Masennus kuin ikisade: tanssiessa ei mielikään ollut niin synkissä syvyyksissä

TANSSIESSA EI MIELIKÄÄN OLLUT NIIN SYNKISSÄ SYVYYKSISSÄ Mielenterveyden keskusliitto

En ole koskaan ollut kiinnostunut tai innostunut liikkumisesta. Kaikenlaista olen kokeillut, jotain vähän ehkä harrastanutkin, mutta intohimo puuttuu. Ehkä se on masennuksen tekosia.

Olen lähivuosina saanut yhä enemmän tietoa liikunnan vaikutuksista masennukseen, ja uskon kyllä tässä(kin) asiassa tieteeseen. Viimeksi, kun lähdin toipumaan vaikean masennuksen jaksosta, päätin ottaa liikkumiseen elämääni edistämään toipumista ja estämään uutta syöksyä. Sain tähän hyvää apua oman kuntani liikuntapalveluissa harjoittelussa olleelta liikunnanohjaajaopiskelijalta. Hän kulki vierelläni (kirjaimellisesti) ja pohdimme yhdessä elämäntapojani.

Yksi, mikä on myös auttanut, on armollisuuden opettelu. Se, että kävelee 10 min on parempi kuin se, ettei kävelisi yhtään. Jos uimahalliin mennessäni en jaksakaan vesijuosta vaan vain kelluskella altaassa, se on OK. Liikkeelle lähtemiseen auttaa ajatus siitä, ettei suorituksella ole muita minimivaatimuksia kun se, että menee ulos tai uimahallin pihaan. Harvemmin sitä on siihen jäänyt istumaan, kyllä vauhtiin sitten on päässyt.

Jotta liikunta auttaisi masennuksen hoitoon, sen pitäisi olla säännöllistä ja pitkäaikaista.

Kuitenkin olen itse kokenut hyötyjä jo pienistä aktiivisista hetkistä: Ahdistus helpottaa, henki kulkee paremmin, fiilis on hiukan vähemmän voipunut. Olen myös yhdistänyt liikuntahetkiin yhdessäoloa lapseni kanssa, mikä on ollut mielekästä.

Aleksandra 33

Kärsin myös pahasta ahdistuneisuudesta, johon rauhallinen kävely oli ainoa lääke, joka helpotti. Lääkkeitä toki oli myös, mutta itse koin että kävellessä oli hetken helpompi olla kun pääsi eteenpäin ja pystyi keskittymään ympäristöön.

Liikunta tekee mielelle kyllä hyvää. Itselle parhaita lajeja ovat uinti/ kylmäuinti sekä metsälenkit. Tanssi on myös uusi harrastus, josta olen saanut kokemuksen että se auttaa purkamaan kehon jumeja sekä stressiä.

Musiikki myös pelkästään kuunneltuna auttaa keskittymään ja antaa voimaa.

Emppu41

Voimaharjoittelu kuntosalilla ja pelkkä kävely metsässä, siihen liittyvät aktiviteetit kuten marjastus, sienestys tai polttopuun teko ovat auttaneet suuresti. Samalla fyysinen kunto on kohentunut. Ihminen on kokonaisuus, sen olen tiedostanut jo kauan.

Emäntä60

Liikkeelle lähteminen on haastavaa, vaikka tiedostaakin, että siitä on apua ja se helpottaa oloa. Olen itse hyvin avoin kaikelle liikunnalle ja eri lajien pariin mennäkseni tarvitsisin siihen jonkun kaverin. Löysin onneksi yhden järjestön, jonka kanssa kävimme saunomassa ja uimassa, avantouimassa ja ihan vain kokkailimme. Sinne oli helppoa mennä ja en kokenut olevani ulkopuolinen.

Nämä olivat minulle tarpeeksi isoja mutta ennen kaikkea lempeitä askeleita liikunnan suhteen ja auttoivat sosiaalistumaan mikä omalta osaltaan helpotti oloa.

Aloin uskaltaa pikkuhiljaa ajattelemaan itsekin uusia liikunnan muotoja.

Mistä tykkäsin nuorempana? Voisin ehkä mennä käymään jollakin tallilla ja kokeilla ratsastamista pitkästä aikaa.

Myös jooga ja kaikki lempeät venyttelyt ja äänimaljahoidot alkoivat palaamaan elämääni ja olen saanut itseni kävelemään metsässä ja pyöräilemään. En halua olla itselleni yhtään vaativa ajatellen, että pitäisi liikkua tietyn verran, vaikka viikossa vaan kuulostelen oloani ja ennen kaikkea kiitän itseäni, jos saan tehtyä jotain. Liikkumisesta tulee rauhallinen ja rento olo ja se selkeyttää ajatuksiani. Minua liikkumaan motivoi eniten se, että tiedän sen olevan hyväksi minulle ja voin olla sen jälkeen tyytyväinen itseeni. Hyvä minä!

Kannan toivoa mukanani, 1984

Harrastan aika vähän liikuntaa. Tykkään käydä kävelylenkeillä luonnossa, mutta harvoin jaksan lähteä kodin lähiympäristöä pidemmälle. Yritän käydä kerran viikossa joogassa, mutta jos on vaikea päivä, en vaan pääse lähtemään. Viime keväänä mulla oli sali-innostus ja kävin ryhmäliikunnassa useamman kerran viikossa, mutta sitten jäin työttömäksi ja jouduin jäädyttämään salikortin joksikin aikaa.

Liikunta piristää, mutta vaikeinta on tehdä siitä rutiini. Alkuinnostuksen jälkeen siitä ei vaan saa samanlaista mielihyvää. Yritän opetella olemaan armollinen itselleni ja madaltaa tavoitteita.

Nykyään koitan harrastaa rauhallisia lajeja, koska mun vireystila on jatkuvasti niin korkealla. En kaipaa liian repiviä lajeja. Jooga on ihanaa ja tekee mun kehosta rauhallisemman ja mielestä kevyemmän.

Emppu 30v

Liikunta aktivoi muuhunkin toimintaan, mutta usein vaan masentuneena sohva tai sänky voittaa ulkoiluvarusteet ja voi vain todeta, että tässä se meni tämäkin päivä, mikä sitten masentaa vielä lisää.

Tässäkin, se hemmetin aktiivisuusranneke ärsyttää sopivasti, lähde liikkeelle, aika hikoilla.

Eipä näytä askeleitakaan kertyneen. Minun kohdallani ärsyyntymisen kohde jossain vaiheessa vaihtui rannekkeesta itseeni ja aloin komentelemaan itseäni. Eli valveutuneempi minäni alkoi neuvomaan, kertomaan totuuksia.

Lihakset, verenkierto, onnistumisen tunteet, onhan ne tärkeitä, pakko myöntää, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa kaikkina aikoina mikään kuntoilu. On päiviä, jolloin ulkona ei vaan viihdy, sataa, tai on liian kuuma/kylmä. Ihan hyvä on kehitellä vaihtoehtoja ja pääasia, että tekee ainakin lähes joka päivä jotain. Oma huoneeni näyttää kuntosalilta, mutta vähemmälläkin välineistöllä pärjää. Käsipainot, kahvakuula ja/tai hyvät ohjeet ihan kehonpainoon perustuvaan kuntoiluun ovat ihan ok ja jos pääsee alkuun joksikin aikaa, kyllä oma kroppa alkaa muistuttelemaan jopa aktiivisuusranneketta nopeammin. Kuntoilu nostaa mielialaa, kun vaan jotenkin pääsee alkuun.

Yhtenä merkittävänä osasyynä omaan masennukseeni on se, että nivelrikko rajoittaa ja monia asioita jää siitä syystä tekemättä. Kuitenkin totuus on se, että jos liiaksi pysähdyn, siihen jään, joten lihaskunto jos välillä laskee, sekin masentaa. Täytyy vaan jaksaa treenata välttyäkseni siltä masennukselta, mikä seuraisi siitä, jos liikuntakykyni entisestään rajoittuisi Anne 65+

On merkillistä, että kun masennus on ”tauolla”, niin liikunnan ilo toimii. Siitä tulee hyvä olo niin henkisesti kuin fyysisesti. Nyt kun masennus on mennyt vaikeammaksi, niin liikunnasta ei tunnu saavan samanlaista iloa.

Silti olen tyytyväinen, että koirani pakottaa minut joka päivä ulos, ja nään edes sen ilon jonka koira siitä saa. Ja ei se minunkaan ulkoilu nyt mitään turhaa ole, kyllä siitä saa hyvää mieltä, että olen kuitenkin jaksanut lähteä ulos. Ja kaveriahan ei jätetä, sen kanssa on pakko mennä ulos.

Kaarina55

Pahimmassa vaiheessa jopa postilaatikolla käynti oli valtava ponnistus.

Eikä edes saanut postia avattua vaikka sen oli hakenut. Siitä tuli sitten taas olo, etten kyllä enää pihalle mene kun ei vaan jaksa senkään jälkeen tehdä mitään.

Mutta sitten ajan kulkiessa, tuli parempia päiviä, niin pakotti ittensä lähimetsään, jossa sitten istuin ihmettelemmässä, ja huomasin useamman tunnin vierähtäneen siellä uppoutuneena omiin ajatuksiin. Sitten aloin käymään pikkuhiljaa useammin ja useammin metsässä. Tajusin, että saan siellä ajatuksilleni selkeyttä ja vahvuutta omaan itseeni ja löydän itselleni tien valoisampaan huomiseen.

Vaikka alkuun oli aina kova työ saada itsensä siihen tilaan että nyt menet ulos, laitat kengät jalkaan, takki päälle. Askel, askel, askel, peräjälkeen hissukseen. Lopulta se oli vain toiminta, jota ei edes enää ajatellut. Tuli jopa pakottava tarve päästä ulos, saamaan ajatuksille virtaa.

Minua motivoi se olotila ja tajunta kuinka oma olo virkistyi. Sohvalle jäin jos oli vain se musta synkkä olotila eikä ajatus kulkenut.

Nykyään kotijumppa ja kuntopyöräily on se oma juttu josta saan hyvän olon ja tunnen itseni ihmiseksi. Paino on alkanut putoamaan.

Epätoivossa kasvanut vm79

Uni on minulle kaikkein tärkein asia. Voisin nukkua koko ajan. Ilman unta olen täysin pihalla kaikesta enkä jaksa mitään. Nälänkin kestän mutta en unettomuutta. Silti en koskaan ole levännyt. Olen joka aamu väsynyt, sitä on tutkittu mutta ei ole löytynyt syytä. Koska minulla on adhd, en osaa oikein rentoutua kuin hetken. Olen koettanut sitä harjoitella koko elämäni, mutta ajatukseni vain pomppivat enkä saa niitä pysähtymään oikein muualla kuin meren äärellä tai esimimerkiksi tanssiessa.

Aiemmin hain rentoutta liikunnasta, varsinkin karatesta ja kuntonyrkkeilystä, mutta terapeuttini sanoi, että minun tulisi oikeasti koettaa rentoutua niin että saisin sykkeen alas ja hengittäisin oikein. Olen koettanut joogaa ja se on alkanut nyt sujua paremmin.

Sipe54

Vesijumppa on ”mun juttu”, kunhan vain saan sinne kaverin!

Heli

Tavakseni on muodostunut joka päivä ulkoilla ja liikuskella tunti, pari, kolmekin riippuen säästä. Jututan koirankuljettajia, käyn pullakahvilla Ärrällä, teen ostoksia, käyn kirpparilla, asioin pakolliset, käyn lounaalla kaverin kanssa. Pääasia että käyn jossain, kävellen. Ja lämpimällä aurinkoisella säällä istuksin auringossa rantareitin varrella aallonmurtajilla ja sataman laiturilla. Kävelyretkeni ovat tänä kesänä pidentyneet, koska olen laihtunut ja reumani on remissiossa. Polviniveleni on korvattu metallisella muutama vuosi sitten.

Hulda 55

Liikunta on hyväksi myös siinä mielessä, että jumppatunneilla tapaa muita ihmisiä.

Vaikkei heihin varsinaisesti olisi kontaktissa, on hyvä kuulostella ihmisten iloa ja naurua ja puheensorinaa. Tosin jossain masennuksen vaiheessa se voi tuntua liialta.

Sari 53v.

Itseäni kyllä moitin siis todella kovasti, koska olen antanut esimerkiksi säännöllisen liikuntaharrastukseni lipua ja olen varmaan reilut kuukauden päivät sitten käynyt viimeksi salilla. Ja silloinkin vähän väkipakolla.

Se on jännä juttu tuossa masennuksessa, että ainakin itselläni on "useita leveleitä" siinä. Kymppi on pahin taso, ykkönen on sellaista tasaista, hallinnassa olevaa depressiota, mutta ei kuitenkaan ole parantunut. Ei, vaikka olen syönyt masennuslääkkeitä eri nimisiä. Täällä päässä se vaan tiiviisti kulkee mukana, päivästä toiseen ja vuodesta toiseen.

Liikunta on ainakin itselleni niin taivaallinen keino saada hyvä olo, jos vain syömiset ja nukkumiset ovat olleet balanssissa treeniä ennen. Se euforia ja ylpeys itsestä, että olet "saanut raahattua" itsesi kuntoilemaan, jotain niin mahtavaa, että sillä on pärjännyt muutaman päivän taas eteenpäin!

Se on uskomatonta, miten liikunta - vaikka väsyttääkin sitten jälkeenpäin - antaa kuitenkin sitä energiaa kotona. Ja unen laatu on parempaa. Ei täydellistä, mutta parempaa.

Kävin salilla ahkerammin ja ahkerammin ja olin aivan hurmiossa, kuinka kuntosalilla raudan nostelu oli MAHTAVAA. Toki tulosten näkeminen toi lisää energiaa. Mutta jossain vaiheessa loppui ehkä polttoaine ja sali ei enää kiinnostanut niin paljoa. Tuli monen viikon taukoja ja annoin itseni liukua kohti syömisiä ja valvomisia. Jossain vaiheessa sitten tuli jostain voimavaroja ja pomppasin uudelleen "junan kyytiin".

Rosso42

Ennen masennusta liikuin paljon retkeillen, pihatöitä tehden, metsää hoidellen, sienestäen, marjastaen. Masennus vei motivaation. Luonnossa olostakaan ei saanut mitään irti enää, vaikka siitä ennen oli nauttinut paljon.

Kun masennus, alkava kaamos ja kotona yksinäisyys kävi päälle, aloitin avantosaunassa käymisen. Siellä oli ihmisiä tiiviinä ryhmänä alkukantaisesti vähissä vaatteissa ilman vaatteiden luomaa roolia, kova puheen pulina ja avannon synnyttämä energia ihmisissä, josta se tarttui minuunkin hetkeksi.

Kylmä-kuuma vaihtelu avannon ja saunan välillä resetoi mieltä irti muusta ja sai hetken tuntea hyvää oloa. Kotiin palatessa oli jo ilta ja raukeus.

Sain loppuillan menemään ilman yksinäisyysahdistusta suuremmin.

Seuraavana aamuna vaikutus oli jo haihtunut, mutta mielessä oli kuitenkin voimaannuttavana tietoisuus siitä, että on tämä keino päästä ulos mielen vankilasta hetkeksi ja on käytettävissä tarvittaessa.

JussiN66

Sama latteus kurottuu myös liikkumiseen.

Muutoin mielihyvää tuottava päivittäinen liikunta ei tunnu oikein miltään, tahti hidastuu ja yleinen raskauden tunne painaa kehoa. Koetan silti tehdä jotakin fyysistä päivän aikana, käydä edes rauhallisella tai lyhyellä kävelyllä, antaa keholle liikettä mielen ollessa lamaantunut. Kehollisuus on itselleni tärkeää ja tiedän kokemuksesta, että vaikka ei huvittaisi, minulle tekee hyvää syödä edes jotain, liikkua edes vähän. Viedä edes roskat ja pyöritellä olkapäitä samalla ja sanoa sitä mielessään liikunnaksi.

Lääkkeen vaihdos salli laihtumisenkin.

Mikä taas palkitsi onnistumisen tunteella ja motivoi liikkumaan enemmän. Ja tämä taas altisti yrittämään jotain lisää.

Johanna48

Resilienssini alkoi kasvaa. Altistin itseäni aina vain uusiin juttuihin ja tuli onnistumisia. Muistan, että jossain vaiheessa itse mietin, että siis mä taidan selvitä näistä kaikista jutuista hengissä.

Eli menin työharjoitteluun ja onnistuin sielläkin. Kohdallani tämä tarkoitti sitä, että sopeuduin uuteen tilanteeseen, enkä romahtanut, vaikka mokailinkin välillä.

Enkä silloinkaan, kun työkaveriksi sattui todella äreästi ja epäystävällisesti uutta työtä neuvova hankala ihminen, jolle uusi työntekijä oli riippakivi. Luulen, että ei terveilläkään kaikki aina ihan nappiin mene.

Hulda 55

Parempina jaksoina olen ollut melko liikunnallinen ja jaksanut jopa sykettä nostavaa liikuntaa esim pyöräilemällä. Liikunta eri muodoissa toi hyvää fiilistä ja totta kai vaikutti jaksamiseen. Mielestäni nukuin silloin hyvin eikä liikakiloja ollut, kun kulutin sen mitä söin.

Myöhemmin sain sydän oireita, jotka jäivät pitkäksi aikaa ja vaikutti siten, etten jaksanut enää liikkua samaan tahtiin kuin ennen. Oireet rajoitti sykettä nostavaa liikuntaa siinä määrin, että piti tyytyä pelkästään kävelyyn. Myöhemmin pääsinkin tutkimuksiin sydämeni johdosta.Siitä alkoi sinällään parempi liikuntajakso, että hengenahdistus jäi kokonaan pois tahdistinhoidon myötä ja pystyin liikkumaan rivakammin.

Mutta niinpä kävikin, että muuttuneen elämäntilanteen vuoksi tietenkin iski masennuksen pahenemisjakso, ja väsymys joka piti otteessaan.

En jaksanut enää muuta kuin pakolliset koiran lenkitykset ja sitten lepäämään. Samaan aikaan alkoi nukkuminen mennä ihan hösseliksi, ja heräilin yöllä monta kertaa ja yritin sitten nukahtaa aina uudelleen.

Kaarina55

Kaipasin liikuntaa. Olin jo varma, että en tästä toivu liikkeelle enää ikinä. Reumani vei liikuntakykyni pariksi vuodeksi lähes kokonaan. Mutta sitten kun sain uuden kivuttomamman polven, pääsin taas jalkeille ja mielialanikin kohenivat.

Nyt liikun joka päivä tunnin tai jopa neljä.

Minun liikuntani on lähinnä liikuskelua. Eli että hoidan kaikki asiointini jalan ja koen nekin reissut liikunnaksi. En pelkästään verkkareissa kierrettyä hikilenkkiä. Ja minulla on käsipainot ja keppijumppaan, epäsäännöllisesti kylläkin.

Aivan mahtava fiilis joka ikinen kerta. Tänä kesänä kiertelin rantoja hyvällä säällä.

Repussani oli mukana termarillinen kahvia, voileipä, hedelmä, sanomalehti, kirja ja vihko, jos runosuoni alkoi laulaa. Myös aloin valokuvata lähiympäristössä. Siitä tuli sitten uusi mieleinen, aktiivinen harrastus. Olen teettänyt valokuvistani tauluja.

Liikunta on kiinteyttänyt vartaloani.

Tasapainoni ja ketteryyteni on parantunut.

Jaksan pitempiä yhtäjaksoisia lenkkejä.

Ihan kuin näkönikin olisi parantunut.

Liikkuminen on myös vilkastuttanut aineenvaihduntaani. Sopivasti päivettynyt iho on kivan näköinen. Vyötärökin ilmaantui.

Liikunta on myös ollut kiva tapa tavata muita lenkkipoluilla kiertäviä ihmisiä. Usein samat ihmiset siellä tapaa ja tulee juteltua kaikenlaista. Olet myös hetkessä kiinni jotenkin eri tavoin kuin kotona puuhaillessa tai loikoillessa. Seuraat pilviä, kuuntelet ääniä, suhinoita, linnunlaulua. Olet läsnä ja kiinni elämässä. Ystävystyt tavallaan ympäröivänkin luonnon kanssa.

Hulda 55

Silloin kun masentaa ei halua liikkua ollenkaan.

Olen kuitenkin silloin tehnyt niin, että kerran päivässä lähden liikkeelle, ja pidän liikuntana myös kaupassakäymistä.

Liikkumisena olen pitänyt myös sellaista, että lähden korttelilenkille. Kävelen yhden korttelin ja tulen kotiin. Se on ollut hyvä systeemi. Sen aloittaminen on helppoa, koska ei tarvitse ajatella jaksanko liikkua, koska sen jaksaa aina liikkua. Kotisohvalle en ole jäänyt pariin vuoteen.

Harastan kävelyä, juoksua ja pyöräilyä. Kävelen päivittäin. Nyt syksyllä aion taas yrittää juosta ja pyöräilyä harrastan kaksi kertaa viikossa.

Liikunta vaikutta mielialaani. Pysyy sellainen positiivinen vire päällä ja arvostan suuresti raikasta ilmaa ja lihaksien käyttöä.

Riikka50

Liikkuminen on aina ollut minulle tärkeää. Yhdellä etäkurssilla meidän tehtävä oli mennä ulos ja vaan istua, kuunnella. Se auttoi minut alussa ulos.

Menin puiston penkille ja kuuntelin. Annoin kevät auringon lämmittää. Sitten seuraavaksi piti alkaa tarkkailemaan ympäristöä. Miten tuuli vaikutti puihin, miten aurinko heijastui ikkunoista, miten linnut liikkuivat. Vähitellen jaksoin nauttia pienistä asioista ja lähdin kävelylle aistimaan eri paikkoja.

Liikkumisella on selkeä vaikutus ihmisen mieleen. Vaikka vain pienellä läsnäoloharjoituksella ulkona. Raikas ilma ja aurinko auttaa aina. Meren läheisyydestä saan myös rauhaa. Kohina keskeyttää oman pään kohinan ja rauhoittaa.

Sipe54

Sairaslomalla, tälläkin, aloitin lääkärinkin määräyksestä ulkoilun aamupäivisin, se tiesi kävelyä sillä talven pakkasissa se oli itselleni ainut ulkoilumuoto. Lisäksi jatkoin keskeytynyttä vesiurheilua, lähinnä virtuaalivesijumppaa, ja kaupungin uimahallin kuntosalilla. Aikaa oli ja päivät olivat yksinäisiä, mutta enpä olisi ihmisiä kovin paljoa jaksanutkaan. Liikunta oli vanha hyvä kaveri.

Lievä uniapnea oli todettu tutkimuksissa ja terveyskeskuslääkärin mukaan painoa pitäisi alentaa. Pääsin HUSin noin vuoden mittaiseen terveyslaihdutusvalmennukseen. Aloin syömään enemmän pähkinöitä, hyviä rasvoja ja lisäsin vielä marjojen ja kasvisten määrää.

Tein kaikki ruuat itselleni noin kuuden kuukauden ajan. Pieni suuri opas painonhallintaan, minkä voi ladata netistä, oli oiva apu ruokavalion koostamisessa. EN ole vielä laihtunut ehkä vähän lihonutkin lääkenostojen vuoksi osin, mutta en paljoa. Lisäksi liikunnan pois jäämisen takia on voinut tulla kiloja.

Liika yksipuolinen kävely kostautui ja sain pakaralihakset niin kipeiksi, että se vaikutti nivusiin ja lonkkiin ja liikunta jäi koko kesäksi tosi minimiin. Lisäksi toiseen käteen sain tenniskyynärpään liian painavan painon nostamisesta. Aloittelijan pitäisi aloittaa rauhallisesti.

Jatkoin kuitenkin Yogaian sovelluksen kanssa joogaa silloin tällöin. Olen käyttänyt sovellusta noin kaksi ja puoli vuotta. Siinä on lyhyitä ohjelmia, joilla saa itsensä liikkeelle ja saattaa tehdä toisenkin lyhyen ohjelman ensimmäisen perään. Erityisesti Yoga nidra -harjoitukset ovat tuoneet hengityksen ja rentoutuksen elämääni. Ei pidä kiirehtiä seuraavaan asiaan tai liikkeeseen harjoitellessa, kun meillä on vain tämä hetki.

Päksy55

Olen yrittänyt motivoida itseäni liikkumaan erilaisilla konsteilla.Tarvitsen syyn siihen, että lähden yksin ulos. Valokuvaus on hyvä syy ,samoin tuo Pokemon GO. Toisinaan lähden etsimään askartelumateriaaleja metsästä ja kävelen puolivahingossa lenkin.

Unelmana olisi päästä osaksi pientä porukkaa, joka lähtisi retkeilemään, uimaan tai vaikka kuntosalille. Seurassa liikkuminen kannustaisi ihan eri tavalla. Toisi myös elämään uusia ihmisiä.

Sasa 56v.

Koska pidän liikkumista tärkeänä, olen lopulta ”pakottanut” itseni edes pienelle kävelylenkille ja kun oloni on alkanut parantua, myös liikkuminen on lisääntynyt.

Tunnistan liikunnan vaikutuksen masennuksen lievitykseen ja pyrin harrastamaan liikuntaa vaikka mieli olisikin maassa. Liikuntasuorituksen jälkeinen olo on niin hyvä, että se tuntuu palkinnolta.

Tieto liikunnan vaikutuksesta minuun motivoi liikkumaan, vaikka lähteminen onkin vaikeaa. Lapsuuden perheessäni opin liikunnallisen elämäntavan ja olen siitä kiitollinen. Myös nykyinen kumppanini harrastaa itse paljon liikuntaa ja kannustaa siihen minuakin.

Jäätyäni eläkkeelle luovuin omasta henkilöautosta. Päätin, että ainankin yhden vuoden ajan opettelen järjestämään kulkuni ilman omaa autoa.

Onnistuin! Kävellen ja pyöräillen kuljen useita kilometrejä päivittäin hyötyliikuntaa siis. Kesä ja alkusyksy ovat olleet liikkumista puutarhatöissä ja metsässä, uiminen ja kuntosali ovat lähinnä talviajan liikuntaa ja niihin paikkoihin kuljen kävellen.

Toivoisin löytäväni jonkun mielekkään ryhmäliikunnan, koska varsinkin musiikin mukaan liikkuminen on aina viehättänyt minua.

Nyt kun tätä kirjoitan, huomaan kuinka positiivinen vaikutus liikunnalla on ollut selviytymiseen kaverini masennuksen kanssa.

Piilossa66

Haluan kertoa, että itse pystyy jotain tekemään kun vaan kovasti yrittää.

Kannattaa miettiä mikä oli se liikkumisen muoto, josta oli ennen masennusta tykännyt ja alkaa sitä uudestaan harrastamaan.

Minulle se oli pyöräily sekä vesiliikunta.

Eka kertaa joogaa oli kamalaa, toinen vähemmän ja kolmannella kerralla koin käsittämättömän tunteen. Olin rento.

Keho antoi periksi ja mieli seurasi perässä. Alkoi paranemisen polku.

Pauliina

Irma21

Liikunta ei vähentynyt masennuksen myötä, pikemminkin päin vastoin. Sitä edesauttoi huono rahatilanne, piti liikkua paljon kävellen. Masennusta sairastaessa olen ollut fyysisesti kaikkein parhaimmassa kunnossa ja hyvin hoikka. Paranemisen myötä paino on tasaisesti noussut. Kuntokin pääsi välillä repsahtamaan, mutta on taas hyvä. Onneksi on liikunnallisia ystäviä, joiden kanssa tulee lähdettyä liikkumaan. Jos lähtö olisi pelkästään itseni kontolla, lähtemättä jäisi monta kertaa.

Luonnossa liikkuminen lisääntyi, sinne oli hyvä paeta. Metsän antimien kerääminen toi hyvän mielen lisäksi helpotusta ruokalaskuun. Koska koko ajan oli paha olla, kotonakin, liikkeelle lähtiessä pääsi pakoon ajatuksiaan ja tunteitaan. Olen aktiivinen luonnon tarkkailija, on hyvä keskittyä ympäristöön eikä pään sisältöön. Siellä levoton mieli hetkeksi rauhoittuu. Jooga tuli pysyvästi elämääni masennuksen myötä. Koen että jooga myös auttaa nukkumaan paremmin.

Tanssi oli suoranainen pelastus ja niin tärkeä osa elämääni, että tanssilippuun löytyi aina raha vaikka ruokaan se ei aina riittänyt. Sinne sain mentyä yksinkin. Kuntosalille minut sai ystävä, joka pahimmillani ollessa haki minut kotoa matkaansa.

On myös ollut vaiheita, jolloin liikkuminen on jäänyt vähemmälle, mutta aina se on palannut takaisin elämääni.

Liikuntaharrastukseni on nyt monipuolista. Käyn kuntosalilla ja uimassa, joogaan, tanssin, sauvakävelen, patikoin, vesijumppaan. Kesällä uin ja vesijuoksen luonnonvesissä, teen puutarhahommia.

Jos lähden liikkeelle, olen hyvin tyytyväinen itseeni ja kehun itseäni. Liikunta tuo hyvää mieltä, samoin seurustelu sen ohessa. Liikunta sinällään ei tuo ylimääräistä hyvää oloa, mutta tyytyväisyys omaan tekemiseen palkitsee. Liikkuminen tuo myös rytmiä ja sisältöä arkeen. Vierivä kivi ei sammaloidu ja liike on lääke. Toimintakyky säilyy, kun liikkuu. Pidän mielelläni itseni liikkeellä ja petaan itselleni hyvää loppuelämää.

Iitu66

Liikkuminen tekisi todella hyvää, mutta motivaatio on hukassa ja harrastuksen aloittaminen tuntuu vaikealta. Viime vuosien aikana olen kadottanut yhteyden ystäviin/ kavereihin, joten lenkkeilyseuraa tai uimakaveria ei ole lähistöllä tarjolla.

Yksi tärkein asia kaiken keskellä on ollut luonto.

Siellä samoilu, äänet ja tuoksut, värit, kohtaamiset.

Rauhoittuminen ja yhteys, joka on tuttu jo lapsuuesta, joka on kulkenut mukana läpi elämänvaiheiden takaalalla.

Onneksi on sentään luonto lähellä! Jo pienikin visiitti metsään tai veden äärelle piristää mieltä ja rauhoittaa. Joskus seison pururadalla mäen päällä, levitän käteni, suljen silmäni ja nautin tuulesta kasvoillani. Syke hidastuu, hengitys syvenee. Olo kevenee.

Seuratessa elämän pienimpiäkin tapahtumia ja luonnon kiertokulkua eri vuodenaikoina, melkein sammunut elämänliekkini kyti ja vahvistui hiljalleen loimuksi. Rehellisesti sanottuna ihmetyksekseni, koska en sitä odottanut.

Toisinaan otan pienet eväät reppuun ja istuskelen metsässä kiven päällä syömässä eväitä ja lukemassa. Kuljetan aina mukanani kameraa , valokuvaamiseen pystyn keskittymään aina . Pokemon GOpeli saa minut onneksi toisinaan liikkumaan.

Milla41

Sasa 56v

Liikuin paljon yksin tutussa metsässä, jossa myös marjastin ja sienestin ja koin hyviä hetkiä, kun pääsin pulahtamaan metsälampeen.

Nyt eläkkeellä ollessani olen liikkunut säännöllisesti: käyn kaksi kertaa viikossa kunnan järjestämässä senioriliikuntaryhmässä ja kerran viikossa ohjatussa vesijumpassa.

Talvella hiihdän, kesäisin marjastan. Käyn mieheni kanssa kävelyllä ja silloin tällöin uimahallissa.

Liikuntaryhmiin lähteminen rytmittää elämääni. On pakko lähteä, vaikka ei aina huvittaisi. Vaikka sairastan edelleen masennusta, koen, että liikunta on hyvä lääke: se nostattaa mielialaa. Fyysinen rasittuminen taittaa pahalta mieleltä kärkeä.

Meri68

Masennuksen syvässä vaiheessa olin vuoden ajan. Kävelemään menin välillä pakottamalla, mutta siitä ei hyvää oloa tullut. Tanssiharrastukseen pystyin vanhalla rutiinilla, vaikka sen tuottama ilo oli pois. Tanssin tuoma liikunta palkitsi kuitenkin jotenkin kehon kautta, niin että tanssiessa ei mielikään ollut niin synkissä syvyyksissä. Poislähtiessä yksinäisyys konkretisoitui ja mieli valui pohjiin,mutta keho tuntui paremmalta.

Tanssi kannatteli, koska siellä oli ihmisiä ja ihmisten läheisyyttä. Muuten liikkuminen ei maistunut. Jotain pientä jumppaa koetin pitää aamuisin.

Ihmisten näkeminen ja tapaaminen motivoi. Ykisnäisyys teki sen, että yksin liikkuminen ei innostanut yhtään. Ei vaan uskonut, että mikään voi oloa kohentaa.

Liikunta on aina ollut hyvää ennaltaehkäisevää lääkettä, mutta masennukseen putoamisen jälkeen sitä ei enää motivoitunut tekemään, paitsi tanssin muodossa.

Koska tanssi tuntui olevan ainoa, mikä kannatteli, koetin lisätä sitä ja toissa kesän tanssinkin lähes joka päivä.

Ei masennus sillä lähtenyt, mutta piti kuitenkin kiinni elämässä.

JussiN66

Masennus- ja ahdistusoireet veivät liikunnan ilon. En varmaan jaksaisi liikkua, ellen omistaisi koiraa jota on pakko käyttää ulkona halusin tai en. Kuitenkin ulkoilun jälkeen on usein parempi olo kuin ennen sitä.

Johanna21

Joskus olen kyllä huomannut, että liikunnan aikana ei tule ajateltua surullisia /ahdistavia asioita ja todennut, että se auttaa kyllä siinä hetkessä ns irtautumaan omista ajatuksista. Aina on vaikea aloittaa.

Motivoiva puoli: auttaa hoitamaan kipuja, ylläpitämään normaalia painoa.

Fiiliksen mukaan; kävely, pyöräily, painojen nosto, ohjatut jumpat.

Katriina42

Liikkuminen, koirat ja niiden kanssa ulkoilu sekä nyt jo aikuiset poikani ovat olleet merkittävässä roolissa siinä, että ylipäätään olen elossa ja tätä kirjoitan.

Jostain syystä olen aina pitänyt pyöräilystä. Se on minulle suoranaisesti intohimo, ei kuitenkaan pakkomielle. Minulla ei ole ollut koskaan edes mopoa vaan mopoiässäkin mieluusti pyöräilin ympäriinsä, joskus sen aikaisten kaverien kanssa mutta hyvin usein yksin, koska yksin ja omassa rauhassa oleminen tuntui niin mukavalta. Tuntuu edelleen.

Perheen perustamisen yhteydessä pyöräily jäi reiluksi kymmeneksi vuodeksi käytännössä kokonaan, mutta 40-vuoden iässä oivalsin, että on korkea aika alkaa pitää huolta kunnostaan ja hommasin taas polkupyörä, parikin ja jatkoin jo aiemminkin harrastamaani ympärivuotista pyöräilyä. Maastopyöräily ja maaseudun sorateitä pitkin ajelu on minun juttuni. En kellota ajojani mitenkään, vaikka minulla pyörässä ajotietokone onkin. Ajan omaksi ilokseni uusia reittejä etsien; on ihana tunne ajaa 50 - 80 kilometrin lenkkejä kohtuukovaa.

Liikunnalla on huima vaikutus mielialaan. Usein on ollut haasteellista työpäivän jälkeen lähteä liikkeelle ja sohva houkuttaisi. Siihen jos erehtyy jäämään, vajoaa ikään kuin horrokseen eikä saa mitään aikaan koko iltana. Tulee huono omatunto kun vain on ja mätänee paikoillaan. Mutta jos vaikka hampaat irvessä pakottaa itsensä pyörän selkään se palkitsee välittömästi ja jo 100 metrin ajon jälkeen on hymy huulilla. Kypärä ja fillarikuteet kannattaakin pitää aina esillä eteisessä, koska siitä ne on helppo ja nopea vaikeinakin päivinä laittaa päälle sen sijaan että niitä lähtisi etsimään vaatekaapista.

Liikunta on tuonut minulle kosolti jaksamista ja hyvää oloa. Lisäksi olen kiistatta ystäväpiirini ylivertaisesti kovakuntoisin setämies eikä ole kipuja eikä kolotuksia.

Jukka58

Paranemiseni alkoi, kun pääsin 3 -vuotiseen kuntoutuspsykoterapiaan. Samoihin aikoihin jäin työstäni opintovapaalle puoleksitoista vuodeksi. Kun työstä aiheutunut stressi loppui, alkoi jäädä voimia itsen hoitamiselle. Mitä hyvää olet tehnyt itsellesi?, kysyi terapeuttini joka kerta, kun tapasimme. Aloin pitää päiväkirjaa, itse asiassa kahta päiväkirjaa. Toista, jossa purin ahdistustani ja pahaa mieltä ja toista, johon kirjasin päivän aikana tapahtuneen hyvän asian. Usein huomasin kirjoittaneeni päivän hyväksi asiaksi liikunnan. Parhaita hetkiä olivat koiran kanssa liikkuminen kauniissa luonnossa, hiihtolenkki tai hikinen jumppatunti. Aloitin myös avantouinnin. Jääkylmään veteen kastautuessa en pystynyt miettimään murheita ja hetken oli hyvä olo. Masentuneelle sanoisin, että kaikenlainen liikkuminen tekee hyvää. Yritä löytää laji, josta nautit. Itse rakastin käydä tanssitunneilla, joilla ohjaajan iloisuus ja hyvä musiikki saivat myös itseni hetkellisesti hyvälle mielelle.

Liikkeelle kannattaa lähteä heti aamupäivällä, mieluiten valoisaan aikaan. Liikunnan avulla voi kokea positiivisia tunteita ja liikunta auttaa myös rentoutumaan. Rentoutuneena ja sopivasti fyysisesti väsyneenä, saa myös todennäköisesti paremmin nukuttua.

Minna58

Olen löytänyt arkeeni tasapainoa ja rauhaa lähinnä elintapojen muutoksella.

Aamuisin, jolloin ahdistus on voimakkaimmillaan, lähden heti aamupalan jälkeen reippaalle kävelylenkille lähiluontoon. Kävelylenkillä ahdistus selvästi laskee ja loppupäivä sujuu jo paljon helpommin. Ystäväni on jo vuoden verran käynyt kanssani uimahallissa vesijuoksemassa enkä olisi ehkä saanut aloitettua tätä liikuntaa ilman mukana kulkevaa ystävää.

Tästä rohkaistuneena tsemppasin itseni aloittamaan ohjatun joogan tänä syksynä aikuisopistolla. Alku oli vaikeaa, mutta nyt olen päässyt jo tähän rutiiniin kiinni, vaikka aluksi arastelin ryhmään menoa ja tunsin itseni ulkopuoliseksi.

Kaikki tämä lisääntynyt liikunta on paitsi parantanut kuntoani ja mielialaani, nostanut myös itsetuntoani, koska olen saanut jotain aikaiseksi. Aiemmin olen pitänyt itseäni kömpelönä ja epäurheilullisena. En ole kokenut liikkuvani oman mielihyvän vuoksi.

Toinen erittäin tärkeä asia mieleni tasoittumiseen on ollut meditointi.

Meditoin joka päivä. Olen hakenut erilaisia ohjattuja meditaatioita HUS Terveyskylän Mielenterveystalon omahoito-ohjelmista, youtubesta, maksullista palveluista yms. Aluksi se tuntui hupsulta ja koin vaikeaksi sallia itselleni "hörhöilyn". Lapsuudessani kaikkeen tuollaiseen suhtauduttiin tuomitsevasti ja ne olivat turhia puuhia. Nyt oikein odotan pääseväni päivittäin meditoimaan.

Maija

Olen harrastanut liikuntaa yleensä aika paljonkin. Olen käynyt kaverini kanssa kuntosalilla säännöllisesti, nyt kausi on vielä aloittamatta tosin. Olisi tarkoitus keskittyä enemmän ehkä uimiseen, pääasia on kuitenkin liikkuminen. Toisaalta on tärkeää ylipäätänsä ottaa kontaktia kaveriin ja kysellä kuulumiset samalla. Se on jo puolet asiaa.

Yleensä liikuntaharjoitukset tuovat lisää puhtia, se saa endorfiinit virtaamaan ja tuntee tekevänsä kehonsa ja olonsa eteen työtä. Olen myös kävellyt paljon, tavoitteena on kymppitonni askelten määrässä päivässä.

Lassi 49

Olen elämäni aikana liikkunut eri tavoin, sillä olen tykännyt liikkua ja sekin on auttanut pahaan oloon. Silloin, kun masennus ja paha olo on päällä, on liikkuminen kuitenkin hyvin haastavaa.

Onneksi koirat vievät kävelylle!

Vanhemmiten opin ymmärtämään mikä vaikutus luonnolla, erityisesti metsällä, on omaan oloon. Metsä vahvistaa.

Paino ei sinällään ole estänyt minua liikkumista, jos vaan voimavarat ovat riittäneet siihen.

Tiina62

Liikkumisessa kannattaa valita sellainen laji, josta itse tykkää. Olen viihtynyt ajoittain kuntosalilla ja arkipäivän liikunnan olen saanut ulkoillessa koirani kanssa, joka väkisin vie minut ulos kolme kertaa päivässä. Koirasta on ollut paljon seuraa ja apua vaikeina aikoina.

Marja58

Kun 90-luvulla sairastuin masennukseen, en juurikaan tietoisesti hakenut liikkumalla apua vaikeisiin hetkiin. En käynyt esimerkiksi ryhmäliikunnoissa.

Hiihtänyt olen aina ja siitä sain varmaan silloinkin helpotusta.

Olen saanut kolme lasta 8o-luvulla, joten perhearki ja työssä käyminen veivät vielä 30 vuotta sitten kaikki voimani. Liikunta lomittui varmaan lasten kanssa toimimiseen.

Meri68

Silloin aikaisemmin, ehjänä ihmisenä, liikkuminen ja toistuvat rutiinit olivat minulle erittäin tärkeitä. Ostin aina ensimmäisenä kriisistä toipumisen päivänä itselleni vuoden jäsenyyden kuntosalille. Sinne oli kuin pakko mennä; vesijumppaan, kuntoilulaitteisiin, ryhmäliikuntaan, saunaan, julkiseen nakuiluun suihkutiloissa ja pukuhuoneissa. Reippaalla ei ollut häpeän tunteeseen varaa.

Nyt olen kehitellyt liikkumiseen rutiinin. Alotin kesän helteillä maalla kymmenen askeleen ohjelman. Hölkäten. Sen jaksoin liikkua iltahämärässä yksin kinttupolulla. Kahden viikon päästä jaksoin kävellä ja juosta selvästi enemmän. Mutta se vaati toistoa ja rutiinia lähteä.

Lihakset alkoivat muistaa, että adrenaliinin vaikutukset ovat virkistäviä myös sielulle. Pääsy sen äärelle menee hien, huohotuksen ja kehohäpeän tunteen kestämisen läpi.

Tutustuin liikunnan kautta armoon itselle ja tekemisilleni. Pidin taukoja, lopetin kilpailuhenkisen rykimisen. Suomalaiset on aivopesty kamalaan rykimiseen liikunnan suhteen. Saliliikunta on sen ruumiillistuma. Annoin siis osieni hölskyä hikisinä ja annoin hengityksen huohottaa raskaasti. Usein pidin korvatulppia, vaikka siellä korvessa korkeintaan metsäkanalinnut rääkyivät reittini varrella. Halusin suojata itseäni edes jotenkin, edes kuuloani, kun kaikki muu oli niin esillä.

Osa rutiinia on nyt, että ulos on lähdettävä lähes samaan kellonaikaan neljänä iltana viikossa. Olen mahtunut jo muodittomaan pussittavaan lenkkiasuuni, hölkännyt yhdet lenkkarit reikäisiksi ja pistänyt menemään korvatulpat korvista sinkoillen.

Pimeällä on edelleen helpoin mennä lenkille. Kävelen osan lenkistäni ja armo omia tekemisiä kohtaan on aina mukana. Liikunta tuo sitä toivoa, jota masentunut kaipaa. Se tuo myös rakkaita muistoja liikkuvalle. Vain vanhan kilpailuvietin kautta mieleen tulee epäonnistuminen, sekin läikähtää minussa. Liikkuminen tuo uskoa ja auttaa ymmärtämään armon tärkeyden. Annan olla ja joka kerta onnittelen itseäni lähtemisestä ja rutiinin ylläpitämisestä. Kokeilukin on ihan hyväksyttävä, kukaan ei jaksa joka kerta muutenkaan.

Ulko-ovelta saa kääntyä takaisin kotipoteroon.

Kielo 53

Ensimmäisen kerran masennukseen sairastuttuani suurin haluni oli olla yksin. Sen myötä aloitin sellaisia liikuntamuotoja, joissa sain olla itsekseni. Heti, kun pahin väsymys oli ohi, aloitin kävelyt metsässä. Ne olivat rauhallisia kävelyjä, joiden aikana aistin metsän rauhan, tuoksut, äänet ym.

Muistan kuinka juuri tällaisella kävelyllä koin ensimmäisen hyvän olon tunteen pitkään aikaan. Ajattelen, että se jätti muistijäljen minuun, minkä avulla jaksoin jatkaa tätä liikuntaa. Uskon, että kun jaksaa jatkaa jotain itselle sopivaa liikuntamuotoa jonkin aikaa, kokee ne hyödyt, ja sen jälkeen muistaa tämän.

Vuosien päästä, kun halusin eroon mielialalääkkeistä, se tuntui lähes mahdottomalta. Tuolloin muutin satunnaisen lenkkeilyni säännölliseksi ja aloitin joogan harrastamisen säännöllisesti.

Minulla toimi säännöllisyys. Joogan myötä tuli hengitys ja sen myötä rentoutus. Jooga on auttanut minua ahdistuksen hallinnassa ja sietämisessä. Koen, että yhtä tärkeää kuin liikunta, on pysähtyminen. Se, että uskalsin pysähtyä ahdistuksen ”äärelle”, auttoi paljon. Minulle tässä toimi joogan liike, hengitys ja pysähtyminen. Jollekin muulle se on jokin toinen asia.

Aloin käydä myös kylmäuimassa. Käyn uimassa kylmässä vedessä, kun tunnen kehossani ja mielessäni sen tarpeen. Minulla voi olla taukoja, mutta uin kuureina niin kauan kuin on tarpeen. Uskonkin, että nämä harrastukset ovat nostaneet mielialaani, lievittäneet ahdistusta myös opettaneet minua kuuntelemaan mieltäni ja kehoani näiden tarpeiden näkökulmasta.

Joogan ja kylmäuinnin harrastamisessa on vielä se näkökulma, että koen noissa paikoissa hyvän energian vaikutuksen, joka tulee kanssatoimijoistani.

Tällä hetkellä liikunta on kiinteä osa elämääni, se on oikeastaan elämäntapa. Minua motivoi liikkumaan tieto siitä, että hyvä olo seuraa sitä. Minulle paras aika tehdä näitä harrastuksia on aamu. Nyt kun olen eläkkeellä, on se mahdollista. Toisaalta aamut ovat minulle vaikeinta aikaa, joten päivä lähtee käyntiin liikunnan avulla.

Maikki 67v.

Jossain kohtaa aloin ymmärtää, että voin itse vaikuttaa masennuksen oireisiin, ja suurin apu minulle on ollut liikunnasta. Olen harrastanut avantouintia 24 vuotta, kylmä vesi vaikuttaa uneen ja antaa hyvän olon tunteita.

Kävely, varsinkin luonnossa auttaa monin tavoin. Raitis ilma on hyväksi.

Käyn myös jonkin verran kuntosalissa, sillä hikoilu siellä saa hyvän olon koko päiväksi.

Vesijuoksu ystävän kanssa helpottaa oloa, samalla voi vaihtaa kuulumiset.

Liikunnan lisäksi minua auttaa kirjoittaminen, maalaaminen ja musiikki.

Kuuntelen musiikkia, laulan ja käyn konserteissa, nykyään paljon klassista musiikkia.

Taina61

Olin aina pitänyt ulkoilusta ja reippaasta kävelystä, marssikävelijäksikin ystävät sanoneet. Iloa tuotti syksyiset sieniretket, niistä pidin erityisesti ja virkistyneestä olosta minkä metsäretkeltä sai.

Masennus kuitenkin teki tällaiset retket mahdottomiksi. Ei ollut voimia lähteä pienellekään kävelylenkille. Pakolliset kauppareissut sain just ja just hoidettua. Ystäviäkään en enää jaksanut tavata. Hautauduin kotiin sohvan syövereihin.

Tinde61

Sauvakävely piti minut hengissä pahimpina aikoina. Vesijuoksua olen harrastanut toistakymmentä vuotta.

Ikääntyessäni kuitenkin tuntui että voimat on vähissä ja kolotuksia oli siellä täällä.

Fysioterapeutti ehdotti että alkaisinko käymään salilla. Olin sitä itsekin miettinyt.

Hän teki ohjelman ja sain aluksi käydä 10vk fysioterapian harjoitussalilla ja olen jatkanut salikäyntejä urheilutalolla.

Olen voinut tosi hyvin fyysisesti ja psyykkisestikin. Toki huomaan että väsyn helpommin kuin terveet.

Maritta

Liikkumaan lähteminen on tosiaan masennuksessa vaikeaa. Silloin yritän ajatella sitä, että se parantaa oloa edes hieman. Ja että se auttaa pitämään ahmimishimot loitolla, jolloin välttyy sen aiheuttamalta huonolta omatunnolta. Painonnousu on minulle kauhistus, pelkään sitä hysteerisesti.

Ja vihaan sitä, että psyykenlääkkeet lähes järjestään lihottavat.

Liikkumaan motivoi myös se, että haluaisin niin kovasti laihtua. Sohvalle saa jäämään ahdistus ja pelot, joista masentuneena kärsin. Monet kerrat olen itkenyt ulkovaatteet päällä eteisessä kun en vaan pysty lähtemään ulos.

Harrastan juoksua, pitkiä kävelylenkkejä, salilla ja uimassa käymistä.

Juoksu on ykköslajini, ja pitkä lenkki lempimusat korvilla onkin paras lääkkeetön keinoni hoitaa masennusta ja ahdistusta.

Silloin kun jaksan liikkua säännöllisesti, huomaan selkeästi että mieliala ja energiatasotkin pysyvät parempina, arjen hallinta on helpompaa ja pystyy paremmin huolehtimaan perusasioista kuten hygieniasta. Liikkuminen tuo myös onnistumisen kokemuksia, jaksoin/pääsin kotoa ulos, uskalsin salille ihmisten ilmoille. Masentuneena lähinnä juoksen ja kävelen, yksin, koska silloin muut ihmiset ovat minulle kauhistus ja erakoidun helposti.

TinaS47

Olen ollut kova liikkuun aina jo lapsesta asti lähes mitä vaan liikuntaa kaikki on käynyt.Ennen masennusta zumbasin monta kertaa viikossa, kävin kuntonyrkkeilyssä ja lenkkeilin.Liikunta on ollut tärkeä osa elämääni ja tapani rentoutua.

Huomasin, että 1h kävelyn myötä outo oloni väistyy, ja kun keskityn muihin asioihin kuin mieleni tilaan, kuten fyysisiin kotitöihin, oloni helpottuu.

Masennuksen jälkeen en jaksanut liikkua.

Oikeastaan yhtään. Koirien kanssa kävelin hitaita, rauhallisia lenkkejä.

Tytti66

Edelleen joudun liikkuun rauhallisesti.

Ja kuunnella milloin keho on valmis.

Kiivastempoiset lajit tanssi ja nyrkkeily oli jätettävä pois. Tilalle tuli jooga joka on ollut suuri voimavara omalla kohdalla. Opettaa kuuntelemaan kehoa, rauhoittaa levotonta rikkinäistä mieltä ja opettaa arvostusta omaa kehoa kohtaan. Myös omalla kohdalla on ollut pakko opetella ikäänkuin myös hengittämään niin hullulta kun se kuulostaa.

Olen hengittänyt pinnallisesti joka on ollut omiaan pahentamaan oloa.

Aloin kulkemaan entistä enemmän metsässä. Olen yrittänyt opetella kuuntelemaan luontoa, luonnon ja eläinten ääniä. Havainnoimaan ympäristöä ilman kiirettä. Vaikeaa on ja varmaan vielä pitkään. Itsellä ulkoilma ja luonto on tärkeitä ollut tällä matkalla. Ajat jolloin en jaksanut mitään kävin istumassa joka päivä silti ulkona. Hetken kerrallaan.

Nykyään käyn kuntosalilla. Erilailla kun ennen. Teen sen mikä tuntuu hyvältä en pakota itseäni liikaan. Ajan kuntopyörää tai soudan soutulaitetta yleensä kuulokkeissa joku äänikirja. Sen jälkeen teen vaihtelevasti sen aikaa kun tuntuu hyvältä.

Kevyillä painoilla. Venyttelen paljon ja kuuntelen rauhallista musiikkia sen ajan.

Istuttelen kasveja ja kukkia ihailen niiden kasvua. Se tuntuu rauhoittavalta. Kasvit antaa paljon, mutta ei vaadi paljoa.

Itse olen huomannut, että kun on huono kausi menossa, niin ei millään jaksaisi liikkua, mutta kun kuitenkin olen käynnyt edes pienellä lenkillä niin mieleni on tästä tullut hiukan paremmaksi. Ja se että sai itsensä ylipäänsä sängyn pohjalta liikkeelle, toi myös hyvää fiilistä. Pystyin siihen!

Minttu52

Marja

Suhtautumiseni liikuntaan on tätä nykyä terveellisemmällä pohjalla. Pyrin liikkumaan tavalla, joka tuo minulle iloa, ilman ajan, matkan ja muiden tavoitteiden mittaamista. Aina se ei onnistu, vaan turhautuminen ja suru lyö päin kasvoja, kun riittämättömyyden tunteet yllättävät.

Puolisoni on motivoinut minua uudelleen liikunnan pariin ja meillä on nykyään yhteisiä harrastuksia. Toisen seura ja lempeä patistus olivat elintärkeitä minulle terveellisten liikkumistottumusten löytymisessä.

Voimaharjoittelu on tuonut itselleni suurimman ilon, sillä rauta painaa joka päivä saman verran. Se rauhoittaa kontrollinhakuista mieltä, sillä muuttujia on melko vähän, kun liikkeet tulevat tutuksi. Tekeminen vaatii keskittymistä, mutta ei ole niin herkkä mielialan vaikutuksille kuin taitolajit. Erityisesti vihan purkamiseen voimaharjoittelu on antanut oivallisen kanavan.

Varmimmin kotisohvalle saa jäämään pitkä tauko edellisestä liikuntakerrasta, sillä epäonnistumisen kokemuksen mahdollisuus on silloin kovasti läsnä.

Uskon, että nykyään mielialani on parempi, koska olen onnistunut tekemään liikunnasta rutiinin. Olen myös saanut liikunnasta onnistumisen kokemuksia ja merkityksellisyyttä elämään. Harrastus hitsautuu hitaasti osaksi identiteettiä. On hienoa, kun joku kerta tajuaa, että tämänhän minä osaan!

Tuuli32