Minervan Pöllö 2/2010 by Minervan Pöllö

2/2010 dystopia

m i n e r va n p รถ l l รถ 2 / 2 0 1 0

“Pelottavaa on vain se, että poliisi ei vallitsevassa media ilmapiirissä voi ampua luotia päähän kiviä nakkelevalle ihmissaastalle. Itse vasem mistohuligaanihan on vain liikaa amerikkalaisia elokuvia nähnyt hyytelöhytinä, joka kaatuu puhaltamalla.” Jussi Halla-aho

Pääkirjoitus

Kuten arvata saattoi, oikeistohallitus hylkäsi opintotukiuudistuksen parannusehdotukset ja säilytti opiskelijoiden kontrollia lisäävät osat. Suomessa kuulemma opiskellaan liian vapaasti liikaa tieteitä “taitojen” kustannuksella. Mitä taitoja vailla me olemme? Ehkä emme tarpeeksi taidokkaasti omaksu sitä alistuvaa asennetta, joka muokkaisi meistä tottelevaisia pätkittäisten paskaduunien tekijöitä. Sisäasiainministeriö on asettanut työryhmän selvittämään kerjäämisen kieltämistä. Useat kansanedustajat uskovat, että kerjäämiseen liittyy rikollisia ilmiöitä. Tässä uskossaan he ovat sokeita sille globaalille riistolle, jonka seurauksena ihmisten on kerjättävä tullakseen toimeen. Finanssikapitalismi on räikein olemassa oleva rakenteellisen väkivallan ilmentymä. Jos haluatte nähdä ”rikollisuutta”, tutkikaa omistus- ja tuotantorakenteeseen liittyviä ilmiöitä. Vai tulisiko porvarihallituksen kerjäämiskieltolaki koskemaan myös vaaliavustusten kerjäämistä? Toisaalta nykyistä maailmantilaa voi luonnehtia dystooppiseksi erilaisista viitekehyksistä käsin. Kuten Timo Miettinen tämän numeron esseessään (s. 28) toteaa, ei ero dystopian ja utopian välillä ole ero ”oikean” ja ”väärän” ideaalin välinen ero, vaan kyseessä on perspektiivin vaihdos. Se, mikä toiselle on utopiaa, on toiselle dystopiaa. Perspektiivit eivät rajaudu yksinkertaistavaan kahtiajakoon, jossa yhtäällä ovat markkinoita koskevan valtiollisen interventionismin kannattajat ja toisaalla sen vastustajat. Ajatus perspektiivistä liittyy välttämättä ideaan moneudesta. Juuri se mahdollistaa käsityksen toisenlaisesta ja paremmasta elämästä. Moneus on kokoelma ainutlaatuisia Yhdeksi sulautumattomia eroja, jotka asettuvat mitä tahansa hierarkisoivaa suvereeniuden muotoa vastaan. Kun edessä on valinta kahden huonon vaihtoehdon välillä, tulisi filosofian tarjota välineet, jotka mahdollistavat valitsemisesta kieltäytymisen ja avaavat tilan uudelle ajattelulle. Tätä tavoitetta kohti myös Minervan Pöllö liitelee.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

ifi suosittelee: Jaloimmat antisankarit

Haastattelu: Tuomas nevanlinna

32. vuosikerta Julkaisija: Dilemma ry

politiikkanne on vitun tylsää

Bogotá

negatiivinen utopia tai pienemmän pahan periaate

Katoava ei-tuottaminen // Kapitalismi, kulttuuri ja myönteinen vaihtoehdottomuus

Tekariaatin diktatuuri

Feministisen kollektiivin kuljeskelut

Filosofia – tapa rakastaa maailmaa

radikaali demokratia – kokemuksia lukupiiristä

rakas adorno

Yleisohje luovalle kirjoittajalle

Työryhmä: Vesa Korkkula Tuomas Kortteinen Ifeoma Kulmala Toimituksen osoite: Dilemma ry/Minervan Pöllö, Unioninkatu 40, 00014 Helsingin yliopisto Painopaikka: WhyPrint Oy, Helsinki Painos: 150 kpl ISSN: 1239-2545 Edellisen aukeaman kuva: otisarchives (ﬂickr) Tämän pöllön kannet ovat grippiä. idea on pöllitty Guy Debordilta ja tanskalaiselta kuvataitelijalta asger Jornilta. He julkaisivat vuonna 1959 psykogeografisen teoksen Mémoires (ks. kuva), joka oli päällystetty hiekkapaperilla. Mémoires oli kirja, joka tuhosi kaikki muut kirjat.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Kuva: Pinja Parkkonen

Ifi suosittelee: Jaloimmat antisankarit (Illest Villains)

Blade Elämme aikaa, jona vampyyrit ovat muuttuneet auringonvalossa kimmelteleviksi konservatiiviteineiksi, jotka varastelevat suukkosia neitokaisilta ja mutristelevat alahuultaan pidätellystä intohimosta pakahtuen. Jonkun on palautettava kuri ja järjestys. Ottamatta kantaa filmatisointien laatuun voin vain siteerata erästä tuntematonta: ”Wesley needs to make Blade 4 where he kills everyone in Twilight.”

MF DOOM “When the smoke clears, you can Darth Vader see the sky again/ there will be the Arkkivihollisten kruunaamaton chopped off heads of Leviathan.” keisari, jolla on kaikki. Viitta, naamio, Jalojen juttujen ohella metallikastraaginen taustatarina, dramaattinen voisella räppärillä on asiaankuuluva salaisuus, joka on syöpynyt popunaamio sekä useita asiaankuuluvia laarikulttuurin ytimeen, uskottavasti henkilöllisyyksiä, joissa on hyvinkin suriseva valomiekka, kätyrijoukko ja asiaankuuluvia viittauksia Ihme ihmeellisiä voimia. Jo silmät suljetnelosiin. Ja albumi ruuasta. tuina kuunneltu Imperiumin marssi tai varjoista kantautuva kohiseva Jokeri hengitys riittävät herkistämään Vuonna 1993 saatu sykähdyttävä pimeälle puolelle. Kunnianosoituksena ensikosketukseni arkkivihollisten tälle jalolle olennolle suosittelen genreen tapahtui tämän miehen ja varauksetta kaikille Imperiumin Ra’s al Ghulin kautta. Jälkimmäinen vastaiskun katsomista. Itkeminen ja oli tuolloin pelottavampi, mutta hengen haukkominen ”Luke, I am your Jokerin mustan komedian ohella hänet father” -kohdassa on sallittu. nostavat etulyöntiasemaan ruutu ja valkokangas. Mark Hamill Batman: The Zardoz Animated Seriesissä, Jack Nicholson ”Zardoz speaks to you, his chosen ones. Tim Burtonin Batmanissa ja Heath You have been raised up from brutality Ledger Yön ritarissa muodostavat to kill the Brutals who multiply and are kolmikon, jolle ei yhden sarjakuvalegion. To this end Zardoz your god hahmon ääninä tai kasvoina löydy gave you the gift of the Gun. The Gun is vertaista. good. The penis is evil. The penis shoots seeds and makes new life to poison the Earth with a plague of men, as once (+1. it was. But the gun shoots death and Samuel L. Jackson purifies the earth of the filth of Brutals. The Ultimate Motherfucking Badass) Go forth and kill! Zardoz has spoken.”

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Tuomas Nevanlinna

Tuomas Nevanlinna ei esittelyjä kaipaa. Yleisviisaana tunnettu Nevanlinna ei yleisesti ottaen innostu haastatteluista, mutta suostui antamaan sellaisen Pöllölle. Kuvat Heini Lehväsaiho/otisarchives/ Wikimedia Commons

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Haastattelijana Vesa Korkkula Oluthuone Kaisla, 24. 5. 2010

Tällä kertaa Minervan Pöllön teemana on dystopia. Minkälaisia negatiivisia tulevaisuuskuvia sinä näet? Vai voisiko nykyhetkestä löytyä jotain niinkin paradoksaalista kuin reaalinen dystopia? Otetaan vaikka nyt esimerkiksi porvarihallituksen suunnitelmat kerjäämisen eli köyhyyden kriminalisoimiseksi. (miettii ja kröhäisee) aiheet ovat yleensä laajoja, varsinkin tämä aihe. Dystopiaan kuten utopiaankin liittyy ajatus käänteestä, jonka jälkeen asiat ovat huonommin. Tämän ajatuksen käänteestä tosin mursit jo kysymyksessäsi, kun linkitit dystopian vallitsevaan nykyhetkeen. Osuit ihan oikeaan: jos ajattelemme dystopiaa käänteen kautta, olisi tämän käänteen kai oltava jonkinlainen katastrofi. Kuitenkaan esimerkiksi ekokatastrofi ei ole oikeastaan katastrofi sikäli kuin katastrofi assosioituu kertarysäykseen. Katastrofin ja onnettomuuden ero on se, että onnettomuus kohdistuu järjestelmän osaan tai yksilöön ja sillä on taipumus vahvistaa järjestystä. Tässä mielessä onnettomuus kuuluu samaan kategoriaan kuin rikokset tai häiriöt, joita järjestys tarvitsee osoittaakseen oman olemassaolonsa konkreettisella tasolla. Katastrofi taas vaikuttaa järjestykseen itseensä. Siinä järjestys jollain tavalla romahtaa. erottelu onnettomuuteen ja katastrofiin ei tietenkään ole binäärinen koska on olemassa onnettomuuksia, jotka uhkaavat laajeta katastrofeiksi. ekokatastrofi ei kuitenkaan ole luonteeltaan onnettomuus eikä katastrofi ja juuri tässä piilee sen salakavaluus. Siksi dystopia ei ehkä ole oikea tapa lähestyä tätä asiaa. ekologiset ongelmat ovat jonkinlaisia laikuittaisia asioita, jotka eivät ilmetessään ilmene. esimerkiksi aavikoituminen ja eroosio ovat hyvin hiljaisia prosesseja, minkä vuoksi on vaikea sanoa milloin ja miten ne ilmenevät tai mikä on se taitekohta, jonka jälkeen ekokatastrofi on tapahtunut. Todennäköisesti se eräässä mielessä onkin jo tapahtunut. ajatellaan utooppisen – miksi ei myös dystooppisen – ajattelun kriitikkoja, marxin ajattelun mielenkiintoinen piirre on se, että siinä hylätään sekä utopismi että realismi. Sama pätee leniniin. Tämä voi olla yllätys niille, jotka pitävät kommunismivi-

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Marxin ajattelun mielenkiintoinen piirre on se, että siinä hylätään sekä utopismi että realismi. Sama pätee Leniniin. Tämä voi olla yllätys niille, jotka pitävät kommunismivisiota juuri utooppisen ajattelun paradigmaattisena esimerkkinä.

siota juuri utooppisen ajattelun paradigmaattisena esimerkkinä. Realismi ymmärretään tässä transsendenssin kieltona ja tosiasioihin sopeutumisena. Tämä on nykyään se virallinen sanomalehtien pääkirjoitusten omaksuma kanta: idealismi ja utopismi ovat vaarallisia asioita. Marx ajatteli realismin toisin: se on nykyhetken analyysia ja sen mahdollisuuksien kartoittamista. Ideana on se, että nykyhetki tuottaa samalla jotakin sellaista, johon se ei itse kykene vastaamaan. Tämä avaa tilanteita, joissa politiikan dimensio mahdollistuu jossain sanan aidossa mielessä. Vastaavassa mielessä Lenin ei ollut utopistinen – poliitikkona. Voisi oikeastaan lohkaista, että poliitikkona, tahdon ja ajoituksen merkityksen korostajana, Lenin oli materialisti. Materian ensisijaisuutta korostavana filosofina hän sen sijaan oli idealisti pahinta laatua... Lenin vaihtoi kantaansa aina "konkreettisen tilanteen konkreettisen analyysin" mukaan. Tämän irvikuva muuten toteutui stalinismissa, joka oli, vastoin yleistä käsitystä, perustavasti epädogmaattista. Virallinen linja vaihteli minuuteittain. 1930-luvun Neuvostoliitossa oli kovin hankala elää juuri siksi, ettei opportunismi ollut mahdollista. Jos tuulta ei ole tai se vaihtelee arvaamattomasti, sitä ei voi haistella. Myös Foucault korosti aina olevansa historiallinen positivisti ja kieltäytyi artikuloimasta viimekätisiä "ihanteitaan". Tähän voidaan esittää se vastaväite, että kaikki sanottu perustuu johonkin, oli se jokin artikuloitua tai ei. Artikuloimisen ansio ja ongelma on sama: se väkisinkin jämäytyy kiinni johonkin empiiriseen. Karkea esimerkki tästä oli Neuvostoliitto, jonka monet läntisessä älymystössä näkivät sosialistista tai kommunistista liikettä elähdyttäneiden vapautumisen ihanteiden reaalihistoriallisena artikulaationa. Sitä oli siis puolustettava niin hyvässä kuin pahassa, mikä johti moniin surullisiin ilmiöihin. Artikulaatio kiinnittyi väärällä tavalla empiriaan ja Neuvostoliiton vastustamisesta tuli itsensä oikeudenmukaisuuden vastustamista. Kuitenkin filosofiassa ja politiikassa on viime kädessä kyse tällaisesta yrityksestä artikuloida universaalia. Filosofia on lähtökohdiltaan universaalia, siitä ei päästä mihinkään. Jos yritetään tehdä jotain muuta, tehdään jotain muuta kuin filosofiaa. Tämä on tavallaan filosofiaa liikkeelle paneva voima ja ikuinen ristiriita, joka pitää sitä elävänä.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Kristinuskon poliittisen ajattelun kannalta tärkeimpiä puolia on inkarnaation rakenne. Siinä on tavallaan kyse artikulaatiosta, jossa yksittäinen ja universaali lankeavat yhteen.

Toisaalta juuri tuohon voisi nähdä feministisen filosofian kritiikin pureutuvan mitä suurimmassa määrin. Eli lähdetään liikkeelle jostain partikulaarista, ei oteta sitä isoa universaalia totuutta, järkeä tai muuta vastaavaa sinne taustalle. Ongelma ei ole ihan tuo. Eikö universaalisuuden vastustaminen perustu nimenomaan siihen, että se, mikä esitetään universaalina, ei todellisuudessa ole universaali? Eikö juuri universaalisuuden pidä hengissä se, että jokainen artikuloitu totuus osoitetaan partikulaariseksi? Tämä kuvio on ollut käynnissä filosofian alusta alkaen. Kun totuus ja traditio ensi kerran erotetaan toisistaan, syntyy myös kysymys totuudesta sellaisenaan. Totuus ei ole pallo, joka olisi jonkun hallussa, vaan se syntyy edellä mainitusta erosta. No, tästä voisi jatkaa moneen suuntaan. (Naurahtaa.)

Olet monessa yhteydessä haukkunut ateismia ja jossakin mielessä tunnustautunut kristilliseksi henkilöksi. Haluaisitko valottaa suhdettasi kristinuskoon ja ateismiin? Edelliseen teemaan liittyen: kristinuskon poliittisen ajattelun kannalta tärkeimpiä puolia on inkarnaation rakenne. Siinä on tavallaan kyse artikulaatiosta, jossa yksittäinen ja universaali lankeavat yhteen. Mutta ne lankeavat täysin yhteen: Jeesus ei missään tapauksessa approksimoinut Jumalaa. Hän joko oli Jumala tai ei ollut sitä ollenkaan. Antiikin viisas oli taas aina approksimaatio. Ateismissa minua häiritsee kaksi asiaa. Ensinnäkään se ei tunnusta kristillisiä juuriaan. Toiseksi siinä riepoo apea jämähtäminen 1700-luvun valistuksen asetelmiin. Kristinuskossa itsessään on merkittäviä ateistisia aineksia. Minulle sen ytimessä ei ole mikään abstrakti usko johonkin olentoon, joka toimisi selitysperustana maailman asioille muita selityksiä paremmin ja niiden puutteellisuudet osoittaen. Jumalan kuolema on kristinuskolle itselleen merkittävä teema, ja se voidaan tietyin ehdoin tulkita transsendentaalisen Jumalan kuolemaksi. Maallistuminen ja ateismin leviäminen on nimenomaan kristinuskon toteutumista maailmassa. Tämän voi laajentaa koskemaan monoteistisiä uskontoja ylipäätään, kirjan uskontoja ja jopa Aasian tien uskontoja. Nimenomaan monoteistiset uskonnot tuottavat maallistumisen siinä

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

mielessä, että Jumalasta tulee etäisempi, mahtavampi, joka puolelle ulottuva ja epäpaikallisempi. Monoteistinen jumala ei ole minkään paikan haltija tai suojelija vaan pikemminkin maailmankaikkeuden kokoinen ja joka puolelle ulottuva, joskaan tätä ei tule ymmärtää panteistisesti. Tämä avaa mahdollisuuden yksilölliseen pohdintaan. Jumalat lakkaavat olemasta esi-isien kaltaisia, jotain yhteisön pyhään ja koskemattomaan perustamiseen liittyvää. Näin mahdollistuvat yksilöllinen spiritualismi, askeesi ja etsintä. Tässä piilevät niin individualismin kuin tieteenkin juuret. Käsitys maailmasta eräänlaisena yhtenäisenä järjestyksenä, joka on rakentunut samalla tavalla riippumatta siitä, minkä kulttuurin tai heimon piirissä asustetaan, mahdollistaa maailman tulkitsemisen järjestyneenä kokonaisuutena. Tämä on se usko, jota tiede vielä tänäkin päivänä edellyttää. Filosofia tekee tähän isoon kuvioon sellaisen mutkan, että se on uskontojen hajoamisen aiheuttaman trauman ei-uskonnollinen paikkausyritys. Tätä meta fysiikka merkitsee, ehkä.

Asuit jonkin aikaa sitten Chicagossa. Kertoisitko jotain siellä vietetystä ajasta? Siellä oleminen antoi varmaan paljon ajateltavaa ja avasi uusia kokemisen väyliä. Toteutuivatko mahdolliset negatiiviset tai positiiviset ennakkoluulosi? Kaikki ennakkoluuloni toteutuivat, mutta samalla suhteeni niihin muuttui. Yhdysvaltalainen mainstream-yhteiskuntafilosofia oli edustanut minulle vihoviimeisten ennakkoluulojen pesäpaikkaa. Ajatellaan vaikka lockelaista filosofiaa, possessiivista individualismia – ajatusta siitä, että yhteiskunnassa kaikki tapahtuu vapaassa tilassa yksilöiden välillä, joiden lisäksi on valtio-niminen tukahduttava systeemi, joka varastaa ihmisiltä verojen muodossa. Koko tämä paketti tuntui vieraalta, vanhentuneelta ja virheelliseltä. Ja tuntuu edelleen, ei siinä mitään. Siellä ollessani luin jonkin verran Amerikan 1800-luvun alun keskusteluja ja ajattelin Euroopan unionia. Siellähän se liittovaltiokeskustelu oli, 150–200 vuotta sitten käytynä. Siellä on kaikenmoista, Amerikan poliittisen perinteen tietty omintakeisuus ja monimuotoisuus tulivat esiin. Sikäläisessä nykymediassa kuitenkin näyttäytyy vain yhtäältä tämä mahdoton konservatiivinen kanta, joka on sekoitus fundamentalismia ja Lockea, ja toisaalta teknodemari-demokraatit.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Politiikan yhtäaikainen konkreettisuus ja tilanneriippuvaisuus yhtäältä ja universaalisuus toisaalta paljastuivat jälleen kerran, kun Obama valittiin. Kannatan häntä muuten nyt jopa enemmän kuin hänen valintansa aikoihin, eikä edes Afganistan ole antanut minulle aihetta kantani muuttamiseen. Tuollaiset itsensä myymisen ja ihanteidensa pettämisen diskurssit ovat sitä, mitä Hegel nimitti kaunosieluisuudeksi. Se tarkoittaa, että koko poliittinen ajattelu rakennetaan utooppismoralistiselle perustalle, jonka implisiittinen tähtäin on oman uhriposition säilyttämisessä. Monet Obaman henkilöimät asiat, niin kuin ihonväri ja terveydenhuoltoreformi, joka kylläkin toteutui aika vesittyneessä muodossa, edustavat amerikkalaisessa politiikassa eräänlaista mahdottomuutta. Niiden aikaansaaminen ja niistä kiinni pitäminen on paljon vaikeampaa ja arvokkaampaa kuin tällainen "totaali-ihanteet vs. korruptio" -tyyppinen keskusteluasetelma antaa ymmärtää.

Olet kirjoittanut eräässä kolumnissasi, että amerikkalaisia luonnehtii fast’n’easy -asenne, joka perustuu etäisyyden minimoinnin pyrkimykseen. Friedrich Nietzsche diagnosoi Iloisen tieteensä postauksessa 329 sellaisen yhteiskunnan tilaa, jossa työntekoa arvostetaan liikaa, kaikesta vaaditaan kömpelöä selvyyttä ja hyve on sitä, että tekee jotain lyhyemmässä ajassa kuin joku muu, jolloin lepo ja vapaa-ajan viettäminen tuntuvat hävettäviltä. Diagnosoiko Nietzsche nykyisen yhteiskunnan tilan osuvasti jo 1800-lvulla? Totta kai, ilman muuta! Kaikki kunnia Nietzschelle, mutta ei tämän toteaminen nyt mitään selvänäköisyyttä vaatinut. Nämä modernin kapitalistisen elämän paalut ovat olleet nähtävissä jo aika pitkään. Kerron tähän väliin lyhyen anekdootin. Chicagolaisessa kahvilassa oli töissä muuan mies, joka sai kuulla, että olen Euroopasta. Hän sanoi pitävänsä eurooppalaisista, koska meillä on rento asenne töihin. Amerikassa kaikki sitä vastoin paiskivat koko ajan. Kysäisin häneltä, mikä on hänen kontaktinsa eurooppalaisiin ja hän vastasi, että hänen isoisänsä on kreikkalainen. Tämä tokaisun aktuaalisuusarvo kohosi arvaamattomasti tämän vuoden toukokuussa. (Naurahtaa.) Olen siinä mielessä onnekas, että olen välttänyt tämän yliopistopesteistä ja rahoituksesta kamppailemisen. Toisaalta ahkeruuden ja työnpaiskimisen kritiikissä ja joutilaisuuden ylistämisessä on se kaksinaamaisuus, että aika harvaa joutilasta intellektuellia kuitenkaan tunnen.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Olet puhunut demokratiasta yhteismitattomien yhdessäolona. Mitä tällä ajatuksella tarkoitat? Käytännössä poliittiset yhteisöt perustuvat jonkinlaiseen mittaan, joka määrittää sen kuka kuuluu yhteisöön ja on täysivaltainen. Demokratian perusidea jopa antiikin Kreikassa – jolla ei tietenkään ole paljoa tekemistä modernin demokratian kanssa – taas liittyy ajatukseen kaikista tai kenestä tahansa. Se ei perustu mittaan siitä, kuka saa hallita tai mikä on kriteeri siihen yhteisöön kuulumiseen, joka hallitsee itse itseään. Demokratiakamppailujen idea siis on, että tällaiset mitat asetetaan kyseenalaisiksi. En halua esittää mitään kertakaikkista utopiaa. Sen esittäminen, että demokratia voitaisiin lunastaa kerralla, on valheellista. Herta Müller sanoi Nobelhaastattelussaan osuvasti todetessaan, ettei usko demokratiaan yleensä. Se on voitava todistaa jokaisessa tilanteessa jokaiselle erikseen. Demokratialle ei ole olemassa abstraktia takuuta, jonka perustalta voitaisiin sanoa, että jokin järjestys "on" demokraattinen.

Koko tämä kysymys, ”piratismi vai copyright?", on samalla tavoin ideologisista syistä väärinaseteltu kysymys kuin "kapitalismi vai Pohjois-Korea?"

Mistä immateriaalioikeuksissa on kyse? Onko kyse suurten monikansallisten yritysten pyrkimyksestä taata itselleen luovien tekijöiden työstä koituva voittopotentiaali vai jostain muusta? Nykyisessä muodossaan niissä on enimmäkseen kyse juuri tuosta, vaikka tekijänoikeuksia tai immateriaalioikeuksia ideologisesti perustellaan nimenomaan sillä, että ne ovat nälkätaiteilijan asialla.

Tekijänoikeus onkin huono suomennos tälle asialle. Koko tämä kysymys, "piratismi vai copyright?", on samalla tavoin ideologisista syistä väärinaseteltu kysymys kuin "kapitalismi vai Pohjois-Korea?" Tässä on monta prosessia meneillään. Ensinnäkin kyse on kapitalismin eri alojen ja toimijoiden välisistä ristiriidoista. Monet sellaiset asiat, jotka Sony ja Disney leimaavat piratismiksi ovat voittoa tuottavia yrityksille, joiden ansaintalogiikka perustuu toisenlaisille periaatteille. The Economistin toimittaja Chris Anderson on luokitellut 50 tapaa, joilla yritykset voivat tehdä voittoa antamalla suurimman

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

osan tuotteistaan ilmaiseksi kuluttajille. Osa niistä on tuttuja hajuvesi- ja huumausainekaupasta eli myytävästä tuotteesta annetaan näytteitä, mutta loppuosasta joutuu maksamaan. Tämäntyyppiset ansaintalogiikat tulevat yleistymään. Kysymys immateriaalioikeuksista on tällä hetkellä mitä olennaisin. Lyhyellä tähtäimellä ajatellen tekijänoikeusaikojen lyhentäminen voisi olla pragmaattisesti saavutettavissa oleva tavoite.

Kapitalismi elää niistä mullistuksista ja kriiseistä, jotka aiheutuvat siitä, että tasapainoon pyrkimisessä jatkuvasti epäonnistutaan. Pelkät kriisit sellaisenaan eivät anna lupaa ennustaa finanssikapitalismin luhistumista – kriisit ovat sen käyttövoima.

Keskusjohtoinen suunnittelusosialismi ei ole enää vaihtoehto. Jos asiat menevät hyvin, ei myöskään nykyinen finanssikapitalismi ole vaihtoehto. Minkälaisen yhteiskunnan tahtoisit muodostuvan näiden mallien tilalle? Niin, kuten Marx sanoi, ei pidä antaa reseptejä tulevaisuuden kuppilaan... En ole varma, näenkö kapitalismin, sosialismin ja kommunismin väliset suhteet tuollaisina. Kapitalismi ja sosialismi kuuluvat nimittäin yhteen. Kapitalismi edellyttää sosialismia kahdessa mielessä: voimakseen ja vastavoimakseen. Karl Polanyi puhui valtion kaksoisroolista. Onko valtio infrastruktuurin, lakien ja muiden markkinoiden kannalta välttämättömien asioiden takaaja ja sellaisena eräs pääoman muoto? Vai onko se "sosiaalidemokraattinen" tapa kontrolloida pääoman liikkeitä? Vastaus on, että valtio on ilman muuta molempia.

Kapitalismia pitää yllä liike sosialismia kohti ja utopistissosialistinen pyrkimys tasapainoon, jota ei koskaan saavuteta ja se saattaa synnyttää sisuksistaan vastaavia ideologisia ajatusmuotoja esimerkiksi vapautena, tasa-arvona ja utooppisena sosialismina. Se elää niistä mullistuksista ja kriiseistä, jotka aiheutuvat siitä, että tasapainoon pyrkimisessä jatkuvasti epäonnistutaan. Pelkät kriisit sellaisenaan eivät anna lupaa ennustaa finanssikapitalismin luhistumista – kriisit ovat sen käyttövoima. Näen kommunismin kapitalismia ja sosialismia laajempana ei-taloudellisena olemassaolon tapana, joka on aina läsnä elämässä. Se on tavallaan yhteismitattomien välistä kommunikaatiota, jossa kukaan ei hyödy vaihdosta, mutta ei tule siitä riistetyksikään. Kommunismi on ilmaista, win-win ja perustuu armoon eikä oikeuteen. Se ei ole yhteiskunnallinen utopia tai uusi järjestys, joka korvaisi olemassa olevan järjestyksen.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Kommunismia on kaikki elämä taloudellisen mitan tai yleisen ekvivalentin tuolla puolen. Myös kapitalismi dynamiikkana edellyttää kommunististen elementtien olemassaoloa. Elämässä on kommunismia myös kapitalismin oloissa.

Onko alkuperää olemassa? Jos on, niin mikä on alkuperäisen suhde kopioon? Kopio on alkuperän alkuperä. Ellei alkuperällä olisi kopiota, se ei olisi alkuperä, se olisi vain jokin. Se tulee alkuperäksi vasta sitä kautta, että sitä on kopioitu. Täten alkuperä on aina retroaktiivinen asia, se on olemassa vain jälkikätisenä.

Heidegger käsittelee Olemisessa ja ajassa pelon ja huolen eroa. Pelolla on selkeä kohde ja tietty syy, se on rajattavissa ja nimettävissä. Esimerkiksi lähestyvää lumivyöryä voi pelätä. Huolella sitä vastoin ei ole mitään tiettyä syytä. Huolen aiheuttaa silkka maailmalle altistuminen. Se on kaikenkattavaa, se voi yllättää minä hetkenä hyvänsä ja missä tilanteessa tahansa. Voisiko tästä Heideggerin ajatuksesta avautua jotain nykyajan kannalta olennaista ehkä liittyen osaksi siihen ekokatastrofiin josta jo haastattelun alussa puhuit? Tavallaan tuo erottelu ei ole poliittinen, vaan pikemminkin eksistentiaalinen. Tuosta jaottelusta puuttuu ahdistus. Normaalissa psykologiassa pelon ja ahdistuksen ero on samankaltainen kuin tuo Heideggerin erottelu, eli pelolla on objekti, ahdistuksella ei. Kyllä tässä Sorge-asiassa Heidegger… Tavoittaa jotain olennaista? Oikeastaan kysymyksessä on enemmänkin sellainen arkipäiväinen totuus. Ihminen on ennakoiva, projektiivinen olio. Tältä pohjalta voisi kritisoidakin kaikenmaailman poliittista hosumista ja huolehdintaa. "Älä huoli, eivät asiat koskaan järjesty", niin kuin Gösta Ågren sanoi. Tämä nyt tuli vähän puun takaa.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Olit käsittääkseni tekemässä 1980-luvulla Alohanimistä lehteä. Haluaisitko valottaa tämän lehden taustoja? Olisin hyvin mielelläni ollut mukana tekemässä Aloha-lehteä, mutta en ollut. Aloha oli Uusi laulu -lehden perillinen, joka oli 70-luvun opiskelijaliikkeen tiimoilta syntynyt julkaisu. 80-luvulla siitä tuli maanmainio lehti, kun sitä tehtiin Walter de Campin eli Kari Lempisen ja Jukka Lindforsin johdolla. Alohassa mm. esitettiin uusia poliittisen osallistumisen muotoja, niin kuin mielenosoitus kahdella taksilla. Ensimmäisessä taksissa ovat mielenosoittajat ja toisessa media.

Tähän loppuun voisi vielä kysyä, että mitä luettavaa suosittelisit filosofian opiskelijoille kesäsyyslukemistoksi? Saa myös ehdottaa jotain muuta puuhaa kuin lukemista. (Stressaantuneesti:) Tunnen oloni epämukavaksi näissä suosittelutehtävissä. Ne menevät aina väärin. Joko toistetaan jotain ilmiselvää kaanonia, suositellaan Platonin Valtiota ja sitten tuodaan oman narsismin kohottamiseksi veikeän kujeellisesti esiin jotain muumikirjoja tai muuta muka yllättävää, jota ne eivät ensinkään ole. Kesälomat tunnetaan siitä, että silloin on tarkoitus lukea paljon kirjoja, mutta niitä ei kuitenkaan lueta.

Päästäänkö tästä siihen, että mitä kirjoja ei kannata lukea? Sitä kysytään aivan liian harvoin. Mikähän olisi sellaista? En muista viime kuukausilta mitään täysin viheliästä kirjaa. Mitä ylipäätään suosittelisin? Suosittelisin outoja yhdistelmiä lukulistaan. Esimerkiksi kalataloutta, rautateiden historiaa ja jäätikköaiheisia jännityskirjoja ja sitten tätä ”Dependsiä”. Öh, tarkistan Googlesta... Tetens. J.N. Tetens! Kirsti Määttäsen antaman vihjeen mukaan Kant varasti kaiken häneltä. Hän on jokakesäisellä ikuisella lukulistallani.

Jos kerran Kant ”varasti” kaiken häneltä niin ei kai hän ihan turha tyyppi ole? Aikomukseni on tarkistaa, missä määrin tämä väite on liioiteltu ja missä määrin ei. Erityisesti ne kohdat kiinnostavat minua, joita Kant ei häneltä varastanut. Niissä saattaa piillä jotain mielenkiintoista.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Politiikkanne on vitun tylsää CrimethInc/Nadia C. Myöntäkää se. Teidän politiikkanne on aivan vitun tylsää. Tiedätte että se on totta. Miten

muuten voitte selittää sen, että kaikki kavahtavat kun mainitsette kyseisen sanan. Miksi anarkokommunistisen lukupiirinne osallistujamäärä on pudonnut pohjamutiin? Miksi alistettu proletariaatti ei ole tullut järkiinsä ja liittynyt kanssanne taisteluun maailma n laajuisen vapautumisen puolesta?

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

listaa yrittäneet va jolla olette , lu ai siihen, pp ut m n ka on johtan Ehkä vuosie uhriudesta, n se a n. ti aa at st ia oletar idän tilantee alistettua pr tää heitä he yt n sy se et ti ne lis ka kapita että olette al yä asemansa i olla idän hyväks muuten vois en it m Täytyyhän he llä si , sa es ista is ud tt in alaisu eita polii imperialism e kiinnostun ol t vä ei he että mahdollista, viksi ? ne an st ei nne kaadetta tt aa iudu kanssa hl ka uda t hu vä t ei vä Miksi he iksi he ei kipuihin? M organisoion ja ah m sa n is hi llu ui kaavailt asti suunnite rk ta e vieraile nn st sa ns ännöllise i sloganeita ka si he eivät sä ik M etelleet ? op sa e is ol te t iksi he eivä duissa protes M ? sa us is po kirjakau xilaisen talo iaa, jota mar anarkistisissa og ol in rm te kaista sitä monimut ellyttää? a se on niin täminen ed är m ym n tylsää, kosk ia on e teor nn inti ka iik tä polit iset protesto Totuus on, et antiikinaika tä t et , vä ät ei – äv et a. He ti tumisenne epäolennaist e ja kokoon nn ti at lt ov ky , ne a ne arssin sta, kosk tyylinne – m llista muuto tä n aikaa tode aa e tietävät, et am H . sa oa ne qu kyke osa status telyä a is ki av tt ta is va m ar akatee niin ennalta inne on vain uttaa inen jargon jolla voi horj e, as e postmarxist ol ei Se . tä lis enmie ja siksi vast unne, estelmiä. rj jä lli set kinastel ro nt ko idän keskinäi te tä et riitelynne et is , tt ät ee He tietäv ttomat teor pu lo ja a. He ne ryhmän sta muutost pirstaleiset kaan todelli ai a rassa, ad vi sa n n skaa on missäki eivät voi ko ta siitä, kuka tellekat in m ta pu es ip ri ol -ismin pu kä tietävät, että in m ja a. sa sältö saman at voimas elämänsä si mitkä lait ov än id ste di he y to sy on ivat, py yytemme tuellit marss ikävystyneis n tä ee et is e, la m än kä edäm avain min He – me – ti iikka ei ole llainen polit tä tä et ä, it si

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

todellis een mu utoksee tarpeek n. Eläm si tylsä ämme o ä ! n jo valm Ja te ti edätte iiksi iha sen my on velv n ös. Kuin ollisuus k ? a Jotain jo monelle tuu, ett hon ota teistä p ä teidä n täyty tte osa olitiikka miljoon y, vaikk a koska a muuta a teistä tu o ikeasti asiaa jo Onko v nsydäme ita halu apaaeh ss ä m aisitte m toistyö sitä velv lempiaja ieluumm me on ollisuud nvietett in tehd en tunte motivo ä? änne va esta? M ida vap i teette iksi tois aaehto kö ennen k is ia ty o ö n aikkea hön? Vo niin han syyllisy isiko se kala poliittis yden tu johtua en aktiiv n n siitä, ett e ajaa teid isuuden Tietoise ä ät täytt ”velvoll sti tai e ämään isuuten jotta jo i, ehkäp n e ” ? utuisitte ä yritätt e maus ongelm teidät p taa ”työ iin aukto idätettä tänne”, ri teettien isiin. Ei tarkoitu siksi, ett kanssa ksianne ja ä s , e v aan kos pienen käytänn ka s e n osan nii ö ss ä p a avulla v stä myrs lvelisi ajoista, oitte elä k y joihin o isän rom ä uudell litte os a n koskaa tt een is ista me allisina n tuntu nneistä ka u a n s nut siltä sitten v it te , n että ota . Onko akiintun teistä tte osa eeseen todellis a rituaa margin u u d e ss liin – ka a aliseen a vain v uan koskaa protesti ahvista n salais in – jok a valtav esti tah a tä ja ty ir ra toneet n asem lsistyne päästä aa? Ole isyydes siitä py täyttäm tteko tä, joho sähtyne inen te n p o id isyydes li ä it t ti vie? sten ”v Ei ihme elvoitte , että k idenne” u ka a n e kampp ailuihin i ole ott ne. Pyri anut os että po tte ehk aa poliit liittinen ä vakuu tisiin k a m työtä, jo ttelema p p a il u nne on an itsell ka jonk rankkaa un on jo enne, on, että , kiittäm ka tapa sitä se u k s e ss a ätöntä ei ole. Te teett tehtävä e meille . No, to tuus ja ikävy todellis styttäv en karh ällä poli u n p alveluk tikoinn sen ras illanne, ittavall sillä oik a eastaan ei ole

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

mitään tärkeämpää kuin politiikka. Ei se amerikkalaisen demokratian politiikka, jossa päätetään kuka milloinkin valitaan valtion lainsäätäjäksi allekirjoittamaan samat systeemiä ikuisesti uusintavat lakialoitteet. Ei myöskään ”osallistun radikaalin vasemmiston toimintaan, koska nautin triviaaleilla yksityiskohdilla saivartelusta ja retorisesta saavuttamattomista utopioista kirjoittamisesta" anarkistin politiikka. Eikä politiikka, jonka keskiössä on joku johtaja tai ideologia, joka vaatii, että teet uhrauksia aatteelle. Näiden sijaan jokapäiväisen elämämme politiikka. Kun erotatte politiikan välittömästä ja jokapäiväisestä yksilön kokemuksesta, se muuttuu epäolennaiseksi. Siitä tulee hyvinvoivien ja hyvinsyöneiden intellektuaalien yksityistä aluetta, niiden politiikkaa, joilla on varaa vaivata itseään ankeilla teorioilla. Kun osallistutte politiikkaan velvollisuuden tunteesta ja teette poliittisesta toiminnasta pikemminkin tylsän pakon kuin kiinnostavan pelin, joka olisi tärkeä sen itsensä takia, karkotatte ihmiset ympäriltänne, koska heidän elämänsä ovat jo valmiiksi aivan liian tylsiä, jotta niitä tarvitsisi enää entisestään ikävystyttää. Kun teette politiikasta elotonta ja ilotonta, kammottavaa vastuullisuutta, siitä tulee vain uusi taakka sen sijaan, että se olisi keino nostaa painoa pois ihmisten harteilta. Näin te tuhoatte politiikan idean niiltä ihmisiltä, joille sen pitäisi olla kaikkein tärkeintä. Jokaisella on panos omassa elämässään: on kysyttävä itseltään, että mitä elämältään haluaa ja miten sen voi saavuttaa. Mutta te saatte politiikan näyttämään heidän silmissään onnettomalta ja itseensä

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

ksettomalta ja boheemilta viittaavalta keskiluokan tarkoitu kitystä ihmisten todellisen peliltä, jolla ei ole mitään mer elämän kannalta. timmeko siitä mitä Minkä pitäisi olla poliittista? Nau o meistä siltä, että tuuk Tun n? etee jan teemme ruoan ja suo ystäviemme, naapuriemme ja jokapäiväinen vuorovaikutus taa tyydytystä? Voimmeko työtovereidemme kanssa tuot Politiikan ei pitäisi olla e? elää arkea niin kuin haluamm sistä, vaan toimimista myk kysy tä näis pelkkää keskustelua lanteidemme parantamisen tässä hetkessä omien elämänti imista tavalla, joka on puolesta. Sen pitäisi olla toim tavaa ja riemukasta, koska nos itsessään viihdyttävää, kiin ystyttävää, pitkästyttävää poliittinen toiminta, joka on ikäv ä ämme tylsyyttä, väsyneisyytt ja ahdistavaa, vain lisää eläm ja sortoa. usteluun niistä asioista, Aikaa ei enää pitäisi hukata kesk ottaa huomioon, että seuraajotka ovat epäolennaisia kun töihin. Ei enää ennustettavia vana päivänä on taas mentävä toriteetit kyllä tietävät miten rituaalisia protesteja, joihin auk isia protesteja, jotka eivät reagoida. Ei enää rituaalinoma viettää lauantai-iltapäivää. kuulosta jännittävältä tavalta Meidän ei tule enää koskaan Niillä emme pääse mihinkään. viemme onnellisuus on uhrata aatteelle. Meidän ja ystä syy. a oltava toimintamme aino kityksellistä ja kiinnostavaa, Kun teemme politiikasta mer a, pelkästään teoreettisesta muu seuraa perästä. Ankeast itiosta ei seuraa mitään ja ritualisoidusta politiikan pos , ettei meidän pitäisi olla oita tark arvokasta. Emmekä nyt n, eläinten ja ekosysteemikiinnostuneita sellaisten ihmiste näy meille suoraan jokapäiväien hyvinvoinnista, jotka eivät

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

a ltav no o an ava ust va t per on ol n olta e m e o ia l s l am en iki ivi i i k k n . Ka e l l a . S p o s i t i t i l o ö t ap älit a tais oisille u tt av . M oltav natta hdä t me? e m vän n te täm an päi n s a m s e n o st a k m m e s a s t ä l e e e I m arj nen, puole n voi elä llaan. tamin jota h tista sä i a t s e t n t s t e a i i s e e s iit ä, k a l s i t M e m l r s i o a . m s k a p o va työ vää p aven kon ä mik auska nauti ta on ä e t t h ja s synei on hy sitä k jos vä sel sään emme ttisuu aten t i, , a– s k t vä tee e säs siitä itse ita jos onkre a dyy a ova ruoka . Jos hdes eä ta p ä k a e l k t n t t o y lis s asi nnos n ruok e – jo ksee tit sii sitä olla del a A ine misill saad e nau stäviä i voit talou aa. Jo m ih its sia y ta ta nen tt ä än i nt avie äisille kemä s sinä uu rinoi lla hä a toim ikeat t e k o a l t a t a j a a s t v , i ss a p nä uvat t n m a n o t i a j va s t usko potta polii t eki ttä, j dil o u l a j o o a l , e j j ä n i nt t ha a he ss a lla kirj yvä osy toim n kan i kuule naist eet h ttama aista anark skan i e t h a t i ” a reid stut t ttanu silloin si kirjo elle v rmiä aan p , u e d a ä m nan rak olet a n, niin apäiv lle leh ttää t vutta y osa tulisi t a a e l ä r ä i i t a a s k i t t k s t t e la en än ei paa i et ä alla nne sto ais tila alta v emmi stin ta iminn sin . Ketä ssä r a a i o s e v la tois lle va olumn olla t sta yhd eille nal e tu k t ava n. iika lla sa imme t e e e i l l s j u i s u st a t a nt u m o t e t o p p ä d m v t t d t ä n u ä vas ti” – e nä tie hnee sua u miten n esit tka o än el i e t i h o , is kal a ja s lette t va ku siitä Ja nä lla ja j mme e . ta ta o ta e ver oska ä alet stelus amme euvot – sillä t K k i u n a e t h s e esk ilant ei voi olli on t is k ahd sitä a po lämän joista m in , ke e s u l nt a a me ian ku em a r p s a k n u p ii tim nn ä? vaa äntöö i mit a t v y , i ä t st ise iku

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

1. Politiikast a on tehtävä jä lleen mielekä stä jokapäiväisen elämän kokem u st en kannalta. Mitä kauempana p oliittisen huolemme ko hde on, sitä v ähemmän se meille merk itsee, sitä väh emmän todelliselta ja painavalta se meistä näyttä ja sitä kyllästy ä ttävämpää po litiikasta tulee 2. Kaiken po . liittisen toimin nan on oltava itsessään riem ukasta ja kiinn ostavaa. Tylsyyttä ei vo i poistaa anke udella. 3. Saavuttaa kseen kaksi e nsimmäistä tavoitetta on luotava täysin uusia poliittisia lähe stymistapoja ja metodeja. Vanhojen viim einen käyttöp äivä on mennyt. E hkä ne eivät ik inä olleet hyviä ja siksi maailma mme on nyt sellain en millainen se on. 4. Nauttikaa ! Ikinä ei ole sy ytä tylsistyä... tai olla tylsä!

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

e m m o o k k u Liity jo tekemään uksesta vallankumoota peli: peli, j aikkein pelataan k a suurimmill mutta panoksilla, atta siitä huolimsti ja riemukkaa sti! huolettoma

Käännös Vesa Korkkula ja Pontus Purokuru

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

B o g o tá

Teksti ja kuvat Heta Nuutinen

Jos Bogotán La Candelariassa sattuu oikealle kujalle, voi kuvitella olevansa vanhassa Euroopassa. Koloniaalisten rakennusten kaupunginosassa miltei joka kadulla on eri yliopiston sisäänkäynti. Opinahjojen ovilla seisovat aseistetut vartijat kuitenkin rikkovat säyseän tunnelman tehokkaasti. Kolumbia on FARC-sissien ja oikeistolaisten paramilitaariryhmien maa, joka luo turvallisuutta asein ja hakee tukea Yhdysvalloilta.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Vierailin Kolumbian vanhimmassa yliopistossa Universidad del Rosariossa bogotálaisen Sofia Pinzónin kanssa. Suurimman osan Bogotássa viettämästäni ajasta Sofia ja hänen paras ystävänsä Bibiana Acosta toimivat oppaina kaupunkiin. Molemmat opiskelevat Rosariossa valtio-oppia ja kansainvälisiä suhteita. Sofia selittää koulun portilla vahdeille, että hänen mukanaan on ulkopuolisia tuttavia. Sen jälkeen astelemme yliopistolle, jonne ei ilman oikeaa seuraa pääse. Ex-presidenttien kuvat koristavat yläkerran kahvilaan johtavia käytäviä. Kahvilaketjun myymälän virvokkeet eivät ole aivan kaupungin halvimmasta päästä. Yliopiston kirjastoon pääsy jää yritykseksi, sillä vartija ei syystä tai toisesta halua päästää minua kirjojen likelle. Lähtiessä rakennuksesta laukut tarkastetaan – eikä tämä ole vain konservatiivisen Rosarion erityispiirre. Sama käytäntö näyttää olevan joka yliopistolla, sekä Bogotán klubeilla ja jopa kirjastoissa, joissa yleensä tunnustellaan myös kyljet ja haaroväli. Heta: Miten Rosarion opiskelijat kokevat sen, että yliopistolla on yksityinen vartiointi? Sofia: Meillä on turvamiehiä, sillä voihan olla että joku hullu taliban tulee tänne riehumaan. Vielä jonkin aikaa sitten kolumbialaiset näkivät terroristeja kaikkialla. Eivät vartijat tosin yleensä ole koulutettuja pysäyttämään mitään terrori-iskua tai seonnutta, aseistautunutta opiskelijaa. Meitä tarkkaillaan, jottemme toisi kouluun aseita tai alkoholia. Tuskinpa vartiointi yliopistolla on välttämätöntä,

mutta ilman sitä koulun turvallisuutta pidetään heikkona. Bibiana: Kolumbiassa, Perussa ja jopa Argentiinassa yksityinen vartiointi yliopistoissa on normaalia, erityisesti yksityisissä kouluissa. 1980–90-luvuilla Kolumbiassa räjähti useasti pommi ostoskeskuksessa tai klubilla, kiitos sissien ja huumekartellien. Ulkopuoliset varastivat meidän yliopistoltamme laukkuja ja jopa laitteistoa. Uskoakseni vain eurooppalaiset kiinnittävät huomiota vartijoihin, sillä meille vartiointi on osa elämää. Täytyy muistaa millaisessa yhteiskunnassa elämme. Kerran koko yliopisto evakuoitiin pommiuhan takia, mutta mitään ei tapahtunut. Tämä oli Uriben ensimmäisen valinnan aikaa, ja vastaavaa sattui koko ajan kaikkialla. Kolumbialaisia valvontakäytäntöjä tuskin voi ymmärtää tietämättä, mikä merkitys väistyvän presidentti Álvaro Uriben uudistuksilla on maassa ollut. Vaikka maaseudulla eletään yhä guerrillojen ja oikeistolaisten paramilitaariryhmien väkivallan alla, vuonna 2002 valitun oikeistokonservatiivi Uriben ansioksi katsotaan väkivallan uhan vähentyminen kaupungeissa. FARC on ajettu syvemmälle sademetsiin. Paramilitaariyhteyksistä syytetyn presidentin aikana turvallisuus Kolumbiassa on taattu raskaan valvonnan, siis poliisin ja armeijan sotilaiden, näkyvän läsnäolon avulla kaupungeissa ja suurilla maanteillä. Keväällä Kolumbian lehdistö spekuloi kiivaasti sillä, mitä Uriben jälkeinen aika voisi tarkoittaa.”Onko uribismia ilman Uribea”, päivälehdet kyselivät.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Heta: Miten muuttuva poliittinen tilanne vaikuttaa yliopistoon? Sofia: Meidän yliopistossamme poliittinen tilanne vaikuttaa aina, sillä täällä keskitytään politiikkaan. Rosarion yliopistolla on paljon valtaa. Tämä on Kolumbian vanhin yliopisto. Täältä on toisaalta alkanut monta hallituksenvastaista liikettä. Esimerkiksi Septima papeleta (seitsemäs lappu) vaati 90-luvulla uutta perustuslakia säätävää kokousta ja toimi väkivaltaa ja korruptiota vastaan. Bibiana: Yliopisto on aika oikeistolainen, mutta monet opiskelijat sen sijaan eivät. Vaaleista ollaan aina innoissaan. Täällä on opiskellut noin 30 Kolumbian presidenttiä. Uribella on täällä vankempi kannatus kuin muissa kouluissa. Kuten kuka tahansa lukukausimaksuja pulittava kolumbialainen yliopistoopiskelija, 25-vuotiaat Bibiana ja Sofia asuvat vanhempiensa luona. Bogotássa asuinkiinteistön sijainti määrää myös siellä käytetyn sähkön ja veden hinnan. Asuinalueet jakautuvat kuuteen eri luokkaan, jotka kuvaavat kaupungin sisäisiä jyrkkiä tuloeroja. Ykkösalueilla asuvat rutiköyhät ja kutosella kaikkein rikkain kerma. Bogotán julkinen liikenne on ruuhkassa luovimista joko kaupungin busseilla tai pienillä, yksityisillä colectivo-busseilla. Metroverkostoa ei ole eikä näillä näkymin tule. Keskustan yliopistoilta pohjoisempaan Bogotáan matkustaminen vie iltapäiväruuhkassa helposti tunnin. Siksi opiskelijat viettävät yliopistolla usein koko päivän. Heta: Millainen on tavallinen päiväsi yliopistolla?

Sofia: Ennen tuhlasin niin paljon aikaa... Tyypillinen päiväni alkoi luennolla kello seitsemän, puolenpäivän jälkeen söin lounasta ja juttelin ystävien kanssa – mutta en varmasti mistään poliittisesta. Joskus harvoin kävin jossain kokouksessakin. Yleensä yliopistolla vain tutustutaan ihmisiin ja hengaillaan. Bibiana: Minulla ei ole ollut luentoja pitkään aikaan. Mutta yleensä yliopistolla piti viettää koko päivä, koska ensimmäinen luento saattoi alkaa seitsemältä ja seuraava kahdelta. Todennäköistä on, että samojen ihmisten kanssa opiskellaan viisi vuotta, ja myös vapaa-aika vietetään heidän kanssaan, sillä meillä on paljon ryhmätöitä. Suomessa järjestäydytään usein opiskeltavan aineen ympärille, mutta Kolumbiassa yliopistojen järjestötoiminta on asiakeskeistä. Sofia: Meidän yliopistomme henki ei ole kovin aktiivinen. Ihmiset ovat aika laiskoja ja valtio-oppia opiskelemaan tulleista tulee epäpoliittisia. Järjestöt ovat syntyessään aika tiukkoja periaatteidensa suhteen, joten tiettyjä vaatimuksia on täytettävä tullakseen mukaan. Toisaalta on helppo vaihtaa. Poliittiset puolueet toimivat samalla tavalla. Kolumbian poliittinen kulttuuri näkyi keväällä vaalien lähestyessä myös Bogotán seinillä. Seiniin maalatut stensilit kuvaavat sissien miinoihin astuneita invalideja ja vaativat jenkkiarmeijan tukikohtia pois Kolumbiasta. Radikaalin muutoksen, Omantunnon äänen ja Malcolm X:n puolueet kampanjoivat kiivaasti – ja vaihtavat nimensä taas seuraaviin vaaleihin mennessä.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Teksti Timo Miettinen

Utopian ja dystopian ero ei ole ”oikean” ja ”väärän”

Kuvat Nasa

ideaalin ero, vaan kyseessä on perspektiivin vaihdos: toisen utopia on toisen dystopia.

m i n e r va n p Ăś l l Ăś 2 / 2 0 1 0

N e g atiivinen utopia

tai pienemm Ă¤ n pahan periaate

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Dystopia viittaa ajatukseen käänteisestä tai negatiivisesta utopiasta. Mutta eikö jokainen utopia ole itsessään jo dystopia? Otetaan esimerkiksi Platonin Valtio. Suhteessa lyhytnäköiseen ja epävakaaseen kreikkalaiseen demokratiaan Platonin poliittista ideaalia on tietenkin pidettävä utooppisena hankkeena. Tasainen työnjako ja materiaalisten resurssien oikeudenmukainen jakautuminen varmistavat kansalaisten hyvinvoinnin, ruokaa riittää eikä kukaan pääse vieraantumaan sosiaalisesta roolistaan. Perheinstituution lakkauttaminen varmistaa, etteivät konfliktit riistäydy sukujen väliseksi vihanpidoksi. Kuulostaa tietenkin hyvältä. Järjestelmän dystooppinen kääntöpuoli muodostuu tietenkin siitä, että pysyäkseen pystyssä valtion on päästävä eroon kaikesta siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Utopia sulkee ulkopuolelleen sen, mikä saattaisi herättää uusia ja yllättäviä tunteita: runouden, teatterin ja sopimattoman musiikin. Vahvasti hierarkkinen järjestelmä lukitsee jokaisen siihen sosiaaliseen rooliin, jonka häntä dominoiva sielunosa hänelle määrää. Orjuus oikeutetaan vetoamalla alistettujen luonnolliseen heikkouteen. Siksi utopian ja dystopian ero ei ole ”oikean” ja ”väärän” ideaalin ero, vaan kyseessä on perspektiivin vaihdos: toisen utopia on toisen dystopia.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Miksi utopiat muuttuvat dystopioiksi? Hannah Arendtin mukaan länsimainen poliittinen ajattelu on alusta saakka pelännyt aidon toiminnan mahdollisuutta. Ajatus prosesseista, jotka etenevät ilman edeltä annettua päämäärää, on pelottava eikä näytä vastaavan jumalallisen järjen rakennetta: olihan Platonin luoja jumalalla, demiurgilla, käsityöläisen tavoin selkeä idea siitä, miten kaaos taotaan valmiiksi kosmokseksi. Filosofia pelkää pelkkää aloittamista vailla valmiiksi asetettua suuntaa, ja siksi Arendtin mukaan jo kreikkalaisilla politiikan keskiöön nouseekin toiminnan sijaan hallinta: todellinen poliitikko on se, joka näkee mitä kukin elämässään kaipaa; se, joka pystyy nousemaan partikulaaristen tilanteiden yläpuolelle. Tästä syystä kontrolli ei ole ainoastaan Orwellin (1984) tai Huxleyn (Uusi uljas maailma) edustamien modernien dystopioiden yksityisoikeus. Platonista lähtien utopiat karsastavat ajatusta politiikasta uusien ja yllättävien näkemysten alueena, joka voisi muuttaa täydelliseksi määriteltyä sosiaalista järjestystä. Jopa aikanaan edistyksellisinä esiintyneet 1800-luvun sosialistiset utopiat – kuten ensimmäinen amerikkalainen utopiaromaani Equality; or, A History of Lithconia (1837) – uskoivat poliittisen vallan usein juuri eläkeläisten käsiin: radikaalin progressiivisuuden ehtona on, että järjestelmä jäädytetään paikoilleen. Tämän ajatuksen vastine materiaalisen alueella on tietenkin eugeniikka, joka on merkittävä osa utopiakirjallisuuden historiaa aina Platonista Jonathan Swiftiin: mitään yllättävää ei saa syntyä. Tästä syystä utopioiden edistyksellisyys on useimmiten piilotettua konservatismia.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

I ii Eräs hämmentävimmistä Platonin Lait-dialogin kohdista on väite, jonka mukaan ihmisten rakentaman kaupunkivaltion tulisi pyrkiä olemaan ainoastaan ”toiseksi paras” (deuterōs […] pros to beltiston, 793a). Suhteessa Valtion vaatimuksiin absoluuttisen parhaasta ja järjenmukaisesta poliittisesta ruumiista, tämä myöhäisdialogin klausuuli vaikuttaa ristiriitaiselta. Why not go the whole hog? Jo Valtiossa Platon oli varsin tietoinen siitä, ettei keskivertokansalainen useimmiten tyydy määrittelemään itseään ainoastaan yhden sielun kyvyn – viisauden, rohkeuden tai kohtuullisuuden – kautta. Valitettavan suuri osa kansasta edustaa pikemminkin eiutooppista ihmistyyppiä, joka vastustaa kaikkia valmiiksi annettuja yhteiskunnallisia rooleja. Platonin ja Raimo Sailaksen harmiksi suurin osa ihmisistä ei yksinkertaisesti tiedä, mitä he haluavat – tai he haluavat juuri niitä asioita, joiden seurauksista he eivät voi olla varmoja. Valtion kuudes kirja sisältääkin osuvan kuvauksen ”demokraattisesta ihmisestä”, joka ”[…] yhtenä päivänä viettää juominkeja huilujen soidessa, toisena juo pelkkää vettä ja laihduttaa itseään; hän vuoroin urheilee, vuoroin laiskottelee ja lyö kaiken laimin, vuoroin yltyy filosofoimaan. Usein hän tarttuu politiikkaan, hyppää seisomaan ja puhuu ja tekee mitä mieleen juolahtaa.” (Valtio, 561e-d) Utopiat eivät toteutuessaan muuta ainoastaan taloudellisia tai poliittisia rakenteita vaan myös arvaamattomista haluistaan luopuvan Täydellisen Ihmisen. Kuten merkittävä osa utopiakirjallisuutta osoittaa, usein tämän ideaalin kuvaamiseksi on luovuttava itse inhimillisyydestä. Ei ole sattumaa, että Jonathan Swiftin Gulliverin retkien viimeisessä osassa kuvatut, täydellisen järkevät houyhnhnmit muistuttavat enemmän hevosia kuin ihmisiä, sillä juuri tämä tosiseikka muodostaa Swiftin fantasiakertomuksen realistisen ulottuvuuden: tavalliselle ihmiselle utopian vaatimus on yksinkertaisesti liikaa. Tai kuten H.G. Wells häntä luonnehtii romaanissa A Modern Utopia (1905): “He would have different habits, different traditions, different knowledge, different ideas, different clothing, and different appliances, but, except for all that, he would be the same man”.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Deleuze ja Guattari ovat epäilemättä oikeassa määritellessään utopian siksi poliittisen ajattelun keskeiskäsitteeksi, joka linkittää filosofian omaan aikaansa. Juuri utopian kautta filosofia muuttuu poliittiseksi teoksi, vaatimukseksi muokata poliittinen ruumis universaalin järjen kuvaksi. Tämän vaateen sisältö noudattaa kuitenkin historian lakeja: siinä missä 1500-luvun utopiat – Moren Utopia sekä Sidneyn Arealis – rakentavat itsensä hierarkkisiksi ja auktoriteetteihin nojaaviksi järjestelmiksi, seuraavan vuosisadan ihanneyhteiskunnat nojaavat modernin ajan alussa heränneeseen subjektiivisen rationaalisuuden kykyyn. Ensimmäiset demokraattiset utopiat syntyvät 1600-luvun jälkipuolella, ja eräs 1700-luvun utopiakirjallisuuden silmiinpistävimpiä piirteitä on sen jatkuva kritiikki objektiivisten rakenteiden keskeisintä symbolia – lakia – kohtaan. 1800-luvun sosialistiset utopiat painottavat puolestaan jälleen yhteisomaisuutta, 1900-luku luonnostelee sotilaallisten konfliktien päättymistä. Viimeistään Kantista lähtien eurooppalaiseen perinteeseen on kuulunut ajatus utopioiden välttämättömyydestä, ei ainoastaan historiallisina ajatusleikkeinä vaan järjen itsensä kategoriana. Kant nostaa ensimmäisenä esiin ajatuksen ”regulatiivisista utopioista”, jotka toimivat inhimillisen toiminnan ja historiallisen kehityksen viitepisteinä – kyse on ennen kaikkea toiminnan mahdollisuuksista, ei toteutettavista hankkeista. Tässä Kant tietenkin noudattelee kristinuskon eskatologista aikakäsitystä: ilman ajatusta täydellisen autuuden tilasta historiallisella kehityksellä ei olisi mieltä: järjen rakenne edellyttää historian viimeisen tuomion. Tästä syystä eräs modernien utopioiden ja dystopioiden eriskummallisuuksista on, että ne sijoittuvat lähes poikkeuksetta meidän tuntemamme maailmanhistorian ulkopuolelle. Utopiat eivät useimmiten pidä sisällään tarinaa tai kehityshistoriaa, joka selittäisi niiden olemassaolon: Kuten Thomas Moren Utopiassa tai Swiftin retkikertomuksissa, paratiisinomaiset yhteisöt pikemminkin löydetään täysin sattumalta, harhailevan löytöretkeilijän onnekkaan virheen seurauksena. Sijoittuminen maailman ajan ulkopuolelle on kuitenkin täysin yhdenmukainen utopioihin sisältyvän konservatismin kanssa: koska utopioilla ei ole historiaa, ei niillä ole myöskään uutta luovaa tulevaisuushorisonttia. Utopiat merkitsevät konkreettisesti historian loppua.

m i n e r va n p รถ l l รถ 2 / 2 0 1 0

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Nykyinen poliittinen ja taloudellinen järjestelmämme muistuttaa utopiaa (tai dystopiaa – ero on tässä kohtaa yhdentekevä) juuri siinä, että se todellakin näyttää sijoittavan itsensä historian ulkopuolelle. Kukaan ei varsinaisesti tiedä, miten maailmasta tuli sellainen kuin se on. Žižek osui Suomen-vierailullaan epäilemättä oikeaan: vaikka nykyään on yleistä naureskella Fukuyaman 1990-luvun alun tulkinnoille historian lopusta, monessa suhteessa me todella toimimme kuin historia olisi loppunut. Vaihtoehtoiset taloudelliset ja poliittiset järjestelmät ovat mahdottomia, tai korkeintaan eräänlaisia epärehellisiä fantasioita, jotka eivät toimi käytännössä. Platonin ja Sailaksen halveksuma ”demokraattinen ihminen” on tässä mielessä voittanut: ihminen on omaa etuaan ajatteleva impulsiivinen nautiskelija, eikä muuksi muutu. Moraalinen edistys on osoittautunut epärealistiseksi. Yksi esimerkki utooppisten motiivien katoamisesta sekä taloudellisessa että poliittisessa keskustelussa on jatkuvasti esiin nouseva pienemmän pahan periaate. Emme useinkaan tee enää valintoja oikean ja väärän ratkaisun välillä, vaan pikemminkin kahden väärän välillä. Oli kyse sitten terrorismin vastaisesta sodasta tai euromaiden toimista talouskriisissä, valitsemme jatkuvasti vaihtoehtoja, jotka eivät ole hyviä vaan vähemmän miellyttäviä: epäiltyjen terroristien kidutus tai vakavaraisuutensa ylittäneiden pankkien tukeminen on toki sinänsä valitettavaa, mutta entä jos jätämme sen tekemättä… Tässä kohtaa filosofian ja sen edustamien utopioiden tehtävä on ennen kaikkea kieltäytyä valitsemasta. Mikäli utopioilla on minkäänlaista roolia nykyisessä poliittisessa keskustelussa, on niiden avauduttava kahteen suuntaan. Yhtäältä, meidän on löydettävä itsemme uudelleen historiassa: meidän on päästävä paremmin selville oman intellektuaalisen, poliittisen ja taloudellisen perinteemme mekanismeista, jotka pakottavat meidät jatkuvasti valitsemaan kahden dystopian välillä. Toiseksi, meidän on syytä suhtautua varauksellisemmin Kantin ja Hegelin ajatukseen, jonka mukaan järki on välttämättä historian puolella: utopiat eivät ole historian välttämättömiä päämääriä. Saattaa hyvin olla, että häviämme lopulta taistelun ihmisoikeuksista (tai demokratiasta). Voi hyvin olla, että tuhoamme inhimillisen elämän ehdot lopullisesti maan päältä. Silti taistelu paremman elämän puolesta ei saa muodostua mielettömäksi.

m i n e r va n p รถ l l รถ 2 / 2 0 1 0

Thomas Brand:

Kapitalismi,

kulttuuri

ja myรถnteinen

vaihtoehdottomuus Kasper Kristensen:

Katoava

ei-tuottaminen

Kuvat Library of Congress

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Kasper:

Thomas:

Katsottaessa taaksepäin ihmiskunnan aallonpohjaa, 1900-lukua, on helppo tuudittautua käsityksiin paremmasta nykyisyydestä ja yhä paranevasta tulevaisuudesta. Emme enää tapa ja vainoa toisiamme samalla intensiteetillä kuin menneellä vuosisadalla, kolmannen maailman maat on otettu mukaan kakun jakoon ja uusi, pitkälti taloudellisiin suhteisiin perustuva, kansainvälinen yhteisö valvoo rauhaa maassa. Onko siis monien tervetulleeksi toivottama 2000-luvun uusliberalismista ponnistava globaali kapitalismi avain parempaan tulevaisuuteen? Tähän on vaikea uskoa, sillä kaiken materiaalisen vaurauden takana piilee pelottava dystopia: olemme päätymässä maailmaan, jossa kapitalismista tulee kulttuuria. Aluksi muutamia huomioita kapitalismin historiasta. Uskallan väittää, että Euroopassa syntynyt kapitalistinen tuotantomuoto on hyödyttänyt, edesauttanut ja jopa synnyttänyt

”Loppujen lopuksi kulttuuri on vaurautta. Ilman hyvinvointia, ilman vaurautta, ei koskaan ole ollut kulttuuria.” Ludwig von Mises: Nation, State, and Economy Globaali kapitalismi on joutunut ankaran kritiikin kohteeksi, koska sen on väitetty olevan todellinen syy niin maailmanlaajuiseen 2007 alkunsa saaneeseen finanssikriisiin kuin myös kaikenlaisiin muihin epäkohtiin aina ympäristöongelmista sukupuolten väliseen eriarvoisuuteen. Kapitalismin väitetään hävittävän niin alkuperäiskulttuurit kuin synnyttävän ei-toivottuja kulttuurin muotoja aina rappiotaiteesta tarpeettomiin tavaramääriin. Väitetään, että kapitalismi luo neuvottomuutta, koska ihmiset ja heidän toimintansa palautetaan vain tuottamiseen: palkat ja edut ovat riittämättömiä, vaikka harva tajuaa, ettei työnantaja voi maksaa palkkaa yli työntekijän rajatuottavuuden. Jos siis

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

eurooppalaista humanistista kulttuuria, jossa raha ja omaisuus eivät ole olleet sellainen itseisarvo, joka siitä on sittemmin tullut. Historiallisesti ajateltuna eurooppalainen kapitalismi sellaisena, kuin se ilmeni Länsi-Euroopassa renessanssista ensimmäiseen maailmansotaan, on ollut jopa varsin menestyksekäs ja dynaaminen tapa luoda hyvinvointia ja vapauttaa resursseja parempaan käyttöön, kuten filosofointiin, taiteiluun ja muuhun itsensä ja kanssaihmisten kultivoimiseen. Kyseinen tuotantomuoto kytkeytyi valitettavan tiiviisti yhteen porvarillisuuden kanssa. Hyvinvointi kasautui pönkittämään nimenomaan porvaristoa ja muita kapitaalin haltijoita, mitä yritettiin myöhemmin erilaisilla sosialistisilla vallankumouksilla korjata. Seurauksena nähtiin totalitaristisia kokeiluja, joilla kaikilla oli ainakin yksi yhteinen nimittäjä. Niissä pyrittiin aina murskaamaan vanha yhdellä iskulla, minkä jälkeen uusi kulttuuri saneltiin puoluekoneiston ankaralla suulla. Nykypäivänä näyttää kuitenkin siltä, että kapitalistisen tuotantomuodon alkuperäiset päämäärät ovat haihtuneet kirjaimellisesti tuhkana tuuleen. Järjestelmän ulkopuolisilla syillä on vaikea perustella, miksi kakun pitää kasvaa vuodesta toiseen, ja (tämä on tärkeää) mikä on se kulttuuri, jota varten luonto ja ihmisyys on raivattava tieltä. Eurosentrisesti voisi väittää, että tähän on päädytty, koska kapitalismi revittiin juuriltaan ilman siihen kietoutuneita humanistisia arvoja. Maailmansodat tuhosivat eurooppalaisten mahdollisuudet määrittää

jokin on syynä globaaleihin ongelmiin, niin se on vääristyneet kannustimet ja epätäydellinen kilpailu. Toinen merkittävä syy globaalin kapitalismin ongelmiin on sen historiallisessa monimutkaisuudessa ja polkuriippuvuudessa: talousjärjestelmämme ei ole syntynyt yhteisessä pöydässä suunnittelemalla, vaan spontaanien päätösten tuloksena. Globaalin kapitalismin ihailijana ja ihmettelijänä olen aina ihmetellyt, mistä antikapitalistinen maailmankuva kasvaa, mitkä ovat sen juuret? Kasper Kristensen on kriittinen nykyistä markkinataloutta kohtaan, ja niin olen minäkin, sillä olen huolestunut pikemminkin siitä, mitä kaikkea kammottavaa nyt päätään nostava finanssipaternalismi ja valtiollinen interventionismi saakaan aikaan:

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

globaalia kapitalismia kulttuurisesti, eikä uusi homo economicus näyttänyt vanhan mantereen perinteitä kaipaavan. Päädyimme siis katsomaan sivusta, kuinka Amerikka levitti vapaan tuotantomuodon ideologiaa, jota sosialistinen blokki yritti vastustaa omine yhtä autoritäärisine keinoineen. Historian ironiaa lienee sekin, että Euroopasta Atlantin taakse paenneet puritaanit, liberaalit ja poliittiset toisinajattelijat loivat muutamassa sadassa vuodessa kapitalistisen laissezfaire -järjestelmän, jossa liberalismi tarkoittaa enää vapautta pääomalle ja sen rajattomalle kasvattamiselle – ei ihmisille, heidän oikeuksilleen, ajatuksilleen tai pääomasta riippumattomalle toiminnalleen. Kylmän sodan taistelu käytiin nimenomaan vauraudesta ja keinoista tuottaa sitä. Kilpajuoksussa toisen maailman oli hyödynnettävä vähintään yhtä häikäilemättömiä tuotantokeinoja kuin vastustamansa laissez-faire -USA:n liittolaisineen. Vaurauden tuottamisella oli tässä selkeä päämäärä: todistaa tietty ideologia ja sen mukainen elämäntapa oikeaksi. Neuvostoliiton kaatuminen muutti tilannetta radikaalisti: kapitalismi oli voittanut ja todistanut itsensä parhaaksi mahdolliseksi yhteiskuntajärjestykseksi ja tehokkaimmaksi keinoksi tiedon ja vallan kahmimiseen. Muutamassa vuosikymmenessä kapitalistiset rakenteet ja niiden edellyttämät keinot levisivät kaikkialle maailmaan ja sen muokkaaminen kapitalistiseen tuotantojärjestelmään näyttää yhä vain kiihtyvän. Kapitalismista on tulossa kulttuuria. Mitä tämä triviaalilta kuulostava lause oikeastaan pitää sisällään? Se kertoo

uusi opinkappale sanoo, että koska ihmiset ovat tyhmiä ja arvaamattomia, heitä pitää suojella kollektiiviselta tyhmyydeltään. Uudet sääntelyhankkeet ja maailmanlaajuinen sota kapitalismia vastaan kertovat karua kieltä siitä etteivät maailman mahtavimmat vieläkään ymmärrä taloustieteen perusteita: uudet säännöt pikemminkin synnyttävät uusia ongelmia. Modernin taloustieteen isä Adam Smith teilasi aikanaan merkantilistisen talousjärjestelmän ja varoitti äänekkäästi luottamasta liikaa valtion kykyyn ratkaista ihmisten henkilökohtaisia ongelmia. Niin sanottu valtiojohtoinen finanssikapitalismi on johtanut siihen, että globaalin finanssikriisin tuiverruksessa

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

elämänmuodosta, jossa pääoman kasvattaminen, siis rahalla mitattava tuottaminen, on itseisarvo, jota ei enää perustella muulla kuin sillä itsellään. Metafyysisenä totuutena pidetyn järjestelmän ydin tukahduttaa pikkuhiljaa kaikki siitä riippumattomat vailla välitöntä aineellista arvoa olevat asiat – mukaan lukien ne, joiden mesenaattina eurooppalainen kapitalismi vuosisatoja toimi. Globaalisti tämä ilmenee paikallisen kulttuurin näivettymisenä, luonnon tuhoamisena sekä ennen kaikkea järjestelmälle elintärkeän ihmismassan kontrolloimisena. Uutuutena nykytilanteessa on suuri kansainvälis-nationalistinen koneisto, joka hallitsee proletariaattia (tässä yhteydessä kaikki järjestelmän pelinappulat) valtioiden rajoilla, passeilla, viisumeilla, oleskeluluvilla ja muilla kapitalistisen legitiimiyden takaavilla asiakirjoilla. Joku muu päättää, miten ja missä ihmisen oikeus tuottaa aktualisoituu, jos sen ylipäätään annetaan aktualisoitua. Kulttuurin kannalta tämä tarkoittaa, että varsinaista monetaarista pääomaa kasvattamatonta toimintaa on yhä vaikeampi perustella, mutta myös harjoittaa: yhteiskunnallinen, tuottamisesta riippumaton julkinen tila on käymässä yhä pienemmäksi. Monivivahteisen kulttuurin kannalta järjestelmän tuhoisimpia piirteitä on ei-rahallista arvoa omaavien entiteettien illegitimointi ja irrationalisointi: rahan vaihtaminen ei-rahaksi on paheksuttavaa; sulaa hulluutta. Tällaisessa maailmassa taiteen tulee olla sijoitus. Itselle tai muille suodun virkistyksen edellytetään parantavan tuotantosuoritusta –

valtiot olivat käytännössä pakotettuja pelastamaan sekä itsensä että bisnesmiehet täydelliseltä sortumiselta. Kriisi on ollut suotuisaa aikaa erilaisten lainsäädäntöhankkeiden käynnistämisille, joiden avulla järjestelmän toimintaa hidastetaan entisestään, inertia kasvaa ja rehellinen kilpailu on enää muisto vain. Miksi valtiojohtoisuus on johtanut tähän tilanteeseen? Yksinkertaista vastausta on vaikea antaa, mutta kaiken kaikkiaan yksi maksettu valtiomies on tuhatta omalakista kuluttajaa halvempaa. Kapitalismi on siis aina ymmärrettävä osana sitä poliittista institutionaalista rakennetta, jossa se ”pyörii” ja josta se saa käyttövoimansa. Nykytilanne on kuitenkin se, että suuryrityksille on annettu mahdollisuus internalisoida

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

raskas työ, raskaat huvit – ja filosofistakin voi tulla taloustieteilijä, kuten ulkoministeri Stubb asian ilmaisi. Kansanterveyttä, työssä jaksamista sekä nopeampia valmistumisaikoja tavoitellaan nimenomaan tuottamisen näkökulmasta ja samassa hengessä sorvataan myös opetussuunnitelmia ja julkisia palveluja. Tuottavuus- ja yksityistämistrendit valuttavat sinunkin verorahasi yksityiselle sektorille, vaikket järjestelmää tukisikaan. Samalla kapitalismille välttämätön kuluttaminen on myyty menestyksekkäästi ympäri maailmaa. Uutta ovat vain entistä massiivisemmat mittasuhteet. Näyttää siltä, että amerikkalaiseen unelmaan pohjaava materialismi tuotantomuotoineen on saanut varsin vahvan jalansijan niin kutsutuissa toisissa ja kolmansissa maissa, jotka ovat ikävä kyllä sopeutuneet varsin hyvin yhteiskunnallista eriarvoisuutta lisäävään systeemiin, jossa luonto on vain väline ja heikompi kanssaeläjä kelvoton toimimaan järjestelmän edellyttämällä tavalla. Usein tämä perustuu korruptoituneen yläluokan ja olemattoman kansalaisyhteiskunnan yhdistelmään. Onneksemme Eurooppa teollistui 1800-luvun keinoin, jolloin oli tilaisuus havahtua edes jonkinlaiseen mahdollisuuteen välttää ekokatastrofi. Kun sama kehitys toteutetaan kolmansissa maissa 2000-luvun tekniikalla suuryritysten ja paikallisten kapitalistien päättäessä tahdin, on jälki suorastaan sydäntä särkevää. Voinee sanoa länsimaiden ulkoistaneen ympäristövahingot. Nykykapitalismissa ei ole arvoja, jotka voitaisiin redusoida muualle kuin itse järjestelmään. Erään

voittonsa ja sosialisoida tappionsa, eli meillä on käsissämme eräänlainen uussosialismin muoto. Kapitalismin voittokulku perustuu siihen, että työn tuottavuutta voidaan rajatta kasvattaa juuri innovoimalla, jolloin emme kohtaa alenevia rajatuottoja. Globaalin kapitalismin tehokas toiminta ei ole sidottu siihen, että sitä ohjaisi todellisuudessa jonkinlainen ”minimoraali”, vaan tarvitaan vain kolme välttämätöntä, toisiaan selkeästi täydentävää tekijää: termostaattinen optimointilogiikka, ”näkymätön käsi” ja tietenkin omistusoikeudet. Kun valtiokapitalistit korvaavat optimointilogiikan pelastusohjelmilla, syntyy vain uusia ongelmia. Valtiousko perustuu siis harhaiseen kuvaan siitä, mitä valtiollisin toimin todellisuudessa kyetään saavuttamaan suuresti poikittaisriippuvaisessa maailmantaloudessa. Usko kollektiivin kykyyn tehdä yksilöitä parempia päätöksiä johtaa juuri sellaiseen dystopiaan, jota Kasper kuvailee. Tällaisessa maailmassa ihmiset eivät ymmärrä, että sushipöytien kalat voidaan pelastaa vain commonsien yhteisomistuksella tai yksityistämisellä, aivan kuten juuri Nobel-palkittu Elinor Ostrom on nerokkaasti onnistunut osoittamaan. Jotkut taloustieteilijät ovat jopa päätyneet ehdottamaan hyvinkin radikaalia ratkaisua eläinsuojeluun: jos uhanalaisia eläimiä voisi laillisesti kasvattaa ravinnoksi, ehkä ne voitaisiin oikeasti pelastaa sukupuutolta. Anarkokapitalisti sanoisi, että yksityistetään kaikki, jolloin mitään julkiseen tilaan liittyviä ongelmia ei enää olisi lainkaan. Toisin kuin Kasper, minä uskon kapitalistis-kaupallisen talousjärjes-

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

uutisen mukaan (HS 10.6.2010) suomalaisia työeläkevaroja oli sijoitettu epäeettisiin kohteisiin kuten aseyhtiöihin, epädemokraattisten valtioiden hankkeisiin ja uhkapeliyhtiöihin. Sijoittajista useimmat näkivät mahdollisimman korkean tuoton tavoittelun vastuullisena. Heidän mukaansa eettisessä sijoittamisessa sijoittajan arvot määräävät toiminnan. Lyhykäisyydessään tämä implikoi, ettei mikään tuottoa haittaava moraalinen tai esteettinen arvostelma voi saada sijaa nykykapitalismissa. Hupaisaa tällaisessa uutisoinnissa on se, ettei tuottoon pyrkimistä nähdä arvona, aivan kuin arvot eivät ohjaisi sijoittajien toimintaa. Me tuotamme, kulutamme ja olemme taantumassa, jos talouskasvu näyttää nollaa – siis tienaamme yhtä paljon kuin eilen. Keinot riistää luontoa ja tuottaa entistä tehokkaammin ovat yhteistä globaalia omaisuutta ja kaupppatavaraa. Luulisi, että meitä pakottaisi jokin todella painava syy, mutta kukaan ei tunnu pystyvän selittämään, miksi me raiskaamme maan, luhistumme työtaakkamme alle ja poljemme alas muita ihmisiä kerätäksemme vaurautta – paitsi tietysti perusjargonilla: talouden tulee kasvaa ja se voi kasvaa äärettömiin. Järjestelmän nerokkuus onkin lopulta vaihtoehdottomuudessa: uusliberaali kapitalismi (kapitalisti) ei tunnusta rakenteita. Niiden sijaan meille on syötetty idea tasavertaisista ihmisistä oikeuksineen, demokratiasta, riippumattomasta päätöksenteosta ja vallankäytöstä, kansainvälisestä oikeudesta ja niin edespäin. Todellisuudessa yhdelläkään uskonnolla tai ideologialla ei ole ollut tukenaan niin

telmän luovan meille verrattomasti enemmän kulttuuria ja tapoja itsemme toteuttamiseen kuin jokin muu taloudellinen moottori. Pääoman kasautuminen, vaihdanta, investoiminen ja innovointi ovat kaikki täysin luonnollisia tapahtumia ihmisten sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Mielestäni on tärkeä huomata, että kapitalismi ei ole mitään muuta kuin tapa saattaa yksilöt vuorovaikutukseen keskenään. Juuri kapitalismiin sidottu laskelmointi on mahdollistanut, että voimme nauttia niin musiikista kuin hyvästä ruuasta. Valtiojohtoisessa järjestelmässä joudumme nykyäänkin tukemaan erilaisia kulttuurin muotoja: jos joku haluaa olla ei-tuottava, niin miksi minun tulisi tuottavana yksilönä subventoida tällaista toimintaa? Eituottavuuden subventointihan johtaisi vain lisääntyvään ei-tuottavuuteen ja mitä tapahtuu, kun lopulta koko kansantalous on epätuottava? Tuloksena on konkurssi. Toisaalta, mitä se kertoo, että maksamme kyllä oopperalle ja museoille tukia, mutta graffittitaidetta tai striptease-tanssia ei tueta? Minä en ymmärrä. Ei ole valtioeliitin tehtävä kertoa, millaista kulttuuria tarvitaan ja millaista ei. Päätöksen tulisi olla kunkin yksilön, kuluttajan, harteilla. Suositeltavaa vastalääkettä ovat Ludwig von Misesin The AntiCapitalistic Mentality (1956), Walter Blockin klassikko Defending the Undefendable: The Pimp, Prostitute, Scab, Slumlord, Libeler, Moneylender, and Other Scapegoats in the Rogue's Gallery of American Society (1976) ja Tyler Cowenin In Praise of Commercial Culture (2000). Ehkä kapitalismi todella on hirvittävän huono talous-

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

mahtavaa (väkivalta)koneistoa kuin globaalilla kapitalismilla. Järjestelmän toimijat piiloutuvat tehokkaasti niihin rakenteisiin, joita sillä ei myönnetä olevan. Yksi globaalin kapitalismin tunnusmerkeistä on toimijoiden anonyymiys ja korvattavuus. Tämä saa aikaan voimattomuuden ja välttämättömyyden tunteen, joka saa monet epäilijätkin lamaantuneena seuraamaan kapitalistisia ja ilmiselvästi irrationaalisia polkuja. Kultainen sääntö: ei ole järkevää toimia vastoin halujaan tai kapitalistisia arvoja jonkin erillisen päämäärän takia, koska aina on joku toinen, joka tekee pyrkimykset tyhjiksi toimimalla kuten järjestelmä vaatii. Ne, jotka eivät syystä tai toisesta ole valmiita osallistumaan peliin sen omilla ehdoilla suljetaan kansainvälisen politiikan ja yhteiskunnan marginaaliin. Ahneet, hyväuskoiset, välinpitämättömät, laiskat, itsekkäät, vallanhimoiset ja muut järjestelmälle tärkeät ihmiset takaavat, että järjestelmään on mahdotonta vaikuttaa sisältäpäin, kun taas ulkopäin vaikuttaminen leimataan illegitiimiksi ja irrationaaliseksi haihatteluksi. Valmis tämä dystopia on vasta, kun emme enää pääse irti tuotannon, jatkuvan talouskasvun ja niitä ylläpitävän turvallisuuskoneiston ikeestä, kun kaikki arvot on redusoitu jatkuvaan kulutukseen ja tuottamiseen, kun kulttuuri on lopullisesti sidottu tuottamiseen ja rahalla arvotettavaan materiaan, kun emme enää tunnista ei-rahallista arvoa, kun ei-tuottaminen (esimerkiksi kerjääminen) on kriminalisoitu.

järjestelmä, mutta se on ainut toimiva sellainen – mielestäni myönteisesti vaihtoehdoton ratkaisu. PS. Onko epäeettistä sijoittaa yritykseen, jonka valmistamia tuotteita voidaan käyttää epäeettisesti? Tällaista logiikkaa seuraamalla on parasta olla sijoittamatta mihinkään. PSS. Kerjäämisen kriminalisoinnille ei varsinaisesti ole kovinkaan hyviä taloustieteellisiä tai eettisiä perusteita. Lainsäädännöllisesti kerjäämisen kieltäminen on myös erittäin ongelmallista, sillä kyse saattaa olla perustuslain takaamien perusoikeuksien ja/tai ihmisoikeuksien rikkomisesta. Toisaalta lainsäädännön ja sen täytäntöönpanon rikollisuutta ja häiriöitä ennaltaehkäisevää ja yleistä turvallisuutta parantavaa vaikutusta on vaikeaa todistaa. Toisaalta kriminalisointi saattaa aiheuttaa myös täysin ennalta-arvaamattomia sivuvaikutuksia, jotka johtavat kerjäämisen ilmenemismuotojen muuttumiseen ja aggressiivisen kerjäämisen lisääntymiseen.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Matkustin bussilla eläkeläisten suosiTeksti Pontus Purokuru malle hiekkarannalle. Matkustamossa Kuvat Veikko Somerpuro/WSOY haisi hikinen viina. Minua ympäröi ja Kansallinen Kokoomus kahdeksan vanhusta. Penkeissä oli eläkesäästämismainoksia. Ikkunasta näkyi koukkuselkiä ja rollaattoreita. Tajusin, että tilanne on sama kuin filosofiassa. Sekä Suomessa että filosofiassa elämme vanhusten vallassa, miespuolisten vanhusten. Vanhat äijät määräävät tahdin busseissa, puolueissa ja filosofian historiassa. Kari Raivio, Raimo Sailas ja Alain Badiou. Tutisevia vanhuksia. Bertrand Russell, Georg von Wright, Erkki Tuomioja. Martin Heidegger ja Matti Vanhanen. Pekka Himanen on saanut valtaa juuri siksi, että hän tajusi muuttua vanhukseksi jo 20-vuotiaana. Harmaa dystopia on jo tässä. Elämme tekariaatin diktatuurissa, tekohampaita käyttävien miesten vallassa. Vanhusten ivaaminen vanhuuden vuoksi on typerää. Nolointa olisi vanhempia ihmisiä vastaan kapinoiminen 60-lukulaisen "sukupolvisodan" tai vastaavan hengessä. Onneksi sellaista eivät enää harrasta muut kuin Hesarin kulttuuritoimittajat. Liittolaisia voi löytää kaikkialta, niin vanhuksista kuin teineistä.

m i n e r va n p รถ l l รถ 2 / 2 0 1 0

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Silti: kun mitä tahansa katastrofia vähän kaivaa, sen taustalta löytyy yleensä joukko vanhoja miehiä. Sodat syntyvät, kun vanhat miehet - presidentit, pankkiirit ja kenraalit - lähettävät nuoret miehet tappamaan toisia nuoria miehiä. Vanhat miehet ovat maailmaa rakennesopeuttavan IMF:n johdossa, ja vanhat miehet puheenjohtavat IMF:n vanavedessä apajoille keulivia suuryrityksiä. Filosofiassa vanhat miehet dominoivat Englannin kanaalin kummallakin puolella. Analyyttisessa filosofiassa nämä veteraanit kurittavat nuoria, kunnes oppilaat osaavat sitoa kengännauhansa predikaattilogiikalla. Mannermaisessa filosofiassa vanhuuden kultti lemuaa vielä paksumpana. Käytännössä ainoa tapa tehdä mannermaista filosofiaa on kommentoida kuuluisaa vanhaa miestä, Husserlia, Heideggeria tai Derridaa, kunnes muutamat kommentaattorit nostetaan uusiksi vanhoiksi miehiksi, joita tuleva filosofinuoriso saa vuorollaan kommentoida. Mistä vastarintaa tekariaatin diktatuurille? Ei ainakaan puoluepolitiikasta. Kannatustaan jatkuvasti menettävän Vasemmistoliiton suurin ikäryhmä on yli 70-vuotiaat, joita on jäsenistöstä noin kolmasosa. Kokoomus ja vihreät ovat hieman nuorekkaampia, ainakin imagoltaan, mutta puolueiden ohjelmat keskittyvät pitkälti raimosailasten ja osmosoininvaarojen käskyjen toteuttamiseen. Entä yliopisto? Sehän on 1200-luvulta lähtien ollut radikaalin nuorison tukialusta. Suomessa yliopistoopiskelijoiden keski-ikä on kuitenkin 26 vuotta ja nousee yhä. Henkisestä keski-iästä on turha edes aloittaa. Jonkinlaista ratkaisua voi etsiä itse ongelmasta. Ehkä meidän pitäisi vanhusten kritisoimisen sijaan yrittää radikalisoida heitä. Jos nuoret olivat 1960-luvulla kriittinen yhteiskuntaa muuttava massa, vanhuksista on nyt tulossa samanlainen subjekti. Tästä subjektista täytyy vain juuria raimosailakset pois ja kaivaa esiin karlmarxeja ja judithbutlereita.

Heidän kyborgiset tekohampaansa purevat yhä.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

feministisen

kollektiivin

Teksti Solja Kovero Kuvat National Archives UK ja Nationaal Archief NL http://maanmittauslaitos. wordpress.com/

Keväällä alkoi kokoontua avoin, feministinen kollektiivi, jonka toiminta on rönsyillyt moninaiseksi. Parin viikon välein ajoittuvissa tapaamisissa olemme keskustelleet ja keksineet vinkeää tekemistä. Päähuomion on saanut tilan, kokemuksien ja tilanteiden subjektiivinen tarkastelu, voimauttava ymmärtäminen ja toiminnan mahdollisuuksien etsiminen. Tilan subjektiivinen tutkiminen tarkoittaa esimerkiksi sosiaalisen, arkkitehtonisen, valtasuhteiden määrittämän, sukupuolittuneen tai kaupallisen/ei-kaupallisen tilan tuottaman kokemuksen reflektointia. Apuvälineinä toimivat kuvat, kartat, kertomukset, käsitteet ja vuorovaikutteinen kokemusten jakaminen.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Tärkeinä välineinä toimivat myös kaikupohjan tavoin erilaiset kokemukset vaihtoehtokulttuureista ja kaupunkitilaa kokeilevasta tai kulutuskulttuuria kritisoivasta taiteesta. Kysymykset, jotka muotoilevat tarkasteluamme, ovat: Miten koemme tilan? Miten havainnoimme sitä? Mitä uutta tilasta voi löytää? Miten siinä voi toimia? Minkälaisia toimijan positioita se tarjoaa ja keille? Miten muuttaa tilaa? Miten siinä voi tehdä aloitteita? Kesä vetää ihmiset ulkoilmaan. Tavallinen näkymä ovat skeittaavat pojat. He vaikuttavat välinpitämättömiltä muita kohtaan ja täydellisen uppoutuneilta tekemiseensä. He pitävät meteliä rullalaudoillaan ja käyttävät temppuiluunsa mitä hyvänsä paikkaa, jonka he katsovat siihen sopivaksi. Ovatko he rohkeampia, itsenäisempiä tai aktiivisempia kuin tytöt, joita skeittiporukoissa ei näy? En usko siihen. Näillä pojilla vain on väline, jota voi käyttää ulkona omaksi ilokseen. He voivat uppoutua toimintaansa, ja he voivat tehdä sitä yhdessä – porukalla skeittaaminen epäsovinnaisessa paikassa ei vaadi sen suurempaa uskaliaisuutta. Jos kulttuurissamme tyttöjä ohjattaisiin yhtä lailla nautintojen pariin: nauttimaan omasta ruumistaan ja ketteryydestään sen sijaan että heitä ohjataan tekemään jotain (yleis)hyödyllistä ja järkevää, luulen että tyttöjäkin nähtäisiin skeittaamassa. Tytöillä on harvemmin välinettä, jolla tehdä jotain ympäristön kanssa – tytöillä on käsilaukku. Katu puolestaan näyttäytyy tytöille toimimisen ja oleskelun sijaan näkymisen ja katseltavaksi tulemisen paikkana. Tytön ruumis ei ole toimijan ruumis, vaan jotain jota katsellaan.

kuljeskelut

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Arvioiva katse asettaa katseen kohteen eitoiminnalliseen ja ei-vuorovaikutteiseen positioon. Samaan tapaan kaupungin ravintolat, kahvilat ja liikkeet asettavat kaupunkilaisen asiakkaan positioon. Ne ehdottavat toimijan rooliksi maksavan asiakkaan rajoitettua roolia. Esimerkiksi Helsingin keskustan kauttakulun paikat kuten Aleksanterinkatu, Makkaratalo ja Kampin ostoskeskus ovat täynnä liikkeitä, kahviloita ja ravintoloita, mutta niissä ei ole juurikaan paikkoja, joissa voisi levähtää hetken maksamatta mitään. Kampin ostoskeskusten metron pääsisäänkäynnin takana on muutama kivipenkki. Kummat paikat ovat tutumpia, kahvilat vai nämä kivipenkit? Missä sinä istut? Mikä kuuluu sinun kaupunkiisi? Mitä muita paikkoja kaupungissa on olla ja toimia? Entäpä jos kieltäytyisi ehdotetusta kuluttajuudesta ja valitsisi kulutuskarkuruuden? Kulutuskarkurina kuljeskelemalla voi löytää kaupungin kätketyt ilot: lukuisat uimarannat, auringonlaskukalliot, koripallokentät, luontoa kaupungin liepeiltä, mustikkamaita, ilmaisia nettikoneita, lukupaikkoja, uusinta kuvataidetta gallerioissa... Ja mitä vielä? Se selviää löytöretkellä. Kesäisiin löytöretkiin voi ottaa mallia skeittipojilta: tarvitaan väline ja mieluusti myös toverijoukko. Välineenä voivat toimia kamera, koripallo, piknik-viltti, frisbee, katuliidut, kartta, leija, uimapuku. Voi myös kuljeskella sinne minne jalat vievät – jaloilla on tosin usein paha taipumus valita tuttuja reittejä. Siksi tarvitaankin jotain, joka nyrjäyttää askeleet pois tavallisilta reiteiltään: aavistus, vinkki, spontaania ideointia yhdessä, hauskaa tekemistä. Feministisen kollektiivin tilantutkimus-proggis on dokumentoitu Maanmittauslaitos-blogiin (http://maanmittauslaitos.wordpress. com). Blogin sivuilla on myös aina seuraavan tapaamisen ajankohta. Kollektiivi on avoin kaikille.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

opuksi Filosofia – tapa rakastaa maailmaa Frank Martela

Filosofia on osa elämää. Filosofian tekijät ovat inhimillisiä olentoja tunteineen, intohimoineen, ennakkoluuloineen ja heikkouksineen. Tästä seuraa, että kaikki filosofiaa jossakin muodossa harjoittavat kokevat sillä olevan jonkin myönteisen vaikutuksen elämän virtaan. Filosofia voi olla yksilön uskonto, se voi olla taistelukirves poliittisen ymmärryksen uudelleenmäärittelyssä, se voi typistyä pelkäksi toimeentulon lähteeksi, se voi olla rakennuspalikka identiteetinmääritysprojektissa, yhteisöllisyyden tai ylemmyydentunnon lähde. Kysymys ei siis koskaan ole siitä, etteikö filosofia olisi kytkeytynyt elämään. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, pyrkiikö persoona filosofiallaan vain omaan tyydytykseen vai haluaako hän luoda jotakin itsensä ylittävää. Runkkaako filosofi yksin vai tanssiiko maailman kanssa? Elämästä vieraantunut filosofia on filosofiaa, joka tyydyttää vain yksilön tai jonkin kapean kuppikunnan henkilökohtaisia tarpeita. Tässä mielessä se on merkitykseltään verrattavissa sanaristikoiden ratkaisemiseen. Sanoessani, että filosofia voi täyttää uskonnon paikan merkityksettömyyden kuilun ylittäjänä ja myöntäessäni, että tätä roolia se osittain näyttelee omassa elämässäni, en siis pyri pystyttämään tästä mitään ideaa-

lista suhtautumistapaa filosofiaan. Päinvastoin, pyrin paljastamaan nämä uskonnolliset tunteet, jotta voisimme yksin ja yhdessä vapautua niiden kahleista. Uskon, että tunnistamattomina nämä häivähdykset pyhästä ovat eräs pääsyyllinen siihen ahdasmielisyyteen ja kapeakatseisuuteen, jota filosofian harjoittajien keskuudessa on niin valitettavan paljon havaittavissa. Sitoudumme tunteen palolla niihin näkökantoihin, jotka meissä tämän intohimon herättivät, ollen sokeita sille, että lopulta itse kasvun prosessi on se, mikä filosofiassa suo puhtainta nautintoa. Mitkä sitten itse koen tärkeimmiksi tavoiksi antautua filosofialle omassa elämässäni? Oma filosofian ideaalini koostuu tällä hetkellä kahdesta sitä määrittävästä piirteestä. Ensinnäkin filosofia on minulle päättymätön henkilökohtaisen kasvun prosessi; elämänmittainen matka kohti laajempaa ymmärrystä, joka kulkee dialogisia, reflektiivisiä ja yhteyksiä etsiviä polkuja. Toiseksi filosofia on valitsemani väline maailmanparantamisen projektissa. Uskon, että uudelleen ajattelemisen kautta voimme luoda sellaisen kollektiivisen ymmärryksen, joka paremmin palvelee hyvän elämän toteutumista tässä maailmassa. Samalla kuitenkin myönnän auliisti, että syy miksi olen valinnut maailmanmuuttamisen välineeksi juuri filosofian, johtuu osittain niistä ’hämmästyttävistä nautinnoista’, joita se minulle tarjoaa. Häntä heiluttaa koiraa; oikeutan tunnepohjaisen ajautumiseni filosofian pariin toteamalla sen olevan erikoistuneessa yhteisössämme valitsemani vaikuttamisen väylä.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

Kun ihminen löytää elämäänsä palavan intohimon kohteen, ei tämä tunteen roihu useimmiten ole palautettavissa rakastetun yhteen tiettyyn ominaisuuteen. Sen sijaan ihastumisen kohde soittelee sielumme säveliä monella taajuudella samanaikaisesti. Viisauden rakastaminen ei tässä suhteessa ole poikkeus. Kun se on ryövännyt sydämemme, on se läsnä elämässämme monella merkityksellisellä tavalla. Toisin ilmaistuna: rakastan maailmaa ja luonteenpiirteistäni johtuen on filosofia paras keinoni antaa jotakin takaisin, ilmaista tätä rakkauttani.

Radikaali demokratia – kokemuksia lukupiiristä Mika Pekkola & Antti Jauhiainen

"Radikaali demokratia" -opintopiiri kokoontui kevätlukukauden aikana enemmän tai vähemmän viikottaisesti tarkastelemaan useamman tieteenalan lukuisista näkökulmista demokratiaa 2010-luvulla, sen menneitä kehityssuuntia ja sen tulevaisuutta. Lukupiirissä lähdettiin liikkeelle helposti hahmotettavasta mutta syvällistä pohdintaa ansaitsevasta näkökulmasta: demokratiamme on radikaalien ongelmien keskellä, mutta ratkaisuja me voimme kehittää näihin ongelmiin? Opintopiirin konkreettinen, keskusteleva näkökulma tarjosi jatkuvasti uusia kiintymäkohtia yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen ja

keskusteluun, jonka voisi huomauttaa olevan yliopiston strategian linjaama, keskeinen taito kaikille opiskelijoille. Huolellisen pohjatyön, omistautuneen suunnitteluprosessin, opintomateriaalien ja verkkodokumentoinnin kautta piirin keskustelut hahmoteltiin mahdollisuuksien mukaan aina myös muiden luettavaksi. Sivuttuja teemoja yhdisti ajatus omaehtoisen järjestäytymisen ensisijaisuudesta. Sen sijaan että odottaisimme kankeiden byrokratioiden ja instituutioiden toimivan puolestamme, meidän tulisi luoda pohjaa uusille käytännöille, kokemuksille, suhteille, verkostoille ja kestäville instituutioille, jotka avaavat poikkeavan, muutoskykyisen perspektiivin politiikkaan. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että meidän tulisi luopua vakiintuneilla areenoilla käytävistä kamppailuista tilanteemme parantamiseksi, mutta meillä ei myöskään ole mitään syytä tyytyä toimimaan yksinomaan ”sisäpuolella”, jos ”ulkopuolelta" käsin voidaan kehittää tehokkaampia, palkitsevampia ja voimauttavampia toimintatapoja, jotka jo pelkällä olemassaolollaan kyseenalaistavat keinotekoiset rajanvedot ja yksinkertaisesti typerät, vanhanaikaiset ja vieraannuttavat käytännöt. Kevään aikana käydyt keskustelut liikkuivat sulavasti teemasta toiseen osallistujien kiinnostuksen kohteita mukaillen. Kuten kaikissa vanhoja malleja vierastavissa avoimissa yhteisöllisissä ratkaisuissa, oli myös opintopiirissä käynnissä jatkuva oppimisprosessi siitä, miten opintopiiriä toteutetaan ja luodaan kerta kerralta. Tästä saadut kokemukset olivat hyvin onnistuneita, ja uusi opintopiiri aloittaneekin syksyllä. Se keskittyy

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

demokratiaa ja uutta todellisuutta luoneiden vastarintaliikkeiden historiaan ja käytöntöihin. Tarkoituksena on kartoittaa eri historiallisissa tilanteissa opittuja kokemuksia kamppailusta rauhallisemman, vapaamman ja tasaarvoisemman maailman hyväksi.

Max Ryynänen:

Rakas Adorno, en ole ikinä julkaissut artikkelia tuotannostasi. Tämä pätee toisaalta useimpiin minua viehättäneisiin filosofeihin. Syitä on monia. Ensinnäkään en ole luonteeltani eksegeetikko. Jokin teema alkaa aina hiertää, ja se johtaa lopulta kirjoittamiseen, jolloin lopputuloksessa näkynee tavalla tai toisella se mitä olen lukenut. En kuitenkaan varsinaisesti kirjoita filosofeista. Joskus toisaalta haluaisin, mutta harvemmin jaksan perehtyä kenenkään tuotantoon kokonaisuutena. Olen huono lukemaan tekstejä joista en pidä. Kuten muut, sinäkin olet kirjoittanut valtavasti sellaista, joka ei vaan sytytä minua. Toisinaan kyse on filosofisesta maustani. Mutta usein toistat itseäsi tai vaellat skolastisesti lukeneisuudessasi. Joitakin tekstejäsi vaivaa lisäksi huono asiantuntemus valittua aihepiiriä koskien. Tämä pätee tunnetuimmillaan jatsia käsitteleviin esseisiisi. Mutta Kulttuuriteollisuus on hieno. Se on myös paradoksaalinen. Samalla kun Max Horkheimerin kanssa kuvaatte elämyshakuisuuden perversioita ja hedonismin kehitystä

jarruttavaa funktiota kielteiseen dialektiikkaan nalkkiutuneessa kulttuurissa, revittelette itse kuin viimeistä päivää. Esseenne on yksi kaikkien aikojen viihdyttävimmistä filosofisista teksteistä. Tunnustit myöhemmin kärjistäneesi saadaksesi aikaan ajatuksellista liikettä, mutta tiedostitko ikinä tätä mainittua paradoksia? Se on osa sitä ristiriitaista perintöä jonka jätit jälkeesi. Olen viihtynyt sen stimuloivissa ristiaallokoissa. Palaan Kulttuuriteollisuuteen vähintään kerran vuodessa. Hämmästelen sitä kirjallista iskuvoimaa ja profeetallista näkemystä, jolla analysoit nykyihmisen sisätauteja itsen tuotteistamisesta taiteen fasadinomaisiin autonomiajulistuksiin. Kirjoitit muun muassa siitä mitä taiteelliselle ilmaisulle tapahtuu kun sävellys on mahdutettava median, esimerkiksi 40 minuutin mittaisen vain kapeasti äänimaisemaa reprodusoivan levyn, rajoihin. Sinulle tehdään samaa. Joskus en voi kuin hämmentyä sitä miten simppeleitä selvityksiä ajattelustasi julkaistaan erilaisissa kulttuurintutkimuksen (visual studies, fashion studies, cultural studies) oppikirjoissa. Kai se on vaan niin, että klassikoita ei lueta kyllin huolellisesti. Siksi polkupyörä keksitään alati uudestaan. Ns. kriittiset ”moni- ja poikkitieteiset” tutkijat kuvittelevat joka vuosi keksivänsä jotakin jonka sinä olet jo tavalla tai toisella formuloinut, yleensä juuri Kulttuuriteollisuus -esseessä. Kai sekin on yksi kielteisen dialektiikan ilmentymä. Ajattelun kohtalona on tuotteistuminen ja mustavalkoistuminen. Mutta itsepähän otit riskin valitessasi helposti lähestyttävän, wagnerilaisen maailmalopuntyylisi.

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

ntamo julkaisee Janne Kortteisen esikoisteoksen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa maanantaina 27.9.

Y leisohje

luovalle

kirjoittajalle :

Kaikki kirjoittajan blockit katoavat heti, kun uskallat vain epäonnistua ja kirjoittaa täysin estoitta vaikka minkälaista paskaa tulisi ulos. Yhteiskunta yrittää hallita jopa taiteilijoitaan ns. hyvin kirjoittamisen vaatimuksella. Hänellä on hyvä lause, mitä ikinä tuo tarkoittaakaan. Nuoren tekijän esikoiskokoelma olisi vaatinut kustannustoimittajan apua. Tarvitsen henkilökohtaisesti kyllä ihan toisenlaista apua. Haluankin tässä ja nyt pyytää, että joku auttaisi minua. Auta, auta Minä haluan rikkoa sen valheen nyt kirjoittamalla täysin paskasti ja estoitta juuri sellaisena kuin se tulee ulos täysin sensuroimattomana minun sisästäni. Jopa Jack Kerouacin spon-

taani kirjoittaminen on mielestäni liian sliipattua ja laskelmoitua todelliseksi luomutuotteeksi. Alpo Jaakola alkoi kuulemma maalaata varpaillaan, kun hän huomasi oppineensa piirtämään. Mutta niin, kun sen oman epäonnistumisensa kirjoittaa näkyville, näkee helposti sen, missä vika on ja osaa ottaa sen haltuun ja olla tekemättä samaa virhettä enää. Olemassaolon koko orgaaninen ja alkuvoimainen kehkeytymisprosessi, jonka sublimoitunut osa kirjoittaminenkin on, toimii nimenomaan tämän erehdyksen ja oppimisen prosessin kautta. Mä olen luomukirjoittamisen puolesta ja Nietzschen kanssa samaa mieltä, että on etuoikeus olla myös karkea ja väärässä. Epäonnistuminen toimii!

Paul Citroën: Metropolis (1923)

m i n e r va n p ö l l ö 2 / 2 0 1 0

minervanpollo @gmail.com minervanpollo. tumblr.com