i Ilma
nen
nä luku
yte
S. K. TREMAYNE
JÄÄKAKSOSET Suomentanut Oona Nyström
helsingissä kustannusosakeyhtiö otava
1. tuolimme ovat tasan kahden metrin päässä toisistaan. Istumme vierekkäin suuren pöydän edessä, aivan kuin olisimme pariterapiassa – tunne, joka on minulle liiankin tuttu. Huonetta hallitsee kaksi korkeaa, verhotonta 1700-luvun ruutuikkunaa: kaksi identtistä maisemakuvaa Lontoon tummasta, hämärtyvästä taivaasta. ”Voisimmeko saada hiukan valoa?” mieheni kysyy, ja nuori asianajaja, Andrew Walker, nostaa katseensa papereistaan aavistuksen ärtyneen oloisena. ”Totta kai”, hän sanoo. ”Anteeksi.” Hän kurottaa kohti selkänsä takana olevaa katkaisijaa. Kaksi jalkalamppua kultaa huoneen keltaisella valolla, ja jyhkeät ikkunat pimenevät. Nyt ikkunaruudussa näkyy oma heijastukseni: asiallinen, hillitty, polvet yhdessä istuva nainen. Kuka hän oikein on?
Nainen on kuin varjo omasta itsestään. Hänen silmänsä ovat yhtä siniset kuin aina ennenkin, mutta surullisemmat. Hänen kasvonsa ovat hieman pyöreät ja kalpeat, kapeammat kuin ennen. Hän on edelleen vaalea ja siedettävän näköinen – mutta myös kauhtunut ja kuihtunut: kolmekymmentäkolmevuotias nainen, josta tyttömäisyys on kaikonnut ajat sitten. Entä hänen vaatteensa? Farkut, jotka olivat muodikkaat vuosi sitten. Saapikkaat, jotka olivat muodikkaat vuosi sitten. Liila kašmirpusero, ihan kiva mutta kulunut: täynnä nukkaa, jota vaatteisiin tulee kun ne on pesty liian monta kertaa. Kavahdan peilikuvaani. Minun olisi pitänyt pukeutua siistimmin. Tai miksi olisi? Tulimme vain tapaamaan lakimiestä. Ja muuttamaan koko elämämme. Liikenne humisee ulkona kuin nukkuvan puolison syvä mutta häiritsevä hengitys. Mietin, tulenkohan kaipaamaan Lontoon liikennettä, sen loputonta lohduttavaa valkoista kohinaa: aivan kuin sellaisessa puhelimeen hankittavassa sovelluksessa, joka auttaa nukahtamaan – ääni, 4
joka jäljittelee kohdussa kuuluvaa veren lakkaamatonta kohinaa, jostain taustalta kantautuvaa äidin sydämen sykettä. Kaksoset kuulivat tuon äänen silloin kun he hieroivat neniään vastakkain sisälläni. Muistan, miltä he näyttivät toisessa ultraäänitutkimuksessa: aivan kuin kaksi heraldista symbolia vaakunassa, toistensa peilikuvina. Yksisarvinen ja yksisarvinen. Testamentintekijä. Pesänjakaja. Legitiimi. Vahvistaminen... Andrew Walker puhuu meille kuin istuisimme luentosalissa ja hän olisi professori, joka on hieman pettynyt oppilaihinsa. Testamentattu. Menehtynyt. Perijä. Elossa olevat lapset. Mieheni Angus huokaa ja yrittää peitellä kärsimättömyyttään. Tunnen tuon huokauksen. Hän on tylsistynyt ja luultavasti myös ärsyyntynyt. Ja minä ymmärrän sen, mutta tunnen myös myötätuntoa asianajajaa kohtaan. Tämä ei voi olla helppoa Walkerille: vihaisen, riidanhaluisen isän ja yhä vain surevan äidin kohtaaminen ja 5
heidän monimutkaisen perintöasiansa käsitteleminen. Olemme varmasti hankala tapaus. Joten hänen huolellinen, verkkainen, täsmällinen tapansa muotoilla asiat on ehkä hänen keinonsa etäännyttää itsensä, pystyä käsittelemään arkoja asioita. Ehkä se on lakitieteen vastine lääketieteen terminologialle. Duodenaalisia hematoomia ja serosan avulsio, jotka johtivat fataaliin infantiiliin peritoniittiin. Äkillinen tiuskaisu keskeyttää hänet. ”Me olemme jo käyneet tämän kaiken läpi.” Onko Angus juonut? Hänen äänensävynsä on lähes vihamielinen. Angus on ollut vihainen siitä saakka, kun se tapahtui. Ja hän on myös juonut paljon. Tänään hän kuitenkin ilmaisee itseään selkeästi, ja ainakin oletan, että hän on selvin päin. ”Tahtoisimme saada tämän hoidettua ennen kuin ilmastonmuutos todella iskee. Tajuatteko?” ”Herra Moorcroft, aivan kuten olen jo kertonut, Peter Kenwood on lomalla. Voimme odottaa, kunnes hän palaa, jos haluaisitte mieluummin –” 6
Angus pudistaa päätään. ”Ei. Me haluamme, että asia hoidetaan nyt.” ”Siinä tapauksessa minun on käytävä asia kirjat läpi vielä kerran, samoin muut asiaa koskevat tekijät – oman mielenrauhani vuoksi. Lisäksi Peter on sitä mieltä, että... tuota...” Tarkkailen tilannetta. Asianajaja epäröi, ja hänen seuraavat sanansa ovat jämäkät ja aiempaakin huolellisemmin muotoillut: ”Kuten varmasti tiedätte, herra Moorcroft, Peter lukee itsensä pitkäaikaiseksi perhetuttavaksenne. Ei ainoastaan lailliseksi neuvonantajaksi. Hän tuntee olosuhteet. Hän tunsi edesmenneen rouva Carnanin, siis isoäitinne, oikein hyvin. Sen takia hän pyysi minua varmistamaan vielä kerran, että te molemmat olette täysin tietoisia siitä, mihin olette ryhtymässä.” ”Me tiedämme kyllä mitä teemme.” ”Saarihan on, kuten tiedätte, hädin tuskin asuttava.” Andrew Walker kohauttaa olkapäitään kiusaantuneena – aivan kuin rapistuminen olisi jollain lailla hänen firmansa syytä ja hän yrittäisi kaikin keinoin vältellä mahdollista oikeusjuttua. 7
”Majakanvartijan mökki on, valitettavaa kyllä, jätetty täysin luonnon armoille. Kukaan ei ole käynyt siellä vuosikausiin. Mutta se on suojeltu, joten sitä ei myöskään voi vain purkaa ja rakentaa uutta tilalle.” ”Jep. Tiedän kyllä. Kävin siellä usein lapsena. Leikin vuorovesilammikoissa.” ”Mutta oletteko varmasti selvillä kaikista asiaan liittyvistä haasteista? Tämä on todella suuri hanke. Saarelle on hankala kulkea vuoroveden takia, ja sitten on tietysti viemäröintiin ja lämmitykseen liittyvät selkeät puutteet sekä sähköjärjestelmä kokonaisuudessaan – eikä testamenttiin kuulu minkäänlaisia varoja, ei mitään, millä –” ”Olemme korviamme myöten tietoisia tästä kaikesta.” Tauko. Walker katsoo minua ja sitten taas Angusta. ”Olen ymmärtänyt, että aiotte myydä Lontoon-kotinne?” Angus tuijottaa takaisin. Leuka kenossa. Uhmakkaana. ”Anteeksi? Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?” 8
Asianajaja pudistaa päätään. ”Peter on huolissaan. Koska... tuota... Ottaen huomioon traagisen menetyksenne... hän haluaa olla sataprosenttisen varma.” Angus vilkaisee minua. Kohautan epävarmana olkapäitäni. Angus nojautuu eteenpäin. ”Niin. Samapa tuo. Kyllä. Me aiomme myydä Camdenin-talomme.” ”Ja tämän kaupan turvin teillä on riittävästi pääomaa, jotta pystytte tekemään tarvittavat remontit Ell–” Andrew Walker rypistää kulmia lukemalleen tekstille. ”En ole ihan varma, miten tämä lausutaan. Ell..?” ”Eilean Torran. Gaelin kieltä. Se tarkoittaa Ukkosten saarta. Torranin saari.” ”Aivan. Juuri niin. Torranin saari. Te siis haluatte saada nykyisen talonne myynnistä riittävästi pääomaa, jotta voitte kunnostaa Torranilla sijaitsevan majakanvartijan mökin?” Minusta tuntuu, että minun pitäisi sanoa jotakin. Totta kai minun pitäisi sanoa jotakin. Angus joutuu tekemään kaiken. Mutta hiljaisuus tuntuu turvalliselta, se on kuin verho, jon9
ka suojaan kietoudun. Olen aina kietoutunut. Se on minun juttuni. Olen aina ollut hiljainen, jopa varautunut, ja se on turhauttanut Angusta jo vuosien ajan. Mitä sinun päässäsi liikkuu? Kakaise ulos. Miksi minun pitää aina hoitaa puhuminen? Ja kun hän sanoo niin, minä tavallisesti kohautan harteitani ja käännyn poispäin – koska toisinaan vaikeneminen kertoo kaiken mitä kerrottavissa on. Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Jälleen hiljaa, kuuntelemassa aviomieheni selostusta. ”Meillä on jo kaksi lainaa kiinni Camdenin talossa. Minä jäin työttömäksi, meillä on ollut tiukkaa. Mutta kyllä, toivomme, että meille jää jotain käteen.” ”Oletteko jo löytäneet ostajan?” ”Niitä tulvii ovista ja ikkunoista.” Angus selvästi pihisee kiukusta, mutta jatkaa rauhallisesti: ”Kuulkaas nyt. Isoäitini testamenttasi saaren minulle ja veljelleni. Eikö niin?” ”Juuri niin.” ”Ja minun veljeni ilmoitti hyvin avokätisesti, että hän ei halua sitä. Eikö niin? Äitini on van10
hainkodissa. Eikö? Joten saari kuuluu minulle, vaimolleni ja tyttärelleni. Vai kuinka?” Tyttärelle. Yksikössä. ”Kyllä vain –” ”Eli se siitä. Vai mitä? Me haluamme muuttaa sinne. Me ihan oikeasti haluamme muuttaa sinne. Kyllä, se on melkoisessa kunnossa. Se on romahtamispisteessä. Mutta me selviämme kyllä. Mehän olemme, loppujen lopuksi –” Angus nojaa taaksepäin, ”– selvinneet paljon pahemmastakin.” Katson tiiviisti aviomiestäni. Jos tapaisin hänet nyt ensimmäistä kertaa, pitäisin häntä edelleen hyvin puoleensavetävänä. Pitkä, fiksunnäköinen mies, kolmissakymmenissä, sopiva kolmen päivän sänki. Tummasilmäinen, maskuliininen, kykenevä. Anguksella oli pieni sänki silloin kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, ja se viehätti minua: pidin siitä, miten se korosti hänen leukaperiään. Hän oli yksi harvoista tapaamistani miehistä, joita voi empimättä kuvailla sanalla komea, istuessaan siinä suuressa, meluisassa tapas-baarissa Covent Gardenissa. 11
Hän nauroi isossa pöydässä kaveriensa kanssa, kaikki kahdenkymmenenviiden paikkeilla. Minä ja ystäväni istuimme viereisessä pöydässä. Olimme hiukan nuorempia, mutta aivan yhtä hilpeällä tuulella. Punaviini virtasi. Ja niin siinä vain kävi. Yksi miehistä laukoi vitsin meidän pöytäämme; joku meistä heitti sopivan piikin takaisin. Ja sitten seurueet sekoittuivat: siirryimme ja tiivistimme ja teimme tilaa toisillemme, nauroimme ja vitsailimme ja esittelimme toisiamme: tässä on Zoe, tässä on Sacha, tässä on Alex, Imogen, Meredith... Ja tässä on Angus Moorcroft ja tässä Sarah Milverton. Angus on Skotlannista ja hän on kaksikymmentäkuusi. Sarah on puoliksi englantilainen, puoliksi amerikkalainen, ja hän on kahdenkymmenenkolmen. Nyt voitte elää yhdessä elämänne loppuun asti. Liikenteen melu voimistuu ikkunan takana; palaan muistoistani tähän päivään. Andrew Walker pyytää Angukselta allekirjoituksia joihinkin asiakirjoihin. Voi miten tuttu tämä toimenpide minulle onkaan: olemme allekirjoittaneet ku12
luneen vuoden aikana lukemattomia papereita. Katastrofin vanavedessään tuomaa paperityötä. Angus on kumartunut pöydän ääreen kirjoittamaan nimeään. Kynä näyttää luonnottoman pieneltä hänen valtavassa kourassaan. Käännyn tuijottamaan kuvaa Old London Bridgesta keltaiseksi maalatulla seinällä. Haluan uppoutua vielä hetkeksi muistoihin, saada ajatukseni jonnekin muualle. Haluan ajatella minua ja Angusta, sitä ensimmäistä iltaa. Muistan kaiken hyvin elävästi. Musiikista – meksikolaista salsaa – keskinkertaisiin tapaksiin: räikeänpunaiset patatas bravas, etikkainen valkoinen parsa. Muistan, miten ihmiset alkoivat valua kotiin – pitää ehtiä viimeiseen metroon, pitää mennä nukkumaan – aivan kuin he kaikki olisivat aistineet, että minä ja Angus kuuluimme yhteen, että meneillään oli jotain merkittävämpää kuin keskiverto perjantai-illan baariflirtti. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni. Millaista elämäni olisi nyt, jos olisimme istuneet eri pöydässä tai menneet eri baariin? Mutta me valitsimme sen baarin, sinä iltana, ja sen pöydän, ja 13
keskiyöhön mennessä olin jäänyt kahden tämän pitkän miehen, Angus Moorcroftin, kanssa. Hän kertoi olevansa arkkitehti. Hän kertoi olevansa skotti, ja sinkku. Ja sitten hän kertoi nokkelan vitsin – jonka tajusin vitsiksi vasta hetken kuluttua. Ja kun nauroin, huomasin, että hän katseli minua: tiiviisti, tutkivasti. Katsoin takaisin. Hänen silmänsä olivat tummat, syvänruskeat; hiukset aaltoilevat ja paksut ja pikimustat, ja hampaat hohtivat valkoisina ja terävinä punaisia huulia ja tummaa sänkeä vasten, ja tiesin jo silloin vastauksen. Kyllä. Kahta tuntia myöhemmin vaihdoimme ensimmäisen humalaisen suudelman kuun kajossa Covent Gardenin aukion kulmassa. Muistan, miten mukulakivet kimaltelivat sateesta kun halasimme, muistan iltailman suloisen viileyden. Vietimme jo ensimmäisen yön yhdessä. Menimme naimisiin vajaan vuoden kuluttua. Kun olimme olleet naimisissa juuri ja juuri kaksi vuotta, saimme tytöt: identtiset kaksossiskot. Ja nyt heistä on jäljellä enää toinen. Tuska kumpuaa sisimmästäni, ja minun on 14
nostettava nyrkki suun eteen, jotten ala vapista. Milloin se menee pois? Ei ehkä ikinä? Se on kuin taisteluhaava, kuin lihaan uponnut kranaatin sirpale, joka liikkuu vuosien saatossa hiljalleen kohti ihoa. Ehkä minun on pakko avata suuni. Turruttaakseni kivun, vaientaakseni ajatukseni. Olen istunut tässä puoli tuntia mykkänä ja kuuliaisena kuin paraskin puritaaninen kotirouva. Luotan liian usein siihen, että Angus hoitaa puhumisen, että hän korvaa minun puutteeni. Mutta nyt hiljaisuuteni saa tältä erää riittää. ”Jos me kunnostamme saaren, se voi olla miljoonan arvoinen.” Molemmat miehet kääntyvät katsomaan minua. Lähes säpsähtävät. Nainenhan puhuu! ”Se näköala”, jatkan, ”se pelkkä näköala on miljoonan punnan arvoinen, Sleatinsalmen yli. Kohti Knoydartia.” Keskityn huolellisesti, jotta lausun nimen oikein: Sleat äännetään sleit. Olen tehnyt läksyni, tutkinut asiaa loputtomasti, googlannut kuvia ja kertomuksia. 15
Andrew hymyilee kohteliaasti. ”Aivan, ja oletteko te käynyt siellä, rouva Moorcroft?” Punastun, mutten anna sen haitata. ”En. Mutta olen nähnyt kuvia ja lukenut kirjoja – se on yksi Skotlannin kaikkein tunnetuimmista maisemista, ja meillä on siellä kokonainen saari.” ”Aivan. Kyllä kyllä. Mutta –” ”Mantereen puolella, Ornsayn kylässä, vajaan kilometrin päässä Torranilta oli talo myytävänä...” Vilkaisen puhelimeen tallentamiani muistiinpanoja, vaikka muistaisin faktat vallan hyvin muutenkin. ”Se myytiin seitsemälläsadallaviidelläkymmenellä tuhannella tämän vuoden tammikuussa. Neljä makuuhuonetta, kiva puutarha ja pieni terassi. Oikein mukava talo, ei kuitenkaan mikään kartano. Mutta talosta oli upea näköala salmelle – ja siitä ihmiset maksavat. Seitsemänsataaviisikymmentä tonnia.” Angus katsoo minua ja nyökkää hyväksyvästi. Sitten hän liittyy keskusteluun. ”Niin. Ja jos me laitamme paikan kuntoon, sii16
nä voi olla viisi makuuhuonetta, tilaa on yllin kyllin – mökki on reilun kokoinen. Se voisi olla miljoonan arvoinen. Ainakin.” ”Niin, herra Moorcroft, tällä hetkellä se on hädin tuskin viidenkymmenentuhannen arvoinen, mutta kyllä, on siinä potentiaalia.” Asianajaja hymyilee teennäisesti. Uteliaisuuteni herää: Miksi hän selvästi vastustaa muuttoamme Torranille? Tietääkö hän jotain? Mikä on Peter Kenwoodin todellinen rooli tässä kaikessa? Ehkä he haluaisivat itse tehdä tarjouksen saaresta? Se kävisi järkeen: Kenwood on tiennyt Torranista jo vuosia, hän tunsi A nguksen isoäidin, hän on varmasti täysin tietoinen sen piilevästä arvosta. Sekö heillä oli mielessä? Jos oli, suunnitelma oli suorastaan viekoittelevan aukoton. Tarvitsi vain odottaa, että Anguksen isoäiti kuolee. Sitten painostetaan lapsenlapsia, etenkin surun murtamaa pariskuntaa, ihmisiä jotka ovat yhä päästä pyörällä ja vereslihalla lapsen kuolemasta ja häilyvät henkilökohtaisen konkurssin partaalla. Tarjotaan heille satatuhatta, tuplasti paikan 17
arvo, ollaan myötätuntoisia ja jalomielisiä, hymyillään ystävällisesti mutta surullisesti. Teillä on varmasti vaikeaa, mutta me voimme auttaa, voimme nostaa tämän taakan harteiltanne. Allekirjoitus siihen viivalle... Ja sen jälkeen: kaikki sujuu kuin tanssi. Kuskataan bussilastillinen puolalaisia rakennusmiehiä Skyelle, sijoitetaan parisataatuhatta, odotellaan vuosi, kunnes työt on tehty. Tämä kaunis, omalla saarellaan sijaitseva kiinteistö kuuluisassa Sleatinsalmessa on myynnissä 1,25 miljoonan punnan hintaan tai parhaalle tarjoukselle... Sitäkö he suunnittelivat? Andrew Walker tuijottaa minua, ja tunnen syyllisyyden piston sisimmässäni. Kenwood & Partners ei luultavasti ole ansainnut epäluuloani. Mutta olivatpa heidän tarkoitusperänsä mitkä tahansa, minä en ole luopumassa tästä saaresta mistään hinnasta: se on minun takaporttini, minun pakosuunnitelmani surun ja muistojen – ja velkojen ja epäilysten – syövereistä. Olen unelmoinut siitä aivan liian paljon. Tui18
jottanut tietokoneen näytöllä hohtavia kuvia kolmelta aamulla keittiön pöydän ääressä. Kirstien nukkuessa omassa huoneessaan ja Anguksen maatessa viskillä tainnutettuna sängyssä. Tuijottanut kristallinkirkasta kauneutta. Eilean Torran. Sleatinsalmessa. Sisä-Hebridien suloisessa syleilyssä, tämä kaunis pieni talo ikiomalla saarellaan. ”Hyvä on. Tarvitsen vielä vain muutaman allekirjoituksen”, Andrew Walker sanoo. ”Ja sitten se on siinä?” Huomattavan pitkä tauko. ”Kyllä.” Viittätoista minuuttia myöhemmin minä ja Angus kävelemme ulos keltaseinäisestä huoneesta, pitkin punaseinäistä käytävää ja astumme ulos lokakuun kosteaan ilmaan. Bedford Squarella, Bloomsburyssa. Paperit ovat Anguksen repussa. Ne ovat valmiit, asia on loppuun käsitelty. Maailma näyttää silmissäni erilaiselta kuin ennen, ja mielialani kohoaa. Suuret punaiset bussit ajavat rämisten Gower 19
Streetillä, ikkunoista tuijottaa kaksi kerrosta ilmeettömiä kasvoja. Angus laskee käden olkapäälleni. ”Hieno veto.” ”Ai mikä?” ”Se kun puutuit asiaan. Loistava ajoitus. Pelkäsin jo, että joudun vetämään sitä kaveria kuonoon.” ”Niin minäkin.” Katsomme toisiimme. Tietäväisesti ja surullisesti. ”Mutta me teimme sen. Vai mitä?” Angus hymyilee. ”Niin teimme, kultaseni. Me tosiaankin teimme sen.” Hän kääntää takinkauluksensa sateensuojaksi. ”Mutta kuule Sarah... Minun on pakko kysyä vielä kerran – oletko aivan varma tästä?” Irvistän, ja Angus kiirehtii lisäämään: ”Tiedän, tiedän. Kyllä. Mutta oletko edelleen sitä mieltä, että tämä on oikea ratkaisu? Oletko aivan varma” – hän viittilöi kohti jonossa seisovia lontoolaisia takseja, joiden keltaiset valokiilat loistavat tihkusateessa – ”oletko ihan oikeasti varma, että haluat jättää tämän 20
kaiken? Luopua tästä? Skyella on hiljaista.” ”Kun on kyllästynyt Lontooseen”, sanon minä, ”on kyllästynyt sateeseen.” Angus nauraa. Ja nojautuu lähemmäs. Hänen ruskeat silmänsä hakevat katsettani, hänen huulensa etsivät ehkä suutani. Silitän hellästi hänen leukansa pieltä, painan suukon hänen sänkiselle poskelleen ja hengitän hänen tuoksuaan – hän ei haise viskille. Hän tuoksuu Angukselle. Saippualle ja maskuliinisuudelle. Puhtaalle ja kykenevälle. Miehelle, jota rakastin. Rakastan. Tulen aina rakastamaan. Ehkä me harrastamme seksiä tänä iltana, ensimmäistä kertaa liian moneen viikkoon. Ehkä me olemme selviämässä tästä. Onko tästä edes mahdollista selvitä? Kävelemme käsi kädessä katua pitkin. Angus puristaa kättäni lujaa. Hän on pidellyt kättäni ahkerasti kuluvana vuonna: pitänyt minua kädestä, kun makaan sängyssä itkemässä, väsymättä ja sanaakaan sanomatta, ilta toisensa jälkeen; pitänyt minua kädestä Lydian kaameiden hautajaisten alusta loppuun, lauseesta Minä olen ylös21
nousemus ja elämä aina sanoihin Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten. Aamen. ”Metrolla vai bussilla?” ”Metrolla”, vastaan. ”Se on nopeampi. Haluan päästä mahdollisimman pian kertomaan hyvät uutiset Kirstielle.” ”Toivottavasti hänkin on sitä mieltä, että ne ovat hyviä.” Katson Angusta. Ei. En voi antaa epävarmuuden hiipiä mieleeni. Jos pysähdyn miettimään, epäilys alkaa kalvaa mieltäni emmekä pääse siitä koskaan eroon. Sanat pulppuavat suustani hätäisenä ryöppynä: ”Totta kai hän on, pakkohan hänen on olla, vai mitä Angus? Me saamme oman majakan, kaikki se raitis ilma, saksanhirvet, delfiinit...” ”Juu, mutta muista, että olet nähnyt kuvia lähinnä kesältä. Auringonvalossa. Aina ei ole sellaista. Talvet ovat pimeitä.” ”Joten talvella me siis – miten sitä nyt sanotaan – suojaamme selustamme ja käperrymme kotipesään. Siitä tulee oikea seikkailu.” 22
Olemme jo melkein metrolla. Työmatkalaisten musta virta valuu alas portaita, syvälle Lontoon maanalaisen uumeniin. Käännyn hetkeksi vilkaisemaan New Oxford Streetin utuista näkymää. Bloomsburyn syyssumut ovat kuin haamu – tai elävä muisto – paikalla keskiajalla sijainneista soista. Muistan lukeneeni niin jostain. Minä luen paljon. ”Tule nyt.” Tällä kertaa minä tartun Anguksen käteen. Laskeudumme sormiemme yhteen liittäminä metroon ja kestämme kolme asemanväliä ruuhkaisessa vaunussa yhteen puristuneina; sitten sulloudumme Mornington Crescentin rämisevään hissiin – ja kun pääsemme maan pinnalle, melkein lennämme. ”Hei”, Angus sanoo nauraen. ”Onko tämä joku juoksukilpailu?” ”Haluan päästä kertomaan uutiset tyttärellemme!” Minä todella haluan. Palan halusta päästä kertomaan eloonjääneelle tyttärelleni hyviä uutisia, kerrankin oikein mukavia uutisia: jotain iloista 23
ja toiveikasta. Hänen kaksossiskonsa Lydia kuoli päivälleen vuosi ja kuukausi sitten – inhoan sitä miten vaivattomasti ja tarkasti pystyn yhä laskemaan, kuinka kauan siitä päivästä on kulunut – ja hän on joutunut elämään yli vuoden sellaisen tuskan ja ahdistuksen vallassa, jota minä en pysty edes käsittämään: hän on menettänyt identtisen kaksossiskonsa, sielunsa toisen puolen. Hän on virunut ypöyksin pohjattomassa kuilussa – vuoden ja kuukauden ajan. Mutta nyt minä pääsen vapauttamaan hänet. Raitista ilmaa, vuoria, vuorovesilammikoita. Ja näkymä vetten yli Knoydartin niemimaalle. Kiirehdin avaamaan suuren valkoisen talon ovea – talon, jota meidän ei olisi koskaan pitänyt ostaa; talon, jossa meillä ei ole enää varaa asua. Imogen on ovella. Talo tuoksuu lastenruualle, puhtaalle pyykille ja vastakeitetylle kahville. On valoisaa. Tulen vielä kaipaamaan tätä. Ehkä. ”Immy, kiitos että tulit katsomaan häntä.” ”Eipä kestä. No, anna tulla. Kerro jo! Onko kaikki nyt selvää?” ”Kyllä, se onnistui. Me muutamme!” 24
Imogen taputtaa riemastuneena käsiään: fiksu, tummahiuksinen, elegantti ystäväni, joka on kulkenut rinnallani kaikki nämä vuodet opiskeluajoista lähtien. Hän kumartuu halaamaan minua, mutta työnnän hänet hymyillen kauemmas. ”Minun on pakko saada kertoa Kirstielle, hän ei tiedä vielä mitään.” Imogen hymyilee. ”Hän on huoneessaan Neropatin kanssa.” ”Mitä?” ”Hän lukee sitä kirjaa!” Painelen eteisestä portaisiin ja pysähdyn ovelle, jossa lukee kimallepaperista kömpelösti leikatuin kirjaimin Kirstien huone ja Koputa ensin. Koputan ohjeiden mukaisesti. Huoneesta kuuluu vaimea mmm-mm. Tyttäreni versio sanoista ”tule sisään”. Raotan ovea ja siinä hän on – seitsemänvuotias tyttäreni istuu koulupuku – mustat housut, valkoinen poolopaita – yllään risti-istunnassa lattialla, pieni pisamainen nenä melkein kiinni kirjassa, todellinen viattomuuden mutta myös yksinäisyyden perikuva. Rakkaus ja suru myrskyävät 25
sisälläni. Haluan saada hänen elämänsä taas raiteilleen, haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, haluan korjata hänet jälleen kokonaiseksi, niin hyvin kuin vain suinkin pystyn. ”Kirstie...” Hän ei vastaa. Hän jatkaa lukemista. Hän tekee tätä joskus. Pelaa peliä ee-hei enpäs sano mitään. Sitä on tapahtunut kuluvana vuonna entistä useammin. ”Kirstie. Kultamuru. Sinilintu.” Nyt hän nostaa katseensa, katsoo minuun silmillään, jotka ovat samanlaiset kuin minulla paitsi vielä sinisemmät. Siniset kuin Hebridien taivas. Hänen vaaleat hiuksensa ovat melkein valkoiset. ”Äiti.” ”Kirstie, minulla on uutisia. Hyviä uutisia. Mahtavia uutisia.” Istuudun lattialle hänen viereensä, lelujen keskelle – pingviinien ja Leopardinen-nimisen pehmoleopardin ja Yksikätisen Nuken viereen – ja kerron Kirstielle kaiken. Nopeasti. Kerron, että me muutamme hienoon paikkaan, uuteen paikkaan, paikkaan jossa voimme aloittaa kai26
ken alusta, kauniiseen ja puhtaaseen ja kimaltelevaan paikkaan: omalle pienelle saarellemme. Kun puhun, Kirstie tuijottaa minua. Silmiään räpäyttämättä. Tarkkaavaisesti. Ei sano mitään, on hiljaa, kuin transsissa, yhtä hiljaa kuin minä toisinaan. Hän nyökkää ja hymyilee vienosti. Ehkä hämmentyneenä. Huoneessa on hiljaista. En enää tiedä, mitä sanoisin. ”No”, sanon. ”Mitä mieltä olet? Omalle saarelle muuttamisesta? Eikö olekin jännää?” Kirstie nyökkää varovasti. Hän katsoo kirjaansa ja sulkee sen, ja sitten hän nostaa katseensa jälleen minuun ja sanoo: ”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?” Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni: ”Anteeksi mitä, kulta?” ”Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia.”
27