Masennus kuin ikisade: Yksinäisyyttä ja kohtaamisia

Miksi masentuneet ei vaan nouse aamulla ylös sängystä?

YKSINÄISYYTTÄ JA KOHTAAMISIA Mielenterveyden keskusliitto

Pelkästään lääkehoitoa tarjottiin kaupungin taholta. Keskustelutai terapia-apua ei saanut.

Terapeutin hankin yksityisesti.

Kannen kuva: Wille Härkönen

Armi 66

Kuva: Wille, 61

Hän itki ikuisuudelta tuntuvan ajan, hän itki ulos sen vihan, jota tunsi itseään kohtaan, ja hän itki sen huolenpidon, mitä muut häntä kohtaan tarjosivat.

Hän itki kylmiä öitä ja lämpimiä päiviä, hän itki tulevia lämpimiä öitä ja kylmenevämpiä päiviä.

Kaukaisuudessa tyttö näki ilotulitusrakettien räjähtävän ilmassa ja hajoavan taas uusiksi kuvioiksi: tähdiksi, suihkauksiksi ja seprentiineiksi.

Hän itki muiden iloa.

Fanni-Laura Mäntylä

Kuva: Josefia

Eilen minä petyin, sinä et jaksanut kohdata minua, et jaksanut ottaa vastaan kipuani, tunteitani.

Et jaksanut olla läsnä, vaan minä jäin yksin, niin kuin monta kertaa aikaisemminkin.

Sitä minä eilen itkin.

Kuljen sairaalan käytävää päästä päähän, päivästä toiseen.

Joskus pysähdyn kanslian ovella kertomaan, että minulla on paha olo, minua ahdistaa.

Mikä tärkeintä, joskus jollakin on aikaa, vain olla lähellä.

Päivi Rissanen

Yksinäinen on erillään muista. Ulkopuolinen. Ei ole yhteyttä muihin. On kuin olisi omassa kuplassaan eikä kukaan kuuntele tai huomaa. Näkymätön olo. Ihminen on sosiaalinen olento ja tarvitsee laumaa. Vuorovaikutusta, jossa tulee nähdyksi ja kuulluksi. Yksinäisyyteen voi jäädä vangiksi. Siitä tulee rooli. Osa ihmisen minuutta.

Anna

Kuva: Wille, 61

Kuva: Fanni-Laura

Ystäväni koettaa soittaa minulle, laittelee viestejä siitä, kuinka huolissaan hän on. En pysty kohtaamaan häntä. En kykene edes käymään kaupassa, koska pelkään törmääväni johonkin tuttavaan. Luulen, että mielenterveyteni viimeiset rippeet hajoaisivat siihen paikkaan.

Sosiaaliset kanssakäymiset olen tietoisesti lopettanut lähes kokonaan. Valehtelen harvoille ystävilleni, että olen kunnossa, vain väsynyt.

Jos näen ihmisiä, se on pakosta. Rajoitan tapaamiset hyvin lyhyeeseen aikaan ja

tapaamisten jälkeen olen erittäin väsynyt, joskus saan paniikkikohtauksia.

Tuntuu, kuin en osaisi edes puhua enää kunnolla. Ennen olin sosiaalinen, en pitänyt hiljaisista hetkistä ja olin aidosti kiinnostunut ihmisistä ja heidän kuulumisistaan. Nyt minua ei voisi vähempää kiinnostaa. En keksi mitään sanottavaa ja toivon vain, että pääsisin pois tilanteesta.

En jaksa enää tehdä mitään.

Jenni, 29

On heitä, jotka rakastavat näkyvää ja heitä, jotka rakastavat näkyväksi.

Anna

Kuva: Titta, 24

En haluaisi olla tässä tyhmässä koulussa jossa pitää hymyillä ja olla iloinen minä voin huonosti, olen vihainen murjotan murjotan murjotan kiusaan, torjun ja kurmotan Fanni-Laura Mäntylä

Kuva: Janne

En ole kauhean paljon masennuksestani puhunut paitsi niille jotka uskaltaa kysyä. Moni ei uskalla. Jos ei ole aiemmin kohdannut masentunutta, se voi olla jotenkin pelottavaa kun ei tiedä mitä sanoa. Vaikka ei tarvitse sanoa mitään. Puolisoni on ollut huolestunut voinnistani, mutta on läsnä ja kuuntelee jos haluan puhua. Usein en halua.

Esimieheni oli kamala minulle. Haukkui muiden läsnä ollessa eikä ymmärtänyt sairauttani yhtään. Huusi kurkku suorana, että minua vaan ei työt kiinnosta. Teki muutenkin elämäni hankalaksi.

Työterveysneuvotteluun otti henkilöpäällikön mukaan ja päättivät ettei minusta enää ole työntekijäksi kyseiseen työpaikkaan. Itse olin niin rikki että myöntelin vaan enkä saanut sanottua omaa mielipidettäni. Jos olisin tajunnut, olisin pyytänyt luottamusmiehen mukaan neuvotteluun.

Nykyään olen toisessa työpaikassa, joten hyvin siinä kävi vaikka pahalta tuntuikin.

Häpesin todella paljon.

Työkaverit olivat ihan ok, mutta kuulin että he puhuivat selkäni takana pahaa.

Leijonakuningas, 51

Kuva: Wille, 61

Tyttö halusi näkymättömäksi, hän ei kestänyt enää entistä.

Koulussa asiasta oltiin oltu melko välinpitämättömiä, kunnes hän oli kieltäytynyt osallistumasta vuotuisiin matematiikkakilpailuihin.

Matikka oli aina ollut tytölle helppo aine ja kieltäytymisestä asia sitten lähti aivan tornadon lailla liikkeelle: koulukuraattori, - psykologi, lasten poliklinikka; valtion laitokset ja yksityiset; freudilaiset, antiikin Kreikan ja Doctor Philin ideat otettiin kotona käyttöön, ja pieniä ”piristysviestejä” alkoi löytyä myös tytön vaatteiden taskuista niiden tultua pyykistä.

Fanni-Laura Mäntylä

Me suljemme niin monia ovia itse, painamme hiljaa kiinni.

Piiloudumme itseltämme ja muilta.

Itkemme hiljaa sisäänpäin, kun emme muuta osaa.

Uskomme, ettei kukaan kuuntele eikä ymmärrä.

Kunpa voisimme avata ovat, tulla esiin ja itkeä toisten nähden.

Olla kipeitä toisten nähden.

Että toiset näkisivät, kuulisivat ja ymmärtäisivät.

Ettemme menettäisi itseämme pelon takia.

Meitä on liikaa lukittujen ovien takana.

Avain on meillä, avataan ovi.

Ihan vaan raolleen ensin.

Jonkun tulla ja nähdä.

Nimetön kirjoittaja

Kuva: Tomi

Kesäkuussa kävin lääkärissä vatsakipujen vuoksi ja lääkäri huomasi viiltelyjäljet reidessäni.

Sain ajan psykologille, mutta aika on vasta kahden viikon päästä. En tiedä jaksanko odottaa. Jokaikinen päivä tuntuu raskaammalle ja pahemmalle. Täällä kylällä ei ole akuuttipsykiatriaa. Minun pitäisi mennä terveyskeskukselle. Minusta tuntuu, että he nauraisivat minut sieltä ulos. Tai saisin rauhoittavia ja he passittaisivat minut kotiin nukkumaan. Suoraansanottuna en odota saavani mitään apua tulevalta psykologin ajalta.

Niin usein mielenterveysongelmiin apua hakiessani olen saanut osakseni vain huolestuneita katseita, reseptejä vahvoihin unilääkkeisiin ja kehotuksen kuunnella iloista musiikkia ja ajatella iloisia ajatuksia. En tiedä enää, mitä ilo edes on.

En halua lukea tätä, mitä olen kirjoittanut. Se tuntuu sairaalta ja tiedän olevani turha ihminen tässä yhteiskunnassa. En ole tuottava yksilö, vain verorahoja kuluttava ja ”laiska” nuori. Kiitos kuitenkin sille henkilölle, joka tämän tekstin lukee. Kuten sanon nykyään kaikille muillekin, ei kannata huolehtia minusta liikaa.

Jenni, 29

Kuva: Katarina

Sain pääasiassa hyvää suhtautumista lähipiiriltäni ja terveydenhuollossa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Muistan, että psykiatrian polikllinikalla minua kuunneltiin kiireettä ja minut nähtiin ihmisenä: minulle tuli tunne, että he haluavat auttaa minut kuntoon. Sain sydämeni ja mieleni pimeydelle nimen, masenus.

Kovin laajalle en kertonut asiasta ja hyvä niin, asioita voi jakaa ilman, että kertoo ihan kaiken. Tämän opin huomatessani että kaikki,

edes lähipiirissäni, eivät ymmärrä tai missään nimessä halua ymmärtää mielen sairauksia, joten otin opikseni. Tärkeää on kuitenkin, että en jäänyt yksin, uskalsin kurottaa luottamiani ihmisiä kohti ja jakaa tämän osan itsestäni.

Työnantaja suhtautui masennukseeni hyvin, sovimme kahden kesken tiettyjä järjestelyjä työtehtäviin ja tämä oli hyvä asia, sillä pystyin jatkamaan töissä, jossa viihdyin hyvin.

Tuukka, 38

Monelle masentuneelle armollisuus itseä kohtaan on erityisen vaikeaa. Myös minulle. Muita kohtaan voin olla hyvin ymmärtäväinen ja armollinen, mutta itseäni kohtaan en. Minulla on hyvin voimakas huonommuuden tunne. Koen itseni laiskaksi ja saamattomaksi, tyhmäksi ja turhaksi.

Vertaan itseäni muihin, mielestäni parempiin ihmisiin. Vaikka yritän puhua itselleni järkeä, koen silti olevani huono ihminen. Itsekriittisyyteni on aivan suhteetonta. En kelpaa itselleni. Jos onnistun, vähättelen sitä ja selittelen, että sattui käymään tuuri. Jos epäonnistun, se vain vahvistaa kielteistä minäkuvaani. Missä on armo? Olen hukannut sen. Nyt se pitää löytää.

Anna

Sinulle, joka olet tänään vahvin; erehdyitkö luulemaan ettei yö koskettaisi kaikkia, ettei pimeän synkkä viitta sinua koskaan verhoaisi?

Sinä erehdyit ystäväni. …

Sinä, joka tänään olet vahva; jaa voimasi hänelle, joka on nyt heikko…

Nimetön kirjoittaja

Kuva: Jenni

Naapurin mies, eläkeikäinen, oli samaan aikaan hississä.

Oikein mukava mies, tosin on jo muuttanut, minusta riippumattomista syistä. Hän kysyi, että olenko menossa näin aamulla töihin. En osannut vastata muuta kuin, että juu. Hän tietenkin kysi, että mitä tein, ja kun olin juuri silloin yhden mt- ja päihde- projektin kimpussa vastasin, että työskentelen mielenterveys- ja päihdekuntoutujien parissa. Hän kauhistui ja ja sanoi ”Eiks ne oo vaarallisia!”

Ei sitten tehnyt mieli tarkentaa, että olen itsekin mtkuntoutuja.

Christian, 51

Kuva: Paula

Saisinpa kynnykset matalimmiksi tulla ja mennä että jo katseesta, silmien hymystä tietäisin olevani tervetullut.

En halua selittää ja puolustaa oikeuttani oman näköiseen elämääni.

Tuntuis joltain.

Aiheutan huolta.

Huomioikaa minut vastavirrassa!

Lopuksi teen niin kuin pyydetään.

Sirkka Saaristo

Tiina Mäntylä

Kuva: Marja

Terveyskeskukseen kokoontui neljä naista depressioryhmään.

Opettelimme toipumaan ajatusvääristymistä ja suoritus­ keskeisyydestä masennustyökirjan avulla ryhmän ohjaajan tarjotessa meille suussa sulavaa kahvileipää ja jokainen meistä vuorollaan toi jotain suuhun pantavaa.

Lisäkseni kertyi 8 miestä ja naista kilttien suorittajien keskivaikean masennuksen purkuryhmään. Tapasimme kolmesti viiden päivän ajan. Musisoimme, kuuntelimme kokemusasiantuntijan luentoa ja laulelimme

ryhmänä ja söimme itsellemme muutaman lisäkilon elopaijnoa.

Minulle kerrottiin perjantai­ryhmästä naisille.

Arkana avasin talon oven. Vastaani saapui automekaanikko, joka lähti alta pois, että naiset saivat vallata yhdistysten kokkoontumistilana toimineen omakotitalon. Monet naiset toimivat vuorollaan ohjaajina ja kaikenlaista kivaa tuli tehtyä, koettua ja keskusteltua. Kunnes kunnan ja sairaanhoitopiirin kukkarot kevenivät ja säästöputjetti vei tämänkin henkireiän.

Helena, 57

Tuttavia kyllä löytyy, mutta ystävien löytäminen vielä näin vanhemmalla iällä on vaikeata.

Tuntuu, että kaikilla muilla on jo miljoona ystävää, eivät he minua kaipaa. Kukaan ei soita eikä kysy, mitä minulle kuuluu…Tuntuu etten tule kuulluksi ja nähdyksi ihmisten joukossa…

Välillä on vain keskusteltava varjonsa kanssa ja kysyttävä, mitä on tuntojensa takana ja uskallettava kohdata itselleen kipeimmät asiat. Jo se, että uskaltautuu dialogiin itsensä kanssa ja että möykyt tulevat tietoisuuteeni helpottaa ja selkiyttää oloani.

Leena

Kuva: Jenni

Kuva: Wille, 61

Miten puhuisin hyvälle ystävälle, joka olisi samassa tilanteessa kuin minä? Jos ystäväni olisi masentunut ja uupunut, mitä hänelle sanoisin? Sanoisinko, että nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydyt? En todellakaan puhuisi hyvälle ystävälle noin. Lohduttaisin ja kannustaisin. Sanoisin, että on ymmärrettävää, että voimat ovat vähissä silloin, kun taakkaa on paljon.

Anna

Monologi masennuksesta, osa 2 Mun kaveri kysy multa eilen että minkälaista on olla masentunu. Et hän ei ymmärrä miks masentuneet ei vaan nouse aamulla ylös sängystä ja pue lenkkivaatteita päälle tai alota uutta harrastusta.

Mun teki mieli sannoo sille että emmää vittu tiiä.

Sen mä tiiän että on ihan perseestä olla masentunu.

Rupesin sitte miettimään että minkälainen on minun, masentuneen ihmisen päivä. Jos mää yöllä oon sattunu saaman unta, niin aamulla herrään siihen että vituttaa että heräsin. Että oon hengissä ja joudun taas kohtaamaan yhden päivän. Sitä vaan toivoo et olis yön aikana kadonnu, jotenkin vaan lakannu olemasta. Ei nimittäin kauheesti ole syitä nousta aamulla.

Jenni, 29

Kuva: Maria

Hellänkin kosketuksen alla voi musertua sielu joka ei ole tottunut Anne

Monologi masennuksesta, osa 3 Jottain on tapahtunu ja se pelottaa minua aika paljon. Mun elämään on jotenkin sallaa tullu yks ihminen. Tämä ihminen ei lähe pois vaikka minä kuinka yritän sitä häätää. Se vaan sinnikkäästi yrittää. Se on aika ärsyttävää kun se kyselee miten mä jaksan ja mitä mulle kuuluu. Mulla on jotenkin outo tunne et sitä oikeesti kiinnostaa? Mut miten tämmönen ihminen voi kettään kiinnostaa, kun en ees voi keskustella mistään normaalista niinku työnteosta tai opiskelusta kun makkaan vaan kämpillä peiton alla.

Mut tää ihminen...se taitaa nähhä mut. Siis oikeesti nähhä mut, se näkkee tän sairauden läpi se näkkee mun persoonan ja olemuksen.

Tuntuu et tää ihminen näkkee mut kamppailemassa siellä juoksuhiekkakuopassa. Se ojentaa sen käen ja tarttuu musta kiinni ja nostaa mut ylös sieltä kuopasta. Se pittää mua vierellä, tukevasti, mutta se myös luottaa siihen että kaiken tän taistelun jälkeen mun omat, väsyneet jalat kantaa mua. Se antaa mun seisoo omillani mut se on koko ajan siinä vierellä tukena. Sen lempeet sanat tuntuu hyvältä ja se jaksaa panostaa muhun ja jutella mulle ja pittää hyvänä ja mä mietin et ehkä mä oikeesti olen muutakin kun tää sairaus. Jotenkin ne synkät pilvet ei näy ennää niin selkeesti mun näkökentässä koska tää ihminen hälventää niitä.

Jenni, 29 Haluatko katsoa Monologin masennuksesta videona ja Jennin itsensä esittämänä?

https://www.youtube.com/watch?v=A-OqMsfoehI&t=46s

Kuva: Johanna

Tahrittu maailma Missä oikein olen?

Näetkö mua ollenkaan?

Tule mun mukaan!

Fanni-Laura Mäntylä