Tärkeintä on kuunnella itseään

Kuva: Wille Härkönen

TÄRKEINTÄ ON KUUNNELLA OMAA ITSEÄÄN Mielenterveyden keskusliitto

Arki ja työ ei ole tällä hetkellä tasapainossa.

Iloa on elämässä, mutta olen huomannut voimieni olevan vielä kovin rajalliset. Iltaisin jaksan lähinnä arkisia askereita, harrastukset ovat -kiitos myös koronan- , täysin tauolla.

Hemppa

Nyt teen tuotantolinjalla töitä. Liukuhihnan äärellä itsenäisesti kolmena päivänä viikossa.

Ymmärrän ettei minusta olisi pidempään työrytmiin. Enkä usko että haluaisinkaan enää koskaan viiden työpäivän viikkoa. Olen oppinut, että tarvitsen arkeeni vapaapäiviä tasapainottamaan oloani. Töissä käytän kuulosuojaimia päivinä kun olen ääniherkempi.

Vaikeampien viikkojen suhteen olen pyytänyt pomoltani, etten joutuisi tekemään liian monimutkaisia työvaiheita. Näitä pyyntöjä olen puolen vuoden aikana joutunut tekemään kaksi. Ulkoilen säännöllisemmin ja olen nyt ryhtynyt tekemään kevyttä kotitreeniä jotta keho jaksaisi työn fyysisyyttä. Enemmän kuitenkin paino on kehonhuollossa.

Pidän työstäni kovasti ja olen ylpeä saadessani työskennellä siinä yrityksessä. Työtoverini ovat hienoja tyyppejä ja pomoni ihan ylivertainen. Edelleen olisin valmis taipumaan vaikka kahdeksikon muotoon jos nykyinen työnantajani pyytäisi, eli omaa tekemistäni en osaa säädellä vieläkään järkevälle tasolle. Onneksi liukuhihnatyötä ei voi mitenkään suorittaa yli.

Nyt olen kasvanut sellaiseen pisteeseen että uskallan toimia oppimieni asioiden mukaan.

Yritän olla keholleni kohtelias. Kohtuullinen. Sallin itselleni sen suorittajankin, mutta kohtuudella. Tiedän etten pysty poistamaan tiettyjä ominaisuuksia hetkessä, mutta voin toimia kohteliaammin myös itselleni. Joku sanoisi että armollisempi pitäisi olla, mutta en sitä sanaa osaa omaksua itselleni. Kohtelias on itselleni kuvaavampi. Pysähtyminen on edelleen hirvittävän vaikeaa, mutta yritän annostella itselleni myös sellaisia hetkiä edes jonnekin viikon aikana. Jos ei muuten niin edes terapiassa.

Pelkään edelleen, että olenko silti taas syöksykierteessä ja vauhtisokeana matkalla kohti sairauslomaa. Toivon ettei näin ole, mutta tiedän myös sen, että sieltä on vain yksi suunta. Takaisin jaloilleen. Olen sitkeämpi kuin olen luullutkaan. Toivon että nyt jo kuitenkin vähän viisaampikin. #Suorittaja

Kuva: Wille Härkönen

Syksyllä 2018 palasin töihin vähitellen lisää vastuuta ottaen. Työpäivät olivat todella uuvuttavia ja jouduinkin karsimaan paljon kaikkea muuta arjesta ja viikonlopuista pois. Opettelin olemaan itselleni armollinen. Minun tarvitsisi tehdä, mennä ja olla vain sen mitä haluaisin ja jaksaisin.

Tein töiden jälkeen usein mindfulness -harjoituksia, jotka auttoivat nollaamaan mielen ja kropan. Tiedostin ja hyväksyin, että palaaminen täyteen työvahvuuteen vaatisi aikaa ja malttia. Oikeastaan vasta joulun alla 2019 pystyin toteamaan, että kykenen työskentelemään täydellä teholla sen vaikeuttamatta muuta elämää.

Olen tehnyt paljon muutoksia oman itseni kanssa, omassa elämässäni sekä työn tekemisessä. Ne eivät ole olleet helppoja muutoksia ja ovat vaatineet paljon työstämistä. Pelkäsin joskus aikanaan, että tuleeko minusta oma vanha itseni ja onko minusta enää opettajaksi. Ihmeellistä ja yllättävää on se, että ei minusta tullut, vaan minusta tulikin uusi parempi minä! Osaan ottaa ja antaa itselleni aikaa. Pidän itsestäni paremmin huolta, jolloin jaksan antaa enemmän itsestäni myös muille. Opettajana olen löytänyt taas opettamisen ilon ja palannut takaisin minulle tärkeiden perusasioiden pariin eli oppilaisiin ja opettamiseen. “Kun on toivoa, niin on valoa. Kun on valoa, niin voi toivoa.”

Soizu

Kolmen vuoden aikana löysin suunnan elämälleni, tulevaisuuteni alkoi näyttää aiemman diagnoosin värittämän elämän sijaan siltä ”normaalin ihmisen” tulevaisuudelta, josta olin osannut vain haaveilla.

Yhteistyöllä psykoterapeuttini ja psykiatrian poliklinikan lääkäri olivat 3 vuoden jälkeen sitä mieltä, että lääkitystä ei enää tarvittu. Olin tuona aikana asunut yksin, käynyt ammattikoulua oppisopimuksella ja valmistunut, tehnyt lukuisia töitä kokeillen eri aloja, ja olin seurustellut, tosin vaihtelevin tuloksin. Olin uudelleenrakentanut kadottamani pohjan, ja löytänyt identiteettini, tai ainakin sen alun. Psykoterapian jälkeen, nyt kuuteen vuoteen en ole mielenterveyteeni lääkkeitä käyttänyt (söin niitä noin 10 vuotta), enkä ole päihdeongelmainen, vaan elän tervettä elämää. Olen kyennyt työhön, mutta en täyspäiväiseen, enkä välttämättä edes tavoittele kahdeksasta neljään/viisi päivää viikossa-uraa.

Uskomalla parempaan, nyt kuusi vuotta terveenä, moniammattilaisena, taiteilijana, urheilussa huipun saavuttaneena, suuria vieläkin unelmoivana, kiitollisena ja nöyränä: Jos minäkin pystyn siihen, niin pystyy moni muukin. Yhteistyöllä. Taistellen. Tärkeintä on kuunnella omaa itseä, omaa kehoa, ja muokata ympäristöä niin, että se tukee terveyttä. Tämä koskee myös ihmissuhteita, työtä, kotia, ihan kaikkea. Ympäristön ei tarvitse määrittää ihmistä, ei menneisyyden.

Kreaty

Minut siirrettiin pyynnöstäni organisaatiossa eri työtehtäviin ja iso osa työajasta meni aluksi uuden opetteluun. Olin sekä innostunut että väsynyt.

Oli mukavaa tutustua uusiin työkavereihin, joille kerroin että jatkossa tulen olemaan itsekkäämpi. Pidän lakisääteiset tauot enkä tee yhtä paljon työtä, vaikka ahkeruudesta en toki eroon pääsekään. Olen luvannut itselleni olla mahdollisuuksien mukaan toisille avuksi, jottei läheisimpien kollegoiden tarvitse kokea yksinjäämisen tunnetta haastavien työtehtävien kanssa.

Vakava uupuminen ja sitä seuranneet mielenterveysongelmat mahdollistivat viimein pääsyn Kelan tukemaan terapiaan. Iso kiitos kuuluu tästä työterveyshuollolle, joka ei epäillyt tervehtymiseni mahdollisuutta.

Viikoittaiset käynnit terapiassa auttavat ymmärtämään syitä epäterveiden selviytymisstategioideni takana. Saan myös työkaluja ongelmatilanteiden rakentavaan ratkomiseen.

Sofia

Palasin töihin osasairaspäivärahan turvin 60-prosenttisella työajalla. Se oli loistava ratkaisu. Sain vapaa-aikaa työstä ja perheestä, kykenin keskittymään itsen hoitamiseen. Kun osa-aikasaikku loppuu, voin jäädä osittaiselle hoitovapaalle lasten ollessa siihen sopivan ikäisiä.

Kuva: Wille Härkönen

Uskon luomulääkitykseen ja palautumisen hoitokeinoinani olivat keskusteluapu, liikunta, kehon huolto ja itselle kovin rakas kirjoittaminen.

Tulin vihdoin tietoiseksi siitä, että myös me aikuiset tarvitsemme hoivaa ja opettelin pyytämään puolisolta kainaloaikaa. Avun pyytäminen ulkopuolisilta auttajilta ei ole koskaan ollut minulle vaikeaa, mutta avun pyytäminen läheisiltä on. On edelleen ja opettelen sitä.

Opettelen sitä myös työpaikalla ja koitan mitoittaa kalenterini voimavarojeni mukaan.

Ilokseni työpaikalla romahdukseeni suhtauduttiin esimiestasolla hyvin ja työnkuvaani muutettiin taitojeni ja toiveideni suuntaan.

Se kuitenkin harmittaa, ettei työpaikalla juuri kukaan kysy mitä minulle oikeasti kuuluu ja seurantapalaverit ovat harvassa. Suorittamiseen on helppo sortua uudelleen. Olenhan vasta toipumisen alussa. Koitan muistaa olla joka päivä kiitollinen siitä, että sain tämän herätyksen. Mieli venyy todella pitkälle ja se on huolestuttavaa.

Vasta sitten kun kroppani alkoi sanoa käyttösopimustaan irti, aloin kuunnella omia tarpeitani. Unettomalle arki on vaikeaa ilman mielenterveyden ontumistakin. On pidettävä rima tarpeeksi matalalla ja mentävä hetki kerrallaan eteenpäin. Jos työpaikka ei jatkossa tue tarpeitani, etsin uuden. Terveyttään ei kuulu rikkoa työn ja toisten kustannuksella. Olen selvästi uusi minä. Armollisempi itselle ja toisille.

Kohtuullisempi. Tiedostavampi. Ja viimeinkin sen verran hereillä että kuulen kehoni viestejä. Ja mikä parasta, tämän kaiken voin opettaa omille lapsilleni.

Röllilapsi

Vaikka elämänkaaressani on ollut onnettomuutta, surua ja kriisejä, on käänteentekevä kohta tämä, jossa armahdin itseni luvalla mennä kohti elämää minuna. Nostan ylös kilpeni, kun joku määrittelee minut ulkonäköni, uskonnollisen suuntaukseni, ikäni, kokoni tai muiden oletustensa mukaan ja lasken kilpeni, kun kohtaan ihmisen, joka on ihmiselle ihminen.

Käännekohta-kirjoituskilpailu: Hanna

Käännekohta-kirjoituskilpailu: Päpsy

Kuva: Wille Härkönen

Olen päättänyt, että teen niitä asioita, joista oikeasti nautin ja tapaan sellaisia ihmisiä, joiden seurasta saan energiaa ja joiden seurassa voin olla oma itseni eikä tarvitse koko ajan miettiä, mitä tyhmyyksiä suustani päästän.