4 minute read

Historiattomuutta vastaan – miten päädyimme ekokriisiin?

Turun yliopiston filosofian tohtori Otto Latvan mukaan ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä käytävää keskustelua vaivaa usein historiattomuus – ymmärrämme vain vähän siitä, miten ja mistä olemme nykyiseen tilanteeseen tulleet.

teksti tiia neuvonen ja tuomas timisjärvi kuvat otto latva ja aino huotari

lmastonmuutos ja kestävä kehitys ovat teemoja, joita myös historiantutkimus nostaa esiin. Filosofian tohtori Otto Latva on tutkinut eläinten, erityisesti merieläinten, sekä kasvien historiaa. Hän on mukana tutkimushankkeissa, jotka käsittelevät muun muassa Itämerta sekä kestävää kehitystä. I Latvan oma erikoisalue on meren historia. Hän työskentelee tällä hetkellä tutkimuspäällikkönä Turun yliopiston Meren ja merenkulun tutkimuksen temaattisessa kokonaisuudessa Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen

HISTORIATTOMUUTTA VASTAAN

– MITEN PÄÄDYIMME EKOKRIISIIN?

laitoksella. Hänen kulttuurihistorian väitöskirjansa aihe oli ihmisten ja jättiläiskalmarien suhde, erityisesti kalmarien asema tarinoiden pahamaisena merihirviönä. Miksi meri kiinnostaa? – Meri on aina ollut lapsesta saakka tärkeä elementti minulle. Omat kokemukset meren äärellä sekä esimerkiksi Tove Janssonin kirjallisuus ja meren myytit olivat lapsuudessa tärkeitä vaikuttajia. Tutkimuskohteeksi aihe nousi kuitenkin vasta jatko-opintovaiheessa, Latva kertoo.

Tuntematon merien elämä

Kun Latva aloitti väitöstutkimuksensa vuonna 2012, oli ihmisen ja merieläinten suhde historiantutkimuksessa kansainväliselläkin tasolla vielä tutkimatonta maaperää. Se toi myös haasteita: aiemman tutkimuksen vähäisyyden vuoksi Latvan piti tehdä kokonaisvaltainen pohjatutkimus ja perehtyä laajasti muun muassa englannin-, ranskan-, saksan-, tanskan- ja latinankielisiin aineistoihin. Haasteista huolimatta aihe tuntui Latvasta oikealta.

– Päädyin tutkimaan merta mietittyäni pitkään, mikä sekä kiinnostaa minua että antaa mahdollisuuden auttaa muita tieteen aloja, hän summaa.

Merten elämästä tiedetään vähemmän kuin kaukaisesta kuusta, vaikka elämme merten kanssa symbioosissa: esimerkiksi elämälle välttämätön kasviplankton on yksi tärkeimmistä hiilidioksidin sitojista ja hapen tuottajista. Siitä huolimatta ihmiset ovat kautta historian laittaneet meren syrjään, inhimillisen kulttuurin ulkopuolelle. Tämän

kulttuurin tavoittamisessa historiantutkijalla on Latvan mukaan tärkeä rooli.

Erityisesti merenpohja ja pinnanalainen maailma ovat jääneet mystisiksi paikoiksi, jotka ovat poissa näkyvistä ja siten poissa mielestä. Latva kertoo osuvan esimerkin. – Vielä muutama kymmenen vuotta sitten purjehtijat pitivät saaristoa ”siistinä” laittamalla roskapusseihin kiviä, jotta ne eivät jäisi kellumaan pinnalle.

Ihmisen luontosuhdetta vaivaa historiattomuus. Toisin sanoen, ymmärrämme vain vähän siitä, miten ja mistä olemme nykyiseen tilanteeseen tulleet. Latvan mukaan tätä ei suoraan sanota, mutta se vaikuttaa monien ajatusmekanismiemme taustalla.

Ilmastonmuutos on kuitenkin muuttanut asetelmaa. – Esimerkiksi keskustelu merenpinnan noususta on monille liian konkreettinen ohitettavaksi. Kun ilmastonmuutoksen vaikutukset uhkaavat omaa elämää, on pakko pohtia suhdetta myös mereen uudella tavalla.

Punkkien pitkä historia

Historiattomuus ilmenee myös apulaisprofessori Nina Tynkkysen johtamassa Åbo Akademin Living with the Baltic Sea in a Changing Climate -hankkeessa, jossa Latva on tutkinut eläinten ja kasvien pitkää suhdetta Itämerellä ja Suomen alueen rannikolla. Yksi hänen aiheistaan ovat puutiaiset. – Puutiaisethan ovat mediassa paljon esillä ikään kuin ilmastonmuutoksen kauhukuvien symbolina. Tätä keskustelua on kuitenkin vaivannut historiattomuus. Julkisessa keskustelussa on edelleen esillä kuva puutiaisista lähimenneisyyden ilmiönä, vaikka punkeista kuitenkin mainitaan lehtikirjoituksissa tosiasiassa jo 1900-luvun alusta lähtien. Ja onhan punkeista kirjoitettu jo Aleksis Kiven kirjallisuudessa.

Latva näkee, että historian ja kulttuurin tutkimuksella on erittäin paljon annettavaa luonnontieteille. Luonnontieteilijät eivät voi yksin selvittää koko tiedekenttää, vaan he tarvitsevat myös muiden tieteenalojen apua.

Kaikella ihmisen toiminnalla ja ihmisen suhteilla ympäröivään maailmaan ja ilmiöihin on kulttuuriset lähtökohtansa. Mereen tai ilmastonmuutokseen suhtautumisella on omat historiansa, joissa kulttuurin ja historian tutkimuksella on todella suuri merkitys.

Latva myöntää, että historiantutkimuksen puute luonnon tutkimisessa on myös tieteenalan omaa syytä. – Eläinten ja kasvien yhteinen menneisyys ihmisten kanssa on loistanut viime vuosikymmeniin asti poissaolollaan historiantutkimuksesta, mutta kokonaiskuvan saamiseksi aiheen käsittely on välttämätöntä.

Elintilamme muuttuvat

Tutkittaessa ihmisten ja eläinten välisiä suhteita keskeiseen rooliin nousee väistämättä ilmastonmuutos. Ilmastonmuutos muuttaa elintilojamme, joten joudumme kohtaamaan eläimiä, joihin emme ole aiemmin tottuneet. Ihmisten suhde ennalta tuntemattomiin eläinlajeihin onkin usein problemaattinen. Tästä hyvänä esimerkkinä on sana vieraslaji. Kenelle ne lopulta ovat vieraita? – Tulee muistaa, etteivät eläimet tunne kansallisia rajoja, Latva huomauttaa.

Ilmastonmuutos voi kuitenkin tuoda myös uudenlaista syvyyttä ihmisten ja eläinten välisiin suhteisiin – olemme koko ajan entistäkin riippuvaisempia toisistamme. Ilmastonmuutoksen seurauksena luonnon monimuotoisuus on uhan alla, joten ihmisten on pakko alkaa ajattelemaan luontosuhdettaan uusiksi.

Tuotantoeläimet tutkimuskohteena

Turun yliopistossa aloitettiin syksyllä 2019 professori Taina Syrjämaan johtama Culture of Unsustainability – Animal Industries and the Exploitation of Animals in Finland since the Late Nineteenth Century -tutkimusprojekti. Tarkoituksena on perehtyä monista eri näkökulmista suomalaisten tuotantoeläinten historioihin. Aiemmin aihetta on käsitelty Suomessa lähinnä tuottajien näkökulmista ja akateeminen tutkimuskin on pureutunut vain aivan lähimenneisyyteen. Kuitenkin viimeisten sadan vuoden aikana ihmisten suhteessa tuotantoeläimiin on tapahtunut suuria muutoksia. – Suomessa käsitykset kotieläimistä ovat usein historiattomia. Tämä tutkimusprojekti pyrkii vastaamaan tähän haasteeseen.

Hyvä esimerkki on tapa, jolla reagoidaan lihansyöntiä rajoittaviin pyrkimyksiin, kuten koulujen kasvisruokapäiviin. Usein keskustelussa puhutaan kuin lihansyönti olisi jonkinlainen perusoikeus.

Tällöin unohdetaan, että liha oli vielä 1900-luvun alussa pikemminkin ylellisyystuote kuin peruselintarvike. Liha teurastettiin omista kotieläimistä. Teollisen eläintuotannon seurauksena suhde eläimiin ja lihan elinkaareen on vieraantunut.

Projektin tiimoilta julkaistaan artikkelikokoelma Tuntuva tuote: Näkökulmia tuotantoeläimiin ja eläinteollisuuteen. Latva lupaa, että aihetta tullaan käsittelemään hyvin monipuolisesti muun muassa maitotalouden, turkistarhauksen, karjatalouden ja lihansyönnin näkökulmista. Projektin kautta on tarkoitus julkaista myös yksittäisiä artikkeleita sekä kansainvälinen artikkelikokoelma.

Culture of Unsustainability -projekti nostaa esiin aiemmin vaiettuja tai huomiotta jätettyjä puolia tuotantoeläimiin ja niiden historioihin liittyen. – Pyrimme tuomaan esiin myös eläinten näkökulmaa, mikä ei välttämättä ole aina [ihmisten kannalta] se miellyttävin näkökulma.

Ihmisten ja eläinten muuttuvan suhteen tarkastelu tuo esiin myös sen, kuinka koko ajan opimme arvostamaan ja tuntemaan eläimiä entistä paremmin. Tämä auttaa ihmisiä kyseenalaistamaan, miksi eläimiä kohtaan toimitaan ja on toimittu tietyllä tavalla.

Jokainen pystyy myös omalla toiminnallaan edistämään kestävää kehitystä ja jarruttamaan ilmastonmuutosta. – Sitä mukaan, kun tutkittua tietoa saadaan lisää, tulee jokaisen olla valmis muuttamaan omia elintapojaan. Keskeistä on muuntautumiskykyisyys, Latva toteaa. *