Erik Axl Sund: Lasiruumiit

in Ilma

en

n채 luku

yte

Suomentanut Kari Koski

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava

Musta melankolia Studio Vietän Uppsalan keikkaa seuraavan päivän studiossa.

Jotkut luulevat, että se sijaitsee jossakin Jämtlannissa, mutta se ei pidä paikkaansa. Toi­ set sanovat Taalainmaalla, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Keskustelu on turhaa. Erämaalla ei ole rajoja.

Se on pieni, klaustrofobinen huone, ja toi­ sella seinällä on hylly täynnä käytettyjä kasetti­ nauhureita. Vanhan Walkmanin voi löytää vain parilla kympillä, ja hintaan sisältyvät tavallisesti kuulokkeet.

3

Ajattelen keikkaa, kun astun pieneen luolaa­ ni myöhään iltapäivällä.

Yleisö haluaa aina nähdä minun viiltelevän itseäni, vaikka enemmistö tietää jo itsekin, mil­ tä mattoveitsi tuntuu. Se on kuin koputtaisi avoimeen oveen.

Minä haluan tehdä kipua tutuksi asiaan vihkiytymättö­mille.

Sen täytyy olla aitoa, ja siihen pääseminen vaatii vuosien harjoittelua.

Sedät istuivat olohuoneessa, ja heillä oli tärkeä tapaaminen. Minun piti olla hiirenhiljaa, jos ha­ lusin päästä mukaan, kun myöhemmin tarjoil­ tiin mantelipikkuleipiä ja vadelmalimsaa. Isä oli enimmäkseen äänessä, ja minä olin ylpeä siitä, että muut sedät, jotka olivat monta vuotta isää vanhempia, kuuntelivat häntä.

Olin yksin työhuoneessa, persialainen matto toimi näyttämönä ja nauhuri lattialla oli Mar­ shallin vahvistin. Minulla oli kuulokkeet korvil­ la, eikä päässäni jyrisevää musiikkia ollut kos­ 4

kaan kuultu näiden seinien sisäpuolella, koska se oli kiellettyä. Ukkosta ja raskaita rumpuja, sit­ ten kitara sahautui sisään kalloon, ja kaikki läh­ ti menemään niin nopeasti että muuttui vauhti­ sokeaksi ja hukkasi tasapainon.

Reining blad from ö leisereited skai, Bliiding its horror, krieiting mai straktsör.

Leikin että minulla oli sähkökitara ja soitin niin että sormet valuivat verta, kun yleisö huusi hullun lailla näyttämön reunan alla.

Nau ai shäll rein in blad!

Otan hyllyltä keltaisen Sonyn. Jonka olen valin­ nut hänelle. David Litmaselle Blacke­bergistä.

Istahdan kirjoituspöydän ääreen ja panen tietokoneen päälle. Tuuletin käynnistyy hil­ jaa suristen, käännän kaiuttimia kovemmalle ja luon uuden tiedoston, jolle annan nimeksi ”Viillettävä iho”.

Niin hän haluaa tehdä.

Hän päättää elämästään ja samalla myös kuolemastaan.

5

Ihmiset näkevät pelkän pinnan, ja uskon että ulkonäkö vaikuttaa merkittävästi minä­ kuvaan ja yksilön kehitykseen.

Pienenä sain koko ajan kuulla, että minulla oli pianistin sormet ja minusta tulisi muusikko.

He sanoivat, että näytin kalpealta ja heive­ röiseltä, ja siksi luulin, että aurinko voisi va­ hingoittaa minua. He väittivät, että ruumiini oli niin hauras että se murtuisi pienimmästäkin kosketuksesta.

Toisinaan nuo ajatukset palaavat. Silloin sul­ keudun itseeni ja jään moneksi tunniksi pi­ meään. En nouse edes sängystä.

Minulta kuluu alle kymmenen minuuttia rumpujen ohjelmointiin. Yksinkertainen luup­ pi, jossa on bassorumpu, virveli ja hi-hat. Joka neljännen tahdin jälkeen symbaalinisku tah­ din vaihtumisen merkiksi. Ei mitään ihmeelli­ syyksiä. Vain yksinkertainen rytmi, ja symbaa­ linakin toimii itse asiassa sämpläys kattilankan­ nesta, jonka heitin lattiaan, mutta se kuulostaa ­oikealta. Tyhjältä ja ontolta.

Kytken kitaran äänikorttiin. Viritän sen ala6

D:hen ennen kuin painan äänityspainiketta.

Kuulen jo kappaleen päässäni, ja siitä tulee mi­ nuutin ja kaksi sekuntia pitkä.

Aitouden kannalta tärkeitä yksityiskohtia.

Kolme jauhavaa sointua. Ei kertosäettä. Ei B-osaa eikä taukoa. Sitten basso, yhtä alavirei­ nen kuin kitarakin. Soitan ympäri, ympäri, sa­ moja säveliä uudelleen ja uudelleen.

Olen ottanut vapauden varastaa melodian­ pätkiä Johannes Brahmsin kehtolaulusta ”Gu­ ten Abend, gute Nacht” eli ”Levon hetki nyt lyö”. Toivon että minulla olisi Brahmsin sävel­ korva. Jo lapsena hän osasi soittaa kokonaisia teoksia suoraan ulkomuistista, ja eräässä kon­ sertissa hänellä oli ollut epävireinen flyyge­ li, jolloin hän oli transponoinut Beethovenin c-mollisonaatin puoli sävelaskelta cis-molliin.

Ihailen Brahmsia, vaikken ikimaailmassa tun­ nustaisi sitä kenellekään. Hän osasi muunnel­ la teemaa ja kehitti pohjimmiltaan tiukasta so­ naattimuodosta jotain suurempaa. Hän teki sonaatille ruumiin­avauksen. Leikkasi sen hajal­ le ja näytti kaikille, miltä se oikeas­taan näytti.

7

Kun viimein tunnen olevani tyytyväinen bas­ soon, mikä vaatii monta ottoa, otan esiin pie­ nen puisen leluksylofonin, jonka löysin kirp­ putorilta Vårbergistä. Lasken soittimen kirjoi­ tuspöydälle ja asetan mikrofonin siten, että se tallentaa enimmät äänet. Pieni taustakohina tai toimistotuolin kitinä pelkästään elävöittää nauhoitusta.

Seuraan perussäveliä joka toisen tahdin, ja kaikki kuulostaa surulliselta, vaihdan sitten septimiin, mikä kuulostaa niin ikään surullisen kauniilta. Kolmenkymmenen sekunnin kulut­ tua soitan kvintin, ja silloin kappale alkaa hier­ tää, saa tuskallisen luonteen. Viimeiset puoli minuuttia pysyn tahdissa mutta soitan pelkäs­ tään tunteella. Se menee nuotin vierestä, ja sä­ velet tekevät kipeää yhdessä.

Kun olen soittanut ksylofoniosuuden, upo­ tan kaiken valtavaan, metalliseen kaikuun luo­ dakseni sopivan autiuden tunteen. Tästä ei ole tarkoitus tulla nautittavaa musiikkia. Siitä on tultava ääntä kuolemista varten.

Minuutti ja kaksi sekuntia blackebergiläisel­ 8

le pojalle, jolla on huono itsetunto.

Vien mikrofonin huulilleni, rykäisen ja val­ mistaudun laulamaan hänen sielunmessunsa.

Viillettävä iho. Hänen oma sanoituksensa ja viimeinen mitä hän kuulee ennen kuin tuska lopultakin katoaa.

Toinen säkeistö sama kuin ensimmäinen, ja minä vuoroin karjun, vuoroin kuiskaan sano­ mani. Sitä ei saa ymmärtää väärin, ja haluan kuvailla sanoja eri tunnetiloissa.

Viha on laki. Viha tahdon alaisuudessa. Viha on tahtoa.

Melankolia on surullisena olemisen armoa ja onnea. Melankolia on kapinaa ja vieraantumis­ ta, ja musta melankolia on syvää tyydytystä sii­ tä että haluaa kuolla. Pyytää maailmaa painu­ maan helvettiin.

Poika nimeltä David on ymmärtänyt kaiken sen.

Nauhoitan laulun yhdellä otolla. Se on har­ vinaista, mutta kun niin tapahtuu, se johtuu siitä, että teksti on hyvä, uskon sanoihin.

Kopioin lopuksi kaikki ääniraidat ja panen ne 9

alkuperäisraidan päälle tuskin havaittavalla vii­ veellä. Se riittää. Loppumasterointia ei tarvita.­ Kasetit ovat kuoleman magneettista tallenta­ mista. Viestintää kuolemasta.

Ja on pakkauskin tärkeä.

Olen käyttänyt kannessa mustaa tussia. Kir­ kuvat kasvot, jotka olen sitten kopioinut seitse­ mään tai kahdeksaan kertaan, ja tehosteet ovat olleet rajuja, likaisia mustan ja valkoisen kont­ rasteja.

Pistän valmiin kasetin kirjekuoreen ja lii­ maan kuoreen merkit, jotka David Litmanen Blackebergistä liitti mukaan, kun hän lähetti toiveensa minulle.

Panen kirjekuoren sivuun ja avaan toisen ääni­tiedoston.

Sen kappaleen sain valmiiksi viime viikolla ja pidän sitä pääteoksenani.

Sain ainoaksi ohjenuorakseni sen, että mu­ siikin pitää lakata kahdentoista minuutin ja kahdenkymmenenseitsemän sekunnin kohdal­ la ja sen pitää kertoa rakastamansa ihmisen tap­ pamisesta.

10