Minervan Pöllö 2/2017

Helsingin Yliopistolaisten

KEVÄTPÖLLIÄINEN Minervan Pöllö 2/2017

Paavo Väyrynen | Arvostelussa biopolitiikkaa, uusliberalismia ja Dilemman 50-vuotishistoriikki | Runoja | Kevätsolipsismia

1

2

SISÄLTÖ 4

Pääkirjoitus

6

Sitä tiedekuntatenttiä en unohda koskaan

8

30

Novelli: Buda, nehà

32

Sorbonnen kirjeenvaihtaja

Kevätkolumni

12

Matkakertomus

15

Tekemistä ikävään

16

Paavo Väyrysen haastattelu

24

Lokikirja

27

Runoja

Minervan Pöllö 2/201 7 Julkaisija Dilemma Ry

Päätoimitus

Erkki Koskimäki Ruut Lahdenmäki Carlos Lievonen Tuukka Oikarinen

34

Jatkokertomus: Leibnizin elämä, osa II

37

Asioita, joista olen tänä keväänä pitänyt

38

Löppönen: Vapauden markkinat

41

Helén: Elämän politiikat

44

Dilemman 50-vuotishistoriikki

46

Tunnelmia historiikin bileistä

Nettisivut

Toimituskunta

Minervan Pöllö

ISSN

1239-2545 (Painettu)

Aarni Pitkänen Mika Leinonen Janne Karisto

Paino

Kuvitus

on Helsingin yliopiston filosofian opiskelijoiden julkaisema aikakauslehti, joka saa HYY:n järjestölehtitukea.

www.minervanpöllö.fi

Juvenes Print - Suomen Yliopistopaino Oy

Irene Dimitropoulos Ruut Lahdenmäki Nina Ollila

Painos 150 kpl

Ulkoasu ja taitto

Vastaava päätoimittaja

Ruut Lahdenmäki Carlos Lievonen

Ruut Lahdenmäki

3

PÄÄKIRJOITUS Lisää liikettä mielelle vai lisää mieltä liikkeelle?

Ruut Lahdenmäki

K

evät on aina tuonut mukanaan erikoista haikeutta, tuntuu kuin kaikki olisi ohi yhdessä sekunnissa. Lapsuuskin on ohi, vaikken muista koskaan siirtyneeni aikuisuuteen.

J. M. E. McTaggart oli idealistinen metafyysikko, joka argumentoi ajan epätodellisuudesta teoksessaan The Unreality of Time (1908). McTaggartin mielestä aika on mahdotonta, koska aikamuodot (aikamuodot (menneisyys, nykyisyys, tulevaisuus) ovat yhteensopimattomia, ja pelkät yksittäiset tapahtumat eivät riitä selittämään aikaa, sillä aika vaatii muutosta ja tapahtumien järjestys ei koskaan muutu ajassa. Muutoksen lakkaaminen olisi ajan lakkaamista. Antiikin filosofitkin huomasivat tämän aistien ja ajattelun avulla saatavan tiedon ristiriidan, eikä aikaa voi tutkia ottamatta huomioon sen molempia puolia, järkeä ja tunnetta, ja tulla toimeen näennäisen paradoksin sisällä.

Miten tämä ”tieto”, että aikaa ei ole, näkyy kokemuksessa? Kokemus ei muutu millään havaittavalla tavalla, sillä mielipiteistä riippumatta kaikki mitä on, on koko ajan suoraan edessämme. Ajan pysähtyminen ja jatkuva muutos ovat samaan aikaan totta, jolloin tällaisia asioita ei voi enää ajatella toisistaan erillisinä. On paradoksaalista, että lapsille tämä on selvä asia, mutta paradoksin ymmärtäminen on aikuisen tehtävä. Tässä asiassa lapset ovat aikuisia ja aikuiset lapsia.

Alamme pitää mitattavaa aikaa todellisempana kuin nykyhetkeä, mikä johtuu varmasti osittain kielestä: metaforat ajan kulumisesta ja virtaamisesta sekä ajanhallinnasta ohjaavat ajattelemaan aikaa jonain hiipuvana resurssina. Todellisuudessa nykyhetki ei koskaan lakannut olemasta.

Eri aikakäsitykset tarjoavat vaihtoehtoisia näkemyksiä sille, mitä aika voisi olla. Presentismin mukaan on välttämättä niin, että vain nykyhetken objektit ovat olemassa.

Menneet ja tulevat objektit ovat epätodellisia, koska ne eivät sijoitu tähän hetkeen. Eternalistin mukaan taas kaikki ajanhetket ovat yhtä todellisia: ontologisesti sillä ei ole merkitystä, onko jokin ajanhetki nyt, menneessä vai tulevassa. Eternalismin näkökulmasta osa minua on yhä lapsuudessa, ja vain kaistale tai osa siitä, mikä minä olen, on tässä hetkessä. Tätä kutsutaan myös ajan 4D-näkemykseksi. Presentismin ja eternalismin voi kuitenkin nähdä saman kolikon kahtena puolena: presentismi sisältää jo oletuksen, että ajanhetkiä on useampi ja nykyhetki muuttuu menneisyydeksi, ja eternalismi taas olettaa, että on sellainen asia kuin nykyhetki.

Ehkä voisikin ottaa mallia lapsilta ja opetella ulos siitä, mitä tähän asti on oppinut (ajasta esimerkiksi), ja astua ajattomuuteen. Nykyhetki vaatii tuskin lainkaan ymmärrystä, mutta on usein haastavampaa olla ajattelematta kuin ajatella. Vastoin yleistä mielipidettä väitänkin, ettei ymmärrystä pidä enää laajentaa, vaan pikemminkin sitä pitäisi pyrkiä supistamaan. Silloin voi nähdä jotain tästä paljon puhutusta mutta ajattelun alle jäävästä nykyhetkestä, jossa kaikki loppujen lopuksi tapahtuu.

4

5

Sitä tiedekuntatenttiä en unohda koskaan

Elettiin elämässäni sangen sekavaa syksyä 2011. Olin jo pitkään ollut aikeissa suorittaa filosofian perusopintoihin kuuluvan opintojakson Johdatus tieteenfilosofiaan (Fte160) tiedekuntatentissä. Tiedekuntatentti vaikutti opintojen alussa siistiltä jutulta, koska siinä tehdään opintoja himasta käsin, eikä tarvitse ns. ”mennä kouluun”. Tentti ei kuitenkaan mennyt läpi, ja lukijoita varmasti kiinnostaa tietää miksi.

Tenttiä edeltävänä iltana päätin tempaista kannabissätkän ja päälle puolitoista pulloa jaloviinaa tenttionnen takaamiseksi. Olinkin ikionnellinen ollessani niin onnekas, että pääsin omin jaloin kävelemään tenttisaliin asti. Hain oksennusta pidätellen tenttikuoreni salin edestä, ja istuin paikalleni vastaamaan.

Kohtasin vaikeuksia vasta, kun krapulan ja huumausaineen mystinen yhteisvaikutus sai paperin aaltoilemaan silmissäni voimakkaasti. Oli helvetin vaikea kirjoittaa, kun teksti näytti vuorotellen aggressiivisesti hyökkäävän päälleni ja toisinaan taas pakenevan mikroskooppisen pieneksi täpläksi näkökenttäni keskelle. Lisäksi olin unohtanut lukea tenttikirjat, eikä lukiosta tuttu yleissivistyksellä briljeeraaminen ja ”nihilisimin” kaltaisten sivistyssanojen viljely tentaattoria vakuuttanut.

Olin unohtanut kirjoitusvälineet kotiin, joten jouduin lainaamaan lyijykynää vahtimestarilta. Siinä ei ollut terää, eikä mistään löytynyt teroitinta. Järsin kynään uutta terää hampaillani sitä mukaa, kun kirjoitusprojektini tuntien mittaan edistyi.

Hankasin kirjoitusvirheet pois syljessä kastetulla peukalolla. Neljän tunnin jälkeen kasassa oli noin neljän rivin mittaiset vastaukset molempiin kysymyksiin. Palautin vastaukset varmana tentin läpäisystä.

Nimim. ”Perseelleen meni”

6

7

Minna-Kerttu Vienola

Kevätsolipsismia Hubertin ja Husserlin kanssa

sanoo joku selkäni takana. Jos kaupungin lämpö ja valoisuuden aiheuttama toisenlainen mielipide ovat vain subjektiivinen kokemus kaupungista (koska ei ole tarpeeksi syitä olettaa, että itse kaupunki olisi muuttunut, ei vain minun henkilökohtainen kokemukseni siitä), niin mistä voin tietää, viittaako mikään kokemukseni tosiasioihin kaupungissa? Mistä voin tietää, mikä on todellinen ympäristöni, millainen kaupunki on todella? Mihin päättyy subjektiivinen sfäärini, mistä alkaa objektiivisuus?

Hubert L. Dreyfus, eräs tämän hetken kuuluisimpia tutkijoita fenomenologian, hermeneutiikan ja mielenfilosofian piirissä, väittää, että tutkiessani omaa kokemustani päädyn aina välttämättä epistemologiseen solipsismiin. Onhan kokemukseni vain minun kokemani, enkä voi koskaan kokea toisen kokemusta sellaisena kuin hän sen kokee (muutenhan toinen ei olisi toinen, vaan olisimme sama subjekti).

Tämä taas tarkoittaa, että mikäli Dreyfus on oikeassa, on minun mahdotonta päästä ulos epistemologisesta solipsismistani, koska en koskaan voi tietää mitään mitenkään muuten kuin kokemuksessa. Toisin sanoen saan tietää kaiken tietämäni vain koettuna, eli tiedän ja havaitsen vain kokemuksessa. Koko elämäni on yhtä suurta kokemusta, mutta niin suurta ja itsestään selvää, että se usein katoaa huomioni piiristä ja palaa vasta kevätauringon myötä.

Saan siis tietoa kaupungin ja subjektiivisen kokemisen suhteesta suuntaamalla katseeni kohti kokemustani. Huomaan, että kokemuksissani ennen ja jälkeen kevätauringon on kaksi erilaista kokemusta Roasbergia vastapäätä olevasta Rautatieasemasta.

Voin erottaa kokemuksen kaksi päätekijää, Rautatieaseman ja lämpimän valon, joka tekee oloni mukavammaksi kuin aikaisemmin. Rautatieasemassa mikään osa ei sinänsä näytä muuttuneen, vaan ainoastaan valo, mutta koen silti itse Rautatieaseman toisin, ikään kuin auringonvalo olisi osa Rautatie-

Kuinka lehdet jälleen puhkeavat ja aurinko nousee yhä lämpöisempänä. Aamuisin ei voi nukkua, ja herätessä huomaa räntäsateen yltyneen. Kaikki näyttää yhtäkkiä erilaiselta, koska – ah! – kevät on tullut kaupunkiin.

Istuimme jokin aika sitten ystäväni kanssa juomassa kahvia Roasbergissa Rautatientorin laidalla.

Keskustelimme siitä, kuinka halusimme kumpikin pois Suomesta, koska täällä (ei pelkästään Helsingissä) oli mielestämme yksinkertaisesti rumaa ja masentavaa. ”Katso nyt tuota, ja ajattele Pariisia”, hän sanoi, ja minä ajattelin, kaihoisasti. Nyt tuo sama ”tuo” näyttää raikkaalta ja valoisalta, enkä enää kaihoa Pariisiin. Vain valo on muuttunut, ja kahvilan kaiuttimista kopisee hauskempi musiikki kuin viime kerralla. ”Kouvola on ihan kiva kesäkaupunki”, kuuluu suomalaisen taajaman mainoslause. Se on helppo, sillä jokainen kaupunki on kesällä kivempi. Väitän, että tätä vastoin jokainen suomalainen kaupunki on aika epämieluisa marraskaupunki. Selvää eroa itse kaupungissa ei välttämättä ole, koska sehän on se sama kaupunki, identtinen itsensä kanssa. Toisin sanoen, mikään asia itse kaupungin osissa ei muutu kesästä talveen tai toisinpäin, vaan koetun kaupungin muutoksen aiheuttaa ainoastaan se, mikä vaikuttaa itse kokemukseen kaupungista, tässä tapauksessa epämääräinen vuodenaika.

Kevätkaupunki, yllättävä onnen tunne auringonvalon iskiessä kasvoihin kolmen kuukauden tauon jälkeen sekä mahdollisuus kävellä ulkona hytisemättä (koska oikeanlaisia vaatteita ei ole) saavat aikaan keväthuolen representationaalisesta illuusiosta eli siitä, onko kokemukseni asioista valheellinen.

Kuinka on mahdollista, että kaupunki onkin kaunis, vaikka se juuri vähän aikaa sitten oli harmaa ja ikävä? Kaupunkihan tosiaan näyttää aika erilaiselta, melkein toiselta paikalta. ”Kuin ulkomailla olisi”,

8

9

asemaa. Voin kuitenkin erotella erilaisia koettujen asioiden kategorioita, kuten juuri kokemuksen lämpötilasta, jonka koen omalla ihollani, ja kokemuksen elottomasta kappaleesta, jonka koen silmilläni.

Tarkastellessani kokemustani Rautatieasemasta huomaan kokemukseni olennaisen tekijän eli mielialan, joka on alunperinkin sen taustalla, että koen aseman eri tavalla. Sitä en tosin koe millään aistilla, vaan se on osa kokemustani kaikissa tilanteissa, jopa silloin, kun tuntuu ihan tavalliselta.

Mieliala ei ole yhdenkään aistin välittämä, vaan se on täydellisenä kokemuksessani. Toisin sanoen, koen mielialani juuri sellaisena kuin se kokonaisuudessaan on, sen sijaan, että immanentissa kokemuksessani olisi vain osa siitä. Eräs Edmund Husserl saattaisi kutsua tätä ”evidentiksi kokemukseksi” (mutta kuka tietää, mitä Husserl jutuillaan tarkoitti?). Verratessani mielialaani kokemiini asioihin maailmassa huomaan sen olevan paljon varmempi asia kuin lämpö tai eloton kappale. Nimittäin, jos esimerkiksi lämpötilan kokemukseni ja näkemäni eivät ole koherentteja keskenään, vaan tuntemani lämpö vaihtuu, vaikka lämpömittari pysyy samana, tai koen kehossani lämmön vaikutuksia, mutta näkemäni ympäristö ei näytä muuttuvan lainkaan, en voi mitenkään varmasti tietää, kumpi aistini on oikeassa, vai onko kumpikaan. Mielialani suhteen en kuitenkaan voi olla väärässä. Tämä siis tarkoittaa, että ainoa asia, josta voin kevätkokemuksessani olla varma, on mielialani. Mutta mielialahan vasta subjektiivista onkin! Onko ainoa varma asia maailmassa minun oma subjektiivinen sfäärini?

Olettaen, että aistini kertovat minulle ulkomaailmasta, mutta vain vaillinaisesti, en voi koskaan tietää varmasti mitään muuta kuin itse immanentin kokemukseni. Mistä voin siis tietää, onko Rautatieasema koko ajan todella näyttänyt samalta, olenko todella Helsingissä, ja onko todella edes kevät, vai häikäiseekö vain varjomaailmaan heijastettu tuli silmiäni? Päädynkö siis tosiaan Sokrateen kanssa samaan lopputulokseen, että tiedän vain sen, etten tiedä mitään muusta kuin omasta kokemuksestani (”etten tiedä mitään”)? Enkö siis voi tietää, ovatko kokemukseni maailmasta illuusioita vai eivät? Dreyfusin huoli vaikuttaa relevantilta, sillä representaatiot saattavat olla täysin riippumattomia niin sanotusta ulkomaailmasta (vaikka ymmärrän kyllä, että kartesiolainen ulkomaailman käsite voi paikoin olla fenomenologisesti ongelmallinen, mutta käsite sopii tähän).

Tässä vaiheessa huoliani on hyvä muistuttaa, että kyse ei voi olla metafyysisestä solipsismista, sillä

jos en voi varmasti tietää mitään ulkomaailmasta, en voi myöskään päätyä yhteenkään metafyysiseen väittämään. Kutsunkin kevätsolipsismiani epistemologiseksi solipsismiksi. Tietämisen ongelma siis jää, sikäli kuin sen nähdään olevan ongelma, vaikken epäilisikään itse ei-minän olemassaoloa. Eihän minun ole pakko tietää varmasti aistimusteni ja todellisuuden suhdetta, voin vain uskoa siihen, että se, mitä aistin, on olemassa myös puhtaan kokemukseni ulkopuolella. Sitähän me arjessa teemme kaiken aikaa.

Mutta miten voin tästä palata yliopistolle? Miten voin tutkia enää mitään, kun en voi olla varma siitä, ovatko kokemani asiat todella niin kuin ovat?

Olisi älyllisesti liian laiskaa jättää asia tähän ja palata taas vanhaan talviseen asenteeseeni, jossa uskon, että koen asiat niin kuin ne ovat ja että saan tietoa maailmasta aistieni kautta. Älyllisesti laiskat lopputulokset eivät tule kyseeseen. Olenhan filosofi.

Voisin yrittää seurata Descartesia päättelyssä matematiikan laeista ja Jumalasta, mutta kuten tiedämme (kyllä, puhun monikossa, sillä epistemologinen solipsismi ei sulje pois viittauksia toisiin henkilöihin), Descartes ei ollut skeptisessä metodissaan tarpeeksi radikaali, ja päätyi tutkimuksissaan kehä(mäiseen) päätelmään. Joudun väliaikaisesti tukeutumaan Husserlin paragraafiin 55 Eurooppalaisten tieteiden kriisissä ja hyväksymään sen, etten varmuuden tavoittelussani voi varmistaa maailmaa, vaan ainoastaan ymmärtää kokemustani siitä.

Onneksi tosiaan olen filosofi (tämän voin sanoa varmasti sikäli kuin minä olen ja määrittelen kokemukseni itsestäni yhteneväiseksi filosofin universaalin määritelmän kanssa). Jos todellinen tieto, episteme, perustuu vain kokemuksessa olevalle ja siitä a priori johdetulle päätelmälle (koska a posteriori tieto maailmasta on juuri sitä empiiristä tietoa, jota saan vain aistimusteni kautta), voin tehdä filosofiaa täysin jos–niin-lauseilla, väittämättä mitään itse empiirisestä maailmasta. Voin esimerkiksi päätellä, että jos juon Roasbergin kahvia ja kahvi todella virkistää, tulen virkeämmäksi. Tai voin kokemukseni perusteella päätellä kahvin olennaiset ominaisuudet kokemuksessani (esimerkiksi maun ja virkistävyyden). Saatu tieto pitäisi kuitenkin yrittää ilmaista muille, mutta jos en voi aina olla varma siitäkään, ovatko toiset – Husserlia mukaillen – nukkeja vaiko ihmisiä, on aina olemassa mahdollisuus, että tietoni jää vain minun tiedokseni, vaikka se periaatteessa olisikin mahdollisesti, muttei välttämättä, kaikkien tiedossa. Saavutettu täydellinen objektiivisuus pysyy aina mahdollisuuden tasolla, sillä vaikka kieleni sekä 10

Dreyfus on väärässä, sillä todellisuudessa Husserlin metodi ei rajaa tutkimusaluetta yhdenkään tietyn subjektin kokemukseen, esimerkiksi juuri minun, Minna-Kertun, kokemukseen Rautatieasemasta huhtikuisena päivänä, vaan käyttää koko puhtaan kokemuksen aluetta eli sitä, mikä potentiaalisesti sisältyy puhtaaseen kokemukseen. Jos Husserl (tai joku muu husserlilainen fenomenologi) viittaa johonkin tiettyyn kokemukseen, tämä konkreettinen kokemus toimii vain esimerkkinä. Tutkimuksen subjekti, ego, ei siis ole kukaan henkilö, vaan teoreettisen kokemuksen minuus, joka aina välttämättä sisältyy jokaiseen kokemukseen (jopa ”me” on koettu minä-perspektiivistä), ja tutkimustulokset, joihin metodilla päädytään, ovat siten objektiivisia samalla tavalla kuin esimerkiksi logiikan tai matematiikan tulokset, ne ovat toisin sanoen universaaleja.

Husserl myös painottaa, ettei hänen metodinsa ole kartesiolainen siinä mielessä, että sen tarkoituksena olisi varmistaa jonkin maailmassa olevan asian olemassaolo, vaan fenomenologinen tutkimus tutkii ainoastaan sitä, miten kokemus maailmasta (sekä mm. muista ja tiedosta) konstituoituu. Husserlin fenomenologia ei empiiristen ja ”positiivisten” tieteiden tavoin tutki mitään erityistä kohdetta maailmassa, eikä siis mitään erityistä yhtä todellista kokemusta, vaan se pitäytyy täysin empiirisistä väittämistä. Dreyfusin huoli siitä, että Husserlin fenomenologinen tutkimus päätyisi solipsismiin, on sikäli turha, ettei tutkimus keskity tietämään mitään maailmasta, vaan ainoastaan universaalista rakenteesta. Husserlin fenomenologista tutkimusta ei siis ole mielekästä soveltaa oman kokemuksen ulkopuolisten asioiden tietämiseen. Siten ei ole myöskään mitään väliä sillä, vastaako jokin kokemus asiantiloja maailmassa vai ei, sillä fenomenologiassa ei kysytä, miten minä koen tai sinä koet jonkin asian, vaan miten ylipäänsä jokin asia, kuten tieto, välttämättä koetaan (mitkä ovat tieto-kokemuksen ehdot). Samoin esimerkiksi laskiessani jonkin teoreettisen kappaleen kiihtyvyyttä en laske juuri yksittäisen maailmassa olevan asian kiihtyvyyttä, vaan kyseisten olennaisten ominaisuuksien omaavan kappaleiden kiihtyvyyttä yleensä. Väitän siis, että koko ajatus epistemologisesta solipsismista on mieletön tässä yhteydessä. Kevätkolumni ei siis viittaa mihinkään todelliseen Husserlin tutkimusten ongelmiin, vaan ainoastaan ongelmiin, jotka syntyvät, kun sekoitetaan keskenään tutkimusmetodi ja konkreettinen elämismaailma (ks. Husserlin Eurooppalaisten tieteiden kriisi).

ymmärrykseni maailmasta ja minusta juuri minuna viittaavatkin toisiin tietoisiin subjekteihin, eivät ne tietoiset subjektit konkreettisina maailmassa olevina yksittäisinä henkilöinä ole sen varmempia kuin mikään muukaan, joka ei ole puhtaassa havainnossani (ja toisen ihmisen tietoisuushan ei ole, joten periaatteessa voisin elää harhaluulossa ja kuvitella ympärilleni muita ihmisiä, vaikka heitä ei siellä olisikaan).

Onneksi Metsätalon käytävillä ei kovin usein tarvitse ottaa kantaa siihen, onko se, minkä uskon olevan toinen henkilö, todella se, vai pelkkää luuloa.

Varma tieto ei siis jatku a priori päättelyn ulkopuolelle. Kahvia hörppiessäni voin siitä huolimatta huojentuneena huomata, ettei sen oikeastaan tarvitsekaan, varsinkaan, kun arkielämässä en etsi varmaa tietoa, vaan haluan vain elää elämääni. Yleensä elämäni toimiikin havaintojeni ja uskomusteni perusteella siten kuin sen toivonkin toimivan. Tämä uskomuspohjainen eli doxinen toiminta ei kuitenkaan ole tiukan tieteellistä. Siispä harjoitan sitä vain tieteeni ulkopuolella, ja siihen kevätaurinko antaa oivan mahdollisuuden. Rautatieasema, jonka viereisestä S-marketista ostan ihanan vehnäolueni, on kauniimpi kuin talvella, eikä minun tarvitse tietää, onko asema todella sellainen kuin koen sen olevan, sillä riittää, että nautin olostani ja ajatuksesta vehnäoluesta. Kesän jälkeen voin taas palata yliopistolle, toivottavasti unohtaen jo varman tiedon ongelmani. Toisaalta, vaikka edelleen pohtisin sitä epistemeä, voin keskittyä sen tekemiseen tutkimuksissani ja toivoa, että puhumme samoista asioista muiden filosofien kanssa. Eikä välttämättä haittaakaan, ettemme aina ymmärrä toisiamme, sillä voimme sitten iloisina keskustella kukin omasta aiheestamme ja jatkaa sen jälkeen tutkimuksiamme valheellisessa uskomuksessamme siitä, että tekisimme keskenämme jotakin samaa asiaa.

P.S. Vakavasti puhuen, tekstin ja esitettyjen kevätihmisen ongelmien taustalla on siis Husserlin fenomenolgian metodi, joka tähtää varmaan tietoon rajaamalla tutkitun alueen vain koettuun. Kaikki puhtaan kokemuksen ulkopuolelle jäävä niin sanotusti ”sulkeistetaan”, eli jätetään huomiotta tutkimusta tehtäessä, jotta kokemuksen ulkopuoliset uskomukset eivät vaikuttaisi tutkimustuloksiin (eli mahdollisesti vääristäisi niitä). Dreyfus (jonka valitettavasta kuolemasta sain tietää juuri tätä tekstiä kirjoittaessani) on muutamien muiden tavoin kritisoinut Husserlin varman tiedon pyrkimyksiä väittäen, että Husserlin metodi päätyy välttämättä epistemologiseen solipsismiin. Väitän puolestani, että 11

Otto Snellman

Saako erämaasta muuta kuin uuden profiilikuvan?

O

len ollut viime vuosina kolme kertaa hiihtovaeltamassa Lapissa, ja joka reissun päätteeksi on mennyt Facebookissa profiili- tai kansikuva vaihtoon. Kuulun ehdottomasti niihin ihmisiin, jotka rakentavat (some)identiteettiään luontoelämysten keskeltä räpsäistyjen, tarkoin valittujen (ja jopa osin lavastettujen) kuvien varaan. Valehtelisin, jos en myöntäisi, etten vähintään implisiittisesti odottaisi uutta profiilikuvaa joka reissulta.

Tämän ei tarvitse olla surullista, rappiollista tai häpeällistä. Kuvailisin kuitenkin luontosuhdettani vähintäänkin hämmentäväksi: toisaalta ymmärrän varsin hyvin, miksi haluan käydä luontoretkillä tai vaelluksilla ja näyttää sen muille, ja toisaalta taas en.

Mitä oikeastaan saan luontokokemuksista ja miksi käytän luontoelämyskuvastoa somerakennelmieni pääasiallisena materiaalina?

Tämän kaltaiset ajatukset johdattivat tylsän tyypilliseen ratkaisuun: lainasin Kaisasta Yrjö Hailan Retkeilyn rikkaus -teoksen matkalukemiseksi ja ajattelin pitää tämän kevään vaelluksen ajan matkapäiväkirjaa. Haila kirjoittaa uskottavasti ihmisten luontosuhteista: ”Ihmisten kokemat luonnot ovat yhteiskunnallisessa katsannossa kerrostuneita: se joka elää työskentelemällä metsässä, kokee metsän erilaisena kuin se, – – joka elää muunlaisten elinkeinojen turvin ja käy metsässä vain käyskentelemässä.”1 Toivoin luontosuhteeni avautuvan, jos kulkisin pääsiäisviikolla läpi erämaan Hailan opastuksella.

Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin haihattelin: en kirjoittanut sanaakaan vaelluksen aikana ja Hailaa käytin lähinnä iltaisena nukahtamisapuna.

On siis myönnettävä, että tämä kirjoitus ei välttämättä edusta sitä, mitä oikeasti tunsin tai ajattelin vaelluksen aikana, vaikka kirjoitusmuotoni saattaa tyylisyistä johtaa harhaan tässä suhteessa.

1

Joka tapauksessa, uskon, että kirjoitushaluttomuus kertoi jotain oleellista vaelluskokemuksestani. Ajatus matkapäiväkirjasta oli syntynyt kevättalvisessa Ullanlinnassa jonain tympeänä ja merkityksenkaipuisena arki-iltana: se ei millään tavalla kuulunut siihen elämään jota elin viikon ajan Pöyrisjärven erämaassa. Vaeltaessa huomioni kiinnittyi selviytymiseen tai oikeastaan vaellusarjen pyörittämiseen (sanan ”selviytyminen” konnotaatiot voivat olla hieman liian hurjat tähän tarkoitukseen, vaikka se muuten tavoittaakin, mitä täytyy).

Ajatukset keskittyivät pitkälti siihen, miten valmistan seuraavan aterian, miten varmistan, että olen juonut riittävästi, miten järjestelen lukemattomat tavaramme vaellusparini kanssa mahdollisimman kätevästi, miten pääsemme kartalla pisteestä toiseen ja kolmanteen (tai olemmeko ylipäätään kartalla), miltä vatsassa, lihaksissa ja silmissä tuntuu ja miten olotilani voisi olla myös huomisaamuna hyvä. Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut millään tavalla stressaavaa tai ahdistavaa, päinvastoin: harva asia on yhtä rentouttavaa kuin puuhastelu erämaassa, jolloin haasteet, palaute ja palkinnot ovat välittömiä. Puuhastelun tauottua tunsin usein tyhjyyttä tai autuutta, ja yllättävän harvoin ajatukseni ryöstäytyivät kaupunkielämän pariin, josta tämä kirjoitusprojekti valitettavasti muistutti.

Autuuden hetkinä tunsin usein eläväni jonkinlaista harhaa: erämaa näyttäytyy viikon vierailijalle valheellisen ikuisena, muuttumattomana ja koskemattomana. Vaikka kevät oli eteläsuomalaisittain pitkällä, lunta oli lähemmäs metrin verran eikä keli käynyt suojalla kertaakaan. Oli hieman hankala käsittää, että parin kuukauden päästä kaikki lumi, kirkkaus ja humiseva ikuisuus olisi poissa ja niiden tilalla tuhansien itikoiden, mäkäräisten ja paarmojen pörisevä piina. Erämaa onkin ennen kaikkea levoton ja jatkuvasti muuttuva paikka, mikä ei kaltaiselleni valikoivalle pistäytyjälle oikeastaan voi

Haila, 2004: 38.

12

kauhean hyvin valjeta. Hailan sanoin: ”Luonto on läsnä siinä, mitä tapahtuu. Mitä tapahtuu? Tapahtuu muutoksia. Muutos on ainoa, mikä on luonnossa pysyvää.”2 Erämaa ei myöskään ole koskematon, ei sinne päinkään. Ensinnäkin erämaa on teknisenä terminä ja alueena ihmisen luomus. Erämaalaissa3 julistetaan, että ”erämaa-alueita” perustetaan niiden ”erämaaluonteen säilyttämiseksi, saamelaiskulttuurin ja luontaiselinkeinojen turvaamiseksi sekä luonnon monipuolisen käytön ja sen edellytysten kehittämiseksi”. Vaikka erämaalain hoito- ja käyttösuunnitelmassa4 korostetaan luonnontilaisuuden ja luonnonmukaisuuden säilyttämistä, korostuu lakitekstissä ihmisen ja erämaan tietynlainen vuorovaikutus: hyödyntämis – ja käyttösuhde. Kuuluimme omaltamme osaltamme luonnon käyttäjien monipuoliseen kategoriaan ja jopa jouduimme vuorovaikuttamaan muutamaan otteeseen muiden käyttäjien kanssa. Onneksi useimmiten ainoat todisteet muista käyttäjistä olivat moottorikelkkojen hangelle painamat urat, joita tuuli ja tuiske hiljakseen silottelivat.

Vaelluksemme olisi ollut tyystin toisenlainen tai jäänyt jopa kokonaan tekemättä ilman erämaan käyttämistä helpottavaa infraa. Nukuimme Metsähallituksen ylläpitämissä autiotuvissa ja pystyimme seuraamaan horisontissa Kalmakaltion puhelinmastoa, jonka vieressä automme olivat. Kalmakaltiossa netti toimi sujuvammin kuin kotonani Ullanlinnassa. En tarkoita, että käyttösuhde olisi jollain tapaa välttämättä kiero, väärä tai epäpuhdas. Mukailen vain Hailankin esittämää ajatusta5, että käsitys puhtaasta ja alkuperäisestä, saati koskemattomasta, luonnosta on häilyvä, ja omat vaikutelmani koskemattomuudesta suloisen harhaisia.

Tunsin myös, että erämaa on ristivedossa käsitteellisen hahmotuskykyni ja -tarpeeni kanssa. Normaalit arkikäsitteeni olivat vieraassa erämaassa hyödyttömiä. En todellakaan osannut luokitella asioita ympärilläni tieteellisesti esimerkiksi erilaisiin geologisiin muodostelmatyyppeihin, taivaan ilmiöihin tai eliölajeihin6 (okei, tunnistin ketun, poron ja tunturikoivun). On myös varsin selvää, etten hallinnut yksittäisiä hokemia enempää siitä käsitearsenaalista, jota paikalliset käyttävät vaikkapa eri sääolosuh-

2 3 4 5 6

teiden tai hankityyppien kuvaamiseen. Ainoa käsiteellinen lohduke oli kartta, josta opin joidenkin merkittävimpien paikkojen nimiä ja niiden joitakin harvoja ominaisuuksia, mitkä on katsottu painamisen arvoiseksi. Oli yllättävän tyydyttävää osoittaa kohti horisonttia sekä sanoa itselleen ja muille: ”Toi tunturi on Pieni Kermikkäpää. Se on 520 metriä korkea.”

Toisaalta myös tämä nimittely tuntui hieman harhaiselta. Kaikista kummallisimmaksi kartan lukeminen muuttui, kun Suomen ja Norjan raja alkoi lähestyä. Karttamme kadotti heti Norjan puolella lähes kaikki yksityiskohtansa. Norjalainen erämaa esitettiin valkoisena mattona, jossa oli siellä täällä epämääräisiä sinisiä läiskiä, jotka symboloivat vesistöjä. Vaikkei raja-aidan ylihyppäys tuonut mitään laadullista muutosta erämaahan, tuntui karttaa tuijottaessa vahvasti siltä, että joku konkreettinen asia loppuu rajaan ja toiseus alkaa sen tuolla puolen.

Ymmärsin kunnolla vasta tänä keväänä, että myytti pitkin maita ja mantuja yksin samoilevasta parrakkaasta, flanellipaitaisesta ja ruisreikäleipää jauhavasta erämiehestä on kohdallani tosiaankin vain myytti. Kaikki vaelluskokemukseni ovat olleet hyvin sosiaalisia. Nytkin meitä oli liikkeellä peräti 9 hengen porukka, joka on kieltämättä hävytön revohka paikkaan ja vuodenaikaan nähden. Ihmisten parissa oleminen oli toki hyvin erilaista kuin kaupungissa: kehenkään ei tarvinnut tehdä sen kummempaa vaikutusta, tukkaa ei tarvinnut kammata eikä hajujaan peitellä. Hakeuduin kuitenkin melkein joka ilta yksin ulos seisoskelemaan ja olemaan, osin paetakseni tuvan lamauttavaa kalsarilämpöä ja ajoittain räävitöntä meteliä, osin ehkä erämiesmyytin pauloissa. Nämä hetket kestivät välillä yllättävän kauan ottaen huomioon, miten levoton ihminen yleensä olen. Mutta aina enintään päälle puolen tunnin päästä olin takaisin tuvassa omieni joukossa.

Yksinäiset seisoskeluhetkeni saattoivat aina lopulta päättyä, kun muistin, että olen turisti. Olin vain pistäytymässä upeassa vieraassa paikassa. Vierailuni kesti vain niin kauan kuin mukana kannettua ruokaa riittää, eikä koko matka olisi ollut mahdollinen ilman runsasta lajitelmaa erilaista tekniikkaa ja esineistöä, kuten suksia, sukkia, puukkoja, tulitikkuja, kaasupolttimoita, makuupusseja ja aurinkolaseja.

Kaikki tämä mukana raahaamani kama ja muona mahdollistivat pistäytymisen, joka toi paikallisille matkailuyrittäjille ja kauppiaille elantoa, ja antoi minulle toivottavasti kaipaamiani elämyksiä sekä identiteetin rakennusaineita.

Kun poistuimme erämaasta, palasin varsin äkkiä takaisin normimoodiin: älypuhelimen näprääminen

Ibid.: 135.

1991/62 § 1.

1991/62 § 7.

Haila, 2004: 6-7; 16-18; ks. 189-191.

Ks. Ibid.: 120-127.

13

oli yhtä sujuvaa kuin aina ennenkin ja pian ajatus profiilikuvan vaihdosta sai kädet hikoamaan. Reissusta jäljelle jääneet somekuvat kuuluvat ehdottomasti selvemmin kaupunkielämääni, vaikka koenkin niiden edustavan jonkinlaista hämärää risteyspaikkaa. Toisaalta ne ovat oiva esimerkki kaupunkielämän härskistä tunkeutumisesta erämaahan, mutta ehkä voin jonain kuulaina hetkinä niiden avulla kuvitella, että murunen erämaata on siirtynyt kaupunkiin.

Antti Jalo

LÄHTEET: Haila, Yrjö (2004): Retkeilyn rikkaus: luonto ympäristöhuolen aikakaudella. Kustannus Oy Taide, Helsinki.

Erämaalaki 1991/62. Annettu Helsingissä 17.1.1991. Saatavilla sähköisesti osoitteessa http://www.finlex.fi/ fi/laki/ajantasa/1991/19910062.

14

Tekemistä ikävään Väsyttääkö sinuakin kevät? Väsyttääkö tuntea olosi ulkopuoliseksi, kun kaikkia muita väsyttää, muttei sinua? Kevätpölliäinen tarjoaa listan aktiviteetteja, jotka varmuudella kohottavat mielialaasi.

-

Kun Unicafessa on vain huonoja kasvisvaihtoehtoja, kehitä kananugettilaarin edessä argumentteja lihansyönnin puolesta. Mikäli takana olijat alkava huutaa jotain linjaston tukkimisesta, osallista heidät tähän mieltä kehittävään harjoitteeseen.

-

Mikäli näet aikuisen hypähtelevän suojatiellä astuen ainoastaan valkoisiin raitoihin, mene ja tönäise hänet kumoon.

-

Järjestä kirjahyllysi. Hyllyt voi järjestää esim. niiden puulajin tai koon perusteella.

-

Keksi uutta slangia tai innovoi urbaanille sanastolle uusia käyttökohteita. Esimerkki: kysy Metsätalon tupakkakatoksessa sytyttämätön savuke suunpielessä ”oisko kaverilla heittää flemarii?”.

-

Kuuntele sydämesi ääntä. Nopea lepopulssi voi olla merkki kilpirauhasen toiminnan häiriöistä.

-

Muuta asumaan tynnyriin. Älä ajattele mitä muut siitä ajattelevat. Käytä omaa harkintaasi, teetkö kuitenkin tynnyriin muutosta yhden päivityksen Facebookiin. Jos teet, niin mainitse samalla, että tynnyri on kierrätetty ja se saatiin itse asiassa Kyröläiseltä ruisviskitislaamolta.

-

Vietä kyräilypäivä Kaisa-kirjaston lukutilassa. Paheksu ainakin: o pahaisia lukiolaisia, jotka vievät kaiken tilan o eväspapereitaan antaumuksellisesti rapistelevia retkeilijöitä o niitä, jotka lepuuttavat jalkojaan pöydällä o seniori-opiskelijoita, jotka hakkaavat näppäimistöään kuin vuosi olisi 1917 ja he kirjoittaisivat Svinhufvudin määräyksestä itsenäisyyden tunnustamista pyytävää kirjettä Leninille ruostuneella kirjoituskoneella, joka on tulessa o pitkään ja lujaa haukottelevia o kehonsa jokaisen nivelen vuoron perää naksauttelevia sirkusnumeroita o jokaista, jota edellä mainitut tyypit eivät näytä häiritsevän Kun olet saavuttanut ylemmyydentunnon polullasi tason ”egoa parempaa ei ole”, voit lähteä hyvillä mielin kotiin.

-

Naura asioille. Iloitse esimerkiksi lokkien paluusta. Kilju siivekkäiden ystäviemme mukana, kun torilokki nappaa lihapiirakan joltain uunolta. Hän tuskin osaisi edes vakuuttavasti perustella lihansyöntiään.

15

Riku Luostari ja Erkka Heikkinen

Ääni Väyryselle Perikles, Kaarle Suuri, Metternich, Bismarck, Disraeli, Kekkonen… Paavo Väyrynen kuuluu eittämättä eurooppalaisten suurten valtiomiesten raskassarjaan.

Mutta mitä Paavo tekee filosofian ainejärjestön lehden sivuilla?

Keskustalaisuus - Nurmijärven kehittäminen utopiasta tieteeksi - saa monet Helsingin yliopiston opiskelijat näkemään punavihreää. Myöskään kansallismielisyys, jota Väyrynen on viime aikoina entistä enemmän lähestynyt, ei enää kunniallisen ylioppilaan aatemaailmaan kuulu.

Kuitenkin, kun multaa kuokkii, paljastuu poliitikko-Väyrysen pinnan alta paasikivenkova idealisti. Humanistiset ideaalit ja laaja lukeneisuus huokuvat sekä Väyrysen kirjoissa että syvemmässä keskustelussa, johon kuitenkin valtamedia harvoin tarjoaa mahdollisuuden. “Teknosysteemikö” haluaa vaimentaa tällaisen toisinajattelijan?

Onneksi Suomessa on vielä Minervan pöllö, vapaan sanan ja ajatuksenvapauden väsymätön vaalija. Kaksi rohkeaa filosofian opiskelijaa kohtasivat “ihminen Paavo Väyrysen” kahvi(kalja)kupposen ääressä, vaikka kuntavaalikampanjat olivat juuri kiihkeimmillään.

Keskustelua riitti moderniteetista, tulevaisuudesta, Kansalaispuolueesta, Euroopasta ja Väyrysen paikasta tulevassa historiankirjoituksessa. Väyrynen kielsi olevansa sosialisti, mutta nykykepulaistakaan ei hänestä enää saa taivutettua.

Väyrynen seisoo - lajinsa ehkä viimeisenä - kuin vaeltaja sumumeren yllä. Yksin, ylväästi, ja hieman saksalaisesti. Aloita matka tuntemattomaan. On muutoksen aika.

16

17

toimiva malli, vai onko siinä “hegeliläisittäin” jotain historiallisempaa ja pyhempää?

Koetteko teillä olevan filosofisia vaikutteita?

On hyvin vahvoja. Aikanaan Reijo Wileniukselta ja myöhemmin Georg Henrik von Wrightiltä.

Siinä on historiallisuutta ja ehkä voisi sanoa pyhyyttäkin. Minusta olennainen seikka on kuitenkin se, että demokratia ei voi toimia millään muulla kuin kansallisvaltiollisella ja sitä alemmalla tasolla. Demokratia Euroopan tasolla ei toimi.

Ihmiset eivät samaistu ylikansalliseen yhteisöön, eikä synny aitoa demokratiaa.

Entä J. V. Snellman?

Snellman on tietysti hyvin merkittävä ajattelija. Hän on minulle avautunut Reijo Wileniuksen ja osittain myös von Wrightin töiden kautta.

Vetoaako tämä viesti vielä Euroopan demokratioissa?

Voidaanko Paavo Väyrystä pitää hegeliläisenä?

Kyllä, sanan tietyssä merkityksessä. Hegel on siitä erikoinen persoona, että hänen ajattelunsa pohjalle on rakentunut hyvin erilaisia ajatussuuntia, joista kaikki eivät ole kovin myönteisiä historian katsannossa.

Valitettavan huonosti näinä aikoina. Vallitseva ajatustapa on ollut vähätellä kansallisvaltioiden merkitystä ja ihannoida ylikansallisuutta ja monikulttuurisuutta. Tietysti vanha kansallisvaltion malli ei enää voi toimia, eikä sellaista aikaisempaa yhtenäiskulttuuria enää voi olla. Täytyy kuitenkin ymmärtää kansakuntien ominaispiirteitä ja lähteä siitä että ne ovat arvokkaita sinänsä. Jostakin aikanaan luin aforismin, että “vain omastaan voi toisille antaa”.

Viittaatteko nyt marxismiin?

Kyllä viittaan. Minulle taas Hegelissä ja Snellmanissa on ollut tärkeää myönteinen kansallisuusajattelu.

Nykyäänhän se on huonossa huudossa, mutta kansallisuusaate on Hegelin ja Snellmanin ajattelussa keskeistä. Itse pidän sitä ajattelua edelleen ajankohtaisena, vaikka valitettavasti globalisaatio ja ylikansallinen yhdentyminen ovat murtaneet myönteistä kansallisuusajattelua.

Jos puhutaan kulttuurien vuorovaikutuksesta, niin sellainen vuorovaikutus, joka tuhoaa sen oman kaikilta, ei ole oikeaa, vaan pitää lähteä siitä, että on arvokkaita kansallisia ja alemman tasoisia kulttuureita, joita vuorovaikutus sitten rikastuttaa.

Nykymantrathan tuntuvat olevan “koska ongelmat ovat globaaleja ja toimintatapojen pitää olla globaaleja” ja “kansallisvaltioiden aika on ohi”?

Onko tässä ylikansallisessa kehityksessä joku käänne tapahtumassa?

Pidän tätä vääränä lähtökohtana. Ajattelen, että eurooppalaisen ja globaalin yhteistyön lähtökohtana pitää olla ensisijassa kansallisvaltiolliset yksiköt.

Niiden rinnalle on tullut toki myös muita toimijoita, ja joillakin aloilla tarvitaan myös ylikansallista yhteistyötä.

Uskon niin. Olen käyttänyt ilmaisua, että “ihmiskunta on siirtymässä uuteen maailman aikaan”.

Kun kylmän sodan kausi päättyi ja maailman kahtiajako murtui, alkoi ylikansallinen globalisaatio ja yhdentyminen. Ne ovat tuottaneet runsaasti ongelmia, jotka ihmiset kokevat arkielämässään.

Tämä on johtanut kielteiseen reagointiin tätä ylikansallista yhdentymistä vastaan. Nyt pyritään palauttamaan päätäntävaltaa itselle ja kansallisvaltioille. Brexit, Italian perustuslakikansanäänestys ja Yhdysvaltain presidenttivaalit ovat kaikki ilmentymiä tästä. Uskon, että tämä johtaa uuteen kulttuurien erilaisuuden ja kansallisvaltioiden arvostukseen.

Eikö nationalismin yleisenä ongelmana ole kuitenkin ollut se, että yhteistyön sijasta päädytäänkin kilpailuun ja konfliktiin?

Kilpailuun kyllä mutta ei välttämättä konfliktiin, koska kehittämällä kansainvälisen yhteistyön sääntöjä voidaan ehkäistä konfliktien syntymistä. Täytyy olla olemassa sääntöperustainen kansainvälinen yhteisö, jonka puitteissa voidaan säännellä kansallisvaltioiden keskinäistä kilpailua.

Miksi Suomessa tätä käännettä ei ole tapahtunut yhtä voimakkaana? Globalisaatioon perinteisesti kielteisesti suhtautuneet puolueet ovat

Onko kansallisvaltio ensisijainen siksi, että se on 18

olleet impotentteja asian suhteen.

kuuluu ihmisluontoon? Kokevatko ihmiset, että “muukalaiset” tulevat heidän reviirilleen? Onko tämä se syy, että maahanmuutto aiheuttaa niin paljon kielteisiä reaktioita?

Keskusta on irtautunut juuriltaan. Se on osa pidempää prosessia: 1980-luvun lopulta lähtien puolueessa on ollut voimia - Olli Rehnin johdolla - jotka ovat pyrkineet muuttamaan puolueen liberaalipuolueeksi. Samalla kansallisuusaate, joka on keskustassa ollut hyvin voimakas, on heikentynyt. Perussuomalaisten kohdalla kansallismielisyys on saanut osittain kielteisiä muotoja, mikä on karkottanut ihmisiä.

Nyt tarvitaan uutta kokoavaa kansallismielisyyttä joka on yhtä aikaa terveellä tavalla kansallismielinen että kansainvälisyyteen avautuva. Suomessa leimataan kaikki kansallismielisyyden ilmentymät fasismiksi ja rasismiksi, vaikka siihen ei mielestäni ole asiallisia perusteita.

Sekä vasemmisto että liberaalioikeisto palauttavat maahanmuuton vastustamisen joko yhteiskuntarakenteelliseen tai jopa patologiseen selitykseen.

Siinä sivutetaan tämä sosiobiologinen asetelma.

Sosiobiologia on tietysti tulenarka termi, mutta… ihminen on kuitenkin eläin, ja ihmisen käyttäytymisessä on piirteitä, jotka ovat palautettavissa siihen tapaan jolla eläimet reagoivat. En aikanaan hyväksynyt Korhosen sosiobiologista väitettä, että sodat ovat väistämättömiä, mutta ajattelen ihmisten liikkuvuuteen liittyvissä ilmiöissä ilmentyvän näitä piirteitä.

Ehkä konfliktien välttämiseksi ja rauhaisan kehityksen turvaamiseksi kannattaa miettiä, onko syytä ajaa ainakaan ihmisten muuttoliikkeitä edistävää linjaa.

Esimerkiksi eurohan on synnyttänyt valtavia ongelmia. Kun eurossa on mukana erilaisia kansantalouksia, niin käytännössä vain Saksa hyötyy siitä. Siellä on voimakasta kasvua ja suuri työvoiman tarve, kun taas reuna-alueilla vallitsee valtava työttömyys.

Nyt sitten sanotaan, että pitää edistää ihmisten liikkuvuutta! Toistellaan, että Yhdysvalloissa on enemmän liikkuvuutta, ja että Eurooppa kärsii liikkuvuuden rajallisuudesta. Vaaditaan, että Euroopan reuna-alueita pitäisi muuttaa sen keskustaan, unohtaen, että Euroopassa on erilainen tilanne kuin Yhdysvalloissa. Täällä on kansallisvaltiot, erilaiset kulttuurit, erilaiset kielet. Ihmisten voimakas liikkuminen yli rajojen aiheuttaa täällä ongelmia, joita ei ole Yhdysvalloissa koeta.

Onko kansainvälinenkään trendi myönteiseen snellmanilaiseen nationalismiin päin? Eikö nimenomaan mainitsemasi kielteinen kansallismielisyys ole nousussa?

Tietenkään ulkomaalaiset nationalistit eivät ole Snellmanista kuulleetkaan, tuskin Hegelistäkään.

Kielteisessä reagoinnissa on kyse osittain primitiivireaktiosta. Ihmiset kokevat, että vallalla oleva kehityksen suunta on kielteinen. Se ilmenee näinä purkauksina. Kysymyksenä on se, johtaako reagointi myönteiseen toimintaan ja kehitykseen.

Eikö teitäkin ole kuntavaalien ehdokasasettelussa syytetty tulella leikkimisestä?

Näin jotkut sanovat, mutta en pelkää itseäni. Siinä ei ole ongelmaa.

Onko siis jonkinlainen yhdysvaltalainen ideologia tunkeutunut Eurooppaan?

On eräs asia, jota olen pohtinut paljon viime päivinä näihin teemoihin liittyen. En tiedä puhutaanko enää tieteellisessä keskustelussa sosiobiologiasta, mutta aikanaan jouduin aiheen kanssa tekemisiin ulkoministerinä. Alivaltiosihteeri Keijo Korhonen kirjoitti artikkelin, jossa hän toi esiin sosiobiologisen näkemyksen kansainvälisestä politiikasta. Siinä oli pessimistinen tai inhorealistinen ajattelutapa, jonka mukaan sosiobiologisista syistä sodat ovat väistämättömiä. Jouduin hankalaan tilanteeseen, kun arvostelin tätä Korhosen artikkelia. Presidentti Kekkonen suuttui siitä, että kävimme keskustelua julkisesti.

Sosiobiologian kysymys on ruvennut askarruttamaan minua sen takia, että maahanmuutto Eurooppaan ja Euroopan sisällä ovat synnyttäneet ihmisissä kielteisiä reaktioita. Onko siinä jotain sellaista, joka

Ainakin federalistiseen eliittiin. Euroopan parlamentissakin törmää koko ajan siihen, että ne jotka ajavat federalismia TAI JOPA yhtenäisvaltiota, hakevat koko ajan vertailukohtaa Yhdysvalloista.

Moni kuitenkin pitää esimerkiksi monikulttuurisuutta ja ihmisten liikkuvuutta itseisarvona.

Sellaistakin on. Itse ajattelen, että pitää olla erillisiä rikkaita kulttuureja, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. “Vain omastaan voi toisilleen antaa”.

Pitihän Neuvostoliitossakin syntyä uusi neuvostoihminen ja -kulttuuri. Ei se onnistunut, ja sama koskee Eurooppaa.

19

käytössä, millä suunnataan kulutusta ja elämää kestävämmälle pohjalle, jolloin taas henkiset ja yhteisölliset arvot korostuvat.

Pitää vakavasti miettiä myös sitä, mistä Trumpkin on puhunut. Onko oikein, että kaikki työt keskittyvät Kiinaan ja Intiaan, ja samaan aikaan Yhdysvalloissa ja Euroopassa ihmiset ovat työttömiä? Onko kilpailu reilua, kun kilpaillaan sellaisia maita vastaan, jotka eivät tunne vastuuta ympäristöstä tai työntekijöiden hyvinvoinnista. Tätä Trumpin ajattelu myönteisimmillään luettuna tarkoittaa. Pitää voida luoda reilut säännöt, vaikka se käytännössä onkin vaikeaa. Tosin Trump ei kuitenkaan ikävä kyllä näytä olevan kykenevä soveltamaan tätä käytäntöön.

Mikä kannustin kansallisvaltiolla on tavoitella näitä kansainvälisiä päämääriä? Eikö aikamme trendinä ole juuri idealistisista kansainvälisistä projekteista vetäytyminen, kuten Trumpin politiikassa näemme?

Trump on siinä mielessä huono esimerkki, että hän kieltää tosiasioita ja esittää ratkaisuja, jotka eivät ole ollenkaan kestävällä pohjalla. Kuitenkin esimerkiksi kansainvälinen ilmastopolitiikka on omiaan suuntaamaan kehitystä siihen, että kansakunnat joutuvat tekemään päätöksiä, joilla ohjataan kehitystä kestävämpään suuntaan.

Viime kädessä tässä on kuitenkin kyse elämänarvoista ja siitä, että ihmiset saataisiin toimimaan oman hyvinvointinsa kannalta parhaalla tavalla. G. H. von Wright on lausunut jotakuinkin näin: ”Ihmiset haluavat paljon sellaista mitä eivät tarvitse, ja tarvitsevat paljon sellaista mitä he eivät halua.” Ongelma on siis siinä, että ihmiset haluavat lisää aineellista elintasoa ja kulutusmahdollisuuksia, vaikka se ei tuokaan heille enää lisää hyvinvointia. Toisaalta taas he eivät halua esimerkiksi sellaista yhteisöllistä elämäntapaa, joka tuottaisi heille todellista hyvinvointia.

Tämähän kuulostaa jo miltei sosialismilta. Työläisten internationaaliako tarvitaan?

Ei ollenkaan, vaan on luotava säännöt nimenomaan kaupankäynnille. Viime aikoinahan tilanne on kääntynyt jo siten, että Yhdysvallat ja Eurooppa, jotka aikaisemmin ovat ajaneet vapaakauppaa, pyrkivät nyt rajoittamaan sitä. Kiina taas on muodostumassa globaaliksi johtajaksi, joka kohta haastaa länsimaat teknologisessa kehityksessä. Trumpilainen linja näyttää siltä, että on suojeltava omaa tuotantoaan nousevia kehitysmaita vastaan. Tämähän on ihan uusi vallankumouksellinen tilanne.

Jos ei puhuta vain kauppapolitiikasta ja työpaikoista, vaan ideaaleista. Teillä oli eilen Kirkko & kaupunki -lehdessä vaalimainoksen sloganina “Materialismista irti pääseminen”.

Kumpi tulee ensin, arvojen vallankumous vai käytännön poliittinen työ? Kuinka ne linkittyvät toisiinsa? Kuinka politiikalla ohjataan arvoja oikeaan suuntaan?

Kun puhun materialismista, tai kotoperäisemmin ahneudesta, niin siinä ei ole kysymys vain politiikasta, vaan myös elämän arvoista. Kysymys on kansalaisyhteiskunnasta ja miten sen tasolla voidaan vaikuttaa siihen, että ihmisillä olisi elämässään kestävämmät arvot.

Niiden on mentävä rinta rinnan. Nyt kaikki on mennyt huonoon suuntaan, ja materialismi eli ahneus on vieroittanut ihmisiä sellaisesta elämästä, joka olisi henkisesti ja yhteisöllisesti terveemmällä pohjalla.

Saadaanko sellaista käännettä aikaan, se on iso kysymys. Siinä tällaiset poliittiset ohjauskeinot ovat tietysti aika kömpelöjä. Vähitellen on kuitenkin ekologisista syistä välttämätöntä muuttaa kehityksen suuntaa, mikä taas alkaa ohjaamaan ihmisiä – toivottavasti terveemmälle pohjalle.

Tähän liittyy myös iso kysymys kansalaisyhteiskunnasta: onko niin, että tämä Järjestelmä, teknosysteemi, josta G. H. von Wrightkin kirjoitti, siis talouden, teknologian ja median vaikutus ihmisiin, onko se jo liian voimakas siten, että ihmiset ovat kykenemättömiä itsenäisiin valintoihin ja itsenäiseen toimintaan.

Murtuuko tämän teknosysteemin valta vai joudummeko perikatoon?

Toisaalta on kyse kansallisesta, eurooppalaisesta ja globaalista politiikasta. Tässä lähestymme ekologista kysymystä. Ihmisten määrä kasvaa ennusteiden mukaan vielä rajusti, ja jos kaikkialla pyritään sellaiseen elämäntapaan, joka on vallalla Yhdysvalloissa, Euroopassa ja yhä enenevissä määrin Kiinassa, niin se johtaa mahdottomuuteen luonnonvarojen riittävyyden ja ympäristön kestävyyden kannalta.

On pakko luoda - kuten kirjoitin jo vuonna 1989 kirjassani Yhteinen tehtävämme - kansainvälisiä sääntöjä, joilla pakotetaan kansakunnat ottamaan kestävämpi elämäntapa. Silloin myös joudumme rajoittamaan tavaroiden tuottamista ja kuluttamista ja edistämään sellaista toimintaa, joka on ympäristön kannalta kestävää. Se voi tarkoittaa esimerkiksi veroratkaisuja energiataloudessa ja materiaalien 20

Tämähän kuulostaa koko modernisaation kritiikiltä. Oletko rationalismia vastaan?

omassa mökissä?

Yksilötasolla tietysti tapahtuu koko ajan sitä, että ihmiset valitsevat valtakulttuurista poikkeavan elämäntavan. Ihmiset voivat luoda pienyhteisöjä, joissa toteuttavat kestävämpää elämäntapaa. Sehän ei tätä järjestelmää toisaalta muuta. Onhan suuri osa ihmisiä, jotka eivät ole mukana tässä kulutuskulttuurissa ja ahneuden järjestelmässä, mutta koko järjestelmä itse on huolestuttavalla tavalla edelleen kehittymässä väärään suuntaan.

Kuinka tietoisesti on luotu viime vuosina sikissyt uusi imagonne, jossa lähes postmodernisti esiinnytte eräänlaisena karikatyyrina itsestänne?

Ihmiset ovat hyvin voimattomia Järjestelmän edessä. Kun nyt tieteellisissä tutkimuksissa isoin resurssein mietitään, kuinka ihmiset saadaan haluamaan sitä mitä teknosysteemi heille tyrkyttää, niin kuinka ihmiset pystyvät itsenäiseen toimintaan? Ongelmana ei ole liiallinen rationaalisuus vaan teknosysteemin valta, johon kytkeytyvät taloudelliset intressit.

Kuulostaa pessimistiseltä. Voiko tällaiset suuret “väärän tietoisuuden” kysymykset ratkaista demokraattisesti, kun ekokriisin kello jo tikittää?

Aika pessimististä oli myös G. H. von Wrightin ajattelu. Saadaanko oikeaa muutosta aikaan? Erittäin vaikeaa se ainakin on. Ympäristön realiteetit pakottavat ainakin jonkinlaiseen muutokseen.

Väitöskirjassani olin käynyt läpi Brundtlandin komission mietinnön, minkä jatkona kirjoitin kirjan Yhteinen tehtävämme. Siinä kysyin, miten voimme kansanvaltaisesti toteuttaa sen muutoksen, joka kuitenkin on välttämätön. Niihin aikoihinhan Pentti Linkola oli juuri esittänyt, että osa ihmisistä pitäisi tappaa, jotta ympäristön kantokyky kestäisi. Hänen mukaansa demokraattinen järjestelmä ei voinut ratkaista tätä ongelmaa.

Pitää saada aikaan kansainvälinen yhteistyö, jossa sovitaan sellaisista tavoitteista, joiden kautta sopeutetaan ihmisten talous luonnontalouteen. Ratkaisu tähän on löydettävä kansakuntien tasolla. Siihen on mentykin. Rion konferenssin jälkeen tulivat ilmaston- ja biodiversiteetin suojelun järjestelmät ja muut, ja lähdettiin luomaan globaalia ilmastopolitiikkaa. Nyt sitten tulee kuitenkin herra Trump, joka ei piittaa näistä sopimuksista.

Tämähän tuli ehkä presidentinvaaleissa 2012 esille. Itse tulkitsen sen siten, että olin nuorena juuri tällainen. Sitten joudun ”kovien miesten koviin hommiin” 70- ja 80-luvulta eteenpäin. Kivetyin ja kovetuin. Menetin jonkinlaista luovuutta, omaa karaktääriä. Kun kokemusta on tullut ja olen ollut sivussa kovimmista paineista, olen alkanut ikään kuin sulaa, ja on tullut esille ”nuoruuden Paavo”. En itse koe sen olleen tietoista, vaan se on jollain tavalla tullut luonnostaan. Tottakai se, että on saanut vastakaikua, on myös rohkaissut.

Eikö se juuri kerro demokratian epäonnistumisesta?

Eli tuleva historiankirjoitus muistaakin Paavo Väyrysen Summerhill-tyyppisenä utopistisosialistina?

Mikä on Paavo Väyrysen asema tulevaisuuden historiankirjoituksessa? Olette ehkä jonkinlaisessa marginaalissa nykyisin?

Olen itse vitsaillut sillä, että kun olemme vaimoni kanssa rakentaneet Keminmaalla Pohjanrantaa jossa on nuorisokotia, mielenterveyskuntoutusta ja oma kirkkokin - niin ei ole pitkäkään aika siihen, että minusta muistetaan vain Pohjanranta, eikä lainkaan yhteiskunnallisia tekojani.

No, ainakin paha takaisku on tullut.

No, ellei sitten tämä tuleva poliittinen toiminta johda johonkin isompaan. Siinä tarkoituksessahan tämän Kansalaispuolueenkin perustin. Se tähtää vallankumoukseen, siihen että koko poliittinen järjestelmä muutetaan.

Voidaanko teitä pitää utopistina? Ainakin utopiasosialismi tulee läheisesti mieleen kun puhutaan henkisten arvojen vallankumouksesta.

Toivottavasti en ole. Ajattelen tämän olevan pitkällä aikavälillä realismia, vaikka tällä hetkellä voidaankin puhua vain idealismista.

Paavo Väyrynen onkin tulevassa historiankirjoituksessa siinä Robespierren ja Leninin vieressä?

Mikä on yksittäisen ihmisen vaihtoehto kaupungistuvassa globalisaatiossa? Etätyö it-yrittäjänä

En tiedä, mutta tavoitteenani on murtaa nämä toimimattomat poliittiset rakenteet. Edustuksellinen 21

demokratia Suomessa ei toimi. Se on tietysti äärimmäisen haastava tehtävä. Katsotaan nyt mitä tästä tulee. Tämä on tietysti aika rohkea liike.

Tähtäämme koko Suomen poliittisen järjestelmään muutokseen. Tähän liittyy tietysti myös kansainvälinen kehitys. Pyrin ajamaan muutosta myös Euroopan tasolla. Olen perustanut parlamenttiin yhdessä saksalaisten ja italialaisten kanssa ”Freedom of Choice” – kontaktiryhmän, joka pyrkii muuttamaan Eurooppa-politiikkaa ja tekemään euroon liittymisestä vapaaehtoista ja erosta mahdollisen.

Jälkimaineeni riippuu varmaan siitä, että onnistuuko tämä vallankumous vai ei. Jos onnistuu, niin muistetaan ehkä vähän pidempään, mutta jos epäonnistuu, niin tulee sellaista kirjoittelua, että ”hänellähän oli aivan kunniallinen valtiollinen ura, kunnes sitten ryhtyi epätoivoiseen yritykseen siinä epäonnistuen”.

Hiukan niin kuin vallankumouksessaan epäonnistunut Otto Wille Kuusinen?

En tiedä mihin tätä vertaisi. Jotkut ovat rinnastaneet Vennamoon ja sanovat, että olen hajottamassa keskustapuoluetta. Olen itse taas kysynyt itseltäni, että jos Urho Kekkonen olisi sotien jälkeen hävinnyt omassa puolueessaan tannerilaisille, niin olisiko hän antanut periksi? Ei varmasti. Koen, että keskustan politiikka on ollut niin väärää, että en ole voinut sitä sietää enkä olla siinä mukana. Minun on pakko yrittää muutosta toista kautta. Aika näyttää, onnistuuko se.

22

23

M/S Silja Europa 6.-7.4.2017 Theseuksen laivan lokikirja Tapahtumat

Kellonaika

Laivaannousu ei vielä päättynyt. Dilemma jo juomassa. Riku, Erkka, Tuomo, Aarni, Janne, Pete, Johan H.

17:54

Selitetään paskaa dataroaming-hinnoista. Puhutaan pornosta. Kim saapuu paikalle.

18:00

Keskustelu roaming-hinnoista jatkuu.

18:10

”En ole keskustalainen vaan kekkoslainen”

18:13

17 minuuttia Käpyrauhasen perustamiskokoontumiseen. Filosofijoukot liikkuvat vielä omissa populaatioissaan.

19:13

Kokoonnutaan Fast Lanella. Odotellaan kokouksen aloitusta. Tunnelma on arkaileva mutta innostunut.

19:34

Kokous alkaa. Paikalla 62 henkilöä. ”Ensimmäinen kerta sitten 80-luvun kun on näin paljon filosofeja paikalla.”

19:47

Julistus luetaan kaikelle kansalle. Käpyrauhanen on perustettu. Eläköön!

19:55

”Ei nyt juoda kaljaa, kun siitä menee pää sekaisin.”

Ihmiset eivät kuuntele. Tuplapukit kalistelevat sarviaan.

20:03

”Onks kellään heittää röökii?” Etsitään röökipaikkaa. ”Laiva on isompi ku Ullanlinna.”

20:16

Sisällissota mainittu.

20:20

Motkotetaan buffet’n hinnasta (35 euroa!!).

20.30

Buffet on merenpäällinen runsaudensarvi. Ruokaa kehutaan.

20.58

Top Gun puhuttaa. (On muuten hiton hyvä leffa)

21:35

Puheenaiheena Stephen Hawkingin sairauden metafysiikka.

22:22

Buffetissa viiden lautasellisen jälkeen: ”Who’s laughing now?”

22:25

24

Yhteistanssiaiset 9. kerroksen käytävällä. Kiinteät ja arat ryhmärajat ovat pyyhkiytyneet kuin kirjoitus rantahiekassa.

22:29

Nyt pistetään jalalla koreasti!

Käytäväriehuminen päättyy, kun vihaiset kanssamatkustajat tulevat ajamaan soihduin pois.

23:03

Bileet jatkuvat käytävällä. Kaksi vihaista laivapoliisia saapuu paikalle.

23:20

Ihmiset hajaantuvat. Piilopaikka löytyy Moonlight clubista.

23:33

Eksynyt lammas viettää neljä tuntia isänmaallisen Suomi ensin -ryhmän seurassa. Lammas tuntee suurta vetoa erään patriootin Pulp Fiction -paitaa kohtaan.

23:39

“Maailmaa on enemmän meidän pään sisällä kuin ulkona”

1:30

“Me ollaan aivot, jotka ajattelee itseään” “Hereillä on parempaa ku nukkues”

4:08

“Mä oon aivan päissäni”

8:40

25

26

Kevätpölliäisen runonurkka

mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä hedelmähyllyllä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisikö hedelmähyllyllä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä hedelmähyllyllä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitäköhän sitä hedelmähyllyllä mitähän sitä tässä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä hedelmähyllyllä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä hedelmähyllyllä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä tässä hedelmähyllyllä pitäisiköhän mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä hedelmähyllyllä pitäisiköhän mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä vielä tässä hedelmähyllyllä pitäisi mitähän sitä tässä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisiköhän sitä hedelmähyllyllä mitähän sitä mitähän sitä mitähän sitä pitäisi tässä vielä hedelmähyllyllä pitäisiköhän tehdä mitähän sitä pitäisi tässä hedelmähyllyllä vielä tehdä mitähän sitä

27

istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä isturauhalliseth uoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rahallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lsai vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä istu rauhallisesti huoneessa ja juo lasi vettä

on sellainen keli että pitää vaihtaa kengät

olen harhaillut itsekseni Asunnoton on minun mieleni, harhailevat silmäni, takki auki kaupungilla, mukanani surkeat, kuihtuneet kukat, muutama kolikko kädessä, viisikymmentä senttiä. aamuisin liian teräviä kuvia, säkenöivää terästä

tämä kaupunki on muuttunut, se on outo, kadut ovat yksinäisiä kohtaan hylkiviä tarvitsen meteliä, remontti käyntiin ja äkkiä

ja sitten henkilöauto ajoi säärestä päähän veitsenkärjestä pääsi puhkeamaan tulipunainen mereltäkin päin kuuluu jotakin kummallista kun kylän talot alkoivat värisemään se olisi voinut osua silmään voi hyvä luoja se olisi voinut osua silmään törmätä nyt siihen että eksistentialistista päästetään veret yhtäkkiä sitten häikäilemätön kuristusote kuukausiksi en olisi voinut uskoa että näin voi tapahtua vielä 28

Menossa rikki

Vallankumoukset ovat välttämättömiä, sanotaan.

En vain ymmärrä sen merkitystä.

Kun toimiva lakkaa toimimasta jään paljaaksi ajeltuna erotetuksi valkoisista unistani, puhtaat, koivupuisesta laatikosta otetut lakanat ja vehnäpellon keskellä luulen joutuneeni kultaisen leikkauksen uhriksi

Se on tarpeellista, sinun pitää se nyt, sinun pitää, kuuletko sinä?

en olisi halunnut kenenkään kuulevan minun sanovan tätä, mutta

Istun rauhallisena huoneessa, yleensä, keskellä.

Vaikka tekisi mieli huutaa, vaikka pitäisi hypätä ylös, tehdä kärrynpyöriä, tekisi mieli vaikka mitä erikoista joskus aina välillä.

olen epäitsevarma, näytän typerältä, aikakaudet ovat jättäneet pintaan jälkiä, välillä mietin, miksi teen ylipäänsä yhtään mitään, en osaa päättää, mihin minun pitäisi yltää, en osaa näyttää, ehkä yritän vielä, olen rakentanut ympärilleni muureja, kovia kuin rakennukset armeijassa hymyillä, minä olen mukava hävettää -

Mutta ei voi rikkoa mitä tahansa, ikkunan voi hajottaa, voi nostaa hunajapurkin ylös pöydältä, heittää se ikkunaan, huutaa, katsoa, miltä nyt tuntuu? mitä tapahtuu sen jälkeen?

voisin antaa sen kaiken pois, vain yhden ainoan vuoksi

Missä minä olen sen jälkeen, kun paradigma hievahtaa paikoiltansa, jos unohdan sen mitä

kun en vain unohtaisi aina mitä minun oikein pitikään kysyä

alun perin lähdinkin etsimään En odota kenenkään vastaavan, en odota kenenkään pysyvän perässä, mutta voihan sitä aina kysyä.

Mika Leinonen

29

Erkki Koskimäki

Buda, néha

H

iljattain järjestetyillä Season Film Festivaleilla esitettiin vain vähän yleisöä kerännyt István Csonkan esikoispitkä Buda, néha, eli vapaasti suomennettuna, Buda1, jonain päivänä. Aikainen esitysajankohta epäilemättä karsi katsojia, olin itsekin ollut vähällä jäädä kotiin krapulan vuoksi.

Budapestissa tapahtuva elokuva kokoaa yhteen kolmen kaupunkilaisen elämää yhtenä päivänä. Csonka on korvannut selkeät juonenkuljetukset esseemäisellä suhtautumisella hahmojen tekemisiin; yksityiskohdat tiivistävät argumentteja ja huomioita. Yksittäiset kohtaukset ovat sikäli irrallisia, että ne voi kuvitella itsenäisiksi lyhytelokuviksi.

Voimakkaimmaksi hahmoksi nousee nuorehko Bela (Géza Röhrig), jonka yökastelu yhdistyy hänen kykenemättömyyteensä ottaa huomioon toisten tunteita. Belan episodeissa toistuu ahdistus ja sen fyysinen merkitsijä, ahtaus; asunnossa ei ole tilaa petivaatteiden kuivattamiselle, köyhäinavun vaatteet ovat liian pieniä. Belan ammattina on huijata turisteja Budapestin linnavuorilla – jälleen kerran ahtaissa vuorihisseissä.

Toinen hahmo on Levente Molnárin näyttelemä keski-ikäinen Vilmos, jonka odysseia kadonneen koiran etsimiseksi muodostaa elokuvan koherenteimman tapahtumaketjun. Kohtaukset löytökoirakeskuksessa tuovat mieleen Vittorio De Sican Umberto D:n. Siinä missä De Sican Umberton koiranetsiminen on vertauskuva inhimillisyyden säilyttämiselle köyhissä oloissa, ei Vilmosilla tunnu olevan inhimillisyyttä jäljellä (ehkä etsintäoperaatio on sen vuoksi niin odysseiamaisen harhaileva). Koiran ja omistajan jälleenkohtaaminen ilmaisee Vilmosin elämän umpikujan: ”Mitä hyvää olet minulle koskaan tehnyt, rakki?”.

Koira ei vastaa.

Irén (Erika Bók), toimii elokuvan poliittisena alitajuntana. Irénin episodit esittävät katsojille moraalisia ongelmia, kun nuorella opiskelijalla on paineita edistää uraansa Orbánin kaltaisen vallankäyttäjän leivissä. Urakeskeisyys ja etäisyys oppiskelijayhteisöstä näytetään edellytyksenä opportunismille. Kitka purkautuu raivokohtauksena meluaville känniääliöille, jotka osoittautuvatkin Irénen vuosikurssilaisiksi. Irén ei ole vain kasvanut opiskelijaelämästä ulos, vaan hänellä on vaikeuksia myös sopeutua mikropoliittisiin juoniin, jotka hallitsevat työpaikan arkea. Itsevarma nuori nainen ei ehkä haluaisi olla nainen, eikä ehkä nuorikaan, mutta vain näitä kahta ominaisuutta pidetään arvossa.

1 osa.

Buda on Budapestin Tonavan länsipuolinen kukkulainen

30

Elokuvan mustavalkoisuus on tyypillinen toimiva pikkubudjettien ratkaisu. Kohtuullisen nopeaa leikkausta tyynnyttää taiten valitut maisemat Budapestista. Kolmen hahmon samanaikainen läsnäolo elokuvassa tuo vain vähän lisäarvoa. Tietenkin elokuvaa voi pitää jonkinlaisena läpileikkauksena Unkarin nykyisyydestä: elämäänsä ja ratkaisuihinsa tyytymätön keski-ikäinen mies, nuori mies jolla ei ole vitaalisuutta edetä elämässään ja nuori nainen, jonka mahdollisuudet lähinnä alleviivaavat eettisesti kestävien ratkaisujen mahdottomuutta nykyisessä ilmapiirissä.

Kaupungin historiallinen painolasti tuodaan tässä esille; siinä missä menneen maailman aikaan linnavuorilla olisi voinut olla töitä nuorelle Belalle sotilaana, on hänen nyt tyydyttävä turismin tuomaan elinkeinoon. Missä Irén olisi voinut hieman aiemmin huoletta tehdä poliittisen uran itsevaltiaalle ilman tunnontuskia (onhan Budapest ollut kaupunkina jokseenkin aina jonkun valtaama, pikemminkin kuin perustama), on hänen nyt tiedostettava yleisen aatteellisen kehityksen osoittama vaade demokratialle ja aktivismille. Mahdollisuudet naisena ovat paremmat kuin koskaan ennen, mutta myös konteksti on muuttunut. Ei voida spekuloida, miten maailma olisi poikennut, jos naisilla olisi alusta asti ollut oikeudet; feminismi on osa sitä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden korostumista, joka erottaa nykyajan menneestä.

Vilmosin rooli ylimääräisenä keski-ikäisenä ei tunnu samalla tapaa historiallisesti merkitykselliseltä. Ehkä elokuvantekijä on yrittänyt koiranetsintäharhailun banaaliudella muistuttaa siitä, mikä odottaa elokuvan kahta nuorta ihmistä huolimatta siitä, mihin heidän henkilökohtainen elämänsä tai ura menee. Vilmos ei tunnu historiallisesti merkitykselliseltä, koska hän ei ole historiallisesti merkityksellinen. István Csonkan ura ohjaajana ei loppune tähän elokuvaan.

31

Sorbonnen kirjeenvaihtaja : Instituutioita ja unohduksia

Kirjaston lukusalin korkeista ikkunoista siivilöityy valoa. Ilta-aurinko paistaa kirkkaasti – ulkona on varmasti kaunis ilma. Pariisin kevät on tuntunut jo tovin pikemminkin pohjolan kesältä. Aurinko kuitenkin paistaa silmiin joten vaihdan puolta voidakseni jatkaa lukemista. Onneksi viimeisetkin luennot on nyt istuttu ja edessä on enää viimeinen puristus tentteineen ja esseenpalautuksineen. Käännynkin hetkeksi esseiden äärestä kirjoittaakseni joitain yleisiä huomioita ranskalaisesta filosofiasta ja filosofian historiasta.

Uuden ajan esitaistelija, Descartes, on täällä kansallissankarina tietysti vieläkin luettu. Kursseilla vaikutti siltä, että kaikki osaavat Metafyysiset mietelmät (1641) kutakuinkin ulkoa1. On mielenkiintoista huomata kuinka eräs mietelmien piirre on vaikuttanut vahvasti myös 1900-luvun ranskalaiseen filosofiaan. Mietelmissään Descartes pyrkii kyseenalaistamaan kaiken mahdollisen voidakseen ottaa lähtökohdakseen kiistattoman totuuden. Tämä uudelleenaloittaminen toistuukin myös myöhemmässä ranskalaisessa ajattelussa. Esimerkiksi Jean-Paul Sartre pyrki varhaisessa merkkiteoksessaan L’Être et néant’ssa (1943) radikalisoimaan Descartes’n pyrkimyksen käyttämällä hyväkseen Saksasta matkamuistonaan tuomaansa tulkintaa fenomenologiasta.

Ranskassa filosofiksi haluavan tulee myös tietyssä mielessä aloittaa alusta.

Urakehityksen-skeema muistuttaa asteittaista kipuamista tikapuita ylöspäin. Maisterintutkinnon jälkeen suoritetaan agrégation eli yliopistossa tai grande écolessa suoritettu kaksivaiheinen «valintakoe», jonka myötä saa oikeuden opettaa lukioissa tai korkeakouluissa. Sartre joutui tämän virstanpylvään jälkeen Le Havreen, pariisilaisen makuun tylsään tuppukylään, opettamaan lukiolaisia. Kokemuksesta ammentamalla syntyi Inho (1938). Nousujohteisen uran tulisi seuraavaksi viedä johonkin maakuntien yliopistoista. Sieltä lopulta ponnistettaisiin pääkaupunkiin, parhaassa lykyssä Sorbonneen tai École normale supérieureen. Pariisissakin olisi ainakin teoreettinen mahdollisuus edetä vielä korkeammalle, nimittäin Collège de Franceen, tuohon mystiseen, periranskalaiseen instituutioon. Sen professoreilla on kontollaan opetusvelvollisuutta ainoastaan yksi seminaari ja yksi luentokurssi vuodessa – loppuaika meneekin tutkiessa.2

1

Mainittakoon, että Sorbonnen filosofian professorilla Denis Kambouchnerilla on työn alla projekti

Descartes’n mietelmien kommentoinnista kolmessa osassa. Ensimmäinen osa, Les Méditations métaphysiques de Descartes I, ilmestyi 2005 ja neljässä sadassa sivussa käsitellään yleisen aloittelun jälkeen ensimmäinen meditaatio.

2

Yllä esitetty on tietysti vain ja ainoastaan yleistys. Vaikkapa Foucault toimi välistä diplomaattisissa

tehtävissä ja nousi melko nuorena ilman mittavaa opetustaustaa Collège de Franceen. Ulkomailla menestystä niittänyt Bruno Latour taas ei löytänyt tietään Sorbonneen, vaan onkin professorina grande école Science Po’ssa.

Molempia yhdistääkin epämääräisesti ilmaisten poikkitieteellisyys – piirre, jota vielä tänä päivänäkin jotkin ranskalaiset instituutiot näyttävät hylkivän.

32

Onkin kiistatonta, että 1900-luvulla näihin instituutioihin valikoitui toinen toistaan mielenkiintoisempia teoksia kirjoitelleita filosofeja. Sorbonnen maineikkaista professoreista voinee mainita vaikkapa Emmanuel Levinasin, kun taas Collège de Francessa puhujanpönttöjä ovat kuluttaneet esimerkiksi Maurice Merleau-Ponty ja Henri Bergson. Toisaalta instituutioissa on ollut myös liuta professoreita joita ei ole nostettu myöhemmin korokkeelle. Kukapa muistaa Étienne Souriau’n? Hän teki pitkän uran Sorbonnessa estetiikan ja metafysiikan parissa. Entäpä modernin filosofian oppituolia Collège de Francessa hoitaneen Gabriel Tarden? Hänen pohjavireeltään filosofinen työnsä ammensi Lebnizin monadologiasta ja oli mukana synnyttämässä ranskalaista sosiologiaa.

Historiankirjoitus lienee aina täynnä unohduksia. Filosofian historian suhteen tulisikin muistaa, että monenlaiset juonteet ja katkokset kuuluvat myös sen punaiseen lankaan. Instituution tarjoamien resurssien nojalla voi edistää omaa näkökulmaansa työntäen vastustajat marginaaliin. Toisaalta maineikkaankaan instituution loiste ei välttämättä takaa sitä, että ajattelija muistettaisiin jälkeenpäin. Itse törmäsin Étienne Souriaun tapauksessa siihen, että hänen tuotantonsa on vaikeasti saatavilla. Yhdestä kirjasta3 oli hiljattain otettu uusi painos, mutta muita sai etsiä kirjastoista eikä niitä löytynyt kotilainaan laisinkaan. Onkin vaikea muistaa saati puolustaa filosofia, jonka ajatteluun ei pääse edes tutustumaan. Filosofien huulilla pysyminen ja sitä kautta historian kirjoihin päätyminen saattaa olla myös kiinni puhtaasti kirjojen saatavuudesta.

Pariisissa, 23.4.2017 Jaakko Jekunen

3

Kyseessä on 2009 uudelleenjulkaistu Les différents modes d’existence vuodelta 1943. Souriau on

kuitenkin uudelleen heränneen kiinnostuksen kohteena. Mainittu uusi painos sisältää Isabelle Stengersin ja Bruno Latourin esipuheen ja jälkimmäisen maine on varmasti osaltaan vetoapuna – kuulin myös aikeesta julkaista uudelleen Avoir une âme, essai sur les existences virtuelles (1938). Kuitenkin jo Gilles Deleuze oli kiinnostunut Souriau’n ajattelusta (katso Deleuze, Gilles ja Guattari, Félix 1991. Qu’est-ce que la philosophie ?

Paris, Éditions de minuit. sivu 45, alaviite 6.)

33

Carlos Lievonen

G. W. LEIBIZ: ELÄMÄKERRALLINEN JATKOKERTOMUS OSA II

K

maiseen filosofiaan, josta hänen isänsä oli jo kauan sitten varoittanut. Paholaismainen filosofia ei ollut sitä Aristoteleen kristillistä filosofiaa, jonka puolestapuhuja hänen isänsä oli; se oli jotakin aivan muuta. Mitä se tarkalleen ottaen oli ei kukaan olisi osannut – tai halunnutkaan osata – sanoa, mutta jotakin selkäpiitäkarmivan hirvittävää se varmasti oli. Havahtuminen tuotti paljon huolia Leibnizille, jonka elämässä kaikki oli toistaiseksi ollut vain pyhää enteellisyyttä. Jo kastajaisissaan Leibniz oli osoittanut taivaallisen hengenheimolaisuutensa, nimittäin papille hän oli yhtä hymyä, eikä kastelluksi tuleminen aiheuttanut hänessä vielä ymmärtämättömille vauvoille tavanomaista vastenmielisyyttä. Päinvastoin, Leibniz katsoi säkenöivin silmin kohti taivasta ja olisi halunnut suorastaan pulahtaa kasteveteen. Eikä isä lainkaan ollut sokea tuollaisille hengellisille taipumuksille, vaan hän riemastui Gottfriedista enemmän kuin yhdestäkään aikaisemmasta lapsestaan.

Gottried oli täten siskoaankin, joka sentään varttui yhtaikaa saman katon alla, ylen paljon tärkeämpi.

Tärkeämpi muustakin syystä kuin siitä selvästä etevämmyydestä, joka löytyy jalkovälistä.* Isä alkoi pian katsoa poikaansa aivan uusin silmin – silmin, joilla katsotaan kirkkotaiteen taivaallista ylevyyttä.

Kaikessa mitä poika teki, isä näki enteitä ja symboliikkaa, ja hän alkoi pitää näistä kohtalokkaina pitämistään sattumuksista kirjaa: Helmikuun kuudes: Gottfried kiipesi huomaamattamme pöydälle ja putosi päälaki edellä hurjan matkaa alas. Poika nousi hymysuin ylös, eikä hänessä ollut naarmuakaan. Häntä ei näemmä tarvitse pitää silmällä. Enkelit pitävät hänestä huolta.

Huhtikuun kahdeskymmeneskahdeksas: Got-

uvittele mielessäsi häkellyttävän suuri vasara, joka lakkaamatta hakkaa taivaankantta yläpuolellasi kuin kaiken kattavaa kirkonkelloa. Taivas järkkyy niin, että pian myös maa jalkojesi alla yhtyy levottomuuteen, eikä melskeen keskellä näy loppua ruumiin ja sielun tuskille. Välistä pieni ihmismieli joutuu kokemaan maailmanlopun sisimmässään.

Kauhea kohmelo. Jumalaton krapula. Leibniz makaa sängyssä jo kolmatta päivää kosmisen seikkailunsa jälkeen. Neuvottomat alkemistit kantoivat viisasten kiven esimuodon huumaavaa taikaa liiakseen nauttineen Leibnizin aamutuimaan tämän koulun oven eteen, josta he uskoivat hänet joutuisinten löydettävän. Opettaja riensikin heti saavuttuaan nuoren Leibnizin luo ja huolestui entisestään, sillä hänen mielestään tämä oli selvästi taas lukenut koko yön ja rynnännyt mahdollisimman aikaisin kouluun oppimaan lisää. Leibnizin antaumuksellinen oppimisenhalu tunnettiin jo hyvin, ja häntä oli moneen otteeseen varoiteltu, sillä siitä tulisi varmasti seuraamaan yksinomaan ongelmia. Lukujärjestyksen ulkopuolisten filosofioiden parissa harhaileminen saattaa näet olla haitaksi pienelle kehittyvälle mielelle.

Leibniz lähetettiin pikimmiten kotiin lepäämään, ja äitikin uskoi Leibnizin huonovointisuuden johtuvan liiasta lukemisesta, ajattelemisesta ja muusta oikullisesta ajanhukasta, joka koituu ihmiselle liiallisissa määrin vaaralliseksi. Mutta niin käsittämätöntä kuin se onkin, Leibniz selvisi vaarallisesta taipumuksestaan ja toipui vähitellen myös viisasten kiven tuottamista vaivalloisista passioista.

Houreissaan Leibniz oli kuitenkin havahtunut ja huomannut tehneensä syrjähypyn siihen paholais-

34

tfried on varmasti ikäisiään etevämpi. Hän on oppinut lukemaan peräti kuukautta ennen ennustettua ajankohtaa. Myös puhumaan ja kävelemään hän oppi hyvissä ajoin. Vastaavaa kehuttavaa ei varmaan moni vanhempi omasta lapsestaan löydä.

Toukokuun kolmas: lukiessani Gottfriedille Aisopoon eläinsatuja, piti poika puheenvuoron, joka sopi ennemmin kokeneen juristin kuin kolmevuotiaan suuhun. Hän piti minulle esitelmän viidestä faabelista, jotka jokaisen ruhtinaan tulisi tuntea valtakuntansa rauhan ja vaurauden edistämiseksi: (1) Pojat ja sammakot, (2) Kissa, kukko ja nuori hiiri, (3) Leijona ja hiiri, (4) Koiran kuvajainen sekä (5) Hanhi ja kultainen muna. Faabeleiden sisältö on toki lapsellista, mutta poika näkee jo selvästi, etteivät oppineiden saivartelut tahi ruhtinaiden kiukuttelut esitystavastaan riisuttuna eroa syiltään ja sisällöiltään lasten iltasatujen naiiviuksista.

Helmikuun kahdeskymmenesyhdeksäs [sic]: Löysin Gottfriedin kellarista tyhjentämästä viinipulloa. Hän varmasti luuli sen olevan ehtoollisviiniä ja halusi ehtoollistaa Jumalan kanssa. En tiennyt maltanko mennä väliin, sillä poika tuntui tietävän asiasta itseäni enemmän, mutta koin kuitenkin velvollisuudekseni toimia parhaaksi uskomallani tavalla ja ottaa pullon hänen pienistä kätösistään, vaikka saatoinkin Jumalan silmissä toimia väärin.

Syyskuun viidestoista: Gottfriedin isä kuoli, jättäen vasta kuusivuotiaan poikansa siskoineen äitinsä hoivaan. Leibniz oli murheen raastama. Isä oli hänen esikuvansa ja teki poikaansa niin syvän vaikutuksen kuin ihminen kuuden vuoden aikana suinkaan saattaa tehdä.

Leibniz tiesi kuitenkin isänsä rakastaneen häntä, eikä rakkaus hellittänyt isän poistuttua, vaan isän rakkaus alkoi jopa ilmentyä Leibnizille aavemaisessa muodossa, joka lohdutti poikaa, eikä pian ollut antaa tälle omaa rauhaa. Isä – tai tarkalleen ottaen hänen sielunsa monadi – seurasi Leibnizia kaikkialle, niin kouluun kuin lounaalle, makuulle ja käymäläänkin asti. Kummittelusta on kerrottavaa niin laajasti, että isän ja pojan välisen rakkaussuhteen ulkopuoliselle ovat painajaiset taatut. Pidättäydyttäköön siis toistaiseksi kertomasta liikaa.

Ajan kanssa kokemus alkemistien kanssa siirtyi kuitenkin Leibnizin muistissa taka-alalle kuten isän kuolemakin oli jo aikaa sitten tehnyt. Leibniz keskittyi opintoihinsa – jotka hän joutui saattamaan loppuun uudessa yliopistossa johtuen siitä, että nenäkkäät, kateudenlöyhkäiset kanssaopiskelijat pitivät (omaksi häpeäkseen!) Leibnizia liian nuorena väittelemään – ja lopulta väitöskirjaansa, joka oli valmistuttuaan tietenkin niin erinomainen, että Leibnizille tarjottiin suoraan vakituista professuuria (Hah! Liian nuori tosiaan! Itse taisivat olla liian vanhoja, aivonsa nähneet ylettömän monta aamunkoittoa kuin sitkeäksi kuivuneet rusinat).

Mutta Leibniz tiesi olevansa professuurin tarjousta arvokkaampi. Hän oli syvällisten pohdiskelujen tuloksena, erityisesti pitkillä kävelyretkillä Leipzigin laitakaupungin lehdossa, todennut elämänsä sisältävän professuuria suuremman tulevaisuuden siemenet. Metsiköissä ja kedoilla kevätpörriäiset liitelivät hänen ympärillään ja surisivat Leibnizin korviin asioita, joita hän olisi uskonut vain korkeimman asteen narsistin voivan keksiä itsestään. Mutta ei, kevätpörriäiset kuiskailivat näitä asioita hänen korviinsa, ja hän alkoi jo tuolloin ajatella, että oli hänen tehtävänsä kaavailla tulevaisuuden filosofiaa, josta vielä kumpuaisi kaikkien jälkipolvien tieto ja viisaus kokonaisuudessaan. Hän ajatteli myös enenevissä määrin, että maailmanrauha ja koko historia olivat hänestä kiinni – ottamatta kuitenkaan liikaa paineita.

Kuten isänsä kuolemaa, Leibniz kuitenkin ajoittain ajatteli kokemustaan viisasten kiven esimuodon vaikutuksen alaisena. Yksinomaan paholaismaisena filosofiana hän ei tapahtumaa enää pitänyt, mutta toisinaan hän piti sitä henkevänä, toisinaan huvittavana kokemuksena. Opintojen päätyttyä koitti kuitenkin päivä, jona Leibniz ensi kertaa tarvitsi reilun

35

määräaikaisen työajan pituuden. Tarjous oli huomattavan avokätinen ja kiitettävä ottaen huomioon, että ajat olivat huonot ja työpaikat vähissä.

Onneksi Leibniz oli paljastanut myrkkynsä, siis viisasten kiven, jonka pelkkä ajatus huumaa alkemistin kuin alkemistin. Vaan jos Leibniz ei olisi paljastanut myrkkyään ja horissut vain kummallisuuksia, olisi alkemistiseura varmasti syyttänyt häntä juomaan menemisestä, niin kummallinen hänen kirjeensä oli. Mutta Leibniz pääsikin viisasten kiveä ympäröivän innostuksen ratsailla suoraan salaisten alkemistiseurojen yhdistyksen Nurembergin osastolle. Leibniz pakkasi tavaransa: sulkakynänsä, kaksi kiloa paperia, puoli litraa mustetta, jokusen vaatekappaleen ja kaikkein mukavimman ja rakkaimman matkanojatuolinsa.

Nurembergissa kaikki ne ongelmat, jotka Leibniz oli jo Leipzigissä ottanut harteilleen, alkoivat selkeytyä hänen mielessään, ja niin vaikeaksi kuin se saattaisikin osoittautua, hän koki tehtäväkseen jakaa viisautensa koko maailman kanssa. Leibnizin älyllistä kohtaloa kuvaakin seuraava episodi: Eräänä iltana Leibniz heräsi Aristoteelisen viritelmänsä† kolahdukseen niin kovasti hätkähtäen, että hän kaatoi työpöytänsä kynttilän paperipinon päälle. Tuli alkoi pikaisesti levitä liuskojen pinnalla, ja kuin maalauksellisessa kuvaelmassa Leibniz juoksi ulos norsunluutornistaan kansan keskuuteen kantaen liekehtivää kirjaansa, tiedon tulta ja viisasten valoa. Kuin kylähullu hän huusi vettä ja apua, mutta rahvas ei ymmärtänyt hänen hätäänsä. He eivät ymmärtäneet saapumista uutukaisen Prometheuksen, eivät vielä.

määrän rahaa matkustamiseen. Edessä oli näet henkilökohtainen opintomatka, jota hän oli jo pitkään suunnitellut opintojensa päätteeksi, ja alkemistit, vaikkeivat he vielä lyijyä kullaksi osanneet muuttaa, olivat astrologien ja katolilaisten tapaan asiantuntijoita erinäisten sepitteiden ja turhanpäiväisten palveluiden kullaksi muuttamisessa.

Leibniz kirjoitti siis tuota pikaa esseistisen kirjeen alkemistiseuralle koskien viisasten kiven esimuodon metafysiikkaa ja henkilökohtaisia kokemuksiaan sen taikojen vaikutuksen alaisuudessa. Juuri alkuun päästyään hän sai kuitenkin enteenomaisesti perheensä varainhoitajalta kirjeen, jossa oli myönteinen vastaus Leibnizin jo aikaa sitten tekemään lainapyyntöön. Tämä ilahdutti häntä kovin, eikä rahan ansaitsemiselle enää varsinaisesti ollut tarvetta.

Mutta alkuun päästyään ei Leibniz malttanut olla kirjoittamatta loppuun kirjettään alkemisteille, tosin rahoituksen tarpeen kadottua hän päästi lennokkuuden valloilleen eikä pidätellyt ironisia totuuksia tai sarkastisia rienauksia, sillä rahoissaan Leibnizista koko seikka alkoi taas tuntua varsin naurettavalta.

Hän hihitteli itsekseen kirjeen sukkelille hilpeyksille vielä viedessään sitä postitoimistoon, ja kuvitellessaan sen saapumishetkeä Leibniz nauroi makeasti; eikä hän yöllä ollut saada unta, niin kovasti hän nauroi omalle kujeelleen (ja olihan kyseessä tosiaan aikamoinen jekku!).

Mutta mikä vahinko! Seuraavana päivänä, kirjeen oltua jo tovin aikaa matkalla, saapui vielä toinen kirje varainhoitajalta, jossa tämä harmitteli tarvettaan purkaa lupauksensa rahoittaa Leibnizin kehityksellinen matka. Miten harmillinen sattuma! Mieletön tragedia kolmen kirjeen risteyksessä.

Leibnizin hymysuu kääntyi kirjettä lukiessa ylösalaisin, eikä suulla ollut tuona päivänä enää mitään sanottavaa kenellekään.

Mutta sitten vielä yksi yllättävä sattumus! Leibniz oli jo ehtinyt luovuttaa koko elämänsä suhteen, hän oli antautunut kohtalolleen siirtyä köyhälistön ja idioottien piiriin, ja tämän myötä alkanut purkaa uskomustaan maailman jumalaisesta hyvyydestä ja taivaallisesta oikeudenmukaisuudesta. Hän sai kuitenkin vielä kolmannen kirjeen, jonka hän oli traagillisen eleen nimissä vähällä heittää takkatuleen.

Mutta onneksi Leibniz ei taipunut tähän paholaismaiseen houkutukseen, vaan avasi kirjeen ja ryhtyi lukemaan perikadokseen luulemaansa tuomiota, joka osoittautuikin kaikeksi muuksi kuin tuomioksi. Kirje oli vastaus alkemistiseuralta, jossa ihailtiin Leibnizin paneutumista, tyyliä ja syvällisyyttä.

Kirjeen lopussa oli vielä työtarjous: kunniallinen avustajapaikka maksuttomalla koeajalla, joka ylitti

* vaikkei tämä ole tähän asti tullut mainituksi, oli Gottfried Leibnizilla tosiaan sisko, Anna, mutta hän ei ole tämän kertomuksen kannalta tärkeä. Anna Leibniz ei ole minkään tarinan kannalta tärkeä, toisin kuin Gottfried Leibniz, joka on tämän ja myös jokaisen muun tarinan kannalta suunnattoman tärkeä. † Aristoteleen kerrotaan lukeneen myöhään yöhön pieni rautakuula kädessään. Jos hän sattui nukahtamaan, rautakuula putoaisi sen alle asetettuun vaskipannuun, jonka kolahdus herättäisi Aristoteleen ja pakottaisi tämän takaisin työnsä ääreen.

36

Sofia Blanco Sequeiros

Asioita, joista olen tänä keväänä pitänyt: 1. Gradu

25. Sima ja Kanniston leipomon rahkamunkit

2. Gradukirjojen lainaaminen ja lukeminen

26. Opiskelemaan hakeminen

3. 25 kilon nostaminen penkistä

27. Kurssiesseiden kirjoittaminen

4. 100 kilon nostaminen jalkaprässistä

28. Buzzfeedin esseet

5. Sininen silmänrajauskynä

29. Tiede-twitter, erityisesti biologia-twitter

6.

30. Eläinkuvat biologia-twitterissä

Nancy Cartwright, vaikka olen melkein kaikesta eri mieltä hänen kanssaan

31. Pulla kaikissa muodoissaan

7. Pyöräily välillä Runeberginkatu-koti klo

32. Ajatus matematiikasta

23:00-23:07

33. Soi Soi

8. Snapchatin leopardifiltteri 9.

34. Kenkälaatikot

Unicafen pähkinäinen pinaatti-kikhernepata

35. Team Edward -tyttö tuntemattoman ihmisen vappubileissä

10. Raddoppiot

36. Star Trek

11. Asioiden korjailu

37. NOT A WOLF

12. Clas Ohlsonin työkaluosasto

38. Tuukka Saarimaan puheenvuorot (yllä-

13. Kuusiokoloavainnippu, jonka ostin Clas

tyin itsekin)

Ohlsonin työkaluosastolta

39. Punanny Massif

14. Asioiden korjaaminen kyseisellä kuusioko-

40. Nukkuminen lattialla olevilla patjoilla

loavainnipulla

41. Hyvä hallintohenkilökunta

15. Tuntemattoman ihmisen tekemä hummus, jota söin vappuna tuntemattoman ihmisen bileissä

42. Nuudelit 43. Giffit

16. Tig Notaro

44. Sana ”nukettaja”. Esim: eväsnukettaja

17. Jodelin miehet-kavalla käyty keskustelu

45. Auringonpaisteeseen herääminen

siitä, haluaisivatko miehet olla pikkulusikka useammin

46. Uusi pyöräilykypärä, jossa lukee Warp Rider

18. Latin Party Anthems 19. Ruskeat Tytöt

47. Pöytälamput

20. Lidl

48. Mandariinipuut

21. Gazpacho

49. LaTeX

22. Pyörän ajaminen kovaa vauhtia alamäkeen

50. Juhlistaminen

23. Helsinkiläiset skeittarit 24. Pistaasijäätelö, joka maistuu karvasmantelilta

37

Ideologia-analyysia ja anekdootteja uusliberalismista Janne Karisto

Paavo Löppönen: Vapauden Markkinat.

Uusliberalismin Kertomus. Vastapaino, 2017.

K

irkkaanpunaiset kannet, kustantajana Vastapaino ja otsikossa Uusliberalismi. ”Taas salaliittolätinää pääoman metkuista”, voisivat Matti Apunen, Tuomas Enbuske ja kumppanit hymähtää kuulleessaan kevään uutuuskirjasta Vapauden Markkinat. Uusliberalismin Kertomus.

Toivoin, että tällä kertaa moiseen reaktioon ei olisi aihetta. Kenties naiivisti unelmoin sellaisesta katsannosta, joka voisi saada hyväksynnän niin EVA:lta kuin Vasemmistofoorumilta. Odotukset olivat tässä suhteessa korkealla ennen kaikkea siksi, että olin saanut Paavo Löppösestä kuvan historiallisesti sivistyneenä ja harkitsevana ajattelijana, joka oikealta katsottuna näyttää hyvinvointivaltiofundamentalistilta ja vasemmalta Lipposelta.

Lisäksi jo takakannessa kiellettiin uusliberalistisen salaliiton olemassaolo ja luvattiin käydä läpi ”uusliberalistisen ajatussuunnan historia osana 1900-luvun laajempaa aatteellista maisemaa”.

Lupauksen mukaisesti Löppönen kirjoittaa rehtiä aatehistoriaa, joten tarkastelussa keskitytään sivistyneiden eliittimiesten abstrakteihin ajatuksiin.

Yhteiskunnallisiin tapahtumiin nivouttaminen jää muiden tehtäväksi. Hän perustelee aatehistoriallisen tutkimuksen tarvetta niin kauniilla Keynes-sitaatilla, että silmät ovat kostua: ”Mielipiteiden historian tutkiminen on välttämätön edellytys mielen emansipaatiolle.”

Teos on oikeastaan pitkä essee eikä varsinainen historiateos, myös tekijänsä mielestä. Löppönen on entinen Suomen Akatemian arviointi- ja kehittämis-

johtaja, joka on lisäksi toiminut yhteiskuntapolitiikan alalla virkamiehenä. Esipuheessa hän kertoo harrastaneensa poliittista aatehistoriaa jo vuosikymmenten ajan, minkä työn hedelmiä lukija pääsee pian nauttimaan.

Nautinnollinen teos Vapauden markkinat kieltämättä on. Kymmenittäin anekdootteja Hayekista, Friedmanista, Mont Pelerin Societysta ja Chicagon pojista. Löppönen tuo esiin heidän vähemmän huomioita saaneita näkemyksiään ja pohdiskelujaan, minkä ansiosta uusliberalismi vaikuttaa jokseenkin kokonaisvaltaiselta ideologialta – joskin hyvin kaikkiruokaiselta, kuten kirjassa painotetaan moneen otteeseen. Mitä erilaisimmat käyttökelpoisiksi katsotut ideat on liitetty osaksi ajatusjärjestelmää, kunhan ne ovat olleet yhteensopivia sen ”syvärakenteen” kanssa. Jopa valtio on 1970-luvulta lähtien kelvannut yövartijaa ja omaisuudensuojelijaa suurempaan rooliin, kun avautui mahdollisuus siirtää se pois sosialistien ja sosiaaliliberaalien ulottuvilta.

Löppönen ei suinkaan väitä, että uusliberalistit ovat yhtenäinen joukko, jonka rajat olisi helppo tai edes mahdollista määritellä tarkasti. Siitä huolimatta hän katsoo, että uusliberalismi muodostaa ideologisesti yhtenäisen kokonaisuuden, joka on kehitty38

säksi hän tarjosi lukijoilleen dualistisia luonto vs. yhteiskunta -höpinöitä. Ei niistä tässä sen enempää.

Löppösen mukaan uusliberalisteille ei ole olemassa yhteisöä, yhteiskuntaa, yleistä etua eikä yhteistä hyvää. Ihmisiä kiinnostaa vain ja ainoastaan oma napa, ja tämä verhottu itsekkyys uusliberalistien on paljastettava. Vapautta on vain negatiivista sorttia eli vapautta muiden aiheuttamista esteistä.

Filosofian klassikoista Hayek tuomitsi Aristoteleen ”sosialismin edelläkävijäksi”.

Alusta alkaen yksi uusliberalistien keskeinen pelko on ollut se, että taloudellisen suunnittelun ja poliittisen diktatuurin välillä on välttämätön kausaalisuhde. Kaltevan pinnan argumentti kuuluu näin: jos poliitikoille antaa pienenkin mahdollisuuden peukaloida markkinoita esimerkiksi haittaverojen tai kaavoittamisen keinoin, liikkeelle työnnettyä junaa kohti autoritaarista sosialismia tai fasismia ei voi pysäyttää. Edes ulkoisvaikutukset tai epäsymmetrinen informaatio eivät oikeuta poliittista puuttumista markkinoiden toimintaan. Kutakuinkin tästä ajatuskulusta oli kyse, kun sotasankari Winston Churchill väitti vuoden 1945 vaalien alla, että ”Työväenpuolue tarvitsee oman Gestapon”.

Talouden monopolisoitumisen ja keskittymisen vastustaminenkaan ei ole ollut kaikille uusliberalisteille yhtä tärkeää kuin se oli esimerkiksi Hayekille.

1960- ja 70 -luvuilta alkaen osa uusliberalisteista kehitti kilpailuprosessin teorian, jonka monopolit ja hierarkiat voivat tietyissä yhteyksissä toimia kilpailua tehokkaammin. Löppösen mielestä tällainen kannanmuutos oli uusliberalismille välttämätöntä, koska muutoin se olisi jäänyt aatehistorian abstraktiksi kummajaiseksi maailmassa, jossa suuryritykset dominoivat talouselämää yhtä silmiinpistävämmin.

Tämän muutoksen seurauksena monien uusliberalistien keskeinen palvonnan kohde ei enää ollut markkinat, vaan tuottavat ja röyhkeät poikkeusyksilöt.

Friedman tuki vahvasti Barry Goldwateria vuoden 1964 presidentinvaaleissa, koska näki mahdollisuuden vähentää ”Rockefeller-republikaanien” valtaa puolueessa. Goldwaterin lisäksi uusliberalistiset ajatuspajat ovat veljeilleet muun muassa evankelisen kristinuskon kanssa. Kristuksen sotilaat olivat liikkeellä, kun uusliberalistit ja Kalifornian aurinkovyöhykkeen yritysjohtajat yhdistivät voimansa taistelussa työterveys- ja työlainsäädäntöä, ympäristönsuojelua, minimipalkkaa ja sosiaaliturvaa vastaan.

nyt muutamien ”sopeutumattomien intellektuellien” verkostosta maailmanlaajuiseksi liikkeeksi. Liikkeellä on omat organisaationsa ja rahoituskanavansa, joiden avulla se on päässyt vaikuttamaan merkittävästi poliittisen kehityksen suuntaan ja julkiseen keskusteluun. Uusliberalismi on utopistinen oppi, joka tähtää yhteiskunnallisen suunnanmuutoksen lisäksi mielen vallankumoukseen.

Uusliberalismi on määritelty moneksi: markkinaradikalismiksi, monetarismiksi, ekomonismiksi tai thatcherismin ja reaganismin kaltaiseksi poliittiseksi ideologiaksi. Karkeimmillaan se on mielletty globalisaation synonyymiksi. Löppösen mielestä tällaiset tulkinnat ovat harhaanjohtavia – juuri siksi tällainen teos piti kirjoittaa.

Uusliberalismi ei ole alun perin haukkumasana, sillä 1930-luvulla oppeja rakennelleet edelläkävijät liittivät termin itseensä. Sittemmin osa on katsonut hyödylliseksi leimautua ”klassisiksi liberaaleiksi”; esimerkiksi 1950-lopulla oli tärkeää erottautua sosialismille tuoksuvasta new liberalism -liikkeestä. Suomessakin jokunen julkkisoikeistolainen on tunnustautunut klassiseksi liberaaliksi. Heille on tyypillistä siteerata valikoivasti Adam Smithia sekä haikailla 1700-luvun lopun ja 1800-luvun lopun välistä vapaan kapitalismin aikakautta.

Wieniläiset sotapakolaiset Friedrich von Hayek, Ludwig von Mises ja Karl Popper olivat Löppösen mielestä uusliberalismin synnyn keskushenkilöt.

Popper tosin laimentui vanhemmiten oikeistodemariksi. Hieman kolmikon perästä liikkeen kärkipaikoille nousi Chicagon yliopiston taloustieteen legenda Milton Friedman. John Maynard Keynesiä Löppönen puolestaan pitää uusliberalismin merkittävimpänä antagonistina, ja viimeaikaisista uusliberalisteista hän tarkastelee muiden muassa Alan Greenspania.

Hayek katsoi uusliberalisminsa tukevimmaksi oletukseksi sen, että markkinat ovat luonnollisia.

Markkinat ovat evoluution luoma spontaani järjestys, joka on ollut olemassa varhaisimmista ihmiskulttuureista lähtien ja johtanut sivilisaatioiden syntymiseen. Hän korosti markkinoiden roolia jakautuneen tiedon prosessorina ja oletti sen perusteella, että ne ovat syntyneet ilman ihmisten varsinaisia järjestelyitä. Juuri se, että markkinoita ei ole suunniteltu, osoitti Hayekin mielestä sekä niiden luonnollisuuden että moraalisuuden.

Markkinaontologiansa täydentämiseksi Hayek etsi täydentäviä näkökulmia sosiobiologiasta. Li-

39

Uuskolonialismiakin oli tuettava, koska vapaiksi päästessään kehittymättömät maat saattaisivat sortua protektionistiseen ja kansalaisten taloudelliseen tasa-arvoon tähtäävään politiikkaan. Nykymuotoista demokratiaa tyypilliset uusliberalistit eivät juuri arvosta. Esimerkiksi Hayek puolusteli Augusto Pinochetia ja mietiskeli parlamentarismin korvaamista viisaiden senaatilla, johon valittaisiin yli 45-vuotiaita viidentoista vuoden kausiksi.

Makrotaloustieteen saralla uusliberalisteja on yhdistänyt monetarismin lisäksi muun muassa näkemys, että talouden heilahtelut ja kriisit eivät johdu vapaiden markkinoiden toiminnasta vaan hallituksesta ja sen harjoittamasta sääntelystä. Tähän yksioikoiseen näkemykseen törmää vielä silloin tällöin Elina Lepomäen twiiteissä ja Nalle Wahlroosin kirjoissa, mutta taloustieteen luonnoilla esitetyt tulkinnat ovat toisenlaisia.

Löppönen pitää uusliberalismia ”demokraattisen valtion ja demokaraattisen kansalaisuuden vastaisena poliittisena ideologiana ja liikkeenä.” Tältä pohjalta ei yllätä, että hänen tulkintojaan ei voi pitää kovin suopeina. Kirjan alusta alkaen käy selväksi, että Löppönen kirjoittaa aatevihollisistaan, joiden näkemyksiä ja toimintatapoja hän pitää viheliäisinä.

Eikä siinä sinänsä mitään, ja niin pidän minäkin. Mutta mikäli tarkoituksena oli luoda perustaa paremmalle dialogille ja jopa kannustaa vihulaisia takinkääntöön, Vapauden markkinat on epäonnistunut teos. Useissa kohdissa faktat olisivat varmasti antaneet mahdollisuuden hieman vähemmän vastenmielisiin kuvauksiin Antropologian pioneerit ovat pohtineet, onko hyvältä tulkinnalta vaadittava, että tulkinnan kohteet hyväksyvät sen. Monien mielestä ei, eikä minustakaan. Enkä usko Löppösen edes pyrkineen siihen.

Uusliberalistien tapauksessa asia on vielä tavallista konstikkaampi, koska juuri kukaan ei itse tunnustaudu uusliberalistiksi. Toivon silti, että vielä jonain päivänä julkaistaan vastaavanlainen suomenkielinen teos, joka antaisi myös uusliberalisteiksi moitituille syyn suhtautua sisältöönsä vakavasti.

Joka tapauksessa kiitos Paavo Löppöselle paneutuneesta ja syvällisestä esseestä. Jos filosofialla maustettu poliittinen historia sytyttää, kirja on ehdottomasti vaivan ja viemänsä ajan arvoinen.

40

Me Subjektit, Työvoima, Sijaiskohdut, Objektit Carlos Lievonen Ilpo Helén: Elämän politiikat.

Tutkijaliitto, 2016.

I

lpo Helénin Elämän politiikat (Tutkijaliitto, 2016) on kattava yleiskatsaus Michel Foucault’lta lähtöisin olevasta ’elämän politiikan’ (eli biopolitiikan) käsitteestä ja sen käytöstä muun muassa yhteiskuntatutkimuksessa, poliittisessa analyysissa ja sosiologiassa. Helén tahtoo erityisesti tutkia käsitteen potentiaalia ”avaavana käsitteenä, joka voisi tehdä mahdolliseksi oman aikamme ymmärtämisen ja kritisoinnin.” (Elämän politiikat, s. 339).

Biopolitiikka viittaa elämän politisoitumiseen ja hallintaan, joka mahdollistuu elämää koskevan tiedon, vallan ja subjektivoimisen avulla. Se viittaa suoranaisesti olemassaolon muotoon (condition humaine), jossa ihmiselämä on väistämättä valtapyrkimysten ja hallitsemistoimien kohteena ja ihmisen poliittisen olemisen ensisijainen ulottuvuus on hänen olemuksensa elävänä olentona.

Biopoliittinen elämänmuoto toteutuu väestö-, yksilö- ja molekyylitasolla. Elämistä tulee siinä poliittisen subjekteja niin yksilötasolla kuin myös lajin tai kansan edustajina. Ihmisestä tulee poliittinen olento, jolla ei ole valtapelissä panoksena eikä uhattuna kuin oma elämänsä. Yksilönkin elämän ja kuoleman kysymykset ovat tässä mielessä yhteiskunnallisia. Kuolemantuomiot, lääketieteellisen tutkimuksen rahoitus, jne. ovat taitteita, joissa yksilön elämään vaikuttaa koko yhteiskunnan rytmi niin hyvässä kuin pahassakin.

Kyseessä on siis politiikan muoto, jonka kiintopisteenä on elämä, tai vaihtoehtoisesti näkökulma politiikkaan, jossa korostetaan elämän roolia poliittisessa. Vaikutuksenalainen elämä voi viitata biologiseen elämään, elämäntapoihin tai elämänhal-

lintaan. Raaimmillaan biopoliittinen valta on päätösvaltaa elämästä ja kuolemasta. Ihmisten hyödyllisyyden arvion perusteella valtaa saatetaan käyttää tiettyjen elämäntapojen oikeuttamiseen tai kieltämiseen, eloonjäämisen taistelun tilan luomiseen tai elämän edellytysten surkastamiseen.

Biopoliittinen näkökulma voi auttaa ymmärtämään esimerkiksi ympäristöpolitiikkaa, psykiatriaa, sosiaaliturvaa ja lääketiedettä. Se toimii kriittisen analyysin välineenä, joka ulottuu sekä sosiaalisten ilmiöiden alkuperän tutkimukseen että niiden lähitulevaisuuden ennustamiseen.

Elämän politiikat alkaa johdannolla, joka esittelee arkeologian ja geneologian metodeja sekä biovaltaa ja muita Foucault’n keskeisiä ajatuksia. Alkuosa kuvailee Foucault’n ajattelun kehitystä ja hänen ajatustensa asemaa niin aikansa filosofiassa kuin nykytutkimuksessakin. Helén tekee kiitettävän paljon yhteyksiä foucault’n inspiroimiin myöhempiin virtauksiin ja teoksen ajatuksenkulku auttaa kartoittamaan Foucault’n seuraajien kehitelmiä ja aloja.

Sivutut aiheet vaihtelevat arkielämän biopolitiikasta nekropolitiikkaan (joka viittaa päätösvaltaan toisten 41

geenitutkimus on tehnyt. Helén käy läpi tärkeimmät muutokset aina liberalismin uudelleensyntymästä ja sen kokemista muutoksista elintasotutkimusten ja riskinhallinta-ajattelun kehittymiseen, keskittyen loppuosassa molekulaarisen tason kehitykseen ja sitä koskeviin ennusteisiin.

Oman aikamme poliittiseen tilanteeseemme johtanutta kehityskulkua tutkitaan, mutta Helén keskittyy nimenomaan moderniin valtioon ja jopa kiitää Foucault’n noin 50 vuotta sitten tekemien osuvien ennusteiden edelle tutkiakseen teoksensa loppupuolella vuosituhannen vaihteen aikoihin nousseita molekulaarisiä politiikkoja. Taustalla ovat samat 1900-luvun lopulla tapahtuneet hallinnallisuuden ja liberalismin muutokset, jotka edelleen vaikuttavat hallinnoinnin ideaaleihin ja realiteetteihin, mutta Helén tahtoo päivittää ja kehittää Foucault’n työkalupakkia tarkastellakseen nykypäivää ja lähitulevaisuutta.

Helén toteaa, että nykyään ns. läntisten teollisuusmaiden biopolitiikka on pitkälti elämää affirmoivaa. Elämää suojellaan ja vitaalisuutta pyritään mahdollisimman tehokkaasti ohjaamaan taloudellis-yhteiskunnallisiin päämääriin. Vahvistamalla ja optimoimalla ihmisen elinvoimaa, erityisesti itsekurin ja enenevissä määrin ’itsen yrittäjyyden’ avulla, elämän on joko omasta tahdosta tai nääntymisen ja syrjäytymisen uhalla oltava poliittista ja talouteen kytkeytynyttä.

Helén kuitenkin tuntuu uskovan tämän olevan jo kenties itsestään selvää. Siinä ei ainakaan biopolitiikan inspiroimille aloille ole mitään uutta. Nikolas Rosea mukaillen, Helén asettuukin kannalle, että viimeisimpien teknologisten ja taloudellisten muutosten myötä biopolitiikan uudeksi tärkeimmäksi kohteeksi on tulossa molekulaarinen taso. Elämän potentiaalisuuksien hallinta, geenitutkimus, kudosmateriaalin ja esimerkiksi geeniperimän informaation kaupallistuminen on ja tätä päivää, mutta tulevaisuudessa sillä tulee olemaan entistä suurempi rooli, joka tulee herättämään entistä enemmän bioeettisiä, juridisia ja taloudellisia kysymyksiä.

Niin geenitutkimus kuin riskinarviointi ja tietokäytännötkin avaavat poliittisia alueita, joita ei aikaisemmin ole ollut, eikä niiden kaikkien sisällä ehditä tai edes vielä osata käydä julkista keskustelua.

Esimerkiksi molekyylibiologia lääketieteen uutena ulottuvuutena on avannut ontologisen politiikan kentän, jolla tehdään päätöksiä muun muassa siitä mitä elämässä voidaan pitää patologisena ja millä perustein. Elämän alati lisääntyvistä ulottuvuuksista on lisäksi selvästi tulossa raaka-aineita, hyödykkeitä

kuolemasta. Ks. Achille Mbembe), mutta fokus on Foucault’n näkökulmassa, eli elämän valjastamisen ja optimoinnin politiikassa, sekä näkemyksessä vallan kaiken kattavasta monisyisyydestä.

Myös kansantaloustiede on tärkeä osa Foucault’n analyysiä, sillä muutokset kansantaloustieteessä ohjaavat modernin epookin tärkeää kehitystä, jonka seurauksena näkemykset hyvästä elämästä ovat siirtyneet pääasiassa työelämän, liiketalouden ja (ydin)perhe-elämän piireihin. Kirjan loppupuolella Helén keskittyy erityisesti molekyylitasoon, joka on vuosituhannen vaihteessa noussut yksilön ja väestön tasojen rinnalle biopoliittisen lähestymistavan tutkimuskohteena. Molekyylitaso on myös loistoesimerkki niin sanotun uusliberaalistisen ajattelun yhteydestä biopoliittisen kehityskulkuun (tästä lisää alla).

Elämä politiikan kohteena on tiedonhankinnan ja hallinnan kohde. Politiikka vaikuttaa ihmisen psyykkiseen, fyysiseen ja sosiaaliseen olemassaoloon muun muassa mielenterveystyön, terveydenhoidon ja julkisen elämän hallinnan keinoin. Myös arkielämän asiat ja taloudellinen toiminta ovat ihmiselämän tarjoamia resursseja, joita optimoidaan ja ohjataan niitä muovaamalla ja hallitsemalla.

Foucault’laisessa analyysissä tieto on läheisessä yhteydessä hallitsemiseen. Poliittisesti olennaiset tiedon muodot ovat pitkälti normaalia ja riskejä koskevaa tietoa. Tieto normaalista tukee riskien ennaltaehkäisyä ja niiden varalta vakuuttamista (tai siltä säästymistä), mutta se pitää sisällään myös vallan määritellä normaalin ja epänormaalin. Tieto riskeistä on yhteiskunnan laajemman vakuutuslogiikkaan suuntautumisen ilmentymä. Vakuutuslogiikka politiikassa on riskinoton logiikkaa: optimaalisten sijoitusten tekemistä, eli tiettyjen alojen työvoiman kouluttamisen ja ylläpitämisen tarpeen arviointia, tietynlaisten elämänmuotojen suosimista ja toisten ohjaamista esimerkiksi sosiaaliturvaa säätelemällä.

Toisaalta riskinoton logiikka on yksinkertaisesti geneettisten kyvykkyyksien ja sairausriskien tuntemista sekä niiden seurauksien hyödyntämistä ja välttämistä.

Itse biopolitiikka kuin myös sen kohteet ovat historiallisesti muovautuneita ja edelleen muuttuvia alueita. Esimerkiksi ihmisjoukot ja -ryhmät sekä niiden hallitsemiselle oleelliset ulottuvuudet muuttuvat alati ja muuttavat samalla biopolitiikkaa. Biopolitiikka vuorollaan vaikuttaa kohteisiinsa. Tieteellinen edistys tuottaa jatkuvasti uusia työkaluja vallan käyttöön ja avaa toisinaan uusia ulottuvuuksia, joihin valtaa voi soveltaa, kuten esimerkiksi 42

ja investoinnin kohteita. Helén päättää Elämän politiikat näin: ”Jos Marxin proletaarilla ei ollut muuta myytävää kuin työvoimansa, nykyköyhällä ei ole panna maailmantalouden peliin kuin elinvoimansa joko lääketieteellisen kokeen alustana, biomateriaalin ja -informaation luovuttajana, elinluovuttajana tai sijaiskohtuna.” (Elämän politiikat, s. 371).

Foucault’ta ei kenties voi lähestyä muuten kuin hänen omilla ehdoillaan, eli yhdistämällä vähintään filosofiaa, aate- ja poliittista historiaa sekä sosiologiaa. Monet aiheet ovatkin juuri tällaisia etenkin historian ja kriittisen analyysin yhdistelmiä, joissa poikkitieteellisyys on tulkinnan luonnollinen osa.

Vaikka kappaleet ja esimerkit kattavat useita aikakausia ja useampien alojen tutkimusta, vaikka ne ulottuvat molekyylibiologiasta poliittiseen historiaan ja vaikka esimerkit koskevat kaikkea aina ehkäisyn historiasta suomessa ruoan geenimanipulointiin, pysyvät kokonaisuus ja ajatuskulku selkeinä.

Teosta on yhtä helppo selailla aiheesta toiseen kuin seurata lineaarisesti. Pääesimerkit on erotettu omiin ’laatikoihin’ päätekstin oheen. Lähes 400-sivuisessa taajaan spesifejä esimerkkejä hyödyntävässä teoksessa voisi olla hakemisto, mutta lohtua sentään saa tekstin perusteellisesta jaosta useampiin alakappaleisiin yhdeksän pääkappaleen alla. Helén tarjoaa oman näkökantansa ja keskittyy pääasiassa näkökulmiin, joista hän uskoo olevan hyötyä vielä tulevaisuudessakin ja jotka ovat vähiten etääntyneet Foucault’n alkuperäisistä ajatuksista. Kokonaisuudessaan Elämän politiikat kuitenkin kartoittaa hyvin biopolitiikan ideaa hyödyntäviä tutkimusaloja kokonaisuutena ja tarjoaa myös tulokohdan moniin yksittäisiin näkökulmiin.

43

Aarni Pitkänen

Dilemman 50-vuotishistoriikki ”Ja sanomista tuli – 50 vuotta Dilemmaa”. Hinta: 25 euroa.

Arvosana: 4/5. yksiin kansiin, niin tässä projektissa he onnistuivat vallan mainiosti. Kaikki kirjoittajat, erityisesti Hanna Mäki-Tuuri, ovat tehneet mammuttimaisen työn kirjaa kirjoittaessa. Kirja on kirjoitettu hyvällä maulla ja lopputulos on eloisa ja laadukas. Kirja tarjoilee kaiken kaikkiaan värikkään kuvauksen siitä, miten tähän on tultu. Artikkeleissa valotetaan, mitkä asiat ovat Dilemmassa pysyneet samoina läpi vuodet, mutta vastaavasti myös, mitkä ovat muuttuneet. Esimerkiksi joitain villeimpiä bilemainoksia ei välttämättä enää nykyään hyväksyttäisi, mutta Dilemman punaisena lankana on aina ollut alkoholin siivittämä mielenkiintoinen vastakkainasettelu – ja yhteiselo – röyhkeän rötväyksen ja filosofisten keskustelujen välillä.

Historiikissa on huumori kohdillaan, enkä suosittele lukemaan sitä kirjastossa, sillä kirjaan paremmin tutustuessa saa hyvällä omallatunnolla nauraa useammankin kerran. Muun muassa ex-pj Tuomo Lehtosen avautuminen erään vaalikokouksen jälkeisestä epäonnisesta krapulasiivouksesta Kuppalassa on varsin hupaisa.

J

uhlistaakseen 50-vuotista taivaltaan on Dilemma julkaissut historiikin, jossa käydään läpi ainejärjestön kulkema matka aina perustamisvuodesta 1967 vuoteen 2016. Historiikki on jaettu kolmeen osaan: ensimmäisenä käydään läpi Dilemman nuoruusvuodet vuodesta 1967 vuoteen 1979.

Tämän jälkeen tulee vuodet 1980–1994 ja lopuksi kuljetaan vuodesta 1995 vuoteen 2016. Näiden lisäksi historiikki sisältää myös oheisartikkeleita (den svenskspråkiga Dilemma, Dilemman naiset ja Perseilevä Dilemma). Kirja päättyy emeritusprofessori Ilkka Niiniluodon jälkipuheeseen.

Toisaalta myös vakavampia aiheita sivutaan. Kuten historiikissakin todetaan, on Dilemmaa monesti syytetty miespuolisten ja suomenkielisten opiskelijoiden suosimisesta muiden opiskelijoiden kustannuksella. Tämä takia onkin hienoa, että naisdilemmalaiset ja ruotsinkieliset opiskelijat ovat saaneet omat artikkelinsa, ja he ovat kerrankin saaneet ansaitsemansa jalustan.

Tästä huolimatta historiikin pyrkimys inklusiivisuuteen ei välttämättä täysin onnistu. Historiikin tekijäluetteloa silmäillessä huomaa, että kirjoittajat ovat (näin minun näkökulmastani) sitä vanhempaa polvea ja heistä Dilemmaan viimeisimpänä tullut Riku Luostari on hänkin jo kolmannen vuoden opiskelija. Tätä nuorempien opiskelijoiden edustus

Siitä huolimatta, että kirjaa on ollut kirjoittamassa useita henkilöitä, tai ehkä juuri siitä johtuen, on lopputulos koherentti kokonaisuus, jossa jokainen artikkeli on omanlaisensa. Mikäli historiikin kirjoittajien pyrkimyksenä oli vangita Dilemman henki

44

on vähissä niin tekijöissä kuin myös tekstien sisällössä. Toisaalta kaikki vuosikymmenet käsitellään ymmärrettävästi hyvin suurpiirteisesti ja yleisesti, joten jokaisen vuosikerran erikseen mainitseminen ja analysointi olisi yksinkertaisesti täysin mahdotonta. Tämän takia lienee turhaa lähteä valittamaan tämän kaltaisesta asiasta. Toisaalta historiikkia lukiessa tulee kuitenkin sellainen olo, että syy nuorempien sukupolvien uupumiseen kirjasta ei ole tämä.

Dilemman sisällä vallitsevat valitettavat jakolinjat eivät mahdollisesti rajoitu vain mies-nainen- tai suomenkielinen-ruotsinkielinen-asteikoille, vaan lisäksi on esimerkiksi juuri jako fukseihin ja ei-fukseihin.

on täynnä legendaarisia ja ikimuistoisia tarinoita siitä, mitä kaikkea dilemmalaisille on vuosien saatossa sattunut. Mutapainit, ryyppyputket ja Uuden Ylioppilastalon ikkunasta huutelu työmatkalaisille aamutuimaan kuvastavat hyvin sitä riemua, energiaa ja onnea, mikä järjestössä on aina vallinnut. Kirja kuvaa äärimmäisen hyvin sitä avoimuutta, jonka ansiosta yksilötasolla jokainen filosofi on aina ollut tervetullut Dilemmaan. Toisaalta Dilemman naiset -luku ja uusimpien opiskelijoiden uupuminen tekijäkaartista jollain tavalla heijastelevat sitä, mikä ainejärjestössä on ensisijaisesti pielessä. Dilemman naiset on ehdottoman tarpeellinen luku, mutta juuri tämä tarpeellisuus on myös jotenkin surullista.

Toivottavasti 100-vuotishistoriikkiin ei enää tarvita naisille omaa lukua ja uudemmatkin dilemmalaiset on otettu edes jotenkin mukaan.

Loppujen lopuksi historiikin ongelma ei ole se, että siinä ei ole juuri lainkaan viitauksia vuosien 2015 ja 2016 fukseihin. Historiikin suurin ongelma on se, mikä yhdistää suurta osaa historiantutkimusta. Usein, liian usein, historia ulkoistetaan menneisyydeksi. Historia ja menneisyys kyllä kulkevat käsi kädessä, mutta ne eivät ole sama asia. Historia on ihmisen tarina ja Dilemman historiikin tulisi kertoa dilemmalaisten tarina – siis kaikkien dilemmalaisten.

Loppujen lopuksi historiikki saa silmissäni suurimman nosteen sen takia, että olen saanut kunnian oppia tuntemaan historiikin kirjoittajista suurimman osan, joten koen epämukavaksi, jos historiikkia pitäisi kritisoida enemmänkin. Tosin tässä piilee ihan vakavasti otettava pointti. On Dilemman suurin rikkaus, että tohtori ja fuksi voivat istua baarissa juomassa kaljaa ja kohdata toisensa ihmisinä. Tämä on mielestäni Dilemman perustanvanlaatuisin tarina ja historiikki onnistuu erinomaisesti kuvaamaan tätä tarinaa.

Historiikissa on kyllä muutama maininta vuosien 2016 syksystä ja 2017 keväästä, mutta nekin rajoittuvat lähinnä kertomaan helmikuussa järjestetyistä Kalajoki-bileistä. Näidenkin bileiden huippukohta oli se, kun muutama valtio-opin opiskelija eksyi kyseisiin bileisiin, ja Dilemma hävisi heille spontaanissa beerpong-ottelussa murskalukemin. Toisin sanoen historiikki loppuu hämmentävästi ikään kuin kesään 2016. Minusta tähänastinen Dilemma-taipaleeni on tuntunut järisyttävän eeppiseltä, mutta voiko sen todellisuudessa tiivistää yksiin bileisiin, jonne ei edes saapunut paljoa porukkaa? Ongelma ei missään nimessä ole se, että jokaista fuksia ei erikseen mainita nimeltä. Ongelma on, että historiikki on syntynyt ikään kuin pienen kaveriporukan tekemänä. Kirjoittajien skaala olisi saanut olla laaja-alaisempi. Olisi voinut olla hyvä idea saattaa yhteen toisilleen tuntemattomia henkilöitä, joita olisi kuitenkin yhdistänyt se, että jossain vaiheessa elämäänsä he ovat olleet dilemmalaisia.

Kokonaisuudessaan kirjan yksi mielenkiintoisimmista anneista on huomata, kuinka vähän asiat ovat loppujen lopuksi vuosikymmenten saatossa muuttuneet. Vanhoja ex-dilemmalaisia katsellessa voi helposti tulla sellainen olo, että aiemmat sukupolvet eivät varmasti rötvänneet samoissa mittasuhteissa kuin opiskelijat nykyään, ja voi kuinka me olemme pilanneet tämän joskus niin kunniakkaan ainejärjestön. Toki Dilemma onkin aina ollut omalla oudolla tavallaan kunniakas, mutta tämä ajatus Dilemman degeneroitumisesta ei silti aivan pidä paikkaansa. Ennemminkin historiikin voi nähdä eräänlaisena haasteena uusille polville nostaa rimaa ylemmäs ja yrittää vielä enemmän.

Jos tämä historiikki on viisi vuotta sitten vuosijuhlissa saatu päähänpisto, jään riemun ja kauhun sekaisin tuntein odottamaan, mitä keksitään tämän vuoden vuosijuhlissa marraskuussa.

Siinä, että Dilemmalla ei ollut varaa oikeaan historioitsijaan kirjoittamaan historiikkia, on niin hyvät kuin huonot puolensa. Ilman oikeaa historioitsijaa historiikista tuli autenttinen ja jotenkin niin kovin dilemmalainen. Historiikki onnistuu, tiedostaen ja tiedostamatta, kuvaamaan Dilemman ontologiaa niin hyvässä kuin pahassa. Kirja 45

Aarni Pitkänen

Dilemma sai arvoisensa historiikin ja historiikki arvoisensa bileet Perjantaina 21. huhtikuuta viisitoista vaille kolme Metsätalon sali neljän edustalla kävi kuhina. Oli historiallinen hetki: Dilemman historiikin julkaisutilaisuus oli juuri alkamassa. Sen jälkeen, kun kahvit oli saatu juotua ja pullat syötyä, siirryttiin salin puolelle. Luentosali tuli suuresta koostaan huolimatta täpötäyteen. Ihmisiä oli paljon ja ikähaitari oli suuri. Nykyiset ja entiset filosofian opiskelijat istuivat tiivisti vieritysten sulassa sovussa. Dilemman entinen puheenjohtaja Neiti Mäki-Tuuri lausui alkusanat toivottaen kaikki tervetulleiksi.

Tämän jälkeen emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto piti puheen otsikolla ”Dilemmaa perustamassa”. Puheessaan Niiniluoto, yksi Dilemman perustajajäsenistä, kertoi omista opiskeluajoistaan, Dilemman perustamiskokouksesta ja ainejärjestön alkutaipaleesta. Niiniluodon jälkeen kaikki kirjaa kirjoittaneet kertoivat vuorollaan Dilemman historian eri ajanjaksoista, joista he olivat luvun historiikkiin tehneet. Ensimmäiseksi Joonas S. Martikainen ja Riku Luostari esittelivät vuodet 1967–1979. Tämän jälkeen Anita Välikangas kertoi vuosista 1980–1994 ja lopuksi Maria Hämeen-Anttila, Neiti Mäki-Tuuri ja Tuomo Lehtonen esittelivät vuodet 1995–2016. Tilaisuuden lopussa oli entisten puheenjohtajien paneelikeskustelu Mäki-Tuurin vetämänä.

Julkaisutilaisuuden jälkeen ajatushautomo Demos Helsingissä järjestettiin cocktail-tilaisuus. Suuren suosion vuoksi tapahtuman ennakkoilmoittautuminen meni täyteen jo alle tunnissa, joten vain nopeat ja onnekkaat pääsivät nauttimaan tästä hienostuneesta tilaisuudesta. Demos Helsingin tilat olivat hulppeat. Tilaisuudessa pidettiin puheita ja kirjaa tehneiden lisäksi muun muassa Dilemman puheenjohtaja Mats Nordström ja entinen puheenjohtaja Jutta Sarhimaa lausuivat sanasen. Samaan aikaan kun cocktaileja vielä maisteltiin Kampissa, olivat julkaisutilaisuuden jatkot alkaneet Ylioppilasteatterilla Aleksanterinkadulla. Jatkoista muodostui kerrassaan loistavat ja muun muassa Joonas Martikainen lausui myöhemmin, että hänellä ei ikinä ollut ollut niin hauskaa kuin tuona iltana. Filosofit nuorista vanhoihin pääsivät tutustumaan ja jutustelemaan keskenään. Jalalla sai pistää koreasti, jos siltä tuntui.

Sandstorm pauhasi. Kunnioitettavasti muun muassa Ilkka Niiniluoto, Gabriel Sandu, Tommi Uschanov ja Frank Martela jatkoivat julkaisutilaisuudesta myös Ylioppilasteatterille tuoden jatkoille uskottavuutta.

Ylioppilasteatterilta poistuttiin yön pimeinä tunteina vielä jatkojen jatkoille Ylioppilasaukiolle Zetor-baariin, jossa vallitsi oikein hilpeä tunnelma, ja tässä kohtaa mukana olleet jaksoivat tanssia pilkkuun saakka. Toisin kuin saattaisi kuvitella, kaikki Zetorissa bilettävät eivät olleet pelkästään nykyisiä dilemmalaisia, vaan filosofian opiskelijoita oli loppuun saakka useilta vuosikymmeniltä. Eri sukupolvet eivät pelkästään viettäneet baari-iltaa yhdessä, vaan oluttuopin äärellä käydyt keskustelut olivat hyvin pitkälti samanlaisia ikään katsomatta. Positivismi selvästi puhuttaa vuosikymmenestä toiseen.

46

PROJEKTIPÄÄLLIKKÖ PROJEKTIKOORDINAATTORI PROJEKTISIHTEERI PROJEKTITYÖNTEKIJÄ PROJEKTIASSISTENTTI PROJEKTIAVUSTAJA PROJEKTIJOHTAJA PROJEKTIVASTAAVA PROJECT MANAGER HANKEPÄÄLLIKKÖ HANKESUUNNITTELIJA PROJEKTIASIANTUNTIJA HANKEVASTAAVA PROJEKTIKEHITTÄJÄ PROGRAM COORDINATOR HANKENEUVOJA PROJEKTINEUVOJA PROGRAM MANAGER HANKEASIANTUNTIJA EU-PROJEKTIKOORDINAATTORI HANKEVETÄJÄ PROJECT OFFICER PROJEKTINJOHTAJA EU-HANKEKOORDINAATTORI EU-PROJEKTINEUVOJA HANKEJOHTAJA HANKESIHTEERI ICT-PROJEKTIPÄÄLLIKKÖ JOHTAJA TOIMINNANJOHTAJA KEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ TOIMITUSJOHTAJA PALVELUPÄÄLLIKKÖ TALOUSPÄÄLLIKKÖ KEHITYSPÄÄLLIKKÖ HALLINTOPÄÄLLIKKÖ HALLINTOJOHTAJA TOIMISTOPÄÄLLIKKÖ KOULUTUSPÄÄLLIKKÖ KUNNANJOHTAJA PÄÄSIHTEERI MYYNTIPÄÄLLIKKÖ PÄÄLLIKKÖ MARKKINOINTIPÄÄLLIKKÖ YHTEYSPÄÄLLIKKÖ OSASTOPÄÄLLIKKÖ TALOUSJOHTAJA MANAGER KEHITYSJOHTAJA REHTORI YKSIKÖN PÄÄLLIKKÖ TOIMISTONJOHTAJA HENKILÖSTÖJOHTAJA KAUPUNGINJOHTAJA APULAISJOHTAJA MYYNTIJOHTAJA PERUSTURVAJOHTAJA PANKINJOHTAJA LASKENTAPÄÄLLIKKÖ TUOTEPÄÄLLIKKÖ SOSIAALIJOHTAJA ASIAKASPÄÄLLIKKÖ ASIAKKUUSPÄÄLIKKÖ RAHOITUSPÄÄLLIKKÖ OSASTONJOHTAJA ALUEPÄÄLLIKKÖ YKSIKÖN JOHTAJA OHJELMAPÄÄLLIKKÖ ALUEJOHTAJA JÄRJESTÖPÄÄLLIKKÖ OHJELMAJOHTAJA SENIOR MANAGER SIJOITUSJOHTAJA ASIAKASPALVELUPÄÄLLIKKÖ RYHMÄPÄÄLLIKKÖ DIRECTOR TIETOHALLINTOPÄÄLLIKKÖ KOULUTUSJOHTAJA TOIMIALAJOHTAJA PALVELUESIMIES KEHITTÄMISJOHTAJA KANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN PÄÄLLIKKÖ TILASTOPÄÄLLIKKÖ COMMUNICATIONS MANAGER SALES MANAGER PALVELUJOHTAJA SIVISTYSTOIMENJOHTAJA RISKIENHALLINTAPÄÄLLIKKÖ AVOPALVELUNJOHTAJA BUSINESS MANAGER ASIAKKUUSJOHTAJA FINANCIAL MANAGER TEAM LEADER TIETOPALVELUPÄÄLLIKKÖ APULAISTOIMISTONJOHTAJA ALUEKEHITYSPÄÄLLIKKÖ ESIMIES TIETOHALLINTOJOHTAJA

APULAISOSASTOPÄÄLLIKKÖ KUNTOUTUSPÄÄLLIKKÖ PRODUCT MANAGER JÄRJESTELMÄPÄÄLLIKKÖ AIKUISKOULUTUSPÄÄLLIKKÖ VICE PRESIDENT SIJOITUSPÄÄLLIKKÖ KASSANJOHTAJA VARATOIMITUSJOHTAJA DEVELOPMENT MANAGER SIJOITTAJASUHDEPÄÄLLIKKÖ APULAISKAUPUNGINJOHTAJA INTENDENTTI EDUNVALVONTAJOHTAJA TIIMINVETÄJÄ PAIKALLISJOHTAJA TARKASTUSPÄÄLLIKKÖ VALMIUSPÄÄLLIKKÖ VUOROPÄÄLLIKKÖ SUUNNITTELUJOHTAJA APULAISTIEDOTUSPÄÄLLIKKÖ KORVAUSPÄÄLLIKKÖ KANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN JOHTAJA OPETUSTOIMENJOHTAJA RATKAISUPÄÄLLIKKÖ TEOLLISUUSNEUVOS OPISKELIJAPALVELUIDEN PÄÄLLIKKÖ LUOTTOPÄÄLLIKKÖ PARTNER YHTEISKUNTASUHDEJOHTAJA YHTEYSJOHTAJA ARVIOINTIPÄÄLLIKKÖ ASSOCIATE EXPERT HANKINTAPÄÄLLIKKÖ AIKUISKOULUTUSJOHTAJA ELINKEINOTOIMENJOHTAJA ELÄKEKÄSITTELYPÄÄLLIKKÖ JAOSTOPÄÄLLIKKÖ JOUKKOLIIKENNEPÄÄLLIKKÖ JULKAISUPÄÄLLIKKÖ KASVATUSJOHTAJA KAUPUNKITUTKIMUSPÄÄLLIKKÖ KIINTEISTÖPÄÄLLIKKÖ KIRJANPITOPÄÄLLIKKÖ TYÖVOIMANEUVOJA TYÖVOIMAOHJAAJA ASIAKASNEUVOJA ASIAKASSIHTEERI PALVELUNEUVOJA ERIKOISTYÖVOIMANEUVOJA URASUUNNITTELIJA YRITYSNEUVOJA YKSILÖVALMENTAJA REKRYTOINTIKONSULTTI JOHTAVA TYÖVOIMANEUVOJA TYÖELÄMÄVALMENTAJA TYÖVOIMAKONSULTTI TYÖVOIMAKÄSITTELIJÄ TIEDOTTAJA VIESTINTÄPÄÄLLIKKÖ VIESTINTÄJOHTAJA VIESTINTÄKONSULTTI TIEDOTUSPÄÄLLIKKÖ TOIMITTAJA VIESTINNÄN SUUNNITTELIJA COPYWRITER PÄÄTOIMITTAJA TIEDOTUSSIHTEERI VERKKOTOIMITTAJA VIESTINTÄASIANTUNTIJA COMMUNICATIONS SPECIALIST TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ VIESTINTÄKOORDINAATTORI TOIMITUSSIHTEERI KUSTANNUSTOIMITTAJA VIESTINTÄSUUNNITTELIJA VERKKOTIEDOTTAJA MEDIA-ANALYYTIKKO ALUETIEDOTTAJA WEB-TOIMITTAJA INFORMATION DESIGNER COMMUNICATIONS DIRECTOR ERIKOISTOIMITTAJA LEHDISTÖAVUSTAJA MEDIASEURAAJA MEDIASIHTEERI TIEDOTTAJA-TOIMITTAJA VIESTINNÄN TUOTTAJA VIESTINTÄASSISTENTTI VIESTINTÄMARKKINA-ASIANTUNTIJA VIESTINTÄVASTAAVA COMMUNICATIONS OFFICER CORPORATE COMMUNICATIONS MANAGER DIRECTOR OF COMMUNICATIONS PUBLIC RELATIONS EU-ALUETIEDOTTAJA INFORMATIONSANSVARIG JULKAISUTOIMITTAJA HENKILÖSTÖPÄÄLLIKKÖ

HENKILÖSTÖKONSULTTI HENKILÖSTÖSUUNNITTELIJA HENKILÖSTÖASIANTUNTIJA HR-SPECIALIST TYÖNSUUNNITTELIJA HR-ASIANTUNTIJA HR-KONSULTTI HENKILÖSTÖASSISTENTTI HR-MANAGER HENKILÖSTÖSIHTEERI HENKILÖSTÖNEUVOTTELIJA HR ASSISTANT HENKILÖSTÖKOORDINAATTORI HR-KOORDINAATTORI HENKILÖSTÖN KEHITTÄJÄ HR-KEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ HR DIRECTOR HENKILÖSTÖNKEHITTÄMISPÄÄLLIKKÖ HENKILÖSTÖPALVELUPÄÄLLIKKÖ HRD-KONSULTTI HR-SUUNNITTELIJA BUSINESS HR HENKILÖARVIOINTIASSISTENTTI HENKILÖSTÖASIAINHOITAJA HENKILÖSTÖN KEHITTÄMISJOHTAJA HENKILÖSTÖN KEHITYSPÄÄLLIKKÖ HENKILÖSTÖVASTAAVA HR ADMINISTRATOR HR ASSISTENTTI HR- JA VIESTINTÄASIANTUNTIJA HR OFFICER HR PROJEKTIKOORDINAATTORI HR TRAINEE HRM ASIANTUNTIJA HR-PALVELUPÄÄLLIKKÖ HR-PARTNER HR-PROJEKTIPÄÄLLIKKÖ HRS SYSTEMS SPECIALIST HR-VASTAAVA HUMAN RESOURCES MANAGER ASIANTUNTIJA ERITYISASIANTUNTIJA KONSULTTI ANALYYTIKKO YLIAKTUAARI KANSANEDUSTAJAN AVUSTAJA EKONOMISTI CONTROLLER INFORMAATIKKO ASIAMIES KEHITTÄMISKONSULTTI NEUVONANTAJA ERITYISAVUSTAJA SPESIALISTI HARJOITTELIJA VEROASIANTUNTIJA TEKNOLOGIA-ASIANTUNTIJA CONSULTANT ACCOUNT MANAGER SIJOITUSASIANTUNTIJA PÄÄEKONOMISTI ELÄKEASIANTUNTIJA TIETOASIANTUNTIJA SALKUNHOITAJA ERIKOISASIANTUNTIJA PALVELUASIANTUNTIJA VEROTARKASTAJA EDUSKUNTA-AVUSTAJA EU-ASIANTUNTIJA SENIOR CONSULTANT JÄRJESTELMÄASIANTUNTIJA RATKAISUASIANTUNTIJA EDUNVALVOJA VAKUUTUSASIANTUNTIJA LIIKKEENJOHDON KONSULTTI JOHTAVA ASIANTUNTIJA ASSISTANT CONTROLLER TEKNINEN ASIANTUNTIJA FINANCE CONTROLLER AKTUAARI VALMENNUSKONSULTTI JUNIORKONSULTTI KEHITYSYHTEISTYÖN ASSISTENTTI INFORMATION SPECIALIST RISKIANALYYTIKKO TYÖMARKKINA-ASIAMIES BUSINESS CONTROLLER CRM-ANALYYTIKKO JOHTAVA KONSULTTI EDUNVALVONTASIHTEERI TIEDEASIANTUNTIJA SIJOITUSNEUVOJA RESEARCH-KONSULTTI TIETOKANTA-ASIANTUNTIJA EU-AVUSTAJA TIETOPALVELUASIANTUNTIJA TALOUSNEUVOJA PÄÄANALYYTIKKO

DEALER DATA-ANALYYTIKKO LAINANHOITAJA APPLICATION SPECIALIST RAHOITUSASIANTUNTIJA YLEINEN EDUNVALVOJA MUUTOSTURVA-ASIANTUNTIJA JOHTAVA KEHITTÄMISKONSULTTI TUOTEKEHITTÄJÄ ERITYISOHJAAJA ANALYYSIKEHITTÄJÄ AVAINASIAKASPÄÄLIKKÖ CHIEF DEALER CLIENT MANAGER CUSTOMER SERVICE ADVISOR DATA MANAGER ELINKEINOASIAMIES ELINKEINOPOLIITTINEN ASIANTUNTIJA JÄRJESTÖOHJAAJA KORKEAKOULUHARJOITTELIJA KOULUTUSVASTAAVA KULUTTAJAOIKEUSNEUVOJA LASKENTA-ASIANTUNTIJA LASKENTAEKONOMI MARKET SPECIALIST OHJELMA-ASIANTUNTIJA PALVELUVASTAAVA PROGRAMME ANALYST PROGRAMMER RAKENNERAHASTOASIANTUNTIJA RECRUITMENT SPECIALIST REKRYTOIJA SENIOR ADVISOR SENIOR SPECIALIST SOPIMUSTOIMITSIJA SOVELLUSASIANTUNTIJA TALOUSASIANTUNTIJA TEAM ASSISTANT TOIMINNANOHJAAJA TUOTEASIANTUNTIJA TYÖMARKKINA-ANALYYTIKKO VAHINKOASIANTUNTIJA VARAINHOITAJA VASTAAVA VIENTIASSISTENTTI YRITYSASIANTUNTIJA YRITYSKONSULTTI YLITARKASTAJA TARKASTAJA NEUVOTTELEVA VIRKAMIES ULKOASIAINSIHTEERI SISÄINEN TARKASTAJA TULLIYLITARKASTAJA ESITTELIJÄ NOTAARI KUNNANSIHTEERI VEROSIHTEERI LÄHETYSTÖNEUVOS KANSANEDUSTAJA APULAISTARKASTAJA ALKOHOLITARKASTAJA KAUPALLINEN NEUVOS MINISTERI RIKOSTARKASTAJA VEROVALMISTELIJA KOULUTUSTARKASTAJA LAINSÄÄDÄNTÖNEUVOS TARKASTUSNEUVOS FINANSSINEUVOS FIRST SECRETARY JOHTAVA TULOKSELLISUUSTARKASTAJA KAUPUNGIN KAMREERI KAUPUNKITARKASTAJA LUOTONVALVOJA TALOUSTARKASTAJA TULLITARKASTAJA TULLIVEROTARKASTAJA VALMISTELIJA VALTIOSIHTEERI ALIVALTIOSIHTEERI AVUSTAVA ULOSOTTOMIES HALLINTOVIRKAMIES LEHTORI OPETTAJA KOULUTTAJA TUNTIOPETTAJA KOULUKURAATTORI AMANUENSSI OHJAAJA OPINTO-OHJAAJA YLIOPETTAJA YLIOPISTONLEHTORI LUOKANOPETTAJA YLIASSISTENTTI OPETUSNEUVOS KURAATTORI ERITYISOPETTAJA LASTENTARHANOPETTAJA

YKSILÖOHJAAJA TYÖVALMENTAJA OHJAAVA OPETTAJA OPPILAANOHJAAJA VERKKOPEDAGOGI YLIOPISTO-OPETTAJA ERITYISLUOKANOPETTAJA SOSIAALITYÖNTEKIJÄ JOHTAVA SOSIAALITYÖNTEKIJÄ ERITYISSOSIAALITYÖNTEKIJÄ LASTENVALVOJA KUNTOUTUSSOSIAALITYÖNTEKIJÄ SOSIAALISIHTEERI KRIISITYÖNTEKIJÄ KUNTOUTUSASIANTUNTIJA PSYKOLOGI SOSIAALIPSYKOLOGI OSASTONHOITAJA SOSIAALIOHJAAJA PERHENEUVOJA LÄÄNINSOSIAALITARKASTAJA SOSIAALIASIAMIES KUNTOUTUSNEUVOJA JOHTAVA SOSIAALIOHJAAJA KOULUAVUSTAJA KUNTOUTUSSIHTEERI PERHETYÖNTEKIJÄ POTILASASIAMIES TUKIHENKILÖ KANSAINVÄLISTEN ASIOIDEN SIHTEERI JÄRJESTÖSIHTEERI OPINTOSIHTEERI FINANSSISIHTEERI TALOUSSIHTEERI OPINTONEUVOJA TILINTARKASTAJA KOULUTUSSIHTEERI TIETOPALVELUSIHTEERI SOSIAALIPOLIITTINEN SIHTEERI KAUPUNGINSIHTEERI ALUESIHTEERI POLIITTINEN SIHTEERI MAAKUNTASIHTEERI KAUPALLINEN SIHTEERI KEHITYSPOLIITTINEN SIHTEERI TULLISIHTEERI KANSLIASIHTEERI VIENTISIHTEERI OPINTOTUKISIHTEERI KOULUTUSPOLIITTINEN SIHTEERI YMPÄRISTÖSIHTEERI ASUNTOSIHTEERI APULAISVEROSIHTEERI ARKISTONHOITAJA KEHITYSYHTEISTYÖSIHTEERI KOULUSIHTEERI KULTTUURISIHTEERI KURSSISIHTEERI OPINTOASIAINSIHTEERI PAKOLAISSIHTEERI PÖYTÄKIRJASIHTEERI REKISTERISIHTEERI TIEDESIHTEERI TILASTOSIHTEERI TOIMIALASIHTEERI ALUEKEHITYSSIHTEERI APULAISKAUPUNGINSIHTEERI AVUSTUSPOLIITTINEN SIHTEERI ELATUSTURVASIHTEERI ELINKEINOSIHTEERI HANKINTASIHTEERI JAOSTOSIHTEERI TUTKIJA ERIKOISTUTKIJA TUTKIMUSPÄÄLLIKKÖ PROJEKTITUTKIJA TOHTORIKOULUTETTAVA TUTKIJAKOULUTETTAVA TUTKIMUSAVUSTAJA TUTKIMUSASSISTENTTI TUTKIJATOHTORI TUTKIMUSSIHTEERI PROFESSORI TUTKIMUSKOORDINAATTORI TUTKIMUSJOHTAJA TILASTOTUTKIJA TUTKIMUSAPULAINEN MATEMAATIKKO TILASTOTIETEILIJÄ BIOSTATISTIKKO BIOSTAATIKKO TUTKIMUSAMANUENSSI VANHEMPI TUTKIJA MARKKINATUTKIJA TUTKIMUSKONSULTTI TUTKIMUSASIAMIES YRITYSTUTKIJA HELSINGIN KAUPUNKI

HELSINGIN YLIOPISTO KANSANELÄKELAITOS TILASTOKESKUS TERVEYDEN JA HYVINVOINNIN LAITOS THL ULKOASIAINMINISTERIÖ TAMPEREEN YLIOPISTO NOKIA OYJ TYÖ- JA ELINKEINOMINISTERIÖ TURUN KAUPUNKI TAMPEREEN KAUPUNKI ESPOON KAUPUNKI ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO AALTO-YLIOPISTO TURUN YLIOPISTO SISÄASIAINMINISTERIÖ EDUSKUNTA SOSIAALI- JA TERVEYSMINISTERIÖ VANTAAN KAUPUNKI NORDEA PANKKI SUOMI OYJ MAAHANMUUTTOVIRASTO OIKEUSMINISTERIÖ VALTIOVARAINMINISTERIÖ KEVA JYVÄSKYLÄN YLIOPISTO TYÖTERVEYSLAITOS ELÄKETURVAKESKUS OPETUS- JA KULTTUURIMINISTERIÖ OP-POHJOLA LAPIN YLIOPISTO TAPIOLA-RYHMÄ VALTIONTALOUDEN TARKASTUSVIRASTO VALTIOKONTTORI HELSINGIN TE-TOIMISTO SUOMEN KUNTALIITTO SUOMEN PUNAINEN RISTI TULLIHALLITUS PUOLUSTUSMINISTERIÖ PUOLUSTUSVOIMAT UUDENMAAN ELY-KESKUS VALTIONEUVOSTON KANSLIA YMPÄRISTÖMINISTERIÖ POHJOIS-SAVON ELY-KESKUS MAA- JA METSÄTALOUSMINISTERIÖ PIRKANMAAN ELY-KESKUS OULUN KAUPUNKI TURUN AMMATTIKORKEAKOULU VAASAN YLIOPISTO HELSINGIN JA UUDENMAAN SAIRAANHOITOPIIRI/HUS ACCENTURE OY IF VAHINKOVAKUUTUSYHTIÖ OY KESKINÄINEN TYÖELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ VARMA LIIKENNE- JA VIESTINTÄMINISTERIÖ LIIKENTEEN TURVALLISUUSVIRASTO TRAFI MANPOWER OY VALTION TEKNILLINEN TUTKIMUSKESKUS ELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ ILMARINEN ETELÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO KUNTOUTUSSÄÄTIÖ OPETUSHALLITUS SUOMEN AKATEMIA RAHA-AUTOMAATTIYHDISTYS TELIASONERA OYJ VARSINAIS-SUOMEN ELY-KESKUS POHJOLA PANKKI OYJ TEKNOLOGIAN KEHITTÄMISKESKUS TEKES VAASAN KAUPUNKI VALTION TALOUDELLINEN TUTKIMUSKESKUS ITELLA OYJ JOENSUUN KAUPUNKI JYVÄSKYLÄN KAUPUNKI KUOPION KAUPUNKI LÄNSI- JA SISÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO POHJOIS-KARJALAN AMMATTIKORKEAKOULU SAMPO PANKKI OYJ SVENSKA HANDELSHÖGSKOLAN TAMPEREEN TEKNILLINEN YLIOPISTO TIETO FINLAND OY ULKOPOLIITTINEN INSTITUUTTI ETELÄ-SAVON ELY-KESKUS KESKINÄINEN VAKUUTUSYHTIÖ ELÄKE-FENNIA KUNTOUTUSKESKUS PETREA MAASEUTUVIRASTO MANNERHEIMIN LASTENSUOJELULIITTO PORIN KAUPUNKI RIKOSSEURAAMUSLAITOS SALON KAUPUNKI TAMPEREEN TE-TOIMISTO CIMO KANSAINVÄLISEN LIIKKUVUUDEN JA YHTEISTYÖN KESKUS JYVÄSKYLÄN AMMATTIKORKEAKOULU KEHITYSYHTEISTYÖN PALVELUKESKUS RY KEPA SOK UUDENMAAN VEROVIRASTO ÅBO AKADEMI ELISA OYJ INVALIDILIITTO RY METROPOLIA AMMATTIKORKEAKOULU METSÄNTUTKIMUSLAITOS

POHJOIS-KARJALAN MAAKUNTALIITTO STOCKMANN OYJ ABP SUOMEN PANKKI SVENSKA SOCIAL- OCH KOMMUNALHÖGSKOLAN TALOUSTUTKIMUS OY AKTIA PANKKI OYJ CISION FINLAND OY HÄMEEN ELY-KESKUS HÄMEENLINNAN KAUPUNKI ITÄ-SUOMEN ALUEHALLINTOVIRASTO KAINUUN MAAKUNTA-KUNTAYHTYMÄ KOUVOLAN KAUPUNKI LOGICA SUOMI OY NURMIJÄRVEN KUNTA POHJOLA VAKUUTUS OY SUOMEN YMPÄRISTÖKESKUS SYKE VALTION TALOUS- JA HENKILÖSTÖHALLINNON PALVELUKESKUS VEROHALLITUS VR-YHTYMÄ OY A-KLINIKKASÄÄTIÖ ETELÄ-POHJANMAAN ELY-KESKUS KIRKKONUMMEN KUNTA LAHDEN KAUPUNKI PLAN SUOMI SÄÄTIÖ POLIISIAMMATTIKORKEAKOULU PRICEWATERHOUSECOOPERS OY SATAKUNNAN ELY-KESKUS SUOMEN ITSENÄISYYDEN JUHLARAHASTO SITRA TURUN TE-TOIMISTO VARSINAIS-SUOMEN LIITTO VÄESTÖREKISTERIKESKUS AKAVA RY DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU (DIAK) ELINKEINOELÄMÄN KESKUSLIITTO ETERA - KESKINÄINEN ELÄKEVAKUUTUSYHTIÖ FINNAIR OYJ INNOLINK RESEARCH OY KPMG OY AB KULUTTAJATUTKIMUSKESKUS LAHDEN AMMATTIKORKEAKOULU ORION PHARMA OYJ OULUN SEUDUN TE-TOIMISTO PIRKANMAAN LIITTO POHJOIS-POHJANMAAN ELY-KESKUS RAUTARUUKKI OYJ SEURE HENKILÖSTÖPALVELUT OY SUOJELUPOLIISI TAMPEREEN AMMATTIKORKEAKOULU VAASAN AMMATTIKORKEAKOULU VARSINAIS-SUOMEN SAIRAANHOITOPIIRIN KUNTAYHTYMÄ DELOITTE OY ESPOON TE-TOIMISTO FINPRO RY HANDELSBANKEN HAUS KEHITTÄMISKESKUS OY HYVINKÄÄN KAUPUNKI KESKI-SUOMEN ELY-KESKUS KOKKOLAN KAUPUNKI LASTENSUOJELUN KESKUSLIITTO LAUREA-AMMATTIKORKEAKOULU LIIKENNEVIRASTO LOUNAIS-SUOMEN AVI METALLITYÖVÄEN TYÖTTÖMYYSKASSA NET EFFECT OY NOKIA SIEMENS NETWORKS PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS PATENTTI- JA REKISTERIHALLITUS PELASTAKAA LAPSET RY POHJOIS-KARJALAN ELY-KESKUS PORVOON KAUPUNKI PÄIJÄT-HÄMEEN SOSIAALI- JA TERVEYDENHUOLLON KUNTAYHTYMÄ RAMBOLL MANAGEMENT CONSULTING SAK - SUOMEN AMMATTILIITTOJEN KESKUSJÄRJESTÖ RY SEINÄJOEN KAUPUNKI SOSIAALI- JA TERVEYSALAN LUPA- JA VALVONTAVIRASTO VALVIRA TAMPEREEN AMMATILLINEN AIKUISKOULUTUSKESKUS ETELÄ-POHJANMAAN LIITTO FINAVIA OYJ FUJITSU SERVICES OY HAAGA-HELIA AMMATTIKORKEAKOULU HELSINGIN DIAKONISSALAITOS HELSINGIN OP PANKKI OYJ KESKUSRIKOSPOLIISI KIRKON ULKOMAANAPU LIEDON KUNTA LUOTTOKUNTA METSÄLIITTO MUSTASAAREN KUNTA OULUN YLIOPISTO PIETARSAAREN KAUPUNKI - STADEN JAKOBSTAD ROVANIEMEN KAUPUNKI SIPOON KUNTA TNS GALLUP OY TURUN KAUPPAKORKEAKOULU

Me tunnemme yhteiskuntaosaajien työelämän.

Jos tarvitset tukea tai neuvoa, me palvelemme.

Liity jäseneksi. www.yhteiskunta-ala.fi

47

48