Nousiainen: Juurihoito

in Ilma

en

nä luku

yte

Suku- ja hammaslääkäriromaani

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Pekka Kirves ja etulyönti on tappelussa puoli voittoa. Se on ainoa opetus, jonka muistan isältäni. Ja tottahan se on. Noin hyvä alkuasetelma olisi tappelussa enemmän kuin puoli voittoa.

Tuskin isä tyhmä oli. Kysyin joskus äidiltä hänestä. Äiti sanoi isän olleen raukka pelkuri, josta ei tämän jälkeen puhuta.

Se oli tietenkin vain äidin mielipide, joka pitää suhteuttaa tilanteeseen. Ilman varoitusta ja rahattomina pienen lapsen kanssa oman onnensa nojaan jätetyt naiset ovat jyrkkiä mielipiteissään.

Yhtenä jouluna isä soitti. Olin vasta seitsemän ikäinen, mutta arvasin sen äidin äänensävystä. ­Äidin suusta tuli litania sen ajan haukkumasanoja.­ Siihen aikaan Spede Pasanen oli arvostettu viihdetaiteilija ja ”vitun Spede” ei ollut vielä haukkumasana. Muutenkin se olisi ollut laimea ilmaus kuvaamaan äidin näkemystä isästä.

Äiti löi luurin kiinni. Mutta isä soitti uudestaan ja o ­ sasi vetää oikeista naruista. Äiti antoi kuulokkeen minulle. Äänen laadusta päätellen kyseessä oli kaukopuhelu ja ne olivat siihen aikaan kalliita.

Isä siis panosti minuun.

Se saattoi olla jopa ulkomaanpuhelu. Kukaan ei tiennyt mihin isä lähti. Ulkomaat olivat jo siihen aikaan olemassa.

Hinnan lisäksi puhelussa oli myös sisältöä. Isä sanoi, että sinä Pekka olet hyvä poika. Hän kertoi opetuksen kirveen ja etulyönnin hyödystä tappelussa. ”Sen kun muistat niin pääset pitkälle.” Niin hän vakuutti.

Olen muistanut isän opetuksen, vaikka en ole ajautunut tilanteisiin, joissa olisin aloittanut tappelun kirveen kanssa. Työskentelen mainosalalla ja niin kova ei sekään ala ole, vaikka kiire ja epävarmuus ovat lisääntyneet.

En myöskään ole varma olenko päässyt pitkälle. Työelämässä olen keskiverto, ihmisenä jonkin verran alle keskitason.

Mutta äidin päätös unohtamisesta on pitänyt.

Isästä ei puhuttu. Enkä ole edes ajatellut koko 4

ä­ ijää moneen vuoteen. Isä jätti minut kun olin kolmevuotias. Sanoi lähtevänsä kauppaan. Piti tuoda maitoa, leipää ja saunalimsa.

Sinä iltana ei saunottu ja seuraavana aamuna syötiin ­puuroa. Minun ja äitini henkistä olo­tilaa saattoi kutsua tyhjyydeksi. Tosin siihen aikaan isät eivät osallistuneet vanhemmuuteen enkä varmaan ollut ehtinyt kiintyä häneen.

Istun yksityisen hammaslääkäriaseman odotushuoneessa kotinurkillani Helsingin Kalliossa.

Raitiovaunu kolistelee ohi ja jalankulkijat alkavat pakkautua rennommasta kesäasennosta hankalampaan kyyryyn suojautuakseen syys­sateilta.

Minut käsittelyyn ottavalla hammaslääkärillä on sama sukunimi kuin omani. Esko Kirnu­ vaara, HLL. Niin kyltissä lukee.

Lisensiaatteja suvussani on vähän, mutta Kirnuvaarat oppiarvosta riippumatta ovat sukua keskenään. Nimi on suomennos venäläisestä Kirilovista. Sukumme saapui nykyisen rajan takaa ja asettui sodan jälkeen Lieksaan Pohjois-­Karjalaan.

Hammaslääkäri saattaa olla pikkuserkkuni, 5

tai serkkuni. Ehkä jopa veljeni. Mistäs minä tiedän kuinka monta kertaa isä on elämänsä aikana lähtenyt hakemaan saunalimsoja? Saunapäivä on joka lauantai.

Ihmisiässä on monta tilaisuutta kadota. Turha minun on luulla olevani ainutlaatuinen ja uskoa isän jättäneen kylmästi vain minut. On isä saattanut jättää jonkun toisen vielä kylmemmin.

Edellinen asiakas tulee ulos hammaslääkärin huoneesta. Hän pitelee jääpussia turvonneella poskellaan. Se ei lievennä pelkoani tulevasta. Olen maannut satoja tunteja sillä ikävällä tuolilla ne lasit silmillä, jäykkänä tuolin kahvoihin tarrautuneena.

Hampaillani on huono karma. Etuhampaat olen katkonut pyörällä kaatuessani. Viisaudenhampaat ovat olleet tasan niin kivuliaita kuin joku elämälle tarpeeton voi olla. Äitini ei patistanut hampaiden pesuun lapsena, ja olen huolellisesti täydentänyt katastrofin loputtomalla karkinhimolla ja kola­juomien litkimisellä.

Tällä kertaa särkee poskihammasta. Tiedän jo kokemuksesta mistä on kyse, juuri on tulehtunut ja se pitää vapauttaa mädästä.

6

Hoitaja vinkkaa minut sisään. Kävelen huoneeseen ja ojennan käteni hammaslääkärille. Hän torjuu kättelyn.

– Parempi kun ei tässä flunssakaudella kätellä. Olen hammaslääkäri Esko Kirnuvaara.

– Pekka Kirnuvaara. Ollaankohan me sukua?

– Onhan se mahdollista, eikös näin pienessä maassa melkein kaikki ole, mutta hoidetaan nyt vain nämä hampaat.

Käyn hammaslääkärin tuoliin. Hoitaja laittaa lapun suojaksi rinnukselleni ja kellertävät lasit silmille. Näen itseni seinällä olevasta peilistä. U2:n Bonolla keltaiset lasit näyttävät karismaattisemmilta. Minusta ne tekevät vain avuttoman. Etenkin makuuasennossa.

Hoitaja suuntaa lampun suuhuni. Hammaslääkäri laittaa suojuksen suunsa eteen ja pyytää ensimmäiset instrumentit hoitajalta. Hän koputtelee jollain metallisella hampaitani.

– Sattuuko tähän?

– Ei. – Entäs tähän?

– Ei. 7

Seuraavaa hammasta napautettaessa säpsähdän kivusta.

– Ok. Vaikuttaa selvältä. Otetaan varmuudeksi röntgenkuva.

Hammaslääkäri suuntaa viestinsä hoitajalle, joka laittaa poskeani vasten jonkun laitteen. Lääkäri ja hoitaja poistuvat kuvan ottamisen ajaksi huoneesta.

He eivät halua kokea Röntgenin pariskunnan kohtaloa. Ja tuskin he edes ovat pariskunta. He vaikuttavat etäisiltä, varsinkin hammaslääkäri vaikuttaa etäiseltä.

Kuva poskestani ilmestyy tietokoneen näytölle.

Hammaslääkäri tutkailee sitä ja kääntyy puoleeni.

– Joo. Tämä täytyy juurihoitaa. Katsotaan jos sen saisi vielä pelastettua. Puudutetaanko?

Nyökkään vastaukseksi ja hoitaja ottaa esiin pitkän metallinvärisen ruiskun. Hammaslääkäri työntää sen saman tien ikeneeni. Se tuntuu niin ikävältä, että tekisi mieli olla kaukana täältä. Tai nukutuksessa.

Hammaslääkäri laskee kasvosuojuksensa alemmas leual­le ja istuu tietokoneen ääreen tar8

kastelemaan röntgenkuvaa. Näen hänet seinällä olevan peilin kautta. Ehkä vain kuvittelen, mutta mies näyttää samalta kuin isäni niissä kahdessa kuvassa, jotka äitini oli unohtanut tuhota.

– Menee hetki kun se puudutusaine vaikuttaa.

Miten sinä olet päästänyt tämän näin pahaan kuntoon?

– Oliko Onni Kirnuvaara sun isäs?

– Kauanko tätä on särkenyt?

– No ehkä siinä pari kuukautta.

– Ei sitten tullut mieleen tulla aiemmin?

– Jonotin kunnalliselle enkä päässyt. Ei ollut ilmeisesti tarpeeksi kipeä sinne.

– Jaa. Nämä sinun ikenet näyttää kanssa aika pahoilta. Pesetkö sinä hampaat aamuin illoin?

Valehtelen nyökkäämällä myöntävästi. En todellakaan jaksa joka ilta ja ehdi joka aamu pestä hampaitani.

– Ne pitää pestä paremmin. Käytätkö sinä edes hammaslankaa?

– En pahemmin.

En käytä hammaslankaa koskaan.

– Et näköjään. Kannattaisi käyttää.

9

– Vielä siitä sun isästäs. Ootko sä kasva…

– Tuntuuko tämä?

Hammaslääkäri hiljentää minut koputtelemalla hammastani. Kuulen instrumentin kopinan, mutten tunne enää kipua.

– Ei satu.

– Hyvä.

Yritän vielä kysyä sukuasioista mutta hammaslääkäri tukkii suuni tunkemalla sinne pari letkua.

– Annatko timantin turbiinin.

Hoitaja antaa poran ja hammaslääkäri aloittaa.

Pora ­pitää kimeää ääntä.

– Keskikokoinen ruusu.

Hoitaja antaa hammaslääkärille uuden instrumentin. Tasainen jurnutus ei satu, mutta tuntuu totutun inhottavalta. Jurnuttamisen jälkeen hammaslääkäri katselee hammasta peilin avulla. Ja pyytää taas uuden instrumentin.

– Annatko kaksvitosen weivanin neulan.

Hoitaja antaa sen, mikä se ikinä onkaan, mutta sillä hän nyt ronkkii hampaani juurta. Kipu on psykosomaattista, puudutus vaikuttaa, mutta pelkkä ajatus kaksvitosesta neulasta saa ruumiini 10

tärisemään. Puristan käsinojia rystyset valkoisena. Hoitaja huomaa jännitykseni. Tästä työ­parista hänellä on inhimillisiä tunteita.

– Yritä rentoutua.

Nyökkään myöntävästi ja rentoudun hieman.

Rautakankitasosta uskovaisen mummon 80-vuotispäivien juhlapuheiden rentoutustasolle.

– Annatko distaalikanavaan nelikymppisen.

Ilmeisesti vika oli siellä. Suussa ainakin maistuu mätä kun nelikymppinen on avannut distaalikanavan, mikä helvetti se sitten ikinä onkaan. Sen tajuan, että juuri on tulehtunut ja nyt sieltä päästetään jyskyttävää kipua aiheuttanut paine pois.

– Annetaan rauhoittua hetki. Ota kolmeprossanen hypo­kloriitti valmiiksi.

Jään tuoliin odottamaan. Hammaslääkäri poistuu huoneesta. Ilmeisesti vältelläkseen kysymyksiä sukuasioista. Hoitaja yrittää pitää tunnelmaa yllä kommentoimalla radiosta kuuluvan kappaleen sanoituksia ja ikkunasta näkyvää syyssäätä.

Yhtäkkiä hän rikkoo jään.

– Ootte te kyllä saman näköisiä. Jollain ihmeen tavalla, olemus tai joku.

11

– Ketkä me?

– Sinä ja Esko, hammaslääkäri.

– Tiedätkö sä mitään sen perheestä?

– En, meidän suhde perustuu hampaisiin.

Ovi aukeaa ja hoitaja palaa nopeasti työasioihin esit­täen ihmistä, joka ei koskaan puhu kenenkään kanssa mitään henkilökohtaista.

– Tuossa on se hypokloriitti valmiina.

– Kiitos, eiköhän me voida jatkaa.

Pahalta maistuvan hypokloriitin jälkeen tunnen kuinka hampaaseen porattu reikä täytetään.

Lopuksi hammaslääkäri tasoittaa hampaan pinnan.

– Tuntuuko korkealta.

– Ei tunnu.

– Selvä. Se oli tässä, siellä on nyt lääkeaine laitettu. Siinä on kahta eri täyteainetta, ei kannata huolestua jos päällimmäinen hajoaa. Se toinen kyllä pitää. Ja se täytyy vielä hoitaa lopullisesti neljän viikon päästä. Tossa on lasku, maksa se kassalle ja varaa uusi aika.

Jään tyrmistyneenä seisomaan lasku kädessä.

Hammaslääkäri vilkaisee lasiensa takaa. Hänen 12

ilmeensä kysyy, että mitä tuo vielä tuossa seisoo.

– Tajuatko, me saatetaan olla veljeksiä! Sulle selvisi just että sulla voi olla veli. Ei sellaista tietoa kuitata antamalla lasku­juurihoidosta!

– Minä vain hoidan näitä hampaita.

Hoitaja sanoo käyvänsä vessassa ja livahtaa ulos huoneesta.

– Voisitko sä vaan kertoa mitä tiedät isästäsi?

– Kuules nyt. Olen kohta kuusikymppinen hammas­lääkäri. En minä enää tässä iässä etsi uusia vivahteita elämääni ja lasken tällaiset spekuloinnit vivahteiksi. Varaa aika myös suuhygienistille hammaskiven poistoon ja käytä tätä.

Hän iskee käteeni pakkauksen hammaslankaa, avaa oven ja kajauttaa: – Sinivuori!

Menen vihaisena maksamaan laskua.

13