Ennätyskerho - Vanhan junan aarre, Lukunäyte

Tittamari Marttinen Kuvittanut Mira Mallius Sisällys 1 Suosittu kohtauspaikka

4

2 Pihinää, puhinaa ja törähdyksiä

11

4 Katoilevia esineitä

21

3 Kasa villejä koiranpentuja

5 Pyöräilykisa ja kajakkiretki 6 Romuläjiä ja karkulaisia 7 Vaihtokauppoja

8 Tuttu eksoottinen lintuvieras 9 Kaupungin kaunein muraali 10 Ennätysten Vilkkula

16 26 32 41 46 51 59

Kiitos Alfred Kordelinin säätiölle ja Taiteen edistämiskeskukselle teoksen kirjoitustyön tukemisesta.

ULUK E T NÄY

Teksti © Tittamari Marttinen Kuvitus ja ulkoasu © Mira Mallius Sivunvalmistus: Keski-Suomen Sivu Oy Kustantaja: Kustannus-Mäkelä Oy, Karkkila 2022 Painettu Latviassa ISBN 978-952-341-682-6

Ennätyskerhossa on neljä kaverusta:

Nooa

Emma

Mukana seikkailuissa myös lukukoira Hilla ja pennut

Aava

Niilo

3

1 Suosittu kohtauspaikka Ennätyskerhon kokouksen piti alkaa kahdelta, mutta Niiloa ja Aavaa ei näkynyt missään.

– Mitä ihmettä? Emma sanoi minulle. – Yleensä kaikki ovat hyvissä ajoin paikalla.

– No, he ovat vasta muutaman minuutin myöhässä, minä sanoin.

– Ovatkohan he menneet uimaan? Emma pohti.

– Kai he olisivat pyytäneet meidät mukaan, sanoin ja pyyhkäisin hikeä otsaltani. Oli kuuma päivä. Harvinaisen kuuma. Kaupungissa oli rikottu lämpöennätyksiä. Uiminen olisi ollut tosi hauska ajatus.

Minä olen Nooa, ja olen keksinyt kavereideni Emman, Niilon ja Aavan kanssa Ennätyskerhon. Meidän oli tarkoitus lähteä iltapäivällä tutustumaan eri soittimiin.

Emman kummisetä Antero oli perustanut kotikaupun4

kiimme uuden musiikkikoulun. Viralliset avajaiset olisivat vasta syksyllä, mutta Antero halusi kuulla meidän mielipiteemme soitinpolusta, mehän olimme tavallaan huvittelun ammattilaisia. Kai hän toivoi samalla, että kiinnostuisimme soittamisesta. Hänellä oli haaveena, että kaupungissa kuultaisiin elävää musiikkia ulkosalla ja erilaisissa tapahtumissa.

Emma ja minä odottelimme toisia Vanhan junan kahvilassa.

Loppukesällä olimme osallistuneet taideleirille, jossa kunnostettiin vanhaa junavaunua talkoilla. Siitä tulisi kaupunkilaisten kohtauspaikka. Junassa olisi kahvila ja kirpputori.

Vanhat tuolit ja pöydät olimme löytäneet roskalavalta. Kaikki alkoi olla jo kunnossa: huonekalut oli entisöity ja maalattu iloisilla väreillä. Itse vaunukin oli saanut kylkeensä hienon maalikerroksen. Kahvilan tiski oli nikkaroitu, ja tavarat oli aseteltu siististi koreihin. Ensimmäiset asiakkaat penkoivat kirpputorikoreja innoissaan. Vaunussa leijui tuoreen pullan tuoksu. Toisia odotellessamme Emma ja minä selasimme tietysti ennätystenkirjaa ja koetimme löytää ennätyksiä, joista emme vielä olleet jutelleet.

– Mikä on saippuakuplilla pompottelun ennätys? Emma kysyi.

– Viisi, arvasin. – Lattiaa vai seinää vasten?

– Kymmenen, Emma vastasi. – Joku brittimies pallotteli poikansa kanssa mailoilla, joissa oli saippuakalvot.

– Paljonko painaa maailman suurin täytekeksi? kysyin.

– 50 kiloa, Emma arveli.

5

– 73,4 kiloa, sanoin. – Oreo-keksi leivottiin Bahrainissa.

On siinä riittänyt syömistä!

– Miten vanha on maailman vanhin alakoulun ekaluokkalainen? Emma kysyi.

– 51-vuotias, minä arvasin.

– 84-vuotias, Emma sanoi. – Eräs kenialainen isoisä päätti mennä kouluun vuonna 2004, koska häntä harmitti, kun hän näki, miten kivaa hänen lapsenlapsillaan oli koulussa.

6

– Eikä, minä naurahdin.

– Minkä korkuinen on maailman matalin ori? Emma jatkoi.

– Puoli metriä, sanoin ja näytin kädelläni.

– Melkein oikein, Emma sanoi. – Bombelin säkäkorkeus on 56,7 senttiä. Se on puolalainen miniatyyrihevonen. Se vierailee usein lastensairaalassa leikkimässä lasten kanssa ja nauttii siitä, kun sen häntää harjataan.

Osasimme monet ennätykset ulkoa. Onneksi uusi kirja ilmestyi joka vuosi, joten uusia ennätyksiä oli aina saatavilla. Omat ennätyksemme kirjoitimme vihkoon muistiin. Niissä ei ollut vielä yhtään sellaista, jonka olisimme halunneet lähettää mukaan kansainväliseen kisaan, mutta kirjaa selatessa tulimme aina siihen tulokseen, että olimme ehtineet tehdä jo vaikka mitä! Asuimme pienessä Vilkkulan kaupungissa, ja siellä sattui ja tapahtui aina monenlaista.

– Olemme omin voimin kunnostaneet vanhan junavaunun! Emma riemuitsi. – Se ei olekaan mikään ihan pikkujuttu!

– Ei tosiaan, sanoin. – Harmi vain, ettei junaa enää saada kiskoille.

– Kyllä se ilahduttaa täällä torillakin, Emma totesi.

Vanha junavaunu tosiaan hehkui upeasti auringossa. Vaunun edessä oli myös pieni osa vanhaa höyryveturia. Osa leiriläisistä kiillotti parhaillaan sen piippuja. Me taideleiriläiset olimme korjailleet vaunua pala palalta ja oli tuntunut 7

kivalta nähdä, miten viihtyisä siitä tuli. Kaupunkilaiset olivat heti ottaneet paikan omakseen. Kaiken keskellä hääri paikallislehden toimittaja Teppo Toppinen tekemässä juttua junasta. Myös kaupunginjohtaja Kirsikka hykerteli paikalla tyytyväisenä. Hän oli innoissaan aina kun pikkukaupungissamme tapahtui jotain erikoista.

Melkein koko loppukesä olikin kulunut leirillä, jossa kunnosteltiin myös erilaisia vanhoja tavaroita, ja nyt niitä myytiin kirpparilla. Kaikille oli ollut hauskaa tekemistä, ja vanhat esineet saivat käsissämme uuden elämän.

– Kierrättäminen on kivaa, minä totesin. – On mukava nähdä, miten aarteet pääsevät uuteen kotiin.

– Kassa pitää muuten muistaa vielä laskea, Emma sanoi.

– Lasketaan se yhdessä! ehdotin.

Ja niin me teimme. Olimme saaneet kerättyä mukavasti rahaa kuvataidekoulun remonttiin. Kolikoiden joukossa oli myös pyöreä peili, pari pullonkorkkia ja lyijykynän nysä.

– Mitähän nämäkin täällä tekevät, Emma kysyi nauraen.

Vilkaisin kelloa. Jos Aava ja Niilo eivät pian ilmestyisi paikalle, joutuisimme lähtemään musiikkikouluun ilman heitä. Emme halunneet jättää hyvää tilaisuutta väliin. Ja heti sen jälkeen menisimme uimaan!

Samassa näimme Niilon lähestyvän meitä läskipyörällä.

Siinä oli paksut renkaat, ja sen punainen runko hohti auringossa kuin tuliterä Ferrari.

– Vau, sinulla on uusi pyörä! huusimme.

8

– Onko tuota raskas polkea? Emma kysyi.

– Ei ollenkaan, tämä on tosi mahtava, Niilo kehui. – Olen koeajelulla. Isä antaa tämän minulle ehkä synttärilahjaksi!

– Meidän täytyy nyt lähteä testaamaan niitä soittimia, sanoin vilkaistuani taas kerran kelloa.

– Missä oikein viivyit? Emma kysyi.

– Poljin niin lujaa kuin pystyin, Niilo selitti.

– Saanko kokeilla pyörää? kysyin.

Niilo laskeutui satulasta, ja minä kiipesin hänen paikalleen. Niilo kertoi, että pyörä oli lainassa Vauhtirenkaasta.

– Arvatkaa mitä, pääsin mukaan ryhmään, joka maalaa torin laidalla olevan kerrostalon seinään ison muraalin, Niilo hehkutti.

– Mahtava juttu! me kannustimme, sillä tiesimme, miten paljon Niilo piti maalaamisesta.

Kaupunkilehdessä oli ollut ilmoitus, jossa haettiin tekijää muraalille. Niilo oli piirtänyt suunnitelmaansa viidakon, jossa hehkui erilaisia eksoottisia kukkia ja viihtyi lintuja ja perhosia.

– Me saadaan sen suunnitteluun vapaat kädet, Niilo jatkoi.

– Ketkä me? kysyimme yhteen ääneen.

– Me ennätyskerholaiset, Niilo nauroi. – Sanoin, että haluan teidät mukaan. Mehän ollaan paras tiimi!

– Mutta minä olen työnjohtaja, hän jatkoi nopeasti.

– Piirrän luonnoksen, joka sitten väritetään yhdessä.

Se kyllä sopi meille muille.

– Siitä voi tulla kaupungin matkailuvaltti, Niilo haaveili.

– Turistit tulevat läheltä ja kaukaa katsomaan sitä.

9

– Annat vain ohjeet, niin me väritämme sen mukaan, lupasin.

– Viidakko ilahduttaa silloinkin, kun kaupungissa sataa vettä, Niilo jatkoi.

– Hyvä idea, minä hehkutin. – Ikuinen kesä!

– Missä Aava oikein viipyy? Emma kysyi mietteissään.

Lähdimme hitaasti kulkemaan kohti musiikkikoulua.

Emma koetti soittaa hänelle. Tuntui hienolta polkea Niilon pyörää. Se rullasi eteenpäin kuin unelma. Emmakin halusi kokeilla sitä.

– Metsän poluilla tämä on varmaan vielä hauskempi, hän arveli.

10

Odotettu sarjan kolmas osa!

Ennätyskerhoon kuuluvat Aava, Nooa, Emma ja Niilo – neljä kaverusta, jotka puuhailevat yhdessä kaikkea hauskaa.

Kerholaiset viettävät loppukesää vanhaan junaan kunnostetussa kahvilassa.

Lisäksi he uivat, maalaavat kerrostalon seinään muraalia ja tutustuvat erilaisiin 2 Pihinää, puhinaa ja törähdyksiä soittimiin uudessa musiikkikoulussa.

Odotimme Aavaa musiikkikoulun portilla, kun hän ryntäsi Mutta Vilkkulassa tapahtuu myös hengästyneenä luoksemme. kummallisia asioita. Arvoesineitä katoaa sanoi. ja – Luulimme, että unohdit koko jutun, Emma uudelleen kirpputorilta.

– Enlöytyy tietenkään, Aavavanhan sanoi. –junan Arvatkaa mitä! Kävin katepäilyttävä somassaLiittyykö lukukoirajärvellä Hillan nähty pentuja!

Olin juurikaksikko lähdössä tänne, asiaan?

Entääidille minnejakatosi yksiauttamaan rehtorin pentujen kun reksi soitti meidän pyysi sitä Muraalin hoidossa. koiranpennuista?

Ne ovat niin villejä, että hänjulkistukseen on aivan uuvuksissa.

– Ovatko ne samannäköisiä kuin Hilla? minä kysyin. lentää lisäksi harvinainen vieras: – Miksei me olla vielä nähty niitä?

Niilo kaunis turkoosikardinaali… jatkoi.

– Mennään tämän jälkeen katsomaan, Emma ehdotti.

– Ne ovat Kesäinen pieniä jaja pörröisiä, aivan ihania! helppolukuinen tarina sopii Aava kuvaili koiranpentuja innoissaan.

– Kuin eläviä lumipalloja! kouluikäisten lukemistoksi.

– Montako niitä on? Emma kysyi.

– En ole varma, Aava kikatti. – Siellä kävi niin kauhea vilinä ja vilske. Kuusi kappaletta ehkä? Mutta ennätyskoiria ne ovat ilman muuta. Ennätyssöpöjä!

L 84.2 ISBN 978-952-341-682-6

*9789523416826*

11

www.kustannusmakela.fi