Cornwell Patricia: Samaa verta

in Ilma

en

n채 luku

yte

samaa verta Suomentanut

Karri Rimpeläinen

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

3 Päivä on torstai 12. kesäkuuta, minun syntymä­ päiväni, ja kieltäydyn pohtimasta ikääni tai ajan kulun vuosi vuodelta kiihtyvää tahtia.

Voin olla onnellinen ja kiitollinen niin mones­ ta asiasta. Elämä on parempaa kuin koskaan ennen.

Suuntaamme viikoksi Miamiin lueskele­ maan, syömään ja juomaan kaikkea, mitä mie­ li tekee. Ehkä pelaamme tennistä ja käymme sukeltamassa ja pitkillä kävelyretkillä rannal­ la. Haluan mennä elokuviin ja jakaa popcorn­ purkin mieheni kanssa enkä nousta aamulla ylös ennen kuin siltä tuntuu. Haluan meidän lepäävän, pitävän hauskaa ja haistattavan pit­ kät muulle maailmalle. Benton vuokrasi huo­ neiston merenrannalta lahjaksi minulle.

3

Olemme päässeet elämässä siihen pistee­ seen, että meidän on hyvä välillä ottaa lomaa ja nauttia vapaa-ajasta. Benton on tosin puhunut siitä niin kauan kuin muistan. Me molemmat olemme. Tästä aamusta lähtien olemme viralli­ sesti lomalla, ainakin teoriassa. Todellisuudes­ sa sellaista lomaa ei ole olemassakaan. Benton on FBI:n rikos­analyytikko, heitä tavataan yhä kutsua profiloijiksi. Hän ei koskaan ole vapaa liittovaltion keskusrikospoliisin talutushihnas­ ta, eikä klisee ”kuolema ei koskaan lepää” ole väärässä. Minäkin olen hihnan päässä.

Kolikot säihkyvät aamun häikäisevässä loisteessa kirkkaina ja liian täydellisinä, enkä minä koske niihin. En muista nähneeni niitä aikaisemmin, kolikoita siistissä rivissä muurin päällä, jokainen täsmälleen samassa asennossa.

Takapiha oli kuitenkin pääosin varjojen peitos­ sa, kun menin tänään ulos ensimmäisen ker­ ran, ja huomioni oli kiinnittynyt puutarhaani ja kiukuttelevan koirani haluttomuuteen tehdä tarpeitaan. Ruusut tarvitsevat lannoitusta ja ruiskuttamista. Nurmikko pitää kitkeä ja lei­ 4

kata ennen kuin yöksi ennustettu myrsky tuo lämpöaallon tullessaan.

Olen kirjoittanut ohjeet Brycelle. Hänen teh­ tävänään on pitää huolta kaikesta sekä CFC:ssä että kotipuolessa. Lucy ja Janet puolestaan toi­ mivat koiranhoitajina poissa ollessamme, ja meillä on Sockin varalle vanha niksi, joka ei ole aukoton mutta parempi vaihtoehto kuin se, että Sock jää yksin tyhjään taloon edes kymmeneksi minuutiksi.

Sisarentyttäreni saapuessa minä johda­ tan Sockin ovesta ulos kuin aikoisin ottaa sen ­mukaan. Sitten maanittelen sen kömpimään hä­ nen autoonsa, joka toivottavasti ei ole jokin hä­ nen taka­penkittömistä hirviökoneistaan. Pyysin häntä nimenomaan tulemaan citymaasturillaan, joka ei sekään ole tavallinen kulkuneuvo. Yhtä­ kään aikoinaan lakia valvoneen, tieto­koneneron ja hevosvoimista riippuvaisen sisarentyttäreni koneista ja laitteista ei ole tarkoitettu tavallisel­ le tal­ laajalle, ei mattamustan häivepommitta­ jan näköistä panssaroitua maasturia, ei aggres­siivista 599 GTO:ta, joka kuulostaa avaruus5

raketilta. Sock vihaa superautoja eikä pidä Lu­ cyn helikopterista. Se on säikky. Se pelkää. ”Tulehan”, rohkaisen hiljaista nelijalkaista ystävääni, joka leikkii nurmikolla kuollutta sil­ mät levällään. ”Sinun pitää mennä kakalle.” Se ei liikahdakaan, ruskeat silmät ovat liimautu­ neet minuun. ”Tulehan nyt. Pyydän nätisti. Ole kiltti, Sock. Ylös!” ”Kaikki on hyvin”, vakuuttelen sille. ”Pää­ set juoksentelemaan isolla pihalla ja leikkimään Jet Rangerin kanssa. Sinähän rakastat sitä.” ”Eikä rakasta.” Benton istuutuu takaisin penkille ja poimii sanoma­ lehden käteensä.

Oksat hänen yläpuolellaan ovat täynnä tum­ manvihreitä lehtiä ja lautasenkokoisia vahan­ valkoisia kukintoja. ”Miten osuvaa, että sinulla on tottelematon lemmikki, joka manipuloi si­ nua täydellisesti.” ”Tule nyt.” Johdatan sen suosikkitarpeiden­ tekopaikkaan, jossa varjoisat puksipuut ja muut ikivihreät kasvit kasvavat paksussa, männyn­ tuoksuisessa katteessa. Se ei ole kiinnostunut. ”Et ole tosissasi. Se käyttäytyy oudos­ti.”

Katson ympärilleni etsien muita merkkejä 6

siitä, että jokin on pielessä, ja huomioni palaa kolikoihin. Hyytävä tunne koskettaa niskaani.

En näe ketään. En kuule mitään muuta kuin tuulen kuiskuttelun puiden lomasta ja bensiini­ käyttöisen lehtipuhaltimen kaukaisuudessa.

Pikkuhiljaa mielessäni hahmottuu yhteys, jota en aiemmin t­ajunnut. Nyt näen sen. Se linkillä varustettu twiitti, jonka sain joitain viikkoja sit­ ten. Muistaakseni ohessa oli outo viesti minulle ja runo.

Twitter-nimi oli Kuparipää, ja muistan ru­ nosta vain pieniä pätkiä. Jokin valon saras­ tamisessa ja hirttäjässä kuulosti minun kor­ viini mielipuolen horinoilta. Siinä, että saan harhaisia viestejä sähköpostiin tai vastaajaan, ei ole mitään epätavallista. Cambridgen rikosteknisen keskuksen sähköpostiosoite ja puhelin­ numero ovat julkisia. Lucy aina jäljittää eitoivotut sähköiset viestit ja ilmoittaa minulle, jos jotain huolestuttavaa löytyy. Muistan hä­ märästi hänen kertoneen, että twiitti lähetet­ tiin hotellin bisneskeskuksesta Morristownista New Jerseystä.­ Minun täytyy kysyä siitä häneltä. Itse asias­ 7

sa taidan tehdä sen saman tien. Lucyn ohjaa­ mo on langaton ja lentokypärä varustettu Bluetoothilla. Hän on sitä paitsi luultavasti jo laskeutunut. Liu’utan puhelimen ulos takkini taskusta. Joku kuitenkin soittaa minulle ennen kuin ehdin toteuttaa aikeeni. Soittoääni kuulos­ taa vanhanaikaiselta puhelimelta. Rikosetsivä Pete Marino. Tunnistan numeron näytöllä, se ei ole hänen henkilökohtainen kännykkänsä vaan työnumero.

Jos hän soittaisi toivottaakseen hyvää syntymä­ päivää tai mukavaa matkaa, hän ei käyttäisi Cambridgen poliisin Black­ Berryä.

Hän varoo käyttämästä laitoksensa varusteita, ajoneuvoja ja sähköpostia tai muita kommuni­ kointilaitteita mihinkään henkilökohtaiseen.

Tuo seikka on yksi häneen liittyvistä ironisista ja ristiriitaisista kummallisuuksista. Hän ei to­ dellakaan ollut sellainen kaikkina niinä vuosi­ na, jotka hän työskenteli alaisuudessani. ”Luoja”, minä mutisen. ”Toivottavasti tässä ei ole kyse siitä mistä luulen.” ”Pahoittelen, tohtori”, Marinon jykevä ääni kuuluu kuulokkeessani. ”Tiedän, että olette 8

lähdössä lennolle. Sinun pitää kuitenkin kuulla tästä. Soitin sinulle ensimmäiseksi.” ”Mitä on tapahtunut?” Kävelen hitaasti pi­ han poikki. ”Ruumis Farrar Streetillä”, hän sanoo. ”Kirk­ kaassa päivän­valossa, ympärillä ihmisiä vaikka kuinka paljon, eikä kukaan nähnyt tai kuullut mitään. Aivan kuten niissä muissa tapauksissa.

Uhrien valinta vaivaa minua helvetisti, varsin­ kin kun Obama on tulossa tänne tänään.” ”Missä muissa tapauksissa?” ”Missä olet juuri nyt?” hän kysyy. ”Olen Bentonin kanssa takapihallamme.”

Tunnen aviomieheni katseen selässäni. ”Sinun kannattaisi ehkä mennä sisälle ja py­ syä poissa avoimilta paikoilta. Sillä tavalla niille muille kävi”, Marino toteaa. ”Toimittivat asioi­ taan ulkona muina miehinä…” ”Mille muille? Kenelle?” Katselen ympärille­ ni käyskennellessäni.

Sock istuksii korvat luimussa. Benton nou­ see penkiltä ja katselee minua. Aamu on yhä kaunis ja rauhallinen, mutta se on vain kangas­ tusta. Kaikki kääntyi juuri päälaelleen.

9

”New Jerseyssä aivan joulun jälkeen ja sit­ ten toistamiseen huhtikuussa. Sama toiminta­ tapa”, Marino sanoo, ja minä keskeytän hänet uudelleen. ”Hetkinen. Kelaapa takaisinpäin. Mitä tar­ kalleen täällä on tapahtunut? Eikä vertailla toi­ mintatapaa muihin tapauksiin ennen kuin fak­ tat ovat selvillä.” ”Murha alle viiden minuutin matkan päässä sinusta. Puhelu tuli noin tunti sitten…” ”Ja ilmoitat siitä laitokselleni vasta nyt? Tai siis minulle?”

Hän tietää tasan tarkkaan, että mitä pikem­ min ruumis tutkitaan paikan päällä ja kuljete­ taan laitokselleni, sen parempi. Meille olisi pi­ tänyt ilmoittaa välittömästi. ”Machado halusi suojata rikospaikan.”

Sil Machado on Cambridgen poliisilaitok­ sen rikosetsivä. Hän on myös Marinon hyvä ystävä. ”Hän halusi varmistaa, että siellä ei ole am­ pujaa odottelemassa uusia uhreja. Niin hän sa­ noi.” Marinon äänensävy on outo.

10

Havaitsen siinä vihamielisyyttä. ”Tämänhetkisten tietojen perusteella uhri tunsi, että joku vaani häntä. Hän oli hermoil­ lut viime aikoina, kuten myös molemmat uh­ rit Jerseyssä”, Marino kertoo. ”Uhrit tunsivat, että joku tarkkailee ja härnää heitä, ja yhtäkkiä he löytyvät kuolleina. Kerrottavaa on vaikka kuinka, mutta nyt siihen ei ole aikaa. Ampuja voi yhä lymyillä alueella. Pysyttele sisätiloissa, kunnes pääsen sinne. Olen siellä noin kymme­ nessä minuutissa.” ”Kerro tarkka osoite, niin tulen sinne.” ”Ehei. Ei onnistu. Ja pue luotiliivit.”

Katselen, kun Benton taittelee sanomaleh­ den ja poimii kahvi­kupin käteensä. Pahat aa­ vistukset varjostavat jo hänen mielialaansa.

Elämämme vaihtaa suuntaa. Tiedän sen jo nyt.

Katson häntä kasvot synkkinä, samalla kun lak­ kaan käyskentelemästä edestakaisin ja kaadan espressoni katteen joukkoon. Tein niin ajattele­ matta. Refleksi. Rento ja iloinen päivä on päät­ tynyt yhtä äkkinäisesti kuin lentokoneen matka sumun kätkemään vuoreen.

11

”Luuletko, että tapauksen tutkiminen ei onnistu Lukelta tai jolta­ kulta muulta?” minä kysyn Marinolta, mutta tiedän vastauksen val­ miiksi.

Häntä ei kiinnosta työskennellä apulais­ päällikköni Luke Zennerin kanssa. Marino ei aio tyytyä kehenkään toiseen kuolemansyyn­ tut­kijaan. ”Riittäisikö, että lähetämme jonkun tutki­ joistamme? Jen Garate pystyisi varmasti hoita­ maan rikospaikan, ja Luke voisi tehdä ruumiin­ avauksen saman tien.” Yritän silti parhaani. ”Hän on luultavasti ruumiinavaussalissa. Meil­ lä on viisi tapausta tänä aamuna.” ”Nyt niitä on kuusi. Jamal Nari”, Marino sanoo ikään kuin minun pitäisi tietää, kenestä hän puhuu. ”Hänet ammuttiin pihatielle, kun hän kantoi ruokaostoksia autostaan kello 9.45:n ja 10.00:n välillä”, Marino kertoo. ”Naapuri huomasi hä­ net makaamassa asfaltilla ja soitti hätänume­ roon tasan tunti ja kahdeksan minuuttia sitten.” ”Mistä tiedät, että hänet ammuttiin, jos et 12

vielä ole käynyt paikan päällä?” Katsahdan kellooni. Se on 11.08. ”Hänen niskassaan on siisti reikä ja toinen vasemman silmän paikalla. Machado on pai­ kan päällä ja sai vaimon langan päähän. Vaimo kertoi, että kuukauden sisällä oli tapahtunut kaikenlaista outoa. Nari oli niin huolissaan, että muutti rutiinejaan ja vaihtoi jopa autoa.

Niin Machado minulle ainakin sanoi.” Taas sama äänensävy.

Siinä on vihamielisyyttä, mikä on kummal­ lista. Miehet käyvät yhdessä baseball- ja jää­ kiekkomatseissa. Kummatkin ajavat Harleyl­ la, ja Marino erosi työstään päätutkijanani ja palasi poliisihommiin pääasiassa Machadon suostuttelun vuoksi. Se tapahtui viime vuon­ na. Totuttelen yhä hänen tyhjään toimistoonsa CFC:ssä ja hänen uuteen tapaansa komennella minua. Tai paremminkin luuloonsa, että hän voi tehdä niin. Kuten juuri nyt. Hän vaatii mi­ nua kuolinpaikalle ikään kuin minulla ei olisi asiassa mitään sananvaltaa. ”Sain jo pari valokuvaa sähköpostissa”, Marino selittää. ”Kuten kerroin, tämä muis­ 13

tuttaa minua siitä naisesta, joka tapettiin New Jerseyssä kaksi kuukautta sitten, siitä jonka äidin kanssa kävin high schoolia. Hänet am­ muttiin, kun hän odotti Edgewaterin lauttaa.

Väkeä oli joka puolella, eikä kukaan nähnyt tai kuullut hittoakaan. Yksi laukaus niskaan, toi­ nen suuhun.”­ Muistan kuulleeni tapauksesta ja alkuperäi­ sestä epäilystä, jonka mukaan kyse oli palkka­ murhasta, mahdollisesti perhe­riidasta. ”Joulukuussa taas mies nousi autosta ravin­ tolansa luona Morristownissa”, Marino jatkaa ajatuksieni loikatessa saamaani kummalliseen runoon.

Se lähetettiin Morristownissa sijaitsevas­ ta hotellista. Kuparipää. Mieleni vaeltaa jälleen muurilla lojuviin seitsemään kolikkoon. ”Minä olin silloin siellä, lomien aikana, hengailemassa muutaman kyttäkaverin kans­ sa, joten päätin mennä rikospaikalle. Yksi lau­ kaus niskaan, toinen vatsaan. Huippunopeita täyskupari­luoteja. Sirpaleet olivat niin pieniä, että ballistisista tutkimuksista ei ollut juuri 14

apua. Tapauksissa oli kuitenkin paljon samaa.

Olemme melko varmoja, että niissä käytettiin samaa kivääriä, epätavallista sellaista.”

Me. Jossain välissä Marino on tupannut it­ sensä tutkintaan, joka ei kuulu hänen toimival­ tansa piiriin. Sarjamurhia, ehkä tarkka-ampujan suorittamia, tai ainakin niin Marino vaikuttaa vihjailevan, eikä mikään ole pahempaa kuin olettamuksiin perustuva rikostutkinta. Jos tut­ kija tietää vastauksen valmiiksi, hän runnoo kai­ ken teoriaansa sopivaksi. ”Edetäänpä hitaammin, kunnes tiedämme enemmän siitä, minkä kanssa olemme tekemi­ sissä”, sanon Marinolle katsellessani Bentonia, joka puolestaan katselee minua ja tarkkailee puhelintaan.

Epäilen, että hän silmäilee uutissyötteitä ja sähköposteja, yrittää saada selville, mitä on ta­ pahtunut. Hän vilkuilee yhä Taiteiden ja tietei­ den akatemian suuntaan, jossa hän näki väläh­ dyksen, joka muistutti salamavaloa, mutta oli himmeämpi. Välkähdys, valonvälähdys, hän sanoi. Mieleeni juolahtaa kiväärin kiikaritäh­ 15

täin. Pohdin vähätaittoisia linssejä sekä tark­ ka- ja kilpa-ampujien käyttämiä laitteita, jotka peittävät tähtäimien heijastukset.

Kohtaan Bentonin katseen ja annan ymmär­ tää, että meidän täytyy mennä sisälle hitaasti ja rauhallisesti ikään kuin mikään ei olisi vial­ la. Pysähdyn patiolla vilkaisemaan grilliä. Pei­ tän sen kannella esittäen rentoa ja huoletonta.

Emme voi sille mitään, jos joku vahtaa meitä kiikaritähtäimen takaa. Äkkinäiset liikkeet tai hätääntynyt käyttäy­ tyminen vain pahentaisivat tilannetta. Lucy ja Janet eivät huomanneet ketään tiedustelu­ kierroksensa aikana, mutten laske paljoa sen varaan. Tarkkailija saattaa olla maastoutunut.

Ehkä hän piiloutui kuullessaan helikopterin lä­ hestyvän. Ehkä hän tuli sen jälkeen takaisin. ”Tiedätkö, kuka Jack Kuster on?” Marino kysyy.

Vastaan kieltävästi noustessani portaita taka­ovelle Bentonin kanssa Sock kintereillämme. ”Morristown”, Marino sanoo. ”Tutkintaa johtava rikosetsivä ja todellinen asiantuntija 16

mitä tulee tuliaseiden rikostekniseen tutkimi­ seen. Hän epäilee, että kyseessä on 5R-rihlat­ tu piippu. Sellaisia käyttävät tarkka- ja sala-­ ampujat, jotka rakentavat omat kiväärinsä.

Kaverini siellä ovat pitäneet minut ajan tasalla.

Olen kiinnostunut tapauksesta henkilökohtai­ sesti.”

Marino varttui Bayonnessa New Jerseyssä ja käy mielellään MetLife-­stadionilla konserteis­ sa ja urheilutapahtumissa. Viime helmi­kuussa retken syynä oli Super Bowl. Hän väitti, että hänen kaverinsa Morrisin piirikunnan sherif­ finlaitokselta olivat onnistuneet hankkimaan liput. ”Rikospaikalla on kuparisiruja ja lisää sa­ maa kimalletta paikassa, jossa luoti poistui uh­ rin ruumiista ja iskeytyi päällysteeseen”, Mari­ no sanoo. ”Onko ruumista siirretty?” Kunnian kukko ei laula siihen syyllistyneelle. ”Ilmeisesti osa luodin siruista on hänen päänsä alle vuotaneessa verilammikossa. Älä huoli. Kukaan ei ole koskenut mihinkään.”

17

Benton sulkee ensin verkko-oven, sitten tu­ kevan puisen sisäoven ja lukitsee sen. Seison puhelimeni kanssa eteiskäytävässä, kun hän jatkaa kohti keittiötä. Katkaisen puhelun, kos­ ka joku muu yrittää soittaa minulle, ja katson, kuka se mahtaa olla.

Bryce Clark.

Sitten hänen äänensä kaikuu kuulokkees­sani. ”Muistatko sen high schoolin musiikinopet­ tajan, joka nosti hirmuisen metelin valtion vai­ nosta ja päätyi juomaan olutta ja grillaamaan Obaman kanssa?” Bryce laukoo välittömästi, ja nyt minä ymmärrän. ”Hän kohteli sinua ääliö­ mäisesti. Haukkui sinut presidentin edessä.

Kutsui ruumiinryöstäjäksi ja natsiksi, joka myy ihon, luut, silmät, maksat ja keuhkot eniten tarjoa­valle.”

Jamal Nari. Mielialani synkkenee. ”Mainitsinko paskamyrskyn?” Bryce sanoo. ”Siitä puhutaan jo kaikilla uutiskanavilla. Äläkä kysy minulta, miksi uhrin henkilöllisyys paljas­ tettiin saman tien. Odottivat ehkä jopa tunnin.

Voisit kysyä sitä Marinolta.”

18

”Mistä sinä oikein puhut?” ”Tarkoitan vain, että Narin asuinpaikka ei tietenkään ollut salaisuus, koska CNN:n, Reu­ tersin ja suosikkini GMA:n u ­ utisryhmät pys­ tyttivät sinne telttansa, kun se katastrofaalinen PR-moka tapahtui ja lennätti hänet drinkeille Valkoiseen taloon saakka. Uutisissa sanotaan, että kyse on takuuvarmasti hänestä. Miksi ih­ meessä siitä kerrottiin koko maailmalle?”

Minulla ei ole vastausta. ”Aiotko mennä rikospaikalle vai käskenkö Lukea lähtemään sinne? Ennen kuin vastaat.

Minun mielestäni sinun pitäisi mennä”, puhe­ ripulista kärsivä henkilöstöpäällikköni lisää. ”Twitterissä kehitellään jo salaliittoteorioita. Ja kuuntelepa tätä. Yhdessä twiitissä sanotaan, että cambridgeläinen mies ehkä murhattu Farrar Streetillä? Sitä on jaettu miljoona kertaa aamu­ yhdeksästä lähtien.”

En ymmärrä, miten se voi olla mahdollista.

Muistan Marinon sanoneen, että Nari tapettiin kello 9.45:n ja 10.00:n välillä. Käsken Bryceä lä­ hettämään kuljetusryhmän paikan päälle niin 19

nopeasti kuin mahdollista ja varmistamaan, että he ottavat mukaansa näkösuojan ja pystyttävät sen. En halua ihmisiä tollottamaan ja ottamaan kuvia kännyköillään. ”Emme sitten kerro yhtään mitään kelle­ kään”, minä ohjeistan. ”Ei sanaakaan. Ja ilmoi­ ta siivouspalvelulle. Haluan, että veri ja muut biologiset jäljet putsataan pois heti, kun olem­ me dokumentoineet rikospaikan. Kuin mitään ei olisi siellä ollutkaan” ”Homma hoidossa”, hän sanoo. ”Ai niin!

Hyvää syntymäpäivää, tohtori Scarpetta. Aioin laulaa sinulle, mutta ehkä on parempi jättää se myöhemmäksi…?”

20