Suden tie like lukunäyte

beth lewis

Suden tie

Suomentanut Elina Koskelin

Äidilleni ja hänen punakynälleen

Minun raukan loppu

Istuin korkealla tammenoksa polvien välissä ja katsoin, kuinka tatuoitu mies kahlasi lumessa. Naamataulu kuvia täynnä, ei lain­ kaan ihoa näkyvissä, pelkkää mustetta ja verta vain. Minua hän etsi. Aina etsimässä minua. Hänen kalaveitsestään putoili punai­ sia tippoja valkeuteen. Ei mitään kalanverta. Ihmisen verta. Pojan verta. Tuolla veitsellä silpaistiin tucketilaisen pojan päänahka irti.

Miehen vyöltä roikkui kaistale hiuksia ja vaaleanpunaista. Sekin valui edelleen, kuumana ja tuoreena. Hän oli jättänyt ruumiin tiheikköön susien löydettäväksi.

Puhalsin höyryävää hengitystä käsiin. ”Olet kaukana kotoa, Kreagar”, huusin alas.

Puut pirstaloivat äänen. Talvi nähkääs muutti metsän luu­ rangoiksi, teki maastoutumisen hankalaksi, jollei tiennyt, mitä oli tekemässä. Mutta minä tiesin tarkalleen, mitä olin tekemässä.

Mies ei löytäisi metsästä omiensa lisäksi yhtäkään merkkiä tai jalanjälkeä, tajusin kyllä olla jättämättä niitä. Kreagar pälysi ympärilleen, ylös latvuksiin ja alas puskien alle, mutta minä olen aina ollut hyvä piiloutumaan. ”Kuka puhuu puista käsin?” hän huusi. Hänen äänensä oli kuin olisi hieronut luuta kaarnaa vasten. Se oli jotenkin raaka, kun hän

5

raivosi, mutta kun hän oli kiltti, ääni oli pehmeää kuminaa, joka kaikui kylmässä yössä. En tahtonut enää ajatella häntä kilttinä.

Hänen kiltteytensä oli valheita ja naamioita. ”Näin mitä teit sille pojalle”, sanoin, ”näin mihin panit hänet.

Näin hänen kiharaisen tukkansa vyölläsi.”

Kreagar niiskaisi kunnolla. Kylmä sai rään valumaan parralle.

Hampaat paljastettuina kuin vuoristokarhulla. Ei edes paitaa päällä, ei koskaan silloin kun hän oli tappamassa. Veri oli roisku­ nut pitkin hänen rintaansa, tatuointien ja karkean mustan karvan sekaan. ”Sinäkö se, Elka tyttöseni? Minunko Elka se siellä leikkii ora­ vaa puissa?” hän huusi. ”En ole sinun”, vastasin, ”en ole koskaan ollut enkä aio ollakaan.”

Vedin veitsen esiin. Pitkä terä, väkäpäiset sahanpiikit toisella laidalla ja kahva urospeuran sarvesta.

Kreagar tallusteli pitkin metsänpohjaa esitellen olinpaikkansa kaikille elukoille, jättäen jälkeensä verta kuin jonain hemmetin kutsuna. ”Tule alas, anna vanhalle kunnon Kreagille hali. Minun on ollut ikävä.” ”Enpä usko. Luulen, että pysyn näillä sijoillani.”

Hänen katseensa haroi puita. Pikimustat silmät, mustat kuin tauti ja häiriö ja viha ja valheet. Hän irvisti, toi näkyviin hautaki­ ven kaltaiset tasaiset valkoiset hampaat, ja pyöritti kalanperkuu­ puukkoaan sormissaan niin että veri lensi kuin hän olisi levittä­ nyt punaista mattoa. ”Elka, tiedät etten minä tahdo sinulle pahaa.” Hänen äänensä muuttui ystävälliseksi. ”En koskaan vahingoittaisi omaa Elkaani.”

Hän vaelsi kuin sokea, laahusti lumen läpi höyry kropasta nousten. Aina kuumissaan tappamisen jälkeen. Hän oli hoikka, jotkut sanoivat että kuin puusta veistetty, ja hänellä oli tatuoin­

6

teja lukuun ottamatta sellainen naamavärkki jota olisi kelvannut esitellä kotona äidille. Hän nojasi vasten virginianpoppelipuuta, huohotti pitääkseen kylmän loitolla ja alkoi kyllästyä piiloleikkiin. ”Olisin voinut tappaa sinut jo sata kertaa, tyttöseni”, hän sanoi hitaasti. ”Olisin voinut iskeä puukkoni sinuun ja leikata halki niskasta napaan, kun nukuit. Olisin voinut kuoria nahkasi irti yhtä helposti kuin keitetyltä taimenelta.”

Muistin, miten olin vuosikausia kutsunut häntä isäksi ja minua oksetti. ”Olisin voinut tehdä selkänahastasi talvisaappaat”, hän jatkoi ja hänen äänensä muuttui innokkaammaksi, hymy leveämmäksi kuin hän olisi luetellut pitojen ruokalajeja. ”Uuden vyön käsivarsistasi.

Olisin voinut työntää silkkiset, ruskeat hiuksesi patjan täytteeksi.”

Hän nauroi ja minua oksetti enemmän. Hän kohotti puuk­ koaan, osoitti sillä puita, suoraan minua naamaan vaikkei hän sitä tiennyt. ”Sinusta saisi komeat saapikkaat, Elka tyttöseni.”

Olin kuullut kaiken ennenkin, mutta kylmät väreet hiipivät silti selkäpiitä pitkin, eivätkä ne johtuneet lumesta. Kylmyys, joka ei johtunut jäästä ja talvesta. Olin kuullut hänen virkkavan pahempaakin mutten koskaan minulle. Pelkäsin häntä yhä, hänen tekojaan, sitä mitä hän oli saanut minut tekemään. Mutta hitto vie, vielä minä hyvittäisin sen. ”Olet etsinyt minua kuukausitolkulla, Kreagar, mutta minäpä löysin sinut ensin.”

Kohotin oman veitseni. Punnitsin kunnolla heittoa varten.

Käskin pään sisällä hänen pysyä siinä puuta vasten, käskin olla liikuttamatta lihastakaan. ”Olen ollut ihan helvetin huolissani sinusta. Tätä maailmaa ei luotu sinunlaisillesi pikkuisille omillaan. On olemassa pahempia asioita kuin sudet pimeässä. Pahempia kuin minä.”

7

Ilman veritahroja hän olisi voinut olla kuin kuka tahansa käve­ lyllä. Ilman tuulessa heiluvaa pojan päänahkaa hän olisi voinut olla kuka tahansa. Mutta hän ei ollut. Hän oli Kreagar Hallet.

Perkeleen murhaava, lapsia tappava Kreagar Hallet. Minulta kesti ihan liian kauan tajuta se, eivätkä mitkään nätit sanat muuttaisi asiaa nyt.

Nousin oksalla seisomaan niin että vain lumihiutale putosi ja taivutin käsivarren taakse. Hengitin ulos. Kuvittelin hänet peu­ raksi. Viskasin veitsen kaikin voimin, suoraan ja kunnolla, ja osuin häntä pehmeään paikkaan aivan solisluun alla. Metalli meni lihan läpi puuhun asti, niittasi hänet kunnolla, kuulin saman puun tömäyksen kuin tarkkuutta harjoitellessa. Ja minä olin harjoitel­ lut heittämistä paljon. Hitto vie, että tulikin täydelli­nen osuma.

Hän huusi ja ulvoi, enemmän järkytyksestä kuin kivusta. Ei varmaan uskonut, että hänen pikku Elkansa pystyisi heittämään­ niin lujaa. Kreagar karjui semmoista mitä en kehtaa toistaa, sem­ moisia uhkauksia, mitkä eivät kestä päivänvaloa. Hänen oma verensä sekoittui pojan vereen. Paksut, mustat viivat hänen rin­ nallaan peittyivät nyt punaiseen, joka virtasi kuumana ja tuo­ reena kylmyydessä.

Hän yritti kiskoa veistä irti, mutta minä olin vuollut väkäset syviksi. Hän kiljui kuin kuoleva emäsika yrittäessään. ”Tule tänne, tyttö, minä revin sinut palasiksi!”

Hän pälyili edelleen ympärilleen nähdäkseen minut ja kar­ jui kamaluuksiaan. Hän huusi minulle, täytti metsän, sai linnut pakenemaan pesistään ja jänikset pyristelemään koloihinsa, mut­ tei silti nähnyt minua. Olin siinä metsässä aave. Hän oli opetta­ nut minut hyvin. ”Minä löydän sinut vielä! Minä tapan sinut hitaasti, Elka!”

En voinut olla nauramatta. Olin saanut hänet kiinni. Lopulta­ kin. Asettanut ansani ja napannut saaliiksi raivotautisen karhun.

8

”Rauhantuomari Lyon löytää sinut sitä ennen”, sanoin. ”Ker­ roin hänelle, missä sinä olet ja missä poika on. Hän näkee, mitä teit pojalle. Hän on jahdannut sinua pitkän aikaa, kulkenut vuorten poikki sinua etsien.”

Se sulki hänen suunsa. Väri kaikkosi hänen naamastaan.

Kukaan ei halua Lyonia kuudestilaukeavineen peräänsä, ja nainen oli jahdannut Kreagaria kuukausikaupalla. Mutta myös minua.

Kreagar alkoi anella, yritti olla ystävällinen, mutta minä en korvaani lotkauttanut. Hänen parrastaan roikkui sylkivanoja, jotka laajenivat joka henkäyksellä. Katselin häntä kunnes kuulin tömisevät hevosenkaviot, jotka potkivat lunta ja multaa. Höyry nousi kupeista pitkän ratsastuksen jälkeen. Hymyilin. Rauhan­ tuomari Lyon ja hänen avustajansa saapuivat hakemaan rois­ tonsa. Toisessa elämässä tuo roisto olisin voinut olla minä.

Ei tietenkään palkkiota, kulta ei enää merkitse minulle mitään, vain elämällä on minun mielessäni arvoa.

Näin heidän lähestyvän puiden läpi. Kreagar ulisi edelleen jumissa, hätääntyi ja veti kahvasta, kun he seurasivat verivanaa suoraan hänen luokseen.

Lyon on Kreagaria fiksumpi ja hänellä on varpushaukan katse, hän näkisi minut puolessa henkäyksessä ja veisi minutkin teko­ jeni tähden. Kyselisi kysymyksiä. Vaikeita kysymyksiä, jommoi­ siin en tahtoisi vastata.

Kreagar kuuli kaviot, kuuli hirnuvat tammat. Hänen silmänsä laajenivat kuin uroshirvellä tähtäimessä ja siinä vaiheessa jätin homman lainvoimien hoidettavaksi. Harmitti jättää veitsi, se nylki minulle monta jänistä ja näätää ja pelasti henkeni enem­ män kuin kerran. Hyvää puukkoa ei ole helppo löytää, se on mel­ kein yhtä vaikeaa kuin hyvän ihmisen löytäminen tässä kirotussa maassa. Kun oma elämä on ainoa valuutta ja velat pitää maksaa, hyvä veitsi voi astua ratkaisevaan asemaan. Olin ehkä menettänyt

9

puukkoni mutta olin maksanut velkani. Lyonin ei pitäisi enää lähteä perääni. Paitsi tietenkin jos Kreagar kertoo hänelle totuu­ den.

10