Elo

nk o m su ie n sk ka av ve er ri i?

O

huhtikuu 2015

Joonas Laaksoharju elää unelmaansa musiikkivideoiden tekijänä

Hyvä liikeidea ei yksinään riitä yrityksen perustamiseen

Olli Kuoksa testaa, millainen kasetti valmentajilla ja pelaajilla on. ”Kyllä sen näkee, että osaa valmentajista alkaa hieman ärsyttää mahtailuni ” Arkkitehtiopinnot tekivät Jenni Pitkon onnelliseksi. Nyt hän haluaisi poliitikoksi

Oulun tulevaisuus on alojen yhteistoiminnassa Bloggaaja Sita Salmisen mielestä pitäisi ymmärtää elämän ainutkertaisuus Pienellä paikkakunnalla myös byrokratia on pientä Hanna Koponen on aina suunnannut kohti uutta ja suurempaa maailmaa Ajan kuluessa maailma ympärillämme on muuttunut, niin myös me sen mukana. Miksi avioliitto olisi säilynyt ennallaan?

Ammattiurheilijasta yrittäjäksi

Toimittaja huomasi selviytyvänsä selvinpäin baari-illasta ”Elektroniseen perehtymättömän mielestä kaikki kuulostaa samankaltaiselta jumputukselta, mutta oikeasti me olimme täysin ääripäissä tyyliemme osalta”

Eevan kaveri on Jouni, 44-vuotias mies. He tapaavat noin kerran viikossa. Jounilla olisi aikaa ja halua tavata useamminkin

Päätoimittaja Petra Silvennoinen

AD ja kuvittaja Anton Orava

Toimitus Teemu Hassinen, Tuukka Hyttinen, Anssi Karjalainen, Eeva Kuivas, Oona Lakso, Mirko Siikaluoma

Vastaava päätoimittaja Marko Taivalkoski

Julkaisija OAMK / Viestinnän osasto

Kuvituksen malli Annariina Hietanen

Painopaikka Erweko Oy

Painovuosi 2015

TEKSTI

PETRA SILVENNOINEN

KUVAT

ANTON ORAVA

päätoimittajan puhe Mikäpä ei olisi sen ajankohtaisempi aihe kuin elämä itsessään? Parhaimmillaan elämä on elämys – arkisimmillaan vain elämistä. Kaikille meille elämä paljastaa koko kirjonsa.

Parikymppisenä useimmat meistä jättävät taakseen opiskelijaelämän ja ryhtyvät luomaan itselleen sellaista elämää, jota haluavat viettää.

Joku ryhtyy yrittäjäksi, joku toinen perustaa perheen.

Moni pohtii arvojaan, kuten toimittajamme Oona Lakso. Hän vietti huikatonta helmikuuta ja pohtii reportaasissaan suhdettaan alkoholiin. Avioliiton merkityksestä voit lukea Eeva Kuivaksen reportaasista.

Nykyään moni nuori aikuinen haluaa vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja miettii, kuinka voisi auttaa muita. Politiikka ja vapaaehtoistyö houkuttelevat.

Omaa aikaa halutaan antaa myös muille.

Ajoittain elämä ei kulje suunniteltua polkua, ja ryhdymme kokeilemaan jotain aivan muuta. Hanna Koponen ei löytänyt oman alansa töitä ja lähti au pairiksi Irlantiin. Hanne Saarikoski muutti töiden perässä maalle ja löysi uudenlaista elintilaa.

Elämää halutaan elää suurella sydämellä. Toimittajamme Teemu Hassisen henkilökuva Olli Kuoksasta osoittaa, että intohimo on tärkeää. Omista haaveista pidetään kiinni, ja niiden perässä matkataan jopa rapakon taakse, kuten dj-kaksikko TJH87 on tehnyt. Elämältä odotetaan elämyksiä.

Antoisia lukuhetkiä Elon parissa, Petra Silvennoinen

TEKSTI

MIRKO SIIKALUOMA

KUVAT

MATTI VESANEN

El

unelmaa lä Joonas Laaksoharju kasvoi musiikkivideoiden parissa ja haaveili elättävänsä itsensä musiikilla. Tavoitteisiin pyrkiminen on vienyt hänet pitkälle.

– Musiikki-innostus oli läsnä jo ihan pienestä pitäen. Hakkasin rytmejä kattiloihin, jonka jälkeen isäni päätti hommata minulle minirummut. Ei oikeastaan voi määritellä aikaa milloin varsinainen musiikki-innostus lähti liikkeelle, kun se on ollut läsnä oikeastaan aina, Joonas Laaksoharju kertoo.

Tutustuin Joonakseen 9-vuotiaana aloittaessamme yhdessä Onkilahden ala-asteen musiikkiluokalla. Noihin samoihin aikoihin Joonas sai haltuunsa ensimmäisen tietokoneensa. Tällä oli merkittävä osa Laaksoharjun innostumisesta oman musiikin tekemiseen.

– Unelma musiikin tekemisestä ammatiksi tuli mukaan aika nopeasti, kun opin musiikinteon perusteet tietokoneella. Mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta ja pystyi kehittämään osaamistaan itse.

Mieleeni on vahvasti painautunut muisto, kun käydessäni Joonaksen kotona tutustuin ensimmäistä kertaa musiikin tekemiseen tietokoneella. Tuolloin käytössä oli Fruity Loops -ohjelma, joka muistuu myös Joonaksen mieleen reilun vuosikymmenen takaa.

– Taisi olla varhainen Fruity Loops silloin. Fruity tosin jäi, ei ollut minusta siihen softaan, Joonas Laaksoharju kertoo ja nauraa.

Niin kuin usein elämässä käy, ihmisten tiet erkanevat. Ollessani yhdentoista perheeni muutti toiselle paikkakunnalle, ja vuosiin en kuullut vanhasta luokkakaveristani mitään. Muistan etäisesti törmänneeni Joonakseen käydessäni Vaasassa.

Kaapeli-tv:n ääressä 2000-luvun alussa kasvaneet muistavat ajan, kun MTV:ltä tuli oikeasti musiikkia. Kuten moni muu sukupolvemme edustaja, Laaksoharju katsoi paljon musiikkivideoita jo lapsesta lähtien. Hänelle siirtymä musiikista kameran taakse tuntui luonnolliselta.

– Innostuin musiikkivideoista, sillä ne olivat niin vahvasti sidoksissa itse musiikkiin. Noin 13–14 -vuotiaana ostin itse videokameran ja aloin pelleilemään sen kanssa, Laaksoharju selittää ensikosketustaan nykyiseen työhönsä.

Vuonna 2009 Facebook yleistyi Suomessa ja löysin vanhat luokkakaverini vuosien takaa. Samana vuonna Laaksoharju päätti ystävänsä kanssa kuvata kokonaisen musiikkivideon, jonka myötä rakkaasta harrastuksesta alkoi kehkeytyä jotain suu-

rempaa. Ison pyörän lähdettyä pyörimään hänen mielessään heräsi ajatus, että videoiden tekemisestä voisi kehittyä jopa jonkinlainen tulonlähde.

- Perheen puolesta kannustusta työtä kohtaan on tullut paljon, sillä musiikki on ollut läsnä aina meidän perheessä. Videohommista on varsinkin oltu innoissaan. Toki on välillä epäilyksiä, että onko ala välttämättä hyvä ratkaisu, koska tulonsaanti saattaa olla epävarmaa, Laaksoharju kertoo perhetaustastaan.

Täytettyäni 17 päätin muuttaa vanhempieni luota vaihtaakseni koulua Ouluun. Vaikka lähdin itsenäistymään varhain, en ollut ainoa laatuani. Myös Joonas päätti lähteä kotoa samanikäisenä, mutta hänen suunnitelmissaan eivät olleet opiskelut.

Vuonna 2011 Laaksoharju sai työpaikan Helsingistä nuorten toimintakeskus Hapesta. Toimintakeskuksen yhteydessä toimiva Helsinki Freedom Records on pehmeiden arvojen levy-yhtiö, jonka pyörittämisestä vastaavat nuoret. Työpaikasta avautuikin paljon mahdollisuuksia tulevaisuutta varten.

– Tein aloitteleville artisteille Hapessa musiikkivideoita ja tein samalla paljon hyödyllisiä kontakteja. Hapessa oli ammattitason musiikkistudio missä pyöri myös ansioituneempia muusikoita, Joonas kertoo uransa alusta.

Musiikkivideoiden tekemisen myötä Laaksoharjun halu työskennellä musiikin parissa kasvoi. Ohjaamisen ohessa Joonas jatkoi musiikin tuottamista itselleen sekä muille.

– Minua inspiroivat paljon sellaiset artistit, joiden tekeminen ei rajoitu pelkästään esim. musiikkiin, vaan yleisesti saattavat vaikuttaa myös monilla eri aloilla kuten muodissa ja elokuvissa. Vaikuttajia minulle niin kauan, kun olen tehnyt musaa on ollut ainakin Pharrell Williams, Kanye West ja Jay Z. Vastoinkäymisiltä ei Laaksoharju ole päässyt välttymään. Musiikkibisnes ei ole tarjonnut oikoteitä onneen. Varsinkin uran alkuvaiheessa Joonas joutui laskeskelemaan rahojaan tarkemmin.

– Alkuvaiheessa ei ollut vielä mitään asiakaskuntaa eikä hirveästi jalkoja ovien välissä.

Nykyään duunit tulevat aika pitkälle tietyistä paikoista ja melko tasaisesti, hän kertoo kuin helpottuneena.

– Silti nykyäänkin tulot saattavat vaihdella ja on tietynlainen huoli takaraivossa. Koskaan

Tietynlainen huoli on takaraivossa. Koskaan ei tiedä tuleeko töitä huomenna enää lisää.

ei ikinä tiedä tuleeko töitä huomenna enää lisää.

Hankalina hetkinä Laaksoharju kertoo kuitenkin yrittävänsä aina muistaa, että asiat ovat koko ajan menneet parempaan päin.

Hän toivoo suunnan pysyvän samana myös jatkossa.

– Kaikki on mennyt sikäli hyvin, että mitään suuria floppitapauksia ei vielä ole sattunut eteen. Toki pikkumokia on aina sattunut, eikä kaikki välttämättä mennyt aina halutulla tavalla, mutta niistä tullut opittua.

Minulla on ollut jo monen vuoden ajan tapana kuluttaa aikaa tutkimalla Youtuben saloja. Alkukesästä 2012 avasin tietokoneeni niin kuin minä tahansa päivänä.

Silmääni pisti nopeasti Cheekin uusi musiikkivideo Syypää sun hymyyn. Vaikka en kyseisen artistin suurimpiin faneihin lukeudukaan, avasin videon. Krediiteistä hyppäsikin silmilleni tuttu nimi.

Olin tiennyt jo aiemmin seuraillut Joonaksen työtä, mutta yllätykseltä en silti pystynyt välttymään. Joonas kertookin tavanneensa Cheekin juuri nuorisokeskus Hapen studiolla. Yhteistyö jatkui ensimmäisen videon jälkeen ja poiki myös Emma-palkinnon.

– Uran merkittävin käännekohta videopuolella oli olla tekemässä Timantit on ikuisia -videota yhdessä Jere Hietalan kanssa. Se oli mielettömän hieno projekti, josta seurasi paljon hyviä juttuja ja lähti uudenlainen pyörä liikkeelle, Joonas hehkuttaa.

Musiikin puolella Laaksoharju katsoo innolla tulevaan. Artem x Yonas -duolla Universal Musicin kanssa solmittu levytyssopimus sekä maaliskuussa julkaistu ensimmäinen single ovat etappeja, jotka ovat olleet hänen unelmiaan monia vuosia.

- Musiikkiprojektimme on sikäli ollut tähän asti tärkein. Siinä on ollut melko vapaat kädet toteuttaa itseään niin musiikillisesti kuin myös videoilla, joten odotan innolla, mitä saamme kehiteltyä.

Missä sitten Laaksoharju näkee itsensä kymmenen vuoden kuluttua? Jatkamassa sitä, mitä tekee nyt.

- Musiikintuotantoa olisi hauskaa tehdä eri artistien kanssa, ja miksei myös ulkomaille.

On ollut hauskaa vertailla, millainen esimerkiksi hiphop-skene oli kymmenen vuotta sitten, joten odotan innolla, mistä oma paikkani lopulta löytyykään. Varmuudella voin sanoa, että musiikinteko ei ainakaan varmasti ole jäänyt mihinkään.

Kiittäessäni Joonasta haastattelusta tajuan miten pitkään aikaan en ole nähnytkään häntä. Sovimme, että olemme yhteyksissä, kun seuraavan kerran ehdin Helsinkiin.

TEKSTI JA KUVAT

TEEMU HASSINEN

s u u r e l l a sy d ä m e l l ä Lentopalloseura Ettan Olli Kuoksa on Mestaruusliigan intohimoisimmin tunteensa näyttävä, häjyin ja verbaalisesti taitavin päävalmentaja. Siviilissä hän tunnustaa olevansa herkkä ja nössö perheihminen.

Olli Kuoksa on suorasanainen lappilainen, joka ei turhaan sanojaan ja tunteitaan peittele. Kuoksalle on luontaista pullistaa tuplahaukkansa esiin ennen ottelua ja hakea pientä henkistä niskalenkkiä valmentajakollegastaan. Oulun Urheilutalo on Kuoksan isännöimä: valmentajaesittelyssä hänet kuulutetaan vaatimattomasti lempinimellä Midas. Myös intohimoiset tuuletukset, joissa hän suoristaa käsivartensa äärimmilleen ja karjuu ilmoille riemuaan ovat Kuoksan tavaramerkki.

- Ne ovat minun tapani laittaa persoonani peliin ja tuoda lisää katsojia otteluihin.

Mielestäni siitä ei ole mitään haittaa joukkueelle. Pelaajana olin kahta kauheampi, mutta valmentajana pitää osata käyttäytyä. En ota yhtään korttia tiedostamattani, Kuoksa väittää.

Pelin aikana Kuoksalla on vahva ja intensiivinen katse. Kuoksa puhuu usein hullun kiillosta silmissä. Sen saman tulen hän haluaa nähdä pelaajiensa otteista kentällä. Hän linjaa, että kolmoislutzin opetteleminen taitoluistelussa on vaikeaa, sen sijaan tunteiden näyttämisen voi oppia myös perusluonteeltaan ujo ja vaatimaton suomalainen. Tunteet ovat Kuoksalle urheilussa kaikki kaikessa. Oli kyseessä sitten voiton ylväs riemu tai riepova tappion pelko. Ne ovat Kuoksalle ”huumetta”, mitä ei saa mistään muualta.

Lentopallossa ei ole fyysistä kontaktia, joten henkinen puoli korostuu entisestään.

Tuulettelulla, protestoinnilla ja oikeanlaisilla taktisilla viivytyksillä yritetään kääntää peliä omalle puolelle.

Hämmentävin tempaus nähtiin helmikuussa Tiikereitä vastaan. Kuoksa nosti paitaa valmentajaesittelyssä ja paljasti karvaisen mahansa. Sitten hän osoitti napaansa ja vinkkasi samalla leikkisästi silmää valmentajakollegalleen Tommi Tiilikaiselle.

- Saan testattua, millainen kasetti valmentajilla ja pelaajilla on. Kyllä sen näkee, että osaa valmentajista alkaa hieman ärsyttää mahtailuni. Tiilikainenkin on myöntänyt, että on välillä vaikea pitää tunteet kurissa ja keskittyä peliin.

Vahvan fyysisen preesensin omaava Kuoksa vaikuttaa kentän laidalla kovalta ja kivikasvoiselta äijältä, joka ei anna ikinä periksi tai murru. Mieheltä, jota et ensimmäisenä valitsisi tuijotuskilpailuun Oulun pimeälle kujalle. Siviilissä tilanne on toinen.

- Valmentamisessa on paljon teatteria, sillä olemme myös esiintyjiä. Kentän laidalla olen kova. Jos vaimolta kysyttäisiin, olen kotona oikeasti aika nössö ja herkkä kaveri, Kuoksa tunnustaa.

Vaimo Anne Kuoksa vahvistaa asian.

- Rivikatsojalle ei näy, kuinka herkkä ihminen Olli on. Olen samaa mieltä, että hän on kotona hieman nössö. On ihan onni, että sama Olli, joka nähdään pelitapahtumassa, ei tule kotiin. Kilpailuhenkisyys ja kunnianhimo ovat piirteitä myös siviilissä, mutta suurin uho ja teatraali-

suus ovat poissa.

- Olemme persoonina erilaisia. Ei minusta olisi pullistelemaan pattia suuren yleisön edessä, mutta Olli nauttii siitä. Tasapainoa tuo myös, että en ole samalla tavalla kilpailuhenkinen.

Sosiaalinen ja lämmin perheihminen ovat ne sanat, joilla Erkki Kuoksa kuvaa poikaansa lentopallon ulkopuolella.

- Valmentajana hän on tiukasti keskittynyt omaan työhönsä ja sulkee kaikki muut pois.

Siviilissä tilanne on päinvastoin. Hän haluaa viettää aikaa ja keskustella kaikkien kanssa.

Aika vain tahtoo loppua kesken.

Nähdessään poikansa heittäytyvän täysillä peliin hän tunnistaa myös itsensä.

- Olli on isänsä poika. Olin aivan samanlainen pelaajana ja valmentajana. On hienoa, että hän laittaa intohimonsa ja persoonansa peliin. Suomessa on nähty liikaa valmentajia, jotka seisovat penkin edessä kädet puuskassa sanomatta sanakaan.

Kauden päättymisen jälkeen Kuoksa matkasi tuttuun tapaan kotipaikkakunnalleen Rovaniemelle vanhempiensa luo. Zlatanin kuolematonta lausuntoa mukaillen hän toteaa, että mies voi lähteä Rollosta, mutta Rollo ei lähde koskaan miehestä.

- Eilinen oli aika täydellinen vapaapäivä.

Aurinko paistoi ja oli rauhallista. Sopivasti oli kuitenkin pientä tekemistä, sillä en millään osaa olla vain paikoillaan. Lomalla olen kelkkailut, pilkkinyt ja hiihtänyt.

Suurin osa vapaa-ajasta niin lomalla kuin

pelikauden aikana menee Anne-vaimon ja lasten Kitin ja Milan kanssa.

- Olli on hyvä isä. Se on hänelle elämän ykkösrooli. Hän on vahvasti läsnä ja jaksaa touhuta lasten kanssa, Anne Kuoksa kertoo.

Juuri lasten syntymät ovat olleet Kuoksalle elämän iloisimmat hetket. Ne ovat hetkiä, jotka ovat muuttaneet elämän tärkeysjärjestystä.

- Ennen lapsia lentopallon rooli oli isompi.

Perhe on minulle kaikista tärkein. Toki lentopallon roolia ei voi väheksyä, sillä minä ruokin perheeni. Tavoitteena on kasvattaa lapset järkeviksi veronmaksajiksi. Auttaa ja kasvattaa niin, että he pystyvät kulkemaan tasaisen elämänpolun. Etteivät he enää parikymppisenä söisi räkää, Kuoksa heittää.

Valmentajana Kuoksalle tärkeintä on ihmisjohtaminen. Ammatissaan hän saa suurimman palkinnon pelaajien henkilökohtaisesta auttamisesta.

- Voitot ja tappiot eivät kosketa niin paljon kuin se, että pelaaja oppii jonkun taidon, jonka oppiminen on ollut vaikeaa ja vienyt paljon aikaa. Tuoreimpana esimerkkinä saimme Ville Sorvojan viimeisiin peleihin menemään eteenpäin hyökkäyspelissä. Siihen tarvittiin muutama tekninen avain ja repullinen henkistä valmennusta. Sitä ennen hän oli aika syvällä.

Ihmisjohtaminen on myös piirre, jota Kuoksan kakkosvalmentaja Juha Keihäskoski arvostaa vankimmin.

- Olli ei ole norsunluutornissa vaan haluaa keskustella ja olla aidosti lähellä pelaajia. Hän on pelaajien kanssa paljon tekemisissä myös vapaa-ajalla, kuten käy lounaalla heidän kanssaan.

siitä, että hän lukee ja seuraa maailmaa paljon.

- Osa on tullut myös kotoa isältä, sillä hän työskenteli toimittajana. Kaveripiirissäni on ihmisiä, jotka ovat puolet verbaalisesti lahjakkaampia kuin minä. On siinä muutama termi tarttunut mukaan.

Kuoksa vakuuttaa, että kentän laidalla hän ei ole menettänyt hermojaan täysin koskaan.

Median kanssa on toisin.

- Nuorempana, kun aloittelin valmentajana, sanoin aina sen, mitä ajattelin. Nyt olen tajunnut, että on helpompaa itsensä ja muiden kannalta, että ei sano kaikkea, mitä mielessä liikkuu.

Tuoreimpana esimerkkinä Kuoksa vei Ettan yhdysvaltalaiskaksikon Joshua Walkerin ja Rusty Lavajan nauttimaan Lapin luonnon eri mahdollisuuksista Rovaniemelle.

Kuoksan johtoajatus valmentajana on: asenne on kaikki. Sama tunnollisuus on tärkeä arvo myös siviilissä.

- En pysty hyväksymään, jos joku ei tee lupaamiaan asioita. Tekemällä sovitut asiat on jo aika pitkällä.

Rehellisyys on hänelle kaikista tärkein elämänarvo.

- En pysty valehtelemaan kenellekään tai missään tilanteessa. Totuuden kertominen sattuu, mutta ihmistä satuttaa vielä enemmän, jos kertoo valheita.

Kuoksa kertoo, että sai kotona kovan, mutta ymmärtävän kasvatuksen.

- Isä oli isosta perheestä maalta, ei siellä paljon perseilty, hän naurahtaa.

Isä Erkin mukaan Olli oli lapsena kunnianhimoinen, itsepäinen ja vahvasti itseohjautuva liikunnan suhteen. Kun 3-vuotiaalta pojalta kysyttiin päiväkodissa, mikä sinusta tulee isona, tuli vastaus nopeasti: ”Minusta tulee pelimies, pelekästään pelimies.”

Erkki Kuoksa vahvistaa, että Olli oli jo pienenä sanavalmis, mutta ominaisuus on kehittynyt vuosien karttuessa. Kuoksa on lehdistötilaisuuksissa Mestaruusliigan teräväkielisin persoona, jolla on mielenkiintoista sanottavaa ainaisen perusjargonin sijasta.

Haastattelijan ja yleisön kannalta on kutkuttavinta, että ei ikinä tiedä, mitä on luvassa ennen kuin lappilaisen runsas sana-arkku aukeaa. Kuoksa saattaa vastata kysymykseen muun muassa Putous-läpällä tai käyttää hauskoja kielikuvia kuten punainen lenkki otsassa tai vertauksella, miltä tuntuu olla pesukarhu pesukoneen myllyssä.

Verbaalinen taito rakentuu muun muassa

Ehkä siksi hän pitää usein pienen tauon ennen kuin aloittaa oman puheenvuoronsa.

Kuoksa on Suomen lentopallovalmentajista aktiivisin sosiaalisen median puolella. Omien Facebook-viestiensä hän toteaa olevan puhtaasti viihdettä. Kuten seuraava helmi osoittaa.

- ”Menin saunan jälkeen olut kädessäni ’mestarin’ tuoliin ja otin ansaitun hörpyn saunaoluestani. Sen jälkeen maailma ei ole ollut entisensä. Kun olut saavutti kieleni, olin shokissa. En muista kyseisistä tapahtumista juuri mitään, mutta vaimoni sanoi, että sinä näytit silloin siltä kuin sinulta olisi sielu paennut taivaaseen. Parin viikon harmaan jakson jälkeen tajusin ostaneeni vahingossa ykkösolutta.

Kaksi vuotta on kulunut, ja tuska ei hellitä.”

Blogissa hän haluaa osoittaa syvällisen puolensa. Sen, että hän on muutakin kuin huutava valmentaja ja puujalkoja veistelevä vitsiniekka.

- Siellä kirjoitan, kuinka ajattelen asioista.

En halua itkeä. Jos kritisoin jotain, olen valmis samalla esittämään parannusehdotuksen.

Henkilökuvaa ei voi piirtää ilman mainintaa Kuoksan Siperian kokoisesta itseluot-

tamuksesta. Piirteestä, joka on tullut esille useissa haastatteluissa. Tässä haastattelussa pääsemme jo muutaman kysymyksen ohi ennen kuin ensimmäinen osoitus siitä tulee.

- Olen tehnyt eniten töitä Suomessa kehittyäkseni, Kuoksa viittaa lentopalloon.

Paljon puhuva oli myös hetki kun Kuoksa tuli Ettan päävalmentajaksi 2009. Hän totesi, että ”Mä vedän ton hallin täyteen” ja osoitti yli 6000 katsojaa vetävää Raksilaa. Perspektiiviä lausunnolle tuo, että Ettan yleisökeskiarvo oli tällä kaudella reilut viisisataa katsojaa.

- Se tapahtuu. Se riippuu, kuinka paljon minulle annetaan markkoja. Heti kun pääsemme ensimmäisen kerran finaaliin, Raksila on täynnä.

Mistä sitten raudanluja itseluottamus kumpuaa?

- Se tulee varmaan kunnianhimosta. En ole koskaan halunnut tyytyä melkein hyvään tai keskinkertaiseen. Haluan aina olla paras, Kuoksa painottaa.

33-vuotiaalla Kuoksalla on edessään vielä pitkä pätkä valmentajan uraa.

- Mitä enemmän valmentaa, sitä vaikeammaksi se käy. Tieto lisää tuskaa ja huomaan sen, kuinka paljon tästä voi vielä oppia.

Uransa jälkeen hän toivoo, että hänet muistetaan miehenä, joka antoi kaikkensa eikä ikinä periksi.

Yhdessä asiassa Kuoksa on kuitenkin valmis tinkimään.

- Martalle (vaimolle) tulee kyllä annettua periksi. Se on jossain tilanteissa parempi niin. Sama juttu kuten lentopallossa: win the right battles.

TEKSTI JA KUVAT

ANSSI KARJALAINEN

Yrittäminen on yhtä aikaa vapautta ja vastuuntuntoa. Kaikista ei ole yrittäjiksi, mutta nykyään siihen mukaan heittäytyminen on helpompaa ja monet käyttävät tilaisuuden hyväksi. He ovat rakentamassa tulevaisuuden työllisyysmarkkinoita.

ENESTYMISEN ILMAPIIRI Oulun Technopolis sijaitsee Linnanmaalla, ja tänne on perustettu useita teknologia-alan yritysten konttoreita ja toimipisteitä.

Valmiiden yritysten lisäksi täällä on myös yksi oululaisen yrittäjyyden alkulähteistä. Astun sisään paikkaan, jota kutsutaan Yritystakomoksi. Paikka mainostaa itseään rohkaisevasti lauseella ”Ideasta menestyjäksi”. On päivänselvää, ettei kaikille näin tapahdu, mutta ainakin toimitilan katto saa minut vakuuttuneeksi siitä, että täällä syntyy yrityksiä. Katosta roikkuu lähemmäs sata rekisterikilven näköistä kylttiä. Niihin on kirjoitettu yrityksen y-tunnus ja toiselle puolelle nimi. Arvatenkin nämä kaikki ovat saaneet alkunsa juurikin Yritystakomossa.

Mutta mikä tuo ihmiset tänne kertomaan omista liikeideoistaan?

Mikä on se ratkaisevan suuri kynnys yrityksen perustamiselle, jota he eivät pysty ylittämään ilman tätä paikkaa?

Maanantaipäivä on tarkoitettu uusille takomotoimintaan mukaan haluaville. Pöytäseurueessamme istuu lisäkseni neljä hen-

kilöä, joilla on kaikilla pitkä kokemus tekniikan alalta. Varmasti monien tuoreessa muistissa on Nokian massiiviset irtisanomiset Oulussa viimeisten vuosien aikana. Kaupunki on aina tunnettu teknisestä osaamisesta, eikä se ole mihinkään hävinnyt. Muun muassa useat entiset Nokian työntekijät ovat löytäneet uusia töitä, joka vastaa heidän koulutustaan ja osaamistaan.

Suomen tilanne ei kuitenkaan ole yritysten osalta niin hyvä, että kaikille pystyttäisiin takaamaan töitä alan yrityksistä. Yksi suurimmista kolauksista tapahtui elokuun 2. päivänä vuonna 2012, kun Nokia ilmoitti irtisanovansa peräti 700 työntekijää Oulun yksiköstä. On sanomattakin selvää, että tilanne pistää yksittäisen henkilön miettimään, mihin hän voisi käyttää jo olemassa olevan osaamisensa. Monille oma yritys on uusi portti takaisin työmarkkinoille.

Hyvä liikeidea ei yksinään riitä yrityksen perustamiseen. Projektissa pitää ottaa huomioon muun muassa kulut, toimitilat, työntekijät ja erilaiset määräykset. Paperitöitä riittää, eikä esimerkiksi budjetin laskeminen ole aivan yksinkertaista.

suutena kuin uhkana. Yritystakomon verkostot ulottuvat myös talon seinien ulkopuolelle, ja esimerkiksi yrityksen rahoitukseen saa vinkkejä ja apua.

– Meiltä löytyy rahoitustahoja; on ELYä, Tekesiä ja Busi­ nessOulua, joista viimeisimmässä annetaan myös apua siihen, miten yritystä markkinoidaan ulkomaille. Tietysti tähän voi vielä lisätä joukkorahoitukset ja enkelisijoittajat, joita on lähellä. Me opettelemme täällä jo valmiiksi pitchaamista ja yrityksen tarinankertomista, joiden jälkeen on helpompi lähteä rahoittajille tarjoamaan omaa yritystä.

Startup-yritystrendi todella näkyy Oulun seudulla. Maakun-

Yritystakomon ”Takomottarena” tunnettu Niina Karvinen vahvistaa näkemyksen siitä, että Oulussa on erityisen paljon teknologia-alan työntekijöitä niin sanotusti vapailla markkinoilla. Hänen mukaansa Yritystakomolle tulevat eivät aina ole edes varmoja, haluavatko he toimia tulevaisuudessa yrittäjinä.

– Yleinen työllisyystilanne, mikä Oulussa vallitsee tuo monet ihmiset meidän takomotoimintaan. Meille hakee mukaan paljon työttömiä, jotka rupeavat miettimään yrittäjyyttä uutena työllistymisvaihtoehtona. Heillä ei välttämättä aina ole valmista ideaa tai yrittäjyys ei ole polku, minkä he ovat valinneet, mutta he haluavat ylläpitää omaa osaamistaan, Karvinen taustoittaa.

– Usein tänne hakevilla on valmiina idea ja teknologinen osaaminen, ja sitten lähdetään viemään hommaa eteenpäin. Haaste tulee yleensä siinä, miten ideasta saadaan valmis tuote ja kannattavaa liiketoimintaa.

Muun muassa markkinoinnin parissa aiemmin työskennellyt Karvinen näkee Oulun vallitsevan tilanteen enemmän mahdolli-

takohtaisessa vertailussa Pohjois-Pohjanmaa sijoittui neljänneksi, kun Tilastokeskus listasi vuonna 2014 aloittaneiden yritysten määrän. Yrityksiä oli yhteensä 335, ja edelle ylsivät ainoastaan Uusimaa, Pirkanmaa ja Varsinais-Suomi. Kaikki maakunnat mukaan laskettuna eniten startup-yrityksiä perustettiin ammatillisen, tieteellisen ja teknisen tieteen toimialoille.

Kolikon kääntöpuolena taas yrityksiä lopetti koko maassa enemmän kuin aikaisempana vuonna. Tilastokeskuksen mukaan 368 yrityksen toiminta päättyi Pohjois-Pohjanmaalla, mikä on niin ikään neljänneksi eniten koko maassa.

Yritysmaailmassa piilee aina taustalla epäonnistumisen mahdollisuus, kuten myös kaikilla muussakin luomityössä. Yrityksen kaatuminen eli konkurssi nähdään kuitenkin erityisesti Suomessa peikkona, jota kammoksutaan usein sen takia, että yrittäjä menettäisi sen takia maineensa.

Valtameren toisella puolella, Yhdysvalloissa, puolestaan vallitsee kulttuuri, jossa konkurssi on rohkean yrittäjän merkki, ja mitä useampia niitä on ehtinyt kertyä, niin sitä kovempana yrittäjänä henkilöä

tä ja oppimista, Vallström toteaa.

– Pitää ymmärtää, että vaikka yrittäjänä voi tehdä, mitä haluaa, niin kaikkea ei kuitenkaan saa tehdä, Johansson lisää heti perään ja Vallström vahvistaa tämän parilla pään nyökäytyksellä.

Monesti yrittäjän arjesta kerrotaan, ettei lomia ja vapaa-aikaa juurikaan ole, mutta Jari Vallström on pyrkinyt toistaiseksi pitämään työasiat Yritystakomon sisällä, vaikka intoa olisikin tehdä töitä enemmän.

– Suurin haaste on malttaa olla kotona tekemättä töitä ja ylläpitää parisuhdetta.

Aika on rajallinen resurssi meille. Haasteen ja hauskuuden välillä joutuu usein priorisoimaan, Vallström naurahtaa.

Jotta pääsisin tutustumaan Yritystako-

voidaan pitää. Niina Karvisen mielestä Suomessakin voitaisiin jossain määrin lieventää konkurssipelkoa, koska epäonnistuminen on vähintään yhtä mahdollinen skenaario kuin yrityksen pystyssä pysyminen.

– Yrittäjyyttä ja siihen mahdollisesti liittyvää konkurssia pidetään Yhdysvalloissa yhdenlaisena oppikouluna. Kaikki eivät onnistu missään tapauksessa, ja pitäisi ymmärtää, että konkurssi on myös yksi polku.

Minun ei tarvitse kävellä pitkälle löytääkseni startup-yrittäjän. Yritystakomon toimitiloissa on mahdollista ylläpitää firman liiketoimintaa sen ensimmäisinä kuukausina, jos toimipaikkaa ei ole vielä muualta tiedossa.

Näin on tehnyt muun muassa autokorjaamopalveluita markkinoiva AutoJerry, jossa työskentelee tällä hetkellä kaksi työntekijää – Jari Vallström ja Heikki Johansson.

Täysin omarahoitteisesti alkuun laitettu yritys on ollut toiminnassa huhtikuusta 2014 lähtien ja alku onkin sujunut heidän mukaan hienosti. Vinkin Yritystakomosta kaksikko sai heidän sisäpiiristä, ja kun yritys ei ollut vielä valmis sijoittamaan rahaa vuokramaksuun, osoittautuivat takomon neuvotte-

luhuoneet ja toimitilat hyväksi vaihtoehdoksi. Jari Vallströmillä on aiempaa kokemusta yrittämisestä, ja sitä ennen muun muassa Nokialta. Heikki Johansson puolestaan kertoo yliopistossa opiskelun värittäneen elämään ennen AutoJerryä, mutta näki yrityksessä potentiaalia heti opintojen päätyttyä.

– Autokorjaamokenttä ei ole meidän mielestä toistaiseksi osannut hyödyntää digitaalisuutta kunnolla. Vastaavanlaisia portaaleja saattaa olla, mutta he eivät ole ottaneet vain yhtä palvelua pääasialliseksi kehittämisen kohteeksi, Vallström ja Johansson pohtivat.

Heille molemmille yrittäjyys on tuonut kaivattua vapautta, jota palkkatyöläinen ei välttämättä kykene saamaan. Työkiireiden ja vastuun suuresta määrästä he ovat kuitenkin yhtä mieltä.

– Kaikista mukavinta on se, että yrittäjänä ei ole tilivelvollinen kenellekään muulle, paitsi itselleen. Harvoin tässä työssä on motivaatio-ongelmia, ja tämä on jatkuvaa kehittymis-

mon käytännön toimintaan vielä tarkemmin, teen toisen vierailun Technopolikseen. Kyseessä on niin kutsuttu kasauspäivä, jolloin jo valmiita liikeideoita hiotaan entisestään kaikkien takomotoiminnassa mukana olevien avustuksella.

Aamutuimaan alkaneessa tapahtumassa oli havaittavissa hyvää ja rakentavaa vuorovaikutusta heti ensimmäisestä esittelystä lähtien.

Keskustelua syntyi muun muassa vasta perustettujen yritysten ansaintalogiikasta ja siitä, kuinka mainostuloilla pystyisi elättämään itsensä. Eräs startup-yrittäjä puolestaan esitti suoran tarjouksen, jotta hän saisi projektilleen apulaisia. Joukosta ilmoittautui heti pari työntekijää mukaan avustamaan.

Estradille saapui myös lähes valmis yrittäjä, jonka idea kaipasi enää lopullista rahoittajaa.

Esityksensä hän päätti tavalla, joka herätti yleisössä ihailua ja samalla varmasti uskoa omiin suunnitelmiinsa.

– Projekti on ollut samalla minulle yrittäjyyskoulu. Olen lähtenyt hommaan alusta asti sillä asenteella, että haluan katsoa korttini loppuun asti ja viedä tämän maaliin, hän hehkutti.

Sanoissa oli todellakin ihailun aihetta.

Asenne ja usko omaa ideaa kohtaan saattavat keskeneräisessä projektissa olla ne tekijät, jotka voivat mahdollistaa nousun menestyjäksi.

Ilman uskoa ja palavaa halua monet ideat päätyvät lopulta takaisin pöytälaatikkoon pölyttymään.

Mies ja hänen mahdollisen yrityksensä tekijäjoukko keräsikin välittömästi esityksen jälkeen pari henkilöä luokseen. Nämä kertoivat idean olevan juuri sitä, mitä he ovat joskus halunneet toteuttaa, mutta eivät ole siihen pystyneet, ja pyysivät päästä mukaan projektiin.

Tuli tunne, että istuin tulevien menestyjien vieressä.

TEKSTI JA KUVAT

OONA LAKSO

Opiskelijapolitiikasta

isommille areenoille

Odotan Cafe Puistolan edessä Jenni Pitkoa, joka saapuukin paikalle ja pahoittelee parin minuutin myöhästymistään, jota en itse edes ehtinyt huomata. Tyylikäs kahvila sijaitsee kauniissa vanhassa rakennuksessa aivan Oulun keskustassa. Tuntuu jotenkin luontevalta, että arkkitehtinä työskentelevä, keskusta-asumista politiikassa tukeva Jenni halusi tavata juuri täällä.

Pitko on kotoisin Kemistä. Hänen äitinsä on yrittäjä, jolta Pitko uskoo oppineensa kovan työn tekemisen. Edesmennyt isä oli diplomi-insinööri. Hänellä on isosisko ja –veli ja isän toisesta avioliitosta 16-vuotias sisko, jonka Pitko mainitsee olevan hänelle todella tärkeä.

Pitko kertoo olleensa lapsena kova harrastamaan. Hän on muun muassa käynyt eri kuvataidekerhoissa ja kokeillut useita soittimia, kuten 36-kielistä kannelta, pianoa, akustistaja sähkökitaraa sekä trumpettia.

– Niiden opettelu oli aina kivaa, mutta sitten kun pääsi jyvälle siitä soittimesta, niin en oikein jaksanutkaan harjoitella niitä ja se aina jäi siihen, hän naurahtaa. Hän sanoo lopullisesti luopuneensa soittimista myönnettyään itselleen, ettei ole musikaalista tyyppiä.

Pysyvämpänä harrastuksena Pitkolla oli partio, jota hän harrasti noin kymmenen vuotta.

– Partiohan on aivan mahtava harrastus! En sitä silloin ajatellut niin, mutta jälkeenpäin kun miettii, mitä kaikkea sieltä on saanut, se on ihan mahtavaa, hän innostuu.

– Siellä opetetaan vastuuta ympäristöstä ja luonnonsuojelua, mutta myös vastuunottoa muista ihmisistä.

Pitko muistelee 12-vuotiaana partiolaisena vieneensä 9- ja 10-vuotiaita mökille yön yli.

– Kyllähän se pelotti, mutta niin sitä vastuuta oppi ottamaan.

Partiossa Pitko omaksui myös jotain, mikä ehkä vaikutti hänen tulevaisuuteensa.

– Minulla oli ihana vartionjohtaja, joka opetti meille kierrättämistä ja sellaista, mitä minulle ei oltu kotona opetettu ollenkaan.

Mutta se vartionjohtaja kertoi, miksi kierrättäminen on tärkeää, ja silloin jo oivalsin, että miksi laittaa roskiin jotakin, mitä voi käyttää uudestaan tai paremmin.

Pitko on ensimmäisen kauden kunnanvaltuutettu ja Vihreiden Oulun valtuustoryhmän puheenjohtaja. Nyt hän on ehdolla eduskuntaan ensimmäistä kertaa. Haastattelun aikaan vaaleihin on noin kolme viikkoa, kiirettä siis varmasti pitää.

– Onhan se kampanjointi vähän

sellaista vuoristorataa. Välillä on ihan superhauskaa ja onnistumiset tuntuu mahtavilta.

Välillä on myös tosi raskasta ja pitää muistutella itselleen, miksi tätä jaksaa tehdä, hän kertoo.

Pitko on tehnyt töitä kampanjansa eteen viimeiset puoli vuotta, mutta kovin työ alkaa vasta nyt.

– Nyt on jaettu ne äänestyslappuset ja sen huomaa selvästi, että ihmiset alkavat olla kiinnostuneita. Nyt alkaa se viimeinen rutistus, se ihmisten kohtaaminen ja koskettaminen, vaikutuksen tekeminen.

Vihreät ei ollut Pitkolle puolueena mikään itsestäänselvyys. Hän kertoo äänestäneensä elämänsä aikana ”melkein jokaista puoluetta”, eikä aiemmin kokenut yhteen puolueeseen sitoutumista tärkeänä. Viime presidentinvaalien aikaan hän innostui Pekka Haaviston kampanjasta ja samoihin aikoihin päätti lähteä itsekin politiikkaan, jolloin vihreät valikoitui hänen puolueekseen.

– Vihreillä on tähtäin pitkällä tulevaisuudessa. Se, että ajatellaan omaa etua pidemmälle myös meidän jälkeen tulevia lapsia ja nuoria. Vastuu tulevista sukupolvista on se tärkein syy miksi valitsin vihreät.

Poliitikon ura ei ole ollut aina Pitkon haaveena. Hän sanoi ala-asteen toisella luokalla aikovansa arkkitehdiksi. Hän haki opiskelemaan alaa kolmena vuonna, kunnes vihdoin pääsi opiskelemaan Oulun yliopistoon. Arkkitehtuuria voi opiskella myös Espoossa ja Tampereella, miksi siis juuri Oulu?

– Suurin osa kemiläisistähän valuu tähän Ouluun lähelle, en tiedä mikä siinä on.

Pitkon isosisko ja –veli ja suuri osa kemiläisistä kavereista muuttivatkin Ouluun, joten tänne oli helppo tulla.

– Oulu tuntui silloin myös jotenkin sellaiselta ihanalta suurkaupungilta, että täällä on kunnon kaupunkikulttuuri ja –meininki, hän muistelee nauraen. Oululaisena tuo mielikuva vähän naurattaa minuakin.

– Kyllä minä tavallaan olen vieläkin sitä mieltä, vaikka nyt toivon että tämä olisi enemmän se suurkaupunki ja olisi enemmän vielä kaupunkikulttuuria. Oulu on mielestäni tosi hyvä paikka olla ja minulla on pohjoisessa juuret, niin ei täältä haluaisi poiskaan lähteä.

Pitkon mukaan Oululla olisi opittavaa vaikkapa Turusta tai Helsingistä ja myös oikeista suurkaupungeista maailmalta.

– Oulu on hyvä paikka, mutta voisi tämä olla vielä ihanampikin.

Myöhemmin myös politiikasta tuli osa Pitkon unelmaa, ja se viekin ainakin tällä het-

Vastuu tulevista sukupolvista on se tärkein syy miksi valitsin puolueekseni vihreät.

kellä voiton lapsuuden haaveammatista.

– Vaikka teenkin ihan kaikkeni, että pääsen eduskuntaan, niin en ole surullinen, jos en pääse. Minulla on ihana työpaikka ja arkkitehtuuri, millä voin sitten edistää unelmaani.

Mutta tuntuu, että minusta olisi enemmän hyötyä eduskunnassa.

Pitko ei ole myöskään ajatellut toimivansa politiikassa koko ikäänsä, hänen mukaansa sillekin on hyvä olla rajansa.

Pitko kertoo arkkitehtiopintojen olleen suuressa roolissa siinä, millainen hän on nyt ihmisenä.

– Siellä opiskelu teki minut niin onnelliseksi. En ollut koskaan kovin hyvä koulussa, mutta siellä koin ensimmäistä kertaa sen niin mahtavan oppimisen ilon ja tunteen, että tässä minä olen hyvä. Sieltä sain rohkeutta ja itsevarmuutta.

Yliopistossa Pitko lähti mukaan opiskelijapolitiikkaan. Ensin hän toimi arkkitehtikillan bile- ja fuksivastaavana, myöhemmin puheenjohtajana, kunnes haki ylioppilaskuntaan. Siinä vaiheessa Pitkoa ei kiinnostanut isomman mittakaavan vaikuttaminen. Kiinnostus kunnallispolitiikkaan kuitenkin heräsi opiskelijapolitiikan kautta.

– Meillä oli aina välillä tapaamisia silloisen kaupunginhallituksen ja muiden oululaisten johtajien ja päättäjien kanssa ja silloin tuntui, että eikö tuolla oikeasti ole nuoria mukana.

Olihan siellä muutama, mutta ne näkyivät siellä niin vähän.

Sitten Pitko turhautui.

– Me teimme ylioppilaskunnassa sellaista kunnallispoliittista ohjelmaa. Tuntui, siltä että meillä oli se mahtava ohjelma, jota ylpeänä haluttiin näyttää päättäjille, mutta sitten se ei kuitenkaan oikeasti kiinnostanut heitä.

Tuntui että heillä oli kaikilla joku oma intressi ja se ei ollut se, että tehdään hyvä kaupunki opiskelijoille. Silloin päätin, että minä haluan lähteä sitä tuonne edistämään.

Pitko lähti ensimmäistä kertaa ehdolle kunnallisvaaleihin vuonna 2012 ja pääsi heti sisään.

Pitko kertoo Tarja Halosen olevan hänen esikuvansa politiikassa. Hän ihailee Halosen periksi antamattomuutta ja tahtoa muuttaa maailmaa ja sitä että hän raivasi tiensä Suomen ensimmäiseksi naispresidentiksi.

Vaikka Suomi onkin nähnyt jo ensimmäisen naispresidenttinsä, politiikka on edelleen hyvin miesvaltaista. Pitko kertookin kohdanneensa yllättävän paljon sukupuoleensa ja ikäänsä liittyvää vähättelyä. Varsinkin hänen aloittaessaan kaupunginhallituksessa, hän koki muiden joskus käyttävä niitä aseena häntä vastaan. Hän kuitenkin ajattelee, että osa alentavasta tytöttelystä oli vain tarpeetonta huumoria.

– Yhdessä kaupunginhallituksen kokouksessa kävimme ensimmäisiä neuvotteluita, ja se kesti yli kymmeneen. Joku sitten keskeytti kokouksen ja kysyi, että onkohan jo Jennin nukkumaanmenoaika, hän muistelee huvittuneena.

– Mutta ei tuollaiset minua niin haitannut.

En ole joutunut ennen tuollaista kohtaamaan niin enemmän se nauratti. Ei se minua lannistanut ollenkaan.

Hän ymmärtää, että tasa-arvon eteen täytyy tehdä töitä. Hän vaikuttaakin määrätietoiselta ihmiseltä, joka ei luovuta pienistä vastoinkäymisistä huolimatta.

Pitkon tulevaisuus on vaalien vuoksi juuri nyt hieman epävarma. Hän toteaa rauhallisesti, ettei edes halua miettiä liikaa, miltä tulevaisuus näyttää. Hän unelmoi kuitenkin, että saisi tehdä jotain merkittävää ja parantaa asioita.

– Mutta sitten unelmoin myös, että olisi vapaa-aikaa. Ne eivät aina ihan kulje käsi kädessä. Se, että haluaa tehdä paljon asioita, tarkoittaa monesti sitä, että siihen pitää uhrata kaikki vapaa-aikansa. Vähän niin kuin tälle projektille olen viimeiset puoli vuotta käyttänyt kaiken ajan, mitä en ole ollut töissä, hän sanoo viitaten kampanjaansa.

TEKSTI JA KUVAT

TUUKKA HYTTINEN

luomassa Oulussa halutaan monistaa elämyksiä. Onko se mahdollista?

Oulun kaupunginteatterin pääaulassa on sähköinen ja innostunut tunnelma. Aulassa kuhisee kymmeniä ihmisiä, ja lisää lappaa ovista sisälle. Suurin osa ihmisistä on toisilleen tuntemattomia, mutta he alkavat varsin epäsuomalaiseen tapaan juttelemaan ennakkoluulottomasti toisilleen.

Aula on täynnä esittelyständejä, joiden vierillä seisovat esittelijät alkavat välittömästi puhumaan eteen pysähtyville ihmisille. Ihmisten päiden yläpuolelle yltävien ständien taustakankaisissa vilkkuu kaikille tuttuja nimiä. Business Oulu, Lapin yliopisto, Oulun ammattikorkeakoulu, VTT. Pysähdyn erään esittelypisteen luokse tuijottamaan näyttöä, jossa pyörii video Oulun keskustan läpi ajavasta autosta. Ennen kun ehdin edes kysyä mitään, viereeni ilmaantuu innostuneen näköinen nuori mies. Hän kertoo videon esittelevän Oulun kaupungin uutta satelliittihallintaan perustuvaa liiken-

nevalojen ohjausjärjestelmää.

– Tällä tekniikalla voi kääntää kaikki liikennevalot vihreäksi hälytysajoneuvoille.

Videolla kuljettaja ajaa yli sadan vihreän liikennevalon läpi ympäri Oulua pysähtymättä kertaakaan, esittelijä kertoo.

Ihmisten puheensorinan keskeyttää matala ja auktoriteettinen miesääni, joka kantautuu kaupunginteatterin perinteisestä kuulutusjärjestelmästä.

– Ensimmäinen soitto. Pikisalissa alkaa Northern Service Day. Northern Service Day on Pohjois-Suomen yrittäjille ja julkishallinnolle suunnattu palveluliiketoiminnan verkostoitumistapahtuma.

Tapahtuman keskiössä on vuosittain vaihtuva teema, joka käsittelee pohjoisen palvelualan ajankohtaisimpia asioita.

Tapahtuma järjestettiin tänä vuona kolmatta kertaa. Teemaksi valittiin asiakkaan tarpei-

den kohtaaminen, arjen elämykset ja niiden skaalautuminen.

Teemalle annettiin kaksi kysymystä, joita osallistujat ja puhujat saivat miettiä. Voiko elämyksiä monistaa? Toimiiko sama elämys Oulussa ja Hanoissa?

Mielenkiintoisia kysymyksiä. Teema on kieltämättä ajankohtainen, sillä elämyksien ympärille palvelunsa ja tuotteensa luovat yritykset liikkuvat Oulun ja koko Suomen liike-elämän eturintamassa. Luovien alojen yritykset, kuten pelien kehittäjät Supercell, Rovio ja Fingersoft ovat kaikkien huulilla. Suomalaisen designin ja palveluteknologian osaaminen on maailmankuulua.

Oulussa toimii noin 1000 luovien alojen yritystä, joiden yhteen laskettu liikevaihto on noin 200 miljoonaa euroa. Yritykset työllistävät noin 2000 työntekijää. Oulussa syntyy noin 100 uutta luovien alojen yritystä vuodessa.

Ihmiset valuvat rauhallisesti teatterisaliin. Kun väki on löytänyt paikkansa katsomosta, sama innostunut puheensorina täyttää huoneen.

Pian lavalle nousee yksi tapahtuman järjestäjistä, VTT:n eli valtion teknillisen tutkimuslaitoksen tutkijatohtori Kaisa Still. Hän toivottaa yleisön tervetulleeksi, ja kertoo lyhyesti yleisölle Northern Service Dayn taustoja.

– Tällä kertaa keskitymme asiakaskokemukseen, asiakastyytyväisyyteen ja heart-to-heart-palveluihin, Still julistaa.

Jännittävältä kuulostaa, mutta pian käy selväksi, että lennokkaita termejä ja monimutkaisia visioita tulvivaa puhetta ei maallikko helpolla sisäistä. Niin ei ole kuitenkaan varsinaisesti tarkoituskaan.

Northern Service Day on tapahtuma palveluliiketoiminnan monimuotoisten alojen ammattilaisille, joiden intohimo on heidän palvelujensa kehittäminen entistä laadukkaammiksi yhdessä heidän asiakkaidensa kanssa.

Järjestäjätahon edustaja ja VTT:n tutkija Katri Kallio osaa pukea palveluihmisten aatteen palon sanoiksi.

– Teema on tälle ajalle tärkeä. Oulussa on hirveästi monipuolista osaamista, mutta yritysten liiketoiminnan kehittämistä tehdään liian harvoin asiakaslähtöinen palveluajattelu edellä. Suomi on edelleen insinöörilähtöinen maa, mutta asiakkaan tulisi olla yhä enemmän palveluiden keskiössä.

Oululaisilla on kova halu nostaa elinkeinoelämänsä takaisin jaloilleen. Kaikki tapahtuman osallistujat tuntuvat olevan sitä mieltä, että se on mahdollista saavuttaa tuomalla pohjoisen osaajat yhteen luomaan jotain uutta. Itseäni kuitenkin mietitytti, miten tällaiset seminaarit auttavat asiaa.

– Northern Service Day on mahtava mahdollisuus verkostoitua eteenpäin katsovien ihmisten kanssa. Tämä tapahtuma toteutetaan täysin vapaaehtoisesti maksuttomana, ja kaikki tulevat tänne vain täydestä tekemisen palosta. Oulun tulevaisuus on alojen yhteistoiminnassa. Ihmisillä on selvää halua yhdistää se osaaminen uusien ideoiden ja ratkaisujen löytämiseksi, Kallio vastaa.

Vaikka VTT:n edustajana Kallio näkee tapahtuman luonnollisesti ainoastaan erittäin hyödyllisenä, on häntä helppo uskoa. Northern Service Day ei ole vaivaannuttavaa pönöttämistä, vaan silmin nähden rehellisesti asiakaslähtöisemmästä ja kestävämmästä palvelujen kehittämisestä innostuneiden ihmisten kokoontuminen.

Still juontaa lavalle VTT:n erikoistutkijan Jouko Myllyojan.

Organisaatioiden toimintaympäristöjen kehittämisen parissa vakuuttavan tutkijan uran tehnyt Myllyoja on harrastanut pitkään teatteria. Ajan myötä hän huomasi, että teatterille ominaisen elämyksellisyyden ja avoimuuden voisi tuoda osaksi työyhteisöjä.

Myllyojan puhe kertookin useista tapauksista hänen uraltaan, joissa luomalla improvisaatioteatterikerho yrityksen työyhteisöön

”Oulun tulevaisuus on alojen yhteistoiminnassa.

Ihmisillä on selvää halua yhdistää osaaminen uusien ideoiden ja ratkaisujen löytämiseksi.”

kehitettiin yhteisöllisyyttä ja vuorovaikutusta huomattavasti.

– Improvisaatio perustuu luottamukseen, yhteisöllisyyteen, riskinottoon, rakentavaan vuorovaikutukseen ja innovointiin. Työyhteisön vuorovaikutusta kehittämällä päästään tilanteeseen, jossa palveluja ja tuotteita pystytään kehittämään yhä paremmalla yhteistyöllä, Myllyoja kertoo.

Esitelläkseen improvisaation vapauttavaa voimaa, Myllyoja kutsuu lavalle rovaniemeläisen improvisaatioteatteriduon Paksukaisen & Paksukaisen. Veijarimaisen kaksikon teatteri perustuu täysin improvisoituun komediaesitykseen, jonka aiheet ja tapahtumat saa päättää yleisö.

Koomikkoduon sekopäisen vauhdikkaan esityksen aiheet vaihtuvat lennosta aamupuuron syömisestä spinning-tunnilla veden myymiseen osana linja-autokyytiä. Esityksen lomassa naurattajat innostavat yleisöä tuulettamaan ”villeillä brasilialaisilla aplodeilla”.

Hassuttelun jälkeen käydään jälleen itse asiaan. Vuorossa on merkittävien oululaisten ja kansainvälisten palveluyritysten edustajien paneelikeskustelu, joka on tämän vuoden Northern Service Dayn merkittävintä antia. Keskustelu on interaktiivinen tilanne, johon yleisöä kannustetaan osallistumaan vapaasti.

Paneeli ottaa kynsiinsä tapahtuman pääteeman. ”Voiko elämyksiä monistaa?”

Kirkkaasti valaistulle esiintymislavalle on aseteltu viisi tuolia rennon keskusteluohjelman mukaiseen järjestykseen. Niihin istuutuvat markkinoinnin ja yritysviestinnän osaaja Haltian Oy:n Heini Tuorila, esiintymistaiteen ja kansainvälisen mediakentän moniottelija Antti Kairakari, pitkän uran Nokian teknisenä asiantuntijana tehnyt Jari Moilanen, digitaalisten pelien asiantuntija Ludocraftin Tony Manninen ja innovatiivisen oululaisen verkkoratkaisuyrityksen Uros Oy:n toimitusjohtaja Tommi Uhari.

Yleisö pääsee seuraamaan innokkaan kiivasta keskustelua, joka vilisee ennakkoluulottomia ajatuksia ja lennokkaita lausahduksia.

– Kaikki elämä on kuin peliä, sillä vuorovaikutus, leikkiminen ja elämykset ovat osa elämää kaikissa kulttuureissa. Pelillisyyttä on kaikkialla, ja sopivalla luovuudella siitä voi-

daan suunnitella tuotteita ja palveluja. Jos halutaan erottua muiden yritysten joukosta, pelillisyydellä voidaan luoda yritykselle särmää ja sielua, Tony Manninen avaa.

Heini Tuorila jatkaa määrätietoisesti, että kaikkia palveluita on kehitettävä asiakasta ajatellen.

– Bisnestä pitää tehdä läpinäkyvästi, nopeasti, luotettavasti ja oikeudenmukaisesti.

Painottaisin ihmisen kohtaamista. Kysytään ja mietitään yhdessä asiakkaan kanssa, mitä hän haluaa.

Eräs yleisön edustaja kysyy panelisteilta suoraan, miten niitä elämyksiä nyt sitten voidaan monistaa, vai onko se mahdollista ollenkaan?

Panelistit nappaavat kysymyksestä kopin, ja antavat vuorotellen lyhyitä ja selkeitä vastauksia.

– Jos palveluelämys halutaan monistaa, se

on pakko tuotteistaa, Jari Moilanen lataa.

Manninen lisää, että monistetun elämyksen ei kuitenkaan tarvitse olla kaikille ihmisille samanlainen.

– Voisi sanoa, että palvelu on taideteos, jonka jokainen ihminen kokee ja tulkitsee omalla uniikilla tavallaan. Jos kaikki tykkää, on tehty hajutonta ja mautonta. Elämyksien kokemista ei voi määritellä teknisesti, mutta jos yrittää vaan ja ottaa turpaan, voi onnistua. Ehkä varmin keino elämysten monistamiseen on yhdistää eri toimialojen osaamista yhteistyössä, niin voi tulla niitä positiivisia sattumia ja yllätyksiä.

On se uskottava. Elämyksiä voi monistaa, jos tietää mitä tekee ja jaksaa yrittää.

TEKSTI JA KUVAT

EEVA KUIVAS

Tyttö tähtikirkkain silmin 22-vuotias bloggaaja Sita Salminen pelkää pimeää, vihaa maiskutusta ja kuorsaa nukkuessaan.

Joku suomenkielinen nimi olisi kyllä ollut tälle blogille pal-

jon parempi, sillä ensinnäkin otsikko on vähän irrallinen. Ja toiseksi, mie en osaa lausua sitä - miten näppärä nimi!

”Perustin Starry Eyes lifestyle -blogini 19-vuotiaana. Olen aina ollut näpertäjä. Blogi kiinnosti, sillä siitä pystyi tekemään omanlaisensa.

Kirjoitan blogia vapaalla kielellä. Käytän toiston välttämiseksi myös sanoja, joita en puhekielessä viljele. Olen huomannut toistavani tiettyjä asioita kirjoituksissani. Inhoan esimerkiksi sitä, kun kirjoitan monesti ’pilkku haha piste’. Sitten aina ennen julkaisemista lasken, ettei niitä ole jotain viittä.

Aloin kertoa blogissa enemmän yksityiselämästäni muuttaessani Ouluun. Eräänä kesänä Suomeen tehtiin juorublogi. Minusta ei ikinä kirjoitettu postausta, mutta eroani puitiin kommenttilaatikossa. Se oli hirveä shokki ja herätti minut vähentämään elämäni avaamista.”

Kun olin ihan pieni, kuulin ehkä ne ainoat nimittelyt, joita mulle on sanottu mun elämän aikana. Silloin jotkut pikkupojat kutsui mua sekä mustalaiseksi, neekeriksi että kiinalaiseksi - ja tuohan lähinnä naurattaa, sillä oon oikeasti puoliksi thaimaalainen.

”Perheeseeni kuuluvat isä, äitipuoli ja 11-vuotias pikkusiskoni isän toisesta avioliitosta sekä mää, eli kiinalaissukuinen, thaimaalainen äitini.

Vanhempani erosivat kun olin pieni. ”Huomasin viattoman Jäin asumaan isän luokse. Tiesin heilaihduttamisen muuttuvan dän erostaan paljon jo pienenä, sillä näin usein kun he riitelivät. syömishäiriöksi ja oli niin siistiä ja elämä taianomaisKoen joutuneeni olemaan liian ahdistuksen masennukseksi ta. Ystäväporukan kanssa keksimme pienenä äitini tukena. Olen kantanut aina kaikenlaista. Välillä me oltiin salakoko elämäni ajan huolta hänestä. Melja itsetuhoisuudeksi.” poliisikerho tai jotain tiettyjä Harry Potter kein tuntuu, että minä olen ollut meistä se, -hahmoja.” kumpi on ollut tukena. Äidinkieleni on alun perin ollut thai, jota äiti minulle puhui pienestä pitäen. En ole ikinä opiskellut Tuntuu ihan hullulta, kuinka paljon asiat on kieltä, mutta välivuoden aikana vieraillessani Thaimaasmuuttuneet: joskus oli kymmenen tyttöä ja Rovasa sukulaisten luona melkein ajattelinkin thaiksi. niemi, Kauppayhtiön lounaat ja perjantai-Onnela, Joskus minua luullaan ulkonäköni vuoksi ulkomaalaiseksi. yhteiset tunnit lukiossa, Pöykkölän kotibileet, jumpat Kiusaamista en ole kokenut nuorempanakaan. Ympärilläni on olKuntokarusellissa, turhat riidat ja draamat, reissut Leville, lut hyviä ihmisiä, enkä ole ollut kiusaajille helppo kohde.” kaikki se huolettomuus eikä tietoa tulevasta. ”Yläasteella tutustuin yhdeksään tärkeään ystävään. Meistä muodostui kaveriporukka, joka pitää edelleen yhtä. Oli siistiä tuntea Ala-asteen paras muisto saattaa olla se, kun voitettiin Heikuuluvansa johonkin. san kanssa meidän eka SM-kulta disco duossa. Itkettiin ihan Samoihin aikoihin aloin huomata, että kirjoittaminen on oma hulluna koko se päivä ja oli niin siistiä olla Lapin Kansa -lehjuttu. Tuotoksena syntyi paljon novellin tapaisia tekstejä, muttei dessä. ikinä pitkää projektia. ”Lapsena luin paljon kirjoja, tanssin ja pelasin tennistä. KymNuoruus toi mukanaan myös ikäviä asioita. Huomasin viattoman menen vuoden tanssiharrastuksen aikana voitin viisi SM-kultaa. laihduttamisen muuttuvan syömishäiriöksi ja ahdistuksen masenHarrastaminen oli kuitenkin niin kallista, että lopetin 16-vuotiaana. nukseksi ja itsetuhoisuudeksi.

Alkoi olla sellainen olo, että siitä pitäisi joko tehdä ammatti tai loKaikki alkoi neljätoistavuotiaana tekemästäni päätöksestä pettaa. vähän laihduttaa. Painonhallinnasta syntyi kuitenkin Myöhemmin olen miettinyt, että olisi pitänyt valita suurempi kierre ja kohta aloin oksennella. Syömisvain toinen harrastuksista. Jos tahtoisi kilpailla, pihäiriöstä on hankala päästä pois, sillä kun on täisi keskittyä vain yhteen lajiin, jotta pystyivahvasti muuttanut ajatusmaailmaansa si panostamaan kunnolla. Kummatkin ruuan mukaan, se tavallaan jää. harrastukset söivät ehkä vähän toisiaan.

Perheenjäseneni havahMuistelen kaiholla tuivat tilanteeseen ja ala-asteikää, joluhkasivat, etten loin kaikki saa harrastaa

enää tanssia jos en ryhdistäydy. Syömishäiriö parani ennen lukion aloittamista. Ahdistus on kadonnut vasta viime vuosina.

En ikinä käynyt missään hoidossa. Jälkeenpäin kun miettii, olisi tehnyt hyvää, kun olisi heti käynyt niitä juttuja läpi. Nyt olen iloinen, että olen löytänyt tasapainon.”

Jossain vaiheessa nuorempana ajattelin, että mun unelmat on lapsellisia ja olisi järkevämpää tähdätä vaikka lennonjohtoon töihin, mutta lukiossa hoksasin jollain tunnilla yhtäkkiä, että mun on pakko saada tehdä töitä kirjoittamisen parissa - tai ainakin yrittää, kerranhan tässä vaan eletään. ”Välivuoden aikana työskentelin Triumphissa, bloggasin, hoidin pikkusiskoa ja luin suomen kielen pääsykokeisiin. Se oli toinen hakukertani ja minut hyväksyttiin Oulun lisäksi myös Turun yliopistoon.

Valitsin suomen kielen opinnot, koska olen aina tykännyt lukea ja kirjoittaa. Tällä hetkellä olen kolmannella vuosikurssilla. En kuitenkaan tiedä, onko ala minulle oikea. Uravalintoina minua kiin-

nostaa myös media, mainokset, brändit ja yritysten imago.

Minulla on seitsemän vuoden kokemus alusvaatemyyjänä työskentelystä. Nyt olen pitkän työmatkan vuoksi siirtynyt Stadiumille. Onhan se vaihtelua. Virkistää oppia uusia juttuja.

Olen aina pitänyt vaatemyyjän työstä ja oppinut myymisen melko hyvin. Näen jokaisessa asiakkaassa haasteen.”

22 vuoden aikana oon oppinut elämästä muutaman tär-

keän jutun. Osan oon opetellut itse, osan perhe on opettanut, osan jätti jälkeensä eri suuntaan astelleet ihmiset ja jotkut asiat ystävät näyttivät kädestä pitäen.

”Pitäisi ymmärtää elämän ainutkertaisuus. Maailmassa on niin paljon kaikkea jännää, mitä tehdä ja mistä nauttia.

Vietimme poikaystäväni kanssa tänä keväänä kaksi ja puoli viikkoa Thaimaassa. Siellä näin ihmisiä, joilla kaikki ei ollut yhtä hyvin kuin Suomessa.

Esimerkiksi kerran kun olimme jäätelöllä, huomasin vanhan miehen, joka etsi roskapussista pulloja myydäkseen ne. Itse otin kuvia kalliilla kamerallani. Alkoi hävettää ja purskahdin itkuun.”

vaikuttaa

ulkoisesti

kuin ihan miltä tahansa Suomen maalaiskunnalta. Tavallisena maanantaina kylänraitilla ei näe kävelemässä ketään satunnaisia eläkeläisiä lukuun ottamatta. Kuten muuallakin Suomen maaseudulla, täälläkin pelätään palveluiden ja koulutetun työvoiman pakenevan kaupunkeihin.

Tämä ei ole koko totuus. Joillain korkeasti koulutetuilla aloilla, kuten lääkäreillä ja opettajilla on yleistä, että opintojen valmistumisen jälkeen saatetaan muuttaa pariksi vuodeksi pienelle paikkakunnalle niin sanotusti kasvattamaan ansioluetteloa.

Suurissa kaupungeissa pitempiaikaisia virkoja on auki niukasti ja pyrkiessä ei maisterin papereilla pääse välttämättä edes haastatteluun. Pienelle paikkakunnalle lähti töiden perässä myös Pyhäjoen yrittäjyyslukiossa englantia opettava Hanne Saarikoski.

– Muuttaessani Pyhäjoelle minulla ei ollut aiempia sidoksia kuntaan – kävin täällä ensimmäistä kertaa työhaastattelussa käydessäni, Hanne Saarikoski kertoo.

Olin jo parina edellisenä vuotena ollut töissä Oulaisissa,

Pyhäjoki

Takaisin maalle TEKSTI JA KUVAT

MIRKO SIIKALUOMA

Pyhäjoki nousi otsikoihin vuonna 2011 Fennovoiman päätettyä seuraavan ydinvoimalansa sijoituspaikaksi Pyhäjoen ja Raahen rajalla sijaitsevan Hanhikiven alueen. Joulukuussa 2014 eduskunta myönsi periaateluvan Hanhikiven ydinvoimalan rakentamiselle, vaikka syksyllä Ukrainan kriisin eteneminen näytti pysäyttävän hankkeen kannatuksen kansanedustajissa. Erityisesti venäläisen reaktoritoimittaja Rosatomin osuus hankkeessa mietitytti mediassa. Nyt keskustelu on hiljentynyt.

Matkalla Pyhäjoelle ei voi välttyä näkemästä, kuinka ydinvoimalan valmistelut ovat jo vauhdissa. Valtatie 8:n vieressä seisova kyltti kertoo tien rakentamisesta Hanhikiven alueelle. Suunnitelmien mukaan vuoteen 2024 mennessä valmistuva ydinvoimala voi tehdä taloudellisesti ihmeitä reilun 3200 asukkaan kunnalle laajasta vastustuksesta huolimatta. Fennovoiman laskelmien mukaan se voisi toteutuessaan tuoda Pohjois-Pohjanmaan alueelle tuhansia uusia työpaikkoja kymmenen vuoden aikana. Jo pelkkien kotimaisten investointien arvo lasketaan miljardeissa.

Hanhikiven ydinvoimalaa vastustavan Pro-Hanhikivi –liikkeen mukaan hanketta perusteltiin 2010 kotimaisen teollisuuden tarpeella, mutta useat yritykset ovat jättäneet hankkeen. Ydinvoimalan omistuspohja on vielä suurilta osin auki, ja hankkeesta vetäytyneiden osakkeet eivät käy kaupaksi.

joten kulttuurishokki tuli jo siellä vastaan.

Alun perin Oulusta kotoisin oleva Saarikoski on kokenut Pyhäjoella asumisen mukavana ja helppona muun muassa Oulun läheisyyden vuoksi. Pienellä paikkakunnalla myös byrokratia on pientä.

– Pyhäjoella on hyvin yksinkertaista tehdä kaikki asiat. Esimerkiksi Ouluun verrattuna asiat ovat yleensä yhden ihmisen vastuulla; jos haluat tietää liikunnasta, soita Titalle, ja jos haluat tietää tästä asiasta, niin soita tälle yhdelle ihmisille. On myös hyvin tyypillistä, että kunnanjohtaja tulee paikalle kun jotain tapahtuu.

Mutta mikä saa ihmiset muuttamaan maaseudulle? Riittävätkö pelkästään työpaikat houkuttelemaan asukkaita? Pyhäjoen kunnanjohtaja Matti Soronen uskoo, että tarvitaan paljon muutakin.

– Leipää ja sirkushuveja. Ihmisiä houkuttelevat työpaikkojen lisäksi hyvät kunnalliset ja kaupalliset palvelut sekä tarjolla olevat mukavat rakennuspaikat. On tärkeää, että oma asuinympäristö on viihtyisä ja asukkailla on hyvät harrastusmahdollisuudet. Nuoremmille ei riitä pelkkä hiihtolatu.

luokkahuonetta. Hanne Saarikoski on määrännyt lukion toisen vuoden opiskelijoille läksyksi valita jonkun englanninkielisen klassikkoteoksen esiteltäväksi tunnilla. Klassikoiksi on valikoitunut kaikkea The Smithsistä Kellopeliappelsiiniin.

– Pyhäjoella on mielestäni kiva pieni yhteisö. Tarjolla on aika hyvin harrastuksia, mutta jos haluaa tehdä jotain muuta – se täytyy järjestää itse, hehkuttaa Saarikoski..

Saarikoski puhuu myös omasta kokemuksestaan. Saarikoski elämänkumppaneineen harrastaa larppaamista sekä historiallista tanssia. Jälkimmäistä Pyhäjoella ei järjestetty.

Niinpä Saarikosken Oulussa opintojen vuoksi kulkeva elämänkumppani alkoi pitämään harrastusryhmää itse.

Pyhäjoen kunnan itsenäisyys on haastavan tilanteen edessä. Viime vuosina kiihtyneet kuntaliitokset saattaisivat sulauttaa Pyhäjoen osaksi pohjoisnaapuriaan. Hanne Saarikosken mielestä ajatus Pyhäjoesta tulevaisuudessa jonkinlaisena Raahen etäpesäkkeenä on huono vaihtoehto. Äidinkielen opettaja Sari Hidén muutti Pyhäjoelle syksyllä 1991.

Saarijärveltä kotoisin oleva Hidén ajatteli muuttavansa maalle vain vuodeksi, mutta ei ole lähtenyt ensimmäisestä työpaikastaan yrittäjyyslukiossa vielä kahden vuosikymmenenkään jälkeen.

– Ensimmäisenä iltana itkin, että tännekö minä olen tullut, mutta sen jälkeen olen viihtynyt älyttömän hyvin. Täällä on upea luonto ja meri, avuliaita ihmisiä sekä hyvät palvelut. On mahtavaa kuinka kaikki tuntevat toisensa, Hidén ylistää.

- Ydinvoimalahanke on tuonut jo nyt Pyhäjoelle elämää. Pyhäjoki on vetreä, pippurinen kunta, jossa on yritteliäitä ihmisiä ja myönteinen ilmapiiri, Hidén kuvaa paikkakunnan tulevaisuuden näkymiä.

– Teatterin seuraamiseen mahdollisuuksia ei täällä juuri ole, mutta onneksi Ouluun on vain 100 kilometriä ja Raahe on lähellä. On mukava, että pääsee välillä pois, mutta en haluaisi asua kaupungissa.

Sarkastiset kommentit lukiolaiselta toiselle lentelevät ympäri

Pyhäjoelle ydinvoimala voi tuoda enemmän asukkaita ja työpaikkoja, mutta tulevaisuutta ja ihmisten muuttamista ei voi varmasti ennustaa. Pyhäjoen pohjoinen naapuri Raahe voi houkutella ydinvoimalan työntekijöitä sinne. Isommalla paikkakunnalla on houkuttimenaan myös laajemmat palvelut ja vapaa-ajan mahdollisuudet.

Hanne Saarikoski on asunut Pyhäjoella syksystä 2014 asti. Hän ei ole ehtinyt vielä tutustumaan kunnan asukkaisiin oppilaita ja opettajia lukuun ottamatta. Kunnan ikärakenne vaikuttaa myös samanhenkisten ihmisten etsimiseen 25-34 -vuotiaiden edustaessa Pyhäjoen pienintä ikäryhmää.

– Täällä on kohtuullisen pieni määrä lapsettomia, korkeakoulutettuja noin 30-vuotiaita, Saarikoski pohtii. Taustalla saattaa olla se, että töitä on aika rajallisesti korkeakoulutetuille. Paluumuuttajat saattavat Pyhäjoella mennä myös koulutustaan vastaamattomiin töihin.

Paluumuuttajia Pyhäjoelle on viime vuosina asettunut.

Ylä-asteen rehtori, musiikin opettaja ja kuvataiteen opettaja ovat kaikki Pyhäjoen lukion vanhoja oppilaita.

– Jos seuraavalle tunnille ei ole päätettynä, mä suunnittelen teille listan kauhean pitkiä ja tylsiä klassikoita, Saarikoski varoittaa opiskelijoita tunnin päätteeksi.

– Ja jos ette tiedä missä kirjasto on, niin tiedätte varmaan Salen – sen paikan, josta voi ostaa pullaa ja energiajuomaa – niin se on siinä vastapäätä.

häistä kertovassa sketsissä abiturientit ovat ottaneet mukaan myös kaikkien tunteman Pyhäjoen kirkkoherran ja hänen maneerinsa. Vihkiseremonia luetaan suoraan Maolin taulukkokirjasta.

Yhteisöllisyys on suuressa osassa Pyhäjoella, jonne ensimmäiset suvut ovat asettuneet asumaan jo 1600-luvulla ja pysyneet sijoillaan siitä saakka.

Siinä missä ydinvoimala voisi tuoda mukanaan työpaikkoja, yrityksiä ja veronmaksajia, siinä piilee myös vaara. Pyhäjoella kotiseutuhenki on voimissaan, mutta miten käy maaseudun rauhalle?

– Tulevaisuudessa haluaisin muuttaa takaisin Pyhäjoelle jatko-opintojen jälkeen. Täällä on hyvä ympäristö lasten kasvamiselle, kuvailee Niina Grekula, joka opiskelee Pyhäjoen lukiossa toista vuotta.

Ydinvoimalan ja väkiluvun kasvaessa rauhallisuus voisi kadota. Ydinvoimala voi silti tuoda Pyhäjoelle uusia elinkeinomahdollisuuksia.

Myös Grekulan luokkatoverit ovat sitä mieltä, että maalla on turvallisempaa lapsille. Nuorisolle paikkakunnalla on vähän tekemistä.

– Samanhenkisten ihmisten löytäminen ei ole niin helppoa kuin isoissa kaupungeissa, toteaa Venla Jylhä. Nuoriso on suvaitsevaista toisiaan kohtaan, koska näin pienellä paikkakunnalla kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen.

Matias Koskela on Jylhän kanssa eri mieltä nuorison suvaitsevaisuudesta. Hänelle Pyhäjoella ei ole läheskään tarpeeksi samanhenkistä seuraa.

– Musiikin harrastusmahdollisuudet ovat täällä vähissä. Pidän Pyhäjoen ympäristöstä ja iso osa suvustani asuu täällä, mutta omalla kohdallani olisi mukava asua jossain muualla.

Lukion abivideosta käy hyvin ilmi Pyhäjoen kylähenki. Rehtorin

V pi aikk a irit a lä jatt , m joil su hte eli on lek m un ny my et in aa na t H ös ha rii ilm nn a p lua ttä aa ut nna ien va vät . ko K eltä t k m ht op E ok aa i u on n ea la ut en on e isk ta , p n y ja jok aik em län su a o ka mä pi ur n ku n. en em a nn N et pa ina alt äin a a

TEKSTI

TUUKKA HYTTINEN KUVAT

HANNA KOPONEN

suuntana maailma

23-vuotias Hanna Koponen on lähtöisin pieneltä reilun 6000 asukkaan paikkakunnalta nimeltään Eno. Nykyisin Joensuun kuntaan kuuluva kunta edustaa edelleen varsin perinteistä Pohjois-Karjalan maaseutua.

– Pienenä meillä oli maatila, jossa oli lypsykarjaa ja muitakin eläimiä. Elämä pyöri aika pitkälti maatilan arjessa. Minulla on yksi veli, äiti ja isä. Lapsuus meni aikalailla siinä, että juoksenteli ulkona aika paljon ja oli eläimien kanssa. Tavallista pienen maalaiskylän elämää.

Enon elinkeinoelämä koostuu lähinnä maatalousyrittäjistä, Stora Enson Enocellin sellutehtaasta sekä tehtaan yhteydessä toimivasta Uimaharjun sahasta. Alueen elämä on hiljentynyt jo vuosikymmenien ajan vahvan muuttoliikkeen vuoksi.

– Kun olin pieni, Eno oli paljon isompi ja menestyvämpi. Oli paljon yhteisöllisempi henki. Kaikki auttoivat toisiaan. Nykyään Eno on ehkä vähän sellainen kuoleva kylä. Asukkaat ovat kaikonneet, ja työllistymisen kanssa on ongelmia. Kaikki tuntevat edelleen toisensa, joten pienet piirit ovat silti säilyneet. Enosta on jäänyt kaikesta huolimatta lämmin vaikutelma, vaikka sinne ei oikein ole ikäväkään.

Monet maalla kasvaneet ihmiset haaveilevat tulevaisuudesta, jonka kiinnekohta on oman maalaiskylän pieni maailma.

Koponen ajatteli nuorena samoin. Hänen haaveensa heijastivat sitä elämää, johon hän oli kasvanut. Ajan myötä hän alkoi ajatella, että maailmalla on varmasti tarjottavana jotain suurempaakin.

Ensimmäinen askel suurempaan maailmaan tapahtui, kun Koponen päätti mennä oman kotikuntansa lukion sijaan Joensuun lukioon.

– Yläasteen jälkeen samat piirit alkoivat jo todella tympäistä, ja halusin avartaa maailmaani.

Joensuussa oli tarjolla huomattavasti enemmän kursseja. Plussaa oli myös se, että pääsisin tutustumaan Joensuun kaupunkiin. Siitä lähtien aloin haaveilla muustakin kuin maaseudun elämästä, Koponen muistelee.

Lukion jälkeen edessä oli seuraava valinta. Minne hän lähtisi opiskelemaan? Koponen halusi jälleen jonnekin täysin uuteen paikkaan ja löytää mielenkiintoisen koulutusalan.

– En ole koskaan ollut kovin hyvä tekemään päätöksiä. Minua kiinnosti vähän kaikki, mutta mikään yksi juttu ei noussut yli muiden. Lopulta löysin Kuopion Muotoiluakatemian ja sisustusarkkitehtuurin. Muotoilun ala kuulosti todella houkuttelevalta ja jollain tavalla heti myös omalta. Suunnittelijan työssä kaikki ei olisi niin rutinoitunutta, vaan siinä olisi jatkuvasti pidettävä uudet ajatukset mielessä.

Koponen koki muotoilun alan omakseen heti alusta alkaen. Opiskelijaelämän vapaus ja itsenäisyys tuntuivat myös niin hienolta, että neljä vuotta Kuopiossa menivät nopeasti.

– Silloin muutin ensimmäistä kertaa omilleni. Menin neljän hengen soluasuntoon, vaikka en olisi alun perin halunnutkaan sellaiseen. Se kuitenkin koitui oikein lottovoitoksi. Minulla oli mahtavia kämppiksiä. Omillaan asumisessa oli upeaa vapauden tuntua. En kaivannut hirveästi entiseen elämään, ja pieniin maalaiskuvioihin.

Nautin todella paljon opiskelijaelämästä, kun sain mennä ja tehdä, miten halusin.

Koponen valmistui viime vuoden keväällä Kuopion Muotoiluakatemiasta sisustusarkkitehdiksi. Ensimmäisenä hänen mielessään oli luonnollisesti oman alan töiden löytäminen.

Tehtävä ei ollut kuitenkaan helppo. Työpaikkaa ei tahtonut löy-

”Se on omalla tavallaan kiva ajatus, että on tuntematon tulevaisuus. Voin vain katsoa mihin tie vie.”

tyä. Koponen ei halunnut asettua aloillaan, vaan suunnata kohti uusia kuvioita.

Hän oli aina halunnut matkustella, ja nyt siihen olisi loistava mahdollisuus. Se antaisi hetken aikaa etsiä omaa suuntaa tulevaisuuteen.

– Minulla oli mielessä, että nyt pitäisi löytää töitä ja alkaa rakentamaan uraa. Sitä sitten jonkin aikaa tein, mutta ajan myötä alkoi motivaatio loppua työnhakuun pelkästään Suomessa. Halusin nähdä maailmaa vielä enemmän. En halunnut asettua aloilleen, vaan kokeilla jotain ihan uutta.

Hän päätti lähteä vuodeksi au pair -matkalle Irlantiin. Au pair -toimintaan osallistuminen on hyvin yleinen vaihtoehto nuorille, jotka haluavat matkustella ja asua ulkomailla.

Matkalle lähteminen ei juontanut kuitenkaan pelkästä kutsumuksesta au pairin työhön. Se tekisi pitkään itäneen haaveen ulkomailla asumisesta vihdoin mahdolliseksi.

– Emme ole koskaan perheen kanssa oikein matkustelleet, jonka vuoksi minulle on jäänyt vahva kiinnostus ulkomaihin. Koulun kautta pääsin nuorempana ensimmäistä kertaa ulkomaille, josta lähti itämään sellainen ajatus, että olisi hienoa päästä joskus asumaan ulkomaille. Au pairina se onnistuisi taloudellisen puolen osalta, ja voisin asua vieläpä turvallisessa ympäristössä.

Nyt Irlannissa on vierähtänyt jo lähes seitsemän kuukautta. Koponen asuu ja työskentelee au pairina yksinhuoltajaäiti Hélènen ja hänen päiväkoti-ikäisen poikansa Adamin luona. Perhe asuu pienessä reilun 20 000 asukkaan Celbridgen kaupungissa, joka sijaitsee vain 23 kilometrin päässä Irlannin pääkaupungista Dublinista.

Kuten Koponen toivoikin, matkalta on tarttunut mukaan muutakin kuin pelkkää työkokemusta. Vapaa-aikanaan hän opiskelee englannin kieltä paikallisessa kielikoulussa ja tapaa kavereitaan.

– Silloin kun lähdin tänne, halusin heti ruveta opiskelemaan englantia. Löysinkin hyvin kielikoulun tästä läheltä. Siinä menee kyllä hyvin aika. Tammikuussa liityin kuntosalille. Muuta vapaa-aikaa vietän kavereideni kanssa, joita olen täältä löytänyt.

Kuten useimmilla nuorilla matkustelijoilla, kaveripiiri on koostunut luonnollisesti lähinnä muista samalla matkalla olevista ihmisistä.

– Kaikki

kaverini ovat myös au paireja. En ole kokenut, että täältä löytyisi kovin helposti ihan paikallisia kavereita.

Au paireilla on yleensä myös Facebook-ryhmiä, joiden kautta muiden samalla matkalla olevien kanssa pidetään yhteyttä. Sieltä on muodostunut tällainen mukavan tiivis porukka.

Muutaman kuukauden päästä Koposen au pair–vuosi tulee pian täyteen. Matka ei kuitenkaan lopu siihen. Hänen luonteensa ei anna pysähtyä vielä. Maailmalla on vielä paljon nähtävää.

– En usko, että haluaisin jäädä Suomeen. Olen päivittänyt portfoliotani englannin kielellä, koska minulla on kova halu hakeutua ulkomaille töihin. Haluaisin ensisijaisesti löytää sisustusarkkitehdin töitä, joita onkin ehkä paremmat mahdollisuudet löytää ulkomailta.

Hanna Koponen on tullut kauas pieneltä Enon kylältä.

Tulevaisuuden suunta on tällä hetkellä täysin auki, mutta niin hän haluaakin sen olevan.

– Tutkiminen ja etsiminen ovat minulle tällä hetkellä avainjuttuja. En halua ollenkaan jäädä vain paikoilleni. Se on omalla tavallaan kiva ajatus, että on tuntematon tulevaisuus. Voin vain katsoa mihin tie vie.

Elo

TEKSTI JA KUVAT

EEVA KUIVAS

?

EROTTAA Avioliitto ennen ja nyt. Mikä on muuttunut ajan saatossa?

Iloisia käsikkäin kulkevia pareja, äitejä tytärtensä kanssa, perheitä, joita taaperoikäiset lapset pitävät kiireisinä, ja minä. Olen Oulussa, Suomen Häämessut -tapahtumassa ruusujen tuoksun ja kimmeltävien sormusten keskellä.

Orkesteri soittaa juhlallista häämusiikkia, joka yhtyy hälinään. Kontrasti ruman salitilan ja kauniiden kattausten välillä on suuri. Ihastelen valkoisia toinen toistaan muhkeampia hääpukuja, jotka istuvat hyvin sirojen mallinukkejen päälle.

Odotan innolla The national wedding show’ta, jossa esitellään kauden uusimpia morsiuspukutrendejä, sulhasten pukeutumista ja asusteita.

Ajan kuluessa maailma ympärillämme on muuttunut, niin myös me sen mukana. Miksi avioliitto olisi säilynyt ennallaan?

Aiemmin avioliitto oli sukujen välinen sopimus, jossa morsian muutti vanhempiensa kotoa sulhasen luo. Nykyään yhdessä asutaan yleensä jo ennen naimisiinmenoa. Näin saadaan tunnusteltua, onko kumppani sopiva.

Ennen naimisiin mentiin lähinnä, koska se oli tapa, niin vain kuului tehdä.

Suomi 24 -keskustelupalstalla yli 60-vuotias nainen kertoi tarinan, joka kuvaa mielestäni hyvin entisajan avioliittoa. Hän sanoi olleensa naimisissa yli 40 vuotta vastikään kuolleen miehensä kanssa. Naimisiin nainen ei ollut mennyt suuresta rakkaudesta, vaan koska se oli elämäntapa tuolloin. Vuosien myötä hänen rakkautensa ja kunnioituksensa miestänsä kohtaan oli kasvanut. Avioliittoa hän luonnehti hyväksi.

Nykyään meidän kulttuurissamme avioidutaan rakkaudesta. On hienoa, että ihmiset jakavat elämänsä rakastamansa ihmisen kanssa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aiempi avioitumistapa olisi ollut väärä, tai että ihmiset olisivat nykyään liitossaan onnellisempia.

Vuosien myötä rakkaus ja kunnioitus kumppania kohtaan tuntuvat kulahtavan samaa tahtia kuin olohuoneen matto, joka olisi vaihtoa vailla. Ero tuo mukanaan paljon surua, perhe hajoaa ja yksinjäävät joutuvat kamppailemaan huonon taloudellisen tilanteen kanssa.

Lava on suuri ja sen ympärille alkaa kerääntyä ihmisiä. Kaikki yrittävät saada mahdollisimman hyvät paikat, jotta näkevät mekot hyvin. Istahdan penkille ensimmäisten joukossa.

Järjestäjät kävelevät arvokkaan näköisinä nimilaput rinnassaan edestakaisin pitkin käytävää. Osa kantaa kauniita kukkakimppuja verhon taakse, missä näytökseen ollaan jo valmistautumassa.

Kaksi jopoa on parkkeerattu lavan reunoille. Kuvista muistan, että miesmallit ajavat niillä lavalla näytöksen aikana. En voi olla pelkäämättä jo etukäteen heidän puolestaan.

Aiemmin kihlaus oli sitova ja sen purku oli mahdollista vain oikeuden päätöksellä.

Vielä nykyäänkin kihloihin mennään, tosin kukin pari omalla tavallaan. Vaikka kihlaus on lupaus avioliitosta, kaikki parit eivät tahdo päättää hääpäivää saadessaan sormukset sormeensa.

On myös pariskuntia, jotka kysyvät ensin kihloihin ja sitten erikseen vielä naimisiin.

Tästä hyvänä esimerkkinä on meidän nuoruudessamme kaikkien muistamat teinikihlat.

Tuona aikana myös moni oma ystäväni osti sormukset, jotka pysyivät sormessa kuukauden tai kaksi.

Häämessujen vilskeessä jututan kolmea pariskuntaa heidän hääsuunnitelmistaan. Kai-

killa pareilla on tarkoitus vihkiytyä kirkossa, mutta uskonnolla ei ole asiaan vaikutusta.

Karjasillan pappi Maija Konttinen kertoo, että vaikka nykyään mennään enemmän perinteen vuoksi kirkossa naimisiin, on monilla

mukana myös syvempää ajatusta. Hän selittää vihkimisen olevan pyhä toimitus.

– Saadaan Jumalan siunaus ja ollaan hänen kasvojensa edessä alttarilla.

Konttisen mukaan avioliitto on elinikäinen sitoutuminen ja lupaus. Siitä kertoo myös Raamatun kohta Matteuksen evankeliumissa. ”He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”

Toukokuussa häitään viettävien Susanna Ahopellon ja Markus Käyrän mielestä avioliiton perinteestä täytyy pitää kiinni. Heille avioliitto merkitsee ennen kaikkea perheenä olemista ja sukujen yhteen tuomista.

Nyt se alkaa. Kappale lähtee soimaan ja mallit astelevat lavalle. Naismallit esittelevät toinen toistaan kauniimpia, lähinnä valkoisia häämekkoja. On muhkeaa ja ihonmyötäistä, pitkää ja lyhyttä, olkaimellista ja olkaimetonta ja tietysti tylliä, tylliä ja vielä kerran tylliä.

Mallit kävelevät lavan eteen, pyörähtävät kerran tai kaksi ja kävelevät takaisin. Välillä he intoutuvat tanssimaan etukäteen suunniteltujen koreografioiden mukaan leveä hymy kasvoillaan.

Miehillä on päällään klassista ja hillittyä.

Pyöräily näyttää hieman huteralta, mutta kuin ihmeen kaupalla miesmallit eivät törmää toisiinsa, kaadu tai putoa lavalta.

Missä vaiheessa toiseen sitoutuminen vaihtui prinsessahäihin?

Mitä häihin tulee, olen tyypillinen tyttö.

Olen tarkkaan miettinyt hääpaikan, kirkon, mekon, vieraslistan ja mieluisen sormuksen.

Olen pohtinut hääkuvaa, kakkua ja kukkia.

Olemme tässäkin asiassa imeneet itseemme vaikutteita Amerikasta, jossa kaikki on suurta, niin myös häät. Yhteen ainoaan päivään saa tuhlattua pienen omaisuuden rahaa jos tahtoo. Kaikki on kallista, mutta useimmille unelmien hääpäivän arvoista.

Osaltaan kalliiden häiden järjestämisen on varmasti mahdollistanut kasvanut avioitumisikä. Ensimmäisen avioliiton solmineiden naisten keski-ikä on tilastokeskuksen tutkimuksen mukaan reilut

30 vuotta ja miesten lähes 33 vuotta.

Yksi asia on nykyään varma, häiden täytyy olla parin itsensä näköiset. Perinteisten juhlien rinnalle on noussut erilaisia teemajuhlia. Omaperäisyyttä haetaan erikoisilla hääkuvilla, kattauksella, esiintyjällä, ohjelmanumeroilla, puvuilla, teemaväreillä, ihan kaikilla pienilläkin yksityiskohdilla.

Suomen Häämessujen järjestäjä Soile Niinikangas tietää mitä häät ovat.

– Hyvät bileet läheisten ihmisten kanssa.

Naimisiin syksyllä aikovat Susanna Mettovaara ja Jyrki Ruokanen tahtovat pitää häät saadakseen juhlia perheen ja sukulaisten kanssa. Ruokanen kertoo, että hänen suvussaan hautajaisia on ollut enemmän kuin häitä. Iloinen juhla on siis paikallaan.

Kiertelen ja katselen ympärilleni. Sormuskauppiaiden luona käy kova kuhina. Valokuvaajat ovat ripustaneet seinille ottamiaan hääkuvia, jotka ovat toinen toistaan hienompia ja erikoisempia. Niissä on kuitenkin jotain yhteistä, morsiamen ja sulhasen välillä näkyvä rakkaus nimittäin.

Esiintyjät esittelevät osaamistaan toivoen täpötäyttä keikkakalenteria ensi kesälle. Myytävänä on naisten alusvaatteita hääyötä varten. Viimeisen päälle suunnitellut kattaukset näyttävät kalliilta monine laseineen ja hienoine kukkineen. Morsiamet tutkivat kiinnostuneina kosmetiikka- ja ihonhoitotuotteita.

Edustettuna on tietysti myös juhlapaikkoja, hotelleja ja matkatoimisto.

Jotain nykypäivämme suhtautumisesta avioliittoon kertovat ohjelmat, joita tv:ssä esitetään. On meidän ajallemme ymmärrettävää, että rakkautta etsitään tositelevisio formaattien avulla. Kaikissa tahdotaan löytää se oikea, jonka kanssa elämä on ruusuilla tanssimista.

Avioliittoja solmitaan yhä harvemmin. Samaan aikaan avioerot ovat lisääntyneet. Konkreettisia lukuja katsottaessa tilanne ei näytä hyvältä. Tilastokeskuksen mukaan toissa vuonna avioeroon päättyi lähes 14 000 liittoa. Ensimmäinen avioliitto päättyy eroon 39 prosentin todennäköisyydellä.

Nykyään eroaminen on helppoa. Suomen Häämessujen järjestäjä Soile Niinikoski näkee sen lähinnä positiivisena asiana.

– Ero avaa mahdollisuuden löytää uuden

rakkauden, hän selittää.

Kääntöpuolena hän uskoo ihmisten antavan periksi liiankin helposti. Romantikoksi paljastuva Niinikoski tahtoo uskoa, että avioliitto on edelleen rakkauden osoitus.

Kesäksi 2016 häitään suunnittelevat Sara Koskikuru ja Tomi Tiiro kertovat eron olevan viimeinen vaihtoehto. He näkevät luottamuksen täydellisen pettämisen tarpeeksi painavaksi syyksi eroon. Tällöinkään erosta ei kuitenkaan voida päättää kevyin perustein. Heille avioliitto merkitseekin loppuelämän sitoutumista toiseen myös vaikeina aikoina.

TEKSTI JA KUVAT

PETRA SILVENNOINEN

Ihon alla

urheilija

– Tuska, Nina Tikkinen vastaa kysymykseen, mitä olympialaiset merkitsee.

– Kokemus, hän kuitenkin lisää lähes samaan hengenvetoon.

Pettymys ja menestys ovat tuttuja jokaiselle ammattiurheilijalle. Suomen naisten jääkiekkomaajoukkue palasi Sotshin olympialaisista reilu vuosi sitten pettynein mielin. Joukkueessa pelasi myös Tikkinen. Nykyään Nina Tikkinen on entinen ammattilaisjääkiekkoilija.

Entinen urheilija on vaikea pitää erillään urheilutaustastaan. Tikkistä urheilu on vuosien varrella muovannut, hionut ja runnonut.

Melkein kolmekymppinen Tikkinen vietti lapsuutensa useiden urheilulajien parissa ja murrosiässä jääkiekko lähensi häntä isän kanssa. Lajin vauhdittamana hän on päässyt maailmalle ja opiskellut kauppatieteiden maisteriksi.

Tällä hetkellä urheilu on Tikkiselle ajanvietettä. Kannustaminen, urheilun seuraaminen ja omaksi iloksi liikkuminen ovat kuitenkin tärkeä osa elämää. Jääkiekkoa hän pelasi ensimmäisen kerran lopettamisen jälkeen vasta tänä keväänä. Lapsesta lähtien hän on viettänyt urheilun parissa aikaansa enemmän kuin

sen pohtien ja katsoo ristissä olevia käsiään.

– Mahdollisuus, hän vastaa vain hetken mietittyään.

Yrittäjäksi Tikkinen ryhtyi viime syksynä.

Hän kertoo, että yrittäjyys on rahoitusalalla hyvin yleistä. Ensimmäistä syksyä hän kuvaa rankaksi ja kaataa kolmannen kerran lisää kahvia. Siirtyminen toisenlaiseen arkeen peliuran ja opiskelun jälkeen on epäilemättä vaatinut sopeutumista.

– Uskon, että urheilutaustasta on apua tässä työssä. Yrittäjyys on tavoitteellista niin kuin ammattiurheilu. Myös säästäminen ja sijoittaminen ovat tavoitteellisia.

Vuosia sitten scoutti kiinnitti Tikkiseen huomiota naisten maajoukkueleireillä ja stipendin avulla hän lähti lukion jälkeen opiskelemaan Yhdysvaltoihin.

– Tiesin koko ajan, että jatko-opinnot ovat kiinni opintomenestyksestäni. Elämäni koostui koulusta, treenistä, opiskelusta ja unesta.

Toisen Minnesota-vuoden jälkeen hän oli valmis antamaan periksi ja palaamaan kotiin. Vanhemmat kannustivat kuitenkin jatkamaan. Lopulta oma sisukaan ei antanut periksi. Vuosi Yhdysvalloissa viimeisteli lukioikäisenä alkaneen itsenäistymisen. Neljän

keskivertoihminen.

– Lapsena pelattiin pikkuveljen ja naapurinpoikien kanssa. Katulätkää, pesistä ja futista. Lätkän lisäksi pelasin myös koripalloa ja harrastin yleisurheilua, hän listaa.

– Ja ampumajuoksuakin!

Vanhempien kannustamana ja tukemana hän löysi oman lajinsa, jääkiekon.

– Isä on kertonut, ettei mua oikein aamuisin huvittanut herätä, mutta luistelukouluun heräsin aina ajoissa ja pirteänä.

Tikkinen ei ollut tuolloin vielä aloittanut ala-astettakaan. Aluksi jääkiekko oli harrastus, joka muuttui ammattilaisuudeksi lajissa, jossa palkkaa ei makseta edes parhaille naisille.

Etenkään Suomessa jääkiekko ei lupaa naisille pullollaan mahdollisuuksia olevaa tulevaisuutta ja pitkää uraa. Silti Tikkinen halusi menestyä ja käyttää mahdollisuudet, joita laji hänelle antoi. Nyt hän itse valmentaa C-tyttöjen joukkuetta Oulun Kärpissä.

Nykyisin Tikkinen hyödyntää urheilutaustaansa työssään yksityispankkiirina. Hän työskentelee Finlandia Groupin asiamiehenä Oulussa.

– Tulevaisuus? Tikkinen toistaa kysymyk-

vuoden aikana Tikkinen kypsyi, oppi huolehtimaan asioistaan ja ärsyyntyi monet kerrat nuorempien opiskelukavereidensa lapsellisuudesta.

Peliuran lopettaminen ei aiheuttanut Tikkiselle masennusta. Päätös lopettamisesta syntyi Sotshin olympialaisten ja viimeiseksi jääneen SM-liigakauden jälkeen. Samoihin aikoihin hän valmistui Oulun yliopistosta kauppatieteiden maisteriksi.

– Lukioikäisenä päätin tehtaan vessoja siivotessa, että opiskelen. Opiskelen, jotta pääsen kunnon töihin.

Peräänantamattomuuden aistii Tikkisen puheesta. Siisti housupuku vahvistaa olemuksesta henkivän rauhallisuuden ja päättäväisyyden. On helppo ajatella, että Tikkinen on valmis tekemään töitä sen eteen, mitä hän pitää saavuttelemisen arvoisena. ”Me olemme aina ajatelleet, että jokainen meistä on oman tulevaisuutensa seppä”, todetaan Tikkisen edustaman finanssialan yrityksen verkkosivuilla. Varmasti sattumaa, mutta Tikkisen tuskin on ollut hankala allekirjoittaa ajatusta.

Moni kerskuu teoillaan, joku toinen on

liian vaatimaton ja vähättelee kaikkea saavuttamaansa. Tikkinen vaikuttaa olevan tasapainossa kahden ääripään välissä. Hän ei leuhki tai korosta itseään, ja silti hänestä huomaa, että hän on ylpeä itsestään.

Vaikka Tikkinen on sinnikäs ja valmis puurtamaan, hän ei hyökkää päälle – hän antaa tilaa muille, kuuntelee ja kyselee.

– En ole myyjänä se kaikista perinteisin, joka puhuu myyntipuheillaan asiakkaat pyörryksiin. Olen maltillinen, mikä toimii mielestäni hyvin, säästämisen ja sijoittamisen palveluita myyvä Tikkinen puntaroi.

Hän uskoo saavansa työssään helpommin luottamusta entisenä urheilijana. Hän luottaa myös kuuntelutaitoonsa: työssä asiakkaiden tarpeet ovat hänelle ensisijaisia. Jo lyhyessä ajassa hän on huomannut, että miesvaltaisella alalla ei ole aina helppoa.

– Nuoren naisen pitää vääntää asioita enemmän. Uskottavuutta ei kaikkien mielestä ole.

Onnistuessaan Tikkinen tuulettaa. Asu on vaihtunut smart casualiksi, mutta kaukalosta tuttu tapa sopii hyvin vaaleaksi maalattuun toimistomiljööseenkin.

Moni kerskuu teoillaan, joku toinen on liian vaatimaton ja vähättelee kaikkea saavuttamaansa.

Tikkinen vaikuttaa olevan tasapainossa kahden ääripään välissä.

Yrittäjyys ei ollut ennalta suunniteltua. Se ei myöskään tullut verenperintönä.

– Koin pelkoa yrittäjyyttä kohtaan, Tikkinen mainitsee vakavana ja hänestä voi havaita, ettei pelko ole vielä täysin hävinnyt.

– Mutta alalla ei ole paljon vaihtoehtoja. Haluan hyvän elannon, minkä yrittäjyys saattaa mahdollistaa. Siksi palkkatyö ei houkutellut.

Reilun puolen vuoden aikana hän on havahtunut siihen, että vapaa-aikaa on paljon vähemmän kuin ennen. Yllättäen opiskelun ja jääkiekon melko tiivis yhdistelmä mahdollistivat joustavamman elämän ja enemmän aikaa perheelle ja ystäville.

– Toisaalta on yrittäjän vapaudet, mutta koko ajan ei kuitenkaan voi lomailla. Jos firman tililtä ottaa rahaa, sinne on myös tultava sitä.

Yläasteikäisenä Tikkinen muistaa keskustelleensa äitinsä kanssa tulevaisuudesta.

Jo tuolloin äiti oli ehdottanut, että tytär voisi opiskella ekonomiksi. Matematiikka oli ollut mieluisaa jo koulutaipaleen alusta lähtien, mutta silti historian opinnot houkuttivat enemmän.

Historia vaihtui kuitenkin Minnesotassa pian kansainvälisen talouden opintoihin. Maailman asioista kiinnostuneelle monipuoliset kurssit tarjosivat kiinnostavaa lukemista, laskemista ja numeroiden pyörittelyä.

Naisleijonien valmentaja Jari Riksu arvioi Tikkistä Sotshin olympialaisten aikaan vahvaksi taistelijaksi, ”jonka suoritustaso on illasta toiseen korkealla tasolla”.

Tikkinen on taistelija luultavasti kaikessa mihin hän ryhtyy, mutta yrittäjyys vaatii veronsa. Nyt työpäivän jälkeen päälle vaihtuvat verkkarit ja tuore yrittäjä löytyy lempipaikaltaan kotisohvalta.

TEKSTI

H

u e u e

i l i l

u k a t o n m i k u u k a t o n m i k u

OONA LAKSO

KUVAT

ANTON ORAVA

Eräänä lauantaiaamuna heräsin pään jomotukseen ja huonoon oloon. Olin viettänyt edellisen illan kavereideni kanssa Snooker Time-baarissa ja nauttinut neljä olutta. En jatkanut muiden mukana toiseen baariin, koska seuraavaksi päiväksi olin suunnitellut kouluhommien tekoa ja krapulassa en saa mitään aikaan, siksi vain neljä olutta.

Silti se iski. Odotellessani pahan olon ja päänsäryn laantumista ajattelin, että olisiko se tipaton tammikuu sittenkin ollut ihan hyvä idea.

Tipaton tammikuu on mielessäni ollut vähän kuin uuden vuoden lupaukset, sama kuin se salikortti joka hankitaan tammikuun alussa Facebook-päivitysten saattelemana, mutta kuitenkin jää hyllylle pölyttymään heti helmikuun puolen välin jälkeen. Kyynisyyttäni on vielä lisännyt se, että tipatonta sitten juhlitaan vetämällä kauheat kännit koko kuukauden edestä.

Haaste alkoi kuitenkin kuulostaa houkuttelevalta, välttyisinpä lisäksi näiltä karmeilta krapulapäiviltä. Ja jos Matti Nykänen kerran pystyy olemaan sata päivää ilman viinaa, niin pystyn minäkin olemaan kuukauden juomatta!

Ensimmäisenä alkoi mietityttämään kaikki tulevan kuukauden menot. Opiskelijana elämäni on luonnollisesti täynnä bilettämistä ja alkoholilla läträämistä. Mutta mitä jos kävisinkin samoissa menoissa tipattomastani huolimatta? Viikonloppuisin vaivun epätoivoon, jos minulla ei ole edes jotain menoa ja pääosin arkisin järjestettävistä opiskelijabileistä en halua jäädä paitsi.

Miten sitten juomattomiin ihmisiin suhtaudutaan? Tammikuun alussa laulaja Irina kritisoi YLE:n haastattelussa suomalaista alkoholikulttuuria ja sitä, että alkoholista kieltäytymistä pitää aina perustella. Tästä inspiroituneena Iltalehti julkaisi nettisivuillaan jutun ”Lukijat avautuvat juomakulttuurista”, jonka vastauksista paistaa vahva turhautuminen selittelyyn.

Lukijat kertoivat muun muassa että juomaton leimataan helposti tylsäksi ilonpilaajaksi ja kysellään onko henkilö uskovainen tai raskaana. Yhden vastaajan mukaan se että on autolla liikkeellä, on ainoa sosiaalisesti hyväksytty syy olla juomatta, toinen taas kertoo joskus juoneensa vain siksi että kyselyt loppuisivat.

Kuulostaa hurjalta, mietin alkaako minustakin nyt levitä jotain raskaushuhuja.

Opiskelukaverini Laure Kurkela ei ole koskaan käyttänyt alkoholia. Silti hän on aina bileissä mukana, varsinkin jos siellä voi tanssia. Kerrankin olin hänen kyydillään eräissä bileissä ja kun kaikki muut alkoivat jo väsyä, Kurkela vain jaksoi tanssia. Hän ei ole joutunut selittelemään juomattomuuttaan kovin paljon.

– Kyllähän siitä aina välillä kysytään, mutta kun en ole niin selkeästi sellainen absolutisti. Viimeksi viime viikonloppuna sain kuulla, että ”en tiennytkään että olet absolutisti kun käyt aina vaan bileissä ja juhlit aina ihan täysillä”. Se tulee ihmisille yllätyksenä, että olen selvänä, kun olen niin hyvin menossa mukana.

Kurkela ei ota juomattomuuttaan turhan raskaasti ja kuittaa kyselyt hänelle tyypillisellä huumorilla.

– Mulla ei ole siihen mitään selkeää syytä. Joskus saatan vitsailla jotain tosi mauttomuuksia, että olen uskovainen tai jäin rattijuopon alle tai mun isä hakkasi päissään, mistä mikään ei ole totta.

Hän on huomannut, että ihmiset kokevat joskus huonoa omatuntoa humalatilastaan.

– Tuntuu, että ihmisillä tulee usein sellainen olo niin kuin olisin niitä parempi ihminen kun en juo ja ne on silleen ”oi mää kunnioitan tuota niin paljon”. Minä sitten vastaan niille, että älä kunnioita, en todellakaan pidä itseäni mitenkään muita parempana siksi, että en vaan juo.

Mietin kuumeisesti, pidinkö itsekin saman kunnioitus-puheen aikoinaan Kurkelalle, kuulostaa nimittäin jotenkin tutulta.

Juomalakkoni ensimmäisenä lauantaina kello lähestyi jo kymmentä, kun poikaystäväni sanoi, että ei jaksakaan lähteä mihinkään. Mökötettyäni makuuhuoneessa hyvän tovin, Jyväskylässä asuva kaverini Katariina laittoi viestiä kuin tilauksesta. Hän on Oulussa ja haluaa nähdä.

Kohta jonotimmekin keskustassa sijaitsevaan 45 Specialiin. Jonossa meno on hilpeä. Edessä oleva miesporukka laulaa komeasti jotain sotilaslauluja, ja ihmiset hyppivät pelottavan huolettomasti viereisellä autotiellä.

Sisälle päästyämme yllätyn äänen tasosta, onko täällä muka aina näin kova meteli? Lisäksi missä tahansa seison, tunnun olevan kaikkien tiellä ainakin tönimisen määrästä päätellen.

Löysimme täydentuntuisesta baarista pöydän, josta näki tanssilattialle. Katson villiä tanssimista hyväntahtoisen huvittuneena ja mietin, miten siellä on itsekin tullut riehuttua. Sitten alkoikin soimaan Tehosekoittimen kappale, josta aina innostumme tanssimaan juurikin tämän saman kaverin kanssa. Vaihdamme katseita innostuneena. Samalla mietin kauhuissani, että toivottavasti hän ei nyt pakota minua tanssilattialle. Jäämme tylsinä pöytään istumaan, Katariinaakaan ei nyt huvita.

Ilta oli oikein mukava. Hieman vastoin odotuksiani en ärsyyntynyt baarin menoon. Muutenkin koko tipattoman aikana en tuntenut ärtymystä humalaisten seurassa. Toisaalta vastaan ei tullut yhtään liian humalaista ihmistä.

Kysyin Kurkelalta, miten hän jaksaa olla selvin päin humalaisten seurassa. Hän ei koe tilanteita mitenkään ärsyttävinä, mutta tietää että joidenkin absolutistien mielestä humalaiset ovat vastenmielisiä. Ymmärtäähän sen. Sitten on ne, joilla menee helposti juominen yli.

– Jotkut saattaavat olla kohtuullisen rasittavia kännissä, tuntuu että voi ei taasko tuo joi liikaa ja silloin ei välttämättä halua olla sen kanssa. Mutta yleensä se on vaan ne yksittäiset ihmiset.

Tipattoman edetessä huomaan olevani hieman hyväntuulisempi kuin yleensä. Alkoholin käytöstä tuntuu seuraavan usein fyysisen pahan olon lisäksi myös henkistä pahoinvointia, asiat ahdistavat herkästi, vaikka ei olisikaan tehnyt mitään typerää.

Olen kyllä huomannut ikävien tuntemusten yhteyden alkoholin käyttöön, mutta nyt ymmärsin niiden kestävän viikonlopun yli myös arkeen. Tipattoman aikana olo oli paljon huolettomampi, jopa stressi tuntui paljon kevyemmältä.

Rahan käyttökään ei ahdistanut kun sitä ei kaatanut kurkusta alas naurettavia summia. Myös sinänsä tavallinen arkena väsyminen oli vähäisempää.

Toisaalta myös pitkän talven jälkeen lisääntyvä valon määrä saattoi vaikuttaa, mutta alkoholittomuuden osuutta ei voi kiistää.

lähden niiden ihmisten mukaan bilettämään ja pitämään hauskaa.

Ehkä nuorten asenteet alkoholin suhteen ovat ainakin tältä osin terveellisempiä kuin vanhemmillaan. Minä törmäsin vain kerran negatiiviseen reaktioon, kun eräs kaverini nauroi minulle päin naamaa kuulleessaan tipattomastani.

Ehkäisevän päihdetyön EHYT ry:n Pohjois-Suo men aluekoordinaattori Sinikka Korpela vakuuttaa, että jo kuukauden juomattomuus on hyväksi.

– On siitä paljonkin hyötyä. Toki olisi hyvä, jos olisi vaikka kolme kuukautta tipattomalla, silloinhan elimistö ehtisi palautua todella hyvin mutta kuukaudestakin on aina hyötyä. Ja kaikista merkittävin asia siinä tipattomassa on varmaan se, että ihmiset lähtevät siihen vapaaehtoisesti ja testaamaan, että pystynkö hyvin olemaan kuukauden tipattomalla. Ja jos ei pysty niin sitten tietenkin kannattaa jo vähän miettiä.

Korpelan mukaan tipattomalla voi myös oppia vähentämään humalahakuista juomista.

– Monellehan se toisaalta jää tavaksi eli haluaakin olla pidemmän aikaa tipattomalla.

Tai sitten käytettyjen alkoholiannosten määrä vähenee. Sehän on sitä omaa pohdiskelua koko tipaton, että mihin tarvitsen alkoholia vai tarvitsenko, saanko saman hyödyn jostain muusta.

Jos sitten muut eivät välittäneet tipattonut juomisen kokonaan.

Luulen, että ihmisiä ei yksinkertaisesti kiinnosta käyttääkö joku alkoholia vai ei, niin kauan kun siitä ei tee suurta numeroa.

Mieleeni tulee tapaus muutaman vuoden takaa, kun eräs tuttuni päätti olla juomatta vappuun asti ja käyttäytyi sitten tympeästi niitä kohtaan, jotka joivat. Myöhemmin hän valitteli, miten häntä ei enää pyydetty mihinkään, muka siksi, koska ei juonut. Taisi siihen olla muitakin syitä.

kevyesti tipattomani on mennyt. Kertaakaan ei ole tullut sellaista oloa, että saisipa juoda alkoholia. Kuukauden aikana osui kohdalle

Myös Korpela on huomannut muutosta nuorten asenteissa juomattomia kohtaan.

– Monet nuoret kertovat, että nykyään voi olla samoissa bileissä ilman että juo ja sitä ei niin paljon kyseenalaisteta. Siinä on tapahtunut muutosta verrattuna vaikka tämän päivän nuorten vanhempiin. Heidän nuoruudessaan

jopa kaksi tilaisuutta, jossa olisi ollut tarjolla ilmaista juotavaa, ja ilmainen juomahan on tietysti paras juoma, mutta silloinkaan ei tehnyt edes tiukkaa. Tipaton kuukausi onkin saanut minut miettimään juomatapojani ja tilanteita joissa sitten juon joskus vähän liikaa.

Minäkään en joutunut paljon selittelemään juomattomuuttani. Tietysti ihmiset kiinnittävät siihen huomiota, varsinkin kun ovat tottuneet näkemään minut juoma kädessä. Ihmiset ihmettelivät miksi en juo, vasta kun näkivät minut jo toistamiseen bileissä selvänä.

Yksi kaveri totesi, että tuntuu hassulta kun en juo, toinen kysyi varovaisesti olenko lopetta-

varmasti useampi käytti alkoholia ainakin jonkin verran. Niitä jotka eivät käyttäneet alkoholia oli aika vähän. Oli tavallisempaa että kukaan ei halunnut olla selvin päin porukassa, jossa juodaan eli kukaan ei halunnut olla se kuski.

Kurkela sanoo, että häntä ei ole arvosteltu siitä, ettei hän käytä alkoholia. Hän kuitenkin kertoo, että hänen kaverinsa, jotka ovat absolutisteja, ovat kokeneet enemmän painostusta.

– Varmaan se on enemmän kiinni siitä, käykö ulkona, kuin siitä että juoko. En itse ole kokenut paljoakaan sellaista painostusta siihen että pitäisi juoda, kun minä kuitenkin

On ollut palkitsevaa huomata, miten

mastani, huomasin itse välillä tuntevani kuin huonoa omatuntoa selvänä olemisesta.

Eräänä viikonloppuiltana mietin kauan pitäisikö lähteä ulos kahden kaverin kanssa, mutta jotenkin ajattelin että olisi kummallista tunkea heidän mukaansa kun en kerran itse edes aio juoda.

Toisen kerran tunsin huonoa omaatuntoa kun kaverini Joensuusta oli käymässä, enkä muka voinut tipattomani vuoksi juhlia hänen kanssaan kuten tavallisesti.

Tajusin saman tien ajatuksen olevan typerä, varsinkin kun tarkoituksenani juuri oli käydä ulkona samaan malliin kuin normaalistikin.

Tunne liittyi varmasti vain tottumuksiin ja pinttyneisiin tapoihin. Juuri niiden tunnistamisessa ja pohtimisessa taitaakin olla tipattoman tärkein tarkoitus. En enää pidäkään juomalakkoa pelkkänä uuden vuoden terveyshapatuksena.

On itsestä kiinni miten tipattomaansa suhtautuu, onko se vain ankea kuukauden mittainen pakkopulla, vai mahdollisuus haastaa itsensä miettimään omia juomatapojaan. Toisaalta miksipä sillä pitäisi edes olla sen suurempaa tarkoitusta?

Kuukauden lähestyessä loppuaan en mitenkään odota tipattoman loppumista. Jos maaliskuun alkuun osuu jotain menoa, aion varmasti ottaa alkoholia. Minun ei kuitenkaan tee mieli yhtään sekoilla. Ajattelinkin pysyä kohtuudessa ja toivottavasti tipattoman aikana huomaamani asiat pysyvät mielessä jatkossakin. Toivon myös etten sitten sorru liikaa saarnaamaan muille, miten hienoa oli olla kuukausi juomatta. Ei tämä mikään elämää järisyttävästi muuttava kokemus ollut, mutta ehdottomasti palkitseva. Ehkä jopa pidän ensi vuonna toisen tipattoman. Sen näkee sitten.

TEKSTI

ANSSI KARJALAINEN

KUVAT

JUHA MOISOLA

Konemiehet kellareista Amerikkaan Elektroninen tanssimusiikki on noussut viime vuosina vauhdilla pienist채 piireist채 koko maailman tietoisuuteen.

n-

vä

yde t tä

ioll hd aia e e ist om m art ien kisim omm ä h n r sii lisi py usk ja se o asti niin a, s py a i s m ä ä k a r t ä j t a ll , it uu t, e niin v nssa kaa. in. P voi o in llis e o e a l se mm jat eih hd in, n k tel ma aja a yks uide oo ja miss ijälle ieluu o i t t i o k u or k t e m . m as er avi n, Se iaan sta usiik yötä 87 k komp usant asia n . e e ois e alu e m eist tor etä m in t oit , lain ete tav ään mme imm yht , Hec y ky nelle ä jok an ivän hyvä m s y n o i m d t e y n e o l a n k l ä y k h a a t M e ä n ki – O Jos t ilem aluav ssä t een. un te ne tehdä sta. O itse i siik vat a e l . ä u e h u s k is d sel an ude ätt ärnm 7o suu in ko iden n teh an to un m on aleta talo lttäm t t tise or 8 imur u k a a k a e a a v l s a u t läp m jon n ös m ist kia kin i vä ulu ec n o si t i– s tta ati usiik oisen in e my Kak s luo ntaa . ä o ja H lisen ine gisek ea y v v k m h a a i t – yö te olo ny uut pul e joi itse toa n m n ka nk tun psyk ne danc n ä m paik i sen luot a, ku astuu mia, ätä o J ät lo t y e a i t l s m i n a p c e a ss is av aa de . Ti ekiv in oni loa t ten äks kov n tek kov aihee a os a ong ois hyv kah pano tta t sa. n use lectr lla tu örivä t i a a t v t k u s n i i n k ä ja itä 7 o okoon n, mu ittees e hyvi M (E unno 87 py – A Täss lla ka ratka at lee s i 8 t k a . t a r ää JH k oi to ell ED ta soi kem vai liit sam en v n T stama jo pitk -luvun liikke Kun ki vas Hecto et 7 ku tin tulis i e i n n l o i i l n i . ä li r8 n ä to lai peru alalla 2010 ähtee ana kki) te uti ja n v ecto a. A spuo . u t t o l t s m a . l n i k ä i e t is au lly ittaa viel lja .H Ou ttaja neet ä vas inen avitta imusi mo Ju . kit äve lken ariva sassa tuo kutta dess kem tön anss , Ti eissä usiik - ja s austo . Olin en o P o s l a e sä vai sa yh kin t päri nen t uteen d-piir va m anto uti t asti ksi o ssist eäs u h t i n a i k n ä J m l i n a u o ä s n o y s s k v u o t i u h li o .

Mu in tai lektr tieto ergro aika na. T Tim yt tä Sen myös ssä e ön n ero ssa, enn lla. ut r d i i o i l rei ssa n i p e a i u s e i n l d i p u l r sic yle ssa mil kip ise t na lop sta s e uo mu ren sutui lem ihan vun myö an p harra siik koko stava u o s u t n m un rra nsa su ku llä m n jo 90-lu ole -mu a ja sa ul a ha noje n ei n d s ä e i i l a i s n n l s O i k k e n u sa alli tä kki – M rastu n sitt ining rgro ä mu än aik n, et usii eidän e iss r e a p d a a öm tta m m n t h ä e k . h a e t o u a d s a h i u ä t on ol m vä all än m mu ä än tka iin vat Sam emm issa b 87 ja tois niin sa. K isessä nkiä. rehty lta, min n i i – en s e – kui m p in or tu ai kse ise oli kä ikenl Hect tutus ajia at to teke n me kiin putu salta eillä kaa h e ka ia, ai m eo m , ja ise siik ott siv o lut siikk ljakk dj-tu i tun hettä ltam mu lta ju mm . Oli ihen Se on i e a r mu ariva loin kaikk ä pe puha iseen laise tyyli trost sti s aan. löyde P n n ä elec ömä tulo en ht sil ssa an lä n y ilee ktro am äiss tt . i gi itt Vie pun vallaa en hi ele taa s äärip staan e äly tek llä s maa a n ä u e u s e a l ta k e a m t u t o k at yh llais uul ysin puo im , jo kem ti t kah av k e oli kaan ä se ki k e tä ctor nostu ikista ssä te , Juu a i k äke skin t sevaa mu Eh kaik limm ja He kiin mus yhde etaan n o – stä e o sta u j-ti tk llä n ta tä m ce , si ses , et a ja mi aan d llut no . Tim uele m mi easti tran täkin troni eitti , jot m o e ik lla u r ar v aan a di on sara torille inen oik käsin hteis elek nen jutt h i a n a c y n m k ä le m ty kin isest illa ä samtta tre n sill ja He teke taan o na n y an o i e n a l k e ö i i b e s u t l l ih ska ten Klu henki na, m myösk Juutil siikin kahde ollut a ran kui tään sty

y it p

”Musiikin kuvailemisesta saattaa syntyä näin ihan oma kielensä” - Timo Juuti

kiskeluksi. Jos toinen tekee jonkin asian paremmin, niin se täytyy voida myöntää itselleen, eikä jäädä miettimään.

TJH87 ei ole vielä niin montaa vuotta ollut kasassa, että uran alkuvaiheet olisivat huonosti muistissa. Silti miehet menevät mietteliäiksi kysyttäessä muistoista heidän ensimmäisistä yhteisistä keikoistaan.

– Oulussa esiinnyimme Timetunnelissa, mutta se ei varmaan ollut edes ensimmäinen keikka. Hei Turussa! Siellä oli ainakin järjettömän hyvä meininki, kaksikko huudahtaa lähes samaan ääneen.

Läpimurto tapahtui nopeasti, kun singlet pääsivät radiosoittoon Suomessa. Silloin heille myös valkeni, että harrastuksesta on muodostumassa vakavasti otettava työ.

– Ensimmäisellä kerralla, kun saimme huomiota, niin se tuntui lähinnä hyvältä sattumalta. Mutta kun se tapahtui toisen kerran, niin itselle valkeni, että tästä voi joku päivä tienata leivän pöytään, Hector 87 toteaa.

On selvää, että ajan myötä he ovat tutustuneet toisiinsa yhä paremmin. Jopa niin hyvin, että toisen ajatuksenkulku musiikista on tullut niin tutuksi, että sitä voi kuvailla täysin aiheeseen liittymättömin termein.

– Joskus olemme istuneet studiossa ja miettineet, että nyt pitäisi keksiä jonkinlainen soundi kappaleeseen. Sitten itselle saattaa tulla jokin käsittämätön ajatus, että mitä, jos se kuulostaisi huoneeseen saapuvan amerikkalaisen college-kamariorkesterin melulta tai ohilentävältä kotkalta. Kaveri vieressä vain nyökyttää ja ymmärtää nuo ihan täysin. Musiikin kuvailemisesta saattaa syntyä näin ihan oma kielensä, Timo Juuti kuvailee ja nauraa makeasti päälle.

He pystyvät myös nopeasti kuvailemaan toistensa luonnetta ja toimintatapoja. Kaikki yhtäläisyydet ja eroavaisuudet vaikuttavat myös siihen, millaista musiikkia studion uumenissa syntyy.

– Hector 87 on sellainen pedantti, tunnollinen ja musiikillisesti erittäin lahjakas kaveri. Olen alusta asti fiilistellyt hänen sointukäsitystään. Monta kertaa minulla on saattanut olla vaikeuksia jonkin säkeistön kanssa, ja olen paininut sen kanssa monta tuntia. Sitten, kun pyydän Hector 87:ltä apua, niin se saattaa valmistua parissa tunnissa, Timo Juuti vastaa.

– Meidän biisit eivät varmaan koskaan valmistuisi, jos Timoa ei olisi mukana. Hänellä on kokonaisuuden käsitys siitä, miten biisistä tulee biisi. Hyvä idea ei aina riitä. Timo onkin aina ollut se, joka on viimekädessä päättänyt, mitä ideaa lähdetään jalostamaan eteenpäin, eikä koskaan ole mennyt pieleen. Samalla se antaa luottamusta toiselle, Hector täydentää perään.

2012 ilmestyneen Breakaway Kicks -singlen jälkeen TJH87:ää verrattiin alan isoissa julkaisussa lähes koko maailman tuntemaan Daft Punk -yhtyeeseen.

– Se oli aika jees, koska Daft Punk on ollut meille molemmille sellainen esikuva aina, ja Ranskan meininki on ollut meillä myös vaikuttajana.

Hector 87 heittää ajatuksen ilmoille siitä, että onko yhdessä tekeminen muuttunut maailman kärkiartistien joukossa enemmän pelkän bisneksen ja rahan takomiseksi.

EDM-musiikki elää maailmalla ehkä korkeimmalla aallonharjalla koskaan. Timo Juuti ja Hector eivät usko, että se olisi millään tavalla huono asia elektronisen musan kannalta. Underground-kulttuuri on yhä enemmän siirtymässä taka-alalle.

– Tämä on sellainen kuuma peruna, josta kaikki haluavat sanoa oman mielipiteensä, ja vielä mahdollisimman kantaaottavasti.

Emme me näe sitä mitenkään huonona asiana, että EDM kasvaa maailmalla. Se vetää niin paljon hyviä asioita samalla mukanaan, ja on ehkä vähän turhaa yrittää väkisin pitää underground-musiikkia vain pienen joukon juttuna.

Konemusiikkimiehet ovat palanneet vain muutama päivä ennen haastattelua Suomeen Miamin kiertueelta. TJH87 on siis onnistunut tekemään sen, mistä vain monet uskaltavat haaveilla – soittamaan ison yleisön edessä Amerikassa.

Länsinaapuri Ruotisista on viime vuosina noussut huipulle useita dj-tuottajia. Timo Juuti ja Hector ovat yhtä mieltä siitä, että myös Suomen Avicii näkee joskus päivänvalonsa.

– Joku kaunis päivä, aivan varmasti. Se on väistämätöntä. Ruotsissa on vain niin pitkä musiikin historia, että sieltä on paremmat edellytykset nousta kuuluisaksi. Vaikka iisalmelainen tuottaja olisi huippulahjakas ja tekisi huikeaa musiikkia, niin ei häntä sieltä Iisalmesta kukaan koskaan löydä. Täytyy löytää oikea reitti ja oikeat henkilöt, jotta voi päästä eteenpäin.

Kaksikolla on selvät sävelet siitä, mihin TJH87 tähtää tulevina vuosina.

– Jos nyt järkevästi koettaa avata, niin sellainen oman aseman vakiinnuttaminen on meillä tavoitteena. Olisi hieno mahdollisuus, jos voisi palkata avustajia hoitamaan paperitöitä ja kaikkea muuta taustalla tapahtuvaa.

TEKSTI JA KUVAT

PETRA SILVENNOINEN

Onko sun kaveri mieskaveri?

Monilla lapsilla ei ole yhteyttä omaan isään tai muihinkaan aikuisiin miehiin. Mieskaveritoiminta mahdollistaa vastavuoroisen kaveruussuhteen, jossa aikuisella on aikuisen vastuu. Toiminnasta syntyy mielihyvää ja hyvinvointia lapselle, äidille kuin myös mieskaverillekin.

Rivitalon eteisessä on hämärää. Olohuoneen suuresta ikkunasta tulvii helmikuinen auringonvalo. Vastavalossa Eevan kasvoja on hankala nähdä, mutta reipas ääni tervehtii iloisesti. Hän on hetki sitten tullut koulusta ja vaalea tukka on pipon jäljiltä hieman sekaisin.

Olohuoneen pöydälle on aseteltu kaksi pelilautaa. Arvaa kuka -peli on 10-vuotiaan tytön suosikkeja. Eeva odottaa Jounia.

Eevan äiti Marita on lähdössä päivittäiselle lenkille. Hän suunnittelee kävelevänsä viisi kilometriä ja miettii tarvitseeko mukaansa aurinkolaseja. Kiire hänellä ei ole. Äitikin odottaa Jounia.

Kuuluu napakka koputus ulko-oveen, jonka jälkeen ovi aukeaa ja Jouni astuu eteiseen.

Eeva on hetkessä häntä vastassa.

Nelikymppinen Jouni on Oulun ensimmäisiä mieskavereita. Hän ryhtyi vapaaehtoiseksi viime syksynä.

– Jo 90-luvulla yritin etsiä tällaista toimin-

taan, mutta silloin ei löytynyt mitään sopivaa, Jouni muistelee.

– Viime keväänä ryhdyin tutkimaan asiaa uudelleen, ja lopulta löysin netistä tiedon Mieskaveritoiminnasta, jota oltiin viimein aloittelemassa Oulussakin. Otin heti yhteyttä. Taisin olla ensimmäinen.

Mieskaveritoiminta on vapaaehtoistoimintaa, jonka on kehittänyt Pienperheyhdistys. Vuonna 2011 käynnistyi yhdistyksen Pikkukaveria ei jätetä -projekti. Pääkaupunkiseudulla 90-luvulla alkanut toiminta on sen myötä vähitellen levinnyt muuallekin.

Tällä hetkellä toimintaa järjestetään pääkaupunkiseudun lisäksi Oulussa, Turussa ja Kuopiossa.

Ennen Maritan lähtöä vaihdetaan kuulumiset. Maanantaina äiti ja tytär ovat käyneet ostamassa uudet hiihtosauvat ja monot korjattiin itse. Eeva kuvailee Jounille, kuinka äiti laittoi teippiä monojen pohjaan.

Jounille kerrotaan myös koululaisten

tulevasta laskettelureissusta. Eeva on innoissaan, koska pääsee ensimmäistä kertaa elämässään laskettelemaan. Äiti miettii matkan kustannuksia. Reissua ei kuitenkaan jätetä väliin.

– Keväämmällä voisimmekin mennä yhdessä mäkeen, Jouni kaavailee.

Ulkovaatteisiin pukeutunut Marita käy vielä laittamassa kahvin tippumaan vieraille.

– Minullehan maistuu aina, Jouni huikkaa olohuoneesta.

Eeva ampaisee halaamaan äitiään. Marita sanoo kaveruksille heit ja sulkee ulko-oven perässään.

Mieskaveritoiminnassa aikuiset miehet ovat kavereina lapsille, joilla ei ole yhteyttä omaan isäänsä tai muihin miehiin.

Toiminta mahdollistaa yksinhuoltajaäitien lapsille turvallisen tavan tutustua luotettavan aikuisen miehen arkeen ja elämään.

– Tämä on hyvin tärkeää. Ihmiset pitäisi vaan saada ymmärtämään, mistä on kyse,

Eevan mielestä parasta on se, että Jounilla on aikaa. Aikaa pelata lautapelejä ja juuri niitä pelejä, joista Eeva eniten tykkää.

Jouni harmittelee toimintaan liittyviä ennakkoluuloja.

Toiminnalla ei haluta yleistää tai vahvistaa sitä, minkälainen on mies. Kaveriksi sopivat kaikki luotettavat miehet. Sillä ei ole väliä, miltä näyttää, mitä tekee työkseen, minkä ikäinen on tai mistä on kotoisin.

Mieskaverin toivotaan olevan mies sellaisena kuin hän itse on. Tärkeintä on, että on aikaa ja kiinnostusta olla mukana lapsen arjessa ja halua jakaa omaa arkeaan lapsen kanssa.

Toiminnan ydin on kaveruus lapsen ja miehen välillä.

– Onko sillä punainen tukka, Jouni kysyy Eevalta, joka vastaa ei.

– Onko sillä pottunenä, Eeva puolestaan kyselee Jounilta. Ja onhan sillä.

– Onko sun kaveri mies, Jouni kysyy, eikä varmasti itse ajattele kysymystään syvällisemmin.

Eevan kaveri on Jouni, 44-vuotias mies. He tapaavat noin kerran viikossa. Jounilla olisi ai-

kaa ja halua tavata useamminkin. Kaverukset ovat käyneet yhdessä hevostalleilla ja pelanneet lautapelejä.

– Käytiin me kerran Ideaparkissakin, Eeva mainitsee tyytyväisenä.

– Luistimet mulla on ollut joka kerta mukana, niin on nytkin. Vielä ei ole käyty, Jouni vitsailee Eevalle, joka mutisee epämääräisesti.

Kaverukset ovat jo oppineet tuntemaan toisiaan, vaikka ovat tavanneet vasta viime joulukuussa. Eevan mielestä parasta on se, että Jounilla on aikaa. Aikaa pelata lautapelejä ja juuri niitä pelejä, joista Eeva eniten tykkää.

Arvaa kuka -peli aloitetaan jälleen alusta.

Marita-äidillä on äitien tapaan paljon tekemistä, koska hän huolehtii oman perheensä lisäksi myös iäkkäistä vanhemmistaan ja ystävistään. Mieskaveritoiminta on laajentanut pienen perheen turvaverkostoa.

Eeva ja Marita ovat tutustuneet myös Jounin 18-vuotiaaseen tyttäreen, joka jakaa Eevan kanssa rakkauden hevosiin ja ratsastamiseen. Yhden kaverin sijasta Eeva on saanut

kaksi uutta kaveria. Maritan mielestä lapsen elämässä ei ole koskaan liikaa luotettavia ja turvallisia aikuisia.

Mieskaverikaan ei jää yksin. Jouni kertoo, että Oulun mieskaverit tapaavat kuukausittain. Tavatessaan he vaihtavat kokemuksiaan, tukevat ja kannustavat toisiaan. Lisäksi on suunnitteilla lasten ja mieskavereiden yhteisiä tapahtumia.

– Toimintaa järjestävät tahot suunnittelevat lapsien ja mieskavereiden yhteistä Helsingin reissua, Jouni kertoo.

Yhteiseen retkeen osallistuisivat eri järjestöjen kautta toiminnassa mukana olevat mieskaverit sekä lapset, joille matkustaminen on mahdollista. Retki veisi lapset ja mieskaverit

muun muassa Linnanmäelle.

Yhdistyksen suunnitelmissa on järjestää muutakin yhteistä toimintaa mieskavereille.

– Juuri olemme rakentelemassa Metsähallituksen kanssa koulutuspäivää mieskavereille, jotta miehet voivat hyödyntää luontoa ja ympäristöä kaveritoiminnassa, Mieskaveritoiminnan ohjaaja Raija Lohilahti Oulun ensi- ja turvakoti ry:stä kertoo.

– Olemme myös suunnittelemassa neljän eri järjestön kanssa yhteistä virkistys- ja koulutusviikonloppua järjestöjemme vapaaehtoisille, jotta he saavat uusia virikkeitä toimintaansa.

Kaverien arvuuttelu on ohi ja pelilaudat on siivottu yläkertaan. Aurinko on laskemassa ja Eeva tekee läksyjään. Eevan pitää piirtää hevonen. Jouni kertoo, että käsistään näppärä tyttö on tehnyt monia keppihevosia itse. Jouni auttoi rakentamaan takapihalle esteradan.

Hän haluaisi viedä tytön ensi talvena Oulussa pidettäviin keppihevosten SM-kilpailuihin, jotka jäivät heiltä tammikuussa väliin.

Mutta sitä ennen tulee kevät ja kesä.

– Sitten me lähdetään luontoon, Jouni kertoo innoissaan.

Hänestä olisi tärkeää, että lapsien kanssa vietettäisiin enemmän aikaa luonnon parissa ja tutustuttaisiin maailmaan muutenkin kuin tietokoneen äärellä.

Eeva antaa Jounillekin paperin. Jouni siirtyy istumaan lattialle ja piirtää paperille vasemmalla kädellään. Hevosen sijaan syntyy mielikuvitushahmo Kärsäsika. Eevaa naurattaa.

Piirtämisen jälkeen Eeva harjoittelee nokkahuiluläksyään. Jouni on hakenut kupillisen kahvia ja muistelee, kuinka hänkin harjoitteli soittamaan Ostakaa makkaraa ala-asteella.

Eeva tapailee huilullaan Ukko-Nooan sävelmiä. Soittaminen ei ole helppoa. Eeva epäilee syyksi kirpputorilta ostettua nokkahuilua.

– Pitäisi lukea Y-amaha ja olla sellainen kultainen merkki tässä, Eeva lausuu 3.-luokkalaisen englannillaan ja osoittaa huilun vartta sormellaan.

– Lukisi edes, että Made in Khi-na, mutta ei tässä lue mitään. Tämä on muovinen leluhuilu.

Jounia naurattaa, ja hän yrittää lepyttää tuohtunutta tyttöä, ettei se huilusta ole kiin-

ni. Hän kannustaa Eevaa harjoittelemaan.

Kerta toisensa jälkeen Eeva yrittää, ja Jouni rohkaisee. 2000-luvun alussa nuorisotyönohjaajaksi kouluttautunut Jouni kuuntelee rauhallisena. Hänellä ei ole kiire.

Oulussa on jo lyhyessä ajassa huomattu, että Mieskaveritoiminta merkitsee paljon myös vapaaehtoisesti mukaan lähteneille äideille.

– Mieskaveritoiminta on saanut aikaan lumipalloefektin, toiminnanohjaaja Raija Lohilahti kertoo.

– Mukana olevat äidit ovat kokeneet saavansa toiminnasta itselleen ja lapsilleen niin paljon, että he ovat tulleet luokseni kysymään, mitä he voisivat tehdä.

Maritakin kertoo halustaan auttaa muita: – Teen itse vapaaehtoistyötä väkivallan uhreiksi joutuneiden naisten parissa.

Marita ja Eeva asuivat Ensi- ja turvakodissa Eevan ollessa vauva. Siitä on syntynyt halu auttaa muita äitejä. Omien kokemuksiensa vuoksi hän haluaa tukea ja rohkaista toisia.

Sillä välin kun Jouni ja Eeva touhuavat keskenään, Maritalla on pieni hetki itselleen.

– Saan olla ”ihminen”. Ne hetket ovat minua varten, Marita toteaa.

– Teen tavallisia asioita: käyn lenkillä tai kahvilla. Saan käydä yksin ruokakaupassa.

Marita ei kuitenkaan mahda mitään itselleen, vaan omalla ajallaan hän hoitaa usein myös asioita – omia ja iäkkäiden vanhempiensa. Vanhemmat asuvat toisessa kaupungissa, ja hän toimii heille etäomaishoitajana.

Ennen Marita ja Eeva asuivat samassa kaupungissa kuin mummo ja pappa. Marita halusi kuitenkin antaa tyttärelleen sellaisen lapsuuden, jossa mummon sairaus ei ole

osa arkea. Hänelle itselleen se kuitenkin on edelleen jokapäiväistä, ja sen tietää Eevakin: mummon ja papan asioita täytyy hoitaa.

Eevan biologinen isä ei ole koskaan ollut läsnä tyttärensä elämässä. Lastentarhaopettajana aiemmin työskennellyt Marita tietää, että tytötkin tarvitsevat turvallisen ja luotettavan miehen mallia. Tytöt tarvitsevat vastakkaiselta sukupuolelta normaalia hyväksyntää, jotta voivat tuntea itsensä arvokkaiksi tyttöinä ja myöhemmin naisina.

Isän puuttuessa arjessa läsnäoleva Jouni edesauttaa Eevan kehitystä oman arvonsa tuntevaksi tytöksi ja naiseksi sekä tukee luonnollista irtautumista äidistä.

Pienperheyhdistyksen mukaan mieskaveria odottavia lapsia on paljon, joten kaveria ei välttämättä saa heti. Oulun alueella Oulun ensi- ja turvakoti järjestää Mieskaveritoimintaan mukaan haluaville koulutuksia.

Helmikuussa järjestettiin jo toinen 15 tunnin kurssi. Kaikki kurssilaiset haastatellaan henkilökohtaisesti. Myös miesten rikostausta tut-

kitaan, jotta taustassa ei ole mitään sellaista, mikä voisi olla esteenä kaverina toimimiselle.

Kun mieskaveri löytyy, kaverisuhde aloitetaan äidin ja miehen välisellä keskustelulla.

Mieskaveri-toiminnan ohjaaja toimii aluksi välittäjänä kahden tuntemattoman ihmisen välillä. Tutustumisvaihe on tärkeä.

– Minulle tärkeitä arvoja ovat avoimuus, rehellisyys ja suoruus. Asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. Jounilla on samat arvot, ja se on todella tärkeää, Marita toteaa.

He ovat yhtä mieltä siitä, että lapsille pitää puhua ja kertoa asioista. Marita myöntää, että aluksi häntä epäilytti päästää vieras ihminen omaan kotiin. Hän kuitenkin uskoo, että on tärkeää luottaa ihmiseen, vaikka olisi läpikäynyt vaikeitakin asioita. Jounin kanssa kaikki on sujunut mutkattomasti.

– Jos jokin painaa mieltä, siitä puhutaan avoimesti ketään syyllistämättä.

Tästäkin Jouni ja Marita ovat yhtä mieltä.