Tuntuu, että osaamislokero aivoissa on tyhjentynyt

Kuva: Wille Härkönen

TUNTUU, ETTÄ OSAAMISLOKERO AIVOISSA ON TYHJENTYNYT Mielenterveyden keskusliitto

Olen palannut työelämään reilun 3 kk sairausloman jälkeen. Ensin puolella työaikaa ja sitten täydellä työajalla. Tunsin epävarmuutta ammatillisesta osaamisestani. Ja tunnen edelleen. Tuntuu, että osaamislokero aivoissa on tyhjentynyt.

En vielä koe olevani tarpeeksi voimaantunut muutokseen. Mutta muutos on näköpiirissä, kun tilanne on sopiva. Matkalla takaisin työelämään on ollut ylä- ja alamäkiä. Työterveys oli tukenani, alkuun motivoituneempana, nyt ehkä vointiani kontrolloivana elementtinä.

Hemppa

Yritin keväällä palata hoitajan työhön. Aluksi oli suunnitelma tehdä keikkaa. Jännitti koska en ollut ennen tehnyt töitä siinä kaupungissa, jonne pari vuotta sitten muutimme.

Kun sain hakemukset tehtyä, kävin haastattelussa ja toinen oli etänä.

Olisin saanut töitä heti paljon. Sitten iski ahdistus, paniikkikohtaukset.

Masennus syveni kun en pystynytkään ottamaan töitä vastaan. Jännitys on lievä sana kuvailemaan tilannetta.

Kävin työpsykologilla ja aloin jaotella työn kuormittavuustekijöitä eri kategorioihin: työkaveri, ilmapiiri, työtehtävät ja niin edespäin. Ymmärsin mihin voin itse vaikuttaa ja mistä voin raportoida esimiehelleni muutoksen toivossa.

Olin vuosikausien suorittamisen ja stressin seurauksena häivyttänyt työstä inhimilliset tunnereaktiot, joten työkaverini eivät nähneet uupumistani.

Emmi

Röllilapsi

Kuva: Wille Härkönen

En ole hävennyt sairastumistani. Kerroin tilanteeni avoimesti, koska luotan työtiimiimme. Muistini on edelleen huono ja varsinkin kuormittavissa tilanteissa, pettää täysin. 5 työpäivän jälkeen takki on aika tyhjä, pitkälti työn vaatiman sosiaalisen kuorman takia. Koen, etten palannut samanlaisena kun lähdin. Käyn jatkuvaa depattia itseni kanssa, olenko oikealla alalla, onko minulla työlleni mitään annettavaa, onko tämä kortti jo täysin katsottu.

Kannettava kummittelee olohuoneen sohvalla. Lähestyn sitä varpaillani kuin väkivaltaista alkoholistia. Avaan kannen.

Sormeni jää pyörimään virtanapin päälle. Mitä jos sitä vain aloittaisi? Kirjoittaisi aluksi vain muutaman sanana.

Muutama riittää.

Kuva: Wille Härkönen

Käännekohta-kirjoituskilpailu: Fleur de lys

Käänne kuitenkin tapahtui. En tarkkaan muista mikä sen sai aikaan tai miten se alkoi. Uskon kuitenkin, että se oli monien asioiden summa. Hyvät lääkärit, psykoterapia, oikeanlaiset lääkkeet ja magneettistimulaatio-hoito tukivat vahvasti tilanteen edistymistä.

Vähitellen huomasin päivissä olevan pieniä valon hetkiä. Ajan kanssa ne lisääntyivät ja huomasin, että saattoi mennä jopa kokonainen päivä ilman synkkyyttä. Tunne oli uskomaton. Uskalsin vähitellen katsoa varovasti kohti tulevaisuutta. Hidas toipuminen oli oikeasti alkanut!

Oman työlääkärini ja esimieheni kanssa ryhdyimme suunnittelemaan paluutani töihin. Keväällä 2018 ennen kesälomaa sain kokeilla työskentelyä ilman opetusvelvollisuutta. Minun tilallani työskenteli koko ajan sijainen. Työskentelin ensin 40 % viikosta koulusihteerin apulaisena. Vähitellen työmäärääni lisättiin, siirryin pienin askelein oppilaiden pariin ja toukokuun lopulla viimeisellä viikolla olin 60% viikosta mukana muiden opettajien tunneilla. Pidin myös itse muutamia tunteja. Olo oli yllättynyt ja ehkä hieman hämmentynytkin. Uskalsin olla varovaisen innostunut tulevaisuuden suhteen. Olin työpäivien päätteeksi vielä todella väsynyt, mutta onnellinen. Pystyisin varmasti toimimaan vielä opettajana! Syksyllä 2018 palasin töihin vähitellen lisää vastuuta ottaen.

Soizu

Pysyin sairauslomalla pari kuukautta ja hakeuduin pieneen siivousalan yritykseen työntekijäksi.

Suorittaminenhan siinä nosti päätään. En kestänyt olla kotona itseni kanssa. Työpaikan saaminen tuntui pelastukselta. Kuvittelin, että kaikki on nyt kunnossa, kun saan tehdä osa-aikaista työtä, Kelan rajaamin ehdoin 40-60% normaalista työajasta. Pari kuukautta meni ihan hyvin.

Ajattelin olevani taas hyvinkin nousemassa takaisin ehjänä työelämään, koin osittain sellaista voittamatontakin oloa! Terapian kuvittelin kestävän ehkä juuri ja juuri vuoden ja sitten siitäkin olisin ihan kunnossa. Suorittava osa minussa oli onnensa kukkuloilla, meillä oli suunnitelma takaisin työelämään. Hankin itselleni myös toisen työn, siirryin kokoaikaisempaan työhön mutta olin kahdessa yrityksessä hirvittävän epäsäännöllisesti. Ainoa että edelleen vaadin itseltäni kahden ihmisen edestä työtehoja. Kaikki piti tehdä maksiminopeudella, tehokkaasti ja silti täsmällisesti.

Olin edelleen siinä suorittajan ansassa, sokeana omasta tekemisestäni. Olin niin varma etten kelpaa kenellekään, koska en kelvannut itselleni. Olin täysin vakuuttunut, että ainoa tapa olla ehjempi on saada työ pysymään arjessa kiinni. Vaihdoin toiseen työhön uuden työnantajan ja hieman lisää työtaakkaa. Sitä onnistuin pitämään yllä noin kaksi kuukautta ja palasin taas sairauslomalle. Näin jälkeenpäin katsottuna, olihan se järjetöntä kuvitella että siihen olisi ollut muuta vaihtoehtoa? Mutta silloin en lainkaan ymmärtänyt missä on vika. Miksi olen niin kyvytön tekemään työtä? Kaiken piti olla kunnossa, kun vaan teen työni niin hyvin kuin ikinä voin.

Pettyneenä omaan tekemiseeni ja huonouteen, jätin toisen työpaikan kokonaan kuvitellen että nyt olen oikeilla jäljillä. En kestänyt montaakaan viikkoa työelämässä kun putosin jälleen sairauslomalle. * * * Seuraavat vaiheet otin jännityksen vallassa. Hakeuduin lääkäriin, että saisin siltä lausunnon kuntouttavaa työtoimintaa varten. Kävin työvoimatoimistossa juttelemassa työhön ohjauksesta, jossa minua kuullut henkilö varovasti sanoi, että ehkä tämä ei ole vielä se ajankohtaisin asia huomioiden oman polkuni sairauslomineen. Olin samaa mieltä, vaikka itse olin sinne urheasti mennyt ajatuksella ”nyt menen hankkimaan uuden ammatin”. Oli palattava takaisin siihen nöyrään ajatteluun. Että vielä ei ole ajankohtaista ollenkaan olla työssä. Tai edes miettiä sitä. Kuukausia kului ja Kelan tukemat sairauslomapäivät olivat täynnä. Sen seurauksena aloin selvästi ahdistua. Kun piti voida ottaa selville mistä seuraavaksi saada rahaa, jotta pysyy ruoassa.

Sitten tuli Korona. Oma elämäni helpottui valtavasti, kun kaupoissa ei yhtäkkiä ollut ihmisiä juuri ollenkaan! Pystyin keskittymään ostoksiin itsenäisesti. Pääsin helpommin ulos. Löytämään keinoja tasapainottaa oloani. Oivaltamaan ongelmakohtiani lisää. Olin jatkuvasti silti murheinen, kun olisin halunnut töitä mutta tiesin etten enää voinut palata siivousalalle. Etsiydyin koulutuksiin, mutta onneksi minua ei valittu niihin. Olin enemmän hakuammunnalla liikkeellä. Lopulta löysin työnhaku­ ilmoituksen, jossa etsittiin tekijää osa-aikaiseen työhön tuotantolinjalle. Pitkäaikainen, osa-aikainen työ. Vaatimuksena itsenäiseen työhön kykenevä. Työssä paljon monotonista toistoa. Kaikki tässä listassa vaikutti täydelliseltä.

Toki, työn aloittaminen oli hirveintä ikinä. En osannut ajatella miten pinkkari toimii, en ollut edes pumppareita käyttänyt juurikaan. Minun piti opetella kaikki alusta. Ja olin varma, jälleen, etten kelpaa kenellekään. Varsinkaan itselleni. Olin varma etten pysty ja silti olin varma että haluan jäädä tähän työhön. Yritin ylisuorittaa, yritin toimia miellyttämisen kautta. Yritin unohtaa vanhat kaiut.

Ja sitten muistin. Pitää toimia toisin. Olla rohkeampi. Olla rehellinen. Itselleen ja muille. Juttelin pomoni kanssa, kerroin yllättävän avoimesti sen, että olen perjantaisin terapiassa. Syyn miksi.

Syyn niille hetkille jos en näytä siltä että olen kuulolla. Kerroin sen kaiken tiedostaen hyvin että määräaikaiseksi luotu sopimus on päättymässä viikon päästä. Oli pakko puhdistaa pöytä, näyttää omat korttini, etten jatkaisi sitä epävarmuuden kierrettä itseni suhteen. Koin sen niin, että jättäessäni kertomatta valehtelisin myös hänelle. Johdattaisin työnantajani taas väärään. Valehtelisin taas liian ison asian äärellä. Ja se, miten hän reagoi, yllätti minut täysin. Työsopimustani jatkettiin vuodella. #Suorittaja

Olin jo toipunut niin paljon, että olin toimintakuntoinen. Olin ollut aikanaan työelämässä noin 20 vuotta. Siitä oli kokemusta, jota olisin voinut käyttää. Lähdin kysymään töitä parista paikasta. Kerroin kuitenkin totuuden siitä, mitä olin käynyt läpi työelämän jälkeen ja tähän päivään. En saanut työtä.

Satuin näkemään ilmoituksen tukihenkilökurssista, johon menin mukaan. Jo sairastumisen aikana olin melkein vahingossa löytänyt vertaistapaamiset, joille osallistuin aina kun pääsin mukaan. Nämä antoivat näkemystä sille, että en ole yksin tämän asian kanssa. Itsensä syyllistäminen alkoi helpottaa.

Oman tilanteensa hyväksyminen alkoi kohentaa itsetuntoa ja näkemystä tulevaisuuteen. Valo ja värit palasivat elämään ja toivo hallitusta tulevaisuudesta alkoi kohentua.

Vuosien varrella on tullut käytyä ryhmänohjaaja ja järjestötoiminnan koulutuksia.

Tuosta muutoksesta tulee kuluneeksi neljätoista vuotta. Tänä päivänä tuntee itsensä ja toimintansa todella tarpeelliseksi, koska uupumusta, toivottomuutta ja yhteiskunnasta sekä työelämästä syrjäytymistä on paljon. Tarvitaan uudenlaista näkemystä ja arjen kohtaamista. Sosiaalista vuorovaikutusta ja rohkeutta kohdata nämä asiat.

Jos uupuu, niin tarvitsee hakea muutosta.

Muutoksen hakuisuus voi kuitenkin olla rankkaakin rankempaa ja siihen ei uskalla lähteä ennen kuin on pakko. Vaikka mieli odottaakin muutosta, ihminen toimii kuitenkin totutusti päivästä päivään.

Käännekohta-kirjoituskilpailu: Nimetön

Kuva: Wille Härkönen

Muutosnäkemystä saa vertaiskeskusteluista ryhmissä. Siellä huomaa, että melkein kaikki painivat samojen asioiden tiimoilla. Siitä miten selviän tästä päivästä ja huomisesta sekä tulevaisuudesta. Olenko hyväksytty yhteisön ja yhteiskunnan jäsen.

Ensikosketus työelämään tapahtui noin kymmenen vuotta sitten työkokeilun kautta.

En osannut kuvitella, että systeemi toimii niin huonosti. Työkokeilun päätyttyä palasin työttömäksi, kunnes noin vuoden kuluttua tästä alkoi työelämävalmennus paikallisella peruskoululla. Sen päätyttyä uudestaan työelämävalmennukseen, tällä kertaa yhdistykseen. Sen päätyttyä takaisin koululle, tällä kertaa kuntouttavaan työtoimintaan.

Työnä mikrotukityöt: uusien koneiden ja muiden laitteiden käyttöönottoa, videokasettien digitointia, lähitukea. Kaikkea mahdollista ATK-toimintaan liittyvää.

Kun olin ollut töissä 15 kk palkatta, sain palkkatuen syksyllä 2013. Sitä iloa kesti kaksi vuotta, keväällä 2015 taloon tuli kaveri, joka oli muutaman viikon töissä ja hän sai palkkatuen heti perääni. Minulle sanottiin ”Yritä löytää töitä”. Samaan aikaan elämään iski toinen kriisi, isällä todettiin aivokasvain. Tämä kaikki ajoi mielenterveyspalveluiden juttusille keväällä 2015, käyn siellä tänäkin päivänä, joskin melko harvoin.

Olin pari vuotta työttömänä. Alueellinen työllisyyskokeilu muutti tilanteen syksyllä 2017.

Ensin kurssille, sieltä palasin töihin, palkkatuettu työ alkoi samassa talossa, josta olin pari vuotta aiemmin jäänyt pois vastoin tahtoani, marraskuussa 2017. Nyt tarjolla oli ikuinen palkkatuki, jota ei haettu. Työt loppuivat keväällä 2018, jo heinäkuussa samana vuonna olin työkokeilussa. Lokakuussa 2018 alkoi kuntouttava työtoiminta, johon minut ohjattiin perusteella ”elämänhallinnan parantaminen.” Kunta vetosi mm. mielenterveyspalveluiden käyttöön.

Työt loppuivat huhtikuussa. Touko-heinäkuun olin kurssilla, kunnes elokuussa 2019 alkoi kuntouttava työtoiminta. Tällä kertaa museossa. Kun vuodenvaihteessa 20182019 tein seurakunnalla diakuvien, videokasettien ja muiden digitointeja, museolla työ oli sekalaisempaa. Kävin vähän läpi kokoelmia, mutta isoin projekti oli tulevan näyttelyn aineiston kerääminen ja näyttelyn äänisuunnittelu. Tämä kaikki yhdeksällä eurolla päivä, sain sentään lounasedun sekä seurakunnalta että museolta. Oikeaa, osin koulutusta vastaavaa työtä, ilman palkkaa.

Minun kohdalla järjestelmä on toiminut useassa kohtaa väärin. Ensinnäkin, edes ikuinen palkkatuki ei kelvannut työnantajalle keväällä 2018. Toisekseen, työnantajaa ei rangaistu, kun he ottivat tilalleni kaverin keväällä 2015. Kolmannekseen, kun mielestäni aiheesta, (isän sairastuminen huhtikuussa 2015 ja lopulta kuolema tammikuussa 2016, töiden menetys jne), hakeuduin mielenterveyspalvelun juttusille, tätä käytettiin aseena, jotta minut voidaan ohjata kuntouttavaan työtoimintaan. Vasta se, että olin eräässä tiedotusvälineessä jututettavana aiheesta, säikäytti kunnan ja he ymmärsivät, että olen väärässä palvelussa. Kysyin, että missä on poissaolot, missä on myöhästymiset? Sellaisia ei ole, eiköhän niitä olisi, jos elämänhallinnassa olisi ongelmia?

Olen kävelevä todiste siitä, miten Suomen työllisyyden edistämiseen tähtäävät järjestelmät toimivat itseään vastaan. Lisäksi olen todiste siitä, miten systeemissä sisällä olevilta puuttuu kyky kohdella asiakasta empaattisesti. Jo tuo sana, asiakas, on töykeä. Ihan kuin olisimme päivittäistavaraa, emmekä ihmisiä. Työkykyselvityksiä ei ole koskaan tehty. On vain sanottu, että jotain pitää tehdä. Koskaan ei ole kerrottu, että siitä työstä pitäisi saada palkkaa.

Työkykyselvitykset ovat tulossa, kymmenen vuotta liian myöhään. Kela myönsi minulle ammatillisen kuntoutuksen, joka alkaa joskus, en tiedä, milloin.

Järjestelmän kourissa