Hiutale ja Taikamuste

“Joskus kohtaaminen voi olla yhtä ajatonta, kuin kesän kaunein lehti.”

Minnalle, rakkaudella 2018 N.

Hiutale ja taikamuste

Imurisiepparin Hiipimiskoulun ensimmäinen oppitunti oli aina ollut syventävä johdatus merkillisten merkkien muuttumisen perusteisiin. Hiutaletta ei sinä päivänä kiinnostanut edes tuo oppitunti vaikka oli odottanut sitä jo useamman kuun kierron ajan. Ikkunoita ei sillä hetkellä ollut saatavilla, mutta pieni lyhty seinustalla heijasti juuri sopivasti varjoja ja antoi Hiutaleen ajatukselle sopivasti tilaa leikkiä ja ajatella jotain aivan muuta.

Olisikin edes hammassärky, se mietti, vaan ei, keskittymisenpuute johtui jostain aivan muusta.

Kylmyys voi joskus olla yhtä tuskainen taival kuin hammassärky ja tällä kertaa se ymmärsi millainen tunne on ikävä. Oli se aika vuodesta kun piti työskennellä ja olla, tavalla jolla, vain heikkopäisintäkin ainakin kuvan mukaan palmun alla voisi aivastuttaa. Pienistä asioista tulee suuria kun oikein pinnistää ja kaiken pitää sujua tietyssä muodossa ja se voi joskus puskea kustakin elävästä olennosta jotain niin liian alkukantaista, että ei tiedä millaisin merkein se oikein pitäisi tallentaa.

Hiutaleen viirunohuet huulet sinersivät jo pituutta Itinaon meridiaanin merkkien verran. Kulkijoiden höpötys heijastui rosoista seinistä puuroutuen harmaaksi usvaksi ja tavanomaista elävämmin se muisti ensimmäisen Soihtukulkueen ja sen ensimmäisen yön kun ei ollut enää yksin. Yhden hymyn verran saatetaan tarvita ainoastaan siihen, että värien sävyt kirkastuvat, sammuvat, vaihtuvat ja syvenevät. Se ei olisi enää halunnut käyttää mustaa.

Se mietti puuttuvat sävyt koloihinsa, yhdisteli mielessään murretut sävyt, maalasi kirkkaat kohdat ja samaan aikaan teki laskelmia ja muistiinpanoja erilaisista sienistä ja siemenistä mitä oli vielä tarkoitus sekoittaa samalla koittaen muistaa miltä tuntui kun ensimmäisen kerran oli nähnyt Huhmareen. Syville varjoille ei oikein juuri nyt ollut tarvetta, mutta sen vanha se kuitenkin oli, että tiesi: Aina ei voinut valita ja Musta muistaa aina.

Näädänviiksikarvainen pensseli oli jo valmiina pöydällä ja se vain odotti Imurisiepparin viimeistä sanaa kunnes sai aloittaa. Neljä vaaksanmittaa pystyyn, yksi vinoon, kolme pistettä ja ympyräpiste, Rääpäle vieressä toisteli. Hiutale puristi silmiään kiinni ja tasasi hengitystä.

“Mua halaa viima rakas, oi keltainen väri tule takas.” Imurisiepparin kumea ääni katkonaisesti kertoi ja kuin yhdestä lintuparvesta kuului yhtenäinen siiven suhahdus ja harmaa usva oli poissa.

Runossa sinällään ei ollut Hiutaleen mielestä mitään vikaa, mutta se mieluummin olisi kirjoittanut Iättömistä vuorista ja Valkoisten valaiden Sammalmerimetsästä suhteutettuna pohjattomien kaivojen äänistä koostuviin huokauksiin, mutta tällä kertaa valinta oli vain yksi merkki muiden joukossa ja se vastahakoisesti aloitti.

Kun keskittyy jopa yksioikoisimpaankin tehtävään pääskysen lentokorkeuden verran, voi täydentää sävyjen kirjoa pysyvässä arkussa jopa kolmensadankuudenkymmenen kuun verran eteenpäin. Hiutale teki työtä käskettyä, mutta huomasi jälleen sukeltavansa vielä pidemmälle kadottaen viiden pisteen horisontin mielessään, kunnes jälleen löysi jotain tuttua ja kadotettua:

“Luopumisen lahja on seesteinen taivas toisille, ja se hyvä, mikä tapahtuu hetkessä, pyyhkii huomisen ja se pahempi - kuittaa kaiken kerralla.” Sellaiset merkit ilmestyivät Hiutaleen kirjaan. Se avasi silmänsä ja huokaisi syvään. Surina oli jälleen läsnä, tällä kertaa yhtenäisempi ja se rytmi lopetti vanhan syklin.

“Toistossa on vahva voima”, Imurisieppari mutisi. “Vakio on hiljaisuutta ja tuuli on meidän ystävämme.”, mutta tila oli jo tyhjä.

Hiutale säntäsi minkä kintuista pääsi. Se oli aina ollut sitä mieltä, että nuttu auki juokseminen antoi satunnaista aerodynaamista pontta askeleelle, kun piti noudattaa jonkun muun määrittämää aikataulua.

Kulkijoille oli opetettu, että myöhästyminen on viisaasti käytettynä jalo hyve, mutta tässä tapaamisessa se olisi ollut liian suuri etikettivirhe. Pitkin polkua poukkoilevat juuret suurenivat ja se joutui käyttämään yhä enemmän ponnistusvoimaa vertikaalisiin askeliin ja näin ollen sen kulku hidastui pikkuhiljaa. Se välillä pälyili pilvisen taivaan aukkojen läpi paistavan kuutamon liikettä ja koitti parhaansa mukaan kirittää tahtia. Aamu oli jo pitkällä ja sen sydän melkein puski ulos rinnasta.

Pakokauhulla ei ollut sijaa tässä tilanteessa vaan tapaaminen oli sovittu poikkeuksellisesti kuun kierron puolessa välissä jo kolme sykliä sitten.

Hiutale saavutti vihdoin Tumman aukion reunan ja se pysähtyi hetkeksi ja nielaisi. Puhalsi ja tasasi hengitystä. Haastavin seikka oli vasta edessä - matkaa oli hetkeksi jatkettava ilman Kulkijan laukkua.

Kolme sykliä sitten, oli sovittu hetken mielijohteesta, yhteisten mielenkiintojen tarpeesta ja pakottavan salamyhkäisyyden nimissä, sekä perimätiedon monimuotoisuuden säilyttämisen tarpeesta - Salaseura yhden perustamisesta. Kaarnaiset kutsukortit oli myöhemmin toimitettu ohjeineen:

“Terve, ystävä. Olemme tarkkailleet teitä ja todenneet hyväksyttävästi teidät juuri erinomaisen merkillisen sopivaksi kandidaatiksi. Kordiaalisesti kutsumme teidät Salaseura yhden perustajakokoukseen tämän kutsun saapumisesta kolmen syklin päästä. Päsyvaatimus on rehellisyys ja R.S.V.P ovat pussissa olevat tulukset. Tuo mukanasi käsinkosketeltavia ihmeitä.”

1.

Ja nyt, puoli kuuta ja kolme sykliä myöhemmin se teki tulta, Hiutale ripusti laukkunsa suuren kuivuneen Pensaskanervan oksalle yhdentoista muun laukun viereen. Viimeinen soihtu paloi ja se jatkoi matkaa aukion keskelle. Hiutale kertasi omaa keskenkasvuisuuttaan hetken, mutta mustikantuoksuisen sumean nevan lomassa himmeänä kimaltavat valot antoivat sille voimaa. Se rykäisi kerran ja pakotti väsyneet jalat vielä kerran liikkeelle.

Kaiken ollessa metaforaa, voi helposti eksyä polulta. Metsä tarjoaa niin monta tietä, polkuja useampi, mutta mikään niistä ei voi kaiketi koskaan olla väärin, jos tuntee sydämessään oikein. Vaan joskus se paperi ei vaan riitä, se mietti, ja jos kaikki näkyvissä oleva oli enimillään suuri taulu. Liian monimutkaista miettiä juuri nyt, ja se harppoi eteenpäin.

Unelma kuutamosta ja tie takaisin.

Yhtäkkiä Hiutaleen jalan alla ei risahtanut, vaan tuntui molemmissa polvissa asti märkä. Ennen kuin se ehti nielasta, se oli jo vajonnut vyötäröään myöten suohon. Petollinen metsä, viimeinen syli ja paniikki se mietti ja soihtu putosi sen viereen ja sammui. Tottuneesti se pysyi rauhallisena vaikka vajosi syvemmälle. Paniikki lietsoo kausaalisesti kaaosta kuin rutikuiva puu liekkiä. Se pysyi vaiti tarkoituksella, sillä siihenkin oli syy, että tapaaminen oli sovittu Tumman aukion keskelle ja ilman Kulkijan laukkua se oli jokseenkin pulassa kyllä, mutta mietti kuumeisesti vaihtoehtoja ja päämäärättömästä huutamisesta ei siinä hetkessä ollut mitään hyötyä Roskalinnun takia.

“Tämäpä kiusallista”, se kuiskasi itselleen ja valmistautui tasaamaan jo hengitystä mikäli vajoaminen etenisi siihen pisteeseen, että nenänpääkin häviäisi.

Se päästi pienen yhtäjaksoisen kimeän vihellyksen. Ja vaikka sisällä piili uhka ja vaara, se tunsi samalla ylpeyttä sen laukusta joka roikkui aukion reunassa, ja jo kuljettu matka oli ainutlaatuinen sattumusten sarja ja hyvin tallennettu - jokuhan ne löytäisi kuitenkin - niille olisi kyllä käyttöä.

Sen mieleen tuli muisto Suuren Raunion tutkimispäivästä kun tuulenvire heitti puita kuunvalon tieltä.

Vielä kerran se vihelsi tiukan äänen ja hetken naurahti sen päivän oppitunnille jossa kerrottiin Ikiaikaisten tavoista jota sanottiin Aikakirjojen mukaan Hiljaiseksi ääneksi, jonka yhteys oli ilmeisesti kaksisuuntainen ja oli hädässä joskus ollut tarpeellinen. Eri ajoilla on eri tavat, se tuumi. Se oli jo leukaa myöten suossa ja suuret ruohonkorret kutittivat sen nenää. Metsä oli vaiti ja Hiutaleen pulssi tasainen. Se otti viimeisen syvän hengityksen, sulki silmät ja valmistautui tilanteeseen joka oli vääjäämätön, mutta toivoi silti sattuman korjaavan satoa tässäkin tilanteessa.

Pohjaa ei vieläkään tuntunut kun maa imi sitä jaloista syvemmälle ja rimpuilu ei auttanut edelleenkään. Se oli koulutettu niin hyvin, että pysyi edelleen rauhallisena vaikka keuhkoja jo kuumotti ja rintakehää painoi. Se tunsi kuinka sen valovoimainen henki ei kuihtunut tilanteessa joka alkoi vaikuttaa jo todella epätoivoiselta.

Sillä hetkellä tyhjyys oli yhtä ja samalla tietoinen valinta; ja kuten Myrskyn silmä tai tyynen suuren hevosen silmät kaksi yhteensä ja sen käsiä kihelmöi. Hiutaleen pato murtui ja vuosisadan tuska tuli ulos kerralla. Se ei edes tiennyt miltä vuosikymmeneltä ja minkä ajanlaskun mukaan olisi maailmaa pitänyt katsoa. Maailma kahdentui sen mielessä ja Hiutale tunsi värinää yläpuoleltaan ja avasi silmät.

Ennen Kulkijoiden oppia, Hiutale oli elänyt Aihiossa kuten muutkin. Jonottanut muiden joukossa kahteen Sellokeinuun jotka pihalla roikkuivat suuren tammen oksassa. Oppinut pitämään Naavakeitosta, Kaarnakeitosta, Jäkäläsopasta, Ketunleivistä ja Kanervankukkateestä. Kuitenkin keinuessaan se koitti saavuttaa aina sen lakipisteen mitä keinu antoi myöten, jotta voisi kurkata edes hieman avautuvan horisontin taakse. Lintujen silmät, se mietti. Mitä kaikkea maailma pitikään sisällään. Kuinka monta tuntematonta puuta, hautautuneet kivet ja mylläämättömät sammalmättäät - sen se joskus halusi nähdä, ja ottaa selvää, ja jäljentää.

Näin se oli päättänyt.

Tyhjyyden tuoma hiljaisuus katkesi hetkeksi kun sen korvan vieressä suhahti. sitten toisella puolella, ja jälleen toisella. Mumina jostain yläpuolelta kaikui sen päässä vaimeana ja se koitti liikuttaa käsiään. Se tunsi tylpän tymäkän piston niskassaan ja sen koko ruumis nytkähti ylöspäin. Paine veti sitä samaan aikaan alemmas jaloista ja nuttu kuristi sitä hieman kaulasta kun jokin veti sitä toisaalle. Ikuisuuden määritelmä on tukalassa tilanteessa ehkä helpoin määriteltävissä oleva asia. 25 naksahdusta. Kulkijat eivät laskeneet tavanomaisen ajan mukaan, vaan naksahduksia. Sen silmiä kylmäsi ilmavirrasta kun ne vihdoin nousivat märän rajan yli. 47 naksahdusta. Nenänpää hengitti ensi kerran ilmaa vaivalloisesti ja se pärski suustaan muhjuista vettä. Kädet tarrasivat sitä kainaloista ja viimeisillä voimillaan Hiutale sanoi kiitos, sulki silmät ja tunsi hetken aikaa selässään juurakoiden kyhmyt ja nukahti.

102 naksahdusta.

Pieleen mennyt arviointikin voi joskus olla arvokas kokemus, kuin käsi joka piirtää täydellisen viivan, mutta sopiva uhkarohkeus joka yhdistyy silloisten kokemuksien summaan ja se tilanteen hallinta mitä tumma hahmo oli vierestä seurannut sai sen hymyilemään hyvin leveästi. Jollekkin oli todella mennyt oppi perille. Tumma aukio jäi taakse, samoin himmenivät tuikkivat valot Aukean keskellä, se otti Hiutaleen laukun oksalta ja heitti sen ruumiin omalle olalle ja jatkoi syvemmälle metsään.

Viimeinen varjo vilkutti yhdelle Kulkijalle, tuulenvire vinkkasi toiselle kun hahmo laski Hiutaleen maahan. Märkä mytty kuvui hyvin pian ja Hiutale sai turvaksi peiton joka oli samaan aikaan pehmeä ja painava. Laukku roikkui oksan parruun hakatusta naulasta seinän vierellä. “Vahvapäinen.”, se mutisi ja istahti selaamaan Hiutaleen kirjaa.

Erakkovanhus tarkasteli Kulkijaa. Mittasi päästä varpaisiin lovisella kepillä ja raapusti jotain sen kirjaan.

Kohensi tulta piisissä ja hymähti sammaloituneelle Kivettömälle joka ymmärryksen merkiksi heilautti itseään seinään ja pienet kipinät valaisivat kostean halkeaman nurkassa. Juurettomat olivat elävä todentuntuinen tarina Kulkijoiden keskuudessa, kuin haave tuulisena päivänä ensimmäisten lehtien pudotessa puista. Niiden tielle ei ollut mahdollista käydä, sillä ne liikkuivat sulavammin varjoissa kuin ääni tai ajatus tyhjiössä yhteensä. Niiden suojelumerkkejä toisinaan näki metsässä, jos oli tarkkana. Tosin epätietoisuus tarinan todenpitävyydestä antoi niille suuremman tarina-arvon väritettynä viimeisten valveillaolo-ajatusten kanssa ja ensimmäisten yksintehtyjen retkien lomassa. Tietoisuus Juurettomista riitti siihen turvallisuuden tunteeseen, että ihan jokaista virvatulta, raksahdusta, humahdusta, kompastusta, vekkiä, naarmua ja sinervää ole syytä murehtia saati sitten pelätä. Valpas katse ja terävä mieli oli paljon tärkeämpää.

Hiutale makasi kuivien kaislojen täyttämällä lattialla kippura-asennossa ja tuhisi. Kaislat pehmensivät juuri sopivasti maata joka oli päällystetty halkeilevilla paasin palasilla. Talituikkujen liekit tanssivat lattialla, seinän vierellä ja kolmessa erivärisessä lyhdyssä. Niiden muodostama varjojen teatteri oli hypnoottista katseltavaa. Hiutale uneksi syvää horrosta ja melkein hymyili.

Sulava yhteensopivuus on yksi tapa punnita ympäröivää maailmaa. Luonto muistaa ja pyrkii tasapainoon jokaisella idun versolla, monijalkaisella, siivekkäällä ja niin myös aikoja sitten Kivettömillä. Suuri Kiertokulku vaatii sen ymmärryksen myös kävyille sekä niistä suuremmille otuksille, että kaikkia tarvitaan. Erakkovanhus oli silloin ollut rutkasti nuorempi, mutta oli kuitenkin elänyt koko sen ajan joka myöhemmin osoittautui huonoiten tallennetuksi syklien sumaksi, joka piti sisällään monta asiaa, joista myöhemmin olisi ollut lohtua ja oppia kaikille jälkeentuleville.

Valitettavasti aina ei voi valita, ja enemmistö ottaa vallan, kuten aina ennenkin. Ledi, kuten Erakkovanhus oli nimennyt tuon harmittomalta vaikuttavan otuksen, oli lajinsa toistaiseksi tunnettu ja viimeinen, sekä tarkoin varjeltu salaisuus Juurettomien keskuudessa.

Kivettömien aikakausi

Ikuinen metsä oli silloin ollut yhtenäinen paikka suurelle joukolle elollisia ja elottomia olentoja. Kulkijoiden oppikoulu oli ennen siirtoa sijainnut syrjempänä ja elettiin myöhäistä syksyä. Erakkovanhuksella, kuten kaikilla Juurettomaksi ryhtyneillä oli juuri sen kokoinen paikka sydämessä että sinne mahtui kaikki metsän muutolintujen aurat ja kuinka haikean rauhoittava oli viimeisen muualla talvensa viettävän linnun ääni. Suurien koneiden tasainen vyörymäinen mölinä jostain vielä kaempaa kuin metsän laitama säesti metsän ominaista hiljaisuutta.

Juurettomat matkasivat kerran kuudessa Syklissä muiden kulkujen lomassa eri puolille Laitamaa tähystämään. Palasivat sitten takaisin omaan huomaansa ja nakuttivat Pääjuurta viestien sillä tavoin muille löydöksiään. Sinä iltana Erakkovanhus oli mietteliäs. Se kimmellys ja savun tupru oli ollut lähempänä kuin aiemmin.

Hiekka valuu painovoiman ansiosta sormien läpi takaisin maan pinnalle, talvi seuraa syksyä, mutta sen intutio kertoi silloin jotain muuta. Se mietti niitä kertoja, jolloin oli jättänyt kuuntelematta omaa Aistiaan ja mitä niistä oli seurannut, mutta nyt sen mielen valtasi suurempi huoli - niistä jotka tulisivat sen jälkeen.

Lounaan Kivettömät olivat huhujen mukaan käyneet Suurten koneiden luona kopistelemassa. Niille kulku oli vaivattomampaa, koska ne pystyivät maastoutumaan paremmin sellaisella aukealla, mihin katosi sinisen ja vihreän luonnollinen horisontti. Sääntö vahvisti poikkeuksen toisinaan - muutama varttuneempi Kulkija oli päässyt muutaman hönkäyksen päähän koneista ja niitä ohjailevista suurista olennoista. Selvinnyt vieläpä takaisin kertomaan muillekkin. Epätosi tässä tilanteessa vakiona oli se, että kerrottuaan havaitsemistaan asioista, kukaan ei miettinyt, että asiat menisivät oikeaan suuntaan, vaikka kuinka abstraktilla tavalla keksisi uusia suuntimia ja skenaarioita. Niiden tumma jätös oli jo jättänyt suuren loven vierellä oleviin puroihin, puihin ja järviin. Pahanhajuinen katku avasi kyynelkanavat, mikäli haukkoi liian lähellä henkeä ja koneiden urat jättivät jälkeensä vain riutuneita varpuja ja lohkottua kalliota. Niin kerrottiin.

Sinä syksyisenä aamuna Erakkovanhus heräsi ja se tunsi pistävän tuoksun. Purppura oli ensimmäinen väri mikä sille tuli mieleen. Mikä voi olla näin purppura, se mietti. Se säntäsi ulos Sopesta ja näki nokeentuneessa ensilumessa pelästyneitä jälkiä. Sen kielelle satoi suolainen musta pisara ja koko metsä oli kauttaaltaan sysimusta ja eloton. Sinä aikana sen Soppi oli lähellä Salaisen Teatterin sisäänkäynnille johtavaa polkua ja se säntäsi sinne vain todetakseen näyn, joka loppuviimeksi palaisi sen mieleen kiinni aina: Salaisen Teatterin kaislaräsymatto joka roikkui aina samalla oksalla oli kadottanut okran sävyt ja siinä oli Hehkunäkymättömän siluetti.

Surullinen, pettynyt, kivettynyt patsasmainen kuvajainen koristi sitä mattoa, joka oli aina ollut siinä. Julmuus ei tunne rajaa kun kyseessä on selviytyminen, mutta tämä oli jotain muuta. Säälimätön kaikkivoipainen tuho. Se tarkasteli sinne tänne säntäileviä jälkiä, jotka päättyivät kuin seinään. Kaikki musta ympärillä tarttui mihin koski ja sen sisällä oli nyt myrsky.

Päivä vaihtui iltaan, kun Erakkovanhus havahtui ajatuksistaan.

Se oli istunut samassa asennossa ties kuinka kauan.

“Mikä on mustaakin mustempi?”, se mietti puoliksi ääneen.

“Kuoleman tunkio”, ääni vieressä vastasi.

Seuraavanlainen keskustelu käytiin sysimustassa hiljaisuudessa ja aivan vaiti:

“Jokainen tänä yönä syntynyt olento on kulkenut nyt pimeydestä pimeyteen. Vaikea kuvitella mitä on avata silmät ja mikä olisi se näkymätön väri, joka nyt puuttuisi.”, vapiseva ääni ympäröi Erakkovanhuksen.

“Lausumattomat sanat, muista, lausumattomat sanat.” Erakkovanhus supisi huulet mutrulla.

“Vaitiolo-rituaalia ei nyt tarvita hetkeen.”, sanoi toinen utuinen olento.

Hahmoja oli kaksi vierekkäin suoraan Erakkovanhuksen edessä. Tahtojen taisto oli ilmeisesti päättynyt huonosti, sillä molemmilla oli luonnollinen viiva toisella puolella naamaa, se mietti.

“Elämä ei ole sama kaikille.”

“Ei niin, siksi sinä kannat Sauvaa.”

Kivettömät tiesivät yhdestä lauseesta mistä silloin puhuttiin. Kuinka sauva voi olla apuväline tai ase. Kaarnallakin on kaksi puolta. Siksi oli parempi olla hiljaa, koska Kivettömät kuulevat kaiken.

Pimeydessä kasvot olivat vaiti, ne eivät tarvinneet valoa siinä tilanteessa. Varjo oli kaikkialla, ja alati läsnä myös sen jälkeen. Syvä ahdistunut huokaus rikkoi hiljaisuuden.

“Me olemme viimeiset.”

“Tiedän.”

“Kanna Sauvaa loppuun asti.”

Sitten tuli hiljaisuus. Rikkumaton Sysimusta hiljaisuus. Vastatuuleen jos olisi huutanut sillä hetkellä, koko metsä olisi kuullut ja säikähtänyt vielä enemmän. Erakkovanhus tiesi mitä piti tehdä juuri nyt. Missä piti olla ja nopeasti.

Sen päässä kimpoili ajatukset: “Ensimmäinen väri, mistä keksit sen? Miksi purppura on läsnä? Miksi kannat sauvaa?”

“Miksi et enää hymyile?”

“Miksi huudat?” Ääni vastasi.

Kujanjuoksu alkoi sinä hetkenä ja iltaan oli vielä matkaa. Ja se juoksi. Tuuli tuivertaa juostessa erilaisella tavalla ja kuin sade se piiskoi eteenpäin. Viis vertikaalisesta hymystä, kuus toiselle puolelle se katsoi summittain ja juoksi niin kovaa kuin kintuista pääsi. Katsomatta taakseen. Se, oli se viimeinen hetki ja sen sydän vavahti.

Ota kuusenkäpy. Nappaa alaoksat ja juokse se ajatteli, muista Salainen kieli. Tulukset iskivät pussissa sen lantiota epärytmissä. Muista. Älä käperry. Muista.

“Mistä tunnet sä umpikujan metsässä?”, Rautana lauloi.

“Voileiväntuoksu oli historiaa, ja Rautana vain hihitti.

“Sinne se meni. Eikä takaisin tullut.”

Rautana katsoi mustaa maata ja mietti kallion luolia ja mustia muisteja. Vihdoin maailma oli sen. Sienet, kärpäset, ja kaikki jotka yrittivät räpiköidä. Ja se huumaava tuoksu. Viekoitteleva kesäilta. Yksinisyyden ajanlasku alkoi silloin. Varjojen ei tarvinnut enää ottaa päivää kiinni, haituvien ei tarvinnut lentää ja jopa linnut pysyivät vaiti useamman ajan. Vuoret eivät enää hyräilleet ja lammen tyyni pinta oli vain mustaa tervaa ja kaikki nelijalkaiset yskivät ja köhivät.

“Olemme tulleet pitkän matkan oi yön ystävät.” Rautana jylisi tummalle kalliolle, joka rikkumattomassa rauhassa ei voinut muuta kuin kuunnella. Meidän tulevaisuus on musta. Me olemme nyt ikuisuus. Meidän on metsä.

Ja metsä vastasi: Tuuli on meidän toveri, humina meidän liittolaisemme. Kaste meidän kumppani ja sinä et kuulu tänne. Ikiainainen humina ja hyräily täytti mustan metsän. Et kuulu tänne - koskaan.

Kirjoitti

Piirsi

Ja kertoi

N.M.M.Toukolöa

Jatketaan....sanoi ääni sisällä.