Hoijakka

2021

H o i j a k k a 1

PÄÄKIRJOITUS

Saako jo elää? ”Nyt saa mennä, kokea ja tehdä”, Sanna Marin kertoo syyskuussa ilmestyneessä Iltasanomien jutussa. Korona alkaa olla pikkuhiljaa selätetty. Melkein pari vuotta on vierähtänyt etäyhteyksien varassa. Osa on aloittanut uuden koulun täysin etänä, kun taas osa on tottunut tekemään työt kotisohvalta. Muita ihmisiä ei ole voinut tavata. Kaikki on muuttunut. Muutos tuntui ensin hankalalta, seuraavaksi siihen tottui. Ei tarvinnut keksiä tekosyitä olla lähtemättä kotoaan eikä jännittää uusien luokkakavereiden kohtaamista. Työtkin pystyi aloittamaan aamulla tukka pystyssä kenenkään arvostelematta.

Rokotekattavuus alkaa hiljalleen kasvamaan. Paikat alkavat avautua, ja kutsu tuleekin paikan päälle. Pääministerimme ilmoittaa mediassa, että nyt voi mennä. Entä jos ei enää halua? Kotona oloon on tottunut, etätyöt ovat miellyttäviä eikä ihmisten kohtaamista tarvitse miettiä. Jopa kaupassa pystyi piiloutumaan maskin taakse, edes kasvoja ei täytynyt näyttää missään.

Maailman avauduttua edes hieman rajoituksista koko elämä tuntuu hypänneen yhden luvun eteenpäin. Pääsemme ehkä elämään kiinni, mutta koronan aikana on saattanut tapahtua isojakin muutoksia. Uusi koulu on voinut alkaa tai muutoksia on tapahtunut työpaikalla. Tuntuu kuin olisi saanut hetkeksi tauon elämästä. Ei voinut suunnitella tulevaisuutta eikä voinut kuin elää päivä kerrallaan. Ehkä se oli hyväksi meille.

Vaikka muutokset ja paluu siihen kuuluisaan normaaliin voivat pelottaa, alkaa pikkuhiljaa kuitenkin elämä voittaa. On ihanaa nähdä toisten ihmisten ilmeet ja eleet, on ihanaa tavata uusia ihmisiä. Jopa ruuhkabussissa istuminen tuntuu erilaiselta kuin ennen, ehkä jopa mukavalta.

Mieleen muistuu aika ennen koronaa. On vapauttavaa suunnitella tulevaisuutta, kun ainakin toistaiseksi se näyttää olevan enemmän mahdollisuuksia täynnä. Enää emme ota itsestäänselvyytenä vapautta mennä ja tehdä. Pienikin paikan päällä oleva tapahtuma tai kohtaaminen tuntuu merkittävältä ja siitä nauttii ihan uusin silmin.

Koronatilanne kuitenkin elää jatkuvasti, joten voimme vain toivoa, että tilanne olisi pian lopullisesti ohi. Lehdessämme on pala elämämme pyörää, joka välillä tuntuu pyörivän kuin talvinen napakelkka hoijakka.

Päätoimittaja Anni Männikkö

Sisällys

18

34

46

60

Päätoimittaja: Anni Männikkö

Art Director: Joona Alamikkelä

Valokuvaajat: Viivi Hanhineva Sara Saarnia

Graafikko: Liisa Vuori

Enkelistä vahvaksi naiseksi

4

Vaaleanpunainen talo toi unelmat yhteen

8

Kolumni: Virkamiesshakki

11

Määränpäänä yhdenvertaisuus

12

Kritiikki: Squid Game on nyt kaikkien huulilla

15

Boulderointi haastaa kokeilijansa

16

Jääkiekko on palannut Raksilaan

18

Kolumni: Mihin menet, olympialiike?

23

Oma elämäntehtävä löytyi synkimmän ajan keskeltä

24

Pakina: Onko pahoinvointi pahasta?

26

Onko käytetyn auton myyjä moraaliton ympäristörikollinen?

27

Kelan työntekijä kohtaa ennakkoluuloja

32

Oulun lähiluonto hurmaa matkailijansa

34

Oulun Heinäpäässä haisi kuolema

40

Kevyt kuin höyhen, vapaa kuin lintu

44

Päiväni murmelina

46

“Kun ei tiedä mitä tekee, tekee edes jotain”

50

“Onko siellä hoitaja?”

52

Yhä harvempi suutari pysyy lestissään

56

Tosi-tv yllätti Atso Tillgrenin positiivisesti

60

Testi: Mikä on henkinen ikäsi?

63

Editorit: Jutta Karjalainen Reetta Kehus Anu Keränen Marko Männistö Aki-Petteri Pulkkinen

Toimittajat: Ida Ekroth Joona Hietala Juulia Korkiakangas Riina Koskikero Taru Kyllönen

Antti Manninen Ville Manninen Maria Nikkilä Teemu Parviainen Noora Ruuska

Painettu: Painotupa Oy 2021 Ohjaus: Henna Raitala Kati Teirikko

Teksti ja kuvat Anu Keränen

Enkelistä vahvaksi naiseksi Roosa Valkola lohdutti marsujaan, kun hänen äitinsä ja isäpuolensa aloittivat iltahuudon. 11-vuotiaana hän muistaa tuijottaneensa pömpöttävää vatsaansa peilistä. Lukiota edeltävänä kesänä syömishäiriö sieppasi Valkolan mukaansa.

R

oosa Valkola istuu rennosti huppariin ja trikoihin pukeutu-

neena, hiukset takussa, kaksionsa ruokapöydän ääressä ja selailee vanhoja valokuviaan. ”Tässä on aika lailla minä, se mikä olin”, hän naurahtaa.

Kuvassa keimailee muutaman vuoden ikäinen, vaaleatukkainen tyttö. Päällään hänellä on punaiset kuviolliset housut, punainen paita ja mustat sukat. Kokonaisuuden kruunaa äidin pinkit rintaliivit, jotka Valkola on pukenut paitansa päälle.

Valkolan vanhemmat erosivat, kun hän oli kolmevuotias. Omien sanojensa mukaan hän lopetti samalla puhumisen kahdeksi vuodeksi. Hänen äitinsä mukaan Roosa oli näkymätön, kiltti lapsi ilman erikoisia vaatimuksia.

Koulussa Valkola saattoi maata pulpetin alla tai viettää aikansa käytävällä, johon hänet oli ohjattu huonon käytöksen takia. ”En osannut oikein mitään, enkä ollut missään hyvä”, Valkola pohtii. ”Huitelin ja sotkin menemään. Sen takia jouduin steinerkouluun, kun olin ensimmäisen vuoden saanut kokeilla, luonnistuuko koulunkäynti.” ”Olen ollut aina epävarma, ujo ja introvertti. Jos tässä maailmassa ei pysty olemaan ja toimimaan ihmisten kanssa, on hankala elää tätä elämää. Sitä tipahtaa. Nykyään en pelkää epäonnistumista samalla tavalla kuin ennen. Lapsena millään ei ollut mitään väliä”, hän naurahtaa ja vaikenee sitten ajatuksiinsa. >>

4

Hoijakka

Roosa Valkola, 23

• Opiskelee toimintaterapeutiksi Oulun ammattikorkeakoulussa.

• Kirjoitti esikoisteoksensa keväällä.

• Laulaa, soittaa pianoa ja säveltää omaa musiikkia.

• On kynsiteknikko ja yrittäjä.

• On personal trainer.

• Kävi ensimmäiset voimannostajakisansa syksyllä.

H o i j a k k a 5

Jatkoa edelliseltä sivulta

Roosa Valkolalle maalaminen on ollut terapiaa.

Valkola alkoi laihduttaa viisitoista-

Kun Valkola jäi hetkeksi työttö-

Valkolan ollessa pienempi hänen

vuotiaana. ”Tilanne vähän sitten eskaloitui”, Valkola huokaisee.

Hän sai ensimmäiset vuodet piiloteltua sairauttaan läheisiltään. Kun oli aika muuttaa omaan asuntoon, hänen isosiskonsa ja äitinsä löysivät hänen päiväkirjansa ja koko sairaus paljastui. ”Sitten minut pakotettiin terapiaan”, Valkola kertoo.

Lukion Valkola kävi OSYK:ssa. Aluksi koulu sujui hyvin, mutta syömishäiriön pahetessa eivät voimat tahtoneet opiskeluun riittää. ”Monta kertaa ajattelin, että lopetan tämän koulun, koska kuolen kuitenkin.

Tuntui, ettei ole mitään järkeä käydä tätä loppuun”, hän paljastaa.

Kaikesta huolimatta hän valmistui lukiosta.

Nykyään Valkola ei tarkkaile lainkaan painoaan. Hänellä syöminen liittyy jaksamiseen eikä enää ulko­näköön. Hän selätti bulimian.

mäksi, hän päätti kirjoittaa kirjan. ”Minulla oli vähän tylsää ja mietin, mitä voisin tehdä, ja sitten vain kirjoitin.”

Tyttö, joka halusi olla enkeli – Miten parantua syömishäiriöstä ilmestyi keväällä. Valkola oli esittelemässä kirjaansa Oulun Hyvinvointimessuilla lokakuussa. Monet ihmiset, joilla oli takanaan syömishäiriötaustaa tai mielenterveysongelmia, lähestyivät Valkolaa keskustellen niin kirjasta kuin omista ongelmistaan.

Valkola opiskelee toimintaterapeutiksi Oulun ammattikorkeakoulussa.

Opiskelu onkin tällä hetkellä Valkolalle tärkeintä, vaikka hän monia asioita tekeekin. Hän haluaa työskennellä tulevaisuudessa syömishäiriöisten kanssa ja opiskella myös psykoterapeutiksi. Valkola kokee kutsumuksekseen auttaa ihmisiä, jotka painivat samojen ongelmien kanssa kuin hän itse on paininut.

isänsä oli yrittänyt opettaa häntä soittamaan eri soittimia tuloksetta. Ollessaan 10-vuotias hän opetteli YouTuben avulla pianonsoiton. Yläasteikäisenä tuli mukaan laulaminen. Valkola ei käynyt kuoroissa eikä ollut mukana bändi-

6

Hoijakka

Valkola säveltää itse musiikkiaan.

Roosa Valkola viihtyy edelleen paljon omassa seurassaan. ”Ei ole tarkoitus kuulostaa narsistilta”, hän vitsailee ja lisää, että viettää mielellään paljon aikaa myös perheensä ja poikakaverinsa kanssa.

Tärkeä tuki on kaikessa ollut hänen isosiskonsa, jonka kanssa Valkolalla on myös yhteinen kynsistudio.

Lopulta Valkola rohkaistuu ja istuutuu pianon ääreen. Hän laskee kätensä koskettimille. Kauniin, kaihoisan pianonsoiton sävelet täyttävät pienen kaksion. Hän on upea, vahva ja hurmaava. Tuo epävarma, hauras ja ujo nainen on poistunut asunnosta.

”

Monta kertaa ajattelin, että lopetan tämän koulun, koska kuolen kuitenkin.

toiminnassa, vaan hän opetteli tämänkin yksinään kotonaan. ”Olin kirjoittanut kappaleita pöytälaatikkooni. Mietin, että mitä minä näillä teen, jos en julkaise näitä.”

Osa Valkolan kappaleista kertoo hänestä itsestään tai ne ovat saaneet inspiraation hänen omasta elämästään.

Pyydettäessä Valkolaa soittamaan tai laulamaan haastattelun lomassa, hän vaivaantuu. ”En minä osaa!” hän heittää ja naurahtaa hieman.

Valkolan asunto on täynnä toistaan upeampia maalauksia. Kaikki taulut ovat hänen itsensä tekemiä. ”Olen aina tykännyt piirtää, mutta olin lapsena aivan paska”, Valkola hymähtää. ”Kun aloin parantua syömishäiriöstä, tuli tarve täyttää aikaani jollakin, etteivät ajatukseni olisi pyörineet vain sairauteni ympärillä.

Sitten vain aloin maalata.”

Taiteen tekeminen on ollut yksi ratkaisevista elementeistä Valkolan parantumisprosessissa.

H o i j a k k a 7 Nuori kirjailija on kokenut paljon.

VAALEANPUNAINEN TALO TOI UNELMAT YHTEEN

’’Se oli rakkautta ensisilmäyksellä’’, myöntää Marja Gustafsson vaalean­punaisesta talosta, jonka hän osti avio­­miehensä kanssa vuonna 2018. Pariskunta perusti Villa Eevilään kahvilan, jossa tarjoillaan salaisen ainesosan sisältävää kahvia, Mokka Eevilää.

K

emijärveltä kotoisin olevalla Marja Gustafssonilla on hoitoalan koulutustausta, ja hän on aiemmin työsken­ nellyt pienessä roolissa perheen yrityksessä. Gustafsson on opiskellut myös sisustussuunnittelua, mikä yhdistyy luon­tevasti pariskunnan Aakkoset-­ sisustusverkkokauppaan.

Villa Eevilässä kytkeytyy saumattomasti yhteen avioparin mielenkiinto muotoiluun, arkkitehtuuriin sekä jollain tapaa myös historiaan. Rakennus sijaitsee Lentokentäntien risteyksen tun­­tumassa. Kausittain auki oleva Eevi­lä on uniikki, yli satavuotias rakennus. Gustafsson on tyytyväinen siihen, että talossa toteutuu moni itselle mielekäs asia. ’’Olen aina tykännyt leipoa, ja yleensä Eevilän päivä alkaa leipomisella’’, hän hymyilee.

Kahvilassa on usein tarjolla itse­ tehtyjä leivonnaisia.

’’Oma toiveeni oli, että olisimme voineet säilyttää vielä enemmän vanhaa, mutta se ei nyt toteutunut. Ylipäänsä se, että Eevilä voidaan pelastaa, on isoin juttu’’, Gustafsson huokaa.

Onnistumiseen tarvitaan usein rohkeutta, sitkeyttä sekä luottamusta. ’’Suuri saavutus on se, että olemme yhdessä mieheni kanssa uskaltaneet heittäytyä Eevilän mukaan, vaikka talo on vaatinut jo paljon työtä. Eevilä on kuitenkin lähellä sydäntä kaikkine vaiheineen’’, Gustafsson pohtii.

Alkuperäiset Eevilään hankitut tavarat ja huonekalut ovat vielä tallessa, mukaan lukien Oulujoen kunnan ensimmäinen puhelin. Vaikka remontti

tulee väistämättä muuttamaan rakennusta, tarjoaa se pariskunnalle uusia mahdollisuuksia. ’’Sisustus on jonkin verran muuttumassa, mutta vaikutteita haetaan jugend-maailmasta’’, Gustafsson avaa heidän suunnitelmiaan.

’’

Nuorempana ajattelin, että jos minun pitäisi myydä tai markkinoida jotain, kuolisin nälkään.

Rakennus on nyt historiallisen muutok­­sen edessä, sillä talossa­­­on parhaillaan käynnissä remontti. Alunperin oli tarkoitus tehdä vesi- ja viemäritöiden remontti, mutta lopulta se laajeni koko taloon.

‘‘

Suuri saavutus on se, että olemme yhdessä mieheni kanssa uskaltaneet heittäytyä Eevilän mukaan.

Marja Gustafssonin työ yrittäjänä on luovaa.

H o i j a k k a 9

Villa Eevilä hurmaa myös talvisin.

VILLA EEVILÄ • Sijaitsee Oulussa Lentokentäntien risteyksen lähettyvillä.

• Jugend-tyylinen talo on rakennettu arviolta vuonna 1914.

• Gustav Leonhard Tallqvist rakennutti sen häälahjaksi pojalleen Axelille ja tämän vaimolle Eville, jonka mukaan rakennus on alun perin nimetty.

• Talo on kantanut myös nimeä Toivola.

• Rakennus oli aluksi hellatupa, jonka ympärille huvila muodostui.

• Eevilä on ollut aikanaan ison perikunnan omistuksessa.

• Talo on ollut vuosikymmeniä tyhjillään, mutta nyt se on herännyt henkiin.

Lähde: www.villaeevilä.fi

Tähän mennessä vain alakerta on ollut kahvilakäytössä, mutta remontin jälkeen myös yläkerta aiotaan ottaa mukaan toimintaan.

Gustafsson on löytänyt paljon hyviä puolia yrittäjyydestä. ’’Nuorempana ajattelin, että jos minun pitäisi myydä tai markkinoida jotain, kuolisin nälkään’’, hän sanoo.

Parhaimpia puolia ovat luovuus sekä ihmisten kohtaaminen, joka on Gustafssonille voimaannuttavaa. Mahdollisuus muuttaa toimintaansa tarvittaessa on myös positiivista. ’’Pienenä yrityksenä voi herkällä korvalla kuunnella asiakkaiden toiveita ja palautteita’’, hän toteaa.

Gustafsson iloitsee siitä, että aina seuraavaan kauteen voi kehittää jotain eikä työssä jämähdä paikalleen.

10

Hoijakka

Palautteen lisäksi vuodenajat vaikut­ tavat toimintaan. Kesällä leivon­­­naisissa hyödynnetään tuoreita marjoja ja syksyllä omenoita.

Gustafsson kertoo usein haaveil­ leensa siitä, että Aakkosten tuotteita olisi esillä jossain vanhassa rakennuksessa. Tämä toive toteutui, sillä Eevilässä oli juuri sopiva huone tuotteiden esille laittoa varten.

viisi asuu kotona, ja lapset saavatkin nauttia äidin tekemistä herkuista. Tällä kertaa tarjolla on kääretorttua, jonka täytteenä on oman pihan omenoista tehtyä sosetta.

Palanpainikkeena on – mitäpä muutakaan kuin kahvia. Uteluista huolimatta Gustafsson ei halua paljastaa Mokka Eevilän salaisuutta.

Yrittäjyyteen liittyy myös haasteita. Kaudet ovat hektisiä, ja perheen sekä työn yhteensovittaminen voi olla vaikeaa. ’’Toisaalta mieheni on yrittäjä ja tukee täysillä tässä. Hän on paras tukihenkilö, mitä voi olla’’, Gustafsson kehuu.

Gustafssonille tärkein rooli on kuiten­­­­­­kin perheenäitinä oleminen.

Paris­­kunnan kahdeksasta lapsesta vielä

Teksti: Reetta Kehus Valokuva: Viivi Hanhineva Maalaukset: Mirjami Heikkilä

KOLUMNI

Virkamiesshakki

S

ain vasta hiljattain tietää, että shakki on ollut mahdollista valita yläkoulussa valinnaisaineeksi. Opin itse shakin perusteet serkultani – en suinkaan koulussa. Shakkikerhoja löytyy sieltä täältä ympäri maata, mutta harvinaisempaa on se, että shakki olisi aktiivisessa roolissa koulussa.

Ensimmäiseltä luokalta lähtien musiikki, kuvataide ja käsityö ovat oppiaineita muiden joukossa. Näiden aineiden merkitystä ei voi vähätellä, mutta en voi olla ihmettelemättä, miksei shakki voisi kuulua näiden joukkoon.

Shakkihan ei etene nopan, vaan kokonaan pelaajien omilla ehdoilla. Pelillä on lukuisia kehittäviä vaikutuksia.

Peli kehittää sekä loogista että luovaa ajattelua, sillä siirtoja on laskelmoitava ja niiden seurauksia arvioitava. Siirtojen pohtiminen ja tekeminen kehittävät keskittymiskykyä. Siirrot on tehtävä itse, joten shakki myös pakottaa päätöksentekoon.

Shakissa vallitsee myös tiettyjä sosiaalisia sääntöjä, jotka opettavat sosiaalisia taitoja.

Parhaimmillaan shakki tukee aivojen lisäksi myös kouluaineita. Shakin laskelmoiva luonne tarjoaa työkaluja matematiikan opiskeluun. Lisäksi shakin alkuperä voi lisätä mielenkiintoa historiaan ja pelin visuaalinen maailma vetoa kuvataiteeseen.

Unohtamatta kognitiivisten vaikutusten arvioimista psykologiassa ja pelinappuloiden symboliikan pohtimista filosofiassa. Tästä kaikesta huolimatta shakkiopetus koulujen puolesta on harvinaista.

Kyse ei suinkaan ole siitä, etteikö kouluilla olisi mahdollisuutta tuoda shakkia lähemmäksi oppilaita. Suomen Shakkiliitto pyörittää koulushakkitoimintaa, jonka tarkoituksena on saada koululaisia tutustumaan shakkiin ja pelaamaan sitä.

Kerho Shakkilinna taas järjestää shakkikerhoja ja -valmennusta nuorille ja on kehitellyt shakin kolmen kurssin opetussuunnitelman ja oppimateriaalia.

On myös olemassa Suomen shakkiliiton, Koulushakin ja Kehittämiskeskus Opinkirjon yhteistyössä tehty shakkipedagogiikan opas. Shakista on myös kirjoitettu kymmeniä tuhansia teoksia.

Ei siis voi väittää, etteikö tietoa ja mahdollisuuksia pelin opettamisesta olisi tarjolla – ellei jopa tyrkyllä. Onko kyse sitten siitä, että shakkia ja sen hyötyjä ei yleisesti nähdä tarpeeksi tärkeinä vai eikö niitä vain tiedosteta?

Kun edes koulussa ei tutustuta shakin kauniiseen maailmaan, monelle jää käsitys vaikeasta ja tylsästä pelistä, jota vain älyköt pelaavat.

Aikuisiällä ihmisen on huomattavasti epätodennäköisempää eksyä shakin maailmaan, jos kukaan lähipiirissä ei pelaa sitä.

Yliopistossa on käytävä pakollinen virkamiesruotsin kurssi. Ehkä pitäisi kehitellä myös pakollinen virkamiesshakin kurssi.

Teksti: Ida Ekroth

H o i j a k k a 11

Määränpäänä yhdenvertaisuus Emilia Komulainen aloitti armeijan kesällä 2020, jolloin Puolustusvoimat otti käyttöön hänen prikaatissaan Kainuussa naisten ja miesten yhteistupakokeilun.

Nyt Komulainen jakaa omia kokemuksiaan ja ajatuksiaan yhteistuvasta.

EMILIA KOMULAINEN, 19

12

Hoijakka

• Syntynyt 22. joulukuuta 2001 Iisalmella.

• Aloitti Kainuun prikaatissa heinäkuussa 2020 ja kotiutui kesäkuussa 2021.

• Hän valmistui Haminan Reserviupseerikoulusta ja on sotilasarvoltaan vänrikki.

• Aloitti opettajaopintonsa syksyllä 2021 Oulun yliopistossa.

R

eitti Niittyaron urheilukentän laidalta johtaa havupuiden ympäröimälle pururadalle. Ensilumi narskuu lenkkareiden pohjissa. Kosteat lumihiutaleet laskeutuvat Emilia Komulaisen päälaelle – hänelle polku on varsin tuttu. ”Käyn tällä polulla usein juoksemassa ja tuulettamassa päätäni.

Olen jo nuorena likkana rymynnyt naapurin pojan kanssa Iisalmen metsissä. Hassua ajatella, että metsissä rymyäminen jatkui myös aikuisena – tosin armeijan rynkky sylissäni”, Komulainen kikattaa.

Toive yhteismajoituksesta on lähtöisin varusmiehiltä. Varusmiesliitto on voimakkaasti kannattanut yhteistupia, sillä se voisi vähentää naisten asepalveluksessa kokemaa syrjintää. Reserviupseeriliiton nuorten toimikunnan mukaan naisten majoittaminen erilleen korostaa naisten

Yhteismajoitus on vetä-

Ajatus armeijan vihreistä ei suinkaan ollut hetken mielijohde.

Idea pyöri Komulaisen mielessä jo alle kymmenvuotiaana. Hän kertoo, että alakoulussa Kainuun prikaati tuli esittäytymään heidän koululleen. ”Yksi varusmiehistä sattui olemaan nainen. Silloin minä jo päätin, että sinne minäkin haen”, iisalmelainen muistelee.

Komulainen lähti suorittamaan vapaaehtoista asepalvelusta lukiosta valmistumisen jälkeen.

Hän kuitenkin tiesi, että hänen palveluskokemuksestaan tulisi varsin erityinen.

Puolustusvoimat aloitti kokeilun miesten ja naisten yhteismajoituksesta ensimmäisen kerran Maasotakoulun Reserviupseerikoulussa toukokuussa 2020, jonka jälkeen kokeilua laajennettiin myös Kajaanin ja Kainuun prikaateihin. Komulaiselle avautui mahdollisuus osallistua Puolustusvoimien tutkimukseen. Valinta oli selvä. ”Ei se tuntunut oudolta ajatukselta nukkua samassa tuvassa miesten kanssa – kyllähän sitä sodassakin rinnakkain oltaisiin”, Komulainen naurahtaa.

näennäistä erityisasemaa varusmiespalveluksessa. Kokeilu on perustunut tutkimuksessa vapaaehtoisuuteen eli jokainen yhteistuvassa ollut varusmies on antanut suostumuksensa majoitukseen. ”Mielestäni erilliset tuvat lisäävät miesten ja naisten vastakkainasettelua armeijassa. Halusin olla omalta osaltani edistämässä sitä, ettei naisia aseteta eriarvoiseen asemaan”, Komulainen avaa päätöstään kokeiluun suostumisesta.

Havumetsä tiivistyy ja kylmä tuulenvire puskee läpi puiden lomasta.

Kuusipuiden siluetit maalaavat polulle tummia varjoja.

Komulaiselle luonto on tärkeä elementti. Iisalmelainen kertoo viihtyneensä jo lapsena metsän ympäröimänä. “Siksi kai viikkojen kestävät sotaharjoitukset metsässä eivät tuottaneet itselleni ongelmia”, hän naurahtaa. Kuva: Emilia Komulaisen kotialbumi

”

Me oltiin kuin sisaruksia.

Ei kellään käynyt mielessä minkään­lainen tupa­kavereiden kanssa vehtailu.

nyt puoleensa myös kritiikkiä.

Tampereen yliopiston työelämän tutkimuskeskuksen vuonna 2017 tekemän tutkimuksen mukaan noin 27 prosenttia naisvarusmiehistä ilmoitti kokeneensa palveluksessa jonkinlaista seksuaalista häirintää. Lähes puolet vastanneista naisista olivat kokeneet myös kiusaamista. Yhteistupakokeilu onkin herättänyt keskustelua siitä, lisäisikö yhteismajoitus entisestään seksuaalista häirintää ja kiusaamista, mikäli se otettaisiin yleiseksi käytännöksi.

Komulainen on kuullut armeijassa koetusta seksuaalisesta häirinnästä ja lukenut uutisia aiheesta. Hän pureskelee aihetta hetken mielessään.

Sitten hän avaa suunsa: ”Me oltiin kuin sisaruksia siellä. Ei kellään käynyt mielessäkään minkäänlainen tupakavereiden kanssa vehtailu. Mikäli sellaista olisi ollut, se olisi kyllä tullut nopeasti esille.”

Seksuaalisen häirinnän, ahdistelun ja kiusaamisen seurauksia painotettiin Reserviupseerikoulussa ankarasti Komulaisen mukaan.

Hän kuvaileekin armeijassa vallinneen ilmapiirin olleen kaikkien osalta toisia kunnioittava.

H o i j a k k a 13

”

Kun naiset ovat olleet omissa tuvissaan, tieto on saattanut tulla myöhässä tai jäänyt kokonaan tulematta. Tiedonkulun nopeutuminen jo omalta osaltaan vähensi miesten ja naisten eriarvoisuuta yhteistupien ansiosta.

”Kielenkäyttö oli ronskia monilla, mutta se ei ollut ollenkaan vähättelevää tai alentavaa. Keskustelu toistemme kanssa oli hyvin sisarellista. Välillä naljailimme toisillemme, mutta pään aukomisella ei ollut mitään tekemistä sukupuolen kanssa”, Komulainen selittää.

Komulainen kertoo odottavansa innolla Niittyaron pururadalle tulevaa hiihtolatua. “Aloitin hiihtoharrastuksen jo lapsena paikallisessa hiihtoseurassa. Siksi en maltakaan odottaa, että pääsen hiihtämään myös Oulun latuja”, hän selittää.

Komulainen myöntää, että hänen

Armeijan opit limittyvät hyvin

kokemuksensa armeijasta voivat poiketa paljon useiden muiden naisvarusmiesten kokemuksista. Hän kuitenkin toteaa, että yhteistuvilla olisi paljon potentiaalia yhteisöllisyyden ja tasa-­ arvoisuuden edistämiseksi, mutta myös seksuaalisen häirinnän ja kiusaamisen kitkemiseksi. Polku siihen pisteeseen voi olla mutkikas, muttei mahdoton saavuttaa. Komulainen kertoo, että kokeilu oli hänen ja muiden tupalaisten mielestä onnistunut. ”Kun naiset ovat olleet omissa tuvissaan, tieto on saattanut tulla myöhässä tai jäänyt kokonaan tulematta. Tiedonkulun nopeutuminen jo omalta osaltaan vähensi miesten ja naisten eriarvoisuuta yhteistupien ansiosta”, Komulainen summaa.

Puolustusvoimien yhteistupakokeilu jatkuu vuoden 2021 loppuun.

Komulaisen opettajaopintoihin. Esimerkiksi tiiviimpi naisten ja miesten yhteiselo armeijassa opetti häntä tulemaan paremmin toimeen erilaisten persoonien kanssa sekä olemaan kärsivällisempi ihmisten suhteen. ”Toivon kokeilun olleen tuottoisa Puolustusvoimille – itselleni se ainakin poiki paljon hyvää”, Komulainen virnistää leveästi. Sitten hän kääntää selkänsä yliopistorakennukselle ja ilmoittaa: ”Palaan huomenna takaisin – Iisalmeen siis. Pääsen nauttimaan pitkästä aikaa Savon metsäpoluista. Niistä en saa ikinä tarpeekseni.”

14

Hoijakka

Tiivis kuusimetsä loppuu ja kapea lumen verhoama polku päättyy. Kirskuva lumi jalkojen alla hiljenee. Edessä häämöttää Oulun yliopisto. Komulaisen silmät kirkastuvat katselemaan vankkaa rakennusta. Hetken silmäilyn jälkeen katse päätyy tarkastelemaan kylttiä, jossa lukee ”kasvatustieteet”. ”Armeija pakkasi mukaan maukkaita eväitä myös opettajuutta varten”, hän kuvailee tyytyväisenä.

Teksti, kuvat ja kuvitus: Jutta Karjalainen

KRITIIKKI Teksti: Juulia Korkiakangas

Squid Game on nyt kaikkien huulilla

J

os et vielä ole kuullut sarjasta nimeltä Squid Game, uskallan väittää, että olet elänyt tynnyrissä. Kyseessä on syyskuussa Netflixissä julkaistu korealainen sarja, joka on noussut jo ensimmäisellä kaudellaan Netflixin kaikkien aikojen katsotuimmaksi sarjaksi. Mieleen tulee väistämättä korealainen elokuva Parasite. Se oli ensimmäinen ei-englantilainen elokuva, joka voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.

Squid Gamessa, suomeksi Kalmaripelissä, velkaantuneet korealaiset päätyvät syrjäiselle saarelle pelaamaan lapsuudesta tuttuja pihapelejä.

Sarja alkaa suomalaislapsillekin tutulla Peili-pelillä.

Tosin Squid Gamessa peliä johtaa kuumottava robottinukke, jonka silmät toimivat liiketunnistimina.

Nuken kääntyessä pelaajiin päin yksikin liike on kohtalokas. Koko Kalmaripelin voittajaa odottaa iso kasa rahaa, yhteensä 45 biljoonaa Etelä-Korean wonia, joka on euroissa 33 miljoonaa. Pelien häviäjille on luvassa karumpi kohtalo. Paljastettakoon, että veri roiskuu sarjan jokaisessa jaksossa.

Netflix tarjoaa sarjaa sekä tekstitettynä että dubattuna useille kielille, mikä on kasvattanut sarjan mahdollista yleisöä. Laaja-alainen dubbaus ja tekstitys eivät kuitenkaan ole olleet täysin ongelmattomia. Pian sarjan julkaisun jälkeen TikTokiin ja YouTubeen alkoi ilmestyä videoita, joissa korean kielen taitoiset ihmiset kritisoivat sarjan tekstityksiä.

Niissä on ollut suoranaisia virheitä joko vahingossa tai tarkoituksella. Esimerkiksi kärkkään naishahmon Mi-Nyeon puhumat lauseet on ajoittain käännetty täysin erilaiseksi. Syyksi on spekuloitu sitä, että hän on ”pelkkä” sivuhahmo. Eräässä kohtauksessa MiNyeon sanoo koreaksi, että ”mitä sinä tuijotat”, kun englanninkielisessä tekstityksessä lukee ”go away”.

Ei mikään mullistava eroavaisuus, mutta sävyero kuitenkin.

Sarja imaisi minutkin muiden katsojien tavoin heti mukaansa, mutta välillä oli vaikea arvioida näyttelijöiden ammattitaitoa. Korean kielessä on omaan korvaani hyvin erilaiset painotukset ja intonaatiot verraten vaikkapa englantiin. Tämän takia osa näyttelijöiden suorituksista vaikutti ylinäytellyiltä. Kyse voi toki olla omasta tietämättömyydestäni korealaista populaarikulttuuria kohtaan.

Oman haasteensa sarjan katsomiseen teki se, että silmät piti pitää visusti näytössä: muuten meni jotain pahasti ohi. Välillä olisin mieluummin ollut katsomatta jatkuvaa groteskia teloittamista, mutta siihenkin yllättäen tottui. Sarjan edetessä jatkuva ihmiskehojen kirjaimellinen sarjatulitus etenkin kliseisesti hidastettuna tuntui paikoitellen jopa puuduttavalta. Sarjan käsikirjoittaja-ohjaaja Hwang Dong-hyuk vahvisti marraskuussa, että Kalmaripelille on tulossa jatkoa. Toivottavasti toisella kaudella kielivirheet näyttelevät pienempää roolia.

H o i j a k k a 15

Kuvitus: Taru Kyllönen

Boulderointi haastaa kokeilijansa

Avarassa hallissa korkeat ja värikkäät seinät kohoavat näyttävästi ylöspäin. Ne ovat täynnä erivärisiä paloja sekä kaltevuuksia. Yksi kiipeilijä roikkuu kaltevassa seinässä ja toinen tipahtaa alas patjalle epäonnistuttuaan suorituksessaan. Tältä näyttää suosittu laji boulderointi.

16

Hoijakka

“

Boulderointi vaatii kokeilijaltaan monta yritystä.

Jos mietit pientä lasta, joka on oppinut kävelemään, seuraavaksi se alkaa kiipeilemään.

B

oulderointi tarkoitti ennen ulkona tapahtuvaa kiipeilyä joko kalliolla tai kivellä. Sittemmin laji on saanut omat tilat myös sisälle, jonne on kehitetty ulko-olosuhteita mukailevia kiipeilyreittejä. Sisällä tapahtuvasta kiipeilystä on kehittynyt lähes oma lajinsa, jolla on täysin oma harrastajakuntansa.

Sisätiloissa tapahtuva boulderointi on ilman valjaita tehtävää kiipeilyä maksimissaan viiden metrin korkeudessa. Kiipeilyseinästä löytyy tietyn värinen reitti, joka kiipeilijän tulee edetä. Kun reitin pääsee ylös asti, täytyy kiipeilijän joko pudottautua alla olevalle patjalle tai hän voi yrittää laskeutua kiipeämänsä reittiä alas. Taitojen karttuessa voi alkaa kokeilemaan vaikeampia reittejä.

Boulderointi kehittää harrastajassa notkeutta, voimaa ja ongelmanratkaisukykyä. Tuleehan kiipeilijän kuitenkin tehdä mielessään alustava suunnitelma, miten lähtee reittiä ratkaisemaan eli kiipeämään.

Oulun kiipeilykeskuksessa on laajat boulderointiin tarkoitetut tilat. Korkeat seinät sisältävät useampia reittejä, jotka on värikoodattu kertomaan niiden vaikeusasteista. Alkuopastuksessa on suositeltu aloitettavan keltaisesta värimerkitystä reitistä. Ennen kiipeilyä myös valitaan tiukat kiipeilykengät. Käsiin opastetaan hieromaan magnesiumia, jos ote tuntuu kiipeillessä hikiseltä.

Hetken katselen kaikkia mahdollisia reittejä ja päätän ohjeiden mukaan mennä ensimmäisenä keltaisella lapulla merkityn reitin. Vaikka valitsemani aloitusreitti onkin helppo kiivetä loppuun, tulee edetessäni aloittelijana minulle ongelmaksi oma rohkeuteni.

Jo puolessa välissä seinämää korkeus alkaa jännittämään.

Osa kiipeilykeskuksen kokeneista kiipeilijöistä kiipeää kaltevaa seinää selkä maahan päin. Se näyttää melkein mahdottomalta tehtävältä. Lajin kokeilun jälkeen ymmärrän, kuinka paljon se on vaatinut harjoittelua.

Viereisellä reitillä oleva satunnainen kiipeilijä kertoo kavereilleen adrenaliininsa alkaneen virrata. Hän on ilmeisesti juuri kokeillut kiivetä keskellä olevien seinämien muodostamalle korkealle tasanteelle. Haluan myös itse koittaa päästä sinne. Kokeilen muutaman kerran, mutta jännitys ottaa minusta vallan ja palaan takaisin maahan. Turhaudun, haluaisin onnistua.

Kiipeilykeskuksen reitintekijä Jaakko Saarenpää kertoo huomanneensa sisäkiipeilyharrastajien määrän kasvaneen huomattavasti viime vuosien aikana. Hän kertoo boulderoinnin sopivan kenelle tahansa, eikä lajin aloittaminen vaadi aloittajalta mitään valmista osaamista. Kaikki tarvittava kehittyy lajia harrastaessa. Saarenpää uskoo kiipeilyn olevan ihmisille luontainen tapa liikkua.

”Jos mietit pientä lasta, joka on oppinut kävelemään, seuraavaksi se alkaa kiipeilemään.”

Saarenpää myös avaa boulderoinnin eroja valjailla tapahtuvaan kiipeilyyn: ”Valjailla ja köysiseinällä tapahtuva kiipeily voitaisiin ajatella pitkän matkan juoksuna ja boulderointi olisi sprintti.”

Boulderoinissa reitit ovat lyhyitä, toisin kuin valjaissa tapahtuvassa seinäkiipeilyssä. Vaikka reitit ovat lyhyempiä, ovat ne sitäkin haastavampia.

Jännityksestä huolimatta päätän vielä yrittää kiivetä pelottavalle tasanteelle.

Olen päättänyt jatkaa, vaikka puolivälissä korkeus alkaakin uudestaan pelottamaan. Kiipeäminen tuntuu lyhyelläkin matkalla käsissä ja jaloissa. Lopussa täytyy enää vetää itsensä tasanteen yli.

Se tuntuu olevan reitin pelottavin kohta, mutta lopulta rohkeus voittaa. Tein sen.

Onnistumisen ja helpotuksen tunne nousee pintaan. Onnistuttuani kiipeämään päälle asti alan pikkuhiljaa ymmärtää, mistä lajissa on kyse.

Onnistuminen koukuttaa kokeilemaan kiipeämistä uudelleen. Haluan uudestaan ratkaista reitin ja ylittää itseni.

Teksti ja kuvat: Anni Männikkö H o i j a k k a 17

Jääkiekko on palannut Raksilaan

Yleisötön Rak sila on enää muisto vain. Pelaajat ovat saaneet lajin punaisen langan takaisin, ja yleisö rutiinit .

Kärpät ja Sport ottivat toisistaan mittaa 29. syyskuuta 2021. Taisto päättyi kotijoukkue Kärppien voittoon.

18

Hoijakka

H o i j a k k a 19

L

iikenne Raksilassa on vilkkaampaa kuin tavallisena keskiviikkoiltana – miksi ihmeessä?

Ilmakin on tylsän harmaa ja apea. Kajaanintielle pakkaantuu pitkiä autoletkoja tarkoituksenaan kääntyä Teuvo Pakkalan kadulle. Jonotus vie aikansa. Valot vaihtuvat vihreiksi ja autojen ketju purkaantuu muutaman ajoneuvon ryppäissä. Suurin osa autoista kääntää kurssinsa kohti Raksilan markettien parkkipaikkoja. Autoja pursuava alue viestii vain yhdestä asiasta: Kärppien pelin alkuun on enää muutama tovi. Autoistaan nousevat ihmiset vetävät illan kotijoukkueen fanipaitoja ylleen.

Oulun Energia -areenan pihalla seisovat liikenteenohjaajat ovat ennen ottelutapahtuman alkua yhtä kiireisiä kuin jäähallin sisäänkäynneillä lippuja tarkastavat järjestyksenvalvojat.

Yleisö virtaa halliin tasaisesti jokaisesta portista, ja kaljanurkkauksessa näkyy edelliskausilta vanhat tutut kasvot. Jääkiekko on palannut Raksilaan.

Kärpät ja jääkiekko on paikalle saapuneille ihmisille muutakin kuin vain ajanvietettä, se on kohtaamispaikka.

Kun koko viime Liiga-kausi päätettiin viedä läpi pelaten lähes kokonaan tyhjille katsomoille, monen ihmisen arki muuttui ja rutiinit katosivat.

Edelliskausi oli niin pelaajien, kannattajien kuin seurojenkin näkövinkkelistä vaikea: pelaajien oli vaikea sopeutua hiljaiseen halliin, kannattajien edellä mainitut rutiinit menivät sekaisin ja seurojen ainoat tulonlähteet olivat käytännössä verkkomyynti sekä sponsoreilta ja tv-sopimuksista saadut tulot.

”

Ei tätä tunnelmaa aisti telkkarin läpi.

KÄRPPÄFANI REIJA.

Kauden 2020–21 alussa Kärpät sai ottaa muiden joukkueiden tavoin kotiotteluihinsa rajoitetusti väkeä. Tarkalleen ottaen 3500 silmäparia.

Oulun Energia -areenan kapasiteetti on noin 6600.

“Eihän tätä tunnelmaa aisti telkkarin läpi. Eikä voinut olla auttamassa omia

Yksi heistä on yltä päältä mustakeltaisiin kärppätuotteisiin pukeutunut ja maskin takana silmistä päätellen hymyilevä Reija. Hänelle kausi on juhlavuosi. Hän on kannattanut Kärppiä yli 40 vuotta.

“Olin tuollainen pieni lapsonen, kun äitini ja isäni toivat minut ensimmäistä kertaa jääkiekkopeliin, siitä on 40 vuotta”, innokas kärppäkannattaja kertoo osoittaen rappusissa leikkivää pientä poikaa.

Kausikortin haltija Reija on iloinen siitä, että kannattajilla on mahdollisuus tukea omaa joukkuetta jälleen katsomosta käsin.

“Mahtava juttu. Jääkiekko on kuitenkin aina parasta paikan päällä.”

20

Hoijakka

Reija (oik.) on vakiokasvo Kärppien otteluissa.

poikia. Jotakin siitä jäi viime kaudella puuttumaan, kun kotisohvalta seurasi pelejä. Hallin äänet, poppareiden haju, yhteiset kannatuslaulut, kaikki. Kotikatsomossa oli lisäksi se haitta, että naapurit kärsivät siitä kannustamisesta”, Reija nauraa.

Oululaisjoukkueen urheilutoimenjohtaja Harri Aho on samoilla linjoilla.

“Tämä, että yleisöä on halleissa, on yksi iso osa koko lajia. Pelaajat elävät yleisöstä ja yleisö elää pelaajista. Kun viime kausi oli sellainen kuin oli, tätä kaipasi paljon.”

Kärppien peleissä on käynyt alkukaudella hyvin väkeä, mutta hallin kapasiteetti sallisi suurempien yleisömassojen saapumisen otteluihin. Kärppien otteita on käynyt alkukaudella katsomassa keskimäärin 3793 katsojaa ottelua kohden.

“Suunta on oikea. Uskon, että kun mökkikaudet päättyvät, väki löytää hallille paremmin. Ihmisillä on varmasti

Harri Aho on tyytyväinen Kärppien alkukauteen.

patoutunutta kiinnostusta, kun yleisötapahtumia saa taas järjestää. Paras markkinointikeino on tietenkin se, että voittoja tulee ja peli luistaa”, Aho pohtii.

Pienpetojen peli onkin luistanut ensimmäisten kierrosten aikana varsin mallikkaasti: Kärpät on kirjoitushetkellä sarjan ainoa joukkue, joka on onnistunut raapimaan sarjapisteitä jokaisesta ottelustaan.

Oululaisyleisö saakin nousta penkeiltään osoittamaan suosiota kotijoukkueelle avauserän viimeisellä minuutilla. Oulun oma poika Jesse Koskenkorva vie Kärpät 1–0-johtoon.

Yleisön pauhu on ollut kaivattu nyanssi ottelutapahtumassa.

“Kun viime kaudella tultiin siihen pisteeseen, ettei yleisöä saanut olla halleissa ollenkaan, tunnelma oli aika aavemainen”, Aho muistelee.

”

Pelaajat eläävät yleisöstä ja yleisö elää pelaajista.

KÄRPPIEN URHEILU­TOIMEN­JOHTAJA HARRI AHO.

Erän lähestyessä loppuaan yleisön liikehdintä alkaa muistuttaa muurahaispesää. Portaat täyttyvät ihmisistä, jotka kiirehtivät wc-tiloihin ja kioskipalveluiden kimppuun välttääkseen pitkät jonotukset.

Jonoja syntyy silti. Eräs mies ostaa lapselleen ja vaimolleen taivaalliselta tuoksuvat lihapiirakat. Eikä mitä tahansa lihapiirakkaa, vaan lihapiirakan

makkaralla. Väliin mies näyttää laittavan kurkkusalaattia ja sipulia. Vapauttava näky. Kaikki tämä jäi viime kaudella yleisöltä saamatta.

Kioskimyynti on seuroille yllättävän suuri tulonlähde. Liiga-seurat painivat edelliskaudella todellisessa taloushelvetissä. Tyhjille katsomoille pelaaminen näkyy seurojen toiminnassa tälläkin kaudella. Ison profiilin pelaajahankinnat ovat jääneet vähiin. Sarjan taloudellisesti parhaisiin organisaatioihin lukeutuvan Kärppien viime kauden liikevaihto oli puoli miljoonaa euroa pakkasen puolella.

“Jos miettii kaikkien seurojen tappioita viime kaudesta, niin sehän oli aivan järkyttävän suuri. Talous saneli paljon mitä päätöksiä tehtiin urheilupuolella.”

Jääkiekon SM-liiga Oy teki alkuvuodesta 2021 päätöksen, että Liiga-kausi

H o i j a k k a 21

Raksilan jäähallin käytävät täyttyvät jälleen yleisöstä. Näky on odotettu pitkän korona­kurimuksen jälkeen.

2020–21 pelataan loppuun tyhjille katsomoille. Sarjan puheenjohtaja Heikki Hiltunen kertoi MTV Urheilulle tammikuussa, että kauden vieminen läpi on paras ja ainoa vaihtoehto niin Liigan kuin seurojenkin näkö­­­vinkkelistä.

Päätöstä perusteltiin pääosin sillä, että yhteistyökumppanit pidetään tyytyväisinä pelaamalla.

Usko paremmasta huomisesta on vahva. Rokotekattavuus kohoaa koko ajan, ja viheliäinen virus saadaan päivä päivältä paremmin kuriin.

Päätössummeri soi, ja kotijoukkue luistelee kentän ympäri kiittäen yleisöä ahkerasta kannustamisesta. Kärpät raatelee vastustajansa 4–1-lukemin.

Joukkueet poistuvat hallin uumeniin ja yleisö suuntaa kohti hallin uloskäyntejä. Ihmisten askeltiheydet tikkaavat

22

Hoijakka

”

Kun viime kaudella tultiin siihen pisteeseen, ettei yleisöä saanut olla olla halleissa ollenkaan, tunnelma oli aika aavemainen.

HARRI AHO.

huomattavasti kovempaa kuin ennen ottelua – kaikilla on kiire autoille, etteivät juuttuisi ruuhkaan. Vain muutamia minuutteja ottelun päätöksestä ja hallin käytävät ammottavat tyhjyyttään kuten pandemian pahimpina aikoina. Tämä tyhjyys on kuitenkin vain väliaikaista.

Vain muutama päivä, ja sama ruljanssi toistuu. Valot sammuvat ja halli hiljenee.

Jääkiekko on palannut Raksilaan.

Teksti ja kuvat: Aki-Petteri Pulkkinen

KOLUMNI

Mihin menet, olympialiike?

K

Olympialippu symboloi kansojen yhtenäisyyttä.

ansainvälisen olympiakomitean päättävässä asemassa olevan henkilön on nyt helppo kuvitella olevansa juuri se keskivartalolihava, ylenpalttisesti punaista lihaa syövä valkoinen heteromies. Järjestön ja sen johtajien ahneudella ei näytä olevan rajoja. Kisoilla saa himoittua näkyvyyttä ja tähän muun muassa autoritaarinen Kiina panostaa isosti.

Nouseva uusi suurvalta. Maailman tehdas. Näillä sanoilla on kuvailtu nykyistä Kiinaa. Kiina on vihainen. Enää sitä ei nöyryytettäisi, ja se sanelisi enenevissä määrin maailmanjärjestystä.

Ennen tätä on informaatiovaikutettava ja muokattava ihmisten mielipiteitä.

Moraali ja etiikka loistivat poissaolollaan, kun Pekingin ja Sotshin kaupungit valittiin olympiaisänniksi.

Olympialiikkeen sanomaan kuuluu yhdenvertaisuus rehdillä kilvoittelulla, mutta sen johtoportaasta ei voi sanoa samaa. Jopa Norja sanoi ei tälle kaikelle leväperäisyydelle ja korruptiolle. ”Keillä sitten on varaa järjestää olympialaiset, jos ei meillä?”, Norjassa kyseltiin. Heillä kun sattuu olemaan pääomaa, kiitos Pohjanmeren öljyn.

”

Keillä sitten on varaa järjestää olympialaiset, jos ei meillä, Norjassa kyseltiin.

Toki myös muita omaan pussiin pelaavia urheilujärjestöjä on. Qatarin valinta jalkapallon MM-kisojen isännäksi oli FIFA:lta täysin järjenvastaista ja sai aikaan niin voimakkaan reaktion, että järjestön oli pakko ainakin näennäisesti puhdistaa ilmaa sikariportaassaan. Otsikoista on voitu lukea vierastyövoiman oikeuksien törkeistä rikkomuksista sekä kuolemantapauksista kisojen rakennustyömailla. Isot laivat kääntyvät hitaasti, eivätkä KOK tai FIFA ole poikkeuksia. Päinvastoin. Ne ovat räikeimmät esimerkit, mitä urheilumaailmasta on löydettävissä.

Olympialaisissa paljon puhutuksi epäkohdaksi on noussut kisapaikkojen olympialaisten jälkeinen käyttöaste.

Sotshin kisat ovat tuorein esimerkki siitä, miten joitain kisapaikkoja ei ole käytetty käytännössä lainkaan kisojen päätyttyä. Tokiossa 2021 asiaan kiinnitettiin kansainvälisen paineen alla huomiota, ja maailmalle on esitelty suunnitelmia kisapaikkojen muuntamiseksi kansalaisten käyttöön päättäjäisten jälkeen.

Seuraavat kisat Pekingin 2022 jälkeen ovat Pariisissa 2024 ja Milanossa 2026. Nähtäväksi jää, miten kisajärjestäjät onnistuvat hyödyntämään jatkossa hulppeita puitteita, joita rakennetaan urheilujuhlaa varten.

Lontoossa 2012 onnistuttiin kohtalaisen hyvin hyödyntämään jo olemassa olleita stadioneita ja muuta infrastruktuuria.

Lieneekö syy demokratiassa tai sen puutteessa, mutta Kiina ja Venäjä eivät ole liikaa asialla päätänsä vaivanneet.

Teksti: Antti Manninen Kuva: Pixabay

H o i j a k k a 23

Oma elämäntehtävä löytyi synkimmän ajan keskeltä Henkinen tie aukesi syövän koetellessa koko perhettä. Nyt Maikku JokelaRäsänen auttaa muita ihmisiä elämän eri tilanteissa, myös niissä vaikeimmissa.

R

intamamiestalon takaterassin oven yllä lukee koukeroisin kirjaimin Hoitohuone Haniel. Oven takaa sisään kutsuu lempeä ääni, ja hymyilevät kasvot toivottavat tervetulleeksi lämminhenkiseen huoneeseen.

Maikku Jokela-Räsänen pyörittää miehensä kanssa Rovaniemen Korvanrannassa hoitohuonetta,

24

Hoijakka

jossa tehdään monenlaista henkistä hoitotyötä. Meedion työtä hän kuvailee ykköseksi. ”Olemme tehneet todella paljon kaikenlaista. Olen nykyään kuitenkin yrittänyt olla tekemättä liikaa itse, jotta voin antaa ihmisille kaikkeni sata lasissa”, Jokela-Räsänen toteaa hymyillen.

Huoneessa on useampi hoitotuoli ja taustalla soi lempeä musiikki. Seinillä on erilaisia julisteita chakroista,

pöydillä buddhapatsaita ja takanreunusta koristaa ikoni.

Hoitohuonetta esitellessä Jokela-Räsäsen katse kirkastuu, ja hän kertookin oman hoitohuoneen olleen pitkäaikainen haave, jonka hän tässä talossa pystyi onneksensa toteuttamaan.

Lapsuutensa Jokela-Räsänen vietti Sallassa. Vaikka uskonto ei ollut hänen lapsuudessaan erityisen vah-

Oma hoitohuone oli Jokela-Räsäsen pitkäaikainen haave.

Nyt sellainen löytyy hänen kotinsa yhteydestä.

”

Yksi tärkeimmistä asioista elämässä on antaa ympärillä oleville ihmisille hyvää.

vasti läsnä, koki hän jo silloin jonkin näkymättömän läsnäolon. ”Muistan sellaisen tilanteen pienenä, kun istuin kannon nokassa kotini takana ja mietin, että tuossa on joku lähellä. Ymmärsin jotenkin jo silloin, että ei me täällä yksin olla.”

Mieheensä Jokela-Räsäsnen tutustui ollessaan 29-vuotias. He menivät pian naimisiin ja saivat vuosien kuluessa kaksi poikaa.

Käänteentekevä asia hänen elämässään oli se, kun hän 90-luvulla sairastui rintasyöpään. Nuorempi lapsista oli vasta alle kouluikäinen, ja oman elämän rajallisuus iski yhtäkkiä nuorta naista kasvoille. ”Pahinta oli, että lapset olivat niin pieniä. Ajatus siitä, mihin minä joudun ja mitä lapsille käy.”

Ensimmäisestä syövästä toivuttuaan, selvisi pian, että syöpä oli uusiutunut ja edessä oli jälleen raskas hoitojakso ja paljon raastavia kysymyksiä. ”Luin naistenlehteä, jossa tuttava kertoi lähteneensä henkiselle tielle.

Lehden kautta otin yhteyttä häneen, ja hän ohjasi minut Rovaniemen Henkisen Kehityksen yhdistyksen äärelle.”

Ensimmäisen sädehoitonsa aikana hän luki sata henkistä kirjaa löytääkseen oman juttunsa. Jokela-Räsänen kertoo, kuinka jälleensyntyminen nousi hänelle tärkeäksi teemaksi. ”Ymmärsin, että eihän me olla täällä vain yhtä kertaa.”

Hän kertoo, kuinka sairastuminen oli hänelle radikaali herätys henkisyyteen. ”Vuosia tervehtymisen jälkeen henkimaailmasta tuli viesti, että anteeksi kun jouduimme sinua niin kovasti herättelemään.”

Jokela-Räsänen kertoo, kuinka ennen syntymäänsä jokainen tekee sielunsopimuksen, jossa hän sai tehtäväkseen toimia meediona ja muulla tavalla auttaa ihmisiä.

Jokela-Räsäsen sairastaessa hänen miehensä tutustui myös henkisen kehityksen kirjoihin, ja nykyään pariskunta pyörittääkin hoitohuonetta yhdessä. ”Olen niin paljon tavannut sellaisia perheitä, joissa toinen lähtee henkiselle tielle ja on tullut eroja, kun toinen on ajatellut, että tuohan on ihan pimahtanut”, Jokela-Räsänen toteaa naurahtaen.

Vaikka perheessä molemmat vanhemmat ovat vahvasti henkisellä tiellä, ei hän puolisoineen tuonut asiaa lasten tietoisuuteen. ”Olen tosi tarkka siitä, että ihan niin kuin uskontoa ei saa tuputtaa lapselle niin ei myöskään tätä henkisyyttä.” Hän kertoo lastensa ottaneen asioita itse esiin vanhemmalla iällä, ja henkisistä asioista on aikuisiällä pystytty keskustelemaan avoimesti.

Vuoden alussa 70 vuotta täyttävällä Jokela-Räsäsellä ei vielä ikä paina, vaikka työtahti onkin rauhoittunut esimerkiksi kymmenen vuoden takaiseen verrattuna. ”Tiedän meedioita, jotka toimivat vielä yli 80-vuotiainakin. Tiedän jopa tanssimeedioita, jotka tanssivat ja laulavat aivan kuin nuoret ihmiset.

Henkimaailma on siitä ihmeellinen”, hän kertoo nauraen.

ja nauramaan joka päivä.”

Hoitohuoneella käy viikoittain syöpäpotilaita, joita Jokela-Räsänen myös muistuttaa positiivisuuden merkityksestä. ”Hirveän paljon voi itse vaikuttaa paranemiseen, kun ei koko ajan ryve siinä pelossa, vaan ottaa pahimmatkin asiat vastaan nauramalla”.

Jokela-Räsänen kiteyttääkin ajatusmaailmansa kauniisti. ”Niin pienillä asioilla voi saada hyvää aikaan. Yksi tärkeimmistä asioista elämässä on antaa ympärillä oleville ihmisille hyvää.”

Maikku Jokela-Räsänen • Syntynyt 1952 tammikuussa.

• Vietti lapsuutensa Sallassa.

• Työskenteli vuosia Helsingin Sanomissa ja Lapin Kansassa arkistonhoitajana.

• Omistaa miehensä kanssa hoitohuone Hanielin, jossa tehdään monenlaista henkistä hoitotyötä.

• Työskentelee nykyään meediona, ohjaajana ja auttajana.

Iloinen ja nauravainen Jokela-Räsänen korostaakin hymyn ja naurun voimaa. ”Sen jälkeen, kun sairastuin, meillä perheessä oli hymykampanja eli muistutimme toisiamme hymyilemään

Teksti ja kuva Noora Ruuska

PAKINA

Kuvitus: Marko Männistö

Onko pahoinvointi pahasta?

K

oronapandemia ei sitä aloittanut, mutta ei se kyllä varsinaisesti auttanutkaan. Korkeakouluopiskelijoiden pahoinvointi on lisääntynyt, ja mielenterveyspalveluihin jonotetaan välillä kuukausia.

THL:n tutkimuksen mukaan 70 prosenttia opiskelijoista kokee opintojen vaikeutuneen pandemian myötä. Sehän tarkoittaa, että 30 prosentilla ei välttämättä ole opiskelujen kanssa mitään ongelmia! Jos vain kolmasosa opiskelijoista valmistuu, hyötyvät työnantajat: ei tarvitse valita työnhakijoista parasta, vaan se, joka on selviytynyt opiskeluista työelämään asti.

Viikonloppu pyörähtää helposti itsenäisen opiskelun merkeissä, ja lomiakin kutsutaan itsenäisen opiskelun viikoiksi. On ihanaa, kun opiskelu täyttää lähes koko kalenterin! Opiskelija-asunto selviää kyllä muutaman viikon siivoamatta, ja kavereidenkin on vain ymmärrettävä, että intohimojen toteuttaminen vaatii aikaa ja uhrauksia

26

Hoijakka

muusta elämästä. Opiskelun on oltava intohimo korkeakouluopiskelijalle, sillä aikaa ei todellakaan jää muulle. Paitsi ehkä niille yksille opiskelijabileille, joissa voi juoda pahan olon pois. Ja jos opinnot eivät luista, voi esimerkiksi Oulun ammattikorkeakoulussa saada opintopsykologin ohjausta. Kannattaa käyttää opiskelijalle varatut viisi kertaa viisaasti, eikä tuhlata niitä liian aikaisin.

Opiskelu ei ehkä tuota tilille yhtä montaa kolikkoa kuin esimerkiksi työttömyys, mutta ei rahasta kannata huolehtia. Väitetään, että ihminen voi selviytyä syömättä jopa viikkoja, kunhan muistaa juoda vettä. Yksi makaroniannos muutaman viikon välein maksaa alle euron kuussa. Ja hyvällä tuurilla vesilasku kuuluu vuokraan! Vai tarvitseeko lopulta edes asuntoa? Ihan hyvin voi hankkia 24/7-kulkupassin koululle ja nukkua käytävällä läppärin näppäimistöä tyynynä käyttäen, keskeneräinen koulutehtävä näytöllä yövalona. Jatkuva stressi pitää vireystilaa hyvin yllä ja korvaa näin erinomaisesti aamukahvin.

Puhuttaessa korkeakouluopiskelijoiden hyvinvoinnista on otettava huomioon, kuinka suomalaiset rakastavat jonottamista ja ovat valmiita jonottamaan hyvien tarjousten tai ilmaisten ämpäreiden takia. Ei siis haittaa, että mielenterveyspalveluihin joutuu jonottamaan kuukausia. Sitä paitsi mielenterveyspalveluihin jonottamisen voi hoitaa sängyn pohjalta. Kuinka helppoa se onkaan verrattuna tuntien seisomiseen pakkasessa ämpärijonossa!

Mikä olisikaan mukavampi tapa viettää pimeät syyskuukaudet kuin pääsemättä sängystä ylös toivoen parempaa?

Teksti: Taru Kyllönen

Onko käytetyn auton myyjä moraaliton ympäristörikollinen?

Käytetty auto aiheuttaa myyjälle tuskaa. Se kylvää myös tuhoa ympäristöönsä.

Kaupoilla kaikki voivat kuitenkin tuntea itsensä voittajiksi eivätkä huijatuiksi.

V

iininpunainen ranskalainen Renault Clio seisoo tienvarressa. Se merkkailee reviiriään tiputtamalla vaihteisto­ öljyä satunnaisesti asfaltille. Korjaus­ sarja vuotoon odottaa vaihtajaansa hanskalokerossa. Syyskuinen Suomen ilmasto ei kuitenkaan houkuttele auton alle asennustöihin.

Clio rekisteröitiin Suomeen 19.10.2001. Ensimmäiset pommit oli jo pudotettu Afganistaniin WTC-iskujen jälkijunassa. Tästä on jo melkein kaksikymmentä vuotta. Aika on jättänyt

jälkensä ihmisten lisäksi Renaultiin.

Kuskin penkki on kulunut puhki sivusta. Ratti on kierossa. Lommot ja naarmut koristavat lähes jokaista peltipintaa. Musta muovi on muuttanut värinsä harmahtavaksi auringon voimasta. Etupuskuri on ommeltu kasaan nippusiteillä. Näyttää niin kuin autolla olisi tikkejä ihossaan.

Tuulilasin naarmut herättävät ihmetystä, puukollako joku on jäitä skrapannut? 255 000 kilometriä mittarissa tarkoittaa, että piskuisella 1.1-litran moottorilla olisi ajettu reilut kuusi kertaa maapallon ympäri.

”Hirveä paska”, voisi joku tokaista. Mutta se ei olisi koko totuus.”

Vuonna 2000 lähes samanlainen Clio voitti Tekniikan Maailman kuuden pikkuauton vertailun. Samana vuotena Clio sai neljä tähteä viidestä Euro NCAP-törmäystestissä. Tulos oli tuolloin luokkansa paras.

Tätä kyseistä toisen korimallin Clioa myytiin maailmalla reilut viisi ja puoli miljoonaa. Myös Suomessa se oli suosittu ranskalainen. Trafin tilastojen mukaan pelkästään näitä vuoden 2001 Clioja on yhä 751 kappaletta liikenteessä.

H o i j a k k a 27

Renault on edelleen hyvä ajettava, mistä se sai kehuja autotoimittajilta ollessaan uusi. Ajotuntuma tässä yksilössä on jäykempi, koska jouset on lyhennetty kulmahiomakoneella. Tämä luo ulospäin näkyvää sporttisempaa mataluutta.

Myös verta ja hikeä on vuodatettu ranskalaisen ylläpitämiseen. On vaihdeltu öljyjä, tehty moottoriremonttia ja vaihdettu osaa jokaisen nurkkaan.

Jakopää on huollettu vähäiset 10 000 kilometriä sitten, se maksaisi korjaamossa Autojerry-sivuston mukaan reilut 400 euroa.

”

Ei niin hirveä paska ollenkaan.

Melkein kaikki toimii.

Ei niin hirveä paska ollenkaan.

Melkein kaikki toimii, eikä litraisen moottorin pyöristetyt 74 hevosvoimaa jätä jalkoihin moottoritielläkään kevyen korin ansiosta. Suuresta ajamisen ilosta voi nauttia manuaalivaihteilla ja kytkinpolkimella, eikä mikään ummehtunut robotti vaihda vaihteita.

Etulokasuojat ovat muovia, joten niiden ruostumisesta ei tarvitse koskaan huolehtia. Kylkiin on myös luultavammin joku maahantuojan työläinen markkinointihumalassa liimannut vauhtiviivatarrat, joissa lukee selkeästi auton malli ja merkki. Renault oli myynnissä aiemminkin.

Epätoivon hetkillä kuskin jalkatilassa sähköjä tutkittaessa löytyi kumimaton alta pudonnut valojen sähkörele, joka vastaa koko ajovalojen toiminnasta. Kyse ei siis ollut legendasta, jonka mukaan ranskalais-

28

Hoijakka

ten autojen sähköt ovat surkeita, vaan edellisen korjaajan virheestä.

Ilmoitus Nettiauto- sekä Tori.fisivustolla kertoo autosta hyvät puolet, ja niin kuin huonossa parisuhteessa tai huumekaupassa, jäävät ei niin hyvät puolet toisen osapuolen selvitettäväksi.

Eihän se valehtelua ole.

Tai ainakin myyjä itselleen näin vakuuttaa oman egonsa kasassa pitämisiksi. Olennaisista vioista on kuitenkin ilmoitettava, muuten löytää itsensä käräjiltä.

Elokapinan tukkiessa katuja Helsingissä heräävät mieleen myös ympäristökysymykset. Tuhoutuuko ihmiskunta, jos helppoheikit saavat kaupitella fossiilisia dinosaurusmehuja saasteiksi muuttavia malmikasojaan loputtomiin?

Verrattaessa kaupiteltavan vuoden 2001 Clion päästöjä upouuteen vuoden 2021 Clioon kaksi desiä pienemmällä 0.9 litraisella bensiinimoottorilla päästöerot eivät kuitenkaan vaikuta maallikon silmiin isoilta. 2001 Clio päästää hiilidioksidia ETY-standardin mukaan 139 grammaa kilometrillä. Uusi Clio NEDC BT-standardin mukaan keskiarvoltaan 114 grammaa kilometrillä.

Maallikon silmään uuden Renaultin 25 grammaa pienemmät päästöt eivät vaikuta niin edistyksellisiltä.

Onko uuden polttomoottori­ auton ostaminen sittenkään ympäristöteko?

Kysymyksiin vastaa Jouni Räisänen, Helsingin yliopiston lehtori Ilmakehätieteiden keskuksesta. Räisäsen tutkimus liittyy ensisijaisesti ilmastonmuutokseen. Hän painottaa, ettei ole ajoneuvotekniikan asiantuntija. ”Valitettavasti en tunne kunnolla mittausstandardien eroja. 25 grammaa kilometrillä eli noin 18 prosentin pudotus päästöissä on melko pieni.

Suomessa hiilidioksidipäästöt ovat vuodessa noin kahdeksan tonnia asukasta

”

Jos ajon tarvetta on niin sanotusti vähän, ei varmaankaan kannata hankkia uutta.

ILMASTOTUTKIJA JOUNI RÄISÄNEN

kohti. Henkilöllä, joka ajaa autoa 32 000 kilometriä vuodessa, tämä 25 grammaa vähemmän kilometrillä tarkoittaa kymmenen prosentin eli 800 kilon päästövähennystä. Asian merkitystä voi siis kukin puntaroida oman ajomääränsä ja kukkaronsa kestävyyden mukaan”, Räisänen kertoo. Uuden auton tuottaessa 25 grammaa vähemmän päästöjä kilometrillä, valmistamisesta

Akku on uusi ja sillä voi herättää henkiin vanhempia lajikumppaneita.

tuotetut päästöt on kompensoitu vasta 205 000–240 000 ajokilometrin jälkeen, Räisänen ilmaisee. ”Jos ajon tarvetta on niin sanotusti vähän, ei varmaankaan kannata hankkia uutta, ennen kuin vuonna 2001 hankittu auto muuten tulee käyttöikänsä päähän”, Räisänen toteaa.

Vanhan polttomoottoriauton voi myös muuntaa biokaasukäyttöiseksi. ”Jos Kaasuautoilijat ry:n sivuillaan kertoma 85 prosentin päästövähennys pitää paikkaansa, niin remontti kannattaa ainakin kasvihuonekaasuja ajatellen”, Räisänen sanoo.

Räisänen kertoo, että sähköautojen valmistuspäästöt ovat hiukan polttomoottoriautoa suuremmat. Kuitenkin jo nykyisellään sähköauton elinkaaripäästöt ovat pienemmät: Tekniikan Maailman uutisen mukaan päästövähennys on Euroopassa 66–69 prosenttia. Räisänen huomauttaa, että mikäli fossiilittomasti tuotetun sähkön osuutta kasvatetaan tulevaisuudessa, ero polttomoottoriauton ja sähköauton elinkaa-

D4F-moottorin ylläpitoon on käytetty aikaa, ei niinkään rahaa, koska remontit on kustannettu myyjän verellä ja hiellä. Venttiilinvälysten säädön ansiosta päästöt ja tehot ovat kuin uudessa autossa.

ripäästöjen välillä kasvaa edelleen. ”Sähköauto on kasvihuonekaasupäästöjen kannalta hyvä ratkaisu”, lisää Räisänen.

Entä kaupiteltava vuoden 2001 Clio, voiko tätä ajaa enää hyvällä omatunnolla? ”En innostu moralisoimaan, sillä yleensä ihmiset tekevät ratkaisunsa sen

Nippusiteet korjaavat jokaisen vaivan. Lisäksi ne tuovat karismaa ulkokuoreen.

H o i j a k k a 29

20-vuotias Clio on yllättävän modernin näköinen ikäisekseen.

”

En innostu moralisoimaan, sillä yleensä ihmiset tekevät ratkaisunsa sen mukaan, mikä on omassa tilanteessa tarkoituksenmukaista.

Ajokilometrien määrä joka tapauksessa ratkaisee, kuinka isosta asiasta on kyse.

ILMASTOTUTKIJA JOUNI RÄISÄNEN

30

Hoijakka

Toisinaan ostotilanne turhauttaa kokenuttakin kauppiasta.

” mukaan, mikä on omassa tilanteessa tarkoituksenmukaista. Ajokilometrien määrä joka tapauksessa ratkaisee, kuinka isosta asiasta on kyse”, Räisänen lopettaa.

Nyt kyselyä alkoi saapua sähköpostin, puheluiden ja tekstiviestien välityksellä. Yksi tarjoaa 400 euroa.

Perjantai-iltana ostajaehdokas saapuu punaisella Nissan Micralla. Sataa vettä ja on pimeää, vanhojen sanontojen mukaan siis paras mahdollinen sää myydä käytetty auto, kun märkä maalipinta näyttää hienolta ja kukaan ei näe mitään. Hän on luvannut 800 euroa käteisenä.

Kyseisessä Cliossa on ikävä ominaisuus, kun avaimet ovat sisällä, vetää auto itsestään ovet lukkoon satunnaisesti. Ostaja käynnistää auton ja paukauttaa oven kiinni. Huomautan asiasta ja avaan ovea hiukan. Huomautus ei kuitenkaan mene perille, ja availen kiinnitettyä ovea ystävällisesti noin viisi kertaa, kun mahdollinen asiakas hyörii vuorotellen auton sisällä ja ulkona.

Sataa vettä ja on pimeää, vanhojen sanontojen mukaan siis paras mahdollinen sää myydä käytetty auto, kun märkä maalipinta näyttää hienolta ja kukaan ei näe mitään.

Ostaja harmittelee tuulilasin kuntoa muuten hyväkuntoisessa autossa ja kaasuttaa tiehensä.

Seuraava ostaja soittaa lauantaiaamupäivänä, myyjä nousee erittäin epäedustavassa juhlienjälkeisessä tilassa ylös sängystään. ”Viisi minuuttia niin olen siinä”, ostaja sanoo.

Renault käynnistyy vaivatta ja sen moottori käy nätisti. Moottoritilan estetiikkaa haittaa ainoastaan sinne kellastuneiden ajovaloumpioiden kiillotuksesta levinnyt tahna, näyttää niin kuin vatsataudista kärsinyt lokki olisi mennyt sinne kuolemaan. Aikaa kuluu huomattavasti enemmän kuin viisi minuuttia. Ostajan puhelin tuuttaa varattua. Ketään ei näy. Uusintasoitto, edelleen varattua. ”Voi helvetti.”

Vihainen tekstiviesti lähtee ostajalle.

Sunnuntaina taas kyselijä. Ostaja luulee, että autossa on ketjukäyttöinen jakopää, tämä on yleensä huomattavasti kestävämpi ratkaisu. Korjaan että kyseessä on kuminen hihna, joka on vasta vaihdettu.

Asiakasta ei saa huijata, vaikka kuluttajan­suojalaki onkin yksityisten välisessä kaupassa vähäisempi. Jonkinlainen moraali on oltava.

Lopulta lukuisten renkaanpotkijoiden jälkeen saapui se kuuluisa ”tosiostaja”. Etelästä bussilla paikalle tultiin ilman paluulippua. Lyhyen rehellisen keskustelun jälkeen 850 euroa vaihtoi omistajaansa kauneina 50 euron seteleinä.

Clio pääsi uuteen kwotiin toisen samanlaisen lajikumppanin seuraan, ja helpottunut myyjä pääsi kiinalaiseen ravintolaan juhlistamaan onnistunutta kauppaa.

Teksti ja kuvat: Ville Manninen

H o i j a k k a 31

Anna Perämäki

• Syntynyt 22.06.1995 Oulunsalossa.

• Opiskeli sosionomiksi Ylivieskassa.

• Töissä Kelalla vuodesta 2017.

Anna Perämäki on työskennellyt Kansaneläkelaitoksella jo vuosia, vaikka tarkoitwus oli päästä kesätöihin.

Kelan työntekijä kohtaa ennakkoluuloja Ulkona sataa lumen ja jään sekoitusta, kun Anna Perämäki, 26, ottaa hörpyn kahvistaan. Hän työskentelee Kansaneläkelaitoksella eli tutummin Kelalla ratkaisuasiantuntijana ja tekee yleisen asumistuen päätöksiä eli poimii hakemuksia, käsittelee ne, vastaa viesteihin ja on tarvittaessa yhteydessä asiakkaisiin puhelimitse.

N

uorempana Perämäki oli sitä mieltä, ettei hänestä tulisi ikinä sosiaalityöntekijää. Lukiossa mieli kuitenkin muuttui, ja hän päätti hakea opiskelemaan sosionomiksi ammattikorkeakouluun. ”Ammattikorkeassa käveltiin koulukavereiden kanssa Kelan ohi ja sanoin, etten kyllä ikinä mene Kelalle töihin.”

32

Hoijakka

Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 2017 Perämäki haki kesätöihin Kelan asiakaspalveluun.

Sieltä paikkaa ei auennut, mutta hieman myöhemmin hänelle soitettiin, että ratkaisuasiantuntijan paikka olisi tarjolla. ”Päädyin sinne kesätöihin, ja yhtäkkiä olenkin ollut siellä kesätöissä vuodesta 2017.”

Perämäen mukaan työ on haastavaa, muutoksia tapahtuu alati ja tilanteet elävät. On paljon uutta opittavaa, vaihtuvuutta ja etenemismahdollisuuksia. Hän ei kuitenkaan usko, että Kelalla työskentely olisi jonkun haave­ ammatti. ”Veikkaan, että se johtuu siitä, ettei suurin osa edes tiedä, mitä se työ on.”

Eniten motivaatiota ruokkivat ne tapaukset, joissa asiakkaan raha-asiat saa laitettua kunnolla kuntoon. Varsinkin jos kyseessä on vähän mittavampi vyyhti. ”Oli tilanne, jossa perhe oli jäämässä asunnottomaksi, ja se juttu saatiin hoidettua.

Siitä jäi tosi hyvä olo. Se oli melkoinen soppa, jossa meni päiviä hoitaa. Kun asiakkaasta kuuli puhelimessa, kuinka hyvä mieli hänellä oli, niin siitä tuli itsellekin tosi hyvä mieli.”

Kelasta puhuttaessa on keskustelussa usein negatiivinen sävy. Jatkuvasti heitetään vitsiä ja joskus kuulee jopa suoranaista kiroamista. Voisi siis miltei puhua Kela-vihasta.

Anna Perämäki uskoo sen johtuvan rahasta. ”Raha merkkaa paljon, ja me kaikki tarvitsemme sitä. Yleensä suurin stressinaihe on, onko rahaa, millä elää. Tietysti myös se, että aika vähällä pitäisi pärjätä, jos etuuksilla eletään.”

Perämäki kertoo, että on myös ihmisiä, jotka arvostavat Kelan tekemää työtä ja että hyvääkin palautetta tulee paljon. Välillä on kuitenkin raskasta palvella ihmisiä, kun tietää, että monelle Kelan kanssa asiointi on epämieluisaa.

Ennakkoluuloiltakaan ei Kelan työntekijänä ole voinut välttyä. Perämäki kertoo usein kuulleensa ihmettelyä: ”Sielläkö on noin mukavia työntekijöitä?” Tämän tästä myös uudet tuttavuudet saattavat alkaa vaahtoamaan omista ongelmistaan Kelan kanssa, eikä Perämäki voi muuta kuin harmitella. ”Olen myös kuullut, että ’aa, teet sitä helppoa työtä’. Vähän mietityttää, että mistä tuo oletus tulee, kun ei se ole helppoa.”

Perämäki on sitä mieltä, että Kelasta saa kyllä vitsailla, ja hän kertoo itsekin joskus naureskelevansa meemeille, joita tulee vastaan internetissä. Onhan hän itsekin ollut Kelan asiakkaana, joten tukien hakeminen ja niiden odotteleminen on tuttua.

”

Raha merkkaa paljon, ja me kaikki tarvitsemme sitä.

Asumistukipäätösten tekeminen ei ole aina helppoa. Ohjeet ja määräykset on annettu ennalta ja niitä tulee noudattaa, vaikka joskus haluaisikin tehdä toisin. Perämäki kertoo, että häntä surettavat erityisesti kiireiset lapsiperheet, jotka ovat ulosotossa. Asumistuessa huomioidaan bruttomääräiset tulot eli kun ulosotto otetaan palkasta, todellisuudessa rahaa jää käteen paljon vähemmän. ”Jos asiakas on vieläpä puhunut siitä, kuinka tiukkaa on ja ettei pärjää, niin tulee semmoinen olo, ettei haluaisi antaa kieltävää päätöstä.

Tekisi mieli myöntää se tuki, mutta kun ei voi.”

Anna Perämäki on tällä hetkellä tyytyväinen työtilanteeseensa. Hän aikoo jatkaa työskentelyä Kelan leivissä ja suunnittelee haalivansa lisää etuuksia työtehtävikseen. ”Esimiesasemasta en haaveile tällä hetkellä, tuntuu liian työläältä. Mutta jotenkin haluan edetä.” ”Joskus ehkä kiinnostaisi opiskella lisää tai jopa vaihtaa alaa. Päivä kerrallaan”, hän sanoo ja hörppää loput kahvistaan.

Teksti ja kuva: Liisa Vuori

H o i j a k k a 33

Oulun lähi­luonto hurmaa matkailijat Kävelymatkan päässä keskikaupungin sykkeestä voi kokea maaseutumaisen rauhan ja Oulujoen kauneuden. Kattava kevyenliikenteen verkosto mahdollistaa vaivattoman liikkumisen useisiin luontokohteisiin ilman autoa.

34

Hoijakka

Teksti ja kuvat: Marko Männistö

H o i j a k k a 35

L

aiska molskahdus. Hiljaiset miehet seisovat rivissä katsellen pyörteistä mustana virtaavaa vettä.

Vesipeilin yli kaareutuva kevyenliikenteen silta on tyhjä. Sen takana näkyy sellutehtaan suuri synkkä siluetti, jonka eriväriset valot leikkaavat syksyn hämärtyvää harmautta. Piipuista kohoavat savupatsaat sekoittuvat alhaalla roikkuviin pilviin. Näkymä voisi olla jostain uudesta nordic noir -televisiosarjasta. Jäntevä molskahdus.

“Tuo oli ainakin kahdeksankiloinen”, virkkoo yksi miehistä ja korjaa tietävästi myssynsä asentoa. Vilkkaan pyörätien varrelle pysähtyneet ulkoilijat nauttivat Hartaanselän rauhoittavasta näkymästä ja sitä elävöittävistä lohista, jotka rikkovat veden pinnan komeilla loikillaan.

Eipä uskoisi, että olemme Suomen viiden­neksi suurimman kaupungin ruutukaava-alueen reunalla. Paikka on kalastajien keskuudessa varsin suosittu.

Kymmenen minuutin kävelymatkan päässä Oulun keskusta-alueen pohjoisreunalla sijaitsevilla Hupisaarilla on kalastaminen puolestaan kielletty.

Luonnonkauniiden Hupisaarten lähes kahden kilometrin mittaisessa kaupunkipuroverkostossa kutevat taimenet kiinnostavat kaupunkilaisia.

Alueella liikkuu myös ei-toivottu laji, minkit, joiden loukkupyynti on jälleen käynnissä. Minkkikanta on Hupisaarilla suuri, ja se on vaaraksi niin taimenenpoikasille kuin linnuillekin. Myös saukoista ja kärpistä on vuosien varrella tehty useita havaintoja.

Oulun matkailuneuvonnan Jenni Ronkainen ja Tarja Ikola kertovat kiinnostuksen lähiluontoa kohtaan nousseen erityisesti korona-aikana, sillä kotiseudun luontokohteet ovat terveysturvallinen valinta lomailuun ja vapaa-ajanviettoon. Ronkaisen mukaan kuitenkin kansainväliset matkailijat tutkivat seutua ennakkoluulottomammin ja tutustuvat sellaisiin helmiin, jotka paikallisilta jäävät helposti huomioimatta. Ikola jatkaa, että vaihto-oppilaat kysyvätkin usein heti saavuttuaan, missä

36

Hoijakka

Hartaanselällä Merijalinrannan kohdalla otettiin käyttöön vuorotteluperiaate veneestä ja rannalta kalastavien kesken. Tämän toivotaan vähentävän kalastajien suuresta määrästä syntyvää ruuhkaa.

luontokohteet sijaitsevat, ja minne voisi mennä patikoimaan.

“Oulussa käy kesäisin paljon norjalaisia, mutta keskieurooppalaiset liikkuvat monipuolisemmin”, Ronkainen kertoo.

“Kansainväliset asiakkaat viihtyvät yleensä kaupungin läheisyydessä: Nallikari, Hupisaaret, Pikisaari, Oulujoen suisto. Pääsääntöisesti heillä on aikaa vain päivästä kahteen ja usein he yllättyvät, kun tekemistä olisikin viikoksi.”

Hupisaarilla vanhoista ajoista muistuttavat valkoiset puusillat risteilevät yli purojen, joita reunustavat muun muassa taponlehti, kurjenpolvi, vuorenkilpi ja jaloangervot. Komeat

ruusuistutukset ja vanha kahvilarakennus henkivät brittinostalgiaa televisiosarja Emmerdalen tyyliin. Alkanut ruska on saanut perheet viettämään aurinkoista päivää komeiden tammipuiden keskellä, ja kalastajien vieheiltä välttyneet eväkkäät nousevat pontevasti kalaportaita pitkin padon ohitse.

Luonto on todellakin läsnä.

Vajaan kahden kilometrin päässä olevalta Värtönrannalta avautuvasta jokimaisemasta voi nauttia vaikkapa Koivurannan saunalautasta käsin.

Oulujoen pohjoisrannalla näkyy noin satavuotiaita puutaloja perinteisine pihapiireineen ja pienine laitureineen.

Nokkalan venevalkama henkii saaristolaistunnelmaa.

Alhaalla: Oulujoen kirkon torni katkaisee laakean peltomaiseman muodostaen hyvän maamerkin.

Välillä puutalo vaihtuu hulppeaan omakotitaloon tai pieneen mökkiin. Veneitä kulkee ohitse tasaiseen tahtiin, moottorilla ja ilman.

Tilauksesta toimiva Oulu Lines Oy:n jokilaiva M/S Angelina operoi Värtöstä aina Madekosken sillalle saakka, mikäli vedenkorkeus sallii. Muita tapoja tutustua kauniisiin maisemiin ovat Värtössä sijaitsevat Koivurannan joki-iglut, SUP-laudat, kajakit ja fatbiket.

Maalaisidyllin rikkoo ainoastaan Erkkolansilta. Pyörätie jatkuu vilkkaasti liikennöidyn sillan alitse kohti pientaloaluetta, jonka jälkeen reitti palaa veden äärelle.

Ulkoilijoita tulee vastaan niin polkupyörällä kuin jalkaisinkin kiireettömimpien jäädessä katselemaan maisemia ja ottamaan kuvia.

H o i j a k k a 37

Suomen Kotiseutuliitto valitsi purojen halkomat vehreät Hupisaaret vuoden kaupunginosaksi 2005.

Alhaalla: Oulujoen vesipeili on kauneimmillaan syksyisin.

Värtön asukkaat kokoontuvat usein uimarannan penkeille vaihtamaan kuulumisia.

Kartan kohteet

1. Hartaanselkä 2. Hupisaaret 3. Kalaportaat 4. Rautasilta 5. Moottoritien silta 6. Koivurannan saunalautta ja iglut 7. Värtön uimaranta 8. Kastellinrannan venevalkama 9. Oulunsuun uimaranta

38

Hoijakka

10. Poikkimaantiensilta 11. Oulujoen kirkko ja pappila 12. Myllyojan uimaranta 13. Erkkolansilta 14. Parkkisenkankaan uimaranta 15. Laanilanrannan venesatama 16. Nokkalan venevalkama 17. Tuiran uimaranta ja sauna 18. Patosilta 19. Merikosken sillat ja alakanava

Keskustaan kertyy matkaa hieman yli kolme kilometriä, joten harva matkailija löytää tänne asti ilman polkupyöriä.

“Tällä hetkellä keskustassa ei ole pyörävuokraamoa, mikä on ollut kiel­tämättä ongelmallista”, Tarja Ikola toteaa.

“Sähköskuutit ovat paikanneet asiaa hieman, mutta liikkumisvälineenä ne eivät sovi kaikille. Ensi kesäksi saattaa olla tiedossa kaupunkipyöräjärjestelmä, joka muuttaa tilannetta. Lisäksi keskustan lähialueella toimii kesäisin pyörätaksi. Sillä pääsee helposti liikkumaan ja näkemään vaikkapa jokisuistoa. Se on erikoinen tapa kierrellä, monille jopa elämys.”

Rannassa kulkeva pyörätie nousee Poikkimaantiensillalle. Pohjoisrannalla, ruskan värjäämien puiden takana, kohoaa vuonna 1908 valmistuneen Oulujoen kirkon terävä torni.

Keskellä havumetsikköä sijaitseva Pohjois-Suomen ainoa puujugend– kirkko on osa Oulujoen pyhiinvaellusreittiä, jonka varrella on paitsi kauniita kirkkoja, myös upeita jokivarsi-, järvi- ja vaaramaisemia. Reitti päättyy Oulujär-

”

Tällä hetkellä keskustassa ei ole pyörävuokraamoa, mikä on ollut kieltämättä ongelmallista.

ven rannalle, jonne kertyy patikoimalla matkaa 113 kilometriä. Kaikki oleellinen tieto reitteineen on Oulun seurakuntien verkkosivuilla.

Matkailuneuvojat Ronkainen ja Ikola kertovat, että Oulun lähiluontokartat näyttävät suosituimmat ulkoilureitit ja -kohteet. Maksuttomasta, puhelimeen ladattavasta Citynomadi-sovelluksesta löytyy monipuolisesti teemoitettuja kaupunkireittejä. Oulun digitaalinen opaskartta näyttää puolestaan muun muassa nuotiopaikat, joita on runsaasti keskustankin alueella.

Lähiluontokohteiden kartat saavat rinnalleen vielä laajemman ulkoilukartan, jossa on suosituimpien luontokohteiden ja patikointireittien lisäksi esimerkiksi hiihtoladut, pyöräilyreitit ja seutureitit.

“Lähiluonnolla on merkittävyyttä ja näiden avulla sitä pidetään esillä”, Ikola sanoo. “Kulttuuripääkaupunkihanke yhdistää luonnon kulttuuriperintöön ja taiteeseen. Tuodaan suomalainen luonto lähelle.”

Oulujoen kirkolta Myllyojan suuntaan kulkiessa kohdalle sattuvat pienet uimarannat ovat kuin mummolan kulttuurimaisemissa konsanaan.

Neulasten peittämän hiekkatien varrella kasvaa puolukoita, ja aurinko heijastuu hämähäkinseiteistä. On täysin hiljaista, vaikka seudulla on runsaasti taloja.

Tovin kuluttua on siirryttävä hetkeksi vilkkaamman tien varrelle. Näyttävillä puisilla kaiteilla reunustettu tie ylittää rehevän puron, jonka varrella retkottaa vanha puuliiteri. Välillä reitti palaa taas joen varteen, jossa on soutuveneitä ja pieni laituri. Moottori­

tien alituksen jälkeen veden äärellä kasvavassa metsikössä on virallinen nuotiopaikka. Vähän matkan päässä näkyvä Nokkalan venevalkama tuo mieleen Turun saariston ahavoituneet kalastajat villapaitoineen ja piippuineen.

Tuiran uimaranta on siirtynyt horrokseen. Rohkea uimari halkoo verkkaisesti syksyn viilentämää jokea.

Veden päällä keikkuvat siniset hiukset ja punainen poiju luovat hauskan kontrastin tummaan virtaan. Saunalautan piipusta nousee tasaisena harsona harmaata savua, ja asiakkaita siirtyy löylystä aurinkoiselle penkille viilentelemään. Tuira on kerrostalolähiö, mutta rannassa on maaseutumainen tunnelma, jota mattolaituri aikoinaan vahvisti.

Laituri poistettiin ympäristösyistä.

“Kestävä matkailu on tärkeää, ja sitä kehitetään maailmanlaajuisesti. Lähiluonto näyttelee tässä suurta roolia”, toteaa Ronkainen ja painottaa, että asiaan kiinnitetään täälläkin paljon huomiota.

“Puhdas luonto on yksi Oulun vetovoimatekijöistä”, Ikola vahvistaa. Toden totta. Pitkällä kävelylenkillä ei näkynyt roskia tai muutakaan jätettä roskakorien ulkopuolella. Kaupungin keskusta on asia erikseen.

Matka jatkuu Merikosken siltojen alitse alakanavan suuntaisesti. Voimakas virta ja pyörteet eivät näytä vireää lohikantaa hetkauttavan, päinvastoin.

Aurinko antaa tilaa illalle, joka tuntuu vetävän pilviverhon päivän eteen. Vielä on aikaa vilkaista, mitä kaikkea Hartaanselällä tapahtuu.

Näyttäisi siellä nyt ainakin muutamia kalamiehiä olevan.

H o i j a k k a 39

Oulun Heinäpäässä

40

Hoijakka

haisi kuolema

Seitsemän vuotta sitten Heinäpäässä kerrostalon kellarista löytyi outoja pakkauksia, jotka haisivat mädältä. Kun poliisi kutsuttiin paikalle ja hajun syy selvisi, alkoi yhden Suomen rikoshistorian erikoisimman tapauksen tutkinta.

H o i j a k k a 41

Vanhempi konstaapeli Sauli Karnaranta saapui partioparinsa kanssa ensimmäisenä rikospaikalle..

R

uskan värikirjo loistaa puiden lehdissä, jotka pudotessaan leijailevat hiljaa maahan. Muuten ulkona on harmaata.

Paksu pilvipeite makaa taivaalla eikä päästä valoa lävitseen. Ilma on kuitenkin raikas, eikä ainakaan vielä sada.

Vanhempi konstaapeli Sauli Karnaranta pitää käsiään taskussa lämmittääkseen niitä. Ilma oli täysin erilainen, kun Karnaranta viimeksi saapui tähän pihaan.

Kesäkuun kolmas päivä vuonna 2014 oli todella kuuma. Hellettä oli lähes 30 astetta, ja aurinko porotti korkealta. Oulun poliisille tuli tehtävä Heinäpäässä sijaitsevasta kerrostalosta. Talonmies oli ottanut poliisiin yhteyttä ja kertonut havahtuneensa voimakkaaseen hajuun, joka tuli yhdestä talon kellarikomerosta. Hän oli lopulta murtanut komeron auki, vienyt haisevat pakkaukset pihan roskakatokseen ja kysynyt poliisilta ohjeita. Tehtävä oli ollut pidemmän aikaa auki, eikä mikään partioista tarttunut siihen. Karnarannan ja hänen parinsa ruokatauko oli ollut juuri alkamassa, ja he päättivät mennä syömään.

Tauon jälkeen tehtävä oli yhä auki, joten Karnaranta oli soittanut talonmie-

42

Hoijakka

helle. Konstaapeli oli uskonut pakkausten sisältävän sulaneita marjoja tai lihoja ja ohjeistanut talonmiestä heittämään ne roskiin, sillä kyseiseen tehtävään ei tarvittaisi poliisia. Talonmies oli kertonut hajun olevan kuitenkin niin voimakas, että hänen mielestään poliisien olisi hyvä tulla tarkistamaan asia.

”

Se haju tässä parkkipaikalla oli aivan kauhea.

Parkkipaikalla seisominen palauttaa selvästi muistoja mieleen. Karnaranta osoittaa vasemmalla näkyvää roskakatosta ja sanoo pakkausten olleen siellä.

Hän kertoo, että partion saapuessa paikalle pihaan oli kertynyt useita talon asukkaita ihmettelemään, mitä roskakatokseen on tuotu. Roskakatos on avoin ja jäteastioita ympäröi vain matala aita.

Aurinko oli paistanut suoraan jäteastioiden päälle, ja voimakas helle oli vahvistanut pakkauksista tulevaa hajua. ”Siinä oli kolme pakkausta, joista yksi oli muodoltaan lentolaukun mallinen ja

muut näyttivät ämpäreiltä. Ne oli kääritty ja teipattu mustaan muoviin. Se haju tässä parkkipaikalla oli aivan kauhea”, Karnaranta kuvailee.

Nyt ilma on sen verran viileä, että toisinaan konstaapelin puhe muuttuu höyryksi. Hän katsoo tyhjää pihaa ja kertoo, että hetkeä myöhemmin paikalle oli tullut tummiin pukeutunut nainen, joka vaikutti olevan närkästynyt pihalle kokoontuneiden ihmisten vuoksi. Hän oli mennyt Karnarannan luokse ja kertonut pakkausten olevan hänen. Nainen oli luvannut kertoa, mitä ne pitävät sisällään, mutta pyysi poliiseja tulemaan hänen asuntoonsa, sillä ei halunnut muiden ihmisten kuulevan asiasta.

Konstaapeli virnistää hieman ja toteaa joutuneensa tuottamaan pettymyksen pihaan kertyneille ihmisille, jotka olivat odottaneet pääsevänsä avaamaan pakkauksia.

“Naisen asuntoon mentäessä tilanteessa oli jotain poikkeuksellista, mutta outoa tunnetta on vaikea kuvailla”, Karnaranta kertoo.

Oven sulkeuduttua nainen oli kääntynyt heti eteisessä ja sanonut, että kun hän kertoo mitä pakkauksissa on, hän joutuu lähtemään poliisien mukaan.

Epäilevänä Karnaranta oli kysynyt naiselta, mitä sellaista voisi olla, että näin kävisi. Sen jälkeen nainen oli kertonut pakkausten sisältävän hänen kolmen lapsensa ruumiit. ”Tässä työssä kuulee mitä eriskummallisimpia kertomuksia, ja niitä osaa usein sivuuttaa ikään kuin hullun jorinoina. Mutta siinä tilanteessa oli jotain sellaista, että en epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä nainen puhuisi totta”, konstaapeli muistelee.

Toisin kuin tilanteesta voisi olettaa, Karnaranta kertoo tunnelman olleen rauhallinen asunnossa, eikä muista olleensa millään tapaa järkyttynyt. Hän kuvailee naisen kasvoilta huokuneen helpotuksen tämän vihdoin saatua tunnustaa pitkään salaamansa asia.

Konstaapeli on tälläkin hetkellä tyynen rauhallinen.

Ulkomaalaistaustainen mies kävelee kadulla ja puhuu kovaan ääneen puhelimeen, kielestä ei saa selvää. Sitten tulee hiljaista. Karnaranta osoittaa keskimmäisen rapun ovea ja kertoo tulleensa pihalle soittamaan yleisjohtajalle asiasta. ”Hänkin mietti puhunko ihan höpöjä, ja jouduin vakuuttamaan, että ihan oikeasti tilanne on tämä ja nyt tarvittaisiin tutkijoita paikalle”, konstaapeli muistaa.

Siinä vaiheessa suurin osa talon asukkaista oli ehtinyt lähteä pihasta, ja hän oli jäänyt pakkausten viereen odottamaan tutkijoita.

Kerrostalon alakerran asunnossa on koko ikkunan peittävä verho. Nyt joku kuitenkin raottaa verhon reunaa, ja katsoo uteliaana ulos. Konstaapeli hymyilee ja nyökkää ikkunan suuntaan. ”Siellä sitä katellaan”, hän toteaa ja alkaa nauramaan.

Vanhempi rikoskonstaapeli Milla Kynkäänniemi on toiminut rikostutkijana väkivaltarikosten parissa pitkään, eikä koe yllättyvänsä enää mistään, mutta kun tutkinnanjohtaja kertoi hänelle tapauksesta, olo oli epäuskoinen. Hän oli lähtenyt nopeasti kollegansa kanssa paikan päälle ja muistaa, kuinka tukalalta kuuma ilma oli tuntunut varusteet päällä.

”

Hän sanoi kertoneensa, että pakkauksissa on kolme ruumista, mutta tunnusti nyt, että niitä on oikeasti viisi.

Kynkäänniemi hidastaa puhettaan ja muistelee tapahtumien kulkua. Talolle päästyään hän oli mennyt työparinsa kanssa naisen asuntoon, ja rikostekniset tutkijat olivat ottaneet paketit roskakatoksesta omaan autoonsa.

Asunnossa ei ollut viivytty kauan, ja nainen oli lähtenyt Kynkäänniemen kanssa toiseen autoon. Nyt rikoskonstaapeli puhuu jo nopeampaa, ja äänestä kuulee, että yksityiskohdat alkavat palautua hänen mieleensä. ”Istuin naisen kanssa takapenkillä ja kollega ajoi. Kerroin normaalisti, mistä häntä epäillään ja että hänellä on oikeus avustajaan, mutta naisella oli todella kova tarve kertoa heti asiasta lisää. Hän sanoi kertoneensa, että pakkauksissa on kolme ruumista, mutta tunnusti nyt, että niitä on oikeasti viisi.”

Erikoislaatuinen tapaus vaati poikkeuksellisia tutkintamenetelmiä ja useita kuulusteluja. Epäilty nainen oli Kynkäänniemen mukaan valtavan taitava puhumaan, ja kuulustelut olivat todella pitkiä ja pyörryttäviä. ”Aina kun lähdin kuulustelusta, jouduin hetkeksi palauttamaan itseni maanpinnalle ja miettimään mitä on tapahtunut oikeasti. Tapaus on ollut todella poikkeuksellinen lähes 20 vuotta kestäneellä poliisin urallani.” Rikoskonstaapeli yskäisee ja yrittää kerätä katoamaisillaan olevaa ääntään kasaan.

Tutkinnassa selvisi, että pakkauksista löytyi erittäin pahasti mädäntyneitä jäänteitä ja pieniä luita. Yhden vauvan ruumis oli kuitenkin säilynyt hyvin, eikä siinä näkynyt selviä kuolinsyitä tai väkivallan merkkejä. Syytetyn naisen mukaan lapset olivat syntyneet kuollei-

na, mutta oikeushammaslääkärin tekemät tutkimukset pystyivät osoittamaan muuta. Säilyneestä ruumiista löydettiin hammastutkimuksissa neonataalilinja.

Se syntyy hammaskiilteen ulkoreunaan, kun lapsi saa ensimmäisen kerran happea. Tätä voidaan verrata puun vuosirenkaisiin, sillä jokaisesta päivästä vauvalle syntyy uusi kasvukerros. Tämän avulla oikeushammaslääkäri pystyi selvittämään lasten eläneen muutamia päiviä.

Ristiriidat epäillyn kertomusten ja tutkimustulosten välillä selvästi vaivaavat rikoskonstaapelia. Hän kuulostaa edelleen mietteliäältä kertoessaan, että tapauksessa jäi epäselväksi mitä vauvoille oikeasti on tapahtunut syntymän jälkeen. ”Tutkijana olisin halunnut saada selville koko totuuden ja sen, miksi näin on käynyt”, Kynkäänniemi toteaa hieman turhautuneena.

Karnaranta katsoo jäteastioiden suuntaan ja näyttää mietteliäältä.

Hän pohtii tapauksen erikoisuutta ja kertoo, kuinka selvästi haju on jäänyt hänen mieleensä. Sitten hän kääntyy ja nyökkää etelän suuntaan. ”Se vielä tuuli tuolta päin, ja ihmiset tuossa seuraavassa risteyksessäkin kiinnitti huomiota siihen hajuun ja mietti, mistä se tulee. Niin kauhea se oli.”

Voimakas tuulenpuuska pyyhkäisee ohi. Konstaapeli tuijottaa harmaata rakennusta, ja hänen ilmeensä kirkastuu. ”Sitä olen monesti miettinyt, että jos talonmies ei olisi ollut niin terävänä, vaan olisi antanut asian olla ja heittänyt pakkaukset meidän ohjeemme mukaisesti roskiin, tämä tapaus ei ehkä koskaan olisi tullut ilmi. Onneksi tultiin käymään paikalla.”

Teksti ja kuvat: Viivi Hanhineva

H o i j a k k a 43

HELI SIEKKINEN • Syntynyt 1991.

• Asuu Haapajärvellä.

• On koulutukseltaan tradenomi (markkinointi ja palveluyrittäjyys, Centria AMK).

• Kokeili ensimmäistä kertaa laskuvarjohyppyä tandemhyppynä vuonna 2014.

• Tällä hetkellä Oulu Skydive Center ry:n puheenjohtaja ja hyppyjä on kertynyt yli tuhat.

jakka

Heli Siekkinen toisinaan myös kuvaa itse hyppyjä. Kuva: Adam Kangastie

Kevyt kuin höyhen, vapaa kuin lintu Laskuvarjohyppääminen on paitsi harrastus, josta järjestetään kilpailuja kuten muistakin lajeista, myös elämäntapa.

”K

un avaa koneen oven ja hyppää, niin tulee fiilis, että ai vitsi, minä olen kotona.”

Näin Heli Siekkinen, 30, kiteyttää tuntemuksiaan päästessään nousemaan taivaalle laskuvarjohyppyvarusteineen.

Siekkinen tutustui lajiin vuonna 2014 varatessaan itselleen tandemhypyn Oulu Skydive Center ry:ltä, joka tuolloin toimi nimellä Oulun Laskuvarjokerho ry. Tänä vuonna hän aloitti kerhon puheenjohtajana. ”Monella ihmisellä on bucket list, ja kohdallani siihen kuului laskuvarjohyppy.

44

Hoijakka

Tuolloin minulla oli ensimmäinen virallinen kesäloma, ja satuin näkemään aiheesta mainoksia. Päätin että nyt sen toteutan!”

Siekkinen kertoo yllättyneensä, ettei hyppy ollut haastava, eikä taloudellisestikaan suuri investointi. Niinpä hän päätti osallistua alkeiskurssille. Tähän vaikutti Siekkisen halu kerryttää uusia kokemuksia ja haastaa itseään, mutta myös kerholaisten hyvä tunnelma ja kannustava ilmapiiri merkitsivät paljon.

Tunteet aaltoilivat laidasta laitaan: välillä hän malttamattomana odotti, että pääsee hyppäämään, toisaalta taas mietti kauhunsekaisesti, mihin onkaan

joutunut. Kouluttajan kokemus ja rauhallisuus kuitenkin toivat Siekkiselle luottamusta.

Alkeiskurssi täytti odotukset, ja tänä vuonna Siekkisellä menikin jo tuhannen hypyn raja rikki. ”Tuhat satayhdeksäntoista”, hän täsmentää. Hän pyrkii toteuttamaan 150–200 hyppyä per kausi, joka kestää tavallisesti maaliskuusta lokakuuhun.

Siekkinen on koulutukseltaan tradenomi ja työskentelee kotipaikkakunnallaan Haapajärvellä markkinointipäällikkönä metsästysliikkeessä. Metsästys ja lumilautailu ovat myös hänen har-

rastuksiaan. Laskuvarjohyppäämisen hän mieltää enemmän elämäntavaksi.

Oulun kerho on lähin, missä lajia pääsee harrastamaan ja välimatka onkin tullut tutuksi. ”Jos jostain syystä en pääse hyppäämään, tai on jokin toinen meno, minulle iskee kauhea tunne, että miksi olen täällä, miksi en voi olla siellä taivaalla”, hän naurahtaa.

”

Suhtaudun aika intohimoisesti tähän lajiin ja haluan antaa sille kaiken, minkä voin.

Siekkistä oli ehditty kysyä useampaan kertaan mukaan kerhon hallitukseen, kunnes lopulta hänen ystävänsä ja hallituksen silloinen puheenjohtaja sai houkuteltua hänet mukaan. Ystävän jättäydyttyä hommasta Siekkiselle tarjottiin uuden puheenjohtajan paikkaa. ”En itse edes päässyt kokoukseen, jossa minut valittiin. Sain viestin, että olet nyt puheenjohtaja”, Siekkinen muistelee.

Vaikka aluksi toimenkuva ei tuntunut omalta, on se sittemmin ollut mielenkiintoinen kokemus. ”Suhtaudun aika intohimoisesti tähän lajiin. Olen antanut ja haluan antaa sille kaiken, minkä voin. Haluan tehdä todella paljon myös kerhon eteen, jotta se kehittyisi ja saisimme lisää harrastajia.”

Siekkinen kokee, että keulahahmona hän pääsee vaikuttamaan päätöksentekoon ja kerhon tulevaisuuteen. Lisäksi hän on edustanut Oulua lajin tapahtumissa muualla Suomessa.

Puheenjohtajan paikka tuo myös tietynlaista arvostusta lajin piireissä.

Itsensä haastamisen ja kehittämisen ohella Siekkisen haaveisiin on kuulunut SM-mitali sekä kouluttautuminen itse kouluttajaksi. Toinen näistä toteutuikin tänä keväänä, kun hänestä tuli vapaapudotuskouluttaja. Siekkinen on myös saanut kutsuja Suomen muille laskuvarjohyppykerhoille valmentamaan kokeneempiakin hyppääjiä.

SM-kisojen lisäksi Siekkistä kiinnostaa erilaiset ennätysyritykset. ”Olen ollut yhdessä naisten ennätysyrityksessä mukana, jossa rikottiinkin sekä Suomen että Euroopan ennätykset”, hän kertoo. ”Siihen hommaan on jäänyt palo.”

Harrastamisen muuttaminen työksi on käynyt hänellä mielessä, mutta Suomessa siihen on melko suppeat mahdollisuudet. ”Käytännössä se on joko Kouvolassa, Suomen ainoassa kaupallisessa kerhossa, tai ulkomailla.”

Työllistyä voi myös kaluston huoltajana, laskuvarjojen pakkaajana tai tandemhyppymestarina. Nämä vaativat reissuelämää, sillä talvikaudeksi on etsittävä töitä Suomen ulkopuolelta. Pientä korvausta Siekkinen saa tandemhyppykuvaajana, mutta sitä hän tekee enemmän omaksi ilokseen kuin rahan vuoksi.

”Suomessa on myös kaksi tuulitunnelia eli vapaapudotussimulaattoria. Sillä työllä pystyy kyllä itsensä elättämään”, Siekkinen summaa. Hänellä on kokemusta tuulitunnelilentämisestä noin viidentoista tunnin edestä.

Siekkisen hyppyuralla ei ole tapahtunut mitään suurempia sattumuksia. ”Olen hyvin varovainen. Tiedostan omat kykyni, mihin pystyn, ja toimin niiden rajoissa.”

Hänelle mieluisinta on free-hyppääminen eli vapaapudotus, mikä voi olla tekniikaltaan melkeinpä mitä vain. Tyylin haastavuus ja moniulotteisuus kiehtoo. ”Tulen harrastamaan tätä niin kauan kuin pystyn. Minulla on edelleen palo tähän lajiin. Ajattelen niin, että taon, kun rauta on kuumaa. Jos jossain kohtaa tuntuu siltä, että pitää hidastaa tahtia ja vähentää hyppyjä, sen teen, mutta tällä hetkellä polte on sen verran vahvaa, ettei loppua näy.”

Teksti: Maria Nikkilä

Tuhansien metrien korkeudesta avautuu upeat näkymät. Kuva: Heli Siekkinen

H o i j a k k a 45

Päiväni

Salin kirkkaat valot polttavat silmiäni.

Ympärilläni häärää useampi käsipari, jokainen hoitaa omia tehtäviään. Vasenta kättäni pitkin alkaa nousta kylmä ja pistelevä tunne. Tuijotan yhä kattoon ja tiedän: jos suljen nyt silmäni, en saa niitä enää auki.

Pimeys.

46

Hoijakka

murmelina

Teksti ja kuvat: Joona Hietala H o i j a k k a 47

Oikealla: Ruoka-astioiden sisältö oli joka ruokailulla yllätys.

Alla: OYS 2030 -hanke näkyi nykyisen sairaalan keuhko-osastolla.

L

okakuun viimeinen päivä on harmaa sunnuntai.

Astun sisään Oulun yliopistolliseen sairaalaan ja nousen toiseen kerrokseen. Edessäni on tyhjä kahvio. Vasemmalla on välipala-automaatteja ja oikealla rivi tyhjiä pöytiä. Edessäni avautuu pitkä käytävä, jonka valaisee vain ikkunoista sisään tunkeutuva vähäinen valo.

Käytävä päättyy hissiaulaan. Oikealla on ovi osastolle kolme. Painan ovikelloa, ja sairaanhoitaja avaa oven minulle.

Istun aulaan, ja hoitaja saapuu luokseni kysymään minua nimelläni. Pian eteeni kannetaan lounas: perunamuusia, ruskeaa lihakastiketta ja höyrytettyjä vihanneksia.

Syötyäni hoitaja ohjaa minut viereiseen huoneeseen, jossa hän esittää minulle liudan kysymyksiä. Hän mittaa verenpaineeni, happisaturaationi ja sykkeeni. Siirrymme käytävään, jossa minut ohjataan istumaan puntarille. Hoitaja kirjaa lukemat ylös, ja lääkäri saapuu ja ohjaa minut huoneeseen käytävän toiseen päähän.

Lääkäri kertoo seuraavan päivän toimenpiteestä. Minut haetaan käytävän alkupään huoneeseen. Sisällä on kolme sairaalavuodetta. Ensimmäinen on tyhjä, seuraavassa makaa vanha herra, kolmas on minun. Vuoteellani on sairaalavaatteet, mutta ne saavat odottaa huomiseen. Huoneeseen saapuu toinen hoitaja, joka ottaa tarvittavat verikokeet.

Marraskuun ensimmäinen päivä on harmaa maanantai. Astun sisään Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Portaat, kahvio, automaatit, tyhjät pöydät, käytävä, hissiaula, osasto kolme. Hoitaja ohjaa minut huoneeseen numero yksi, jossa vanha herra katsoo televisiosta aamuohjelmaa. Vaihdan sairaalavaatteet ylleni ja vien omani huoneen toisella seinustalla olevaan kaappiin. Menen vuoteelleni makaamaan. Edellisen yön lyhyistä unista ja aikaisesta aamusta huolimatta minua ei nukuta.

Olen maannut vuoteella viisi tuntia, kun hoitaja tulee hakemaan minut leikkaussaliin. Siellä minua odottaa joukko

valkoiseen ja turkoosiin verhottuja lääkäreitä ja hoitajia.

Asetun leikkauspöydälle ja ympärilläni alkaa tapahtua. Salin kirkkaista valoista huolimatta suljen silmäni ja vaivun välittömästi uneen.

Herään hämärästi valaistusta huoneesta. On vielä maanantai. Seuraavat tunnit kuluvat hitaasti unen ja tajunnan rajamailla. Jäljellä on vain hajanaisia muistikuvia illan kulusta.

Muistikuvat ovat yhtä hämäriä kuin huone, jossa makaan.

Havahdun uudestaan hereille, kun hoitaja tulee luokseni ja kysyy vointiani. Lääkäri tulee kertomaan, mitä viime tuntien aikana minulle on tehty.

Vasemmassa ranteessani on kaksi ja oikeassa yksi kanyyli.

Lantiollani on kaksi letkua. Toinen jatkuu housujen helman alle ja toisen tunnen kiinni kyljessäni. Kasvoillani on suun ja nenän peittävä naamari, josta tunnen hapen viileänä ilmavirtana huulillani. Rintakehälläni on tarralappuja, joista lähtevät johdot kulkevat takanani olevaan monitoriin. Oikeassa kyljessäni on kolme valkoista haavalappua.

Yöllä hoitaja tuo minulle veteen liuenneen kipulääkkeen.

Juon pillillä litkua ja oksennan. Nukahtelen ja heräilen pitkin maanantain ja tiistain välistä yötä. Oikea kylkeni on kipeä, ja mukavaa asentoa on vaikea löytää. Pisimmillään saan nukuttua vajaat kaksi tuntia.

”

Portaat, kahvio, automaatit, tyhjät pöydät, käytävä, hissiaula, osasto kolme.

Tiistaiaamuna lääkäri tulee katsomaan kyljestäni rintakehääni kulkevaa putkea, ja toteaa hoitajien kanssa keskusteltuaan sen jo tehneen tehtävänsä. Minut käännetään hieman vasemmalle kyljelleni ja tunnen lääkärin repäisevän teipin ihostani. Tätä pientä lähinnä ärsyttävää kipua seuraa ehkä elämäni epämiellyttävin ja kivuliain tunne, kun lääkäri vetää letkun ulos keuhkostani. Sekunnit lääkärin irrottaessa sitä tuntuvat kestävän ikuisuuden. Olen jälleen jossain tajunnan rajamailla.

Havahdun hereille. Pääsen pois valvontayksiköstä osastolle.

Vasemmasta kädestäni irrotetaan kanyylit. Joukko hoitajia saapuu vuoteeni luo, ja minua aletaan siirtämään kohti osastoa kolme.

Huoneessa vanha herra katsoo televisiosta ajankohtaisohjelmaa. Pyydän hoitajaa ottamaan pöytätason laatikosta mukanani tuoman Viktor E. Franklin kirjan Ihmisyyden rajamailla. Rupean lukemaan.

48

Hoijakka

Havahdun hereille kirja sylissäni. Sama sivu, jota aloin lukemaan, on vielä auki. Kokeilen uudelleen nukahtaa.

Havahdun hereille kirja sylissäni. Sama sivu auki. Hoitaja tuo sinisessä kipossa kolme pilleriä: yksi sinertävä, kaksi valkoista. Vesi on nokkamukissa pöydällä. Yritän lukemista uudelleen. Havahdun hereille kirja sylissäni. Sama sivu auki.

Pöydälle tuodaan tarjotin, jolta löytyy tuttu ateria: perunamuusia, ruskeaa lihakastiketta ja höyrytettyjä vihanneksia.

Nousen vaivoin istumaan sänkyni reunalle ja yritän syödä.

Istuminen ja syöminen tekevät pahaa. Palaan makuulle. En edes yritä avata kirjaani vaan suljen silmäni ja nukahdan.

Joku taputtaa ja silittää jalkaani. Avaan silmäni. Fysioterapeutti esittäytyy minulle ja pyytää minua istumaan. Hänen ohjeistuksellaan teen erilaisia harjoituksia. Niiden jälkeen hän auttaa minut seisomaan kävelypöydän avulla.

Seisominen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. Jalat eivät tunnu kantavan, mutta kävelypöytä antaa tarpeeksi tukea. Pienestä huimauksesta huolimatta lähden liikkeelle. Ehdin aulan ensimmäisten penkkien luo, ja tuttu tunne valtaa kehoni. Fysioterapeutti kiirehtii takaisin huoneeseen ja palaa oksennuspussin kanssa. Joudun hetken istumaan ja keräämään voimiani, kunnes palaan huoneeseen.

Tiistain ja keskiviikon välinen yö menee lyhyissä pätkissä nukkuessa. Vanha herra viereisellä vuoteella yskii pitkin yötä. Hän on menettänyt toisen keuhkonsa koronaviruksen aiheuttamalle taudille. Kello on puoli kuusi, ja hoitaja saapuu huoneeseen verenpaine- ja kuumemittarin kanssa.

Minulla on kuumetta, ja hoitajani tuo tippapussini viereen toisen pussin roikkumaan. Nukahdan jälleen.

Herään, kun aamupala tuodaan pöydälleni. Saan leivän syötyä ja kahvin juotua, mutta puuroon en koske. Nukahdan.

Havahdun vuoteeni jalkopäädyssä seisovaan lääkäriin, joka kyselee vointiani ja päättää lääkeannokseni muuttamisesta.

Viimeinen kanyyli ja katetri irrotetaan.

Oloni on edelliseen päivään verrattuna täysin toinen. Pystyn taas syömään ja kävelemään omin avuin. Iltapäivällä istun osaston aulassa katsomassa uutisia, kun fysioterapeutti saapuu osastolle ja on silminnähden yllättynyt parantuneesta kunnostani.

Paremmasta olosta huolimatta suurin osa keskiviikosta menee nukkuessa. Äitini käy katsomassa minua, mutta nukahdan kesken vierailun.

Vanhan herran yskiminen herättää minut jälleen. Kello on puoli yksi yöllä. Nukahtelen vain lyhyitä hetkiä. Vanhan herran yskä ja kylkeni kipu eivät anna minulle rauhaa. Uutena vaivana ovat väsymyksen ja kivun lisäksi vatsavaivat. Kello on puoli kolme, kun kävelen vessaan. Lasken pöntön kannen kiinni ja istun sen päälle.

Olen lähellä purskahtaa itkuun. Minua turhauttaa, ärsyttää, väsyttää, sattuu ja pelottaa. Viimeiset päivät ovat olleet hyvin raskaita. Tunnen olevani vain vaivaksi muille ja ennen kaikkea hölmöksi, sillä olin ajatellut olevani kotona jo tiistai-iltaan mennessä. Nyt en ole siitä enää varma. En halua olla täällä enää hetkeäkään.

Herään hoitajaan, joka mittaa minulta verenpaineen, happisaturaation ja lämmön. Kylkeeni ei enää satu niin paljon, sillä yön pikkutunteina pyysin hoitajalta lääkettä kipuun.

Aamupalaksi on taas leipää ja puuroa. Tällä kertaa saan syötyä molemmat. Hoitajan viedessä tarjotinta pois, lääkäri saapuu huoneeseen. Saan kuulla viikon parhaat uutiset. Pääsen lähtemään kotiin.

Hetken odottelun jälkeen minulta otetaan viimeiset verikokeet ja pääsen vaihtamaan sairaalavaatteet omiini. Pakattuani tavarat toivotan vanhalle herralle voimia tervehtymiseen ja kävelen ulos huoneesta numero yksi. Aulassa kiitän vielä kerran hoitajaani ja kävelen ulos osastolta kolme.

Hissiaula, käytävä, tyhjät pöydät, automaatit, kahvio, portaat.

Astun ulos Oulun yliopistollisesta sairaalasta. Marraskuun neljäs päivä on harmaa torstai.

H o i j a k k a 49

”Kun ei tiedä mitä tehdä, tekee edes jotain” Lauri Salovaara on tehnyt menestyksekkään uran muun muassa radiojuontajana.

Nuorena työnteon aloittanut Salovaara on ehtinyt elämänsä aikana tekemään töitä laidasta laitaan.

Nyt hän lähtee mukaan vain siisteihin juttuihin.

Lauri Salovaara • S yntynyt 1978.

• Opiskellut Teuvo Pakkalan ala-asteella, Pohjankartanon yläasteella sekä Kiimingin lukiossa.

• Ensimmäinen työpaikka Suomen Tivolissa hiiritalon lipunmyyjänä.

• Aloitti radiouransa vuonna 1996 harjoittelijana Radio Megassa.

• Ollut radiojuontajana mun muassa Kiss FM:llä, Yle Oulussa, Suomipopilla, sekä Radio Novalla.

• Lempipaikka Oulussa on ravintola Nallikari.

50

Hoijakka

L

auri Salovaara on yksi Suomen tunnetuimpia radiojuontajia. Hän on tullut tutuksi myös televisiojuontajana ja puhujana. Nykyisin hän vuokraa kokous- ja juhlatilaa Oulujoen rannalta ja mökkejä Iso-Syötteeltä. Salovaara tekee myös vaikuttajamarkkinointia sekä järjestää tapahtumia.

Töiden tekeminen on ollut Salovaaralle aina itsestäänselvyys. Nuorempana töiden pariin houkutteli osittain työstä ansaittu oma raha, mutta hän koki tärkeäksi, että pystyi huomioimaan läheiset. ”Kun olin kotipitsassa töissä, sain ostettua perhepitsan mukaani. Sillä sain ruokittua myös perheen ja se tuntui tosi hyvältä.”

Salovaarasta työnteko ei ole koskaan tuntunut raskaalta. ”Se on vain osa minua, enkä ole koskaan kokenut, että se olisi mitenkään rasittavaa tai hankalaa. Minusta se on ollut vaan niin hauskaa tehdä noita juttuja.”

Ala-asteella Salovaara oli hyvä oppilas. Vapaa-aikaansa hän vietti mieluiten rinteessä lasketellen. Hiihdonopettajan ammattikin kävi innokkaan hiihtäjän haaveissa. Salovaara kertoo lasketelleensa joka ikinen viikonloppu.

Toiseksi vaihtoehdoksi Salovaara nimeää bisnesmiehen ammatin, jonka voisikin sanoa toteutuneen ainakin osittain.

“Bisnesmiehen työssä saa käyttää pukua, joten sekin kävi haaveammatiksi lapsena.”

Radiotoimittajan uralle Salovaara päätyi isoveljensä Pertin jalanjälkiä seuraten. Yläasteen opinto-ohjaajan kysymys tulevaisuuden haaveista sinetöi urapolun.

“Ujona poikana kerroin, että minustakin tulee radiojuontaja. Opinto-ohjaaja sanoi kuitenkin, että sinusta ei tule koskaan radiojuontajaa. Ajattelin, että nyt näytetään.”

Lukion jälkeen Salovaara lähtikin pääkaupunkiseudulle Laajasalon opistoon opiskelemaan radiojuontajaksi.

“Ensimmäinen puoli vuotta meni siinä, että nyt asutaan yksin uudessa

Salovaara kertoo ammentavansa

Salovaara kannustaa heittämään -isi-päätteen hiiteen uusien ideoiden kanssa.

kaupungissa ja kaikki on siistiä. Heti kun tajusin, että eihän tässä ole koulua enää kuin puoli vuotta jäljellä, niin tuli ryhdistäytyminen.”

Salovaara pääsi harjoitteluun Radiomafialle, jossa hänen isoveljensä Pertti oli työskennellyt. Harjoittelun jälkeen hän pääsi kanavalle töihin. Salovaara kertoo viettäneensä noin kymmenen vuotta pääkaupunkiseudulla. Töitä hän ehti tekemään tuona aikana muun muassa eri radiokanavilla ja tv:n puolella.

”

T-E-J, tee edes jotain.

Kun ei tiedä mitä tehdä, tekee edes jotain niin sitten kohta huomaa, että on tehnytkin aika paljon.

Salovaara pitää kouluttautumista hyvin tärkeänä asiana. Laajasalon opiston jälkeen hän kertoo opiskelleensa muun muassa erilaisten seminaarien ja kurssien kautta. ”Kouluttautuminen on ihan A ja O. Kyllä sitä on jatkuvasti kehityttävä. Koko ajan tulee porukkaa oikealta ja vasemmalta, jotka ovat entistä valveutuneempia ja monimediallisempia. Maailma muuttuu koko ajan, ja jos haluaa pysyä mukana, on parempi kehittää itseään.”

ideansa mahdollisimman monipuolisista kokemuksista. ”Sieltä se tulee. Olen tehnyt valtavasti eri asioita ja olen rajattoman kiinnostunut uusista ja erilaisista jutuista.

Opiskelussa on parasta, kun saa niin monipuolisesti tietoa. Se on tosi luovaa aikaa. Kun tuntuu, että on niitä hyviä ideoita ja että tämä pitäisi tehdä, niin silloin täytyisi heittää se -isi-pääte hiiteen ja vaan tehdä. Ellei tiedä, että miten, aloittaa vaan jostakin. Kyllä se siitä lähtee.”

Salovaaralla onkin yksi toimiva muisti­ sääntö. ”T-E-J, tee edes jotain. Kun ei tiedä mitä tehdä, tekee edes jotain niin sitten kohta huomaa, että on tehnytkin aika paljon.”

Nykyisin Salovaara on oppinut rajoittamaan omaa työntekoaan ja kertoo lähtevänsä mukaan enää vain siisteihin juttuihin. Siisteiksi jutuiksi Salovaara määrittelee sellaiset asiat, joihin hänellä löytyy intohimoa. Useiden yrittäjävuosien jälkeen hän ei enää voisi kuvitella olevansa kenelläkään töissä.

Salovaara kertoo olevansa uuden kehittäjä ja luoja. Hän on kehittänyt lukuisia uusia tapahtumia kuten joulupukkien suomenmestaruuskilpailut, sekä Tiernashow & Dinner -tapahtuman, joka oli Oulun ensimmäinen Show & Dinner -konseptilla oleva tapahtuma. Salovaara kertoo, että uusien tapahtumien tekeminen tuntuu hänestä hienolta. ”Siitä tulee aika siisti fiilis, kun ensin tapahtumia ei ollut, mutta nyt niistä saavat monet ihmiset nauttia”.

Teksti: Riina Koskikero Kuvat: Illan Isäntä Oy

H o i j a k k a 51

Onko siellä hoitaja?

Ovi avautuu vähintään neljä kertaa päivässä. Aamu-, päivä- ja iltahoitajat sujauttavat kukin vuorollaan avaimen lukkopesään. He tekevät tehtävänsä ja jättävät asunnon jatkaakseen seuraavaan kohteeseen.

Oven paukahtaessa kiinni tämä asunto huutaa hiljaisuutta, jota vanhan sängyn narina ja Yle Suomen radiolähetys säestävät.

V

anhahkon ylivieskalaisen kerrostalon lattia tuntuu hieman kolealta tennareiden läpi. Kahden jalkaparin askeleet kaikuvat kahdeksankerroksisen asuinrakennuksen rapussa komeasti, mutta samalla ne tuntuvat kyseleviltä. Tässä rakennuksessa asuu lapsiperheitä, opiskelijoita ja vanhuksia. Jossain yläpuolella avataan ja suljetaan ovi, painetaan hissinappia, matkustetaan aulakerrokseen ja astutaan ulko-ovista elämään, mutta edessä siintävän oven takana odottaa toisenlainen elämä. Elämä, johon kuuluu 76 kesää enemmän kuin omaani.

Aurinkoinen omainen asettaa rutiinimaisesti numerokoodin laatikkoon seinällä, joka kätkee sisäänsä asunnon avaimen. Lukko avautuu päästäen yllättävän suuren nasahduksen kaikumaan rappukäytävään. Omainen pyytää odottamaan tuttavallinen puolikuu kasvoillaan ja katoaa hetkeksi sisään asuntoon. Hetkeä myöhemmin hän kutsuu eteiseen ja kenkiään kiinni sitoessaan sanoo tulevansa kohta takaisin. Totta kai samaan ystävälliseen sävyyn. Ovi saatetaan kiinni eikä kaikuja kuulu rapusta. Radion hiljainen ääni kulkeutuu makuuhuoneesta. ”Hyvää päivää, kuinka täällä voidaan?” kysyn eteisestä. ”Onko siellä hoitaja?” makuuhuoneesta kuuluva ääni vastaa kysymykseeni.

52

Hoijakka

”Täällä on toimittaja.” ”Aivan niin olikin. Eikös ne ole melkein sama asia?” ääni toteaa pienen naurahduksen kera. ”Ehkä meissä on jotain samaa”, vastaan ja naurahdan myös.

Eteisestä katsottuna asunto näyttää idylliseltä ja kauniilta. Asunto ei ole suuri, vain tilava yksiö varustettuna erillisellä makuuhuoneella. Vaatenaulakko on täynnä erilaisia takkeja menneiltä vuosikymmeniltä, ja ne riippuvat kauniisti vaaleissa henkareissa. Niiden sekaan sopii hyvin musta villakangastakki, jossa ei vuosien merkkejä ole vielä näkyvissä. Tennarit sopeutuvat myös yllättävän hyvin nahkaisten kenkien joukkoon. Paremmin kuin osasin ikinä kuvitella.

Asunnon seinää koristavat kehystetyt kartat, valokuvat ja ansiomerkit.

Eteisestä katsottuna asunnon vastapäisessä nurkassa kohoaa suuri tamminen kirjahylly, joka vangitsee katseen jo kaukaa. Sidosasuista päätellen jokainen rivissä oleva kirja on edelliseltä vuosituhannelta, ja kirjojen edessä olevat valokuvat eivät näytä sävyjen perusteella nykyaikaisella järjestelmäkameralla ottamilta. Kaikki, mihin katsoo näyttää iäkkäältä mutta kauniilta. Historian tuulahdus heiluttaa hetken hiuksiani asunnossa keskellä keskustaa.

Rollaattorin etupyörät vierivät esiin makuuhuoneesta ja kohta sen kanssa kulkeva henkilö on myös näkyvissä

eteisen luona. Radio on hetki sitten hiljennyt, mutta asuntoon ei langennut hiljaisuus. Esittelemme vuorollamme toisemme, jonka jälkeen keskustelumme etenee luontevasti. Aivan kuin olisimme jo vanhoja tuttuja. Olen juuri astunut sisään 97-vuotiaan Siiri Visurin asuntoon.

Visuri saattaa meidät eteisestä olohuoneeseen ja ohjaa istumaan ruskeasävyiselle rokokoo-tuolille. Hän itse istuutuu metrin päähän tuolin kanssa samaa sarjaa olevalle sohvalle, jonka yhdelle istuintyynylle on asetettu lisäpehmusteita. ”Haluaako toimittaja kahvia?” Visuri kysyy. ”Kyllähän minä voisin kohta juoda”, vastaan ja tarjoudun myös keittämään pannullisen. ”Elämäsi on varmasti ollut mielenkiintoinen”, totean samalla kun osoitan sormellani seinillä olevia karttoja, valokuvia ja ansiomerkkejä. Tulen aloittaneeksi keskustelun, jonka loppua ei ole hetkeen havaittavissa.

Juttelemme tovin sota-ajasta, jolloin hän jätti 15-vuotiaana kotipaikkakuntansa Soanlahden taakseen Karjalassa.

Hän kertoo, miten eläminen oli hyvin erilaista silloin. ”Silloin ei tarvinnut koskaan olla yksin. Aina oli joku, jonka kanssa matkattiin uuteen sijoituskuntaan, tehtiin töitä tai vietettiin vapaa-aikaa. Yksin ei tarvinnut pelätä, kun ilmahyökkäysvaroitus annettiin. Nykyisin en juuri muuta

Siiri Visturi on asunut asunut yksin jo 26 vuotta.

H o i j a k k a 53

Visurin asunnon seinät ovat täynnä muistoja hänen kotipaikkakunnastaan.

54

Hoijakka

”

Silloin ei tarvinnut koskaan olla yksin.

Aina oli joku, jonka kanssa matkattiin uuteen sijoituskuntaan, tehtiin töitä tai vietettiin vapaa-aikaa.

tee. Olen yksin, hoitajakäyntejä lukuun ottamatta. Sukumme on hajautunut ympäri Suomea, joten harvoin minulla käy muita vieraita.”

Visurin luona hoitajakäyntejä tehdään päivän aikana neljä, joiden lisäksi ruokapalvelu tuo ruokalähetykset muutaman kerran viikossa. Näiden lisäksi hänellä on käytössään ranneke, jossa olevaa nappia painamalla hänen lähimmille omaisilleen tulee tieto avuntarpeesta.

Kahvikuppi houkuttaa meitä yhtä paljon hyvän keskustelun jälkeen. Nousen tuolista ja astun pari askelta keittiöön.

Kahvinkeitin aloittaa hurisemisensa ja ensimmäiset kahvitipat sukeltavat pannuun.

Katan pöydän valmiiksi ja asettaessani lautasia pöydälle siirrän pöydän laidalle kutsun Lotta Svärd 100 vuotta -juhlamessuun Helsingin tuomiokirkkoon. Kysyn, onko Visuri toiminut lottana. Kysymykseni aloittaa uuden historiankatsauksen, jota kuuntelen haltioituneena kahvinkeittimen poristessa takanani. Hän kertoo toimineensa kenttälottana jatkosodassa.

Juhlamessu jää Visurilta väliin pitkän etäisyyden ja voinnin vuoksi.

Tuntuu, että kahvipannu täyttyy nopeaa. Mukimme täyttyvät tummapaahtokahvista ja jatkamme jutustelua pöydän ääressä. ”Miten saat ajan kulumaan joka päivä?” aloitan. ”Kyllähän päivät aika yksipuolisia ovat.

Nykyään kehon ollessa aina vain huonommassa kunnossa päivät vierivät sängyssä maaten ja radiota kuunnellen”, Visuri vastaa ja huokailee samalla muutaman kerran. Hän jatkaa: ”Vielä silloin, kun näköni toimi tykkäsin katsoa paljon urheilua televisiosta ja

lukea kirjoja. Nykyään puoliksi sokeana niitä on vaikea harrastaa.”

Katse kääntyy automaattisesti kohti vielä paikallaan olevaa televisiota päin. Hetken asunnossa on hiljaista, mikä tuntuu hieman oudolta keskustelusolinan jälkeen. Rohkenen rikkoa hiljaisuuden. ”Kuinka kauan olet asunut yksin?” ”Aviomieheni kuoli vuonna 1995 eli mitäs se nyt tekeekään?” Visuri miettii. ”26 vuotta, olit silloin 75-vuotias”, päätän auttaa laskutoimituksessa. ”Niin se aika rientää, vanha olin jo silloin”, Visuri vastaa kaihoisaan, mutta humoristiseen sävyyn.

Kello lyö kohta 11. Tämän päivän ruokalähetyksen täytyisi saapua kohta ja niin saapuukin. Keski-ikäinen ruokakuljettaja saapuu ovesta sisään tervehtien lujalla, mutta iloisella äänellä. Hän ei viivy kauaa. Asiantuntevasti asettaa vain ruokapakkaukset jääkaappiin, juttelee hetken ja lähtee kohti seuraavaa paikkaa. Ovi on avautunut ja sulkeutunut tänään poikkeuksellisen tiuhaan. ”Milloin tänne tulee käymään seuraava tyyppi?” kysyn. ”Yleensä 12 aikoihin on tullut hoitaja käymään ja antamaan lääkkeet. Sitten iltapäivällä tulee myös hoitaja. Illalla sitten vielä yksi”, Visuri vastaa. ”Kuinka usein luonasi käy sukulaisia tai ystäviä?” utelen. ”Vaikea sitä on sanoa. Sukulaisia käy ehkä kerran viikossa. Ystäviä on tässä iässä hyvin vähän jäljellä. Ja jos joku on hengissä, ei se terve ole. Paljoa ei ole ihmisiä, joille soitella”, Visuri sanoo.

Tunnen silmieni kostuvan ja se sumentaa näköni hetkeksi. Paidan hiha

toimii tässä tilanteessa erinomaisena pyyhkeenä. Huomaan näköni palautuessa Visurin tarkastelevan paitaani.

Hän kysyy: ”Mitä siinä lukee?” ”Paradise. Paratiisi englanniksi”, vastaan edelleen silmiä kuivaillen. ”Sepäs se on osuvaa. Sinnehän tässä ollaan tekemässä lähtöä”, hän sanoo ja tätä kommenttia seuraa jälleen hetken hiljaisuus.

Ovi avataan. ”Onko siellä hoitaja?” Visuri kysyy, vaikka kello näyttää vielä 11.30. ”Täällä on sukulaisesi”, ovelta huudetaan lempeästi.

Asuntoon astelee omainen, jonka kanssa saavuin. Päätämme jättää Visurin lepäämään ennen seuraavaa hoitajaa. Tuntuu haikealta ja hieman väärältä lähteä. Kiitosten ja hyvien päivänjatkojen toivotusten jälkeen löydän itseni villakangastakki päällä ja tennarit jalassa asunnon eteisestä. Rollaattorin takapyörät peittyvät makuuhuoneen kynnyksen taakse. Kohta Yle Suomen radio-ohjelmaa kuuluu hiljaa huoneesta. Ovi avataan ja suljetaan.

Kahden jalkaparin askeleet kaikuvat rappukäytävässä yhtä komeasti, mutta enää ne eivät kuulosta kysyviltä. Ikään kuin ne olisivat saaneet vastauksia.

Teksti ja kuvat: Joona Alamikkelä

H o i j a k k a 55

”

Ennen kenkiä ei korjautettu ekologisilla perusteilla vielä ollenkaan, mutta nykyisin kylläkin.

Kuva oikealla: Oulun Heinäpäässä asuvalle Mäkelälle lähimmät suutaripalvelut sijaitsevat kävelymatkan päässä, ainakin toistaiseksi.

56

Hoijakka

Yhä harvempi suutari pysyy lestissään Viime vuosina tapetille nousseet kestävä kehitys, ekologisuus sekä vaateteollisuuden päästöt ovat muodostuneet uusiksi motiiveiksi käyttää suutarin palveluita.

Ympäristösyistä palveluita käyttävien määrän kasvu on kuitenkin toistaiseksi ollut vielä hidasta. Kenkiä työkseen korjaavien perinteisten suutarien määrä on ollut jo pitkään loivassa laskussa.

”

E

i tee mieli ostaa aina uutta, jos vanhankin voi vielä kunnostaa.”

Näin vastaa oululainen 28-vuotias ohjelmistokonsultti Henri Mäkelä kysyttäessä syytä sille, miksi hän on viemässä kenkiään suutarille sen sijaan, että suunnistaisi kohti lähimpää kenkäkauppaa.

Pari vuotta vanhat nahkaiset miesten nilkkurit ovat olleet miehelle mieluisat. ”Kengillä on hyvä kävellä ja ne ovat pitkävartiset, joten ne ovat käytännölliset talvea ajatellen.”

Mäkelän harmiksi toisesta kengästä on aiemmin mennyt vetoketju rikki ja syksy painaa päälle, eikä pelkillä

tennareilla kohta enää pärjää. Niinpä hän astelee Oulun keskustassa sijaitsevaan suutarinliikkeeseen kysymään, voisiko vetoketjun vaihtaa uuteen ja saako kengistä vielä käyttöä varten toimivat.

Oulun Suutari ja Avainpalvelu Ky:n kokenut suutariyrittäjä Ari Leipivaara 59, on ottanut vastaan edellisen kunnostustyön vain hetkeä aikaisemmin. ”Viisi minuuttia sitten tuli edellinen ketjunvaihto”, Leipivaara tokaisee kuultuaan nyt kyseessä olevan korjaustyön luonteen.

Leipivaaran suutarinliikkeessä töiden vastaanottoa ei sotke nykyteknologia, jonka omaksumisen hän sanoo olevan

H o i j a k k a 57

Ari Leipivaara aloitti suutarinuransa vuonna 1983. Yrittäjänura alkoi 1988. Nykyisellä paikallaan Oulun Isokadulla suutari on toiminut kohta 32 vuotta.

ikäpolvelleen ajoittain vaikeaa. Tyyli on vanhanaikainen mutta toimiva. ”Jos ei muutamaan viikkoon kuulu, niin sitten olen hukannut tämän lapun”, hyväntuulinen suutari veistelee kirjoittaessaan Mäkelän yhteystietoja ylös.

Työn ja yhteystiedot vastaanotettuaan suutari lupailee korjauksen valmistuvan seuraavalla viikolla. On perjantai-iltapäivä ja töitä on jonoksi asti.

Suomen yrittäjät julkaisi helmikuussa verkkosivuillaan jutun, jossa kerrottiin suutareiden rivien harventuneen tasaisesti eikä alalta poistuvien tilalle tule enää uusia yrittäjiä.

Suutariliikkeiden liiton puheenjohtaja Kimmo Soininen arvioi suutareiden määrän Suomessa olevan noin 300. Ari Leipivaaran arvio on samansuuntainen.

Lukemat vaikuttavat paikkansa pitäviltä.

Pikaisella vilkaisulla netin yrityshaku antaa 293 suutarin yhteystiedot.

Viimeisen vuoden aikana esimerkiksi Oulusta on lopettanut kaksi suutarinliikettä. Toinen eläköitymisen takia ja

58

Hoijakka

toinen kuolemantapauksen johdosta.

Trendinä on, että liikkeiden määrä laskee koko ajan.

Leipivaaran kertoman mukaan jäljellä on vielä muutamia suutareita, jotka saavat leipänsä pelkästään kenkien kunnostuksesta, mutta se vaatii pitkiä päiviä ja kovaa työtä. Kovasta työnteosta hänellä itselläänkin on kokemusta, ehkä liiaksikin. Pitkän linjan yrittäjä kertoo käyneensä jopa sairaalan teho-osastolla sydäninfarktin takia. Toimeentulon saaminen pelkällä kenkienkorjauksella on suutarin itsensä kohdalla käytännössä jo täysin mahdotonta. ”Joutuisin tekemään pitkää päivää seitsemänä päivänä viikossa, niin eihän sellainen kiinnosta ketään”, Leipivaara muotoilee.

Leipivaaran mukaan yleisesti ottaen kenkien korjaustytöt ovat vähenemään päin, ja siihen vaikuttaa moni asia. Muun muassa ajan muoti sekä kengän hinta ovat hyvin ratkaiseva tekijöitä. Hän kertoo, että nykyisellään

kenkien osuus suutarin työstä kattaa noin 40–50 prosenttia.

Viime vuosina päätään nostanut vastuullinen kuluttaminen näkyy yrittäjän mukaan myös suutarin asiakaskunnassa. Pieni osa ihmisistä korjauttaa kenkiään nimenomaan ekologisista syistä.

Leipivaaran mukaan ilmiö on saanut alkunsa noin viisi vuotta sitten. ”Ennen sitä kenkiä ei korjautettu ekologisilla perusteilla vielä ollenkaan, mutta nykyisin kylläkin. Kyseinen porukka, jotka haluavat säästää luontoa käyttämällä suutarin palveluita on kuitenkin vielä pieni”, Leipivaara kertoo.

Kasvua on hänen mielestään silti tapahtunut. Leipivaarasta tuntuu, että ihmiset ovat alkaneet kiinnittää pikkuhiljaa enemmän huomiota ekologisuuteen sekä luonnon säästämiseen. ”Asia etenee hitaasti mutta suunta on oikea.”

”Yleensä kulurakenne on ongelma tällaisessa käsityössä. Vuokrat ovat kalliita, lisenssimaksut ovat kalliita ja

vielä kahdenkymmenenneljän prosentin arvonlisävero siihen päälle. Ne ovat tietynlainen pelote alaa harkitseville”, Leipivaara sanoo.

Kulujen jälkeen tekijälle täytyisi jäädä jotain käteen myös itse työstä. Hintatason pitäisi kuitenkin pysyä asiakkaalle sellaisena, että kenkien korjauttaminen olisi heillekin kannattavaa ja houkuttelevaa. ”Jos me suutarit ottaisimme korjaustöistä oikeasti sellaisen hinnan, joka niistä kuuluisi ottaa, niin ei niitä tarvitsisi korjata juuri ollenkaan”, yrittäjä toteaa.

Aloittelevan suutarin ura jää Leipivaaran kertoman mukaan yleensä melko lyhyeksi. ”Monikaan, joka rupeaa pienyrittäjäksi suutarialalle, ei tiedä mihin ryhtyy.

Se vaatii pitkää pinnaa. Pahimmillaan homma loppuu puolen vuoden päästä.

Suurin osa lopettaa vuoden päästä, viimeistään kahden. Jotkut saattavat sinnitellä sen viidestä kymmeneen vuotta. Meitä, jotka ovat tehneet tätä hommaa vuosikymmeniä, alkaa olla aika vähän.”

Leipivaaran kertoman mukaan suutarin työ on myös fyysisesti hyvin raskasta. Erityisesti niska, hartiat, ranteet ja peukalot ovat kovilla. Siihen päälle vielä yrittäjän arjen paineet, niin työ voi olla kokonaisvaltaisesti hyvinkin kuormittavaa.

Työn raskaudesta ja mittavasta urasta huolimatta Leipivaara kertoo, että edelleen on kiva lähteä aamulla töihin. ”Tykkään käsillä tekemisestä ja asiakkaat ovat mukavia. Myös ammattina tämä on älyttömän mukava. Ei kai tätä hommaa muuten olisi näin kauaa tullut tehtyä.”

sanoa olevansa ammattilainen”, Leipivaara arvioi.

Taipumukset ja ominaisuudet alalle hänellä itsellään oli kertomansa mukaan jo oppipoikana toimiessaan. ”Oppi-isäni sanoi minulle aikoinaan, että jos jokin on sinun alasi niin tämä.”

Yrittäjän työtilaa silmäillessä suurimman osan seinistä täyttävät kenkien ja koneiden lisäksi erilaiset avaimet ja oheistarvikkeet. Suutari on tietoisesti investoinut avainpuolelle laitehankintojen ja kouluttautumisen kautta. ”Kyllä nykyään on oltava oheispalveluita”, Leipivaara toteaa.

Hänen mukaansa kaikki kenkiin liittyvä on jatkuvassa muutoksessa. ”Materiaalit, tuotteet ja maksutavat muuttuvat, ja aina pitää olla päivittämässä tietoutta.”

Myös lukot ja lukitusjärjestelmät uusiutuvat tasaisin väliajoin. Kuuttakymmentä ikävuotta lähestyvällä yrittäjällä on ollut täysi työ pysyä uudistuksissa mukana. ”Työ on jatkuvaa oppimista. Lukot ja avaimet ovat muuttuneet moneen otteeseen. Ennen vanhaan yhteen autoon saattoi olla viisikin eri avainta.

Nyt asiakkaalle ei tarvitse tehdä kuin yksi sellainen etäavain, jota voi pitää taskussa eikä sitä tarvitse varsinaisesti edes käyttää.”

Seuraavana tiistai-iltapäivänä Henri Mäkelä sai suutarilta viestin, että korjatut kengät ovat valmiina noudettavaksi. Välissä aikaa kului kaksi arkipäivää. Kunnostetut ja kiiltäväksi vahatut nilkkurit noudettuaan hän kertoi olevansa saamansa palveluun erittäin tyytyväinen.

Kunnostetun vetoketjun myötä Mäkelän kenkien elinkaari jatkuu. Kuva: Henri Mäkelän kotialbumi.

”Olin positiivisesti yllättynyt työn laadusta. Yllätystä lisäsi entisestään myös korjauksen edullinen hinta ja sen lisäksi vielä asiakaspalvelukin oli erinomaista”, sanoo Mäkelä.

Mäkelä kertoo käyttävänsä kenkiään vielä pitkään ja aikoo tulevaisuudessakin hyödyntää paikallisen suutarin palveluita, mikäli tarvetta ilmenee. ”Niistä tuli ihan kuin uudet.”

Perinteisellä oppipoika-kisälliperiaatteella suutariksi kouluttautuminen on edelleen se paras tie. Sataedu-koulutuskuntayhtymä Kankaanpäässä järjestää kolmentoista kuukauden mittaisen suutarikoulutuksen ainoana Suomessa. Leipivaaran mukaan sieltä saa alasta perustiedot. ”Kenkien korjauspuolella vie helposti neljästä viiteen vuotta, ennen kuin voi

Teksti ja kuvat: Teemu Parviainen

H o i j a k k a 59

Tosi-tv yllätti Atso Tillgrenin positiivisesti Temptation Island Suomi -ohjelmasta tuttu Atso Tillgren, 22, ajattelee, että reality-sarjaan osallistuminen oli kaikin puolin hyvä ja opettavainen kokemus.

Se on avannut nuorelle miehelle paljon uusia ovia ja kasvattanut häntä ihmisenä.

60

Hoijakka

V

iidennelle Temptation Island Suomi -kaudelle osallistunut lahtelainen Atso Tillgren antoi televisiossa rehdin kuvan itsestään. Tillgren lähti saarelle yhdessä silloisen tyttöystävänsä Lotta Saarelaisen kanssa ja suoriutui koettelemuksesta miltei moitteettomasti. Ohjelmaan osallistuminen oli Tillgrenin mukaan ensin vitsi, eikä hän ollut edes katsonut koko sarjasta kuin muutaman jakson.

Tillgren on elänyt nuoruuttaan maaseudulla hevosten ja ihmisten ympäröimänä. Hän on kahdeksanlapsisen perheen esikoinen ja kuvailee nuoruuttaan hyväksi ja turvalliseksi. Hänen mukaansa koti ei ikinä ole ollut tyhjillään.

”

Jengi on aina sanonut, että meidän kämppä on kuin Muumitalo.

Tillgren kertoo olleensa lapsena introvertti ja kiltti poika. Hän on aina pitänyt huolta pienemmistä ja kokee ison sisaruskatraan pelkästään positiivisena asiana. Tillgren kuitenkin tokaisee hymyillen, ettei suunnitelmissa vielä ole oman perheen hankkiminen, onhan nuorin sisaruksistakin vasta puolentoista vuoden ikäinen.

Tillgren on ollut nuorena mukana Hollolan seurakunnan isostoiminnassa.

Tällä hetkellä hän on mielenterveys- ja päihdeohjaajana kuntouttavassa yksikössä ja ajattelee, että muiden ihmisten ohjaamisen halu on ehkä lähtöisin isostoiminnasta.

Armeija-ajan jälkeen Tillgren on pompannut takaisin suosioon sosiaalisessa mediassa ja kertoo elämänsä olevan hyvin vauhdikasta. Hän on tu-

”

Atso Tillgrenin lähipirii on nykyään suurempi kuin koskaan ennen.

tustunut lukemattomiin uusiin ihmisiin ja kokee, että ohjelmaan osallistuminen on antanut paljon mahdollisuuksia.

Tillgren kuitenkin tähdentää, ettei asia välttämättä olisi näin, jos televisiossa olisi alkanut sekoilemaan. Viime vuonna nuori mies myös huomasi, että ero vaikutti hänen julkisuuskuvaansa. ”Erottuani tämä juttu on lähtenyt siivilleen.”

Tillgrenin ja Saarelaisen eron syy on varmasti mietityttänyt monia faneja.

Reissun jälkeen yhteiseloa jatkui vielä noin vuoden verran. Tillgren kertoo avoimesti, ettei ohjelmaformaatti liity heidän eroonsa mitenkään, eikä kolmansia osapuolia ollut. Eroa alettiin kuitenkin miettimään Tillgrenin aloitteesta, ja tämä tuli Saarelaiselle täytenä yllätyksenä.

Siinä me tiskattiin, kun sanoin Lotalle, että nyt pitäisi jutella.

Hän myöntää, että asia olisi pitänyt hoitaa toisella tavalla, sillä Tillgren oli jo pyöritellyt eroa mielessään kertomatta Saarelaiselle. Ex-parin perheet ja ystävät olivat täysin vakuuttuneita, ettei ero olisi lopullinen, olivathan he seurustelleet jo monta vuotta. Tillgren on iloinen siitä, ettei heidän välillään enää ole kitkaa. He viestittelevät edelleen viikoittain ja välillä näkevätkin kahvittelun merkeissä. ”Lotta on edelleen tosi tärkeä ihminen. Tietenkin kun on asunut hänen

H o i j a k k a 61

Atso Tillgren • Syntymävuosi ja kotikaupunki: tammikuu 1999, Lahti.

• Työpaikka: mielenterveys- ja päihdeohjaaja kuntouttavassa yksikössä.

• TV:stä tuttu: osallistui vuoden 2018 Temptation Island Suomeen.

kanssaan saman katon alla, olisi tosi ikävää, jos ei pystyttäisi olemaan väleissä.”

Tillgren on saanut paljon palautetta ohjelman jälkeen, mikä on suurimmaksi osaksi ollut hyvää. Yksi mieleenpainuvimmista palautteista tuli tuntemattomalta, joka totesi: ”Sä voitit Tempparit”.

Nuori mies on kuitenkin huomannut, että varsinkin viime aikoina Jodelissa anonyymit ovat mieltäneet Tillgrenin ylimieliseksi. Tillgren uskoo sen johtuvan ainoastaan siitä, että on ollut sosiaalisessa mediassa aktiivisempi ja uskaltanut näyttäytyä omana itsenään.

Itse hän kokee edelleen olevansa huomaavainen ja rento tyyppi. ”Välillä tulee poikaystäviltä vihaisia viestejä, jos on ollut jollekin mukava.”

Myös Tillgrenin perhe ja läheiset ovat antaneet hyvää palautetta. Ennen ohjelmaan lähtöä Tillgrenin vanhemmat eivät meinanneet uskoa poikansa uutisia ja äiti oli jopa hieman suuttunutkin. Hän muistutti esikoiselleen, että saarella on

62

Hoijakka

paras olla nätisti. Kaverit puolestaan olivat alusta asti innoissaan ideasta.

Tillgrenin lähipiirissä on myös yllättävä Temppareiden seuraaja.

”

Isoin fani varmaan on mun oma mummo, ja hänen kanssaan ollaan paljon juteltu näistä jutuista

esimerkiksi työnsaantiin, vaikka sitä ei kukaan suoraan myönnäkään. ”Jos mua rajoitettaisiin ohjelmaan osallistumisen vuoksi, alkaisin kyllä pitämään siitä meteliä.”

Temptation Island -ohjelma on saanut paljon negatiivistakin palautetta vuosien varrella, mutta Tillgrenin elämään se on tuonut pelkästään hyviä asioita.

Nuori mies on jopa ajatellut lähtevänsä saarelle uudelleen, jos kutsu käy.

Myös muut reality-ohjelmat kiinnostavat häntä. Televisiossa Tillgreniä tullaan siis todennäköisesti vielä näkemään.

Reality -ohjelmiin osallistuvia ihmisiä leimataan paljon, mikä Tillgreniä ärsyttää. Nuorella miehellä on tästä kokemusta muun muassa armeijasta.

Tillgren muistelee, kuinka hänen johtajakykyään epäiltiin ohjelmaan osallitumisen vuoksi. Hän on myös varma siitä, että televisiossa itsensä huonoon valoon asettaminen vaikuttaa

Teksti ja kuvat: Sara Saarnia

TESTI

Mikä on henkinen ikäsi?

2 . Miten syöt aamupuurosi?

1. Moneltako heräät vapaapäivänä?

A) Kukonlaulun aikaan.

B) Sisäinen kelloni herättää samaan aikaan kuin arkenakin eli noin kahdeksan kieppeillä.

C) Viimeistään kymmeneltä ellei ole ilta ole venähtäny t : silloin bingetän Netflixiä koko päivän sängyssä.

D) Joskus pääsen ylös jo ennen lounasaikaa.

4. Mikä on suosikkisi sosiaalisen median kanavista?

A) Sähköpostitse on helppoa vaihtaa kuulumisia.

B) Facebook . On mukava nähdä, missä vanhat koulukaverit menevät nykyään.

C) Twitter. Haluan pysyä ajantasalla uutisista, tapahtumista ja ilmiöistä.

D) TikTok . Ruutuaikani nousee pilviin jatkuvalla tiktokkien selaamisella.

3. Mikä on lempit v-ohjelmasi?

A) Itsetehdyn luumurusinakeiton kera.

B) Tietenkin kanelisokerilla ja voisilmällä!

C) Olen jo valmistanut jo illalla valmiiksi tuorepuuron, johon laitoin kotimaisia marjoja ja chian siemeniä. Päälle ripottelen acai-marjoja.

D) Mikä aamupuuro?!

A) Vanhat klassikot viehättävät , esimerkiksi Jäniksen vuosi ja Metsolat.

B) Vain elämää on pakko katsoa joka perjantai.

C) K aikenlainen realit yviihde saa minut jumittumaan telkkarin eteen, suosikkejani ovat muun muassa Temptation Island ja Big Brother.

D) En katso t v : tä, selailen mie luummin Youtubea ja samalla TikTok-videoita.

5. Miten vietät lauantai-iltaa?

A) K atson uutiset ja lottoar vonnan.

B) K äyn ensin saunalenkillä, jonka jälkeen painun löylyihin mukanani jokin hyvä saunajuoma.

C) Ensin suuntaan hyvien ystävien kanssa syömään kaupungin uusimpaan ravintolaan, josta siirr ymme lempipubiimme nauttimaan pienpanimo-oluita.

D) Hengaan kavereiden kanssa yömyöhään.

Eniten A-vastauksia: Olet todellinen boomeri. Sinun on vaikea sopeutua nykymaailman muutoksiin, ja Sanna Marin aiheuttaa sinussa kauhun tunteita. Nykynuoret eivät osaa arvostaa teidän panostanne, sillä tehän Suomen rakensitte.

Eniten B-vastauksia: Elät keski-ikäisen X-sukupolven tasaista elämää. Elämäsi koostuu työstä ja lomien odottelusta. Kerran vuodessa repäiset ja lähdet viihteelle, yleensä pikkujoulujen merkeissä. Kadut ideaa vielä viikon päästä, kun pääkipu muistuttelee railakkaasta illasta edelleen.

Eniten C-vastauksia: Suoritat elämää milleniaalin tyyliin. Käyt töissä tai opiskelet, kenties jopa molempia: poltat kynttilää molemmista päistä. Samalla kuvaat elämääsi Instagramiin luoden siitä ruusuisemman kuvan kuin se oikeasti on.

Eniten D-vastauksia: Vietät neljättä välivuotta, kuten kaikki Z-sukupolven ystäväsikin. Teet TikTokiin kantaaottavia videoita, ja välillä naurat omalle ahdingollesi. Olet woke ja yrität muistuttaa vanhempia sukupolvia tärkeistä asioista kuten ilmastonmuutoksesta mutta ei silläkään mitään väliä ole, sillä maailma tuhoutuu joka tapauksessa pian.

Teksti: Juulia Korkiakangas, Liisa Vuori ja Noora Ruuska

O U L U N A M M AT T I KO R K E A KO U L U VIE20SPJO

64

Hoijakka