Pauliina Lindholm: Komendantti

kun u l n ine Ilma

1

äyte

– Viapori 1748 –

k u s t a n n u s o s a k e y h t i ö o t ava helsinki

2

isälle, joka kuuntelee aina kello viiden merisään.

Kun pikkukaupunkia lähestyi etelästä tai lännestä, ei pitkään aikaan nähnyt mitään. Meri myllersi harmaana, ja siitä pisti esiin vain kareja ja havupuuta puskevia pikkuluotoja. Niiden hampaisiin oli aikain mittaan takertunut armoton määrä kauppalaivoja ja sotaisammissa aikeissa liikkuvia pursia. Suuret hansalaivat tekivät karikon edustalla loivan mutkan ja jatkoivat purjeet paukkuen matkaansa Pietariin,Turkuun, Rääveliin ja Gotlantiin tai valtakunnan pääkaupunkiin Tukholmaan. Helsinkiin – jos sinne nyt joku välttämättä tahtoi – pääsi vain yhtä väylää, joka oli piilossa idän suunnalla, kahden kallioisen saaren välissä.

h e n k i l ö i tä :

Komendantti Augustin Ehrensvärd, sotamarsalkka, Ruotsin kuninkaan valtuuttama Viaporin rakennustöiden johtaja Thunberg Daniel, ruotsalainen mekaniikan nero, palkattu linnoituksen suunnitteluavuksi Von Hoppe Wilhelm, Komendantin oikea käsi linnoitustöissä, väkivahva skånelainen everstiluutnantti Hårleman

Carl, kuuluisa ruotsalainen arkkitehti

De Bruce

Benedict, Komendantin työnjohtaja

Mme Brunell

tukholmalainen kotiopettajatar, palkattu ylimmän upseeriston ranskanopettajaksi

Hillert Johan, bremeniläinen muurarimestari, palkattu Viaporiin töihin Jansson Mats, Komendantin ja keittiömestarin apupoika

Isoisä Kalle Andersson, kalastaja, kansanparantaja Tyttö Anna Andersson, edellisen orpo pojantytär Vasili

venäläinen vanhus Kampista

Tomasson

Göran, ruotumies Pietarsaaresta

Helsingin mantereen väkeä, kuten kauppias Sederholm, pastori Fortelius ja pormestari Werner.

6

K

omendantti seisoi niemenkärjen liukkaal­ la kalliolla tihkusateessa ja antoi katseensa liukua yli Susi­saarenselän. Meri oli harmaa ja hiljainen. Etelässä erottui utuisesti vain Harmajan pooki, sen edessä pikkuluotoja, joiden nimiä ei ku­ kaan paikallinenkaan muistanut, ja sitten itään men­ nessä pitkälti tyhjää ulappaa, jonka horisontti hävisi siniharmaaseen sumuun.

– Koirankivet… Lågharu… hän mutisi liikutellen sormiaan märän viitan suojissa. – Kuivasaari, Mjölön, Tokan… no mitä pirua… Kuivasaari, Tokan…

– Thunberg! Komendantti huusi olkansa yli ja kääntyi otsaansa rypistäen takaisin kohti itää.

7

Hän terästi katseensa harmaaseen, matalikon kes­ kellä näkyvään kalliosaareen. Jostain sumun takaa Kruunuvuorenselältä kuului vaimea laivakellon ää­ ni. Lyhyt kevätpäivä oli kääntymässä iltaan, ja mitä oli aikaan saatu? Niin kovin vähän. Sörnäisten tiili­ ruukilta saapui viimein kunnon proomullinen uutta tiiltä upseerien talon työmaalle, mutta muuten lie­ jun keskellä edettiin raivostuttavan hitaasti. Linnoi­ tusmestari Thunberg tömisteli rinnettä ylös mitta­ lankoineen ja seisahti huohottaen komendantin viereen. ­Komendantti oli iso mies, iso ja harteikas, ja linnoitusmestari suojasi silmiään sateelta kysyessään yläviistoon: – Niin?

– Mikä tuo saari on, tuo jonka edessä on matalik­ ko? Sen takaahan pääsee luovimaan yllättäen. Onko sitä ollenkaan kartassa?

Thunberg kaivoi nahkalaukustaan kartan ja taitteli sen auki viittansa suojassa.

Hän kuljetti sormeaan pitkin karttaan piirretyn saa­ riryhmän rantaviivaa. Paperin alareunassa luki sateen liettämin koukeroisin kirjaimin ”SUEABORG”.

– Siré, olette oikeassa… tuota saarta ei ole merkitty tähän.

8

Komendantti kirosi ja hieroi kämmenellään mär­ kiä kasvojaan. Edelliskesän kartoitusmatka oli tehty kiireessä, ja noita samannäköisiä luotoja riitti loput­ tomiin.

– Fan anamma. Onko ulkovarustuksen ja bastionin väliin piirretty tähän kohtaan traverssi? Miten tämän kärjen luotilinja on vedetty…? Vallihauta loppuu jo tuonne, eikö niin?

– Uudet piirustukset ovat jo talolla. Haluatteko et­ tä käyn hakemassa ne? Thunberg kysyi väsymystään huonosti peitellen.

Miehet tuijottivat rinta rinnan sumuun. Molem­ mat kuvittelivat näkevänsä violetinharmaassa usvassa venäläisten sota­laivojen mastoja ja mustina varjoina liehuvia lippuja. Vesi tippui Komendantin paksun huopatakin epoleteista. Hän käännähti kohti linnoi­ tusmestari Thunbergia, laski kätensä tämän olalle ja puuskahti: – Olkoon. On ollut pitkä päivä. Laitan huomenna ka­ leerin tutkimaan nuo matalikot vielä kerran. Ja sitten käymme iltasella läpi kaikki uudet piirustukset – sinä, minä ja von Hoppe. Meillä ei ole paljoa aikaa, mutta silti emme voi kiirehtiä liikaa. Ehkä tuo salmi pitää täyttää…

9

Thunberg niiskahti hyväksyvästi ja taittoi kartan kasaan. Hän kunnioitti ja arvosti Komendantti Eh­ rensvärdiä suuresti ja tunsi olevansa osallisena jossain suuressa aina, kun käveli rinnan tämän kanssa linnoi­ tustyömaalla. Siksi hän ei koskaan valittanut mistään.

– Toivottavasti Svaneholm sai tänään maustelaa­ tikkonsa, sen ainakin piti tulla Turun postivaunun mukana, komendantti jatkoi olkapäitään pudistellen.

– Hän lupaili kuumia lintupasteijoita ja turkkilaisia kaalinyyttejä. Jollei sitten kuormassa ollut mitään api­ nankalloa tai muuta kaameaa, mihin chef de cuisine hullaantuu.

Miehet laskeutuivat hitaasti kalliolta alas kohti väli­ aikaista upseerien kasarmia ja naureskelivat liukastel­ lessaan halki kuraisen linnoitustyömaan. Kauempana sumussa näkyi komennusmiesten resuinen telttakylä.

– Piruparat, Komendantti mutisi ja veti sitten oven auki lämpimään.

10

keittiömestarimme – kyyhkypiirasta ja kuumaa juureskeittoa, sitten Särkän rannasta ohuen jään läpi pyydettyä taimenta, ja jälkiruoaksi purimme Turun kuormasta armanjakkinassakan. Kaiken tämän loihtiminen alkeellista alkeellisemmissa oloissa, se on suuren ammattilaisen taitoa. Kuulen seinän takaa kun miehet jurisuttavat tuolejaan eestaas vasta naulatulla lautalattialla. Puheensorinaa, naurunpurs­kauksia. Pelko venäläisten hyökkäyksestä on koko ajan ankara, ja se syö upseerieni hermoja. Pidän huolen siitä että he saavat hetken levätä ja ilakoida. Armanjakki hehkuu lasissa, takkatulessa rätisee kuusihalko. Joudumme tuomaan pian lisää polttopuuta mantereelta. Mistä ihmeestä saan kerättyä miehiä halonhakkuuseen…

Heti kun maa sulaa, istutan Linnén mukaani antamat poppelinsiemenet ja tammenterhot Susisaaren niukkaan maahan. Katsotaan kasvaako mikään tällä luodolla, joka viimeisenä merestä nousi.

Aurinko. Aurinko oli ensin, suurena ja sinisenä jäisen ulapan yllä kuin kaikkivaltiaan silmä. Ja se puhui minulle: ­Augustin, pian olet perillä.

s i u n at t u

11

Meri jäätyi ihmeen myöhään silloin kun tulin tänne. Vaikka lähdimme Dianalla liikkeelle Tukholmasta vasta joulun jälkeen, pääsimme Hankoniemelle saakka ennen kuin jäälauttoja alkoi tulla vastaan. Ulappa oli täynnä liuskeista jäätä. Jään halkeamista pursui huurua, joka tarttui takilaan ja köysiin tiukasti kuin raakku laivan pohjaan. Miehistö hakkasi Tvärminnessä jäätä koko päivän, sillä kapteeni oli sitä mieltä että jatkamme fregatilla Helsinkiin asti.

Olin eri mieltä. En tohtinut vaarantaa miehiäni, ja siksi toiseksi katsoin olevan edullista tavata kenraalikuvernööri heti komennukseni aluksi.Von Rosen on sijoitettu Turkuun, ja meidän piti joka tapauksessa neuvotella tuhansista ruotumiehistä ja keskustella tavarantoimituksista kauppakomppanian kanssa. Jätimme osan lastista Hankoon ja pääsimme kolmeen päivään länteen päin Aurajoen suulle. Kenraali­kuvernööri oli toipumassa espanjantaudista ja keskustelumme jäivät tässä vaiheessa lyhyiksi. Winfootin komppanian kanssa ehdimme hädin tuskin sopia viinintoimituksista. Meille järjestettiin kuusi rekeä ja jatkoimme von Hoppen ja 12

Thunbergin kanssa metsiä myöten Helsinkiin. Oli kiire saada työt alkuun.Venäläiset kulkukauppiaat kiersivät jo puhumassa, että Suomi vallattaisiin taas ja poltettaisiin Kemiä myöten.

Tukholmassa tätä ei vieläkään ymmärretä, vaikka Horn, uskollinen Venäjän kätyri, joutuikin vanhuuttaan väistymään säätyjen johdosta. Ei ymmärretä Itämaan puolustuksen tärkeyttä, ja ajaudutaan kerta toisensa jälkeen samaan surkeaan sotaan.

Sen jälkeen, kun Hamina menetettiin, olemme kartoittaneet uutta idän linnoituksen paikkaa.

Helsinkihän on pelkkä kyläpahanen – mitä lie vähän toista tuhatta eläjää – mutta täällä on kerrassaan oivallinen satama! Se on suojainen, sula pidempään kuin idempänä ja ankkuriin mahtuu yli viisikymmentä isoa alusta samaan aikaan. Ja mikä parasta, tästä pääsee kaikilla tuulilla suoraan avomerelle, nopeasti kuin pääskynen. Tänne laadimme ensin päämajan ja telakan, ja sitten vielä varustuksen uloimman kärjen Loviisaan ja ­Fageröhön. Tällä piiskalla kun pääsemme sivaltamaan, johan pysyy vihollinen karsinassaan.

13

Komendantti nousi nojatuolistaan ja kävi kohenta­ massa hiillosta. Hän kaatoi karahvista itselleen vielä lasillisen pihkan väristä juomaa. Pöydän kannella oli pieni medaljonki, sen vieressä avoin muistikirja, johon oli piirustettu tykkien ja merilintujen kuvia.

Aurinko katsoi minuun ja minä katsoin siihen ja tiesin tulleeni tieni päähän.

Tulimme Helsingistä Susisaareen jäitä myöten.

Jää oli ohutta ja kirkasta ja se lauloi allamme kuin ikävöivä haa­fruuva.­Kun pääsimme kallioiselle rannalle, kaivoimme esiin kartat, jotka olimme laatineet von Liewenin kanssa edellisenä kesänä.

Kaikki näytti toiselta kuin suven aikaan! Viimainen tuulenpieksämä kallio, jolla törrötti lumen läpi kuivaa heinää ja muutama hanakka havupuusaareke kallionsyvänteissä. Kesällä kaikki kukki ja tuoksui, ja lintujen meteliltä pystyi hädin tuskin kuulemaan toista ihmisääntä. Nyt näin vain muutaman lokin jäälautoilla saaren merenpuoleisella rannalla. Ne näyttivät käyvän omaa merisotaansa matalalla lentävien sorsien kanssa. Jäätyvän veden ääni oli kuin lasin helinää, ja veden yllä kul-

14

ki hiljaisuuden siniharmaa viiva. Sen ihmissilmä kykenee näkemään, mutta ihmiskäsi ei koskaan piirtämään. Se on lännen taivaanranta, sininen ja harmaa kuin karoliinin univormu, sen yllä jumalan oranssi tuli, joka polttaa meidän kaikkien sisintä ja saa meidät kulkemaan maan ääriin. Se on ikuisen ikävän viiva, suuren kaipauksen viiva, sen suuren hiljaisuuden raja. Amen.

Aamulla kaleeri työnnettiin puukapuloita myöten alas veteen, ja puoliksi unessa käyvät soutajat napit­ tivat univormujaan. Mäen päältä ruotuväen hökkeli­ kylästä kuului kanojen kotkotusta. Kymmenien nuo­ tioiden savu kiemurteli ilmassa.

– Hyvät herrat, huomenta! Komendantin ääni oli väkevä ja lämmin. Hän veti käsiinsä pukinnahkaiset hansikkaat ja käveli ensimmäisenä kaleerin keulaan.

– Soudamme lyhyesti itälaidan pikkusaaria, upseeri ­Al­berns ja vänrikki Dabersen tarkistavat alueen kar­ tan. Ehrensvärd nosti laatikosta sekstantin ja kääntyi menosuuntaan. Aurinko ilmestyi äkkiä repaleisen pil­ viverhon takaa ja koko ulappa suli kultasuomuiseksi väreilyksi.

15

– Ja VETO! aloitti perämies, kun soutajat olivat istu­ neet paikoilleen ja laskeneet airot hankaimiin. Kalee­ ri nytkähti liikkeelle vastaan hangoitellen kuin suuri eläin.

Komendantti tunsi kasvoillaan ensimmäisen tuulah­ duksen ulapalta ja hän sulki silmänsä hymyillen. Meri.

Tiesin heti että jään. Tiesin sen jo viime kesänä, kun luovimme kartoittamassa saaria. Miksi, se ei mene järkeeni.Voin katsoa tuntikausia tähtiä meren yllä ja hivellä kädelläni sileää kalliota. Tuntuu kuin kuulisin kieltä, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Olen yrittänyt kertoa tästä kaikesta Catrinille, mutta hän katsoo minua silmiään pyöritellen.

Hullu, hän sanoo, en ikinä lähde jonnekin kalliolle värjöttämään!

Ymmärrän toki, hänellä on ystäviä hovissa ja hän on tottunut komentamaan palvelijoita, hän osaa kaikki kutyymit ja sievistelyn ja kuiskuttelun ja… hänellä on lapsi, meidän rakas poikamme, jota hän ei halua tuoda pois kauniilta kartanolta. Ei mene päivääkään etten ikävöisi sinne.

Mutta teen sen minkä isänikin: olen käytettävis-

16

sä kun kuningas ja isänmaa niin vaativat. Voihan olla että meidän liittomme toimiikin parhaiten näin, kun olen väliin poissa. Eukkoseni on sievä ja herkullisen muotoinen, mutta hyvin, hyvin omapäinen ja oikukas. Kun olen viikon päivät hänen kanssaan kotona Ladugårdenilla, sanailemme jo kitkerästi. Hän koettaa minua sievän töppösensä alle laittaa, mutta taloon ei kerta kaikkiaan mahdu kahta komentajaa! Siksipä olen katsellut kartanoa Helsingin mantereen puolelta. Lasken että saan rouvan houkutelluksi tänne kesemmällä, jos minulla on tarjota hänelle oma valtakunta. Olen käynyt jo kiertelemässä Hertonäsissä ja Puotilassa, isännät eivät vain ole kovin taipuvaisia luopumaan maistaan kohtuuhintaan.Ymmärrän toki, kun ovat juuri saaneet uudelleen pystyyn kaiken sodassa poltetun ja särjetyn. Hertonäsin kartanoon iskin kyllä heti silmäni. Sen edustalla on hyvä luonnonsatama. Sinne voi pyyhältää selän yli Viaporista nopeimmalla barkassilla. Täytyy vielä keskustella valtaneuvoston kamreerin kanssa. Etumaksun saan toki raavittua kasaan määrärahoistakin.

17

Miehet istuivat paitahihaisillaan pöydän ääressä. Lin­ noituksen piirustukset ja merikartat oli levitelty hei­ dän välilleen järeille pöytälankuille. Hämärsi jo, apu­ poika kiersi sytyttämässä naurislyhtyjä ja lampetteja.

Pöydän päässä istui Fredrik Vilhelm Hoppe, roteva punatukkainen luutnantti, jonka kartoitustaidosta oli ollut kaikille korvaamaton apu. Linnoitusmestari Da­ niel Thunberg poltti piippuaan mietteliäänä ikkuna­ seinustalla. Komendantti Ehrensvärd piirsi kuumei­ sesti viivoja pöydän keskelle levitettyyn karttalehteen.

– Kasavuoren ja Ullanlinnan varustukset ovat täysin turhia, jos itäinen reunusta vuotaa. Salmen täyttämi­ nen on kauhea urakka. Ehdotan että rakennamme sen sijaan tänne itärannalle kolme ylimääräistä tenaljia, niiden eteen rantavarustukseen ravelliinit ja tuohon rannan tuntumaan redutti. Ja tuonne toinen?

Miehet olivat lipuneet aamusta saakka kaleerin mu­ kana saarten välissä ja Alberns apulaisineen oli mi­ tannut luotilangalla veden syvyyttä. Vaikka he välillä joutuivat luovimaan varovasti matalan kivikon seassa, salmi oli paikoin hyvin syvä. Yksi soutamassa olleis­ ta ruotumiehistä tiesi tuntemattoman saaren nimen: Kobban. Sen korkeimman kallion kupeessa n ­ äkyi yksi 18

ainoa harmaa mökki, jonka seinustalla kalaverkot hei­ luivat kuivumassa. Oli alkanut taas sataa, ja Komen­ dantti oli päättänyt rantautua joskus toiste. Täällä ei ollut mitään nähtävää.

– Mmm-m, hymähti Thunberg jonkin aikaa mie­ tittyään hyväksyvästi. Hän oli pieni ja valjun värinen mies, mutta kaikessa tekniikkaan liittyvässä nerokas.

Komendantti oli ystävystynyt Thunbergin kanssa jo Stjärnsundin ruukilla, kun he molemmat olivat mes­ tari Polhemin mekaniikan koulussa.

– Siis ovatko sisinnä nämä viisi bastionia? kysyi Thunberg kuljettaen piipunvartta pitkin karttaa.

– Mitkä luette nyt sisimmiksi ja mitkä ulkova­ rustukseen? Anteeksi hyvät herrat että kysyn, mutta olette nyt myllertäneet koko suunnitelman, puuskahti Hoppe.

Komendantti veti karttaa lähemmäs itseään ja osoit­ ti sormellaan pisteen toisensa jälkeen: – Sisemmät ovat nämä jyrkillä kallioilla seisovat, Eke­blad, Höpken, Seth ja Palmstierna, lännessä Hjär­ ne ja etelän puolella Hamiltonin kavaljeeri. Wreden bastioni kulkee täällä salmen rannalla. Ja katsokaas, ulompi varustus kiertää ko­measti kaiken ympäri, 19

Skanssinmaan ravelliinista lännen kautta aina Särkän salmeen asti. Telakan alue on vielä piirtämättä, mutta tuo tuossa, minkä nimen sille antaisimme?

– Adlerfelt? Ei vaan Taube? ehdotti Hoppe. – Koska se on piirustuksissa kaleeritelakan vieressä.Venemes­ tarimme ansaitsee toden totta saada yhden bastionin nimetyksi mukaansa. En tiedä miten selviäisimme il­ man häntä.

Miehet nyökyttelivät syvän yksimielisyyden vallassa.

Telakan johtaja Taube miehineen oli ollut lujalla koko kevään. Saarella ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään.

Kaikki piti kuljettaa veneillä, ja niitä Taube oli järjes­ tänyt heti kun alkeellinen telakka oli saatu pystyyn.

Maista tuotiin tiiltä ja puuhiiltä, salpietaria ja puuta­ varaa sekä täyttömaata, ja rakennusmiehet matkustivat jatkuvasti edestakaisin Siltavuoren työmaan ja Susisaa­ ren väliä. Ammattitaitoisia miehiä oli kerta kaikkiaan liian vähän. Maaherrojen avullakaan ei vastahakoista väkeä saatu liikkeelle maakunnista.

– De Bruce on epätoivoinen Siltavuoren työmaan kanssa, huokaisi Hoppe.

– Meidän täytyy saada tänne lisäväkeä Tukholmasta.

Kirjoitan vielä tänään von Sethille, vaikka olenkin 20

joutunut turvautumaan hänen apuunsa turhan usein.

– Kenelle?

– Gabriel von Sethille, valtaneuvos on Uppsalan aikaisia ystäviäni. Kuningas löi hänet tänä vuonna se­ rafiimiritariksi. Hän on suosijoistamme vaikutusval­ taisin, hänen ja kruununprinssin varaan lasken kaiken, sanoi komendantti alkaen kasata karttaa.

– Hetkinen, keskeytti Thunberg. – Siirtäisin vie­ lä ruuti­varaston turvallisempaan paikkaan… Tänne.

Hän piirsi ympyrän saaren lounaiskulmaan. – Tästä suojaisesta poukamasta voi sitä paitsi kuljettaa ruutia Kasavuorelle ja Särkkään, jos se pääsee niiden linnoi­ tuksista loppumaan.

– Todellakin, myönsi Komendantti. – Tulet ajatel­ leeksi kaikkea, Daniel.

Sitten hän käännähti von Hoppen puoleen ja kysyi leveästi virnistäen: – Voinko pyytää että laveeraat kartat vielä uudelleen huomenna, Wilhelm?

– Perkele, murahti von Hoppe ja haukotteli. – La­ veeraan perskannikkanne, jos tämä ei ole viimeinen kerta.

21