Juha Itkonen: Ajo

kun u l n ine Ilma

채yte

Helsingissä KustannusosakeyhtiÜ Otava

28.6.1965 En olisi halunnut valehdella. Teki mieli kertoa edes isälle. Meinasinkin mutten sitten kuitenkaan kertonut, isän olisi täytynyt salata se äidiltä ja isä on monesti niin hankalassa raossa muutenkin.

Parempi että ne luulevat molemmat meidän olleen vaan Harrin kanssa telttailemassa.

Ja tottahan se on. Meidän teltta ei vaan tällä kertaa ollut Ilamon metsissä vaan Yyterin hie­ koilla. Eikä me oltu kahdestaan siellä, meitä oli monta. Kymmenentuhatta. Varmaan enemmän­ kin. Radiossa sanottiin että järjestäjät odottivat paikalle kahtakymmentätuhatta mutta joutuivat pettymään. Mutta en minä tiedä, ehkä se on vaan semmoista mitä radiossa sa­notaan. Ne ei halua kertoa miten paljon ihmisiä siellä oikeasti oli.

3

Harrin piti paiskia töitä vielä aattoaamuna, pääs­ tiin lähtemään vasta sen jälkeen. Kun me saavut­ tiin Poriin siellä oli juhlat jo täydessä käynnissä.

Lavan lähelle ei sitten ollutkaan niin helppo päästä. Koetettiin käyttää vähän kyynärpäitä mutta siitä meinasi tulla tap­pelu joittenkin tur­ kulaisten kanssa. Harri on kuumakalle luon­ teeltaan, jouduin rauhoittelemaan sitä. Siinä oli polii­sejakin lähellä. Pelkäsin että Harri joutuu pian niiden kynsiin ja että minunkin reissuni pal­ jastuu siinä samalla. Sanoin sille että jäädään vaan suosiolla vähän kauemmas.

Se ei ollutkaan lopulta mikään pöllömpi juttu.

Nimittäin kun Kivet saapuivat, ne tulikin yllät­ täen semmoisilla maas­to­autoilla. Ihmiset ei ensin edes tajunneet, että ne on nyt siinä. Oltiin Harrin kanssa sattumalta juuri siinä kohdassa, johon niiden autot pysähtyivät. Nähtiin ne ihan mah­ tavan läheltä!

Brian Jones nousi autosta ensimmäisenä ja kaikki muut perässä. Ne yrmeät poliisit oli muodostaneet siihen kujan, jota pitkin Kivet lähti kulkemaan lavalle. Nyt kaikki tytötkin jo tiesivät ketkä sieltä olivat tulossa ja kiljunta oli sen mu­kaista.

Miksi pitää kiljua sillä lailla? Kiljua vielä sitten­ kin kun bändi alkaa soittaa? Kivien soitto meinasi välillä jäädä kokonaan sen metelin alle ja se har­ 4

mitti meitä molempia. Eikö naiset ymmärrä ollen­ kaan mistä musiikissa on kyse? Musiikista.

Mick Jagger on kyllä hyvä esiintyjä. Move, move, move, se hoki. You, you, you. Yeah, yeah, yeah!

Brian Jonesista tykkäsin myös. Se on yhtyeen perustaja ja musiikillisesti lahjakkain jäsen. Salai­ nen johtaja. Sitä paitsi se oli ainoa joka hymyili.

Sanotaan että Kivien imagoon ei kuulu hymyillä mutta minusta se on kyllä epäkunnioittavaa yleisöä­ kohtaan jos on koko ajan niin kuin myrkyn niel­ lyt. Beatlet hymyilee. Ja jos ajatellaan ihan vaan musiikkia niin Stones ei ole läheskään niin hyvä kuin Beatles. Ei yhtä monipuolinen. Beatlesissa kaikki osaa laulaa, jopa rumpali. Jollain lailla nyt ainakin. Kivissä ei.

Toisaalta miksi pitäisi valita jompikumpi.

Miksei voi pitää molemmista? Minä pidän kai­ kenlaisesta musiikista, hiljaisestakin. Kukaan muu Inkkareista ei ole yhtään innostunut Dylanista paitsi minä. Harri varsinkaan ei tajua siitä mitään, pitäisi olla rokkia tai ainakin rautalankaa.

Kolme varttia ne jaksoi soittaa. Tasan 45 minuut­ tia niin kuin oli luvattu, ei minuuttiakaan enempää.

Varmaan siinä oli joku laki että piti lopettaa. Par­ haat kappaleet tuli keikan loppupuolella. Route 66.

I’m Alright. The Last Time varsinkin, se on mel­ kein Kivien paras biisi. Eeron ja Jussin ja Carolan 5

versio ei ole hullumpi sekään. Tavallaan hassua että sen laulaa nainen mutta toisaalta Carola on niin hyvä! Paras kaikista suomalaisista naisista ihan yli­ voimaisesti. Pitääkin soittaa Sinikalle ja sanoa että muistaa kuunnella Carolaa.

Hassua. Vaikea uskoa todeksi edes, olin äsken Yyterissä katsomassa Pyöriviä Pultereita. Se olikin sitten tämän kesän todennäköisesti ainoa reissu, loput suvesta menee töissä. Mutta en minä valita, Mattila on mukava mies ja maksaa ihan hyvin.

Annan palkasta kotiin neljänneksen niin kuin sovit­ tiin mutta silti jää säästöön. Jos se Hessun kaveri suostuu ostamaan meikäläisen vanhan Ligna­tonen, jopa Stratocaster on syksyllä mahdollisuuksien rajoissa.

Se vasta olisikin jotain, tilata sellainen kitara Metsolan liikkeeseen. Fender Stratocaster! Hakea se sieltä, kävellä kämpille ja kytkeä vahvistimeen kiinni. Vaikka sitten minä tarvitsisin uuden vah­ vistimenkin kyllä. Sellaisen Fenderin Twin Ampin kuin Brian Jonesilla ja Keith Richardilla oli Yyte­ rissä. Kuinka hirveän paljon sellainen oikein maksaa? Ei niitä varmaan edes saa Suomesta.

Kivilläkin on Fenderit vaan sen takia kun ne on niin isoja. Useimmilla brittibändeillä on Voxit, ne on Englannissa tehtyjä ja paljon halvempia siellä.

Iskelmä-lehdessä sanottiin.

6

No niin, kirjan kannet kiinni ja kitara käteen.

Pitää harjoitella skaaloja, torstaina on pitkästä aikaa treenit. Pelkään pahoin että Intiaanit ovat kesäterässä. Harrikin on tehnyt kolmivuoroa pahvi­mukitehtaalla, Yyterissä se sanoi ettei ole ehtinyt harjoittelemaan yhtään. Sen kyllä pitäisi jos jonkun meistä. Joskus minä ajattelen että Har­ rilla on kohdalla enemmänkin asenne kuin soit­ totaito.

Mutta tämä nyt on ilkeää. Harri on minun paras ystäväni ja Intiaanien perustajajäsen. Eläköön Intiaanit! Eläköön Kivet! Eläköön kesä!

7

Minun on tehtävä tämä. Kirjoitettava. On pakko, sen takia minä täällä olen, aloitan tänään. Aloitan nyt.

Pii on väärässä. Ymmärrän häntä kyllä, ymmär­ rän jos Pii uskoo niin, mutta sanoin hänelle totuu­ den heti. Ei se ollut suunniteltua. En haistanut tilaisuutta enkä varsinkaan järjestänyt sitä. En olisi edes kyennyt niin suureen suunnitelmallisuuteen, en ollut sellaisessa tilassa, Piin pitäisi tietää.

Mistä se sitten tuli, Pii kysyy minulta. Miksi?

Mitä helvettiä sinä ajattelit?

Se on hyvä kysymys, Piillä on oikeus siihen.

Haluaisin vastata. Milloin sain sen ajatuksen pää­ häni? Millä nimenomaisella hetkellä?

Ehkä edellisenä iltana. Silloin ehkä, seisoin 8

Aarnen kanssa keittiössä ja katselin Piin lähtöä.

Tonin hohtavanvalkoinen Audi odotti portilla, Pii käveli sitä kohti, ja minä puristin Aarnea itseäni vasten ja katsoin hänen lähtöään ja ajat­ telin sitä mitä Pii oli pari päivää sitten minulle sanonut. Hänen järkevää ehdotustaan, niitä käytännön järjestelyjä joita hän oli jo alkanut suunnitella. Auton luo päästyään Pii kääntyi vilkuttamaan meille, me vilkutimme takaisin, ja sitten Toni työnsi oven auki ja Pii istui pelkääjän paikalle, Aarne palasi leikkeihinsä ja aloin siivota astioita pöydästä. Silloin ehkä, silloin ensimmäi­ sen kerran: pyyhkiessäni taas kerran muruja ja rasvatahroja sen design-pöydän käyttökelvotto­ malta muovipinnalta.

Pelasin Aarnen kanssa Afrikan tähteä ja lai­ toin hänet nukkumaan. Otin unilääkkeen, kaa­ doin itselleni lasin viiniä, istuin sohvan nurkkaan, avasin television, ja Teemalta tuli dokumentti Yves Montandista, tämän merkityksettömän asian muistan varmasti: katselin nuorta Yves Montan­ dia kunnes päässäni alkoi sumeta ja saatoin mennä nukkumaan.

En tarkistanut lautan lähtöaikaa. En katsonut vapaita hyttejä, en tehnyt mitään koko asian eteen.

Lähtö oli jossain takaraivossani muhiva ajatus jos edes sitä.

9

Aamulla kai sitten. Aamulla heräsin yksin ja ojensin turhaan käteni sängyn toiselle puolelle.

Tuuletusikkuna oli auki, ruohonleikkurit hurisi­ vat pihoilla. Vastaleikatun nurmikon tuoksu, siite­ pöly, kesä, kesäpäivä Espoossa, ja minä hullu olin vielä unohtanut kääntää kaihtimet kiinni, aamun tungetteleva valo syöksyi huoneeseen ja paljasti koko surullisen olemassaoloni.

Makasin valveilla ja katselin kattoon. Katossa roikkui naurettavan kallis tanskalainen valaisin, olimme Piin kanssa ostaneet sen kerran nousu­ humalassa Kööpenhaminasta. Pölyhiukkaset pyö­ rivät valaisimen ympärillä kuin valkoiset hyttyset.

Katsoin sitä lamppua ja ajattelin että kaikki oli mennyttä joka tapauksessa. Millään ei ollut mitään väliä. Pii oli tehnyt päätöksensä. Pii tekisi niin kuin haluaisi enkä osaisi puhua häntä ympäri sillä tavallaan ymmärsin häntä, yhdessä asiassa hän oli oikeassa. Näin ei voinut jatkua.

Otin koneen syliini ja varasin liput. Hain varas­ tosta matkalaukut, oman punaisen Samsoniteni ja Aarnen pienen perässä vedettävän krokotiilin.

Pistin pyykit koneeseen, kuivasin ne rummussa, Aarne nukkui myöhään niin kuin lauantaisin usein, ja kun hän sitten oli herännyt passitin hänet hetkeksi aikaa naapuriin ja tein valmistelut lop­ puun.

10

Joskus puolenpäivän jälkeen soitin hänet kotiin.

Löysin pakastimesta makaronilaatikon ja lämmi­ tin sen mikrossa, Aarne istui vaitonaisena omalla paikallaan ja söi. Sanoin että lähtisimme kahdes­ taan reissuun. Hänen vastaustaan en muista, jotain hän on varmasti minulle sanonut mutta mitä. Jos­ tain syystä en muista kaikkea tästä iltapäivästä. En esimerkiksi muista kantaneeni laukkuja autoon.

En muista valinneeni Aarnelle vaatteita, en solmi­ neeni hänen kengännauhojaan, en kiinnittäneeni häntä istuimeen. En muista tervehtineeni Lindin eläkeläis­pariskuntaa parkkipaikalla, vaikka Lindit myöhemmin sanoivat Piille minun jutelleen heidän kanssaan arkisesti ja luonnolli­sesti, aivan kuin oli­ simme olleet Aarnen kanssa lähdössä uimarannalle tai kauppaan.

Ajomatkan satamaan muistan jo vähän parem­ min. Kehällä oli hiljaista, rauhallinen lauantailii­ kenne soljui tasaisesti kahdella kaistalla. Radiossa keskusteltiin Suomen julkisen terveydenhuol­ lon tilasta. BMW tuoksui nahalta ja kojelaudan kiillotus­aineelta, Pii oli taas kerran käynyt huol­ toasemalla ja hinkannut jokaisen muoviosan pei­ linkiiltäväksi. Rattikin oli puhdistus­ aineesta liukas, muistan että se luisui sormieni alla, siitä tuli epävarma olo.

Aarne? Aarne pelasi iPadilla Sonic the Hedge­ hogia. Tai Angry Birdsiä tai Star Warsia tai sitä lumilautapeliään, en ole varma. Ehkä hänellä ei edes ollut iPadia. Ehkä hän luki Aku Ankkaa.

Satoi. Satoi kaatamalla, pyyhkimet heiluivat.

Vai satoiko, kaatosadehan tuli vasta myöhem­ min autobahnilla, jossain Rostockin ja Leipzigin välillä. Vai Leipzigin ja Nürnbergin? En muista sitäkään. Tästä kaikesta ei ole kovin kauan, silti muistikuvissani on outoja aukkoja.

Toisaalta eikö kaikkien ihmisten muistissa ole?

Tai ehkä aukko on oletustila ja joka ikinen muisti­ kuva vain sattumanvaraisesti unohdukselta pelas­ tunut hetki. Ja silti tarinat aina kerrotaan niin kuin niiden kertoja muistaisi kaiken. Sateet ja auringon­ paisteet, taivaan sävyt ja tuulen suunnan, joka ikisen ilmeen ja päänpudistuksen. Sen mitä joku jollekin joskus sanoi, omat ajatuksensa jonain aamupäivänä kaukana menneisyydessä. Sehän on mahdotonta. Ei kukaan voi muistaa niin. Jossain vaiheessa tämä järjettömyys alkoi kiusata minua ja on kiusannut siitä asti, ehkä sen takia minusta ei tullut kirjailijaa, lakkasin uskomasta tarinoihin.

Mutta ei sillä ole väliä. Yksityiskohdat ovat totta tai eivät, paskat niistä. Mitä väliä on sillä mitä peliä lapsi pelaa? Mitä väliä on paidan värillä, ranskalaisten maulla, auringonpaisteen kirkkau­ 12

della, sadepisaroiden tavalla laskeutua iholle, kun maailmasta koko ajan katoaa ihmisiä, joka sekunti joku, nytkin; nytkin katoaa maailmasta joku jota jotkut toiset ovat rakastaneet.

Siitä elämässä on kyse. Kuolemasta. Se on totuus jota tarinoilla yritetään paeta. Ja siitä huoli­ matta teen nyt niin kuin muutkin, kerron tarinan.

En huvikseni vaan koska minun on pakko, tarinat ovat valetta mutta vain tarinat antavat asioille jär­ jestyksen, järjestystä minä nyt tarvitsen.

Aurinko paistoi, sovitaan niin. Taivas Helsingin yllä oli kirkkaansininen.

Tämä on totta, sininen se oli. Malmin lento­ kentältä ilmaan nousi pienkone, ja kone kimalteli auringossa kuin jättimäinen korento, lensi kehä­ tien yllä vähän meidän edellämme samaan suun­ taan kuin mekin olimme menossa.

Ajattelin miestä joka konetta ohjasi, hänen haavettaan vapaudesta. Ajattelin isoisääni, jolla oli ollut samanlainen haave ja joka joskus minun ollessani vielä pieni oli vienyt minut kanssaan Tikkakosken kentälle katsomaan koneita. Kato Aarne, lento­kone, minä sanoin, ja Aarne nosti kat­ seensa iPadista hämmästyneenä siitä että tarjosin hänelle ihmeeksi jotain niin pientä, yhtä vaivaista lentokonetta.

Pysähdyimme Itäkeskuksen risteykseen. Aarne 13

jatkoi pelaamistaan. Valot olivat hitaat, minulla oli aikaa katsella ympärilleni.

Katselin kauppakasseja kantavia ihmisiä ja tunsin äkkiä suunnatonta huojennusta siitä etten ollut yksi heistä. En menisi kotiin, laittaisi meille ruokaa, odottaisi että Aarne nukahtaisi ja sitten Aarnen nukahdettua istuisi taas sohvalla läppäri sylissäni ja viinilasi kädessäni ja roikkuisi Face­ bookissa kunnes puolenyön jälkeen raahautui­ sin sänkyyn odottamaan unta. Sillä tavalla minä nykyisin iltani vietin, ajatus taas yhdestä saman­ laisesta illasta täytti minut hiljaisella kauhulla. Ei taas yhtä sellaista iltaa. Ei sellaisia enää ikinä, mie­ luummin mitä tahansa muuta. Enkä minä ajatel­ lut tekeväni mitään väärää. En ajatellut Piitä, en muistaakseni ajatellut häntä lainkaan seistessämme minuuttikaupalla siinä Itäkeskuksen valoissa. Jos­ sain hän oli, kai lentokoneessa matkalla Riikaan, ja minä ja Aarne olimme jossain muualla. Mikään ei oikeastaan edes poikennut tavallisesta.

Valot vaihtuivat, ajoin eteenpäin. Yli Rastilan sillan, ohi A ­ urinkolahden kaikkien toistensa kal­ taisten talojen, ja ajattelin ihmisiä niissä taloissa, siellä he olivat ja sinne he jäivät, ajoin kokonaisten ihmiselämien ohi hopeanvärisellä BMW:llä Aarne seuranani ja kaksi matkalaukkua takakontissa.

Takapenkiltä kuului iPadin piipitystä. Radiossa 14

naiset jatkoivat keskustelua kipeästi uudistusta vaativasta ­terveydenhuoltojärjestelmästä. Kuunte­ lin heidän puhettaan ja yritin ymmärtää että vielä vähän aikaa sitten olin itsekin ollut kiinnostu­ nut samantapaisista asioista, käynyt niistä kiivaita väittelyitä töissä ja baareissa ja leikkipuistoissa ja Facebookissa.

Koiria ulkoilutettiin. Golfia pelattiin. Sauvakä­ velijöitä, lenkkeilijöitä, rullaluistelijoita, maasto­ pyöräilijöitä – koko helvetin itäinen porvarillinen nukkumalähiö vaalimassa työkykyään ja hen­ kistä hyvinvointiaan. Ajattelin että olin lopettanut senkin. En käynyt enää zumbassa enkä aero­bicissa, en enää edes yksin juoksemassa, sen olisi luulta­ vasti huomannut minusta ellen olisi samoihin aikoihin lopettanut myös syömistä. Peruutuspei­ listä minua katsoi kapeakasvoinen, hyvin hoidettu nainen; nainen, jota moni ehkä olisi saattanut sanoa hyvännäköiseksi ja joku joskus sanoikin. Mutta ihminen ei ole se, mitä muut ihmiset näkevät.

Tällaisiako minä tosiaan ajattelin, omaa ulko­ näköäni?

En tiedä. Saattaa olla. Totuus on että ajattelin yhä myös samanlaisia asioita kuin aiemmin, arki­ päiväisiä ja itsekeskeisiä. Katsoin edelleen peiliin.

Kävin kampaajalla ja kosmetologilla. Tänä kesä­ kuun lauantaina minulla oli jopa uudet kynnet, 15

olin syönyt omani riekaleiksi ja käynyt niiden herttaisten somalityttöjen luona Hakaniemessä laittamassa uudet. Hohtavanvalkoiset tekokyn­ teni puristuivat vasten ratin mustaa nahkaa ja minä katselin käsiäni ja ajattelin että ne olivat hyvin hoidetut kädet, kädet jotka kuuluivat vauraalle ja menestyvälle ja itsevarmalle naiselle.

Sitten?

Sitten olimme satamassa. Jonoa ei ollut, ajoin suoraan kopille. Nainen kysyi varausnumeron ja katsoi ohimennen passimme, ojensi tukun pieniä pahvikortteja, vilkaisi Aarnea takapenkillä, hymyili, ja varmaan minä hymyilin myös sillä nainen näytti tyytyväiseltä eikä ollenkaan epä­ luuloiselta. Hän katsoi minua silmiin eikä tien­ nyt minusta mitään. Mitään ajatuksistani, mitään suunnitelmistani, mitään yhtään mistään ei näky­ nyt päällepäin. Mitään ihmisistä ei ikinä näy.

Sunnuntaiaamu, ensimmäinen aamu laivalla. Kai­ killa ateria­ paketin ostaneilla oli ravintolasalissa oma pöytä, meidän pöytämme oli salin etuosassa aivan juomalinjaston vieressä. Viereisessä pöy­ dässä istui kaksi kuusikymppistä pariskuntaa jostain Itä-Suomesta, he eivät olleet hetkeäkään hiljaa, se oli oikeastaan hyvä: vähän kuin pöydän kulmalla olisi ollut radio.

16

Aarne istui minua vastapäätä, kasvot linjastoon päin. Oloni oli pitkästä aikaa melkein valoisa, olin pelännyt etten saisi unta lainkaan mutta olinkin nukkunut paremmin kuin pitkään a­ ikaan – Aar­ nekin oli herännyt vasta yhdeksän jälkeen niin että hädin tuskin ehdimme aamiaiselle. Alusta asti Aarne oli ollut hyvä nukkuja. Joskus aikanaan en ollut edes kehdannut sanoa miten hyvä, muut äidit olivat valittaneet unettomia öitään ja minä olin vain nyökytellyt aivan kuin olisin jakanut heidän kärsimyksensä.

Miten se oli mahdollista? Miten Aarnesta oli tullut niin helppo? Nytkin hän vaikutti tyytyväi­ seltä, lusikoi murojaan ja luki samalla Aku Ankan taskukirjaa. Hän luki aina niin kuin lapset lukevat, niin kuin minäkin luin pienenä, täydellisesti luke­ maansa uppoutuen. Hän oli Ankkalinnassa nyt ja saatoin katsella häntä kaikessa rauhassa, hän istui puolen metrin päässä minusta muttei edes huo­ mannut.

Vahvat vaaleat hiukset, joskus sopivassa valossa melkein kullanhohtoiset. Hiusten alla piilossa Piiltä perityt silmät, nyt alaspäin painuneet mutta kohti katsoessa hohtavan siniset. Nenä oli suora ja jollain tapaa jalo, en tiedä mistä se oli tullut: Piillä ei ollut sellaista nenää muttei myöskään minulla.

Lapsi oli kaunis. Järkyttävän, kauhistuttavan, 17

vaarallisen kaunis. Katseeni oli vääristynyt, minä tiesin, ei olisi pitänyt katsella häntä niin paljon mutten osannut olla katsomattakaan. Vartioin häntä koko ajan, pelkäsin että hän katoaisi jos tarkkaavaisuuteni hetkeksikään herpaantuisi.

Sitä paitsi mitä muuta katsottavaa minulla oli?

Mitä olisin siinä ravintolasalissa katsellut, naa­ puripöydän pyyleviä itäsuomalaisiako? Yksin pöydissään kököttäviä rekkakuskeja, lihavia puolalais­miehiä kukkuraisten munapekoniannos­ tensa takana? Kuulin heidät kyllä, kuulin heidän huultensa maiskutuksen. Kuulin heidän ruoan­ sulatuksensa, kuulin kuinka heidän verisuonensa kasvoivat umpeen kaikesta siitä rasvasta jota he huoletta haarukoivat sisäänsä. Yksi heistä tuijotti minua häpeilemättä, tunsin hänen silmänsä seläs­ säni. Kun olin hakenut juomia automaatista, mies oli seissyt aivan liian lähellä takanani.

Onko hyvä taskari, minä kysyin. En keksinyt mitään parempaakaan, oikeastaan halusin vain kuulla Aarnen äänen. Niin keskittynyt kuin hän olikin, keskeytykset eivät ikinä häirinneet häntä – hän oli aina valmis juttelemaan.

On. On tietysti. Paljon Akuja. Arvaa kummasta mä pidän enemmän, Akusta vai Mikistä?

Akusta varmaan.

Niin pidänkin. Mistä arvasit?

18

Melkein kaikki pitää Akusta enemmän. Aina­ kin kaikki suomalaiset. Siksi sen lehdenkin nimi on Aku Ankka.

Niin, Aarne nyökkäsi. Saksassa se oli Micky Maus. Saksalaiset tykkää enemmän Mikistä.

Niin varmaan tykkääkin. Ja amerikkalaiset myös. Tiesitkö sinä että se Walt Disney keksi ensin Mikin ja sitten vasta Akun.

Tiesin tietysti. Kai minä nyt sen tiedän.

Aarne hiljeni hetkeksi. Hänen kätensä lepäsi pöydällä, laskin käteni sen päälle ja kaduin sitä saman tien. Eleessä oli jotain epäluonnollista, Aarne käänsi katseensa alas ja tuijotti vaitonaisena omia sandaalijalkojaan.

Siellä oli kivaa siellä Disneylandissa. Men­ näänkö me joskus vielä Amerikkaan?

Voitaisiin hyvin mennäkin.

Tuleeko isi mukaan? Vai mennäänkö me kah­ destaan?

Kahdestaan varmaan.

Ensimmäistä kertaa kotoa lähdön jälkeen Pii pääsi kunnolla tunkeutumaan minun ajatuksiini.

Hän oli Riikassa nyt, heräili krapulassa hotelli­ huoneestaan. Tarttui iPhoneensa ja yritti soittaa minulle, oli yrittänyt jo illalla, oli päättänyt olla huolestumatta. Nyt hän ei enää voinut olla. Pii oli kyllä rauhallinen mutta niin rauhallinen hän­ 19

kään ei ollut, hän huolestuisi, soittaisi uudestaan, soittaisi kerran toisensa jälkeen, ja sitten hän soit­ taisi ehkä Vilmalle ja kysyisi tiesikö Vilma minusta jotain. Ei tiennyt, Pii soittaisi turhaan minulle taas ja sitten vanhemmilleen ja kaikki huolestuisivat niin helvetisti. Vasta illalla reissusta palattuaan Pii löytäisi olohuoneen lasipöydältä kirjeen, jonka olin siihen jättänyt.

Aino. Minkä takia suomalaiset pitää enemmän Akusta?

Vaikea sanoa. Varmaan siksi että Mikki on liian etevä. Mikki onnistuu aina, Aku taas epäonnistuu.

Suomalaiset pitää epäonnistujista.

Minkä takia?

En minä tiedä. Kysy isiltä.

Onko Pii epäonnistuja?

No ei ole! Ei tosiaan ole. Piihän onnistuu kai­ kessa.

Niin onnistuukin. Ja sinä onnistut myös.

Aarne katsoi minua suoraan silmiin. Häkellyt­ tävän siniset silmät, viattomat, vakuuttavat, Piin silmät, ja minusta tuntui että Pii katsoi minua myös, siltä minusta toisinaan tuntui kun Aarne katsoi minua sillä tavalla kuin nyt.

Niin onnistuukin. Ja sinä onnistut myös.

Oikeastaan äänensävykin oli Piin, hän oli oppi­ nut sen Piiltä. Näin äidille puhutaan. Näin äitiä 20

käsitellään. He molemmat toivoivat vain yhtä asiaa, toivoivat kumpikin niin helvetisti että minä vain osaisin olla. Unohtaisin. Pääsisin yli. Päästä yli, miten minä vihasinkaan niitä sanoja.

Niinkö sinä ajattelet? Että minä onnistun kanssa.

Tietysti. Sinähän olet tosi hyvä siinä mainos­ hommassa. Sinulla on niitä palkintojakin hyllyssä.

Ne on vanhoja palkintoja.

No sitten sinä saat kohta uusia.

Asiat olivat väärinpäin. Aarne oli minun yläpuo­ lellani, kannusti minua kuin lasta, katsoi niin kuin lasta katsotaan. Ja samaan aikaan hän oli selvästi vain seitsemänvuotias poika. Hänen hartiansa olivat hennot, hänen solisluunsa olisi voinut napsauttaa poikki, oli ilmiselvää ettei häntä ollut tarkoitettu kantamaan minkäänlaisia taakkoja. Hän yritti näyt­ tää hilpeältä, hymyili minulle leveästi, mutta tunsin hänet niin hyvin ja kaikki hänen hymynsä, tämä hymy oli väärä, suupielet kohosivat hitusen liian ylös ja huulet tuskin raottuivat. Hymyn takana oli kaikki se mitä hän oli päättänyt minulta peittää.

Nousin tuoliltani ja työnsin sen pöydän alle.

Aarne nousi pystyyn minun perässäni. Seisoimme siinä vastatusten, äiti ja poika; itäsuomalaiset rekisteröivät meidän lähtömme ja katselivat meitä hyväntahtoisesti hymyillen.

21

Meri ikkunoiden takana kimalteli aamuaurin­ gossa. Sivusta tuleva valo värjäsi Aarnen hiukset, juuri tällaisessa valossa ne hohtivat kultaa. Kulta­ poika. Ihmepoika. Ainoa, ainoa mitä minulla oli jäljellä.

Mennäänkö käymään ulkona, minä kysyin häneltä.

Mennään vaan, Aarne sanoi. Hän näytti petty­ neeltä, en käsittänyt miksi ennen kuin muistin.

Niin voidaan me sinne pelihuoneeseenkin mennä. Mennään totta kai. Mutta ensin mennään ulos.

Jes, Aarne huusi. Jes, niin liioitellun innos­ tuneesti että sydäntäni viilsi taas. Ja sitten me menimme.

22