Ian McEvan: Lapsen oikeus

kun u l n ine Ilma

채yte

Ian McEwan

Lapsen oikeus Suomentanut Juhani Lindholm

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

YKSI

LONTOO. VIIMEINEN ISTUNTOKAUSI alkanut viikko sitten. Säälimätön kesäkuinen ilma. Ylioikeuden tuomari Fiona­Maye sunnuntai-iltana kotona loikoilemassa seslongilla ja tuijottelemassa sukkien verhoamien jalkojensa yli huoneen toiseen laitaan, missä näkyi upotettuja kirjahyllyjä takkaseinustalla ja vähän sivummalla korkean ikkunan vieressä Renoirin pienenpieni kylpijää esittävä kivipiirros, jonka hän oli ostanut kolmekymmentä vuotta sitten viidelläkymmenellä­punnalla. Väärennös varmaankin. Kuvan alapuolella oli pyöreä pähkinäpuinen pöytä ja pöydän keskellä sininen maljakko. Hänellä ei ollut mitään muistikuvaa siitä, miten se oli taloon tullut. Eikä siitä3

kään, milloin hän oli viimeksi pitänyt siinä kukkia.

Takassa­ei ollut poltettu tulta vuoteen. Arinalla oli palloksi rutistettua kellastunutta sanomalehti­ paperia, johon napsahteli savupiipusta mustuneita sadepisaroita epäsäännöllisin väliajoin. Leveiden lakattujen lattialankkujen päällä oli buharalaismatto. Näkökentän laitamilla häämötti pieni flyygeli, jonka kiiltävällä mustalla lakkapinnalla oli perhevalokuvia hopeakehyksissä. Lattialla seslongin vieressä ja käden ulottuvilla lojui tekeillä olevan tuomiolauselman luonnos. Ja Fiona makasi selällään ja toivotti tämän kaiken meren syvyyksiin.

Kädessä oli jo toinen lasillinen vedellä jatkettua skottilaista.­Olo oli hutera, takana pahanlainen kohtaus aviomiehen kanssa. Fiona ei yleensä juonut, mutta nyt kraanavedellä laimennettu Talisker tuntui balsamilta, ja hän harkitsi nousisiko hakemaan sivupöydältä vielä kolmannenkin lasillisen. Vähemmän viskiä, enemmän vettä, sillä huomenna olisi istuntopäivä ja hän oli päivystävä tuomari, mikä tarkoitti, että piti olla valmiina mihin 4

tahansa äkilliseen työtehtävään, oli olo miten hutera tahansa. Mies oli tehnyt järkyttävän paljastuksen ja sälyttänyt hänen harteilleen mahdottoman taakan. Ensimmäisen kerran moneen vuoteen hän oli peräti huutanut, ja huudon etäinen kaiku viipyi hänen korvissaan vieläkin. ”Idiootti! Helvetin idiootti!” Hän ei ollut kiroillut ääneen sitten teini­vuosiensa huolettomien Newcastlen-käyntien, vaikka voimasanat silloin tällöin pyrkivätkin kielelle, kun hän kuuli oikeudessa jonkun yrittävän ajaa omia etujaan todistajanaitiossa tai vetoa­van epäolennaisiin lakipykäliin.

Ja sitten, pian sen jälkeen, raivosta kihisten, hän oli sanonut vähintään kaksi kertaa kovaan ääneen: ”Kuinka sinä kehtaat! Se ei ollut mikään kysymys, mutta mies vastasi aivan tyynesti.­­­”Minä tarvitsen sitä. Olen viisikymmentäyhdeksänvuotias. Tämä on minun viimeinen tilaisuuteni. En ole tähän päivään mennessä saanut vakuuttavia todisteita kuolemanjälkeisestä elämästä.”

Isotteleva lausahdus, joka oli vaientanut Fionan. Hän oli vain tuijottanut miestään, ehkä 5

jopa suu auki. Nyt, kun oli jo liian myöhäistä ja hän makasi seslongilla, hänellä olisi kyllä ollut vastaus valmiina. ”Viisikymmentäyhdeksän vai?

Sinä olet kuusikymmentä, Jack! Tämä on säälittävää, banaalia.”

Todellisuudessa hän ei ollut saanut suustaan mitään ­älykkäämpää kuin: ”Tämä on jo naurettavaa.” ”Milloin me rakastelimme viimeksi, Fiona?”

Milloinko? Jack oli kysynyt samaa ennenkin, haikailevaan sävyyn, tai anelevaan. Lähimenneisyyttä voi kuitenkin olla aika vaikea muistaa, jos se on ihan täynnä tapahtumia. Perhe­oikeudessa vilisi merkillisiä kiistanaiheita, valituksia, ihmissuhdeasioista lausuttuja puolitotuuksia, tolkuttomia syytöksiä. Ja niin kuin kaikilla muillakin oikeudenkäytön aloilla, olosuhteiden hienojakoisia erityispiirteitä oli kyettävä sisäistämään kiireisellä aikataululla. Juuri edellisviikolla Fiona oli kuullut loppulausunnot kahdelta avioeron kurimuksessa riitelevältä juutalaisvanhemmalta, joilla oli toisistaan poikkeavat käsitykset uskonnon vaatimuksista, ja jotka nyt olivat eri 6

mieltä tyttäriensä koulutuksesta. Fionan tuomio­ lauselmaluonnos oli parhaillaan lattialla hänen vieressään. Huomenna hänen edessään seisoisi jälleen riutuneen näköinen, kalvakka, korkeasti koulutettu englantilaisnainen, joka epätoivoisena valitti uskovansa, että hänen viisivuotiaan tyttärensä isä, joka oli marokkolainen liikemies ja vakaumuksellinen muslimi, aikoi oikeudelle antamistaan päinvastaisista vakuutteluista huolimatta siepata tyttärensä Britannian oikeuslaitoksen ulottumattomiin Marokkoon, minne oli itse aikeissa muuttaa asumaan. Lisäksi tulivat tavanomaiset kiistat lasten huoltajuuksista, asunnoista, eläkkeistä, ansiotuloista, perinnöistä. Ylioikeuteen päätyivät vain suurimmat kuolinpesät. Varallisuus ei yleensä tuonut mukanaan onnea. Vanhemmat oppivat nopeasti juridiikan sanaston ja lain hitaat toimintatavat ja huomasivat ällistyksekseen joutuneensa julmaan taisteluun ihmistä vastaan, jota kerran olivat rakastaneet. Ja kulisseissa pikku ­Benit ja Sarahit, levottomat pojat ja tytöt, joista oikeuden asiakirjoissa puhuttiin pelkillä etunimillä, takertuivat toinen toi7

siinsa sillä välin kun jumalat heidän ylä­puolellaan taistelivat viimeiseen veripisaraan läpi perheoikeuden, ylioikeuden ja muutoksenhaku­oikeuden eri asteiden.

Kaikella tällä murheella oli yhteisiä aihelmia, siihen liittyi samanlaisena toistuvaa inhimillistä kärsimystä, joka kuitenkin edelleen jaksoi kiehtoa Fionaa. Hän uskoi tuovansa kohtuullisuutta toivottomiin tilanteisiin. Ylimalkaankin hän uskoi perhelainsäädännön periaatteisiin. Valoisimpina hetkinään hän piti merkittävänä edistysaskeleena sivistyksen polulla sitä, että lapsen tarpeet nostettiin lainsäädännössä vanhempien tarpeiden edelle. Päivät olivat kiireisiä, ja iltaisin oli ollut päivällisiä, asianajajakillan järjestämiä tilaisuuksia eläköityville kollegoille, konsertteja­ King’s Placessa (Schubertia, Skrjabinia), taksissa ja metrossa istumista, pyykkien hakemista kuivapesulasta, kirjeen laatimista siivoojattaren autistisen pojan saamiseksi erityisoppilaitokseen, ja viimein nukkumista. Missä välissä siinä oli seksiä ollut? Fiona ei jaksanut heti muistaa.

8

”En minä niistä kirjaa ole pitänyt.”

Jack levitti kätensä, hänestä asia oli sillä käsitelty.

Jack oli kävellyt huoneen poikki kaatamaan itselleen viskiä, samaa Taliskeria, jota Fiona joi nyt. Jack oli viime aikoina näyttänyt jotenkin entistä pitemmältä, liikkunut rennommin. Jackin ollessa selin Fiona tunsi kylmänä ailahduksena, millaista oli tulla hylätyksi, millainen nöyryytys oli joutua jätetyksi nuoremman naisen takia, syrjään sysätyksi, yksin ja hyödyttömänä. Hänen mielessään kävi jo ajatus, että jospa yksinkertaisesti vain mukautuisi kaikkeen mitä Jack halusi, mutta sen ajatuksen hän torjui nopeasti.

Jack oli tullut takaisin hänen luokseen, lasi kädessä. Yleensä­hän näihin aikoihin tarjosi Fionalle lasillisen ­Sancerrea, mutta ei tällä kertaa. ”Jack, mitä sinä haluat?” ”Aion aloittaa tämän suhteen.” ”Sinä haluat avioeron.” ”En halua. Haluan, että kaikki säilyy. Ei mitään pettämistä.”

9

”Nyt minä en ymmärrä.” ”Ymmärrät kyllä. Etkö juuri sinä sanonut, että pitkissä avioliitoissa pariskunnat tuppaavat päätymään sisarellisiin väleihin keskenään?

Olemme nyt siinä pisteessä, Fiona. Minusta on tullut sinun veljesi. Se on kotoisaa ja herttaista ja rakastan sinua, mutta ennen kuin kuolla kuukahdan, haluan kokea vielä yhden ison ja intohimoisen suhteen.”

Jack käsitti Fionan ällistyneen hönkäisyn naurahdukseksi, luuli sitä kenties ivaksi, koska sanoi karkeasti: ”Hurmio, melkein pökerryttävä hurmio. Muistatko, millaista se oli? Haluan kokea sen vielä kerran, vaikka sinä et haluaisikaan. Tai ties vaikka haluaisitkin.”

Fiona tuijotti häntä epäuskoisena. ”Niin että siinä se nyt on koko juttu.”

Tässä vaiheessa Fiona oli saanut lopulta suunsa auki ja ilmoittanut, millainen idiootti Jack oli.

Hänellä oli vahva näkemys siitä, mikä oli oikein ja sopivaa. Jackin ehdotuksen teki vieläkin raivostuttavammaksi se, että hänen tietääkseen Jack oli 10

aina ollut uskollinen hänelle. Ellei ollut, niin sitten hän oli hoitanut petoksensa aivan erinomaisen hyvin. Fiona tiesi nyt jo naisen nimenkin. Melanie. Ei järin kaukana tappavan ihosyövän nimestä.

Hän tajusi, että Jackin suhde kaksikymmentäkahdeksanvuotiaaseen tilastotieteilijään saattaisi­ tuhota hänet. ”Jos sinä sen teet, niin meidän liittomme on ohi. Niin yksinkertaista se on.” ”Oliko tuo uhkaus?” ”Se on juhlallinen lupaus.”

Fiona oli päässyt hermojensa herraksi. Asia todella vaikutti­yksinkertaiselta. Avointa liittoa ehdotetaan ennen avioliiton solmimista, ei kolme­kymmentäviisi vuotta sen jälkeen. Mennä ja vaarantaa kaikki mikä heillä oli, vain jotta voisi vielä kerran kokea aistien ohimenevää hurmaa! Kun Fiona yritti kuvitella kaipaavansa jotain vastaavaa – ”viimeinen seikkailu” olisi sitä paitsi samalla hänen ensimmäisensä – mieleen ei tullut kuin vaikeuksia, tapaamisten järjestelyä, pettymyksiä, huonosti ajoitettuja puheluita.

11

Koko tahmainen tarina siitä, kuinka opeteltaisiin olemaan sängyssä uuden ihmisen kanssa, keksittäisiin uudenlaisia hellyydenosoituksia, kaikki se teeskentely. Ja lopulta väistämätön irrottautuminen, kaikki ponnistelu, joka vaadittiin siihen, että oltiin avoimia ja vilpittömiä. Ja kun se olisi ohi, mikään ei olisi aivan ennallaan.

Ei, hän piti enemmän nykyisestä epätäydellisestä olotilastaan.

Mutta seslongilla istuessaan hän joutui toden teolla kohtaamaan loukkauksen kaikessa laajuudessaan, sen miten Jack oli valmis kustantamaan oman nautintonsa hänen kärsimyksellään.

Häikäilemätöntä. Hän oli kyllä nähnyt Jackin ajavan asioita toisten ihmisten kustannuksella, mutta yleensä hyvässä tarkoituksessa. Tämä oli uutta. Mikä oikein oli muuttunut? Jack oli seissyt suoraselkäisenä, jalat harallaan, ja kaatanut itselleen mallasviskiä, ja hänen vapaan kätensä sormet liikkuivat nyt jonkin hänen päässään soivan sävelmän tahdissa – kenties kahden ihmisen yhteisen, Fionalta salatun melodian. Jack 12

oli loukannut häntä eikä ollut välittänyt – se oli uutta. Jack oli aina ollut lempeä, sekä lojaali että lempeä, ja perheoikeudessa sai päivittäin nähdä todisteita siitä, että juuri lempeys on keskeinen inhimillisyyden osatekijä. Jos lapsen vanhempi ei ollut lapselleen lempeä, Fionalla oli valta ottaa lapsi pois vanhemmalta, ja toisinaan hän myös käytti tätä valtaansa. Mutta irrottaa itsensä epäystävällisestä aviomiehestä? Kun oli itse heikko ja lohduton? Missä oli tuomari, joka suojelisi häntä?

Itsesääli oli Fionasta nolostuttavaa katsottavaa, siihen hän ei sortuisi. Hän otti mieluummin kolmannen lasillisen. Viskiä oli lasissa kuitenkin vain nimeksi, hän lisäsi siihen reilusti vettä ja palasi leposohvalle. Kyllä vain, keskustelu oli ollut sitä lajia, e­ ttä olisi pitänyt tehdä muistiinpanoja. Oli tärkeää muistaa kaikki, tarkastella loukkausta huolella. Kun Fiona oli uhannut ottaa avioeron, mikäli Jack toteuttaisi aikeensa, Jack oli vain toistanut aikaisemmat sanansa, kertonut uudestaan miten paljon häntä rakasti 13

ja tulisi aina rakastamaan, että muuta elämää ei olisi kuin tämä tässä, että tyydyttämättömät seksuaaliset tarpeet saivat hänet kovin onnettomaksi, että hänellä oli tämä yksi ainoa tilaisuus ja hän halusi käyttää sen hyväksi Fionan tieten ja toivottavasti myös suostumuksella. Hän puhui avoimuuden hengessä. Hän olisi voinut toimia myös Fionan ”selän takana”.­Fionan laihan, ankaran selän. ”Vai niin”, Fiona sanoi hiljaa. ”Sepä huomaavaista, Jack.” ”Niin no, itse asiassa…” Jack sanoi, mutta jätti lauseensa kesken.

Fiona oletti hänen aikoneen sanoa, että suhde oli jo alkanut, mutta pelänneen ettei Fiona kestäisi kuulla sitä. Tarpeetonta sitä oli sanoakin. Fiona näki kyllä. Kaunis tilastotieteilijä otti kaiken irti tilanteesta tajutessaan, että mitä katkeroituneempi vaimo oli, sitä vähemmän todennäköistä oli, että mies palaisi tämän luo. Fiona näki mielessään valoisan aamun, oudon kylpyhuoneen ja Jackin, joka oli yhä kohtalaisen lihaksikas mies, kiskomassa kär14

simättömään tapaansa yltään puoliksi napitettua puhdasta­valkeaa pellavapaitaa, näki kuinka pyykki­koria kohti heitetty paita­jäi riippumaan toisen hihansa varaan, kunnes lopulta valahti lattialle.

Perikato. Se tapahtuisi kuitenkin, Fionan suostumuksella tai ilman. ”Vastaus on ei.” Fiona oli käyttänyt nousevaa äänenpainoa kuin piinkova opettaja. Hän lisäsi vielä: ”Mitä oikein kuvittelit minun vastaavan?”

Hänellä oli avuton olo, ja hän halusi lopettaa jo koko keskustelun. Huomiseksi olisi viimeisteltävä yksi tuomiolauselma julkaistavaksi Perheoikeuden tapausselostuksia -aikakauskirjassa. Itse tapaus, kahden juutalaisen koulutytön kohtalo, oli sinänsä jo ratkaistu hänen oikeudessa lukemassaan tuomiossa, mutta sanamuotoja oli vielä hiottava ja varmistettava, että kaikki näkökohdat oli asianmukaisesti huomioitu mahdollisten valitusten varalta. Kesäinen sade rummutti ikkunoihin, ja Gray’s Inn Squaren tuolta puolen kuului vaimeaa autonrenkaiden huminaa märällä asfaltilla.

Jack jättäisi hänet, eikä maailma siihen kaatuisi.

15

Kireä ilme kasvoillaan Jack oli kohauttanut olkapäitään, kääntynyt ja poistunut huoneesta. Katsellessaan hänen loittonevaa selkäänsä Fiona koki taas saman kylmän pelon tunteen. Hän olisi huutanut Jackin perään, mutta pelkäsi tulevansa torjutuksi.

Ja mitä hän edes olisi voinut sanoa? Syleile minua, suutele minua, ota se tyttösi. Fiona oli kuunnellut kuinka Jackin askeleet kulkivat käytävällä, kuinka heidän makuuhuoneensa ovi sulkeutui lujasti, ja sitten asuntoon lankesi hiljaisuus, kuului vain hiljaisuus ja sade, joka ei ollut tauonnut kokonaiseen kuukauteen.

16