Page 1

i Ilma

nen

n채 luku

yte


Suomentanut Kari Koski

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava


Talo oli yli sata vuotta vanha ja vankat kiviseinät olivat metrin paksuiset, mikä tarkoitti, ettei hänen luultavasti olisi tarvinnut eristää niitä, mutta hän halusi ottaa varman päälle. Olohuoneen vasemmalla puolella oli pieni kulmahuone, jota hän oli käyttänyt yhdistettynä työja vierashuoneena. Sen yhteydessä oli wc ja tilava vaatehuone. Huone oli aivan täydellinen, siinä oli yksi ainoa ikkuna ja yläpuolella käyttämätöntä ullakkotilaa. Piittaamattomuus ja itsestäänselvyydet saivat nyt riittää. Mitään ei saanut jättää sattuman varaan. Sattuma oli vaarallisen petollinen matkakumppani. Toisinaan ystävä, yhtä usein arvaamaton vihollinen. 3


ruokasalin kalusteet hän siirsi toista seinää vasten, niin että keskelle olohuoneen lattiaa vapautui iso tyhjä tila. Sitten ei tarvinnut kuin odottaa. Ensimmäinen styroksi tuli sovitusti kello kymmenen, ja neljä miestä kantoi sen sisään. Kolme miehistä oli viisikymppisiä, neljäs tuskin kahtakymmentä täyttänyt. Hänellä oli paljaaksi ajeltu pää ja musta T-paita, jonka rintamuksessa oli kaksi Ruotsin lippua ristissä ja niiden yläpuolella teksti Minun Isänmaani. Hän oli teettänyt kyynärpäihinsä hämähäkinverkko­tatuoinnit ja ranteisiin jonkin kivikautisen kuvion. Kun miehet olivat menneet, hän istahti sohvalle suunnittelemaan töitä. Hän päätti aloittaa lattiasta, koska se oli a­ inoa mikä saattoi aiheuttaa ongelmia. Alapuolella asuva vanha paris­kunta oli melkein kuuro, mutta se oli silti tärkeä yksityiskohta. Hän meni makuuhuoneeseen. Pieni poika nukkui edelleen sikeästi. Kaikki oli käynyt niin kummallisesti, kun hän oli tavannut pojan lähijunassa. Poika oli vain tart4


tunut häntä kädestä ja seurannut mukana, eikä hänen ollut edes tarvinnut sanoa mitään. Hän oli saanut etsimänsä oppilaan ja lapsen, jota hänelle ei ollut koskaan suotu. Hän laski kätensä pojan otsalle, tunsi että kuume oli laskenut, ja tunnusteli sitten lapsen pulssia. Kaikki oli niin kuin pitikin. Hän oli löytänyt sopivan annostuksen morfiinia. työhuoneessa oli paksu, valkoinen kokolattiamatto, joka oli hänen mielestään aina ollut ruma ja epähygieeninen mutta mukava jalkojen alla. Nyt se sopi ihanteellisesti hänen tarkoituksiinsa. Hän paloitteli styroksin terävällä leikkuuveitsellä ja liimasi palaset kiinni paksulla kerroksella lattialiimaa. Voimakas haju alkoi pian pyörryttää häntä, ja hän joutui avaamaan kadunpuoleisen ikkunan. Se oli kolminkertainen ikkuna, jonka ulkopuolelle oli lisäksi asennettu ylimääräinen ääntä eristävä lasiruutu. 5


Sattuma ystävänä. Työt lattian parissa kestivät koko päivän, ja säännöllisin väli­ajoin hän kävi katsomassa poikaa. Kun lattia oli valmis, hän peitti kaikki saumat ilmastointiteipillä. Seuraavat kolme päivää hän huolehti seinistä. Perjantaina oli enää katto jäljellä, ja se vei hiukan enemmän aikaa, koska hänen oli ensin pakko liimata styroksi ja sitten puristaa levyä kiinni kattoon lattiaan tuetuilla laudoilla. Sillä aikaa kun liima kuivui, hän naulasi muutamia vanhoja peittoja aiemmin poistamiensa ovien tilalle. Olohuoneen oviaukkoon hän liimasi neljä kerrosta styroksia. Hän otti vanhan lakanan ja ripusti sen ainoan ikkunan peitoksi. Ikkunasyvennykseen piti varmuuden vuoksi panna kaksinkertainen eristekerros. Kun huone oli valmis, hän päällysti lattian ja seinät vettähylkivällä pressulla. Työssä oli jotain meditatiivista, ja kun hän katseli aikaansaannostaan, hän tunsi ylpeyttä.

6


huone viimeisteltiin seuraavalla viikolla. Hän osti neljä pientä kumi­pyörää, haan, kymmenen metriä sähkö­ johtoa, muutaman metrin verran puulistoja, yksinkertaisen valaisimen ja laatikollisen hehkulamppuja. Hän tilasi kotiinkuljetuksena sarjan käsipainoja, levytangon ja kuntopyörän. Hän tyhjensi kaikki kirjat yhdestä olohuoneen kirjahyllyistä,­kaatoi hyllyn kyljelleen ja ruuvasi pyörät kiinni, yhden joka kulmaan. Hyllyn etupuolelle hän asensi puulistan, joka peitti­pyörät näkyvistä. Sitten hän siirsi hyllyn salahuoneen oven eteen. Hän ruuvasi kirjahyllyn kiinni oveen ja kokeili avata sen. Ovi liukui äänettömästi pienten pyörien varassa, ja kaikki toimi täydellisesti. Hän asensi siihen haan, lukitsi oven ja pani jalkalampun näkösuojaksi yksin­ kertaisen lukitusmekanismin eteen. Lopulta hän pani kaikki kirjat takaisin ja haki sitten ohuen sijauspatjan makuuhuoneen toisesta sängystä. Illalla hän kantoi nukkuvan pojan tämän uuteen kotiin. 7


Gamla Enskede Nuoressa pojassa ei ollut kummallista se, että hän oli kuollut, vaan se, että hän oli elänyt niinkin pitkään, mutta jokin oli pitänyt häntä elossa silloinkin, kun normaali ihminen olisi jo ­aikoja sitten antanut periksi. Siitä rikoskomisario Jeanette Kihlberg ei tiennyt yhtään mitään, kun hän peruutti autoa autotallista. Hän oli myös täysin­tietämätön siitä, että tämä olisi ensimmäinen tapahtuma ketjussa,­joka vaikuttaisi ratkaisevasti hänen elämäänsä. Hän näki Åken keittiön ikkunassa ja vilkutti, mutta mies puhui­puhelimessa eikä huomannut häntä. Åkelta kuluisi koko aamupäivä viikon hikisten paitojen, hiekkaisten sukkien ja l­ikaisten alus8


vaatteiden pesemiseen. Kun vaimo ja poika harrastivat intohimoisesti jalkapalloa, arkirutiineihin kuului piiskata vanha pesukone hajoamisen partaalle viisi kertaa viikossa. Jeanette tiesi, että sillä aikaa kun koneellinen tulisi valmiiksi, Åke menisi heidän ullakolle kunnostamaansa pieneen ateljeehen jatkamaan jotakin keskeneräisistä öljymaalauksistaan, joiden parissa hän työskenteli kaiken aikaa. Hän oli romantikko, haaveilija jonka oli vaikea saattaa loppuun mitään minkä oli aloittanut, ja Jeanette oli moneen otteeseen jankuttanut, että hänen pitäisi ottaa yhteyttä johonkin niistä galleristeista, jotka olivat tosiaankin osoittaneet kiinnostusta hänen töihinsä. Mutta hän oli aina torjunut ehdotukset sanomalla, ettei hän ollut ihan valmis. Ei ihan vielä, mutta pian. Ja silloin kaikki muuttuisi. Hän löisi läpi ja rahaa virtaisi valtoimenaan ja he voisivat viimeinkin tehdä kaiken mistä olivat haaveilleet. Aina talon kunnostamisesta lomamatkoihin minne he ikinä halusivat. 9


Melkein kaksikymmentä vuotta myöhemmin Jeanette oli alkanut epäillä, tapahtuisiko sitä koskaan. Nynäsvägenille kääntyessään hän kuuli huolestuttavaa kalinaa vasemman eturenkaan kohdalta. Vaikka hän ei ymmärtänyt tekniikasta yhtään mitään, hän tajusi, että vanhassa Audissa ei nyt ollut kaikki kunnossa ja että hänen olisi pakko viedä se taas korjaamolle. Kokemuksesta viisastuneena hän tiesi myös, ettei auton korjauttaminen olisi ilmaista, vaikka Bolidenplanin serbi olikin sekä pätevä että edullinen. Edellisenä päivänä hän oli tyhjentänyt säästötilin maksaakseen talon viimeisimmän lainanlyhennyksen, joka lankesi maksettavaksi sadistisen täsmällisesti kerran neljännesvuodessa, ja toivoi saavansa tällä kertaa auton korjautetuksi luotolla. Se oli onnistunut aiemminkin. Takintaskussa tuntuva voimakas värinä ja Beethovenin yhdeksäs sinfonia saivat Jeanetten melkein ajamaan tieltä suoraan jalkakäytävälle. ”Jep, Kihlberg täällä.” 10


”Terve Janne, meillä on yksi juttu Thorildsplanilla.” Hän kuuli kollegansa Jens Hurtigin äänen. ”Meidän pitää mennä heti sinne. Missä olet?” Puhelin ujelsi,­ja hänen oli pakko pitää sitä kymmenen senttimetrin päässä korvastaan, jottei kuulo olisi mennyt. Hän inhosi sitä, että häntä sanottiin Janneksi, ja hän tunsi kasvavaa ärtymystä. Lempinimi oli keksitty pilan päiten joissakin henkilökunnan juhlissa kolme vuotta aiemmin, mutta ajan mittaan se oli levinnyt kaikkialle Kungsholmenin poliisi­taloon. ”Olen Årstassa ja käännyn juuri Essingeledenille. Mitä on tapah­tunut?” ”Ovat löytäneet kuolleen pojan metroradan viereisestä pensaikosta opettajakorkeakoulun läheltä, ja Billing haluaa että menet sinne mahdollisimman pian. Hän kuulosti kovin kiihtyneeltä. Se näyttäisi olevan murha.” Jeanette Kihlberg kuuli kuinka kalina voimistui, ja hän mietti olisiko hänen pakko ajaa tienreunaan, soittaa hinaus­auto ja sitten itselleen kyyti. 11


”Kunhan tämä saamarin auto vain pysyy kasassa, minulta menee vielä viidestä kymmeneen minuuttia, ja haluan että sinäkin tulet sinne.” Auto nykäisi sivuun, ja Jeanette kääntyi varmuuden vuoksi oikean­ puoleiselle kaistalle. ”Totta kai. Lähden saman tien ja olen varmaan perillä ennen sinua.” Pensaikkoon jätetty kuollut poika kuulosti Jeanetten mielestä pikemminkin pahoinpitelyltä, joka oli riistäytynyt käsistä, ja näin ollen rikosnimikkeeksi tulisi tappo. Murha, hän ajatteli samalla kun ratti nykäisi, on nainen joka joutuu kotonaan mustasukkaisen miehensä tappamaksi sen jälkeen kun on sanonut tälle että haluaa erota. Ainakin normaalitapauksessa. Mutta tosiasiassa ajat olivat muuttuneet, ja se mitä hän oli aikoinaan oppinut poliisikorkeakoulussa ei ollut enää pelkästään vanhentunutta vaan vieläpä virheellistä. Työmenetelmät olivat uudistuneet ja poliisintyö oli monessakin mielessä nykyään vaikeampaa kuin kaksikymmentä vuotta sitten. 12


Jeanette muisti ensiaskeleensa partiopoliisina ja läheisen kosketuksen tavallisiin ihmisiin. Kuinka ihmiset auttoivat ja vieläpä luottivat poliisiin. Ainoa syy miksi murroista vieläkin tehtiin rikos­ ilmoitus, hän ajatteli, oli se että vakuutusyhtiöt vaativat niin. Ei siksi, että heillä olisi mitään toivoa rikoksen selvittämisestä. Mitä hän olikaan odottanut, kun hän keskeytti sosionomin opinnot ja päätti ruveta poliisiksi? Että hän voisi muuttaa asioita? Auttaa? Niin hän oli joka tapauksessa sanonut isälleen sinä päivänä, kun hän oli ylpeänä esitellyt ilmoitusta valinnastaan. Kyllä, niin se oli. Hän halusi asettua väliin, kun toiset tekivät toisille pahaa. Hän halusi olla oikea ihminen. Ja poliisina oleminen merkitsi sitä. Koko lapsuutensa hän oli kuunnellut hartaana, kun isä ja isoisä olivat jutelleet poliisintyöstä. Oli juhannusaatto tai pitkä­perjantai, keskustelut päivällis­ pöydässä olivat aina käsitelleet piittaamattomia pankkirosvoja, sympaattisia pikkuvarkaita ja ovelia petkuttajia. Kaskuja ja muistoja elämän pimeältä puolelta. 13


Samalla tavoin kuin paistetun joulukinkun tuoksu loi odotuksia, olohuoneesta kantautunut miesten puheensorina loi turvallisuuden tunteen. Häntä hymyilytti, kuinka yliolkaisesti ja epäluuloisesti isoisä oli suhtautunut uusiin teknisiin apuvälineisiin. Nykyään käsiraudat oli korvattu nippusiteillä työn yksinkertaistamiseksi. Aikoinaan isoisä oli sanonut, että dna-analyysi oli ohimenevä villitys.­ Poliisin työn tarkoitus on muuttaa asioita, hän ajatteli. Ei yksinkertaistaa. Työtä pitää muuttaa vastaamaan muuttuneita yhteiskunnallisia oloja. Poliisin työhön kuuluu, että haluaa auttaa, välittää ihmisistä. Ei se, että istuu panssaroidun mustamaijan tummennettujen ikkunoiden takana ja tuijottaa avuttomana ulos.

14


Thorildsplan Ivo Andrić oli erikoistunut erikoisiin ja epätavallisiin kuoleman­tapauksiin. Hän oli alun perin lähtöisin Bosniasta ja toiminut lääkärinä Sarajevossa lähes neljä vuotta kestäneen serbialaisten piirityksen ajan, ja siksi hänellä oli niin vankka kokemus kuolleista lapsista että hän toivoi toisinaan, ettei olisi ikinä ruvennut oikeuslääkäriksi. Sarajevossa oli surmattu lähes kaksituhatta alle neljätoistavuotiasta lasta. Kaksi heistä oli ollut hänen omia tyttäriään. Hän mietti usein, millaista hänen elämästään olisi tullut, jos hän olisi jäänyt Prozorin luona sijaitsevaan kylään. Mutta niitä asioita oli nyt myöhäistä ajatella. Serbit olivat polttaneet tilan ja murhanneet hänen vanhempansa ja kolme veljeään. 15


Tukholman poliisi oli kutsunut hänet paikalle aikaisin aamulla, ja koska metroaseman ympäristöä ei haluttu sulkea pitemmäksi aikaa kuin oli tarpeen, hänen oli pakko saada työnsä tehdyksi mahdollisimman pian. Hän kumartui eteenpäin ja pani merkille, että kuollut poika näytti ulkomaalaiselta. Arabilta, palestiinalaiselta tai ehkä peräti intialaiselta tai pakistanilaiselta. Poika oli vakavasti pahoinpidelty, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä, mutta kummallista oli se, että tavallisesti esiintyvät puolustautumis­ vammat puuttuivat kokonaan. Kaikki mustelmat ja verenpurkaumat muistuttivat enemmän nyrkkeilijän vammoja. Nyrkkeilijän, joka ei ole kyennyt puolustautumaan mutta joka on silti seissyt kaksitoista erää ja saanut niin paljon iskuja että on lopulta lyöty tajuttomaksi. Lisäksi rikospaikkatutkintaa vaikeutti se, ettei kuolema ollut tapahtunut löytöpaikalla vaan jossakin muualla, paljon aiemmin. Ruumis oli verraten hyvin näkyvillä pensaikossa vain muutaman metrin 16


päässä Thorildsplanin metroaseman sisäänkäynniltä Kungsholmenilla, ja siksi se ei ollut voinut pysyä huomaamattomana kovinkaan pitkään.

17


Lentoasema oli ollut yhtä harmaa ja kylmä kuin talvinen aamukin. Hän saapui Air Chinalla maahan josta ei ollut kuullut koskaan puhuttavankaan. Hän tiesi, että sadat lapset ennen häntä olivat tehneet saman matkan, ja heidän tavoin hänelläkin oli hyvin harjoiteltu tarina kerrottavaksi poliiseille passintarkastuksessa. Tavuakaan epäröimättä hän oli esittänyt kertomuksen, jota hänen oli pitänyt ladella kuukausien ajan, kunnes hän osasi sen ulkoa. Suuria olympia-areenoja rakennettaessa hänkin oli päässyt osallistumaan töihin kantamalla tiiliä ja laastia. Hänen setänsä, köyhä työläinen, oli järjestänyt asunnon, mutta kun setä loukkaantui vakavasti ja joutui sairaalaan, hänellä ei ollut enää ke18


tään joka olisi voinut huolehtia hänestä. Hänen vanhempansa­olivat kuolleet, eikä hänellä ollut sisaruksia tai muita lähi­omaisia joihin turvautua. Vanhan hukou-järjestelmän mukaan hän oli kirjoilla koti­ kylässään kaukana kaupungista, ja sen takia hänellä ei ollut juuri mitään oikeuksia siellä missä hän asui ja työskenteli. Siksi hänen oli ollut pakko hankkiutua Ruotsiin, missä hänen ainoat jäljellä olevat sukulaisensa elivät. Hän ei tiennyt, missä he asuivat, mutta hänen setänsä mukaan he olivat luvanneet ottaa yhteyttä häneen heti hänen saavuttuaan. Hän tuli uuteen maahan ilman muuta omaisuutta kuin yllään olevat vaatteet, matkapuhelin ja viisi­ kymmentä Yhdysvaltojen dollaria. Puhelimeen ei ollut tallennettu numeroita, eikä siinä ollut myöskään tekstiviestejä eikä kuvia, jotka voisivat paljastaa hänestä mitään. Itse asiassa puhelin oli aivan uusi ja käyttämätön. Hän ei kertonut poliisille puhelinnumerosta, jonka hän oli kirjoittanut muistiin paperilapulle ja piilottanut vasempaan kenkäänsä. Numerosta, jo19


hon hän soittaisi sitten kun olisi onnistunut pakenemaan vastaanottokeskuksesta. maa johon hän oli saapunut ei muistuttanut Kiinaa. Kaikki oli niin puhdasta ja tyhjää. Kun kuulustelu oli ohi ja hän kulki kahden poliisin kanssa pitkin lentoaseman autioita käytäviä, hän ihmetteli, tältäkö Eurooppa näytti. Mies, joka oli luonut hänen taustansa, antanut hänelle puhelinnumeron ja järjestänyt hänelle rahaa ja matkapuhelimen, oli kertonut lähettäneensä viimeksi kuluneiden neljän vuoden aikana yli seitsemänkymmentä lasta menestyksekkäästi eri puolille Eurooppaa. Hän oli kertonut, että useimmat yhteyshenkilöt olivat Belgia­-nimisessä maassa, missä saattoi ansaita runsaasti rahaa. Työhön kuului palvella rikkaita ihmisiä, ja jos toimi hienovaraisesti ja velvollisuudentuntoisesti, saattoi rikastua itsekin. Mutta Belgias­sa oli omat riskinsä, eikä siellä saanut näkyä liikaa. 20


Ei saanut koskaan näyttäytyä ulkosalla. Ruotsi oli turvallisempi. Siellä työskenneltiin enimmäkseen ravintoloissa ja voitiin liikkua vapaammin. Siitä ei maksettu yhtä hyvin, mutta jos onni oli myötä, sielläkin saattoi ansaita paljon rahaa sen mukaan, mistä palveluista kulloinkin oli kysyntää. Myös Ruotsissa oli ihmisiä, jotka halusivat samaa kuin ihmiset Belgiassa. vastaanottokeskus ei ollut kovinkaan kaukana lentokentältä, ja hänet kyydittiin sinne poliisin siviiliautolla. Hän jäi yöksi ja sai huonetoverikseen mustan pojan, joka ei osannut kiinaa eikä englantia. Patja jolla hän nukkui oli puhdas mutta haisi tunkkaiselta. Jo toisena päivänä hän soitti lapulle kirjoitettuun numeroon, ja naisääni selitti, kuinka hän pääsisi asemalle noustakseen Tukholmaan menevään junaan. Junaan päästyään hänen pitäisi soittaa uudelleen, jolloin hän saisi lisätietoja.

21


junassa oli lämmintä ja mukavaa. Nopeasti ja miltei äänettömästi se kuljetti häntä halki kaupungin, jossa kaikki oli valkoista lumesta. Mutta oliko se sitten sattumaa vai halusiko kohtalo toisin, hän ei ikinä päässyt perille Tukholman rautatieasemalle. Muutaman aseman jälkeen kaunis, vaalea nainen istahti vastapäiselle penkille. Nainen katsoi häntä pitkään ja hän tajusi, että nainen tiesi hänen olevan yksin. Ei vain yksin junassa vaan yksin koko maailmassa. Seuraavan kerran kun juna pysähtyi, vaalea nainen nousi ja tarttui häntä kädestä. Nainen nyökkäsi ulko-oven suuntaan. Hän ei vastustellut vaan seurasi naista kuin transsissa. He ottivat taksin ja ajoivat kaupungin halki. Hän huomasi, että se oli veden ympäröimä, ja hänen mielestään se oli kaunis. Liikennettä ei ollut yhtä paljon kuin kotona. Oli puhtaampaa ja luultavasti helpompi hengittää. Hän ajatteli kohtaloa ja sattumaa ja ihmetteli hetken, miksi hän istui siinä naisen kanssa. Mut22


ta kun nainen kääntyi hänen puoleensa hymyillen, hän ei enää ihmetellyt. Kotona kaikilla oli aina ollut tapana kysyä, missä hän oli hyvä, puristella hänen käsivarsiaan tunnustellakseen, oliko hän tarpeeksi vahva. Esittää kysymyksiä, joita hän oli ymmärtävinään. He epäröivät aina. Sitten he ehkä valitsivat hänet. Mutta nainen oli valinnut hänet, vaikkei hän ollut tehnyt mitään tämän puolesta, ja sellaista ei kukaan ollut tehnyt aiemmin. huone johon nainen vei hänet oli valkoinen, ja siinä oli iso ja leveä sänky.­Nainen peitteli hänet ja antoi hänelle jotain lämmintä juotavaa. Se maistui melkein samalta kuin tee kotona, ja hän nukahti jo ennen kuin kuppi oli tyhjä. Kun hän heräsi, hän ei tiennyt kuinka kauan oli nukkunut, mutta hän huomasi olevansa toisessa huoneessa. Uudessa huoneessa ei ollut ikkunoita, ja se oli kokonaan päällystetty muovilla. 23


Kun hän nousi mennäkseen ovelle, hän huomasi että lattia oli pehmeä ja antoi periksi. Hän tunnusteli ovenkahvaa, mutta ovi oli lukossa. Vaatteet olivat poissa, samoin puhelin. Hän kävi alastomana patjalle makaamaan ja nukahti uudelleen. Tästä huoneesta tulisi hänen uusi maailmansa.

24

Erik Axl Sund: Varistyttö