Minervan Pöllö 4/2014

LOPPU

Päätoimittajat Pasi Takkinen Tuukka Brunila Taitto Minna-Kerttu Vienola Toimituskunta Janne Karisto Joosua Lehtinen Henri T. Hyvönen Sofia Blanco Sequeiros

Sisältää: Pääkirjoitus Olemmeko lopussa?...............................3 Maailmaloppu on tutkittu juttu..............5 Falloksen loppu......................................9 Kirja-arvostelu: Pieniä kovia nuppuja...11 Kirja-arvostelu: Kova............................13 Kirja-arvostelu: Keskuspuisto...............14 Taidetta: Leikin loppu........................... 16 Opetusnäytettä seuratessa......................18 Päättävä jälkitieteellinen epäkirjoitus....19

1

Päätoimittajilta

Vuoden lähestyessä loppuaan Minervan Pöllö suuntaa katseensa kohti

loppua. Mutta mikä loppu on, tai mitä loput ovat? Tässä maailmassa kaikella on loppunsa, myös maailmalla itsellään. Oliot, ilmiöt ja tapahtumat alkavat ja loppuvat. Kuvittele lukemattomia ajassa eteneviä janoja, joista eräät kestävät vain silmänräpäyksen, osa jatkuu ikuisuuksia. Lopulta ne kaikki loppuvat. Joka hetkeen mahtuu loputtomasti loppuja, pieniä ja suuria.

Loppujen lopuksi loppu ei ole ainoastaan ikävä tai surullinen seikka.

Kenties asioiden lopullisuus tekee niistä merkityksellisiä, ilmeisimpänä esimerkkinä elämä itse. Loppu on myös uuden alku, kuten muinaistekniikoihin ja survivalismiin perehtyneen Miika Vanhapihan motto hienosti kiteyttää: “Yhden maailman loppu on toisen maailman alku, yhden maailmanloppu on toisen maailmanalku.”

Lopussa kiitos seisoo, vaikka se onkin ajattelun aiheena haastava. Tarjoilemme tässä numerossa pohdintoja yksittäisen ajattelijan kiinnostuksen loppumisesta aina maailman loppuun saakka.

Hyvää loppuvuotta lukijoille toivottavat päätoimittajat Pasi Takkinen ja Tuukka Brunila, joiden pesti tämän lehden ruorissa on tältä erää lopussa.

2

Minna-Kerttu Vienola

Olemmeko (maailman) lopussa?

K

un Shiwa hengittää ulos, syntyy maailma. Kun Shiwa hengittää sisään, maailma tuhoutuu. “Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu”, kuuluvat Jumalan sanat Raamatun lopussa (Joh.22:13). “Älä lukitse tämän kirjan profetian sanoja, sillä aika on lähellä!” (Joh.22:10) Entä jos inspiraatio on jo alkanut?

Erään pienen World Mission Society Church Of God -seurakunnan opiskeluhuoneen ruudulla pyörii video, jolla maa palaa ja meret kiehuvat. Japanin tsunami näkyy uudestaan ja uudestaan, atomipommit räjähtelevät ja alastomat lapset juoksevat pakoon sotaa. Taustalla koreankielinen miesääni kertoo, että Jeesus on jo palannut, hänen nimensä on Kristus Ahnsahnghong. Liikkeen mukaan kaikki merkit viittaavat siihen, että ennustus, josta Johanneskin ilmestyksessään puhuu, on toteutumassa.

Metrotunnelin Kompassilla jatketaan samasta aiheesta: ohikulkijoille annetaan käteen lappuja, joilla punaisella fontilla kuumotellen kerrotaan, että jotakin on tuleman: “Kukaan ei pärjää omallaan, sillä

tulevina aikoina tulevat vaikeat ajat.

Olkaa yhtä minussa. Te ette kestä, jos ette seiso Minun neuvotteluissani. Tutki Sanaa ja seurustele Minun kanssani.

Minä tulen pian ja pääsette Minun lepooni. -Saatu yöllä 8.9.2005”. Helsingin Baptistilähetys jakaa viestiään totisin ilmein. Lopun ajat ovat kuulemma lähellä, ja nyt muilla on heidän mielestään viimeinen aika päästä osaksi pelastusta. Muut eivät ota osaa heidän odotukseensa, mutta sanoohan Jumalakin Johannekselle: “-Katso, minä tulen niin kuin varas; autuas se, joka valvoo ja pitää vaatteistansa vaarin, ettei hän kulkisi alastomana, eikä hänen häpeätänsä nähtäisi!” (Joh.16:15) Jos baptistit ovat oikeassa, toinen tuleminen alkaa pian. Kovin moni ei kuitenkaan jostain syystä vaikuta ottavan sanomaa vakavasti.

Vedakirjallisuus tarjoaa tähän selityksen: sen mukaan elämme Kali-yugaa eli rappion aikakautta, emmekä sen tähden ymmärrä jumalallisia merkkejä. Tänä aikana Vedojen mukaan synnillisyys, väkivalta ja paheelliset 3

elämäntavat valtaavat alaa, hyveellisyys hiipuu, alkoholi ja muut päihteet leviävät, eikä guruja enää kunnioiteta ja heidän opetuksiaan aletaan pilkata.

Opetusten mukaan Kali Yugan loppupuolella Vishnun inkarnaatio, Kalki, tulee ratsastaen valkoisella hevosella ja taistelee Kalia ja sen pimeitä voimia vastaan. Ilmestyskirjan versiossa lopun aikoina ilmestyy suuri valkea istuin ja sillä istuvainen, jonka kasvoja maa ja taivas pakenevat, ja joka taistelee Perkelettä, väärää profeettaa ja petoa vastaan sekä heittää heidät tuli- ja tulikivijärveen (Joh.20:10).

Uutisia lukiessa Vedojen luonnehdinta tästä aikakaudesta näyttää toki usein osuvan oikeaan (niin kuin varmaan aina aikaisemminkin). Ennustuksen toteutumiseen ei tarvittaisi muuta kuin puuttuva palanen, se ratsastaja.

WMSCOG -seurakunta on sitä mieltä, että myös jo monella alueella näkyvä ilmastonmuutos on merkkinä lopun ajoista. Sitä vastaan on siis turha yrittää taistella, kun Jumalan asetuksen tähden siitä ei kuitenkaan tule mitään.

Hegel voisi varmaankin yhtyä uskovaisiin. Hänen mukaansahan Maailmanhenki toteuttaa jatkuvasti omaa kohtaloaan välittämättä yksilöiden toiminnasta. Ilmastokatastrofin lähestyessä alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että Hegel on oikeassa, kun pelastusyrityksistä huolimatta tuho näkyy horisontissa.

Aina niin viisaina pidetyt intiianitkin ovat samoilla linjoilla: Elokuvan Koyaanisqatsi lainaamien Hopi-intiaanien mukaan luonnon ja ihmisen maailmat

luovat tasapainon, jonka horjuessa loppu ilmestyy näkyviin. Epätasapaino on jo vahvasti toiselle puolelle kallellaan.

Yksikään uskonto tai maailmankuva ei tarjoa välineitä tämän maailman pelastuksen löytämiseen. Valemaailmanloppujen paljastamiseen ei löydy mistään välineitä, ja ainoat lopun suhteen toiveikkaat ovat skeptikot.

Suurin osa niin uskovaisista kuin ei-uskovaisistakin jää asian suhteen agnostikoiksi, ehkä siitä syystä, ettei tahdo ottaa kantaa pelottavaan aiheeseen. Osa ehkä uskoo maanpäälliseen paratiisiin, osa luottaa ehkä tieteen tulkintaan lopun ajoista.

Odottelijat ovat kuitenkin varmoja asiastaan ja yrittävät saada muutkin mukaan viime hetken pelastukseen.

Pyhät tekstit eivät tarjoa lohtua tai keinoa nähdä väärät lopun merkit, sillä aiemmat tulkinnat ovat niin Krishnatietoisten kuin kristillisten herätysliikkeidenkin mukaan vain menneet pieleen. WMSCOG -dvd:n kumea miesääni julistaa: “Katso, hän tulee pilvissä, ja kaikki silmät saavat nähdä hänet, niidenkin, jotka hänet lävistivät, ja kaikki maan sukukunnat vaikeroitsevat hänen tullessansa. Totisesti, amen” (Joh.1:7).

Monen agnostikonkin pää alkaa lopulta kääntyä vaikuttavan uskottelun ansiosta, ja lopunodotusseurakuntien jäsenmäärä ja määräkin kasvavat hiljalleen. Käännynnäisten mielissä voi hiljalleen kypsyä ajatus: ”Vääriä maailmanloppuja on tullut ja mennyt, mutta joskushan sen on tultava. Entä jos se nyt on käsillä?”

4

Janne Karisto

Maailmanloppu on tutkittu juttu M

onissa uskonnoissa on selkeä käsitys nykyisen maailmamme tuhoutumisesta. Survivalistit katsovat parhaaksi kuluttaa elinaikaansa suurkatastrofeihin valmistautumiseen.

Ratikkapysäkkien elokuvamainosten perusteella maailmanloppu myös myy hyvin. Maailmanloppu on sekä ajatuksissamme että arjessamme, ahdistavana ja kiihottavana. Mutta mitä me oikeasti tiedämme maailmanlopun mahdollisuuksista ja erilaisten maailmanlaajuisten katastrofien todennäköisyyksistä? Onko maailmanlopusta tutkittua tietoa ja millaista tällainen tieto voi olla?

Maailmanloppu on monimielinen käsite, joka täytyy määritellä ennen tarkastelua. Antroposentrismi korostaa ihmistä kaikkeuden tärkeimpänä olentona: maailmaloppu merkitsee ihmislajin sukupuuttoa. Ihmisloppua lievempi vaihtoehto on tuntemamme nykymaailman loppuminen (the end of the world as we know it), esimerkiksi teollisen sivilisaation romahtaminen. Ehkä tavallisimmin maail-

5

manlopulla tarkoitetaan kaiken Maan elämän tuhoutumista. Planeettamme tuhoutuminen voidaan ottaa myös kirjaimellisesti, jolloin maailmanloppu tarkoittaa koko planeetta Maan häviämistä tavalla tai toisella. Joskus maailmanlopulla tarkoitetaan koko maailmankaikkeuden olemassaolon päättymistä. Muitakin vaihtoehtoja on. Kaikki mainitsemani merkitykset esiintyvät seuraavissa tarkasteluissa, mutta antroposentrinen näkökulma on vallitseva.

Maa saattaa tuhoutua tai maailmankaikkeus lakata olemasta täysin ihmisen toimista riippumatta. Viimeistään 1900-luvulla ihmisen kuitenkin huomattiin olevan kykeneväinen aiheuttamaan oman lajinsa ja jopa koko maanpäällisen elämän lopun. Näin ollen sekä luonnon- että ihmistieteet voivat tuottaa tietoa maailmanloppuskenaarioista ja niiden todennäköisyyksistä.

Kosmologit tutkivat Maan ja maailmankaikkeuden tulevaisuutta matemaattisen fysiikan ja koeteltujen teorioidensa avulla. Tähtitieteilijät

metsästävät avaruudesta potentiaalisia maailmanlopettajia. Maapallon ja elämän menneisyyden perusteella geologit ja biologit tekevät varovaisia ennustuksia Maan elinolosuhteiden kehittymisestä. Ihmistieteet kuten sosiologia, psykologia ja historia voivat yrittää ennustaa ihmisten käyttäytymistä. Koska ihmisten toiminta muokkaa luontoa ja Maan elinolosuhteita, on useiden yksittäistenkin uhkakuvien analysointi poikkitieteellistä puuhaa.

Mahdollisia maailmanlaajuisia katastrofeja on aikaisemmin tutkittu yksitellen ja niitä koskeva tieto on ollut levällään. Maailmanloppua pelkäävien ja odottelevien onneksi Nick Bostrom ja Milan M. Cirkovic toimittivat vuonna 2008 teoksen Global Catastrophic Risks (Oxford, UK: Oxford University Press), jossa kuhunkin uhkakuvaan perehtyneet tieteilijät tarkastelevat sen syntymekanismeja, todennäköisyyttä ja mahdollisia seurauksia. Paksu ja raskas kirja johdattaa myös alkuperäislähteisiin. Katsotaan mitä sain selville.

Tuhoutuuko planeettamme? Kyllä, täydellisesti, sanovat kosmologit.

Loppu tulee viimeistään seitsemän biljoonan (7 x 1012) vuoden kuluttua, kun punaiseksi muuttunut laajentuva aurinkomme vetää Maan kiinni itseensä. Maailmankaikkeuden kohtalo on jo vähän vaikeampi teoreettinen pulma.

Astrofyysikko Fred C. Adams toteaa: “Our best astronomical data imply that our universe will expand forever or at least live long enough for a diverse collection of astronomical events to play themselves out.” 1.

Maan historian tunnetuimman joukkosukupuuton, permikauden joukkotuhon 251,4 miljoonaa vuotta sitten, aiheuttivat todennäköisesti massiiviset tulivuorenpurkaukset. Jopa 95 prosenttia silloisista eliölajeista tuhoutui2. Geologit ja geofyysikot ovat ajoittaneet viimeiselle kahdelle miljoonalle vuodelle yli kaksikymmentä hieman pienempää lajikatoa aikaansaanutta suurpurkausta. Ei ole perusteita olettaa tahdin muuttuvan. Useat tutkijat epäilevät Toban suurpurkauksen noin 73 500 vuotta sitten kutistaneen ihmispopulaation murto-osaan aiemmasta.

Suurten tulivuorenpurkausten elämälle haitallisin seuraus on nopea ja raju ilmastonmuutos.3 & 4 Dinosaurusten lisäksi paljon muutakin elämää hävittäneitä ja törmäyskraatterin jälkeensä jättäneitä asteroideja tai komeettoja on törmännyt Maahan keskimäärin 25–40 miljoonan vuoden välein. Pienempiä, paikalliseen tuhoon kykeneviä avaruudenkappaleita iskeytyy Maahan paljon useammin. Vuonna 1908 Siperian yläpuolella ilmassa räjähtänyt asteroidi olisi paljon kuuluisampi, jos se olisi

”Maa saattaa tuhoutua tai maailmankaikkeus lakata olemasta täysin ihmisen toimista riippumatta”

6

iskeytynyt maahan sata vuotta myöhemmin New Yorkin kohdalla. Siperiassa tuhoutui yli 2000 neliökilometriä metsää5.

näjän presidentti Boris Jeltsin tuijotti eteensä avattua ydinsalkkua. Venäläiset epäilivät Yhdysvaltojen armeijan sukellusveneen laukaisseen ballistien ohjuksen Norjan luoteispuolelta. Jeltsinillä oli vain muutama minuutti aikaa tehdä päätös: nappia painamalla hän laukaisisi ydinohjusparven. Hän sulki laukun. Ballistinen ohjus paljastui myöhemmin norjalaiseksi sääraketiksi.9 Maailmanlaajuisen ydinsodan riski lienee pieni, mutta kaikenlaista saattaa tapahtua kenenkään sitä varsinaisesti haluamatta tai suunnittelematta.

Tarkastelematta jäivät monet uhkakuvat: riistäytyvä tekoäly, pandemiat, bio- ja nanoteknologian hybriksen seuraukset, supernovat ja hiukkaskiihdytinonnettomuudet. Myös näistä kirjoitetaan katastrofiromaaneja ja huolestuneita lehtikirjoituksia. Näitä pelätään, näihin varaudutaan ja näiden

”Vuonna 1982 maailmassa oli 60 000 ydinasetta” Entä ilmastonmuutos, katastrofiuhkien kansikuvapoika? Tutkijat uskovat ilmaston lämpenemisen kehittyvän tasaisesti, eivätkä katso sen muodostavan äkillisen suurkatastrofin riskiä ainakaan lähivuosikymmeninä. Mutta tasainenkin lämpeneminen tarkoittaa, että välilliset ongelmat ja paikalliset onnettomuudet lisääntyvät. Pidemmän aikavälin kehityksestä ei toistaiseksi kyetä sanomaan juuri mitään. Maailmankaikkeuden tai planeettamme ei tarvitse pelätä ilmastonmuutosta, mutta yhä useamman elämänmuodon ja ihmislajinkin olemassaolo saattaa olla uhattuna muutaman sukupolven tai vuosisadan päästä. Ihmisen toiminnan ja kasvihuoneilmiön katsotaan nopeuttavan ilmaston lämpenemisestä, mutta vaikutuksen tarkkaa suuruutta on vaikea arvioida, eikä siitä vallitse yksimielisyyttä.6 Vuonna 1982 maailmassa oli 60 000 ydinasetta, joiden yhteenlaskettu tuhovoima vastasi yli miljoonaa Hiroshimaan pudotettua Little Boy:ta8.

Hiroshimassa lasketaan kuolleen yli satatuhatta ihmistä parissa viikossa7.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Ve-

”Ballistinen ohjus paljastui myöhemmin norjalaiseksi sääraketiksi” vuoksi järjestetään mielenosoituksia.

Bostromin ja Cirkovicin teoksesta käy ilmi, ettei tiedon hankkiminen näistäkään riskeistä ole helppoa.

Antroposentristä maailmanloppua tutkivan on muistettava, että ihmiskunnan sopeutumiskykyä on lähes yhtä vaikea ennustaa kuin riskien toteutumista. Seuraavan suuren asteroi7

din iskeytyessä Maahan, esimerkiksi 14 miljoonan vuoden kuluttua, ihminen saattaa asuttaa satoja planeettoja eri aurinkokunnissa tai kuolla sukupuuttoon 13,9999 miljoonaa vuotta aiemmin. Huomio koskee myös lähitulevaisuutta: esimerkiksi luonnonkatastrofin välittömiä vaikutuksia tuhoisampia saattavat olla sen aiheuttamat taloudelliset ongelmat ja sosiaalinen sekasorto.

Monet maailmanloppuskenaarioista ovat olemukseltaan sellaisia, että tarkkojen todennäköisyyksien ja päivämäärien tietäminen on inhimillisesti mahdotonta. Kukaan ei kykene täydellisesti ennustamaan ihmisten käyttäytymistä

ja maailmakaikkeus luonnonlakeineen asettaa kiinteät rajat myös teknologiselle kehitykselle. Voimme kuitenkin hankkia ymmärrystä siitä, miten suurkatastrofeihin kannattaa varautua ja miten niiden riskejä on mahdollista pienentää.

Tähän emme tarvitse kristallipalloa emmekä valonnopeutta tai gravitaatiota pilkkaavaa tekniikkaa. On harmillista, kukaties kohtalokasta, etteivät äänestäjät juuri palkitse eivätkä historiankirjat hehkuta onnistunutta ennaltaehkäisevää toimintaa.

Tämä juttu on nyt lopussa, mutta maailma jatkaa vielä olemistaan. Maailmanloppua odotellessamme voimme yrittää ottaa siitä selvää.

”On harmillista, etteivät äänestäjät juuri palkitse eivätkä historiankirjat hehkuta onnistunutta ennaltaehkäisevää toimintaa”

Lähteet:

Adams, F. C. 2012. Long-term astrophysical prosesses. Teoksessa N. Bostrom & M. M. Cirkovic (toim.) Global catastrophic risks. 2. painos.

Oxford, UK: Oxford University Press, 33–47.

Benton, M. J. & Twitchett, R. J. 2003. How to kill (almost) all life: the end-Permian extinction event. Trends in Ecology and Evolution 18, 358–365.

Rampino, M. R. 2012. Super-volcanism and other geophysical processes of catastrophic import.

Teoksessa N. Bostrom & M. M. Cirkovic (toim.)

Global catastrophic risks. 2. painos. Oxford, UK: Oxford University Press, 205–221.

Sparks, S., Self, S., Grattan, J., Oppenheimer, C., Pyle, D. & Rymer, H. 2005. Super-eruptions global effects and future threats. London, UK: The Geological Society.

Napier, W. 2012. Hazards from comets and asteroids. Teoksessa N. Bostrom & M. M. Cirkovic (toim.) Global catastrophic risks. 2. painos. Oxford, UK: Oxford University Press, 222–238.

Frame, D. & Allen, M. R. 2012. Climate change and global risk. Teoksessa N. Bostrom & M. M. Cirkovic (toim.) Global catastrophic risks. 2. painos. Oxford, UK: Oxford University Press, 265–286. http://www.hiroshimacommittee.org/Facts_ NagasakiAndHiroshimaBombing.htm. (Toimivuus tarkastettu 26.10.2014) Cirincione, J. 2012. The continuing threat of nuclear war. Teoksessa N. Bostrom & M. M. Cirkovic (toim.) Global catastrophic risks. 2. painos. Oxford, UK: Oxford University Press, 381–401.

8

Erkki Koskimäki

Falloksen loppu eli ampukaa penikseni please Filosofit ovat tunnetusti niitä ihmi-

siä, jotka hallitsevat viettinsä ja kieltäytyvät maailman julmaksi ja lapsellisiksi tekevistä hullutuksista.

Lapsena emme ymmärtäneet, miksi muut ajautuivat riitoihin. Kun meiltä varastettiin tikkari, emme itkeneet, sillä tiesimme, ettei meillä koskaan ollut ollutkaan oikeutta tikkariin.

Kun kasvoimme isoiksi ihmisiksi, kieltäydyimme tunnemyrskyistä, emmekä jaksaneet ottaa henkilökohtaiseksi taakaksemme muiden ihmisten tunne-elämää (tahi omaamme). Meistä tuli jotain enemmän. Me emme olleet eläimiä, vaan aitoja rationaalisia ihmisiä. Tiesimme, että vaikka mitä tapahtuisi, meillä tulisi aina olemaan filosofia. Olisi paikka johon paeta, suurempi ja mahtavampi kuin lapsuuden eskapistiset leikit. Me opimme olemaan välittämättä siitä, mitä muut meistä ajattelevat.

On kuitenkin yksi paikka, jossa miehiset mehut alkavat virrata, hormonit hyrrätä, sydän tykyttää, kädet, ääni, selkäranka ja sielu täristä kiihtymyksestä. Täällä se, mikä oli unohdettu, merkitsee jälleen: totuus ja kunnia.

9

Älkää vain luulko, että minä olen joku tyhmä. Katsokaahan tätä argumenteista muodostuvaa fallostani, joka vakaalla pulssilla tykyttää edessänne.

Runkonaan sillä on kivenkova logiikka ja päällä mitä itsevarmin retoriikka.

Katsokaa ja ihailkaa sitä ihmiset. Tämän minä kaivan esiin, kun te istutte hiljaa ja kuuntelette mitä arvon herra yliopistolehtorilla on sanottavaa. Vaikka ääneni tärisee kertoessani totuuden, tuli sisälläni palaa kovemmalla liekillä kuin koskaan muulloin. Tähän minut on luotu. Metsästämään, tappamaan, repimään kappaleiksi.

Sillä jokainenhan sen myöntää: hän, joka on oikeassa filosofian massaluentokursseilla, on kaikkein suurin filosofi. Hänen hallussaan olevaa totuutta kaikki kunnioittavat ja ihailevat. Jopa itse Sokrates nousee haudastaan, kiroaa kaikki kirjoittamansa dialogit ja häpeilee sitä, ettei kuollut juuri sen totuuden vuoksi, joka tuolla suuren falloksen kantajalla on hallussaan.

Fallos ei pyytele anteeksi. Fallos ei noudata sääntöjä, Fallos konstituoi säännöt. Fallos on aina oikeassa. Siitähän filosofiassa on kyse.

10

Eili Trotsak

Joosua Lehtinen

Kirja-arvostelu

Pieniä kovia nuppuja tulevaisuus”. Huoli ihmisen vaikutuksista ympäristöönsä kaikuu runoissa vahvana: ukkosmyrsky purjehtii Prismaan, jättilokki nielee hampurilaispaperin, on ”mukavaa että on lämmintä” (eli ei taatusti ole, kun lämpöä piisaa vääristä syistä eikä se varmasti johda mihinkään hyvään). Loppu ei tule kertarysäyksellä, vaan sitä enteilevät juuri pienet hetket: sumu, tuulenvire, se miten ihmisiä neuvotaan ”pysymään sisällä seitsemään asti/silloin uutisissa näytetään osittain sumennettua kuvaa”. Ja lopulta (!) voi kuitenkin todeta, että kyseessä on vain ”yksi maailmanloppu kaikkien maailmanloppujen joukossa” ja elämä saattaa jatkua jossakin muodossa.

Taiten asetellut sanat jättävät Pekkasen runokielen ihailtavalla tavalla avoimeksi, ja runot kestävätkin lukemista hienosti. Käsissä on juurikin sitä, mitä luvataan: pieniä kovia nuppuja, jotka alkavat kyllä aueta kylmemmänkin nyrkin sisällä.

Kirja on saatavilla myös PDF-muodossa ilmaiseksi kustantajan sivuilla:http://www.poesia.fi/pienia-kovia-nuppuja/.

Reetta Pekkanen: Pieniä kovia nuppuja. Runokokoelma. Osakunta Poesia, Helsinki 2014.

Mika Kaurismäen elokuvassa Arvottomat (1982) Matti Pellonpään esittämä henkilöhahmo Manne toteaa, että ”ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät; me siinä kuolemme.” Reetta Pekkasen (s. 1985) esikoisrunokokoelma Pieniä kovia nuppuja saa ajattelemaan maailma-sanan vaihtamista ’rakkauden’ tilalle: runojen keskiössä tuntuu olevan rajankäynti yksilön ja tätä ympäröivän maailman loppujen – niiden kuolemien – välillä. Kolmeen sikermään jaettu 50-sivuinen kokoelma kysyy: mikä maailmanlopussa loppuu, kuolee? Yksilön ote maailmasta? Symbolinen järjestelmä, jossa merkitykset syntyvät? Silkat fyysiset tosiseikat?

Syytä huoleen jokapäiväisessä elämässä ei juuri ole, sillä ”Useimmiten/ vaikuttaa siltä kuin kaikki olisi kunnossa”. Eikä loppua oikein sovi ennustaakaan, tai ainakaan ei ole hyvä ajatus totuttaa itseään siihen, että loppu on tulossa: ”Nyt kun on niin, että meidän on joka tapauksessa kuviteltava/ 11

12

Joonas S. Martikainen

Kirja-arvostelu

Kova Karri Liikkanen ja Mikko Kananoja: Nowhere Boy 2014 nowhereboy.fi Karri Liikkasen ja Mikko Kananojan uusin romaani edustaa melko harvinaista kirjagenreä. Kyseessä DIY-periaatteella tehty, taatusti tekijöidensä näköinen tuote: itse kirjoitettu, taitettu ja julkaistu filosofinen indie-scifi-romaani. Indie Book Awards –kilpailussa kunniamaininnan pokannut teos on saatavilla niin kovakantisena painatteena kuin e-kirjana, suoraan tekijöiltään.

Kova kertoo 2030-luvun Helsingissä elämässään sinne tänne ajelehtivasta Frans Koskesta. Frans on yksi uuden informaatioajan voittopuolelle jääneitä henkilöitä, digimediataikuri, joka purjehtii kovapalkkaisesta IT-hommasta toiseen. Samalla hän harrastaa työnantajiensa salaisuuksien varastamista, tietämättä itsekään, miksi. Vaihtuvat naissuhteet, vaihtuvat työsuhteet – Fransin elämässä mikään ei ole kestävää, ja miksi olisi, kun maailmassakaan ei ole enää mitään varmaa ja vakaata?

Koko planeetta on kokenut täydellisen muodonmuutoksen: Internetin tilalle on syntynyt kuin tyhjästä Su13

pernet, kaikkialle maailmaan ulottuva salamannopea tietoverkko, joka tuntuu osittain tunkeutuneen jo fyysiseen todellisuuteen. Ei ole sanottua, että yksittäinen ihmistietoisuuskaan on enää turvassa urkinnalta. Tässä uudessa informaatioajassa se, joka hallitsee Supernetiä, hallitsee maailmaa: tällä pallilla istuu mystinen teknomessias Henry Hayes, joka tuntuu synnyttäneen koko tietoverkon kuin tyhjästä.

Fransin ja Hayesin tiet luonnollisesti risteävät, ja juoni alkaa kerätä vauhtia ja massaa alamäkeen vyöryvän lumipallon lailla.

Kova on yllättävä tuttavuus. Romaani on reunoilta rosoinen, ajatuksesta toiseen sätkyillen poukkoileva, mutta samalla vastustamattoman charmikas.

Kyseessä on todellakin indie-romaani: luonteeltaan lämpimän kotikutoinen ja välillä hieman kömpelö, mutta pelottomasti erilaisiin ajatuksiin sukeltava, rakkaudella kirjoitettu scifi-eepos ja rakkaustarina. Mielenfilosofian klassikot, metafysiikka ja Ray Kurzweilin kaltaisten futuristien ajatukset nivoutuvat yhteen ja tuottavat kankaan, jolle kirjoittajat maalaavat tyylikkäästi ja vauhdilla etenevän tieteisseikkailun.

Lopputulos on Kova.

Joonas S. Martikainen

Kirja-arvostelu

Keskuspuisto ulkopuolella johti hänet kirjoittamaan terävästi niin Baudelairesta kuin Mikki Hiirestä, sekä kapitalismista uskontona että rikosromaaneista matkaseurana.

Yhden suursodan kärsineessä ja henkisesti jo seuraavaan alistuneessa Euroopassa Benjamin oli kummajainen, akateemisen maailman hylkäämä ja sille selkänsä kääntänyt juutalainen vasemmistoälykkö. Benjamin ei juuri välittänyt riveissä marssiviksi joukkoliikkeiksi järjestäytyneistä kommunisteista ja sosiaalidemokraateista ja näiden vankkumattomasta uskosta edistykseen, vaan käänsi katseensa kapitalistisen yhteiskunnan jokapäiväiseen todellisuuteen: amerikkalaisiin piirrettyihin, suurkaupunkien ryysyläisiin, surrealistiseen taiteeseen ja keskiluokan urheiluvillityksiin. Benjamin kieltäytyi säännönmukaisesti jäämästä paikalleen ja ryhtymästä jonkin poliittisen aatesuunnan viralliseksi ajattelijaksi: nykyään, kuten suomentajat esipuheessaan huomauttavat, häntä kutsuttaisiin freelanceriksi.

Walter Benjamin oli lumoutunut siitä, mitä Proust kutsui ”ajan oudoksi silpoutumiseksi” (un etrange sectionnement du temps). Tämä kalei-

Walter Benjamin: Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta.

Suomentaneet Taneli Viitahuhta ja Eetu Viren.

Tutkijaliitto, Helsinki 2014 Joko Tutkijaliitto on taas seurannut aikaansa, tai sitten Walter Benjamin (1892–1940) ei vain lakkaa olemasta ajankohtainen. Ilmeisesti taitaa olla niin, että kunhan kapitalismia riittää, riittää myös tarvetta ja lukijoita Benjaminin esseille. Tutkijaliiton julkaisema kokoelma tuo nyt saataville klassikkoesseiden ”Keskuspuisto” ja ”Pariisi, 1800-luvun pääkaupunki” mukana myös nivaskan lyhyempiä, tuntemattomampia tekstejä, joita yhdistää löyhästi kulttuurin ja kapitalismin välisen vuorovaikutuksen tutkiminen.

Yliopistouransa kariuduttua Benjamin hankki elantonsa akateemisena sekatyömiehenä 1920- ja 30-lukujen Euroopassa, kirjoittamalla pidempien töidensä ohessa uskomattoman määrän silppumaista tekstimassaa erilaisiin vasemmistolaisiin lehtiin ja muihin julkaisuihin. Tämä kirjallisen kulkurin, ”älyn proletaarin” elämä virallisten akateemisten instituutioiden 14

doskooppimainen kokoelma heijastaa tätä Baudelairen runoissa välkehtivää kapitalismin perustavaa piirrettä. Benjamin kieltäytyy teorianmuodostuksesta, systeemien rakentamisesta. Tärkeintä on todella katsoa yhteiskuntaa ja nähdä, miten kapitalismissa kaikki konkreettiset asiat ja erot katoavat, tulevat revityiksi irti todellisuudesta ja myydyiksi: jopa itse aika on leikattavissa osiin ja kaupattavissa eteenpäin.

”Suomentajien oma jälkipuhe taustoittaa kirjaa ansiokkaalla katsauksella Benjaminin elämään ja ajatteluun” Keskuspuiston virallisesti tärkein tarkoitus lienee tuoda saataville ajankohtaiset ja laadukkaat suomennokset tärkeimmistä Benjaminin esseistä. Sen mielenkiintoisinta antia on kuitenkin tämän vähemmän tunnetun Benjaminin, kirjallisen ”lumppujenkerääjän” esittely. Suomentajien oma jälkipuhe taustoittaa kirjaa ansiokkaalla katsauksella Benjaminin elämään ja ajatteluun.

15

Kuva: Eili Trotsak

Juho Lindholm

Leikin loppu le

ne ymmärsivät, että juhlakansa oli pettänyt heidän johtajansa.

Mutta onneksi ne olivat harhautettavissa.

He halusivat tulla nähdyiksi,

mutta päästäkseen yläkannel täytyi näyttäytyä toisena.

Ne olivat naamiaiset,

mutta naamioidensa takana

he itkivät.

Naamiaisasussa niille pystyi valehtelemaan trendin

olevan nousujohteinen.

Heidät sai kyllä nauramaan -- hetkeksi -jonkun jouduttua naurunalaiseksi.

Jotkut olivat riisuneet asunsa ja katsoivat kohoavaa aallokkoa.

He pyrkivät kiinnittämään demonien huomion

osoittaen sormellaan

ulkopuolella riehuvaa myrskyä

joka uhkasi päästä sisälle.

Ennuste oli väärä!

Juuri se, mikä oli kasvussa,

oli nielaisemaisillaan heidät kaikki.

Mutta demonien huomion vetivät puoleensa

vain ne naamioituneet onnettomat,

jotka upeasti koristeltuina

juoksivat mieluummin yli laidan.

Sitten se sattui.

Vaikerrus lakkasi hetkeksi vain jatkuakseen taas entistä katkerampana.

Kävi ilmi, että joku oli naamioitunut kapteeniksi.

Veden pinta nousi kiihtyvään tahtiin.

Pois oli päästävä!

Demonit olivat sulkeneet poistumistiet; 16

Jatkuu...

Mutta jos niille uhrasi toverinsa, saattoi itse livahtaa samalla niiden ohi vaivihkaa -- niinä aikoina kannatti olla mahdollisimman huomaamaton!

Mutta kiinni ei saanut jäädä: rangaistus seurasi välittömästi.

Ikuinen unohdus uhkasi.

Ja miksi uhraamasi lähimmäisesi olisi päästänyt sinut

kuin koiran veräjästä ja jättänyt antamatta sinua ilmi?

Hyytävä kurimus kutsui ahnaana tehden mielihalunsa varmasti riittävän selväksi.

Heidän epätoivonsa kaikuu yhä niiden armottomien pitkien aaltojen yllä.

17

Sofia Blanco Sequeiros

Kiinnostuksen loppu: omakuva opetusnäytettä seuratessa Mikä murhe! joutua kirjoittajan

tarkkailtavaksi

omissa myrskyissään hän valuttaa mustetta suustaan

eikä lainkaan kuuntele mitä sanot. taulukot ovat kiinnostavaa tutkimusaineistoa mutta vain siksi, että ne soivat F-duurissa.

mikä murhe! joutua kirjoittajan tarkkailtavaksi

hänessä vilisevät kuvat eivät anna sijaa

tieteenfilosofialle, ainoastaan tyytyy toteamaan että sanojen välit vilisevät paljaita rintoja ja erektioita.

18

mikä murhe! joutua kirjoittajan tarkkailtavaksi

hän ei ymmärrä sanojasi

tietää ainoastaan, että niitä voi kuluttaa. mikä murhe hedelmäkorin lailla kirjoittaja ei välitä sinusta, vain lausekkeistasi, jotka hän säilöö etikkakurkuiksi. voi murhetta! jouduit minun tarkkailtavakseni hakiessasi töitä, kamala kohtalo. kirjoittaja tarkkailee vain ylistääkseen liekehtiviä kuvia

.

Henri T. Hyvönen

Päättävä jälkitieteellinen epäkirjoitus Tätä kirjoitusta laatiessani on toises-

sa tekstinkäsittelyohjelman ikkunassa auki kauteni Vastakarvan, sukupuolentutkimuksen ainejärjestön, puheenjohtajana päättävän syyskokouksen esityslista. En suotta venytä tekstinkäsittelyohjelmaa koko ruudun täyttäväksi; silloin pro graduni aikataulua käsittelevä sähköpostinvaihto katoaisi näkyvistä. Sain tänään rekisteriin 200. opintopisteeni. Ennen joulua mittarin pitäisi kivuta 215 pisteeseen asti. Jos henkilökohtainen opintosuunnitelmani toteutuu, olen vuoden päästä gradun viimeistelyä vaille maisteri. Stressi saa sydämen hakkaamaan. Läheiseni tiedustelevat minulta yhä useammin, miksi paidan hihoistani tirsuaa hikeä silloinkin, kun vain istun paikallani.

Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa tähän lehteen lyhyt sukupuolen käsitteistön spekulatiivista lakkauttamista – ”sukupuolen loppua” – koskeva artikkeli. Kirjoituksen oli tarkoitus päättyä juhlalliseen lopetuskappaleeseen, jossa lyhyesti kertaisin urani uutterana ja vaatimattomana jär19

jestöjyränä, haukkuisin kaikki kirjalliset tuotokseni pataluhaksi ja lopuksi kiittäisin kuluneista vuosista. Tämä teksti on tuo sama artikkeli ainakin siinä mielessä, että olen kaiken aikaa työstänyt Pöllö-vuoden neljänteen numeroon kaavailemaani tekstiä samassa tiedostossa, jonka nimi on ”pöllösetti marrask 2014.doc”. Alkuperäisestä suunnitelmasta se poikkeaa vain siinä, että jätin sukupuoliteeman lopulta kokonaan pois.

Onhan sukupuolen loppuun liittyvää tematiikka nyt niin hemmetin nähty. Olen käsitellyt aihetta artikkelimuotoisessa kirjoituksessa ”Kaapin epistemologiasta” (Minervan Pöllö 3/2013), teoreettisen filosofian kandidaatintutkielmassani ”Genevieve Lloydin varhaisen Beauvoir-luennan kritiikki” (2014) ja lopulta sain ängettyä sen jopa Dilemman pääsiäisbileiden huumorinäytelmän käsikirjoitukseen.

Kun istuin alas laatiakseni varsinaisen sukupuolen loppua käsittelevän kirjoituksen, totesin melko pian kulkevani samalla polulla, jota tallasin

jo viimeistään vuosi sitten kandidaatintutkielmassani. Asiassa ei enää ole sijaa kepeälle leikittelylle. Epämääräinen käsien heiluttelu, tyylilajeista epäilemättä minulle läheisin, ei kuitenkaan tee oikeutta asialle, johon liittyvä filosofinen tutkimus on erittäin korkeatasoista, monipuolista ja suhteellisen pitkälle edistynyttä, ja jossa asiantuntemukseni epäilemättä riittäisi näkemään karkean hahmotelmani ongelmat. Sukupuolen lopusta on tullut minulle vakava henkilökohtainen ja poliittinen kysymys, johon liittyvä innostus ei enää ole pintapuolista, eikä yksinomaan iloluontoista, oivaltamisen iloa. Olennaiset omat filosofiset huomioni sukupuolen lopusta on selostettu hivenen keskentekoiseksi jääneessä kandissani. Työ on haudattu Metsätalon kuudenteen kerrokseen, jossa Terhi Kiiskisen askelten painokas kumina ei enää kaiu. Lukekaa sieltä!

Tuotos, jota nyt luette, on kuitenkin nähdäkseni mielenkiintoisempi kuin mitä sukupuolen loppua hahmotteleva teksti olisi ollut. Se pyrkii vastaamaan kysymykseen, mitä tehdä silloin, kun mikään ei kiinnosta. Saman ilmaisun tarkasteltaviksi varianteiksi kelpaavat myös ”ei lähde”, ”ei tuu mitään” ja varsinkin ”ei huvita”. Mitä tein, kun kirjoitusprosessi alkoi tökkiä ja avoin tekstinkäsittelyohjelma alkoi täyttyä jonkinlaista henkilökohtaista kriisivaihetta kuvaavasta nostalgisesta vaahdosta? Annoin noiden sanojen tulla paperille. Ensimmäistä kertaa aikoihin tein sitä, mitä halusin tehdä, ja jätin 20

tarkoituksella tekemättä sen, mitä minun alkujaan piti tehdä. Ryhdyin siis laatimaan jälkikirjoitusta artikkeliin, joka ei koskaan valmistunut.

”Asiassa ei enää ole sijaa kepeälle leikittelylle” Pöllössä tähän asti julkaistuja kirjoituksiani yhdistää kolme tekijää.

Ensinnäkin ne ovat olleet luonnosmaisia, ja pyrkineet sylkäisemään ulos jonkin ajankohtaisen ajatuksen ennen kuin menetän mielenkiintoni siihen.

Ymmärtäessäni, etten ehdi tämän elämän aikana ajattelemaan loppuun asti kaikkia ruuhkabussissa saamiani idiksiä – se varsinainen i:llä alkava sana on liian hieno käytettäväksi tässä yhteydessä – olen pyrkinyt jättämään jälkeeni merkin siitä, että sentään ehdin tehdä tämän huomion ennen siirtymistä seuraavan projektin kimppuun. Toisekseen noita töitä on usein yhdistänyt keskeneräisyys. Joko on käynyt niin, että teksti on loppunut kesken siinä, missä varsinaisen analyysin olisi vasta pitänyt alkaa, tai sitten tekstin sidosteisuus on tilan ja ajan puutteessa jäänyt niin hataraksi, että olen kuukausia myöhemmin onnistunut vain vaivoin tavoittamaan tekstin osien väliset yhteydet, jotka ovat olleet kirjoitushetkellä itsestään selviä. Kolmas Pöllössä julkaistuja töitäni yhdistävä ominaisuus on johdettavissa kahdesta edellisestä: en ole ikinä ollut tyytyväinen niistä yhteenkään.

Olen toiminut ainejärjestöissä yhteensä kolme vuotta. Olin Dilemman

ympäristö- ja tuutorivastaava hallituksessa 2012, Sitoutumattoman Vasemmiston edarivaaliehdokas syksyllä 2012, sitten Minervan Pöllön vakikirjoittaja vuoden 2013, ja lopulta Pöllön toimituskunnan jäsen ja Vastakarvan puheenjohtaja vuoden 2014.

Järjestötyö on ollut välillä hauskaa ja palkitsevaa – ei kuitenkaan läheskään aina. Viihdyttävyys tai hauskuus ei ole järjestöharrastuksen pääasiallinen motivaattori. Muuan supersuorittaja useassa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan alaisessa järjestössä sanoi minulle taannoin, että järjestöaktiivisuutta motivoi valta. Nähdäkseni hänkin on väärässä, sillä jos järjestöaktiiveilla olisi aitoa valtaa, heidän ei tarvitsisi tehdä ilmaista työtä muiden ihmisten eteen, mitä järjestöelämä tosiasiallisesti kokemukseni mukaan on.

Omaa työtäni niin Dilemman, SitVasin, kuin Vastakarvankin eteen on aina määrittänyt jonkinlainen käsillä olevan elämäntilanteen määrittämä ulkoinen motivaatio. Olen nostanut itseäni esiin, jotta minut muistettaisiin. Olen hankkiutunut Tallinnan laivalle kantamaan viinaa juotavaksi siksi, että voisin samalla tutustua lähemmin muihin samalle reissulle lähteneisiin. Aloin pyörittää Vastakarvaa vakuuttaakseni sukupuolentutkimuksen oppiaineen siitä, että minut kannattaa ottaa pääaineopiskelijaksi. Olen painattanut huonosti perusteltuja fiiliksiäni lehteen, jotta voisin työhaastattelussa kehuskella I) kirjoittaneeni paljon ja II) jopa lehteen.

Olen kolmen vuoden jälkeen tullut 21

lopulta elämänvaiheeseen, jossa edellä kuvaillun kaltainen ylioppilaselämä ei enää palvele mitään ilmeistä tarkoitusta. Se ei enää tutustuta uusiin ihmisiin, eikä tarjoa uutta kokemusta tai merkittäviä CV-meriittejä. Istun alas, käynnistän tietokoneen ja avaan jälleen ännännen esityslistan. Sitten se taas iskee. Tunnen välittömästi, ettei tämä en ole minun juttuni, eikä minun kuuluisi tehdä tätä. Muutamaa tällaista säpsähdystä on seurannut myös ymmärrys siitä, että se näennäinen velvollisuus ja pakko, jonka tunteen edellisessä kappaleessa toivottavasti tiivistin edes etäisesti ymmärrettävään muotoon, ei enää kosketa minua. On siis aika siirtyä toisiin tehtäviin.

Olen vakaasti päättänyt jättää taakseni kaikki sellaiset yliopistolla liikuskelun lieveilmiöt, jotka eivät tuota opintopisteitä, rahaa tai välitöntä nautintoa. Kirjoituksiani on ilmestynyt Minervan Pöllön jokaisessa numerossa vuosina 2013–2014 lukuun ottamatta joulunumeroa 4/2013. Jos riittävän herkullisia aiheita tulee vastaan, saatan palata astialle toistekin. Minervan Pöllön toimittajan ja järjestöaktiivin roolista katsottuna tämä oli kuitenkin tässä. Jotta en ajattelisi uudelleen ajatuksia, jotka joku muu on jo ehtinyt ajatella paremmin, lainaan tässä kauttaan Dilemman puheenjohtajana päättävän Johan Hietasen riemastuttavaa letkautusta uuden puheenjohtajan haastattelusta Pöllöstä 1/2014: ”Minulla ei ole mitään sanottavaa yhtään kellekään. Koittakaa edelleen kestää elämäänne!”

Eili Trotsak

ALKU