Scott Bergstrom: The Cruelty

kun u l n ine Ilma

äyte

Nyt olet yksin Suomentanut Inka Parpola

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava

Yksi

Pojat janoavat teloitusta. He istuvat innoissaan kuin kärsimättömät sakaalit ja odottavat terän putoamista. Mutta jos he olisivat vaivautuneet lukemaan kirjan, he tietäisivät, ettei se putoa. Kirja tavallaan vain päättyy. Kuin elokuva, joka loppuu ennen viimeistä kohtausta. Tai kuin elämä, oikeastaan. Harvemmin meistä kukaan ehtii nähdä oman teränsä putoamista.

Herra Lawrence, opettajamme, marssii edestakaisin luokassa hivellen sitä kaameaa pikku parransuikaletta alahuulensa alla ja lukee ääneen.

Askelten keveä rummutus linoleumilattialla – kanta-varvas, kanta-varvas – saa aikaan vaikutel-

man, että hän yrittää yllättää sanat takaapäin. ”Aivan kuin tuo raivonpurkaus olisi puhdistanut minut pahasta, tyhjentänyt kaikesta toivosta, minä avauduin tuon merkkien ja tähtien täyttämän yön edessä ensi kerran maailman lempeälle välinpitämättömyydelle.”

Askellus loppuu Lawrencen saapuessa Luke Bontempin pulpetille. Hän napauttaa Lukea päähän kirjan selkämyksellä. Luke tekstaa jollekulle takkinsa suojissa. ”Pane se pois, tai minä otan sen”, Lawrence sanoo.

Känny katoaa Luken taskuun. ”Mistä luulet Camus’n puhuvan tässä kohtauksessa?”

Luke väläyttää hymyn, jonka avulla on koko elämänsä ajan luikahtanut kaikesta kuin koira veräjästä. Luke-parka, minä mietin. Kaunis, hyödytön, typerä Luke. Hänen isoisoisoisänsä kuulemma tienasi omaisuuden myymällä ensimmäisen maailmansodan aikana öljyä saksalaisille ja terästä briteille, eikä kenenkään hänen perheessään ole sen koommin tarvinnut tehdä töitä. Lu4

kenkaan ei tarvitse, joten mitä hyötyä Camus’n lukemisesta muka on? ”Maailman lempeä välinpitämättömyys”, Lawrence toistaa. ”Mitä luulet sen tarkoittavan?”

Luke vetää ilmaa keuhkoihinsa. Saatan miltei kuulla, kuinka aivojen juoksupyörä kirskahtelee uljaan kuontalon alla. ”Välinpitämätön”, Luke sanoo. ”Maailma ei välitä, joten miksi minunkaan pitäisi? Ei voisi vähempää kiinnostaa.”

Kaksikymmentäkahdeksan luokan kahdesta­ kymmenestäyhdeksästä oppilaasta nauraa, mukaan lukien Luke. Minä olen ainoa, joka ei naura.

Luin tämän kirjan, Sivullisen, kun olin neljätoista­ vuotias. Mutta minä luin sen alkukielellä, ranskaksi, ja kun Lawrence käski meidän lukea englan­ninnoksen maailmankirjallisuuden kurssille, minua ei huvittanut lukea sitä uudestaan.

Se kertoo Mersault-nimisestä miehestä, jonka äiti kuolee. Mer­sault tappaa arabimiehen ja hänet tuomitaan kuolemaan, julkisesti mestattavaksi. Sitten kirja loppuu. Camus ei koskaan kuvaa itse teloitusta.

5

Käännyn taas tuijottamaan ikkunaa, jota vasten sade yhä rummuttaa. Sen rytmi vaivuttaa kaikki huoneessa istuvat syvemmälle jonkinlaiseen uneliaaseen transsiin. Näen ikkunan läpi 63rd Streetin rakennusten ääriviivat. Ne erottuvat tuhruisina ja muodottomina lasia vasten pisaroituvan veden läpi, enemmän rakennusten muistoina kuin oikeina taloina.

Vaikka me käsittelemmekin Sivullisen loppua, kirjan ensimmäiset lauseet ovat aina tehneet minuun suuremman vaikutuksen. Aujourd’hui, maman est mort. Ou peut-etre hier, je ne sais pas. Se tarkoittaa: Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen, en tiedä.

Mutta minä tiedän. Minä tiedän täsmälleen, milloin äiti kuoli. Siitä on tänään kulunut tasan kymmenen vuotta. Olin silloin vasta seitsemän, ja olin paikalla, kun se tapahtui. Muisto palaa mieleeni silloin tällöin pieninä pätkinä ja häilähdyksinä, yksittäisinä hetkinä. Kelaan tuskin koskaan koko muistoa alusta loppuun. Psykologi, jonka vastaanotolla kävin, sanoi sen olevan täysin normaalia ja surun helpottavan ajan myötä.

Ei helpottanut.

6

”Mitä mieltä sinä olet, Gwendolyn?” Lawrence­ kysyy.

Kuulen hänen äänensä. Ymmärrän jopa kysymyksen. Ajatukseni ovat kuitenkin harhailleet liian kauas, että pystyisin vastaamaan. Olen vanhan Hondan takapenkillä, silmät lupsivat, pää on painunut vasten viileää ikkunaa. Algiersin laitakaupungin hiekkatiellä pompahtelevan auton rytmi tuudittaa minua uneen. Sitten tunnen, kuinka tietä pitkin ratisevat renkaat hidastavat vauhtia, ja kuulen äidin henkäisevän. Avaan silmät, katson tuulilasista ja näen tulta. ”Gwendolyn Bloom! Kuuleeko Gwendolyn Bloom?”

Napsahdan takaisin todellisuuteen ja käännyn kohti Lawrencea. Hän on kupertanut kätensä suunsa ympärille megafoniksi. ”Kuuleeko Gwendolyn Bloom?” hän sanoo jälleen. ”Voisitko kertoa meille, mitä Camus tarkoittaa ’maailman lempeällä välinpitämättömyydellä?”

Alan puhua, vaikka ajatukseni ovat yhä Hondan takapenkillä. Vastaukseni on pitkä, ja luullakseni hyväkin. Mutta Lawrence katselee minua hiukan 7

ivallinen hymy huulillaan. Olen ehtinyt jo puhua hyvän tovin, kun huomaan kaikkien nauravan. ”Englanniksi, kiitos”, Lawrence sanoo, kohottaa kulmakarvojaan ja silmäilee muita oppilaita. ”Anteeksi”, sanon hiljaa, hypistelen koulupuvun hametta ja tungen paloautonpunaisen hiussuortuvan korvan taakse. ”Mitä?” ”Sinä puhuit ranskaa, Gwendolyn”, Lawrence sanoo. ”Anteeksi. Minä varmaan – mietin jotain muuta.” ”Sinun on tarkoitus miettiä maailman lempeää välinpitämättömyyttä”, hän sanoo.

Yksi tytöistä tokaisee takanani: ”Helvetti, mikä leuhka snobi.” Hän venyttää sanojaan ja pyöräyttää tehosteeksi silmiään.

Käännyn ja huomaan, että se on Astrid Foogle. Hänkin on seitsemäntoista, mutta näyttää vähintään kaksikymmentäyksivuotiaalta. Hänen isänsä omistaa lentoyhtiön. ”Riittää jo, Astrid”, Lawrence sanoo.

Mutta minä tuijotan häntä, poraudun häneen katseellani. Astrid Foogle – jonka korvakorut ovat 8

arvokkaammat kuin koko meidän asuntomme – nimittelee minua leuhkaksi snobiksi?

Astrid jatkaa. ”Kelatkaa nyt. Tyyppi änkeää tänne vuoden alussa ties mistä ja kuvittelee olevansa kaiken yläpuolella, ja nyt, oi katsokaa, hän puhuu ranskaa, toisin kuin me tyhmät amerikkalaiset. Katsokaa, miten hienostunut hän on. Kurjaliston kuningatar.”

Lawrence keskeyttää hänet. ”Lopeta, Astrid.

Nyt.” Pari tyyppiä nyökkäilee Astridia myötäillen, pari muuta nauraa. Huomaan vapisevani, ja kasvojani kuumottaa. Jokainen synapsi aivoissani yrittää pakottaa reaktiota pois, mutta en pysty siihen. Miksi vihan täytyy tuntua niin paljon nöyryytykseltä?

Astridin vieressä istuva kundi, Connor Monroe, nojautuu taaksepäin tuolissaan ja virnistää. ”Ei voi olla totta. Nyt se itkee.”

Ei pidä paikkaansa, mutta nyt kun hän on sanonut sen, se on muiden silmissä totta. Lolololol gwenny bloom sai hermoromahduksen ja itki kirjallisuudentunnilla #leuhkasnobi #212justice 9

Käytävällä soiva kello toimii pavlovilaisena ärsykkeenä ja saa kaikki ryntäämään ovelle. Lawrence kohottaa kirjan ilmaan pienenä surkeana yrityksenä pitää yllä järjestystä ja huutaa: ”Aloitamme alusta huomenna samassa paikassa.” Sitten hän kääntyy minua kohti. ”Ja sinä olet ensimmäisenä vuorossa, Bloom. Sinulla on koko yö aikaa miettiä maailman lempeää välinpitämättömyyttä, joten keksikin jotain älykästä. Ja englanniksi, por favor.”

Nyökkään myöntymyksen merkiksi ja kerään kamani. Luokan ulkopuolella Astrid Foogle on lokerollaan, kuten aina opetuslastensa ympäröimänä. Hän matkii minua, pitää yksinpuhelua feikki­ranskalla olkapäät lysyssä, nenä etusormella lytistettynä.

Lasken katseeni asianmukaisen nöyristelevästi ja luikahdan hänen ja hänen ystäviensä ohitse kohti omaa lokeroani. Mutta Astrid äkkää minut. Tajuan sen siitä, että joukkio vaikenee. Sitten kuulen heidän korkojensa – ne ovat Pradan korkkarit, tyhmä lehmä – kopinan lähestyvän, muut vain askelen Astridin perässä.

”Hei, Gwenny”, hän aloittaa. ”Käännöskysymys sinulle. Miten sanotaan ranskaksi ’itsemurha ei ole koskaan ratkaisu’?”

En ole huomaavinanikaan häntä ja jatkan eteenpäin rukoillen äkkinäistä, kohtalokasta sydänkohtausta – hänelle tai minulle, ei väliä. Naamani hehkuu tulikuumana, viha muuttuu raivoksi ja raivo joksikin raivoakin väkevämmäksi. Voin vain kuvitella, miltä se näyttää. Panen vapisevat käteni puuskaan. ”Ihan oikeasti”, Astrid jatkaa. ”Sinunlaisesi tyypin on täytynyt miettiä itsemurhaa vähän väliä. Joten miksi ei? Eli s’il vous plait, miten se sanotaan, Gwenny? En francais?”

Pyörähdän ympäri, ja sanat räjähtävät suustani. ”Va te faire foutre.”

Astrid pysähtyy, ja puolikkaan sekunnin ajan – ei, lyhyemmän ajan – hänen kasvoillaan häilähtää kauhu. Mutta sitten hän tajuaa olevansa omassa valtakunnassaan akoluuttiensa ympäröimänä, ja todellinen Astrid palaa. Hän kohottaa uljaasti saksittuja kulmakarvojaan.

Yksi hänen ystävistään, Chelsea Bunchman, 11

hymyilee. ”Astrid, hän käski sinun juuri painua vittuun.”

Astridin suu avautuu O:n muotoiseksi, ja kuulen pienen henkäisyn livahtavan ulos. ”Senkin surkea nilviäinen”, hän sähähtää ja astuu askelen lähemmäksi.

Näen läimäyksen, kun se on yhä ilmassa.

Näen sen, mutten tee mitään sen estämiseksi.

Sen sijaan vavahdan ja nostan olkapäät kyyryyn.

Läimäys on luja – Astrid on tosissaan – ja pääni nytkähtää sivulle. Yksi hänen kynsistään osuu poskeeni, ja siihen jää kirveltävä jälki.

Ympärillemme alkaa kerääntyä yleisöä. Näen Luke Bontempin ja Connor Monroen virnuilevat naamat, ja suunnilleen tusina muuta oppilasta tuijottaa silmät suurina. Näky ei tunnu niinkään järkyttävän heitä vaan herättävän vahingoniloa. He seisovat puoliympyrässä Astridin ja minun ympärillä, kuin areenalla. Tajuan, että tämä on heille viihdettä, vuosien varrella hyväksi havaittua. Tajuan myös, ettei Astrid lyönyt minua nyrkillä, ei potkaissut, ei kiskonut tukasta. Hän läimäytti kasvojani erittäin tyynesti, erittäin har12

kitusti. Ylemmän kerroksen Lady isolla ällällä läimäytti alemman kerroksen piikaa pienellä peellä.

Takaisin läimäyttämisen sijasta – ja ketä minä yritän huijata, Gwendolyn Bloom ei koskaan läimäyttäisi takaisin – minä suljen silmäni. Nöyryytys tuntuu samalta kuin Saharan tuulet, kuumalta ja kovalta ja päivien mittaiselta. Aikuisen ääni käskee kaikkia hajaantumaan, ja kun avaan silmäni, edessäni seisoo kädet khakihousujen taskuissa keski-ikäinen opettaja, jonka nimeä en muista. Hänen katseensa lipuu Astridista minuun ja takaisin. ”Mitä tapahtui?” hän kysyy Astridilta. ”Hän käski minua – en voi lausua sitä sanaa.

Se on kirosana, painumaan veehen.” Astridin ääni on kaino ja haavoittunut. ”Onko tämä totta?” opettaja sanoo ja katsoo minua.

Avaan suuni, aikeissa kannella läimäytyksestä. ”On”, sanon sen sijaan.

L’Etranger, kirja jota luemme maailmankirjallisuuden kurssilla, käännetään englanniksi yleensä termillä Sivullinen. Se voi tarkoittaa myös 13

muukalaista tai vierasmaalaista. Minä olen sitä kaikkea – sivullinen, muukalainen, vierasmaalainen. Teknisesti olen amerikkalainen. Passissani lukee niin. Mutta minä en ole syntynyt täällä. En ole juuri asunutkaan täällä niitä puoltatoista vuotta lukuun ottamatta, jotka vietimme täällä heti äidin kuoleman jälkeen. Me – isä ja minä – muutimme New Yorkiin viime syyskuussa, lukion kolmannen luokan alussa, kun isä aloitti pestin YK:ssa, jonka päämaja on melko lähellä kouluani, Danton Academyä.

Isällä ei olisi missään tapauksessa ollut omin avuin varaa Dantonin kaltaiseen kouluun. Isä on kuitenkin ulkoministeriön diplomaatti, ja työpaikan etuihin kuuluu yksityiskoulu meille diplopennuille. Maasta riippuen tuo yksityiskoulu saattaa olla ainoa hyvä koulu tuhannen kilometrin säteellä, ja silloin sitä voi hyvinkin päätyä istua töröttämään samassa luokassa kyseisen maan presidentin tai kuninkaan tai kaamean diktaattorin pojan tai tyttären kanssa. Minulle kävi niin kerran. Kusipääpressan kusipääpoika istui vieressäni matikantunneilla. Hän käytti kenkiä, jot14

ka oli valmistettu erityisesti häntä varten Wienissä ja maksoivat viisi tonnia pari, ja samaan aikaan lapsia nääntyi nälkään kadulla aivan koulun stukkorapattujen seinien ulkopuolella.

Vaikka eipä Dantonissa juuri erilaista ole.

Täälläkin oppilaat ovat presidenttien ja kuninkaitten ja diktaattorien jälkeläisiä – isukit vain ovat yritysten, eivät maiden johdossa. Useimmat luokkatoverini ovat aina olleet rikkaita. Yleensä ainoa köyhä, jonka he koskaan joutuvat kohtaamaan, on se maahanmuuttaja­nuori, joka toimittaa heille ruokatilaukset tai vaatteet kuivapesulasta. Isän tienestit olisivat hyvinkin kohtuulliset missä tahansa muualla maailmassa, mutta Dantonin oppilaiden silmissä me olemme köyhiä kuin kirkonrotat.

Istun vararehtorin kanslian edessä ja hypistelen koulupuvun hametta – luoja, että minä vihaankin hameita. Kiskon helmaa niin, että se laskeutuu alemmas mustille sukkahousuille, tasoittelen pienet rypyt. Koulupuvut lienevät yritys tasa-arvoistaa meitä, mutta rajoitukset eivät koske kenkiä. Siten vauraus ja heimouskollisuus 15

esitellään jaloilla: vanhan rahan perijät käyttävät Pradan avokkaita ja Guccin loafereita, uusrikkaat Louboutinin matalakantaisia kenkiä ja Miu Miun lenkkareita. Minä kuulun kahden hengen merkityksettömään Doc Martens -heimoon. Omani ovat punaiset ja kuluneet. Heimon toinen jäsen, hiljainen taiteilijan lapsi alakaupungista, jota muut sietävät niin kauan kuin hän pysyttelee luotettavana Adderallin välittäjänä, pitäytyy kiillotetussa mustassa.

Eipä sillä kyllä mitään merkitystä olisi, vaikka ilmaantuisinkin yhtäkkiä kouluun pradat jalassa.

En näytä Astrid Fooglelta, tai ylipäätään keneltäkään siinä jengissä. Olen liian pitkä, liian paksulanteinen. Nenäni on liian neliömäinen, suuni liian leveä. Kaikki on liian jotain. Isä ja lääkärini inttävät aina, että olen oikein hyvä juuri sellaisena – kyse on kuulemma hormoneista tai lihaksista, jotka ovat peräisin vuosikausien voimistelusta. Kaikki ovat rakenteeltaan erilaisia, älä hyväksy kenenkään muun määritelmää kauneudesta, ja niin edelleen, kyllästymiseen saakka. Mutta heidän tehtävänsä on sanoa sellaista. Niinpä minä 16

värjään tukkani kotona kaikkein hienoimmalla markettivärillä, nyöritän docmartensini ja teeskentelen, etten piittaa pätkääkään.

Kun varareksi vihdoin astuu kansliastaan, hän on pelkkää alentuvaa hymyä ja feikkihuolta. Hänen nimensä on rouva Wasserman, ja hänen yllään leijuu ikuinen hajuveden ja siirappisen riemun pilvi, ikään kuin hän hetkenä minä hyvänsä odottaisi sarja­ kuvasinilinnun lennähtävän taivaalta ja laskeutuvan sormelleen. ”Mitenkäs me tänään voimme?” hän kysyy, kun astumme kansliaan.

Kohautan harteitani ja lysähdän verenvärisellä nahalla verhoiltuun tuoliin.

Wasserman muodostaa sormistaan tornin merkiksi siitä, että nyt on aika mennä asiaan. ”Sain kuulla, että sinulla on vuorovaikutusongelmia erään luokkatoverisi kanssa.”

Joudun pinnistelemään, jotten pyörittäisi silmiäni hänen eufemistisille paskapuheilleen.

Homman nimi on se, että 95 prosenttia tämän koulun oppilaistosta koostuu erittäin rikkaista ja erittäin valkoisista. Loput 5 prosenttia ovat tääl17

lä joko stipendin avulla tai siksi, että heidän vanhempansa ovat YK:n leivissä. Muut eivät pidä meistä viisiprossalaisista, millä nimellä meidät tunnetaan, mutta me autamme Wassermanin kaltaisia ihmisiä uskottelemaan itselleen, että Danton Academy on muutakin kuin elitistinen bitch-tehdas.

Wasserman vilkaisee kansiota. ”Kutsutaanko sinua Gweniksi vai Gwendolyniksi, kultaseni?” ”Gwendolyniksi”, minä sanon. ”Vain isä kutsuu minua Gweniksi.” ”Gwendolyn sitten”, Wasserman sanoo keksinmakeasti hymyillen. ”Kuulehan, sinä olet hyvä oppilas. Ja pitääkö tämä paikkansa, Gwendolyn – osallistuit valtakunnallisissa kokeissa, hyvänen aika, viiden vieraan kielen kokeeseen?” ”Niin kai. Jos siinä niin sanotaan.” ”Kas, isäpuolesi työskentelee ulkoministeriössä”, hän sanoo ja tutkailee kansiota. ”On varmastikin rankkaa joutua muuttamaan parin vuoden välein. Aina uusi kaupunki. Uusi maa.” ”Voit hyvin sanoa ’isä’.” ”Anteeksi?”

18

”Hän ei ole minun isäpuoleni. Hän adoptoi minut, kun meni naimisiin äitini kanssa. Olin silloin kaksivuotias.” ”Isä, kyllä vain. Jos niin haluat.” Wasserman pudistaa päätään ja tekee merkinnän edessään olevaan paperiin. ”Palataan nyt siihen, miksi olet täällä: Danton on turvallinen koulu, Gwendolyn, ja meillä on nollatoleranssi emotionaalisesti loukkaavan käytöksen suhteen.” ”Selvä. Niinhän käsikirjassa sanotaan.” ”Siihen kuuluu kiroileminen henkilökunnalle tai oppilaille, mikä tarkoittaa sitä, että kun kiroilit toiselle tytölle ranskaksi, rikoit sääntöjä.” ”Astrid ei ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä sanoin, ennen kuin Chelsea Bunchman käänsi sen.” ”Kyse on siitä, että sinä sanoit jotakin loukkaavaa, Gwendolyn. Ei ole väliä, sanoitko sen ranskaksi tai swahiliksi.” ”On sillä väliä, jos hän ei ymmärtänyt sitä.” ”Pelkkää semantiikkaa”, Wasserman tokaisee. ”Tiedätkö, mitä semantiikka tarkoittaa?” ”Sanojen merkityksen tutkimusta. Siitähän tässä kai on kyse.”

19

Näen, miten varareksin kasvolihakset kiristyvät. Hän tarttuu kuulakärkikynään ja puristaa sitä niin tiukasti, että pelkään sen murtuvan. ”Mikäli oikein ymmärrän, tänään on äitisi poismenon vuosipäivä. Otan osaa”, Wasserman sanoo lempeästi. Huomaan, miten ajatus saa hänet kiusaantumaan, miettimään, mitä kanssani pitäisi tehdä. Rankaista tyttöä vuorovaikutusongelmien tähden äidin poismenon vuosipäivänä?

Wasserman köhii käteensä ja jatkaa. ”Tavanomainen seu­raus toiselle oppilaalle kiroilemisesta on päivän erottaminen. Näissä olosuhteissa olen kuitenkin halukas pidättymään siitä, mikäli laadit kirjallisen anteeksipyynnön neiti Fooglelle.”­ ”Haluatteko te, että minä pyydän anteeksi Astridilta?” ”Kyllä, kultaseni.”

Valinta on helppo ja ilmiselvä. Nojaudun taaksepäin tuolissa ja yritän hymyillä. ”Ei kiitos”, vastaan. ”Otan erottamisen.”

20