KRITIIKKI Ranskalaista nykyproosaa ja Ranskan

KRITIIKKI ANSA SALONEN RIEMUKAAREN TUOLLA PUOLEN

Édouard Louis: Ei enää Eddy. Suom. Lotta Toivanen (2019). Tammi.

KULUVAN VUODEN aikana ranskalaisen yhteiskunnan kahtiajakoon on havahduttu muuallakin, kun keltaliivien mielenosoituksista on uutisoitu säännöllisesti. Nyt jo hiipuneissa protesteissa vastustettiin alun perin polttoaineveron nostoa. Laajemmin kyse oli taloudellisessa ahdingossa elävän maaseudun ja pikkukaupunkien Ranskan noususta Pariisin eliittiä vastaan.

Ranskan syrjäseutujen näköalattomuutta luotaa Édouard Louis’n esikoisromaani Ei enää Eddy. Kiittäviä arvioita ja laajaa huomiota kerännyt omaelämäkerrallinen teos on kaunistelematon kertomus siitä, millaista on kasvaa homoseksuaalina pienessä pohjoisranskalaisessa kylässä. Kertoja-päähenkilö Eddyn todellisuus on karu. Koulussa kiusataan ja kotona on siedettävä perheen ymmärtämättömyyttä ja henkistä väkivaltaa. Yhteisön suvaitsemattomuuden lisäksi elämää varjostaa materiaalinen köyhyys. Aamuisin on peseydyttävä samassa kylpyvedessä sisarusten kanssa, eikä kuun lopulla rahaa ruokaan välttämättä ole. Kerronnan polveillessa muistosta toiseen käy vähitellen ilmi, että kertoja on jättänyt kotiseutunsa taakseen ja katsoo sitä nyt toisaalta, ulkopuolisena. Samalla hahmottuvat esiin kuvatun lapsuudenmiljöön tavat, arvot ja uskomukset.

Tässä kielellä on keskeinen merkitys. Kertojan yleiskielistä ilmaisua leikkaavat muiden henkilöhahmojen äänet omine rosoisine puheenparsineen. Kontrasti on merkitsevä, sillä se muistuttaa, että samankin kielen sisällä on lukemattomia käyttötapoja ja rekistereitä. Ne välittävät itsessään erilaisia arvotuksia ja jäsentävät maailmaa eri tavoin. Eddyn kotipuolessa homo on yksinomaan kirosana. Myös väkivallan määritelmät kertovat kielen roolista todellisuuden merkityksellistäjänä. Eddy ei ole varma, mieltävätkö häntä pahoinpitelevät koulutoverit toimintansa väkivaltaiseksi, sillä termi ei yksinkertaisesti kuulu kylän miesten sanavalikoimaan. Luonnolliset miehisyyden osoitukset määrittyvät väkivallaksi osana miestensä hakkaamien, miehiään tappeluista kotiin raahaavien naisten kertomuksia.

Huomio on romaanin terävimpiä. Miten puolustautua väkivallalta, jos sitä ei ole? Vastarinnan mahdottomuuteen tiivistyy identiteettikamppailu, jota Eddy käy koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Kun häpeä leimaa koko olemista, syrjitty ei nouse kapinaan vaan tekee ensin kaikkensa mukautuakseen ympäristöönsä. Eddy yrittää epätoivoisesti olla hetero ja kovis. Pako, johon tarina päättyy, on viimeinen oljenkorsi.

Toinen esimerkki kielen ja vallan yhteydestä kääntää voimasuhteet päälaelleen. Eddyn rötöstelevä Sylvain-serkku ei ymmärrä oikeudenkäynnissään käytettyä juridista jargonia eikä osaa suhtautua siihen kuin haistattelemalla. Kielenkäytöllä myös suljetaan ulos niitä, jotka eivät hallitse oikeita sanoja.

Kielen, vallankäytön ja identiteetin rakentumisen väliset kytkökset eivät ole sattumalta romaanin ytimessä, sillä Louis on koulutukseltaan sosiologi. Hän on todennut haluavansa kertoa teoksissaan niistä, jotka kirjallisuus yleensä sivuuttaa ja joiden puhetapaa vasten eliitin arvostama korkeakirjallinen tyyli rakentuu.

Marginaaliin painettujen kuvaaminen on edellyttänyt Louis’lle irrottautumista

omasta menneisyydestään. Alkuperäisteoksen otsikko, En finir avec Eddy Bellegueule, alleviivaa romaanin yhteyttä kirjailijan elämään: Eddy Bellegueule on Louis’n syntymänimi, jonka hän vaihtoi muutettuaan Pariisiin.

Kirjan voi siten mieltää myös kirjailijan jäähyväisiksi entiselle itselleen. Kivuliaista aiheistaan huolimatta Ei enää Eddy ei ole liian raskasta luettavaa, ja kerrotusta välittyy halu ymmärtää kuvattua yhteisöä. Huumorikin pilkahtelee toisinaan.

Samalla, kun romaani sukeltaa päähenkilönsä elämän intiimeimpiin kerroksiin, se kertoo paljon myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Omaa asemaa pönkitetään painamalla muita alemmas, kun vaihtoehtoja ei ole. Vaikka viittauksia päivänpolitiikkaan ei viljellä – sulkeutuneen kyläyhteisön elämä tuntuu pikemminkin jämähtäneen jonnekin kauas edelliselle vuosituhannelle –, lankoja ajankohtaisiin ilmiöihin ei ole vaikea vetää.

Tekstissä viitataan myös Libérationlehdessä 4.5.2018 julkaistuun haastatteluun.

KRITIIKKI KARRI LEHTINEN VALIKOIVASTI, MUTTA KIINNOSTAVASTI RANSKAN VASEMMISTON HISTORIASTA

Jorma Turunen: Ranskalaisen vasemmiston tarina suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen (2019). Into.

KEVÄÄLLÄ 2012 sosialistisen puolueen, Parti Socialisten (PS) François Hollande valittiin Ranskan presidentiksi. Kesällä PS sai parlamenttivaaleissa noin 48 prosenttia kaikista äänistä ja 290 kansanedustajapaikkaa. 2017 presidentinvaalissa puolueen ehdokas Benoît Hamon ei päässyt edes toiselle kierrokselle. PS:n saldo parlamenttivaaleissa: 30 kansanedustajaa ja vain viisi prosenttia äänistä. Miksi romahdus oli näin suuri? Jorma Turunen esittää teoksessaan Ranskan vasemmiston tarina: suuresta vallankumouksesta nykyhetkeen teesin, että ranskalaisen vasemmiston ”perusominaisuutena” on ”päätyä samaan muottiin: vaalit voitettuaan ja valtaan noustuaan se jo menettää pian asemansa”. Turusen mukaan Hollanden ja PS:n syöksykierteessä ei ollut mitään uutta vaan ”historia toisti itseään”. Turunen pyrkii etsimään syitä tälle ranskalaista vasemmistoa vaivaavalle ominaisuudelle.

Edellä mainittu teesi ja näkökulma on syytä pitää mielessä, kun tarkastellaan Turusen tapaa jäsentää, lähestyä ja rajata Ranskan vasemmisto ja sen historia. Turusen teos käsittelee kyllä kattavasti ranskalaisen vasemmiston (tai ”vasemmistojen”) historiaa suuresta vallankumouksesta (1789) aina Macronin valintaan ja keltaliiveihin (2018) asti, mutta lähinnä poliittisten puolueiden ja vaalien näkökulmasta.

Turusen väite siitä, että Ranskan vasemmiston tarina on miesten historiaa, saattaa olla puolustettavissa, jos tarkastelu rajataan puolueiden ja vaalien tasolle, mutta muuten väite ei kestä tarkastelua. On totta, että Ranskassa miehet saivat yleisen äänioikeuden vuonna 1848 ja naiset vasta 1948, mutta jo vuoden 1849 vaaleissa feministi ja sosialisti Jeanne Deroin asettui protestina ehdolle, vaikka ei naisena olisi voinut tulla valituksi. Esimerkiksi tätä – filosofi Jacques Rancièren mukaan nerokasta – tempausta tai Deroinia ei mainita lainkaan Turusen kirjassa.

Teoksessa keskeisiksi toimijoiksi nousevat sosialistit. Turusen sankareita ovat erityisesti maltillista revisionistista linjaa vetäneet ja hallituksessa toimineet vasemmistopoliitikot, joista ”kirkkaimpina ovat loistaneet Jean Jaurès, Léon Blum, Pierre Mendès France ja François Mitterrand”. Anarkistit, kommunistit, työväenliikkeen aktiivit ja vasemmistointellektuellit näyttelevät sivuosia. Heille on varattu usein narrin, kiusankappaleen tai haihattelijan rooli.

Talous on Turusen teoksessa merkillisellä tavalla epäpoliittisessa sivuosassa. Esimerkiksi Mitterrandilla ei Turusen mukaan ”ollut pätevyyttä tehdä välttämättömiä talouspoliittisia ratkaisuja”. Välttämättömyydellä Turunen viittaa tässä kaiketi uusliberalistiseen säästökuripolitiikkaan, johon Mitterrandkin lopulta taipui. Toisaalta Turunen kuvaa teoksessaan, kuinka oikeistolaiset (esimerkiksi de Gaullen) hallitukset tekivät varsin vasemmistolaista talouspolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeen 1970-luvulle asti. Aikakauden ”henki” vaikutti talouspolitiikan rajoihin, eikä se syntynyt tyhjästä, vaan sitä tuotettiin usein perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolella, esimerkiksi mediassa, tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa.

Myös kevään 1968 opiskelijamellakoiden perinnöstä piirtyy puutteellinen kuva.

”Kapinoivan opiskelija- ja lakkoliikkeen hetket päättyivät 1900-luvun vanhoillisimman kansalliskokouksen valintaan”, Turunen kirjoittaa lakonisesti. Razmig Keucheyan esittää teoksessaan The Left Hemisphere varsin perustellusti, että kapinakevään pettymys vaikutti suuresti eräisiin ranskalaisiin vasemmistoteoreetikkoihin. Keucheyanin mukaan heidän ajatuksensa ovat näkyneet 1990-luvun jälkeen vasemmistolaisessa kansalaisaktivismissa, esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumissa ja Occupy-liikkeessä. Kirja on puutteistaan huolimatta huolellisesti kirjoitettu, tiivis ja informatiivinen katsaus Ranskan vasemmiston ja ylipäänsä ranskalaisen yhteiskunnan historiaan. Turusen rohkea teesi ranskalaisen vasemmiston ”perusominaisuudesta” jäsentää lukemista ja herättää ajatuksia. Identiteettipolitiikan aikakaudella perinteiseen puoluepolitiikkaan ja sosialismiin/ sosiaalidemokratiaan kiinnittyminen on virkistävän vanhanaikaista.

KRITIIKKI IIRIS PENTTILÄ KIRJAILIJATÄHDEN UUTUKAINEN TÄYTTÄÄ ODOTUKSET

Pajtim Statovci: Bolla(2019). Otava. Saatavana myös äänikirjana (noin 7 t) esimerkiksi Storytel-sovelluksesta.

JOISTAKIN TAITEEN tuotoksista tietää heti, että ne ovat todella hyviä, Bolla kuuluu niihin. Mikä ilo päästä näin mukaansatempaavan teoksen kimppuun. Pajtim Statovcin tapa kirjoittaa liikuttaa tunteita jopa kyyneliin asti.

Ei ihme, että monet aviisit maailmalla ovat panneet teoksen merkille. Helsingin Sanomien Bolla-arvio nostaa kiinnostavasti esille myös sen, että tällaisella kirjalla on suuri määrä esilukijoita ja kustannustoimittajia. Bolla on herättänyt myös kirjablogi-maailman Kirsin kirjanurkkaa myöten.

Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun Pristinaan, Kosovon pääkaupunkiin. Serbia ei ole tunnustanut maan itsenäisyyttä ja pitää Kosovoa edelleen osana Serbiaa. Kosovon sota alkoi vuonna 1996. Kun Kosovon vapautusarmeija aloitti laajamittaiset hyökkäykset, serbit ryhtyivät vastatoimiin. Nato aloitti pommituksen Jugoslaviaan vuonna 1999. Tähän serbit vastasivat aloittamalla etniset puhdistukset. Syntyi rauhansopimus, ja YK otti alueen hallintaansa.

Kirjassa Milos ja Arsim tapaavat Pristinassa. Kaksi miestä tapaa, ja toinen on vielä naimisissa. Yksi on serbi, toinen albaani. Tulevina ammatteina lääkäri ja kirjailija. Bolla on suuri rakkaustarina, ja mielestäni kertoo siitä pään räjäyttävästä isosta rakkaudesta, niitä kun on erilaisia. Kirjailijan kolmatta teosta kuunnellessa huomaa sen tavan puhua suoraan ja arkisesti. Niiden yhdistäminen intensiivisyyteen luo kiinnostavaa jännitettä.

Miesten välistä rakkautta Statovci kuvaa esimerkiksi näin: ”Yhteinen aikamme on äänetöntä. Emme käy missään.”

Tutkin Bollasta kirjoitettua netistä, välillä turhaudun, tajuanko tästä yhtään mitään. Mitä minä tohdin tästä ryhtyä sanomaan? Kuvaakohan arkisuus ja suorasukainen tyyli olosuhteita ja sotaa? Jäin myös pohtimaan, oliko kokemukseni äänikirjan kuuntelusta erilainen kuin lukukokemus. Rakentuikohan kirja päässä erilaiseksi kokemukseksi? Palkittuun Kissani Jugoslaviaan verrattuna Bolla heräsi kohdallani eloon vahvemmin. Mutta liittyykö äänikirja tähänkin? Mieleen tulee useampia kysymyksiä äänikirjojen vaikutuksesta lukukokemukseen. Statovcilla tuntuu olevan hyvin omanlaisensa tyyli kertoa kirjoissaan, tyylissä on yhtäläisyyttä. Entä mihin liittyy kirjan nimi Bolla, joka on käännettynä ainakin peto? Onko Bolla sodan kauhu, monsteri ja hirviö? Mihin kaikkeen se voi liittyä? Sotakuvauksissa tekijä kirjoittaa kuvailevasti, fyysisesti ja elävästi. Tapahtuneet heräävät eloon. Teksti on usein minä-muodossa, mikä toimii teoksessa. Kuvaillaan tuoksuja, yksityiskohtia, aistimuksia. On rytmiä, vaihteluita. ”On huhtikuun alku, enkä saa silmiäni hänestä. Hän näyttää säikyltä ja eksyneeltä, kuin eläisi todeksi epämiellyttävää unta. Noudattaisi eri tahtia ja lakeja kuin kukaan hänen ympärillään.”

KRITIIKKI JOONAS PULKKINEN PINTARAAPAISU FILOSOFIN ELÄMÄÄN JA TUOTANTOON

Kurt Sontheimer: Hannah Arendt. Suuren ajattelijan elämä. Suom. Maija Pietikäinen (2019). Into Kustannus.

SUOMESSA KIINNOSTUS politiikan teoreetikko ja filosofi Hannah Arendtia kohtaan jatkuu. Tästä osoitus on nyt suomennettu Kurt Sontheimerin Arendt-kirja. Arendt (1906–1975) oli saksalaisjuutalainen filosofi, joka muutti natsien juutalaisvainoja pakoon ensin Ranskaan ja lopulta vuonna 1941 Yhdysvaltoihin. Toisin kuin monet Yhdysvaltoihin paenneet juutalaisfilosofit, esimerkiksi Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer, Arendt asettui elämään Yhdysvaltoihin loppuelämäkseen ja loi uuden, tunnustusta saaneen uran kirjoittaen myös englanniksi.

Suomessa Arendtista innostuttiin vasta suhteellisen myöhään 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa politiikantutkimuksessa 1980-luvulla alkaneen Arendtbuumin myötä. Arendtin toinen pääteos Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot (englanniksi TheHuman Condition) suomennettiin vuonna 2002 ja Totalitarismin synty vuonna 2013. Tämän lisäksi vuonna 2016 on ilmestynyt Arendtin SS-upseeri Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä käsittelevä kirja Eichmann Jerusalemissa. Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä, joka perustuu Arendtin New Yorker-lehdelle aikoinaan toimittamaan viisiosaiseen reportaasisarjaan. Vuonna 2005 kuolleen Münchenin Ludwig-Maximiliansin yliopiston valtioopin professorin kirja ei ole mikään itsestään selvä suomennoskohde. Kuten kirjan esipuheesta käy ilmi, on kirja alun perin tehty saksalaisen Piper-kustantamon toimittamien Arendtin valikoitujen teosten rinnalle eräänlaiseksi johdantoteokseksi. Kirja onnistuu tässä mielessä tarkoituksessaan toimia orientoivana kirjana Arendtin elämään ja ajatteluun. Kuitenkin esimerkiksi Richard J. Bernsteinin tai Julia Kristevan kaltaisilla filosofeilla olisi ollut Arendtia käsittelevät kirjansa, jotka olisivat olleet käännöksinä paljon perustellumpia. Joidenkin arvioiden mukaan Arendtin oma elämä taas avautuu parhaiten hänen omaelämäkerrallisesta esseetuotannostaan.

Sontheimerin kirjan ote on hänen taustansa vuoksi vahvasti keskittynyt Arendtin poliittiseen ajatteluun. Kirja jakaantuu kuuteen erilliseen osaan, jotka käsittelevät Arendtin elämäkerrallisia tapahtumia, ajattelun kehitystä, esseististä tuotantoa, Eichmann-kirjaa sekä siihen nivoutuvia tapahtumia, Arendtin läheisiä ihmissuhteita ja ajattelun perintöä. Sontheimer onnistuu erittelemään ja kuvaamaan hyvin Arendtin pääteosten keskeisimmät piirteet, tosin antaen ehkä Eichmann-kirjalle turhankin paljon tilaa. Kirjan kiinnostavinta antia on kuitenkin se, kuinka Sontheimer arvioi ja erittelee, miten Arendtin suhtautuminen muuttui sionismia kohtaan maanpaon myötä.

Sontheimerin kirjan suurin puute on, että se ei osoita kovin syvällistä ymmärrystä filosofiaa kohtaan. Sontheimer ymmärtää Arendtin poikkeuksellisuuden filosofina jo Martin Heideggerin, Karl Jaspersin ja Edmund Husserlin kaltaisten opettajien takia. Hän ymmärtää, että ajattelijana Arendt sijoittuu ainutlaatuisesti keskelle erilaisia ajattelun perinteitä ammentaen näistä aineksia, mutta kehittyen kuitenkin itsenäiseksi ajattelijaksi, joka ei sitoudu suoraan mihinkään ajattelun traditioon. Kirja kuitenkin lähinnä korostaa elämäkerrallisilla seikoilla, miten Arendt halusi nähdä itsensä pikemmin politiikan teoreetikkona kuin filosofina, mutta Sontheimer ei tee arviota siitä, missä kulkee raja filosofi-Arendtin ja politiikan teoreetikon välillä. Filosofisesti ainakin itseäni kiinnostavia Arendtin tuotantoa koskevia kysymyksiä olisivat esimerkiksi fenomenologian rooli hänen tuotannossaan, Vita Activan erittelemät käsitykset ihmisen toiminnasta sekä yleisesti Arendtin ihmiskäsitys.

Kirjaa voi kuitenkin suositella kaikille Arendtista kiinnostuneille, jotka eivät ole vielä erityisemmin perehtyneet Arendtin ajatteluun. Vähän yli parisataasivuisena se antaa myös Arendtin elämänvaiheista ja vielä suomentamattomasta tuotannosta kattavan kuvan. Parhaiten kirja palvelee nimenomaan Arendtista poliittisena ajattelijana kiinnostuneita lukijoita.