Rosa Liksom - Everstinna LUKUNÄYTE

Kiitos, H. H.

S

uopenkereisen ison veden törmälle rakennetun kala-aitan hirret natisevat, sen seinää vasten kallelleen käännetty puuvene kirkaisee, ja kun kääntää katseen kohti pientä kylää, näkee että talot ovat pimeinä, niiden asukkaat käyneet nukkumaan. Verho heilahtaa ja vaimea valo vilahtaa. Joku kääntää kylkeään kukikkaan peiton alla, joku raapaisee pohjettaan syvässä unessa, jonkun suu on jäänyt auki ja kuola valuu valkoiselle tyynyliinalle, joku säpsähtää kevyestä unesta hetkeksi hereille ja nukahtaa taas, joku kuorsaa katkonaisesti, joku istahtaa sängyn reunalle, sytyttää puoliksi poltetun sätkän ja sen poltettuaan istuu hetken emalipotalla silmät kiinni, sujauttaa potan hetekan alle, kellahtaa takaisin olkipatjaiseen sänkyynsä ja huokaisee takaisin nautinnolliseen uneen.

Vain yhdessä, kaukaisimman talon ikkunassa väpättää vaatimaton valo. Se on Everstinnan talo. Se näyttää järven suunnalta katsottuna jonkinlaiselta alppimajan ja savupirtin yhdistelmältä.

Talo on kaksikerroksinen ja sen vanhat hirret ovat jo vettyneet.

Alkuyön mustassa pimeydessä pakkanen alkaa tunkeutua hirsien ja lattian välistä pirttiin. Everstinna työntää kätensä peskin alle ja kietaisee Everstin vanhan resuisen saunatakin vyön tiukem7

min kiinni, vilkaisee pitkiä kamelinkarvaisia sukkiaan ja jaloissaan olevia siepakoita, jotka pitävät yön kylminä tunteina hänen jalkansa lämpiminä, ja kävelee huojuen takan luo.

Hän asettelee arinalle Tuomaksen sisään kantamia koivu­ klapeja.

Liekki syttyy kuudennella tulitikulla. Palavan koivupuun pauhu nousee savupiippua pitkin ja tiivistyy valkoiseksi paadeksi pakkastaivaalle.

8

Menheen el채m채n ilo on siin채, ett채 se ei koskhaan pallaa.

Mikhään ei silti katoa koskhaan pois.

O

li Lottien kesäleirin aika. Mie päästelin linjurilla Kittihlään ja kävelin kimpsuineni syäle methään, vetisen jokisuvanon ja järven väliselle kankhaale. Sielä muut tyttäret ja vaimoihmiset olit jo hommissa ja mieki aloin muitten matkassa rakentahmaan leiriä. Etelässä oli lampi, jota sammalikko valtasi koala vauhila, ja pohjosessa oikein nätti tyynivetinen erämaajärvi, jonka vesi oli puhasta ja eteläinen ranta hiekkanen. Mettässä haahuilu oli mulle kovin tuttua. Isä oli Saksassa ihastunnu partioaatheesseen, toi matkassansa sen homman Roaniemele ja vei minut tyttö­ partihoon seittenkesäsenä. Suenpennuissa mie opin, että kunnon ihminen on luotettava, avulias, hyätapanen, tottelevainen, velvoli­ suuentuntonen, työtätekevä, rohkea ja isänmaalinen.

Näitten kauhniitten opitten keskelä met tappelimma, rääkkäsimmä toisiamme, kiusasimma pienempiä ja opima elähmään.

Mie olin innokas partiolainen ja pääsin sitä kautta monet kerrat kesäleirile Saksaan ja opin samala saksan kielen. Juuten raus!

Miten kauhniilta se silloin kuulosti minun korhvaan, ja miten pahalta nyh. Met perheen tyttäret olima myöski pikkulottia jo 11

kymmenen vuotta ennenko varsinainen Pikkulotta-järjestö perustethiin. Meän perhe oli suojeluskuntaperhe ja mallina kaikile suomalaisile.

Pikkulotissa mie opin, miten pöytä katethaan ja miten petsiliina virkathaan. Met keräsimmä vaphaussoan jälkheen luunpaloja saippuantekoa varten ja voikukan juuria kahviin. Mie haalin käpyjäki niin paljon, että sain kurssitähen pienen lottapuvun rinnuksiin. Kaikki puvut mie olen säästäny, vaikka net määräthiin hävitettäväksi rauhanteon jälkheen. En hävittänny, leipposin kapiokirstun pohjale, joka on tuola sänkykamarin nurkassa.

Kittilän leirilä meän lottakenraalina oli Rovastinna. Se oli huolehtivainen, terävä, huolelinen ja tarkka, asettu aina elämän puolele kuolemaa vasthaan ja sillä laila aateltuna oli pasivisti. Se opetti meile, miten keitethään hyät kahvit, miten muonitethaan tuhat miestä yhelä kertaa, miten annethaan lääkintäapua haavottuhneile, miten keräthään suojelukunnile rahhaa. Mie opin, että naisen pittää olla ahkera aina ittensä uhraamisseen asti sekä tottelevainen ja valmistautua huolela tulehvaan osaansa sotihlaitten äitinä. Että miehisseen olemukseen kuuluu sopiva määrä tyranniutta ja että miehen pittää olla moraalisesti ylivoimanen naisseen nähen. Että rakhaus on taistelua, joka alkaa miehen puolelta vihala ja päättyy miehen moralisseen voithoon ja naisen täytyy oppia hyväksyhmään se ja silti rakastaa miestä viattomasti ja p ­ uhtaasti.

Yhtenä päivänä meilä oli sielä leirilä vappaahetki. Sai tehä mitä halusi. Jokku luit Raamattua, toiset veisasit virsiä, kolmanet leikit hippaa. Mie lähin kattelehmaan lähimälle lettosuole, minkä12

lainen hillavuosi tullee. Että joko lakka on alkanu kukkihmaan.

Mie tungin itteni leppäpensaikon läpi, ja samala se kuiva kangas alko minun jalvoitten alla upottahmaan ja koko maailma keinu ko olisin kungastoolissa istunu. Minun silmitten eessä aukeni kauhean kaunis suoaava. Mie kirmasin ko peura rahkasammallautalta toisele ja kiljahtelin ko hihhuli. Se minun hyppiminen sekotti suon veet ja sieltä maan uumeista nousi semmoset haijut ja kaasut, että mie jouvuin tarraahmaan käkkärämännyn oksasta kiini etten olis pökertynny. Erilaiset färit vilisit minun päässä, näin valoja ja varjoja, kaikenlaisia heijastuksia. Ruskeakylkiset männyt humisit, naavaset kuuset pauhasit, kalliot kaijuit ja kurki­aura huuteli taihvaanlaela. Mie olin ko kuuhmeessa, pääki oli irti kaulasta ja mie nauroin aivan valtoimehnaan. Rämmin vain etheenpäin, loiskutin palhjaila jaloila vettä ja tunsin routasen suon henkäyksen herkissä varphaissa. Molin jo vyötäröä myöten märkä ja välilä mie oikein sukelsin sinne setlementin, suokasvitten ja lietheen sekhaan. Tukasta roikku monensorttista sarakasvia ja vossiilia, mutta mikhään ei pyssäyttänny minua ja mie unhoitin hillankukinat, olin niin vaphaa ja täysi ja rajaton, että minun sisältä valusi mahla ja aattelin että jos nyh kuolema tullee niin mie otan sen syli auki vasthaan. Olin ylimaalista voimaa ja ihanuutta alusta lophuun. Sittiäiset, sättiäiset, sääsket, mäkärät ja jokunen kurmupaarma sirisit, sammakot kurnutit kutsuvasti ja kurjet kiljuit ko mahhaan olis ammuttu. Mie pistin silmät kiini ja leijuin etheenpäin pelkkien vaistoitten varassa. Hajuaisti veti etehlään, tuntoaisti läntheen, ja ko mie illansuussa täysin voi13

mattomana pysähtyin ja aukasin silmät, mie en ennää tieny missä mie olin. En hättääntynny, kattelin vain mutasia jalkoja. Ne olit täynä verisiä, tummanpunasia naarmuja, teräväreunaset suokasvitten lehet olit niitä repihneet ja elikot purheet. Minun koko vartalo oli liejuuntunnu ja molin musta ko mettäpalon polttama ikihonka. Mie kosketin haaroitten väliä ko sielä niinko kirveli ja minun käsi osu semmosseen roikkuhvaan limasseen pötkehlöön.

Nostautin hamheen helmaa ja ymmärsin, että soli iilimato joka imi verta minun looranreunasta. Se oli lutkuttannu kauon, ko oli niin pullea ja komea. Mie irrotin sen varovasti ja heitin kanervaisele mäthääle. Mie olin aivan kaikki, panin makkaahmaan siihen turvelautale, ja silloin mie näin välhäyksen maailmasta semmosena ko se joskus vois olla. Se maailma olis yhtä aikaa mies ja nainen, leikkiä ja rakhautta, hellyyttä ja nautintoa tulvilhaan, kaikki ihmiset olis hyviä toisilensa ja jokanen otettais matkhaan semmosena ko hän on, ei olis pahhaa eikä hyää, ei sannaa ollenkhaan, olis vain aistimukset.

Siihen ihanaa näkhyyn mie nukahtin. Se turvelautta kuljetti minua koko yön, ja ko mie heräsin, alakuu oli kalvenu jo ja mie olin paiskautunnu lammen rannale. Lammen vesi oli pikimustaa ja mie kattoin sen pohjattohmaan syvyytheen ja näin pilven valot ja varjot sekä itteni sen välkehtivästä pinnassa. Näin nuoren, kauhniin naisen levolisen naaman sekä väärinpäin jököttävän lippu­tangon. Siinä liehu lottalippu. Mie käänähtin ja näin meän leirin kauempana rantaviivan lähelä. Sielä kaikki nukuit lämmintä unta. Hiippailin nuotiopaikale, laoin risuja ristiin ras14

tiin, sytytin tulet koijutuohela ja keitin ison pannulisen kahvia.

Ko muut heräsit, net olit niin tytyväisiä ko pääsit heti kuuman pannun äähreen.

Kittilän leirin jälkeen olin niin nostheessa, että minua ei ennää piätelly mikhään. Olin täynä lotta-aatetta ja suojeluskuntahommaa. Molemat perustu saksalaisele itealismile ja ylemmyyentunnole sekä ryssävihale ja ajatuksele, että meän tehtävä on liittää kaikki suomen kieltä puhuvat kansat Suohmeen. Kaiken perustana oli kuitekki pyhä kolminaisuus: koti, uskonto, isänmaa. Sopi mulle. Mie otin hommaksi käänyttää kaikki ihmiset omhaan suojeluskuntauskhoon. En osanu pittää suutani kiini missään, en etes ruokapöyässä. Äiti oli helisemässä minun ja minun puhheitteni kanssa, ko hän oli pohjimmilthaan nuorsuomalainen niinko isäki oli ollu nuorena. Tuli Kemin lottapäivät ja mie hinkusin sinne. Äiti sano ensiksi, että ei, mutta ko Repekka-sisko lupasi pittää minusta huolta, niin äiti pehmeni. Mie matkin Repekkaa, puin itteni lottapukhuun ja piin sielä elämäni ensimäisen pienen puhheen, jossa sanoin, että isänmaa on arvo, jonka eessä annettu uhri ei ole koskhaan turha. Ne juhlat huipenuit paraathiin, johon osallistu lotitten lisäksi univorhmuihin tälläytyhneitä, kommeita suojeluskuntalaisia. Se paraattitten kauhneus ja harmoonisuus nostatti taistelutahtoa ja innotti meitä tulehvaan sothaan ryssää vasthaan.

15