Aloin arasti hahmotella rajojani

Kuva: Wille Härkönen

ALOIN ARASTI HAHMOTELLA RAJOJANI Mielenterveyden keskusliitto

Olin jo aiemmin sairaslomalla ollessani alkanut miettiä, mitä muuta elämällä voisi olla tarjottavana kuin perinteinen palkkatyö. Aiemmin olin määritellyt asian niin, että se oli ainoa oikea tapa elää, muuta ei horisontissani näkynyt. Minulla oli jonkin verran ihmissuhteita aikaisemmasta elämästä, mutta en ollut jaksanut pitää yhteyttä tai suhteet olivat jostain muusta syystä vaan kuivuneet. Äkkiä huomasin jääneeni täysin yksin.

Entinen uraohjus

Olen ymmärtänyt terapian myötä, että kaikki ihmiset eivät tule koskaan hyväksymään minua esimerkiksi mielenterveysstigman takia. En ole vastuussa toisten tunteista, eikä minun tarvitse kääntää niitä itseeni. Olen menettänyt ystäviä, mutta saanut myös uusia läheisempiä ystävyyksiä tilalle. Yritän antaa parhaani mukaan itselleni tapahtuneen anteeksi. Tässä koen, että otan välillä takapakkia.

Toisten vastaavissa tilanteissa olleiden kanssa tehdyt keskustelut ovat kuitenkin auttaneet. Koen, etten sittenkään ole yksin. Olen helpottunut, kun moni julkisuuden henkilö on kertonut omista mielenterveysongelmistaan. Haluaisin, että ymmärrettäisiin paremmin, ettei ole vain yhtä tarinaa, niitä on monia. Yleistäminen on vaarallista. Minä en pelkää kohdata toisia syvissä vesissä räpiköineitä. Pelkään kohdata niitä, jotka eivät näe minua ihmisenä ongelmieni takana.

Mielenterveys ei kuitenkaan ole pysyvä tila kenelläkään.

Meissä on ihmisarvo olimmepa töissä tai emme.

Sofia

Ehdin olla sairaslomalla vain neljä kuukautta. Mikään ei muuttunut töissä eikä varmaan minussakaan. Palasin täyteen työviikkoon ja täyslaidalliseen työtehtäviä. Samalla pusersin yamkopinnot loppuun. Työhön paluun jälkeen haasteet kotiarjessa jatkuivat ja positiivinenkin stressi muuttui kuluttavaksi. Suoritin arkea ja töitä.

Lopulta uupumus voitti ja oli pakko laittaa sille stoppi vuodenvaihteessa 2019-2020. Jäin yli kahdeksan kuukauden sairaslomalle, jonka aikana jouduin rakentamaan itseäni ja arkeani uudelleen.

Kun keskustelutuesta ei enää ollut apua, aloin tehdä sitä mitä en ollut vuosikymmeniin tehnyt: huolsin kehoani. Oli aikaa tarkastella elämänarvoja ja tajuta vihdoin, että elän vastoin omia syvimpiä toiveitani koko ajan. Aloin löytää omia rajojani.

Kehosta alkoi purkautua vuosien takaisia haavoja.

Kuva: Wille Härkönen

Röllilapsi

Sitten ne käänteentekevät hetket. Aloin oivaltaa, neljännen terapiavuoteni aikana ettei oma terapiapolkuni ihan äkkiä ole loppumassa. Oivalsin että lääkärikontaktini oli niin tärkeä tässä kaikessa. Miten tarkasti hän poimikaan minusta tietoa, oli tukena. Oivalsin etten voi jatkaa näin. Annoin periksi sille suorittavalle ajatukselle, ymmärsin että mun pitäisi enemmänkin kuunnella mitä sillä on oikeasti sanottavana. Miksi sen pitää suorittaa.

Tämä kysymys on edelleen työn alla.

Sen sijaan, olen ratkaissut ehkä sen kipeimmän ongelmani. Olen nykyään rehellinen itselleni. Sanotan asioita rohkeammin ääneen, olen suorempi myös muille. Mutta rehellisyys itselleni oli avain. Oli pakko myöntää, että sairausloma ei ole rangaistus. Oli pakko myöntää, että tuntemus huonoudesta on vain sitä.

Tunne. Ei fakta. Oli pakotettava itselleni aikaa pysähtyä. Lopettaa se karkuun juokseminen, kun itseltään sitä ei voi tehdä. Mutta on ihminen vain sitkeä yrittämään, vaikka ei toivottua tulosta tullutkaan. Tai minä ainakin olin. #Suorittaja

Joko tänä aamuna uskallat kyseenalaistaa omat arvosi, asenteesi, kuvitelmasi ja luulosi ja sillä valinnalla alat rakentaa omaa elämänuraa sellaiseksi että kykenet pystyssä päin ja selkä suorassa, itsetunto oienneena katsomaan pälyilemättä peilikuvaasi silmiin ja tuntea kasvamaan alkavia ilon ja onnen ituja sisälläsi. Kun lisäksi muistat ravita noita tuntemuksia itsesi hyväksynnällä ja palkitsemisella, unohtamatta mausteisen huumorin valoa, kasvat ihmisenä kestäväksi kokonaisuudeksi. *

*

*

Juuri sillä hetkellä kun teet sen valinnan että lähdet yrittämään tehdä taivalta uudenlaista polkua elämässäsi, olet löytänyt taitoksen, jossa etenet pitkin kasvavan tyytyväisyyden lyhdyillä valaistua väylää pitkin.

Muutos on mahdollinen: Pienin askelin ja väliin pitempiä loikkia ottaen.

Käännekohta-kirjoituskilpailu: Risma

Jotkin tietyt oivallukset, teot tai tapahtumat tuovat elämään mukanaan jotain sellaista pysyvää, joka antaa lisävauhtia kuntoutumiseen siitä eteenpäin, aina hamaan tulevaisuuteen saakka.

Aina ei kannata vain surkutella olosuhteitaan ja osaansa, vaan miettiä miten sinne on päätynyt, oppia ja tehdä korjaavia liikkeitä.

Siten elämä etenee uomassaan. Joku viisas on joskus sanonut, että suurinta hulluutta on toistaa päivästä toiseen samaa kaavaa ja odottaa silti erilaisia, parempia lopputuloksia. *

*

*

Haluaisin haastaa juuri sinut tässä hetkessä keksimään yhden sellaisen asian mitä sinä voisit tänään tehdä tai ajatella toisella tavalla? Minkä asian elämässäsi haluaisit olevan toisella tavalla? Mitkä päivittäiset tekosi tai ajatuksesi vaikuttavat epäedullisen lopputuloksen pysymiseen sitkeästi matkassa omassa elämässäsi? Voitko laskea siitä irti – antaa tilaa uudelle, ja ottaa rohkeita pieniä askeleita eteenpäin?

Käännekohta-kirjoituskilpailu: Saviruukku

Kuva: Wille Härkönen

Psyykkisen alueen kuntoutuminen on varsin hidas prosessi, joka yleensä parhaimmillaankin etenee kaksi askelta eteenpäin ja yksi takapakkia menetelmällä.

Eteenpäin otettuja askeleita siivittää yleensä jokin keskeinen oivallus, positiivinen teko tai omaa toipumista tukeva onnellinen tapahtuma, joka vaikuttaa omaan tai lähimmäisten elämään myönteisesti ikään kuin ulkopuolelta.

Istun oranssissa nojatuolissa ja puran aivoituksiani terapeutille. Oikeastaan minulle hän on enemmänkin valmentaja. Kerron arvoistani ja kerron vahvuuksistani ja sitten kerron heikkoudestani: minä ahdistun. Kerron, kuinka ahdistun niin lujaa, että se muistuttaa sydänkohtausta, salpaa hengen ja vie unen. Puhumme siitä, mistä en ahdistu. En ahdistu vapaudesta, en ahdistu itsenäisyydestä, en ahdistu ihmisistä, jotka eivät takerru, en ahdistu työvuorista, enkä ahdistu joutenolosta ja lopulta saan kiinni, mistä ahdistun. Minä ahdistun odotuksista. Lopultakin saan siitä kiinni. Minä ahdistun sellaisista minuun asetetuista odotuksista, jotka ovat vastoin arvomaailmaani ja vastoin persoonaani. Haluan elää itseni näköistä elämää, mutta niitä, jotka haluavat minun elävän oman maailmankuvansa, ymmärryksensä tai arvojensa mukaista elämää, on aina ollut ympärilläni ja he, he ovat olleet vahvoja *

*

*

Minusta toivottiin Niskavuoren Hetaa tai nykyaikaisemmin Satu Tiivolaa. Naista joka ei kaadu. Minusta kuitenkin tuli nainen, joka kaatuu, mutta jolle yksi elämän suurimmista ihmeistä on se, että kaaduttuaan ja jopa jonkun aikaa melkeinpä maaduttuaankin, ihminen voi nousta ylös. Joskus tuettuna ja joskus omin voimin.

Jokainen kävelemään opettelevan pienokaisen kaatuminen ja ylösnouseminen on somaa, suotavaa ja ihailtavaa, mutta aikuisuudessako on seistävä pystyssä kuin seiväs, tuli sitten ihan mitä tahansa? Olen kuullut tuomion sanat: ”Olen aina pitänyt sinua vahvana ihmisenä.” Puhujan kanssa oli turhaa keskustella, miten vahvuus määritellään. Sain läksyn. Piti ostaa vihko, johon aloin arasti hahmotella rajojani. Puutarhurina tiesin, että joskus on karsittava ympäristöä, että kasvi saa valoa.

Kuva: Wille Härkönen

Käännekohta -kirjoituskilpailu: Hanna