Jungstedt Mari: Kullan kallis

Ilma

inen

n채 luku

yte

KULLAN KALLIS Suomentanut Emmi Jäkkö

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Yö oli ollut pitkä ja levoton, eikä Julia Rambergin ahdistus kaikonnut vielä aamun valjetessakaan.

Hän avasi silmänsä ja muisti heti mitä hänellä oli edessään. Tänään he tapaisivat ja keskustelisivat tilan tulevaisuudesta ensimmäistä kertaa isän hautajaisten jälkeen, ja hän tiesi mitä muut halusivat. Aivan liian hyvin. Ajatus sai selkäpiin karmimaan. Hän olisi halunnut mieluiten vain jatkaa uniaan ja unelmoida jostain kauniista ja rauhallisesta. Huoneessa oli kylmä, hän veti peiton päälleen. Gotlannin keväät olivat viileitä ja kosteus hiipi talon paksuissa kiviseinissä. Hän oli pyörinyt sängyssään unettomana tuntitolkulla ja tuijottanut tapettia, sen kukkakuvioita, niiden ohuita varsia:

sinikelloja, voikukkia, unikoita ja keto-orvokkeja.

Tapetti oli vanha, se oli peittänyt seiniä niin kauan kuin hän muisti. Koira tassutteli huoneeseen, istui sängynreunalle ja katsoi anelevasti häneen.

Bordercollie oli hänen paras ystävänsä ja suurin turvansa.

– T ule vain, Mio, hän sanoi ja taputti peittoaan.

Koira pomppasi sängylle ja asettui hänen jalkoihinsa. Paino rinnassa voimistui hänen ajatellessaan tulevaa tapaamista sisarusten kanssa. Daniel ja Maria olivat selkeästi ilmaisseet haluavansa myydä arvokkaan tuhatseitsemänsataaluvun maatilan, heidän lapsuudenkotinsa. Mieluiten niin pian kuin mahdol­lista, ennen kuin kesä ehtisi alkaa ja ”asuntomarkkinat vaipuisivat horrokseen”, kuten Daniel oli asian ilmaissut heidän keskustellessaan aiheesta puhelimessa edellisenä iltana. Hänen vanhempi veljensä oli puhunut kovin liikemiesmäisesti ja muodollisesti. Hän oli tuskin tunnistanut tätä, kuin olisi keskustellut täysin vieraan ihmisen kanssa.

Gaustäden tila oli yksi Gotlannin kauneimmis4

ta, se oli kulttuuriperintökohde ja Museoviraston suojelema. Täällä he olivat kasvaneet isän ja äidin hoivissa, näihin maihin sisältyi heidän historiansa, tilan lampaankasvatus kukoisti ja sitä pidettiin niin ainutlaatuisena että se oli mainittu kirjoissa, joissa käsiteltiin Gotlannin historiaa ja rakennusperinnettä. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä muut ajattelivat. Että hänen pitäisi muuttaa jo ennen syksyä. Ja jättää kaikki?

Hän värähti, kietoutui syvemmälle untuvapeittoonsa. Ilma­tuntui aamuisin raa’alta ennen kuin hän ehti sytyttää tulet talon moniin tulisijoihin. Ne olivat talon ainoa lämmönlähde, niin oli aina ollut.

Siksi hän juuri rakastikin asua täällä. Taloon liittyi tietty pysyvyys, asiat tehtiin niin kuin ne oli aina tehty. Lampaankasvatuksessa hän oli auttanut lapsesta saakka eikä voinut kuvitella itselleen mitään muuta ammattia.

Hän antoi katseensa vaeltaa kattopalkeissa.

Se kulki yli ikkunaruutujen ja vanhan puulattian, joka oli ajan harmaaksi patinoima ja kaikkien sillä kuljettujen askelten pehmeäksi hioma.

5

Pala nousi kurkkuun. Hänen teki mieli paiskata jotain seinään, niin turhautuneeksi hän tunsi olonsa. Miten hänen nyt kävisi? Hän oli kolmekymmentäviisivuotias, naimaton ja lapseton.

Hän tapaili tosin erästä visbyläistä, mutta kuka tiesi kauanko sekään kestäisi? Ajatus kaupunkiin muuttamisesta oli täysin mahdoton. Hän oli tottunut asumaan maalla ja työskentelemään tilalla, hän viihtyi eläinten parissa. Tämä oli hänen kotinsa. Hän oli käynyt sisarustensa kanssa lukemattomia keskusteluja, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. He halusivat myydä eikä hänellä ollut varaa ostaa heitä ulos. Hänen oli ollut pakko suostua, kun he halusivat ottaa yhteyttä välittäjään.

Julia kääntyi kyljelleen ja katsoi ulos ikkunasta. Kauempana näkyivät pellot ja niityt, lampaat laidunsivat haassa. Puut olivat vielä lehdettömiä, Gotlannin kevät oli myöhässä. Nämä maat kantoivat hänen historiaansa, täällä hän oli juoksennellut jo lapsena rakennuksesta toiseen. Hän oli ollut onnellinen, niin onnellinen kuin ihminen vain voi olla.

Jos vain Elias olisi vielä elänyt. Hän olisi taa6

tusti vastustanut myyntiä. Hänen nuorempi veljensä oli ollut hänelle kaikkein läheisin, he olivat pitäneet yhtä ja jakaneet kaiken pienestä pitäen.

Veli oli häntä vain vuoden nuorempi, olisi täyttänyt tänä vuonna kolmekymmentäneljä vuotta. Elias, johon hän oli sokeasti luottanut. Hän tiesi, että tämä olisi tukenut häntä, mitä tahansa tapahtuisi. Elias, niin herkkä ja hauras, oli tukeutunut häneen koko lapsuutensa, aina siitä lähtien kun vaikeudet olivat alkaneet. He olivat viiltäneet käsiään ja tehneet verivalan osoituksena siitä, etteivät he olleet vain sisaruksia, vaan myös parhaita ystäviä.

He kuuluisivat yhteen ikuisesti. Elias oli hänen sielunkumppaninsa, mikään ei koskaan tulisi heidän väliinsä, he olivat luvanneet sen toisilleen. Ei mikään muu kuin kuolema.

Kunnes kuolema meidät erottaa, hän oli ajatellut muistotilaisuudessa ja sormeillut arpeaan tutkiessaan kotiin tulvineita kukkia ja heille lähetettyjä adresseja.

Perhe oli haudannut Eliaksen, Julia oli haudannut osan itsestään.

7

Elias ei olisi koskaan suostunut myymään tilaa.

Hän rakasti omaa pesäpaikkaansa, pihapiirin aittaa, jossa sai lueskella kirjojaan, piirtää tai kuunnella musiikkia. Hän oli erilainen kuin muut: sisäänpäin kääntynyt, haaveileva ja sulkeutunut, hän eli kuin omassa maailmassaan, omassa universumissaan. Heidän äitinsä ei ollut edes yrittänyt peitellä sitä kuinka tärkeä Elias hänelle oli, kaikkein tärkein. Tai ehkä äiti ei ollut itse yksinkertaisesti huomannut, kuinka tuli pitäneeksi aina Eliaksen puolia. Hän oli yrittänyt pitää pojan aina vierellään, tämän oli pitänyt pysytellä äidin helmoissa ja kotona niin paljon kuin vain mahdollista. Samalla Elias itse oli kulkenut omia polkujaan, hän oli kuin perhonen, jota oli mahdoton pyydystää, mahdoton kenenkään kesyttää. Kun Elias sitten lukion päätyttyä meni töihin ja muutaman vuoden säästettyään rahaa ilmoitti lähtevänsä Chileen vuorikiipeilemään, kukaan tuskin yllättyi. Hän oli aina kiipeillyt, ja lapsena hän haaveili, että oppisi lentämään. Hän uneksi, että voisi lentää pois kaikesta kivusta ja surusta. Niin hän pakkasi reppunsa ja katosi.

8

Kolme kuukautta myöhemmin Chilessä tapahtui onnettomuus. Suru löi särönsä koko perheeseen, etenkin Julian äi­dille tapaus oli suuri järkytys, eikä tämä tuntunut koskaan enää toipuvan ennalleen. Elias olisi pitänyt minun puoliani, Julia ajatteli. Yhdessä he olisivat olleet vahvoja. Niin kuin olivat olleet aina ennenkin. Silloin, kun he olivat lapsia.

Hän huokaisi ja nousi vastentahtoisesti sängystä. Hän työnsi jalkansa lampaannahkatossuihin ja kietoi aamutakin ympärilleen. Hän käveli ikkunalle ja katseli ulos. Tummanharmailla lampailla oli yhä paksu talvivilla niskassaan, mikä sai ne näyttämään kaksi kertaa suuremmilta. Pian olisi aika keritä lampaat, ehkä viimeistä kertaa.

Pelkkä ajatus viilsi rintaa. Ju­lian katse kulki pihan poikki pienelle kivitalolle tontin takanur­kassa. Se oli ­vanha pellavasauna, jossa vastakorjattu pellava ennen vanhaan kuivatettiin. Polku ovelle oli kasvanut umpeen. Tuolle täytyy tehdä jotain, Julia ajatteli.

Yhtäkkiä hän hätkähti. Talon nurkan takaa pil9

kisti esiin varjo. Joku kulki talon takana.. Kuka kumma siellä saattoi kulkea? Näin syrjäisille seuduille ei kenelläkään pitäisi olla asiaa. Ehkä hän vain kuvitteli? Ehkä joku lampaista oli harhautunut pois laumasta. Se oli varmaan vain lammas.

10

Rikoskomisario Anders

Knutas istui kuluneessa toimisto­tuolissa Visbyn poliisitalon työhuoneessaan. Hän pyöri hitaasti edestakaisin. Työpöytä oli peittynyt mappeihin, kirjoihin ja muistivihkoihin. Paperipinot näyttivät ulkopuolisen silmin täydelliseltä kaaokselta, mutta Knutas tiesi hyvin mistä löytyisi mikäkin tarpeellinen paperi. Kaaos oli täysin hallinnassa. Ei sillä, hänellä olisi ollut hyvin aikaa järjestää paperit, sotkulle ei varsinaisesti löytynyt mitään hyvää selitystä. Talvi oli sujunut rauhallisesti, ja hän oli saanut keskittyä lähinnä toipumiseen. Hän oli ollut sairauslomalla ja tehnyt vain puolikasta työpäivää, mutta nyt oli aika palata normaaliin rytmiin. Jos hän vain pystyisi. Hän ei enää edes tiennyt, mikä oikeastaan oli normaalia. Lähes 11

kaikki perusrakenteet hänen elämässään olivat viime vuosina heittäneet kuperkeikkaa. Vanhoista tavoista ja rutiineista oli tuskin mitään jäljellä.

Hän kaivoi piipun esiin ja ryhtyi täyttämään sitä. Taivaalla roikkuivat tummanharmaat pilvet, näytti siltä, että saattaisi alkaa sataa hetkellä millä hyvänsä. Ilma oli yhä viileä, vaikka oli jo huhtikuu.

Kevät tuntui vielä kovin kaukaiselta. Knutas nousi, kulki ikkunalle ja sulki sen. Hän istui takki päällä, ei siksi että olisi palellut, vaan siksi että oli niin malttamaton lähtemään. Hän vilkaisi jälleen kelloa seinällä oven päällä. Nosti kättään ja tarkisti ajan rannekellostaan. Ne näyttivät samaa aikaa. Hän vajosi tuoliinsa ja näpräsi hermostuneena näppäimistöään. Pian olisi aika. Hän täytti piipun liioitellun huolellisesti saadakseen ajan kulumaan. Heti kun Karin saisi työt hoidettua, he lähtisivät. Hänellä itsellään ei ollut sen vertaa keskittymiskyvystään jäljellä, että olisi saanut mitään järkevää aikaiseksi.

Välillä hänen olisi tehnyt mieli viskata rannekello kädestään. Hän olisi halunnut kokeilla, miltä tuntuisi elää ajasta välittämättä. Tuskin aika py12

sähtyisi, vaikkei hän vahtisikaan sen kulumista.

– Olen valmis. Oletko nyt aivan varma tästä?

Knutas hätkähti ja kääntyi kohti ovea. Seinäkellon alla seisoi Karin, vihdoinkin, Karin tummine hiuksineen ja suurine kauriinsilmineen. Hän oli niin kaunis, Knutas ajatteli. Hän tunsi suorastaan liikuttuvansa nähdessään naisen jäntevän olemuksen oviaukossa. Jo jonkin aikaa he kaksi olivat pitäneet yhtä. Naisella oli ulkovaatteet yllään ja laukku olallaan. Hän nojasi ovenkarmiin ja katsoi suoraan kohti.

– Paleletko sinä? Oletko tulossa kipeäksi? Karin jatkoi ennen kuin Knutas ehti koota itsensä.

– En, hän vastasi. – Lähdetään nyt.

Hän sulki tietokoneen, vilkaisi viimeisen kerran paperi­pinojaan kunnes kurotti laukkunsa, jonka oli pakannut aikaisin samana aamuna.

– Ai et?

Knutas antoi Karinille suukon poskelle ennen kuin astui tämän perässä käytävään.

– Et siis ole varma tästä vai et ole tulossa sairaaksi?

13

Knutas pysäytti askeleensa ja katsoi naista vakavana.

– Ei, en ole tulossa kipeäksi. Ja kyllä, olen varma tästä. Vaikka en tiedäkään, onko tämä kovinkaan hyvä idea, tiedän, että minun on pakko tehdä tämä.

Alkoi sataa, kun he istuivat autoon. Knutas istui pelkääjänpaikalla kädet puuskassa. Karin huomasi miehen jännittyneen olemuksen. Knutas tuijotti ulos ikkunassa kimmeltävien pisaroiden lävitse. Ne juoksivat lasin poikki kuin pienet helmet.

Karin käynnisti auton ja ajoi ulos parkkipaikalta.

– Sinä et yleensä unohda turvavyötä, Karin sanoi.

Knutas vilkaisi naista nopeasti ennen kuin kiinnitti turvavyönsä ja laski kädet syliinsä. Mies huokaisi.

– Olet hermostunut, Karin sanoi kääntyessään ajotielle.

– Niin olen, Knutas vastasi. – Mutta tästä ei ole nyt ulospääsyä.

14

Hän muisteli kuinka oli seissyt tässä jo monena iltana, kuinka hän oli odottanut naista. Katsellut suurien ikkunaruutujen läpi, kuinka tämä järjesteli tavaransa, laittoi itsensä valmiiksi, valmistautui lähtemään kotiin. Hän oli katsellut kuinka nainen lähti toimistolta, sulki oven perässään.

Kuinka tämä istui autoonsa ja ajoi ulos takapihan parkkipaikalta. Hän piti naisen tyylistä, tämä oli asiallisesti pukeutunut ja liikkui elegantisti; naiselliset piirteet muistuttivat häntä jostakin menneestä. Jostain minkä hän mieluiten olisi vain unohtanut.

Mutta hän ei pystynyt karkottamaan ääniä mielestään. Hän kuuli yhä naisen pehmeän, hyväilevän äänen sanovan kuinka tämä rakasti hän15

tä. Mutta hän tiesi, kuinka petollisia nuo sanat olivat. Hän pudisti päätään, yritti karkottaa äänen mielestään, äänen, joka piti häntä tiukasti otteessaan. Hän ei halunnut sen pääsevän liian lähelle, se teki niin kipeää. Hän ei kestänyt k ­ ipua, jota kantoi sisällään.

Hän yritti keskittyä naiseen, joka näkyi ikkunan takana. Tämä järjesteli kaikki tavaransa jämptisti seuraavaa päivää varten, hän teki niin joka ainoa ilta. Se puhutteli häntä. Naisesta huokui luotettavuus. Kuinka usein hän oli elämässään saanut nauttia luottamuksen tunteesta? Se kuului yhteen kunnioituksen ja turvallisuuden tunteen kanssa. Hän piti sanasta, ja se kuvasi naista täydellisesti.

Hän oli käynyt sisällä kiinteistövälitystoimistossa ja kysynyt esitettä Gaustäden tilasta. Joku nainen oli ollut varattuna puhelimessa ja vilkaissut häntä pikaisesti ennen kuin ojensi hänelle mapin ja Sanna Widdingin käyntikortin. Nainen oli tiedustellut olisiko hän halunnut jättää yhteystietonsa, ja ojentanut paperia ja kynän. Mutta hän ei 16

ollut vastannut mitään, oli vain poistunut paikalta.

Kadulla hän oli kaivanut saamansa käyntikortin taskustaan ja katsellut sitä. Hänestä nainen näytti kuvassa todella kauniilta. Jo pelkkä käyntikortti sai hänet tuntemaan läheisyyttä naiseen.

Hän ei koskaan kyllästynyt katselemaan naista, tarkkailemaan tämän liikkeitä.

Kun työpäivä läheni loppuaan, nainen nousi konttorituolistaan ja puki takin päälleen. Hän sulki tietokoneen ja riisui matalakantaiset kengät jalastaan. Niitä hän käytti vain sisällä toimistossa.

Heti ulos lähtiessään hän vaihtoi toisiin kenkiin, tänään vuorossa olivat kapeavartiset saapikkaat.

Nainen oli pukeutunut mustiin suoriin housuihin, mustaan paitaan ja punaiseen lyhyeen takkiin. Hänen mielestään nainen oli hyvin kaunis.

Yleensä nainen ajoi suoraan kotiin, hänellä oli äärimmäisen harvoin mitään asiaa hoidettavanaan tai tapaamisia sovittuna. Ehkä hän ehti hoitaa kaiken lounastunnillaan tai asuntonäyttöjen välissä. Hän odotti, tarkasteli naista kauempaa.

Hän tunsi sääliä naista kohtaan, ja tarkkailtuaan 17

tätä pidemmän aikaa hänen oli pakko myöntää olevansa ihastunut naiseen.

Nainen oli lähdössä töistä vaikka kello ei ollut vielä edes puoli viittä. Se häiritsi häntä. Yleensä nainen ei päättänyt työpäiväänsä näin aikaisin, ja oli ollut silkkaa sattumaa, että hän oli tänään tullut paikalle tavallista aikaisemmin. Hän oli tehnyt niin vain siksi, ettei hänellä ollut parempaakaan tekemistä. Hän yritti karkottaa ärtymyksen mielestään, yritti päästä sen yli ja keskittyi tarkkailemaan naista.

Nainen istui ratin taakse. Oli alkanut sataa, ajovalot heijastuivat sadepisaroista. Hän kuuli kuinka renkaat pureutuivat hiekkaan naisen ajaessa ulos parkkipaikalta. Tämä pysähtyi ennen kuin kääntyi ajotielle. Aina samat liikkeet, nainen laittoi vilkun vasemmalle ja ajoi ulos kaupungista, kohti pohjoista. Mutta seuraavissa liikennevaloissa hän teki jotain outoa. Sen sijaan, että olisi kääntynyt vasemmalle, nainen jatkoikin suoraan. Hän yllättyi ja hämmentyi. Mitä nyt mahtoi olla meneillään?

Miksi hän ei ajanut kotiinsa niin kuin tavallisesti?

18

Miksi hän lähti kohti Fårösundia? Heidän väliinsä kurvasi toinen auto. Ärsytys nousi hänen mielessään. Nainen jatkoi matkaa, painoi kaasua. Käänny nyt vasemmalle, aja kotiin, hän mutisi mielessään. Seuraavista valoista voit vielä kääntyä kohti kotia. Mutta nainen jatkoi suoraan, aivan väärään suuntaan. Sydän hakkasi rinnassa. Sellaisiin ihmisiin ei voi luottaa, jotka eivät pidä kiinni rutiineista. Ei minkäänlaista luottoa, hän ajatteli ja tunsi kuinka ärtymys ja kiukku kasvoivat. Tuollaisista ihmisistä ei ikinä tiedä mitä he seuraavaksi keksivät.

Hän lisäsi vauhtia, ohitti auton edessään ja ajoi melkein kiinni naisen puskuriin.

19