestää eli muokata hienommaksi.
Metsälaitumilla Vaikka Paimionjokilaakson niityillä on laiduntanut karjaa vuosisatojen ajan, myös metsälaitumet olivat Paimiossa tavallisia. Maanviljelijä Paavo Nurmi (s. 1911) kertoo, että hänen lapsuudenkodissaan lehmiä pidettiin metsälaitumella noin viiden kilometrin päässä. Paavon äiti joutui kulkemaan aamu- ja iltalypsylle siis yhteensä noin kymmenen kilometriä jalan. Myös kanoja pidettiin vapaana metsänreunassa. Paavo etsi lapsena sisarustensa kanssa kananmunia metsänpohjalta seuraamalla, mistä kanat kulkivat.
Kynnetyn pellon äestystä hevosvoimin. Satakunnan museo.
Ison talon elämää Lempi Tuominen (os. Alitalo, s. 1904) kasvoi Vähä-Leikoisten Alitalossa, isolla tilalla, johon kuului sekä metsää, peltoa että runsaasti karjaa. Alitalossa pidettiin piikoja ja renkejä, lisäksi tilan alueella oli kolme torpparia. Omavaraistalouden aikaan oli tavallista, että lähes kaikki ruoka saatiin omalta tilalta. Lempi kertoi, että jauhotkin saatettiin jauhaa itse, ellei niitä viety myllyyn jauhatettaviksi. Lihaa palvattiin talven varalle, maito saatiin säilymään tekemällä siitä ”pitkää piimää” eli viiliä. Vistalle 1900-luvun alussa avatusta osuuskaupasta sai sen, mitä ei kotona tuotettu. Kun Lempi meni naimisiin naapuritilan Tuure Tuomisen kanssa 1932, häät vietettiin Lempin kotona ja vieraita tuli 80. Taloon palkattiin kokki, jotta juhlaruoat saatiin valmistettua omassa talossa. Tarjolla oli makkaraa, kaalipiirakkaa, paistia ja lihalientä sekä jälkiruoaksi luumusoppaa kermavaahdolla.
Käsikäyttöiset jauhinkivet Monissa taloissa oli käsikäyttöiset jauhinkivet, joilla esimerkiksi puurojauho jauhettiin. Ylempi kivi pyörii, kun sen yläpuolella olevaa kampea kääntää. Kivien jauhama jauho valuu sammioon. Sammion kyljessä on aukko, josta jauhon saa kätevästi siirrettyä astiaan.
Torpparin poika kartanon töissä Mauritz Perkonoja (s.1902) oli paimiolainen torpparin poika ja maataloustyöntekijä. 12-vuotiaana Mauritz lähti torpalta palkkatöihin Spurilan aluskartanoon Ruokolinnaan. Siellä hän muun muassa iski heinäseipäitä maahan, jotta niihin voitiin koota heinää kuivumaan. Työ oli raskasta, varsinkin niin nuorelle, mutta muiden katseiden alla ei sopinut jäädä lepäilemään.
Vilja niitettiin viikatteella tai sirpillä, minkä jälkeen se vietiin lämmitettyyn riiheen kuivumaan. Kuivia lyhteitä lyötiin seinään jyvien irrottamiseksi, minkä jälkeen ne ”tapettiin” nuijimalla niitä varstoilla. Jyvät piti siivilöidä välpällä eli harvalla seulalla, joka erotteli joukosta suurimmat roskat. Lopuksi jyvät vielä eroteltiin akanoista pohtimen, pitkulaisen puuastian, avulla. Viljaa käytettiin etenkin leivän tekemiseen. Suurin osa Paimiossa kasvatetusta viljasta oli ruista, ja ruisleipä olikin jokapäiväisen ruokavalion kulmakivi. Sitä leivottiin suuria määriä kerrallaan, joskus jopa puoleksi vuodeksi eteenpäin. Leipomisrupeama saattoi kestää viikonkin. Kun taikina tehtiin puisessa tiinussa tai kaukalossa, puuhun kuivunut taikina toimi hapanjuurena seuraavalla leivontakerralla. Reikäleivät saivat kuivua katonrajassa vartaissa ja säilyivät siten koko talven yli.
Raskasta oli myös viljan puinti: vielä 1900-luvun alussa ruis puitiin Ruokolinnassa viikatteella, mikä vaati sekä kuntoa että taitoa. Puidessa edettiin omia pellonsarkoja pitkin rinnakkain, ja kilpailu oli kovaa. Oli häpeä päästä oman saran päähän viimeisenä. Talvisin 1920-luvulla Mauritz oli metsätöissä. Päivät olivat pitkiä, aamuhämärästä pimeän tuloon. Tukkeja kaataessa puut kaadettiin kahden miehen yhteistyöllä suurella justeerisahalla. Karsimisen jälkeen ne väännettiin kangilla rekeen.
Varstojen käyttöä riihessä. Museovirasto.
Heinän niittoa viikatteella. Museovirasto, Valokuvaamo Pietinen.
Taikinakaukalo Puinen kaukalo, jossa leipätaikina tehtiin, on yli kaksi metriä pitkä.
Sahateollisuus ja tukinuitto Monet kausityöläiset ansaitsivat talvisen elantonsa tukki- ja halkometsätöillä. Puutyöt tehtiin talvella, koska puut voitiin hankea pitkin kuljettaa hevosen vetämällä reellä. Metsien hakkuu sai vauhtia, kun Paimionjoen varteen alettiin 1800-luvun loppupuoliskolla perustaa vesivoimalla toimivia sahoja. Myöhemmin tehokkaammat höyrysahat yleistyivät, ja Paimion ensimmäinen, Paimion Saha, perustettiin Vistalle 1899. Sahalla kuusipäiväisen viikon työpäivät olivat kymmenentuntisia, ja niihin sisältyi vain yksi ruokatauko, jonka aikana syötiin kotoa tuotuja eväitä, yleensä leipää ja maitoa. Palkka oli 1900luvun alussa 2,5 markkaa päivässä, siis noin voikilon hinnan verran.
Märissä saappaissa saunoihin yöksi Paimiolainen Toivo Nikander (s. 1915) oli töissä Paimion Sahalla 12-vuotiaasta lähtien, ensin koulun ohella ja myöhemmin kokoaikaisesti. Hieman vanhempana hän osallistui myös tukkien uittamiseen. Puun kaatoa justeerisahalla. Metsämuseo Lusto.
Tukinuittajia koskella. Vapriikin kuva-arkisto.
Höyrysahojen myötä tukinuittokin kiihtyi. Paimionjoki oli Varsinais-Suomen suurin uittoväylä, ja tukit poukkoilivat joen yläjuoksulta 17 kosken lävitse aina Paimionlahdelle asti. Tukkeja uitettiin sahoille heti jäiden lähdettyä keväällä.
Kahden viikon uittoaikana tukkiporukka yöpyi saunoissa, mutta ei peseytynyt kertaakaan. Toivolla oli varusteinaan vain tavalliset saappaat; jos ne kastuivat, märissä saappaissa sai olla koko loppumatkan. Silloin ei Askalassa ollut vielä vesivoimalaitosta, joten tukit pystyttiin uittamaan kosken läpi. Tukkilaisia tuli myös Turusta, ja turkulaiset ja paikalliset tappelivat ahkerasti keskenään. Levottomuuksien hillitsemiseksi palkattiin erityinen tukkipoliisi. Tukkien uittaminen oli vaarallista työtä. Kerran Toivo putosi sahalla veteen yrittäessään työntää keväisiä jäälauttoja pois tukkien tieltä. Kaveri kuitenkin onneksi veti hänet ylös vedestä, eikä hän joutunut virran ja tukkien runnomaksi.
Paimion Saha 1912. Turun Kaupunginmuseo.
Härkähöylä Höylä on saanut nimensä kädensijoistaan, jotka muistuttavat härän sarvia. Tämä höylä on suhteellisen iso ja sillä on höylätty päreitä. Taustalla näkyy justeerisahan terää.
käsityöläisammatit Paimiossa toimi yli sata vuotta sitten monia eri käsityöläisiä: suutareita, räätäleitä, nahkureita, seppiä, sorvareita, muurareita ja satulaseppiä. Puusepät valmistivat varsinkin huonekaluja, mutta saattoivat toimia myös kirvesmiehinä rakennuksilla. Moni paimiolainen osasi rakentaa puusta, vaikka ei puuseppä ollutkaan, ja joissakin taloissa kaikki huonekalut tehtiin itse. Tavallista oli ainakin veistää kirveenvarret talon tapaan, vaikka terä olisikin hankittu sepän pajalta. Myös astiat ja aterimet tehtiin yleensä puusta. Metallisepiltä saatiin muun muassa työkalujen terät, naulat ja hevosenkengät. Seppä saattoi valaa myös hauleja metsästystä varten. Koska raudan työstämiseen tarvittiin tulikuuma ahjo, oli harvinaisempaa, että muut kuin ammattisepät olisivat valmistaneet tarvetyökaluja. Kyläseppä olikin arvostettu osa yhteisöä, koska ilman häntä ei olisi onnistunut esimerkiksi viljan niittäminen.
Kirvesmies taloa rakentamassa. Museovirasto.
Maalarista kirvesmieheksi Monet käsityöläisammattien harjoittajat aloittivat työn jo nuorina ja saattoivat toimia monella alalla elämänsä aikana. Joel Lähteenmäki, (s. 1896) paimiolainen kirvesmies ja maalari, meni jo koululaisena töihin Paimion tiilitehtaalle. Maalarina hän toimi 17-vuotiaasta asti. Kolmekymppisenä hän vaihtoi kirvesmiehen ammattiin käytyään Paimion kansanopistossa veistoskoulun. Hän oli mukana rakentamassa Askalan voimalaitosta ja Paimion parantolaa. Kirvesmiesten piti tuoda töihin omat työkalunsa, ja niinpä hankittiin niin isot pakit kuin vain jaksettiin kantaa. Tärkeimpiä työvälineitä oli Joelin mukaan kirveen ja vasaran lisäksi napakaira. Myöhemmin Joel toimi työnjohtajana rakennusmailla, joihin puutavara saatiin Paimion sahalta, tiilet Paimion tiilitehtaalta ja valmiit ikkunat sekä ovet puusepänverstaalta Paimiosta.
Nuoria miehiä pajalla. Paimion kotiseutuarkisto.
Napakaira Napakairalla porataan reikiä. Kairan yläpäässä olevaa nuppia painettiin rintakehällä samalla kun kairaa pyöritettiin käsivoimin kahvoista.
Kalastus ja metsästys Sekä metsästämällä että kalastamalla saatiin syötävää ja sivutuloja. Paimionjoesta kalastettiin runsaasti, vaikka ammattikalastajia ei Paimiossa montaa ollutkaan. Paimionlahdella kalaa pyydettiin verkoilla, rysillä ja onkimalla. Lisäksi 1940-luvulle asti käytettiin seudulle erityisiä pälkkikatiskoja. Pälkkikatiska koostui toista metriä pitkistä puurimoista, jotka oli sidottu vitsaksilla yhteen. Nämä työnnettiin pystyyn rantamutaan, ja katiska pysyi paikoillaan koko kesän. Kalat otettiin katiskasta suurella haavilla. Ennen vanhaan metsästysaseena käytettiin suustaladattavaa luodikkoa. Tällaiseen aseeseen tarvittiin irtoruutia ja pyöreitä hauleja. Kettuja metsästettiin turkisten takia, ja niiden pyytämisessä käytettiin apuna koiria. Isompia eläimiä, kuten susia ja ahmoja, pyydystettiin myös raudoilla ja ansakuopilla. Sudenkuoppiin saatettiin keskelle sitoa kiinni elävä syötti, esimerkiksi kana, jonka ääntely houkutteli pedon paikalle. 200 rapua yhdessä yössä Lapsena Eero Mäkelä (s. 1908) pyysi rapuja saadakseen niiden myymisestä pientä tuloa, kuten monet muutkin lapset. Onkena lapset käyttivät oksaa, johon kiinnitettiin naru. Narun päähän sidottiin syötiksi vanhaa kanaa tai sammakonkoipi. Lapset iskivät kepin rantaan ja sen antoivat sen olla paikallaan jonkin aikaa, ennen kuin nostivat sen varovasti ja irrottivat syöttiin tarttuneet ravut. Rapuja oli joskus jopa seitsemän samassa syötissä, ja oikein hyvinä syksyinä niitä saattoikin saada jopa 200 yhdessä yössä. Eero myi rapuja apteekkarille, mutta niitä keitettiin myös kotona saunan muuripadassa. Vanhempana Eero harrasti myös metsästystä. Hän kertoo, että vaikka metsojen ampuminen oli kiellettyä, niitä kyllä metsästettiin. Metsoja oli Paimion metsissä paljon, ja soidinaikana urokset saattoivat olla niin keskittyneitä tappelemaan keskenään, että ne olivat suorastaan naurettavan helppoja saaliita.
Metsonampuja vuodelta 1937. Museovirasto.
Pälkkikatiskan kokemista Paimionlahdella 1911. Paimion kotiseutuarkisto.
Sudenrauta Raudan (kuvassa pystyssä olevat) kaariosat levitettiin ja rauta asetettiin maahan. Kun susi astui kaarien väliin, ne napsahtivat kiinni vangiten suden tassun.
urheilu Hiihtokuningas Hiihto oli heräävän urheilukulttuurin avainlajeja. Antti Immaisi Sukselasta alkoi niittää mainetta mestarihiihtäjänä vuosisadan vaihteessa. Paimioon rakennettiin rautatietä, ja työmaan rakennusmestari Sikanen päätti järjestää hiihtokilpailut. Kertoman mukaan Sikanen saapui lähtöviivalle palttoo yllään ja uhosi, ettei näissä kilpailuissa sitä tarvitsisi edes riisua. Sikasen oli kuitenkin riisuttava takkinsa pysyäkseen Antti Immaisin perässä, eikä sekään auttanut, koska tämä voitti koko kilvan.
1900-luvun alussa Suomeen rantautui ajatus kansanterveyden ylläpidosta liikunnan avulla. Kun työpäivät lyhenivät ja yhä useampi kansalainen oli palkkatöissä kodin ulkopuolella, tuli mahdolliseksi harrastaa vapaa-ajalla urheilua. Paimion vapaapalokunta oli ensimmäisiä paikallisia yhdistyksiä, jotka alkoivat harjoittaa urheilua oheistoimintana. Kyseessä oli paitsi kunnon ylläpitäminen, myös houkutin uusien jäsenten värväämiseksi. Paimiolainen apteekkari Berger Wigelius perusti miesten voimisteluseuran, mikä johti urheiluseura Kisan perustamiseen 1906. Sen harjoittelupaikaksi rakennettiin Tillintupa. Yleisurheiluseuraan syntyi myös naisten voimistelujoukkue. Urheiluvälineitä ei vielä ollut helposti saatavilla, joten ne tehtiin usein itse: kuulantyöntöä harjoiteltiin kivenmurikoilla ja seiväshyppyä pyykkiseipäillä. Sukset veistettiin itse puusta ja tervattiin.
Ei kirkkoon, vaan kisoihin
Antilta jopa kiellettiin myöhemmin oman pitäjän hiihtokilpailuihin osallistuminen, sillä hän oli niin ylivoimainen, ettei se tuntunut reilulta muita osallistujia kohtaan. Hän ansaitsikin hiihtokuninkaan tittelin ensimmäisenä Paimiossa. Antin tiedettiin itse tehneen suksensa ja voiteensa, kun kaupasta ei kumpiakaan Paimiossa vielä tuolloin saanut. Hän valmisti suksia myös muille hiihdosta innostuneille.
Retkeläisiä järven jäällä. Museovirasto.
Urheilu nähtiin toisaalta tervehenkisenä ja paheita ehkäisevänä toimintana, toisaalta epäilyttävänä, varsinkin jos se vei aikaa hartauden harjoittamiselta. Paimiolainen Viljo Perkonoja on muistellut, että kun hän veljensä kanssa oli 1920-luvulla käynyt Vistalla urheilemassa sunnuntaina, niin vanha isäntä oli heidän ohi mennessään tokaissut paheksuvaan sävyyn: ”Terveissii kirkost”.
Luistimet Luistimet koostuvat terästä, puisesta jalansijasta ja nahkaisista remmeistä. Remmien avulla luistin kiinnitettiin kenkään.
väkijuomien valmistus Sahdin eli oluen valmistuksella on pitkät perinteet. 1800-luvulla sahtia valmistettiin joka talossa juhlapäiviä varten ja työn pontimeksi. Valmistukseen tarvittiin mallasta ja hiivaa, joskus mausteeksi lisättiin humalaa. Mäskistä eli kuumennetusta maltaasta siivilöitiin sokeria sisältävä neste. Jäähdyttämisen ja hiivan lisäämisen jälkeen se siirrettiin pariksi päiväksi tai viikoksi tynnyriin käymään. Myös väkevämpää juomaa valmistettiin usein kotona. 1866 kuitenkin säädettiin laki, jonka mukaan talonpojat eivät enää saaneet kotona polttaa viinaa myytäväksi omiin tarpeisiinsa. Viinanmyynnillä oli yleisesti hankittu sivutuloa, ja talon väki oli tietysti juonut myös omaksi ilokseen.
Viinan valmistus aloitettiin kuten sahdinkin, mutta sitten käynyt juoma tislattiin viinapannun avulla, jotta alkoholipitoisuus nousi moninkertaiseksi. Viinanpolttaminen oli vaarallista, koska alkoholihöyry saattoi liikaa kuumetessaan syttyä palamaan ja räjäyttää koko viinapannun. 1903 raittiusaate kotiutui myös Paimioon. Perustettiin paikkakunnan ensimmäinen raittiusseura Kasvi, ja kunnalliskokous päätti myöntää palkkioita viinan salapolttajia ilmiantaneille. Myöhemmin astui voimaan kieltolaki, joka teki kaikkien alkoholijuomien valmistuksen ja myynnin laittomaksi.
Pirtua Paimionjokea pitkin Tarinoiden mukaan myös paimiolaiset trokasivat pirtua kieltolain aikana. Pontikan keittämisen lisäksi viinaa saatiin salakuljettamalla Virosta. Paimiosta mentiin jokea pitkin sovittuun paikkaan, johon salakuljettajat toivat moottoriveneillä rajavesialueelle ankkuroiduista laivoista tavaran. Viinaa myytiin sitten kotipaikkakunnalla eteenpäin, pahimpina aikoina jopa joka kolmannessa talossa.
Sahdinkeittäjä kuumentaa mallasta. Vapriikin kuva-arkisto.
Pontikankeittoa metsässä. Vapriikin kuva-arkisto.
Leili Puisessa juomaleilissä kannettiin mukana olutta. Korkki on veistetty puusta ja kahva on punottu vitsaksista. Joskus leileihin maalattiin koristekuvioita.