Erik Axl Sund: Unissakulkija

in Ilma

en

n채 luku

yte

Suomentanut Kari Koski

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava

Karoliininen sairaala Ambulanssin henkilökunta luuli ensin, että poika oli kuollut. Hänet löydettiin Waldemarsudden vanhan öljynpuristamon luota, ja hengitys ja sydämen toiminta olivat likimain olemattomia. Hän oli vakavasti kylmettynyt, ja sen lisäksi­ hänestä näki, että hän oli oksentanut useita kertoja harvinaisen kylmän syyskesäisen illan aikana. Pelättiin hengityselinten vaurioita, sitä että syövyttävät vatsahapot olivat päätyneet keuhkoihin. Heti kymmenen jälkeen Jeanette nousi ambu­lanssiin, joka lähti viemään hänen poikaansa Karoliinisen sairaalan teho-osastolle Solnaan. 3

Huone on pimennetty, mutta iltapäivän auringon heikko kajastus hakeutuu sisään kaihtimien läpi, ja tulenkeltaiset valoraidat piirtävät kuvioita pitkin Johanin paljasta yläruumista. ­Sydänkeuhkokoneen lamppujen sykkivä keino­ valo vilkkuu sängyllä, ja Jeanette Kihlbergistä tuntuu kuin hän olisi unessa. Hän silittää Johanin kämmenselkää ja vilkaisee vuoteen vierellä olevia mittauslaitteita. Johanin ruumiinlämpö alkaa lähestyä normaalia, se on hieman alle kolmekymmentäkuusi astetta. Hän tietää, että Johanin elimistössä oli ollut suuria määriä alkoholia. Melkein kolme promillea, kun poika tuli sairaalaan. Hän ei ole nukkunut silmäystäkään, tuntee ruumiinsa täysin turraksi eikä osaa edes hahmottaa, kuuluuko hänen sisällään jyskyttävä sydän yhteen otsassa tuntuvan sykkivän kivun kanssa. Hänen päässään kaikuvat ajatukset, joita hän ei tunnista, ja ne ovat turhautuneita, ­vihaisia, pelokkaita, eksyneitä ja alistuneita yhdellä kertaa. Hän on ollut rationaalinen ihminen. Tähän asti. Hän tarkastelee poikaa, kun tämä makaa siinä. 4

Nyt on ensimmäinen kerta kun Johan on sairaalassa. Ei, toinen kerta. Ensimmäinen oli kolmetoista vuotta sitten, kun hän syntyi. Silloin Jeanette oli ollut aivan rauhallinen. Niin hyvin valmistautunut, että hän oli jopa osannut ennakoida keisarileikkausta ennen kuin lääkärit olivat tehneet päätöksensä. Tähän hän ei ollut valmistautunut. Hän puristaa Johanin kättä lujemmin. Se on yhä kylmä, mutta poika näyttää rennommalta ja hengittää rauhallisesti. Ja huoneessa on hiljaista. Vain koneiden elektroninen kohina. ”Kuule…” hän kuiskaa tietoisena siitä että tajuttomatkin voivat kuulla. ”He uskovat että kaikki menee hyvin.” Hän keskeyttää yrityksensä valaa Johaniin toivoa. He uskovat? Se tarkoittaa pikemminkin että he eivät tiedä. He osasivat kertoa EKG-valvonnasta, happikaasusta ja tiputusletkuista ja selittää, kuinka ruokatorvesta kulkevalla sondilla tarkkaillaan ruumiinlämpöä ja kuinka lämpöä nostetaan pääasiassa sydänkeuhkokoneen avulla. He osasivat kertoa vakavasta kylmettymisestä, siitä miten pitkä oleskelu kylmässä vedessä 5

ennen sateista ja tuulista yötä on vaikuttanut elimistöön. He osasivat selittää, että alkoholi laajentaa verisuonia ja nopeuttaa ruumiinlämmön laskua ja että aivovaurioiden riski kasvoi verensokerin laskiessa. He kertoivat uskovansa, että vaara on mahdollisesti ohi ja selittivät, että verikaasut ja keuhkoröntgen näyttivät ensimmäisen kerran positiivisia arvoja. Mitä se tarkoittaa? He uskovat. Mutteivät tiedä mitään. Jos Johan kuulee, hän on kuullut kaiken mitä Jeanettelle on kerrottu tässä huoneessa. Jeanette ei voi valehdella Johanille. Hän painaa kätensä tämän poskea vasten. Se ei ole valhetta. Hänen ajatuksensa keskeytyvät siihen kun Hurtig tulee huoneeseen. ”Miten hän voi?” ”Hän elää ja toipuu entiselleen. Kaikki hyvin, Jens. Voit mennä kotiin.”

6

Bandhagen Salama iskee maahan sata kertaa joka sekunti,­ mikä tekee noin kahdeksan miljoonaa kertaa päivässä. Vuoden rajuin ukkosmyrsky kulkee Tukholman yli, ja kello kaksikymmentäkaksi­yli kymmenen salama iskee samaan aikaan kahteen paikkaan. Bandhageniin kaupungin eteläpuolella ja Karoliinisen sairaalan lähistölle Solnassa. Kun puhelin soi, rikoskonstaapeli Jens Hurtig on sairaalan parkkipaikalla lähdössä kotiin. Ennen kuin hän vastaa, hän avaa auton oven, menee kyytiin ja käy istumaan kuljettajan paikalle. Hän huomaa, että soittaja on poliisipäällikkö Dennis Billing, ja olettaa, että tämä soittaa kysyäkseen tapahtuneesta. ”Kuulin että löysitte Jeanetten pojan. Mikä hänen tilanteensa on?” Poliisipäällikkö kuulostaa huolestuneelta. 7

”Hän on narkoosissa, ja Jeanette on hänen luonaan.” Hurtig työntää avaimen virtalukkoon ja käynnistää auton. ”Luojan kiitos se ei näyttäisi olevan hengenvaarallista.” ”Hyvä, hyvä. Sitten hän palaa luultavasti töihin muutaman päivän kuluttua.” Poliisipäällikkö maiskauttaa huuliaan. ”Entä sinä?” ”Mitä tarkoitat?” ”Oletko väsynyt vai jaksatko käydä katsomassa yhtä juttua Bandhagenissa?” ”Mistä on kyse?” ”Sieltä on löydetty kuollut nainen, ehkä raiskattu.” ”Selvä, lähden saman tien.” ”Tuosta tyylistä minä pidän. Sinä olet hyvä tyyppi, Jens. Ja kuule…” Poliisipäällikkö Dennis Billing nielaisee. ”Sano Janne Kihlbergille sellaisia terveisiä, että minusta on ihan hyvä, jos hän jää joksikin aikaa kotiin huolehtimaan pojastaan. Suoraan sanoen olen kyllä sitä mieltä, että hänen täytyisi pitää vähän parempaa huolta perheestään. Olen kuullut huhuja, että Åke on jättänyt hänet.” ”Mitä tarkoitat?” Hurtig alkaa toden teolla kyllästyä poliisi­päällikön vihjailuihin. ”Haluatko että käsken häntä jäämään kotiin, koska 8

sinun mielestäsi naisten ei pitäisi käydä töissä vaan hoitaa miestä ja lapsia?” ”Hemmetti, Jens, anna olla. Minä luulin että ymmärrämme toisiamme ja…” ”Se että olemme miehiä”, Hurtig keskeyttää, ”ei vielä tarkoita, että olemme samaa mieltä asioista.” ”Ei tietenkään.” Poliisipäällikkö huokaisee. ”Luulin että mahdollisesti…” ”Niin, en minä tiedä. Kuullaan.” Hurtig katkaisee puhelun ennen kuin Dennis Billing e­ htii sanoa enää mitään tökeröä tai täydellisen typerää. Solnan liittymän kohdalla hän katselee Pampas Marinan purjeveneiden rivistöä. Vene, hän ajattelee. Minä hankin itselleni veneen. Sade ryöppyää Bandhagenin lukion urheilukentälle, ja Hurtig vetää takin hupun päänsä suojaksi ja paiskaa auton oven kiinni. Hän katselee ympärilleen ja tunnistaa paikan. Hän on ollut täällä monta kertaa katsojana, kun Jeanette Kihlberg on pelannut otteluita poliisin sekajoukkueessa. Hän muistaa yllättyneensä siitä kuinka hyvä tämä on ollut, jopa parempi kuin useimmat miespuolisista pelaa9

jista, ja hyökkäävänä keskikenttäpelaajana Jeanette on ollut heistä kaikkein luovin. Juuri hän on avannut syötöillään vastustajan puolustuksen ja löytänyt tilaa jota kukaan muu ei nähnyt. Jollain erikoisella tavalla hän on huomannut, kuinka Jeanetten ominaisuudet johtajana heijastuvat hänen esiintymiseensä jalkapallokentällä. Hänellä on arvovaltaa vaikkei hän pyrikään hallitsemaan. Hän miettii, kuinka Jeanette voi. Vaikka hänellä ei ole omia lapsia eikä hän aio hankkiakaan, hän tajuaa, että Jeanettella täytyy olla vaikeaa juuri nyt. Kuka välittää hänestä nyt, kun Åke on häipynyt? Hurtig tietää, että murhattujen poikien tapaus on ollut hänelle raskas. Ja nyt hänen omalle pojalleen on sattunut jotain, ja siksi Hurtig toivoo että voisi olla hänelle enemmän kuin pelkkä apulainen. Myös ystävä. Hän ajattelee nimettömiä poikia. Jos joku ihminen on kadonnut, pitäisi myös olla joku joka kaipaa häntä. Kun Jens Hurtig kiiruhtaa sorakenttien vieressä olevien rakennusten suuntaan, hän on alla­ päin. 10

Schwarz ja Åhlund seisovat odottelemassa katoksen alla pukuhuoneiden luona ja viittaavat häntä tulemaan sinne. ”Voi helvetti mikä sää!” Hurtig sipaisee kädellään otsaansa ja pyyhkii sadeveden silmistään. Salama valaisee taivaan, ja hän säpsähtää. ”Pelkäätkö ukkosta, pomo?” Schwarz tökkää häntä nyrkillä käsivarteen ja hymyilee. ”Mitä on tapahtunut?” Åhlund kohauttaa olkapäitään. ”Kuollut nainen. Ilmeisesti raiskattu ennen kuin joku surmasi hänet. Juuri nyt on vähän vaikea nähdä,­ mutta kaverit ovat pystyttämässä telttaa. Meidän pitää odottaa hetken aikaa.” Hurtig nyökkää ja kietoo takin tiukemmin ympärilleen. Hän näkee isot valonheittimet jalka­pallokentän laidoilla ja miettii, pitäisikö hänen kutsua paikalle vahtimestari, joka voisi sytyttää ne. Mutta ei, se olisi kuin kerjäisi hankaluuksia. Lehdistössä on tietysti kuultu kutsu­ poliisiradiosta, ja toimittajia saapuu paikalle­ minä hetkenä hyvänsä. Metelöivää katsojajoukkoa hän ei kaipaa missään tapauksessa juuri nyt. Olisi parasta jos he voisivat hoitaa tämän mahdollisimman huomaamattomasti. ”Kuka on tulossa? Ei kai Rydén?” 11

Åhlund pudistaa päätään. ”Ei, Billing sanoi että se olisi Ivo Andrić, koska olemme työskennelleet aiemmin hänen kanssaan.” Kun Hurtig oli viimeksi puhunut bosnialaisen oikeuspatologin kanssa, tämä oli antanut ymmärtää, että piti kuolleiden poikien tutkintaa henkilökohtaisena epäonnistumisena, ja Hurtigilla on samanlainen alistunut ja lannistunut tunne. Vaikka siinä epäonnistuttiinkin, lapset olisivat voineet saada nimensä takaisin, mutta kaikki maksaa, eivätkä nämä lapset merkinneet kenellekään yhtään mitään. Persona non grata. Ihmisten tasa-arvo on muunneltua totuutta. Hurtig käväisee rikospaikkatutkijoiden valkoisessa teltassa kyselemässä tilanteesta ja palaa sitten käsiään levitellen samalla hetkellä, kun voimakas salama hukuttaa jalkapallokentän valkoiseen hohteeseen. Hän säpsähtää ja rypistää otsaansa, koska selvästikin tuntee olonsa tukalaksi. ”Andrić on kohta täällä, eikä tässä ole rikospaikkatutkijoiden mukaan mitään epäselvää. Heillä on tilanne hallinnassa. Saamme ensimmäisen lausunnon muutaman tunnin kuluttua.” 12

”Mitä tarkoitat sillä ettei ole mitään epäselvää?” Schwarz näyttää kysyvältä. ”Nainen on jo tunnistettu. Hänen vieressään oli hänen käsilaukkunsa, jossa oli lompakko.­ Ajokortista selviää, että hänen nimensä on ­Elisabeth Karlsson. Kaikki viittaa siihen, että hänet on raiskattu ja sitten murhattu. Mutta senhän voi Andrić selvittää, kun on tutkinut ruumiin.” Hurtig hieroo palelevia käsiään. ”Rikospaikkatutkijat tekevät oman työnsä, kaksi koirapartiota tutkii alueen ja poliisiasemalla etsitään mahdollisia omaisia. Mitä muuta voisi vielä tehdä?” ”Mitä jos mentäisiin kahville?” Schwarz kävelee muina miehinä autolle. Sadevesi pulppuaa ränneistä ja kerääntyy isoiksi lätäköiksi hiekalle. Kuinka hän voi käyttäytyä noin? Hurtig ajattelee ja seuraa perässä.

13

Bandhagen Kun Ivo Andrić kääntyy Bandhagenin lukion pysäköintipaikalle, hän huomaa Hurtigin, Schwarzin ja Åhlundin. He istuvat poliisiautossa ja ovat matkalla pois. Kun Jens Hurtig nostaa kätensä tervehtiäkseen, hän vastaa kädenheilautukseen ja pysäköi sitten ison tiilirakennuksen viereen. Andrić jää autoon istumaan ja tuijottaa pimeää, vetistä jalkapallokenttää. Yhdessä nurkassa rikospaikkatutkijoiden pieni teltta, toisessa hylätty, surullinen jalkapallomaali, jonka maaliverkko on rikki. Sataa kaatamalla ilman laantumisen merkkiäkään, mutta hän aikoo pysytellä autossa niin pitkään kuin voi. Hänen päänsä täyttää jomottava väsymys, ja hänen silmänsä ovat sameat. Hän ajattelee viime aikojen tapahtumia ja kuolleiden poikien tapauksia. 14

Muutaman lämpimän kesäviikon ajan hän oli käyttänyt niihin koko valveillaoloaikansa, ja Ivo Andrić on edelleenkin vakuuttunut siitä, että kyseessä on yksi ja sama tekijä. Jeanette Kihlberg oli tehnyt hyvää työtä, mutta poliisipäällikkö ja eräs syyttäjä eivät hoitaneet hommiaan, ja koko juttu oli riistänyt häneltä viimeisetkin harhakuvitelmat. Ei hän ollut ennenkään elätellyt kummempaa luottamusta oikeus­laitokseen, mutta nyt se oli kadonnut kokonaan. Kun syyttäjä oli lakkauttanut tutkinnan, hän oli menettänyt kaiken tarmonsa. Ivo Andrić kietoo takin tiukemmin vartalonsa ympärille ja panee baseball-lippiksen päähänsä. Hän avaa auton oven, astuu kaatosateeseen ja kipittää puolijuoksua sulkuteippien luo. Elisabeth Karlsson makaa kyljellään märällä hiekalla jalkapallokentän laidalla, ja hänen vasen käsivartensa on taittunut niin luonnottomaan kulmaan, että se on epäilemättä murtunut. Muuten ruumiissa ei erotu näkyviä vammoja. Ivo Andrić panee merkille sen minkä uskoo voivansa selvittää rikospaikalla. Naiselle on tehty seksuaalista väkivaltaa, mutta kuolinsyyn 15

toteaminen saa odottaa siihen asti, että ruumis on kuivassa paikassa patologian laitoksella Solnassa. Hän antaa käskyn siirtää kuollut nainen, ja muutama sairaanhoitaja pakkaa ruumiin harmaaseen muovisäkkiin. Ivo Andrić menee takaisin autolleen hieman ripeämmin askelin. Hänelle on tullut näkemästään mieleen ajatus, jonka hän haluaa pian vahvistaa.

16

Vita bergen Sofia Zetterlundin muistissa on isoja aukkoja. Mustia aukkoja, jotka vilahtavat ohi hänen unissaan ja loputtomilla kävelyillään. Joskus aukot laajenevat, kun hän tuntee jonkin tuoksun tai joku katsoo häntä tietyllä tavalla. Kuvat palautuvat, kun hän kuulee puukenkien äänen hiekalla tai kun hän näkee jonkun selän kadulla. Näissä tilanteissa tuntuu kuin tuulenpyörre lävistäisi sen pisteen, jota Sofia kutsuu ”minuksi”. Hän tietää kokeneensa jotain mitä ei voi kuvata. Kerran oli pieni tyttö, jonka nimi oli Victoria, ja kun hän oli kolmevuotias, hänen isänsä rakensi huoneen hänen sisälleen. Aution huoneen, jossa ei ollut tarjolla muuta kuin tuskaa ja tunnekylmyyttä. Vuosien mittaan huone sai 17

tukevat seinät surusta, lattian kostonhimosta ja viimein paksun katon vi­hasta. Huone suljettiin niin tiiviisti, ettei Victoria päässyt ulos. Ja sen sisällä hän on nyt. En se minä ollut, Sofia ajattelee. Se ei ollut minun syytäni. Herätessään hän tuntee ensimmäiseksi syyllisyyttä. Ruumiin kaikki järjestelmät valmistautuvat pakenemaan, pitämään puolensa. Hän ottaa käteensä askin Paroxetinia ja nielaisee syljen mukana kaksi tablettia. Hän nojaa taaksepäin ja odottaa, että Victorian ääni hiljenisi. Ei kokonaan, ei se koskaan vaikene kokonaan, mutta sen verran että hän voi kuulla itsensä. Kuulla Sofian tahdon. Mitä oikeastaan tapahtui. Muistikuva tuoksuista. Popcornia, sateen kastelemaa hiekkaa. Multaa. Joku oli halunnut kyyditä hänet sairaalaan, mutta hän oli kieltäytynyt. Sitten ei mitään. Täysin mustaa. Hän ei muista asuntoonsa vieviä portaita puhumattakaan siitä miten hän oli päässyt kotiin Gröna Lundista. Paljonko kello on? hän ajattelee. 18

Matkapuhelin on jäänyt yöpöydälle. Nokia vanhaa mallia, Victoria Bergmanin matkapuhelin. Hänen pitää hankkiutua siitä eroon. Viimeisestä yhdyssiteestä hänen entiseen elä­ määnsä. Puhelin näyttää, että kello on 07:33 ja että hänelle on yksi vastaamaton puhelu. Hän painaa nappia ja lukee näytöltä. Hän ei tunnista numeroa. Kymmenen minuutin kuluttua hän on rauhoittunut sen verran että voi nousta ylös. Asunnossa on tunkkainen ilma, ja hän avaa olohuoneen ikkunan. Borgmästargatan on hiljainen ja sateesta märkä. Vasemmalla kohoaa Sofian kirkko ylväänä Vita bergenin väsyneen loppu­ kesäisen vihreyden keskeltä, ja Nytorgetilta hieman kauempaa leijailee vastaleivotun leivän ja pakokaasujen haju. Muutamia pysäköityjä autoja. Pyörätelineessä kadun toisella puolella yhdessä kahdestatoista pyörästä on puhjennut rengas. Eilen rengas oli ehjä. Yksityiskohtia jotka tarttuvat mieleen, halusi hän tai ei. Ja jos joku kysyisi häneltä, hän pystyisi kertomaan kaikkien pyörien värin järjestyksessä. Oikealta vasemmalle tai päinvastoin. 19

Hänen ei tarvitsisi edes miettiä. Hän tietää olevansa oikeassa. Mutta Paroxetin tekee hänestä pehmeämmän, saa hänen ­aivonsa rauhoittumaan ja tekee arjesta hallittavan. Hän päättää mennä suihkuun, ja samalla hetkellä puhelin soi. Tällä kertaa se on hänen työpuhelimensa. Puhelin soi edelleenkin, kun hän menee suihkuun. Kuuma vesi vaikuttaa virkistävästi, ja kun hän kuivaa itsensä pyyhkeeseen, hän ajattelee, että pian hän on täysin yksin. Vapaa tekemään aivan mitä haluaa. On yli kolme viikkoa siitä kun hänen vanhempansa menehtyivät, kun heidän talonsa paloi. Kohta hänellä on käytössään runsaat yksitoista miljoonaa kruunua. Hänellä on sen verran rahaa ettei hänen tarvitse murehtia rahaasioista koko loppuikänään. Hän voi sulkea vastaanoton. Muuttaa aivan minne haluaa. Aloittaa alusta. Muuttua toiseksi. Mutta ei vielä, hän ajattelee. Ehkä pian, mutta ei vielä. Juuri nyt hän tarvitsee työn tuomia rutiineja. Hetkiä joina hänen ei tarvitse ajatella­ 20

mitään, voi vain mennä säästöliekillä. Kun säästyy ajattelemiselta, saavuttaa sen rauhan jota hän tarvitsee pitääkseen Victorian poissa. Kun hän on kuivannut itsensä, hän menee keittiöön. Hän täyttää kahvinkeittimen, ottaa kannettavan tietokoneensa, panee sen keittiön pöydälle ja käynnistää sen. Eniron kotisivuilta hän saa selville, että vieras numero kuuluu Värmdön lähipoliisille, ja hänen vatsanpohjastaan kouristaa. Ovatko he löytäneet jotain? Ja jos ovat niin mitä? Hän nousee ja käy hakemassa kupin kahvia samalla kun päättää pysytellä rauhallisena ja odottaa. Se saa jäädä tulevaisuuden murheeksi. Hän istahtaa tietokoneen ääreen, etsii kansion jolle on antanut nimen Victoria Bergman ja katselee sen kahtakymmentä­viittä tekstitiedostoa. Kaikki numeroitu ja merkitty nimellä Varistyttö. Hänen omia muistojaan. Hän tietää että on ollut sairas ja että on ollut välttämätöntä koota kaikki muistot. Vuosien ajan hän on käynyt keskustelua itsensä kanssa, nauhoittanut ja analysoinut yksinpuhelu21

jaan. Sen työn kautta hän on oppinut tuntemaan Victorian ja viimein hyväksynyt ajatuksen, etteivät he koskaan tule elämään yhdessä. Mutta nyt, kun hän tietää mihin Victoria kykenee, hän ei aio antaa manipuloida itseään. Hän valitsee kaikki kansiossa olevat tiedostot, vetää syvään henkeä ja napsauttaa viimein Delete-painiketta. Valintaruutu kysyy, onko hän varma että haluaa poistaa kansion. Hän miettii. Hän on päättänyt jo jonkin aikaa sitten pyyhkiä pois itsensä kanssa käymänsä keskustelut, mutta hänellä ei ole ollut rohkeutta. ”Ei, en ole varma”, hän sanoo ääneen ja napsauttaa No-painiketta. Se on kuin helpotuksen huokaus. Nyt hän huolestuu Gaosta. Hän keittää ison kattilallisen velliä ja täyttää termoksen, jonka hän kantaa pojalle. Gao makaa alastomana vuoteessaan pehmeässä, pimeässä huoneessa, ja hän näkee tämän silmistä, että tämä on hyvin kaukana. Lattialla on pojan piirustuksia siistissä pinossa, ja vaikka hän on siivonnut monta tuntia, virtsan lemu on jäljellä pesuaineiden hajun alla. 22

Mitä hänen pitäisi pojalle tehdä? Nyt kun tämä on enemmän taakaksi kuin hyödyksi. Hän laskee termoksen lattialle vuoteen viereen. Ulos mennessään hän vetää takaisin kirja­ hyllyn, joka kätkee oven taakseen, ja panee haan paikalleen. Nyt Gao pärjää iltaan asti.

23