Kjell Westö: Kangastus 38

yte 채 n u k u l Ilmainen

Kjell · · ·

Kangastus 38 Alkuteos Hägring 38 Käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä

helsingissä kustannusosakeyhtiö otava

2 Puoli tuntia lounaan jälkeen Matilda oli kirjoittanut puhtaaksi lähtevät kirjeet, pannut ne kuoriin ja varustanut postimerkeillä. Hän kohotti katseensa ja tähysi yli Kasarmitorin: sumu oli tiivis­tynyt niin että hän hädin tuskin erotti radio­talon torin toisella p ­ uolen.

Hän nousi ja aikoi koputtaa asianajajan oveen kysyäkseen saisiko lähteä jo kolmelta. Thunella oli ollut aamupäivällä monta asiakasta, hän oli ohjannut heidät tämän luo mutta muutoin tuskin nähnyt tätä, asianajaja oli sanellut hänelle kaksi kirjettä, siinä kaikki. Kirjeet olivat lyhyitä ja sävyltään jäykkiä, lähes epäystävällisiä. Th ­ une oli ­syönyt lounaansa toimistossa, pari maksamakkara- ja maustekurkkuvoileipää oli kääritty huolimattomasti voipaperiin, Matilda näki hänen ottavan ne salkusta jo aamulla. Voileivät näyttivät kuivilta ja nahistuneilta, hän mietti mielessään 3

mitä mies joi niiden kanssa. Ehkä kotikaljaa, sitä oli kylmäkaapissa ikkunan vierellä, hän oli nähnyt siinä ruskeita pulloja. Hän tiesi että Thune oli vasta eronnut: ilmeisesti hän ei ollut vielä oppinut uusia rutiineja.

Ovi avautui ja aukossa näkyi asianajajan pitku­ lainen melkein kalju pää. Matilda istuutui nopeasti takaisin tuolille, odotti että mies puhuttelisi häntä. Thune muistutti hiukan Ohukaista, Stan Laurelia, Matilda oli havainnut sen jo työhönottohaastattelussa. Nyt hän nojasi olkapäällään ovenpieleen, kädet olivat housuntaskussa, hontelo hahmo näytti melkein käärmemäiseltä. Käärmemäisyys oli näköharha, Matilda ajatteli, Milja-ajatus, kangastus pään sisässä. Thunen puku istui yhtä huonosti kuin aina, tänään se oli ryppyinen ja väriltään sininen.

Hän piti Thunesta melkoisesti. Mies oli välillä kopea tajuamatta sitä itse, pukeutui huolimattomasti ja sanoi toisinaan kummallisia asioita. Mutta hän oli myös ystävällinen ja vaikutti oikeuden­ mukaiselta. Älykäs ja kiltti eivät olleet mikään itsestään selvä yhdistelmä. Eivät ainakaan niissä asiakkaissa jotka kävivät Thunen toimistossa. Matildas4

ta he tuntuivat meluisilta ja teennäisen lupsakoilta. Jotkut katsoivat suoraan hänen lävitseen kuin häntä ei olisikaan, toiset vilkuilivat hävyttömästi.

Rouva Leimu on pahasti vilustunut, Thune sanoi ja vaikutti hermostuneelta jatkaessaan: Hän on vuoteenomana kotonaan. Minä tapaan Grön­ roosin parin minuutin päästä ja Keskiviikko­ kerholla on tänä iltana istunto täällä toimistossa.

Olisiko rouva Wiikin mahdollista käydä hallissa ja hankkia yhtä ja toista minun laskuuni?

Rouva Leimu oli Thunen taloudenhoitajatar ja avioeron jälkeen hänelle kaikki kaikessa, ­ilman rouva Leimua Thune olisi hukkunut käytännön huoliinsa. Ja Leopold Grönroos oli Keskiviikko­ kerhon jäseniä, heistä ehkä kaikkein vaurain.

Vuokraisäntä, koroillaan eläjä, keinottelija, saituri, elostelija, Matilda oli kuullut Grönroosista kaikki nämä nimitykset, vaikka oli ollut Thunella töissä vasta puoli­toista kuukautta.

Grönroos: täsmälleen samaan aikaan joka viikko, keskiviikkoiltapäivänä kello puoli kolmelta. Thune ja hän istuisivat varmaan taas sisimmässä huoneessa, Kabinetissa, ja puhuisivat pit5

kään ja perusteellisesti Grönroosin rahasijoituksista. Grönroos elehtisi välillä ärsyttävästi, hänen turpeat sormensa rummuttaisivat hermostuneesti pöytälevyä. Joka kerta kun Thune huomautti tyynellä äänellä vaarasta että tuotto pienenisi, Grönroosin nenänjuuri rypistyi. Tapaamisen kestettyä tunnin verran Thune kutsuisi Matildaa ja pyytäisi häntä noutamaan portviiniä ja viskiä ja soveliaat lasit. Hän ehdottaisi ”pikku tujausta”, ja ensin Grönroos kieltäytyisi vedoten vuosi vuodelta pahenevaan kihtiinsä. Mutta hän muuttaisi mielensä, ja kohta Thune ja hän ottaisivat sekä toista että kolmatta tujaustaan. Tässä vaiheessa he eivät enää puhuneet rahoista vaan olivat siirtyneet kestävyysjuoksijoihin ja sinfonikkoihin, ja neljännen ja viidennen tujauksen vaiheessa he olisivat jo humalassa. Tämän kaiken Matilda oli nähnyt viedessään heille kansioita ja tilikirjoja ja tarjoillessaan juomia. Kabinetissa oli aina pimeää, kaakeliuunissa paloi tuli, vain pieni pöytävalo oli sytytetty, Thune halusi niin. Mutta Matilda olisi voinut tarkkailla heitä huomaamatta myös voimakkaammassa valossa, he olivat niin syventyneitä keskusteluihinsa 6

että tuskin huomasivat hänen tulemistaan ja menemistään.

Hän oli pettynyt päivän saamasta käänteestä mutta kätki tunteen parhaansa mukaan. Keski­ viikkokerho oli Thunen ryyppyseurue joka kokoontui jonkun jäsenen luona joka kuukauden kolmantena keskiviikkona, juuri tämän enempää Matilda ei kerhosta tiennyt. Mutta hän ymmärsi että jos rouva Leimu oli sairas ja maaliskuun kokous pidettäisiin täällä toimistossa, hän ei pääsisi lähtemään varhain.

Mitä haluatte minun tuovan hallista? hän kysyi.

Maksapasteijan, mielellään voimakkaasti maustetun, Thune sanoi. Pari juustoa, hyvin kypsynyttä. Suolakeksejä, ottakaa britti­läisiä. Ja vihreitä oliiveja, kivettömiä. Italialaisia, ei espanjalaisia.

Ottakaa kaksi purkkia.

Thune työnsi silmälasit nenänpäähän ja katsoi häntä ystävällisesti: Ja minähän olen sanonut ettei teidän tarvitse herroitella minua koko ajan. Vähempikin riittää.

Hän veti ryppyisen takin taskusta lompakkonsa, selasi setelinippua ja noukki siitä viidenkympin 7

setelin. Muutti mielensä, työnsi viisikymppisen takaisin ja otti sen asemesta satasen setelin: Voisitteko käydä viinakaupankin kautta? Kaksi pulloa portviiniä ja kaksi viskiä. Kysykää myymälänhoitaja Lehtosta. Hän otti tilauksen vastaan, niillä ei ollut tavaraa hyllyissä.

Matilda otti setelin ja vilkaisi sitä. Etualalla oli joukko alastomia, atleettisia ihmisiä, taustalla muutama tehtaanpiippu tuprutti paksua savua.

Oliko Thune huomannut että naisella äärimmäisenä vasemmalla oli hyvinmuodostunut takapuoli? Kyllä varmaan oli, Matilda vastasi äänettömästi omaan kysymykseensä.

Hän muistaisi myöhemmin että tuona päivänä usva oli laadultaan savuista, melkein ystävällistä.

Se ei ollut tavallista maaliskuun harmautta, karua ja tylyä, jolloin sisimpien satama-altaiden yhä täysin mustassa vedessä kellui jäälauttoja ja pieniä jäälohkareita. Har­maus oli lempeämpää, peitto johon kietoutua. Kuten syyskuussa, kun lämpöaallot olivat ohi ja viimeiset ukonilmat laantuneet.

Kaupungin yllä lepäsi epätodellinen tunnelma.

8

Elämä kuin uni, ääriviivaton kangastus. Taas tuo sana, miksiköhän se palasi mieleen kerran toisensa jälkeen. Sitten hän muisti Konnin. Tämä oli kirjoittanut hänelle helmikuussa Turusta, missä asui ja missä Arizona oli värvätty soittamaan Hamburger Börsissä koko talveksi. Hän oli kertonut uusista lauluista jotka oli säveltänyt, yhden nimi oli nimenomaan Kangastus.

Konni kirjoitti että haluaisi levyttää Kangastuksen Arizonan kanssa, mutta rahasta oli pulaa, hän pohti myydäkö laulun Dallapélle tai Ramblersille. Hän oli myynyt lauluja ennenkin, kun Arizonan levyt eivät menneet kaupaksi. Rakas pikkuveli Konni. He eivät olleet tavanneet lähes vuoteen, Matildalla oli häntä ikävä. He olivat eläneet monta vuotta eri tahoilla tietämättä mitä toiselle oli tapahtunut, silloin kun Matilda oli varttumassa aikuiseksi ja Konni oli vielä vain lapsi. He olivat silti läheisiä, kirjoittivat kirjeitä kun eivät voineet tavata. Mutta Konni kirjoitti harvoin omista tunteistaan tai syvemmistä ajatuksistaan. Hän ja Tuulikki olivat saaneet lokakuussa yhden lapsen lisää, se oli jo kolmas, heillä oli ollut rahanpuute alusta läh9

tien. Välistä Matilda mietti miten Konni oikeastaan jakseli.

Hän työnsi ajatukset veljestä syrjään ja suoritti asiansa konemaisesti. Omista suunnitelmista luopuminen ei harmittanut. Sellaista elämä oli, harvoin kävi niin kuin oli aikonut. Hän oli tottunut sopeutumaan muiden mukaan, muun muassa siksi hän oli työssään niin hyvä. Ja tuskin illasta olisi tullutkaan niin juhlavaa kuin hän oli suunnitellut.

Palleassa ja nivusissa oli alkanut vihloa jo kun hän riensi yli Kasarmitorin. Vuoto alkaisi kohta, luultavasti jo tänä iltana, ja hänellä oli yleensä vatsakipuja koko ensimmäisen vuorokauden.

Alkoi sataa, äkkiä kaikkialle muodostui jonoja, ostokset kestivät odotettua pidempään, ja kun hän palasi toimistolle, Thune ja Grönroos eivät enää olleet kahden. Keskiviikkokerho oli saapunut, miehenäänten kailotus kuului jo portaikkoon, sorina oli vilkasta. Vuosisadan alun talossa ei ollut hissiä, hän tallusti ylöspäin rouva Leimun pärekori toisessa kädessä, toisessa verkkokassi jossa pullot olivat.

Hän kuuli äänet nyt selvästi, miehet tungeksivat luultavasti eteisessä ja portaikon ovi oli auki. Hän 10

kuuli Thunen äänen ja Grönroosin, ja monta tuntematonta ääntä: he puhuivat sillä lailla äänekkäästi ja liioitellun hyväntahtoisesti kuin miehet jotka eivät ole vähään aikaan tavanneet.

Hän jähmettyi.

Hän tunnisti yhden äänen tuntemattomien joukosta. Ensin hän ei muistanut mistä, mutta siitä tuli kehno olo, kohta hän jo aavisti kenen ääni oli. Ja kuullessaan miehen sanovan jotain kepeää – hän ei saanut selvää mistä oli kyse eikä keneen puhe kohdistui – ja nauravan omille sanoilleen hän tiesi. Ääni oli ehkä madaltunut hiukan, mutta nauru oli täsmälleen sama.

Miehenäänet kajahtelivat portaikossa, vyöryivät häntä kohti kuin pidäkkeetön virta. Hän siirtyi toiseen aikaan. Avoin ikkuna. Kesä. Ikkunan ulkopuolella hiekkatasanne, aava, aurinkoinen, pölyinen harjoituskenttä. Kentän yksitoikkoisuuden rikkoi vain korkea mänty, ikääntynyt honka.

Kenttää sanottiin kuulemma Saharaksi. Hän voi huonosti ja kaipasi ulos. Kaipasi ulos vaikka tiesi että joka päivä joku kuoli työssä nälkään ja heikkouteen. Hän kuuli ääniä, ne olivat samassa huo11

neessa ja puhuivat eri kieliä. Katse tiukasti ulos ikkunasta, istuimen nahka liimautui reisiin, paljaita jalkoja paleli.

Hän seisoi portaikon alapäässä. Kuuli nopeita askelia, sitten yläkerran ovi suljettiin. Äänet vaimenivat mutinaksi, heikkenivät vielä kun miehet menivät eteisestä Thunen huoneeseen. Matilda seisoi hiljaa, hiljaisuus oli kumea ja jylisevä.

Kylmyys levisi koko ruumiiseen. Jalat vapisivat ja tuntuivat heikoilta, kuin eivät jaksaisi enää kantaa häntä.

Sitten hän ryhdistäytyi, tarttui tiukasti verkkokassiin ja koriin missä oli juustot ja muut ja kiipesi­ ylös.

12