Semana_ready_2020

Dante’s Angels The Tale of Ra’non

“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”

OSA 1 2009 AD Syyskuun 13 Kello 19.30 Englanti, Salaiset luolat

Maanalaisessa luolastossa kaikui kenkien kopina ja hiljaiset kuiskaukset. Joka käytävässä kierteli kummitellen tiukat käskyt, siellä hetki sitten olleelta kaksikolta. Äänen seuraamana näkymätön silmä pystyi mutkittelemaan oikealle, vasemmalle ja suoraan, nopeuden kiihtyessä ja saadessa pakoilijoita kiinni. Keitä he olivatkaan, niin heillä oli selvästi kiire.

Talim ja Feenix juoksivat luolan käytävää eteenpäin ärsyyntynyt, mutta tarkkaavainen ilme kasvoillaan. He kiihdyttivät leopardin lailla, kääntyen edessä olevista kulmista, kuin tietäisivät, minne he olisivat menossa.

Sitten he pysähtyivät äkisti epäröiden kulkusuuntaa. ”Minne hän meni?” Talim huudahti turhautuneena. ”Tuolla!” Feenix näki takaa-ajetun vilahtavan seuraavan käytävän pään kulman taakse ja näytti sormella sinne. Kaksikko pyrähti muitta mutkitta liikkeeseen. ”Oikealle!” Feenix karjahti suuntaneuvoja juostessaan täysillä. ”Suoraan!” ”Oikealle!” ”Oikealle!” ”Vasemmalle!”

Seuraavan kulman ohitettuaan he törmäsivät suin päin Shivaan, joka kaatui säikähdyksestä pehvalleen. ”Mihin ällötys meni?” Shiva kysyi tiukasti. ”Tähän suuntaan.” Feenix heilautti päätään ja vetäisi Shivan ylös.

Kolmikko juoksi taas yhdessä otuksen perään, joka kulki nopeasti sekin, ja he päätyivät suureen luolaholviin ja samalla umpikujaan. ”Okei, missä hän on?” Talim kysyi kuiskaten ja Enkelit hajaantuivat etsimään.

Shiva jäi vartioimaan oviaukkoa, että karkulainen ei ainakaan sieltä pakoon pääsisi. ”Dovol, tuo pikku silppurisi esille ja anna kiltisti Ra’non meille takaisin. Emme satuta sinua juoksuttamisestamme... Paljon...” Shiva toitotti kovalla äänellä ja luuli kuulleensa metallin riipaisun jostain läheltään. Hän käänsi päätään hitaasti puolelta toiselle, silmät epämiellyttävän tunteen suurentamina ja yksi hikipisara valui odottajan ohimoa pitkin, kun ilkeä tunne voimistui.

1

Riipaisu metallin vasten kiveä ja Shiva teki nopean kuperkeikka väistöliikkeen sivulle, kiiltävien terien välähtäessä hänen päänsä ohi. Shiva pomppasi nopeasti ylös kääntyen hyökkääjän puoleen.

”Sinä piru!” hän huusi tarttuen oliota olkapäistä kiinni ja heitti hänet selkänsä yli odottavien Enkeleiden syliin.

Luolan katossa olevasta aukosta tulvi valonsäde suoraan Dovoliin paljastaen hänen kroteskin muotonsa.

Hänellä oli molemmissa käsissään hanskat, joissa oli molemmissa kolme terää ja veren punaiset, oudoista paikoista paljaat, ihon myötäiset nahkakuteet päällä. Silmät ja pää oli sidottu tiukalla nahkavyöllä. Talim ja Feenix hyökkäsivät heti olion kimppuun, joka kieri ja väänteli itseään outoihin hyökkäys- ja väistöliikkeisiin.

Yhden väistön taas tehtyään, mies hyppäsi takaisin luolan seinälle ja kiipeili siellä hämähäkkimäisesti piiloutuen välillä varjoihin. ”Tule alas sieltä, Ällötys!” Talim karjaisi ja heitti kiipeilijää kohtalaisen kokoisella murikalla. ”Äläs nyt... Hän on aika notkea... Pahikseksi...” Feenix sanoi henkäisten ystävälleen. ”Iuuuuh, Feenix!”

Kiukuissaan tilanteesta, Talim heitti Dovolia uudestaan kivellä ja se osui tätä kämmeneen. Kuului karjahdus ja kii-koosh hengitys ääni, kun jotain kimaltelevaa tippui katosta kilahtaen suoraan lattialle. Paineaalto heilautti Enkelit ensin eteen- ja sitten taaksepäin hiukset hulmuten. Häikäisevä valo räjähti kivestä ja hohtavat kirjaimet kieppuivat joukon ympäri uudestaan ja uudestaan.

Dovol tippui huutaen alas, häviten suhahtaen äkkiä ilmestyvään portaaliin. Feenix piti kynsin hampain luonnon muokkaamasta pylväästä kiinni, hänen jalassaan Shiva ja tämän jaloissa Talim kiinni. Sormet lipsuivat pikkuhiljaa menettäen otteensa tukipilarista ja kolmikko imautui kiljahduksen saattelemana portaaliin. Feenix ehti kuitenkin kaappaamaan kiven lattialta, ennen kuin luola palasi hiljaiseen ja pimeään muotoonsa. Kaikki äänet kaikkosivat huoneesta kuin aaveet...

Enkelit poukkoilivat holtittomasti, pyörivät ja kierivät pyörteen mukana, kunnes mätkähtivät kukin mihinkin asentoon nurmikolle. Feenix tippui mahalleen niitylle ja täräystä ilmensi ugh-ääni. Talim tippui puun oksalle saman äännähdyksen säestämänä ja Shiva tippui pepulleen parkaisten äänekkäästi. Feenix ja Shiva kömpivät ylös, Feenix hieroen niskaansa ja Shiva takamustaan. Talim silppasi alas puusta surkean näköisennä.

Portaali hävisi heti heidän pudottuaan siitä. Kivi oli tippunut Feenixin kädestä maahan ja hän poimi sen ylös.

Shiva ja Talim kävelivät Feenixin luokse ja he hymyilivät ”kunnossa olon” merkiksi. Helpottunut olo kesti kuitenkin vain hetken, kun maahan heistä muodostuneeseen kuvioon syntyi valokolmio. ”O-ou!” tuli kuin yhdestä suusta ja kolmikko kaatui maahan tajunnan menettäneinä.

Talim avasi silmänsä haistellen ilmaa. Pilvet lipuivat taivaalla hänen katseensa ohi ja tuuli kutitti hänen korviaan. ”Mitä RÖÖRI- hirviön nimeen täällä on meneillään!” kuului makaajan oikealta puolelta ja hän nousi istumaan. Näkökenttä oli vieläkin sumea, mutta silti Talim ei odottanut sitä näkyä, joka hänen silmiensä edessä aukeni alueen kirkastuessa.

Feenix katsoi talimia hämmästyneen ja epäuskoisen näköisenä, kuten varmaan Talimkin tällä hetkellä häntä suu auki. Feenixillä oli yllään liekin värinen sulkahame, jonka keskiosaa koristi hopeinen kuvioitu panssari ja alaosa oli silkkistä, läpinäkyvää ja höyhenin kuvioitua kangasta. Kulmakarvat olivat muuttuneet pieniksi höyheniksi ja molemmista lähti päistä pitemmät höyhenet valumaan alaspäin. Ne olivat saman värisiä kuin asu. Hiuksista työntyi myös pitkiä höyheniä esille. Selän takana komeili kotkan pyrstö ja jalat olivat 2

muuttuneet kotkan jaloiksi. Kädet olivat muuten siipimäiset, paitsi päät olivat vielä kämmenen muodossa.

Niiden sormenpäissä oli pitkät kynnet. Päässä lepäsi kultainen, höyhen ja kotkan nokka päähine.

Talim siirsi katseensa itseensä ja huomasi, että hänen jalkojensa sijasta paikalla lepäsi käärmeen häntä.

Suomut kiersivät paikoitellen hänen kaulaansa ja muuta vartaloa. Nenä oli muokkautunut suomumaiseksi panssariksi ja hiuksissa oli silmälasikäärmeen kuvio ja ne olivat vihreät. Suussa tuntuivat käärmeen pitkät hampaat ja sihautti ihmettelijä jopa käärmeen kielensä ulos. Asu oli samanlainen kuin Feenixillä, paitsi väritykseltään, ja se oli suomuista muodostunut. Päähine oli hopeinen ja siinä oli suomuja kuviona ja käärmeenpää. Talim pomppasi kauhuissaan ylös. ”Ei jalkoja... Eihän tällä onnishtu mikään!”

Kuin käskystä, häntä muuttui takaisin jaloiksi. ”Mitäh... Aha, ok...” ”Häntä...”

Ne muuttuivat taas takaisin. ”Jalat...” ja sama toistui. ”Wow, coolia...”

Shiva ravisteli voihkaisten päätään ja ihmetteli mitä mekkalaa toiset pitivät, kunnes huomasi itsessäänkin ”pieniä” muutoksia. Jalkojen tilalla lepäsivät isot tassut ja hiukset olivat muuttuneet tuuheiksi ja valkoisiksi.

Hänelläkin oli kasvanut torahampaat suuhun ja valkoinen tuuhea häntä selän puolelle. Asu oli taas muuten samanlainen paitsi, että se oli tehty valkoisesta turkiksesta ja kuviona karvojen poimut. Päälakea koristivat ketun korvat, sekä hopeinen ketunpää kaiverrus ja turkilla koristeltu päähine. ”Emme taida olla Kansasissa enää, tytöt.” Shiva totesi toisille mumisten ja nousi ylös.

Jokainen nosti laukkunsa ja aseensa, jotka olivat muuttuneet level-up muotoonsa, ylös maasta. Kun joukko oli hetken saanut rauhoittua, heille tuli outo olo. Jostain syystä he tiesivät olevansa toisella planeetalla ja, että sen nimi oli Semana.

Enkelit tunsivat heti, että planeetassa oli jotain vialla. Se oli kaunis, mutta kolmikko näki sen vähän punertavana ja tunsivat kuin näkymätön usva verhoisi paikan oikean minän. Eläinten äänetkin kuulostivat kavalilta.

Koko paikka nostatti kylmiä väreitä kolmikolle ja he päättivät kävellä läheistä metsää kohti. Pian kuitenkin oudot kuiskaukset pysäyttivät heidät ja ei aikaakaan, kun punametalliset keihäät lensivät heidän vierillensä.

Agentit valmistautuivat puolustautumaan, mutta jokin voima kahlitsi heidät liikkumattomiksi ja nosti heidät avuttomina leijumaan ilmaan. Metsästä juoksi joukko varjomaisia olentoja ja keihäistä oli kuultavissa heikkoa huminaa. ”Taas sitä mennään...” Feenix sanoi kuiskaten suun raosta. ”Kuinka tiesinkään, että sanoisit noin!” Shiva tuhahti muljauttaen silmiään. ”Oh Damn...” Talim sihautti, kun hyökkäävät kyläläiset kaappasivat heidät mukaansa.

Vangitut leijuivat tahtomattaan kiinniottajiensa edessä, vyötärön korkeudella ilmassa. Heitä ohjattiin pitkin villikasvuista metsätietä kohti kylää, jonka savupiipuista nousi ilmoille harmaa paikannusapu. Enkeleitä oli tervehtimässä julman näköinen kyläjoukko, jolla ei ainakaan ollut hyvät mielessä. Ihmisillä oli punaiset silmät ja torahampaat, sekä harmaa olemus. Heissä ei aistinut mitään hyvyyden ripettäkään.

Ennen kaupungin aukiota, ryhmä ohitti puiset häkit, joiden sisällä seisoi ja istui aivan maan ihmisien näköisiä henkilöitä. Talimia puistatti, sillä yksi miehistä pomppasi huudahtaen ylös ja nappasi puisista kaltereista kiinni. Hän huusi jotain, mikä palkitsi hänet sähköshokilla.

Enkelit käänsivät päänsä takaisin eteenpäin kurtistaen kulmakarvojaan. Kreikkalaisella mustamarmorisella pylväsaukiolla, heidät laskettiin maahan ja puinen häkki ilmestyi kolmikon ympärille. Sinne heidät jätettiin vartioiden kera ja päivä taittui illaksi.

3

Enkelit seisoivat luolan huoneessa, jossa oli kelttimäisesti kuvioituja pylväitä. Keskellä lepäsi pilari, jonka yllä Ra’nonin kristallitimantti leijaili. Se oli sileä pihkakivi, jonka sisällä komeili hämähäkin muotoinen timantti ja sen sivuja suojasi verenpunainen kristallipinta. Kiven sisus loisti ulkokuoren läpi.

Shiva valmistautui arkeologina tehtävään, nosti kiven rauhallisesti ja hengähti, kun mitään ei tapahtunut. ”Huoh, luulin jo, että saisimme nuolisateen niskaamme tai kivenlohkareen... Edistystä.” ”Shiva, älä sa...” Talim ja Feenix aloittivat, mutta eivät lopettaneet lausetta, sillä huoneessa jyrähti ja maa vajosi kymmenen senttiä heidän jalkojensa alta paineaallon mukana. Tarkkaan ootaen kiven leposijan yläpuolelta katosta lähti valokirjoitus seinille joka suuntaan jatkaen sitä pitkin alaspäin, kirjoitus, joka oli uinunut ennen tätä hetkeä. ”Uuuu, this can’t be good.” Shiva luimisti päänsä olkapäiden tasalle, puristaen kiveä kämmenet kipeinä.

Kirjaimet jäivät välkehtimään seinälle, kun pimeydestä kuului koosh-henkäys ja, ennen kuin kolmikko tajusi mitä tapahtui, oli kivi napattu Shivan kädestä ja Enkelit olivat jääneet tyhjin käsin.

Feenix istui maassa pidellen polvistaan kiinni. Hän ajatteli luolaa ja tapahtumia, joista kaikki oli alkanut. ”Olisi pitänyt jättää kivi paikoilleen.” mietiskelijä mumisi ja huokasi syvään. Talim piti kaltereista kiinni ja tuijotti hyvin pahansuovasti vartijoita. Shiva nojasi seinään hyräillen ja tuijotti maahan heiluttaen häntäänsä.

Vihdoin, suunnilleen noin keskiyöllä, kansa alkoi kokoontua aukiolle ja pahaenteinen puheensorina täytti paikan. Vartijat nousivat ylös ja heidän keskeltään ja kumarruksen saattelemana saapui heidän päällikkönsä.

Vankilaan avautui aukko ja Feenix raahattiin ulos. Shiva ja Talim yrittivät estää sitä, mutta miehellä oli kädessään Enkeleiden kolmen eläimen sauva, jonka heilautus lamaannutti heti kolmikon. ”Sema In all nak. Sema, Sema!” Yleisö huusi päällikön aloitteesta. ”Taitavat haluta uhrata meidät jollekin Semalle...” Talim kuiskasi ja kaksikko alkoi huutaa kirouksia ja aneluja yleisölle.

Feenix asetettiin sillä aikaa keskustaan yhtäkkiä ilmestyneelle roviolle ja hänet sidottiin siinä pystyssä olevaan paaluun kiinni. Feenix oli aloittanut rovion nähdessään huutamisen, joka olisi särkenyt hyvimmänkin kuulon. Soihdut ja kokot syttyivät aukion ympärillä palamaan ja kolme kuuta näkyi tähtien kanssa taivaalla.

Päällikkö nosti soihdun käteensä ja käveli sytykkeen luokse. ”Sema In al nak!” ja laski suurieleisesti soihdun alas. Liekki tarttui heti kuiviin puihin ja levisi uhrin ympärille. ”EI!” kaksikko kiljaisi kauhuissaan.

Tuli yltyi ja puut savuttivat silmiä kirvelevästi. Feenix alkoi köhimään ja yskimään, kun ei saanut enää henkeä ja kohta hän menettikin tajuntansa. Yleisö hurrasi ja päällikkö nosti kätensä taivasta kohti. Shiva ja Talim 4

sulkivat silmänsä kyynelehtien, kun eivät voineet muuta tehdä. Feenixin pää oli vaipunut rinnan päälle ja liekit hivelivät ja kipinät lentelivät hänen hiustensa leijutessa.

Ympäriltä kuuluva huuto ja kirkuminen reväyttivät heti surijoiden silmät auki, sillä aukio oli sekasorron vallassa. Syy selvisi pian. Feenix oli muuttunut roviolla liekkikotkaksi ja polttanut vieressä olleen päällikön tuhkakasaksi. Sitten hän muuttui takaisin alkuperäiseen, puoliksi eläimen muotoonsa, vieläkin liekehtien ja käveli pois roviolta ystäviensä luokse. Kansa juoksi pakoon ryömien ja kaatuillen. Suojaava liekkimuuri levisi Feenixistä ympäristöön polttaen viholliset poroksi, mutta ei vahingoittanut kaksikkoa, kun he läpäisivät liekkimuurin ja jäivät ystävänsä kanssa ringin sisään. Puinen häkki paloi lehahtaen tuhkaksi. ”Palakaa!” Feenix karjaisi tuomitsevalla äänellään ja kaupunki syttyi liekkeihin talo talolta.

Feenix kääntyi hiukset loimuten pois aukiolta ja Shiva ja Talim kävelivät hänen perässään tuliseinän suojissa.

Vangittujen ihmisten häkit paloivat myös vapauttaen heidät ja he pääsivät liekkien suojaan. Joukkiota ei seurattu ja he jatkoivat metsän suojaan ja sieltä juoksien vuorelle ja luolaan piiloon. Feenix muuttui takaisin lihaksi ja halasi ystäviään helpottuneena. Vasta sitten he huomasivat, että ihmiset olivat polvistuneet, mutta jotkut heistä näyttivät epäileväisiltä. ”Mitä he tekevät?” Feenix kysyi pää kallellaan. ”Näyttävät kumartavan meitä.” Shiva sanoi toteavasti.

Sama mies, joka oli huutanut kaupungissa heille, nousi seisomaan Enkeleiden puheen kuullessaan. ”Tedar Elas Mi’hala.” Mies sanoi ja naisilla loksahti suu auki. ”Huomisen PetoSoturittaret, puhutte planeetta maan kieltä?” hän jatkoi täydellisellä englannilla. ”Minä olen Aron Uris.”

Mies kumarsi kohteliaasti.

Uris oli noin kolmikymppinen mies, jolla oli puolipitkät mustat hiukset ponihännällä ja niissä kulki yksi valkoinen raita. Hänellä oli outo punainen, koristeltu kaapu päällä, jonka toinen hiha oli halkaistu ja hän piti kättään halkion sisällä, mahan päällä. Aronilla oli aurinkolasit päässä, jotka suojasivat tummanruskeita silmiä. ”Me olemme Danten Enkelit, herra Uris. Hauska tutustua. Minä olen Talim ja nämä tässä ovat Shiva ja Feenix.” Talim esitteli kohteliaasti. ”Nouskaa ihmiset. Meitä ei tarvitse kumartaa.”

Pelastetut nousivat hitaasti ylös ja Aron siristi silmiään. ”Hyvä, no niin, Aron, kertoisitteko mitä täällä on tekeillä?” Shiva kysyi hymyillen ja mies rentoutui silminnähden. ”Oikeastaan, mekään emme tiedä asiasta paremmin. Olemme olleet vankeudessa heti tänne saavuttuamme, kuka pitempään ja kuka vähempään. Meidät kaapattiin maasta oudon portin läpi kuvottavan Dovol olion johtaman joukkion johtamana. Olemme olleet orjatyövoimana ja vanhemmat meistä ovat päätyneet ruuaksi.”

Enkelit nielaisivat ällötykseksi ja Aron nyökkäsi, että hänen kertomansa oli totta. ”Kyllä, he syövät ihmisiä. Kaiken lisäksi, kaikki tällä planeetalla oleva vesi ja ruoka on myrkyllistä, joten he toivat meille maasta ruokaa ja olimme täysin heidän armoillaan. Meillä on varastossa säästettynä vielä vähän, mutta ei paljoa. Teihin liittyen, olen kuullut hiljaisia kuiskauksia ja tiedon paloja kolmesta naisesta, jotka tuovat tuhon tai tulevat palvelemaan Semaa, planeetan luojaa. Puoliksi eläimiä, puoliksi ihmisiä ja hyviä sotureita. Polttamanne kylä uskoi tuho vaihtoehtoon ja päätti uhrata teidät herralleen.

Pääkaupungissa on toisin, mutta sinne emme ole koskaan päässeet.” ”Olemme siis ainoina eläimen muodossa täällä?” Feenix kysyi hammasta purren ja Aron nyökkäsi. ”Olette sitä koko sen ajan, kun olette täällä. Kuten sanoin, en tiedä kaikkea. Teidän kannattaisi etsiä enemmän tietoa pääkaupungista. Me odotamme teitä luolassa siihen asti.”

5

”Meidän pitäisi olla turvassa siellä?” ”Kyllä.” ”Noh, kannattaa ainakin yrittää. Meidän olisikin jo aika päästä takaisin kotiin, kuten varmaan teidänkin.

Voimmeko lainata kolmea viittaa teiltä?” ”David, Tsi ja Paolo.” Aron kutsui ja kolme henkilöä erkani ryhmästä antaen viittansa naisille. ”Hyvä, nämä toimivat just sopivasti.” Shiva sanoi ja laittoi hupun päähänsä. ”Pysykää täällä. Me yritämme saada asiat kuntoon.” Talim sanoi ja kolmikko hyppäsi luolasta ulos ja rinnettä alas.

He olivat astuneet metsään vain muutaman askeleen, kun Aron juoksi heidän peräänsä huutaen. ”Minä tulen teidän oppaaksenne. Osaan kyläläisten puheet ulkoa ja tiedän nopeimman reitin kaupunkiin.

Tässä on meille myös vähän matkaevästä. Sitä tulemme tarvitsemaan.”

Enkeleiden oli vaikea kuvitella, että kaikki tässä maailmassa oli myrkyllistä, sillä maisemat ja eläimet olivat muuten kauniita. Pahuus vain huokui kaikesta päin, joten naisillakin paikka tuntui imevän elinvoimaa.

He kävelivät juuri kauniille metsälammelle, johon laskeutui porrasmaisesti hyökyvä vesiputous. Sen alta kohosi kallioon hakatut portaat ylöspäin melkein suoran seinämän päälle, jonka takaa kaupunki kohosi.

Pääkaupunki, joka oli rakennettu täysin mustasta ja punaisesta marmorista.

Kapungin keskellä oli kukkula, jonka rakennus oli melkein tarkka kopio Parthenonista. Paikan monumentaalisuus sai Enkelit haukkomaan henkeä. ”Semarionin temppeli on meidän kohteemme.” Aron näytti sormellaan kohti kukkulaa. ”Sen seiniin on kaikki legendat ja tarinat kirjattu.”

Kaupungin kadut olivat vielä aika hiljaiset auringon ensi säteiden sarastaessa. Joten henkilöt, jotka eivät halunneet tulla huomatuksi, pääsivät helposti kukkulan juurelle ja sen rinnettä ylös temppelille. Molemmat vartijat olivat nukahtaneet nojaamaan seipäisiinsä, joten nelikko vilahti vaivihkaa heidän väleistään sisälle.

Temppeli oli ainakin kaksisataa metriä korkea ja sen pylväät näyttivät kohoavan taivaisiin asti. Sisäseinät, katto ja lattia olivat valkoista marmoria. Suurimmat osat seinäkirjoituksista oli Aronin mukaan ihan kansantaruja, mutta takaseinä oli omistettu maailman luojalle Semalle. Kirjoitus oli paljovien laittamana ylistävä, mutta Enkeleiden koskettaessa seinää, kirjoitus kääntyi englannin kieleksi ja planeetan todellinen minä tuli esiin.

Shiva alkoi lukea tekstiä pala kurkussa. ”Sema, joka vallanhalussaan ja turmeltuneisuudessaan oli karkoitettu omasta maailmastaan löysi matkallaan juuri kuolleen planeetan. Hän päätti vuodattaa oman pahansuopaisuutensa ja katkeruutensa siihen ja paha oli luonut itselleen uuden maailman kuolleen tilalle. Kaikki maailmassa oli kaunista, mutta pilaantunutta. Kaikki ihmiset ja eläimet olivat läpeensä pahoja, paitsi orjiksi maasta haetut normaalit ihmiset, joita ruuaksikin käytettiin. Sema, vallanhalussaan ja oikean kätensä avulla suunnittelee muidenkin planeettojen muuttamista omaksi kuvakseen. Tämän voivat vain Huomisen Petosoturittaret estää. Heidän pitää tuhota maailma, joka pahasta on syntynyt ja Sema, sen luoja, sen mukana. Palvella tätä pahaa, he eivät halua, vaan pelastaa oman maansa ihmiset kurjuudesta ja tikittävän kellon ikeestä.”

Lukemisen jälkeen seinä muuttui taas ylistys muotoon ja Shiva irrotti kätensä, se vapisevana, irti seinsätä.

Sormet ja käsivarsi laskeutuivat jähmeänä takaisin vartalon viereen.

6

”En usko tätä... Joku haluaa meidän tuhoavan tämän maailman ja kaiken mitä se pitää sisällään...

Uskomatonta...”

Feenix ja Talim pysyivät aivan hiljaa. ”Se teidän todellakin on tehtävä.” Aron sanoi ja vilkaisi halveksuen Seman kuvaa. ”Et voi olla tosissasi.” Talim tiuskaisi ja katsoi ystäviään, kunnes nelikon takaa kuului käskevä-ääni. ”Voi paska.” Feenix kiekautti sulkien silmänsä. ”Seis! Mitä te teette täällä!” kuului käskevästi kysymys heidän selkänsä takaa.

7

OSA 2 13200 Sa (Seman aikaa) Keskivalon päivä 16 Kolmasosailta Semarionin temppeli, Pääkaupunki Sema-Ardya

Kolmikko säpsähti näkyvästi, kuullessaan terävän äänen ja nielaisivat valmistautuneena puolustamaan.

Kääntyessään he näkivät edessään vaarallisen näköisen miehen, jolla oli erikoisen ja hyvin kivuliaan näköinen ase uhattuna heitä kohti. Hänen takanaan oli yksi mies ja kaksi naista, jotka kaikki olivat pukeutuneet nahkaisiin, melko paljastaviin taisteluvarustuksiin. Heidän kasvonsa oli peitetty puusta valmistetuilla, irvokkaan näköisillä naamioilla, joista tuli mieleen lähinnä afrikkalaiset puunaamiot. Kaikilla neljällä soturilla oli pitkät keihäät, joiden salaman muotoinen terä oli osoitettuna kohti kolmikon kurkkua.

Aron oli jäänyt hieman sivulle, eikä yllättäjät olleet vielä huomanneet tätä. ”Mitä te teette täällä?” Ilmeisesti johtajana oleva mies tiuskaisi heiltä uudestaan ontolla äänellä, astuen uhkaavasti lähemmäksi. ”Ömmmm...” Kolmikko katseli toisiaan silmäkulmasta tietämättä mitä tehdä. Shivan häntä alkoi heilua levottomasti puolelta toiselle ja piti vain toivoa, ettei soturit huomanneet sen pörhistyvän. Onneksi Talim oli kertonut ystävilleen sentään sen, miten nämä saisivat jalkansa takaisin normaalin näköiseksi, aivan täydellinen muodonmuutos ei kuitenkaan ollut, Shivalla oli edelleen häntä ja Feenix tallasi vähän väliä pitkille pyrstösulilleen. ”Dinah e’seman... Ihmh tuu negen dur.” Eräs nainen asetti kätensä johtajan olalle, katsellen silti enkeleitä eikä kolmikon mieleen jäänyt epäilystäkään siitä, mitä nainen oli ehdottanut. Mielikuvaa vahvistivat myös johtajan käännyttyä kahden muun soturinsa puoleen, jotka nyökkäsivät ja ottivat paremman otteen aseistaan. ”Rurou! Iht zacour el-heindel! Na inah Sema nak.” Soturit käänsivät nopeasti katseensa Aroniin, joka oli viimein päättänyt tulla esiin. Enkelit huokaisivat helpotuksesta ja Shivan häntä laskeutui alas, mutta se oli edelleen pörhössä. ”Aron, kidor na.” Johtaja lausui hämmentyneellä äänellä ja enkeleiden hämmästyneiden silmien edessä, soturi otti Aronia olasta kiinni ja halasi tätä spontaanisti. Aron jäykistyi hieman, mutta hymyili kuitenkin ja taputti miestä olalle. Kun hän irrottautui heidän tuiman näköisestä seuralaisestaan, hän kääntyi kohti enkeleitä ja kohotti naamion pois kasvoiltaan. Naamion alta paljastui nuoren, komean miehen kasvot, jonka hehkuvan punaiset hiukset oli sidottu mustalla nauhalla niskaan. Ankarat silmät katsoivat enkeleitä arpisista kasvoista. Tai oikeastaan miehellä oli vain yksi arpi, vasemmalla poskella suuri, rastin muotoinen arpi. ”Te olette siis legendaariset eläinsoturit.” Mies sanoi ja jatkoi sitten: ”Minun nimeni on Rurou Enshin ja olen tämän kaupungin ja kuolevan kansamme johtajan nuorempi poika.”

Rurou ilmeisesti odotti, että asema olisi tehnyt jonkun vaikutuksen enkeleihin, mutta he olivat vielä hieman liian varuillaan ollakseen vaikuttuneet yhtään mistään. Kun kolmikko ei vastannut mitään, mies alkoi taas puhua. ”Isäni, minä sekä kansamme olemme odottaneet teitä saapuviksi. Mikäli teillä ei täällä ole enää mitään tekemistä, niin toivoisin että seuraisitte minua isäni luokse.” Rurou sanoi äänellä, joka ei odottanut vastaväitteitä. Siitä kertoi myös se, kun hän kääntyi aikaisemmin puhuneen naisen puoleen. ”Kidas, vo tsarak da nagari.” ”Nak nirah zar?..“ ”Dodo. La fromaz di sagir. Aron da ras.” ”Mon-” ”Kidas! Di marada, nak surnor!!” Ruroun kasvot punehtuivat ja hänen äänensä koveni asteen ärtymyksestä, jolloin nainen viimein taisi tajuta. ”Do.” 8

Nainen vilkaisi enkeleitä vielä ja nämä olivat varmoja, ettei naamion alla ainakaan ollut kovinkaan ystävällinen katse, ennen kuin hän lähti nopeasti pois temppelistä. Kolmikon katseet viuhtoivat kysyvästi Aronin ja Rurounin välillä. Rurou katseli hetken aikaa naisen, jonka nimi ilmeisesti oli Kidas, katoamista ja sitten hän käänsi päänsä kohti Aronia ja sanoi hieman alistuneesti: ”Kidas za nar inor.” Johon Aron vastasi purskahtamalla iloiseen nauruun ja läimäytti Rurouta selkään. ”Ihana kun täällä puhutaan jotain ihme hebreaa, jota ei kukaan muu kuin asianomaiset ymmärrä...” Talim huomautti kitkerästi ystävilleen, jotka nyökkäsivät. Ilmeisesti kolmikko vaikutti sen verran pahastuneelta, että Aron selitti heille: ”Kidas on Rurounin pikkuserkku ja hän on yrittänyt jo pitkään naittaa tätä jollekin, mutta tähän päivään mennessä ei kukaan ole vielä huolinut Kidasia. Hän on liian itsepäinen ja miehet pelkäävät häntä. Mikäli tuon lauseen haluaisi kääntää suoraan se menisi jotenkin näin: ”Kautta ensimmäisten parran, Kidas ei koskaan pääse naimisiin tätä menoa.” ”Noin pitkä lause, noin lyhyeen huomautukseen?” Shiva katseli Aronia hämmästyneenä, joka naurahti. ”Kielemme on hyvin monimutkainen kaikessa yksinkertaisuudessaan.”

Koko ajan oli Rurou ollut hiljaa, katsellen hieman poissaolevasti temppelin seinää, samoin kuin kaksi muuta jäljelle jäänyttä soturia. Ilmeisesti nämä eivät osanneet muuta kuin omaa kieltänsä, ainakaan kovin hyvin. ”Mutta ehkä lähdemme nyt Rurounin mukaan, Kidas on varmaan ehtinyt jo mennä ilmoittamaan teidän tulostanne palatsiin.”

”Tämä maa on läpeensä turmeltunut ja paha. Jokainen ihminen, eläin ja kasvi on muuttunut omaksi varjokseen entisestä, saastuen suruilla ja pahuudella. Se kaikki tapahtui liian äkkiä, jotta kukaan olisi ehtinyt varautua siihen. Olimme naiiveja ja niin tottuneet kauniiseen elämään, ettei kenellekään tullut mieleenkään, että jotain muuta olisi voinut tapahtua.” Vanhus hiljeni, pyyhkäisten silmiään kädellään ja huojahtaen. Heti nähdessään isänsä huojahtavan, Rurou astui kevyellä askeleella tukemaan vanhusta. ”Onko tämä kaikki tehtävä juuri nyt? Kurokaan ei ole paikalla.” Miehen ruskeat silmät täyttyivät huolesta, hänen taluttaessaan isäänsä kovan näköiselle tuolille, huoneen toiseen päähän.

Enkelit olivat tulleet noin tunti sitten palatsiin, jossa heitä oli ollut vastassa jo vastaanotto komitea. Kidasia ei näkynyt missään. Ilmeisesti hän ei pitänyt ulkopuolisista vieraista. Heti saavuttuaan palatsiin, oli enkelit viety virkistäytymään sekä syömään, ja he olivat saaneet päällensä mukavammat vaatteet, ja palatsin tietäjät olivat opettaneet kolmikolle, kuinka nämä saivat eläimelliset ulokkeensa katoamaan. He olivat myös yrittäneet opettaa kolmikolle, kuinka kutsua eläinolemuksensa takaisin mutta jostain syystä Talim näytti olevan tällä hetkellä ainoa, joka sai magian toimimaan niin kuin piti. Feenix oli onnistunut käräyttämään ja repimään muutaman kallisarvoisen tekstuurin ja Shivan jäljiltä oli kaikkialla vaaleanharmaita karvatuppoja ja kuolaa. Kun palatsin kallisarvoinen, kaupungin perustajia esittänyt gobeliini oli juuri ja juuri saatu pelastettua jäätymiseltä, oli tietäjät luovuttaneet.

Kun kolmikko oli siistiytynyt ja syönyt, oli heidät Rurounin johdolla johdatettu tapaamaan planeetan henkistä johtajaa, jonka olat olivat melkein painuneet kumaraan vuosien taakasta. Aron oli kadonnut heti kolmikon tultua palatsiin eikä kukaan enkeleistä olleet nähneet häntä. He olettivat, että mies oli palannut takaisin kylään, josta oli enkelit mukaansa ottanutkin.

Vanhus heilautti kättään torjuvasti, saaden poikansa irrottamaan otteensa kuin merkkinä että hän jaksaisi kyllä vielä tämän. ”Kyllä, poikani. Tämä on hoidettava nopeasti eteenpäin. Etkö kuule kuinka sielut vaikeroivat tuskissaan, 9

kohta niitäkään ei enää ole. Katso kansaamme poika, katso kuinka se kärsii pahuuden ikeen alla ja kuinka Dovolin roskajoukko laajenee, vallaten lisää alaa hänelle-jota-ei-mainita.” Loppuhuomautus sai enkelit vilkaisemaan toisiaan varoen. Tuollainen ei koskaan lupaa hyvää. Tosin milloinpa mikään, mitä enkelit kokevat, lupaisi hyvää. ”Mutta isä, jaksatteko-” ”Vaiti poika!” Vanhus jyrähti yllättävän voimakkaalla äänellä, saaden enkelit säpsähtämään. ”Olen jaksanut jo niin kauan, että jaksan tämänkin. Hae nyt se kurja veljesi tänne, niin pääsemme jatkamaan.” Rurou nyökkäsi lyhyesti kuin loukkaantuneena, mutta enkelit huomasivat miehen hymyilevän hieman.

Kun punatukkainen soturi oli kadonnut ovesta, vanhus kääntyi jälleen enkeleiden puoleen, jotka yrittivät näyttää parhaansa mukaan siltä kuin eivät olisi kiinnittäneen pieneen perheriitaan mitään huomiota. Feenix yritti vihellellä jotain, näyttäen hyvin kiinnostuneelta katon paneloinnista, Talim silitti tummanviininpunaista verhoa, kuin yrittäen painaa kirjaillut kuviot käteensä, tuijottaen tiiviisti verhon kaunista pintaa, Shiva taas näytti yrittävän putsata varpaistaan olematonta roskaa, vilkuillen silloin tällöin muka-huomaamattomasti hiustensa takaa vanhusta. ”Suonettehan anteeksi äskeisen. Rurou... on hieman liian huolehtivainen välillä.” ”Oh, ei mitään. Emme me kuulleet teidän riitaanne.” Feenix sanoi viattomasti saaden molemmilta, sekä Talimilta että Shivalta kivuliaan pukkauksen molempiin kylkiinsä. ”AUTSH!” Nainen mulkaisi molempia loukkaantuneesti. ”Miten olisi uuden vuoden lupaukseksi ajatella ennen SANOMISTA?” Shiva sanoi painokkaasti, Talimin tyytyessä vain muljauttamaan silmiään. ”Tällä menolla ei taideta uutta vuotta viettää...” Punatukkainen nainen mumahti, mutta onnekseen niin hiljaa, ettei kumpikaan enkeleistä kuullut sitä. Vanhus sen sijaan vilkaisi Feenixiä silmissään erikoinen kimallus, vaikka tämä seisoi kauempana kuin kumpikaan hänen tovereistaan. ”Mutta niin, kuten tiedätte, tilanteemme on lähes toivoton. Tai oli, kunnes te saavuitte paikalle.” ”Aina valmiina pelastamaan todellisuuden kuin todellisuuden.” Talim virnisti, vakavoituen sitten kuuntelemaan mitä vanhuksella oli sanottavana. ”Koko valtakuntamme on siis turmeluksen sekä pahuuden kyllästämä, mutta on vielä kolme paikkaa. Kolme kaupunkia, joissa piilee kansamme ja maailmamme toivo.” ”Kuinka ollakaan, että juuri kolme...” Shiva mutisi ystävilleen huultensa lomitse. ”Kyllä vain. Kuten ennustus sanoikin ja siksi teitä on kolme.” ”Oookeih... Noh, missä ne ovat?” Talim vilkaisi Feenixiä hieman kysyvästi, kun nainen oli aukaisemassa suunsa mutta sulkikin sen lähes yhtä nopeasti. Harvinaista käytöstä häneltä. Mutta Feenix vain pudisti lyhyitä hiuksiaan ja huitaisi kädellään vähättelevästi. ” Suonette seurata minua?” Vanhus vilkaisi kolmikkoa, lähtien sitten kävelemään kohti valtaistuinta ja sen takana olevaa, hyvin paksua purppuranpunaista samettikangasta kohti. ”Eikö meidän pitäisi odottaa Rurouta ja hänen veljeään?” Shiva kysäisi, kolmikon lähtiessä harppomaan kohti vanhusta, jonka käsi oli kietoutunut kultaisen nyörin ympärille. ”He tietävät tämän kaiken jo, on äärimmäisen tärkeätä, että tekin pääsette ajan tasalle mahdollisimman nopeasti.” Vanhus sanoi, vetäisten sitten nyöristä saaden verhon avautumaan ja paljastamaan hopean vaaleana kimaltavan oven, jonka ympärillä hehkui tummansinisiä riimuja.

Vanhus asetti kätensä keskiriimulle ja mumisi muutaman sanan niin hiljaa ettei kukaan enkeleistä saanut selvää niistä. Ehkä se oli tarkoituskin. Riimut leimahtivat kerran hehkumaan niin kirkkaasti että enkeleiden oli pakko sulkea silmänsä. Sitä mukaa kun riimut sammuivat, avautui hopeanvaalea ovi heidän edessään. ”Olkaa hyvä ja astukaa sisään.” Vanhus hymyili väsyneesti, siirtyen pois enkeleiden tieltä, jotka tuijottivat toisiaan hetken aikaa, kunnes Shiva tuuppasi Talimia eteenpäin. ”Sinä ensin.” ”Mut-no hyvä on.” Vaalea nainen myöntyi Shivan viattoman virnistyksen edessä ja astui huokaisten sisään, hämärään pimeyteen. Seuraavaksi sisään meni Shiva, jonka jälkeen Feenix. Lopuksi tuli vanhus, jonka jälkeen ovi sulkeutui kumahtaen. Kuului terävä napsautus, vanhuksen lyödessä kädet yhteensä saaden pehmeän, sinertävän valon täyttämään huoneen.

10

”Ou...” ”... mai...” ”... gaad!” Enkelit lausahtivat, jääden haltioituneena tuijottamaan uskomattoman kaunista näkyä edessään.

Heidän tullessa huone oli näyttänyt lähinnä mustalta ja pyöreältä, mutta nyt kun valo oli syttynyt, he huomasivat, että he tuntuivat seisovan keskellä avaruutta. Miljoonat tähdet tuikkivat heidän ympärillään, planeetat syntyivät ja kuolivat, ja mustien aukkojen ja tähtien räjähdysten kauniit värit leiskuivat siellä täällä punaisena ja vihreänä. Muutama tähden lento liisi äänettömästi heidän päidensä yläpuolella ja kaiken kruunasi kaksi kuuta joista toinen hehkui voimakkaampana, ollen lähempänä aurinkoa ja toinen taasen loi pehmeän hämärää loistetta tähtisumuun. ”Kuinka kaunista!” Shiva hengähti vaikuttuneena, saaden vanhuksen ryppyisille kasvoille kohoamaan lempeän hymyn hänen kävellessä heidän keskelleen katsellen rakastavasti luomaansa universumia. ”Tätä kutsutaan näkyjen huoneeksi. Pahuus ei ole vielä tänne asti päässyt ja luokoot jumalat, ettei pääsekään.

Kukaan ei täysin tiedä huoneen voimaa, se on arvoitus kansamme vanhimmillekin. Ensimmäiset loivat tämän huoneen, jotta voisivat katsella luomaansa kaunista maailmaa.” Vanhuksen ääni hiljeni, hänen palatessaan muistoissaan noihin päiviin. ”Kukaan ei voi uskoa nykyään, että sellaista puhdasta kauneutta on koskaan ollutkaan.” Vanhuksen ääni oli murtunut kuiskaus, joka sai enkelit tuntemaan niin suurta surua maailman kohtalosta, että heidän silmiinsä meinasi väkisinkin nousta kyyneleet. ”Mutta mitä me voimme tehdä?” Talim rikkoi viimein hiljaisuuden. ”Olemme aivan toisesta paikasta emmekä tiedä tämän maan tavoista. Emme kuulu tänne...” Shiva lisäsi.

Naisen teki kovin mieli asettaa kätensä vanhuksen olkapäälle, mutta muistaessaan miten mies oli ollut lähes loukkaantunut poikansa avun tarjouksesta, hän hillitsi itsensä. ”Ette kuulukaan, mutta Ensimmäisillä oli joku syy tuoda teidät luoksemme. He tietävät rakkaan maailmansa tilanteen ja he haluavat auttaa, rajan takaakin. Siksi toin teidät tänne, minne eivät edes poikani ole koskaan päässeet. Olette ainoat tässä maailmassa minun lisäkseni, jotka näkevät tämän.” Hetkeksi vanhuksen kasvoille kohosi kaukainen ja epävarma ilme, kuin ei olisi aivan varma sanomastaan, mutta hän pyyhki sen nopeasti pois ennen kuin jatkoi. ”Kuten mainitsin jo, vielä on kolme puhdasta paikkaa, joita ei ole Seman pahuus turmellut...” Huone pimeni hetkeksi, kunnes kolmikon korviin kantautui jostain kaukaisuudesta veden kuohumisen ääni ja kirpeä kylmyys tuntui valtaavan Maailmojen Huoneen ilman. Sitten pimeys hiljalleen vaaleni, kylmän siniseksi ja he tajusivat seisovansa keskellä ehkä erästä maailman kauneimmista paikoista, joita olivat koskaan nähneet.

Heidän edessään aukeni valkoisista tiilistä rakennettu aukio, jonka keskellä kohosi korkeuksiinsa kristallinkirkas suihkulähde, jonka valtavat vesimassat muodostivat hyvin kauniin näyn, antaessa kirkkaiden pisaroiden lentää takaisin tiilistä rakennettuun altaaseen, heijastaen auringon valon moninkertaisena ympäriinsä. Vaalean sinertävät, matalat rakennukset ympäröivät aukiota kaikista ilman suunnista ja hämmästyen enkelit tajusivat, että seinät oli rakennettu puhtaasta jäästä. Rakennusten edessä oli noin yhden metrin halkaisijaltaan olevat syvennykset, joissa virtasi sama jääkylmä vesi kuin suihkulähteessä.

Myös rakennusten katoilla näytti virtaavan tuo vesi, luoden ikkunoiden eteen pienen pieniä vesiputouksia sen sijaan että niissä olisi lasit. Heti heidän edessään, suihkulähteen takana kohosi jäiset portaat kaupungin toiseen kerrokseen. Saman tien, kun enkeleiden katse oli hakeutunut portaille, he tuntuivat ikään kuin liukuvan näkymätöntä lattiaa pitkin niitä ylöspäin. Aivan keskellä seuraavaa aukiota meni halkaisijaltaan hyvin iso kaivanto, jonka keskellä oli täysin pyöreä rakennus. Myös tämän rakennuksen ympärillä virtasi keskuslähteen vesi, jonka yli läpikuultavan ohut kaarisilta kulki, kadoten rakennuksen oviaukosta sisään. ”Mikä paikka tämä on?” Shiva henkäisi selviytyen ensimmäisenä kauniin kaupungin aiheuttamasta shokista. ”Altaria. Jään elementille, Altarukselle omistettu kaupunki, joka sijaitsee hyvin kaukana pohjoisessa, ikuisen jäätikön keskellä. Yksi Ensimmäisien rakentamasta kaupungista, joka on vielä jäljellä.” ”Altarus.” Shiva toisti hiljaa, ojensi kätensä kohti kuvajaista kuin olisi voinut koskettaa noita kylmän kauniita seiniä. Talim ja Feenix vilkaisivat toisiaan merkityksellisesti, olihan jää Shivan elementti. ”Se näyttää autiolta.” Shiva sanoi sitten, laskien kätensä alas ja vilkaisten vanhusta. ”Se on autio. Kun Altarus muutti itsensä kristalliksi, muuttuivat kaikki kaupungin asukkaat sen vartijoiksi ja heitä kiellettiin koskaan lähtemästä kaupungista, vain Sanansaattaja sai lähteä, muttei koskaan palata.” Kuva 11

himmentyi hetkeksi, kunnes enkelit tajusivat seisovansa kaupungin keskellä olevan rakennuksen sisällä.

Heidän eteensä aukeni jäisesti kimaltava, huurteinen pinta, jonka keskellä oli suuri kivipaasi, sen päällä lepäsi hennon sinertävä kristalli. Seinät rakennuksessa tuntuivat hohkavan jäistä kylmyyttä, vaikka jotenkin kummassa, kylmän kirkas vesi valui seiniä pitkin. Rakennuksen kattona oli suuri jäinen kupoli, jonka lävitse he näkivät vedenalaisen liikkeen, josta siivilöityi lävitse välillä kylmän sinertävää auringon valoa. ”Siis häh?” Kolmikko pakotti viimein katseensa irti kauniin kylmästä temppelistä. ”Se oli ainoa keino estää Seman pahuutta tartuttamasta kaupunkia ja saamasta Altaruksen voimaa valtaansa.” ”Haluaisitko kertoa koko jutun meille?” Talim napautti terävästi. ”Tietenkin, teidän tehtävänne ja kohtalonne liittyy siihen mitä vahvimmin.” ”Ylläri.” Feenix sanoi sarkastisesti ja risti kämmenensä saaden sormet rusahtamaan kuvottavasti. Mutta tällä kertaa Talim ja Shiva odottivat niin lumoutuneena tarinan jatkoa, ettei kumpikaan kiinnittänyt huomiota eleeseen. ”Alun alkaen Seman lisäksi oli neljä muuta elementtiä, Altarus joka oli jää, Moltras joka oli tuli, Esperia joka merkitsi maata sekä Umbria joka oli ilma. Esperia sekä Umbria olivat näistä elementeistä voimakkaimpia, kun taas Altarus ja Moltras olivat... kuinka se nyt sanoisi? Hallitsemattomia sekä läheisempiä ihmiskunnan kanssa. Tietenkin, he opettivat ihmisille kyvyn luoda jäätä sekä tulta, kun taas Esperia ja Umbria loivat ihmisille tilan elää. Kun Seman voima kasvoi, oli neljän muun elementin aika alkaa miettimään kuinka pelastaa ihmiskunta ja kuinka estää Seman joukkojen saamasta haltuun heidän voimiaan. Tämän takia, elementit muuttivat itsensä tahtokristalleiksi, sitoen itsensä sekä voimansa niihin. Ja turvatakseen materiaalisen muotonsa, ne Ensimmäiset, jotka olivat rakentaneet kaupungin elementtien kunniaksi ja asuttivat sitä, täytyi antaa ruumiinsa, tahtonsa sekä elämänsä suojellakseen kristalleja Seman turmeltuneisuudelta. Sen tähden heidän piti jättää ulkopuolinen maailma ja lukita itsensä kaupunkiin.

Ketään ei päästetty pois eikä ketään päästetty takaisin, koska kuka tahansa saattoi tuoda osan Semaa mukanaan.” Kolmikko yritti tutkia vanhuksen kasvoja, kyetäkseen päättelemään tämän suhtautumisen moiseen vankilaan mutta kukaan heistä ei voinut lukea miehen ryppyisiltä kasvoilta tämän ajatuksia. ”Kuinka julmaa...” Feenix sanoi hiljaa. ”Mutta sanoit, että joku päästettiin pois kaupungista?” Talimin kasvoille kohosi mietteliäs ilme. ”Aivan. Yksi kunkin kaupungin kaupunkilaisista valittiin Sanansaattajaksi, jotta hän kertoisi ulkomaailmalle mitä oli tapahtunut, sekä toisi Viisaimmalle sirun noista kristalleista, jotta valitut pääsisivät joskus vapauttamaan voiman ja tuomaan puhtauden pahuuteen. Mutta tämä yksi ei koskaan saisi palata takaisin kaupunkiinsa.” ”Noista kaupungeista muodostui heidän vankilansa.” Shiva sanoi hyvin hiljaa, saaden nyt enkelit katsomaan kaunista kaupunkia aivan toisella lailla. Kuten Shiva sanoikin, noista kauniista kaupungeista oli tullut asukkaidensa vankila, jonne nämä olivat kuolleet. ”Niin.” Vanhus sanoi yhtä hiljaa, mutta vieläkään eivät Enkelit kyenneet arvioimaan vanhuksen ajatuksia. ”Kammottavaa.” Talim värähti ja huokaisi sitten: ”Tämä siis on Altaria. Voitko näyttä meille myös muut kaupungit?” Vanhus nyökkäsi ja huone pimentyi, kunnes sen täytti kirkas solina ja kun huone jälleen valkaistui, he seisoivat lähes yhtä kauniin kaupungin edessä kuin aikaisemminkin. Tosin tämä kaupungin rakennusmateriaalina oli käytetty kiveä ja puuta. Aivan heidän edessään kulki leveä, kauniin ruskeista laudoista rakennettu kaiteeton kaarisilta, joka laskeutui leveän joen yli pehmeän vihreälle nurmikolle. Tosin kun enkelit tarkensivat katsettaan, he huomasivat, ettei kiven pinnalla ollutkaan ruhoa kuten he olivat ensin olettaneet, vaan sammalta. Vihreä sammal tuntui päällystävän harmaata kiveä kaikkialla kaupungissa, jonka matalat rakennukset oli kaiverrettu paksujen ja tuuheiden puiden runkoon, jolloin vehreät lehdet oksissa muodostivat luonnon oman katon talojen ylle.

Heti sillan oikealla puolella kuohui kirkas vesiputous, jonka lähde näytti olevan kolme tasannetta ylempänä.

Kuten ensimmäisenkin kaupungin kohdalla, heti kun enkelit tuntuivat haluavan tutkia ylempiä tasanteita, he tavallaan liukuivat kuvaa ylemmäksi, kunnes saavuttivat kaupungin ylimmän kerroksen, josta kuulas lähde lähetti monia vesiputouksia alempiin kerroksiin, kunnes ne yhtyivät sisääntulo sillan jokeen. Kallioon oli sinne tänne muodostunut eräänlaisia käytäviä syvennyksiin joiden toinen seinämä oli harmaata kiveä ja toinen helmeilevän kirkas vesi, joka putosi ylimmän kerroksen lähteistä, heijastaen auringonsäteitä kaikissa spektrin väreissä.

12

Kolmikko oli yhtä mykistyneen ihastunut tästäkin kaupungista kuin edellisestä. Kaupungin rakenne, jossa oli käytetty nerokkaasti hyväkseen luonnon kauneutta, oli todellinen taidonnäyte Ensimmäisen rakennustaidosta. Oikeastaan vanhuksen ei tarvinnut edes sanoa minkä elementin kaupunki oli kyseessä. ”Umaria, ilman ja sen elementin kaupunki. Kuten voitte epäilläkin, niin se on rakennettu kalliolle, eräälle lännessä kaukana olevalle, saavuttamattomalle vuorelle.” ”Nerokasta.” Talim henkäisi, ihastellessaan valon leikkiä kirkkaassa vedessä. Mutta kuten Altaria, myös tämä kaupunki huokui tyhjyyttä ja autiouutuutta, sekä surumielisyyttä. Vankila on vankila, vaikka se olisi kuinka kaunis. ”Kuten Altariassa, myös täältä ovat asukkaat kuolleet jo aikoja sitten.” Vanhus lausui hiljaa, pitäen tauon kuin yrittäisi koota voimiaan.” ”Umbria muutti itsensä kristalliksi, jonka kätki erääseen luolan päässä olevalle kivetykselle.” Kuva sumeni enkeleiden edessä ja he tuntuivat liukuvat eräänlaiseen kosteaan kallioluolaan, jossa solisi puro saaden äänen voimistumaan harmaista kivistä, kunnes ne tuntuivat halkovan enkeleiden tärykalvot. Juuri kun he luulivat, etteivät kestä enää, heidän eteensä aukeni viheriöivä niitty, jonka keskellä oli yksi suuri kivi, jonka päällä lepäsi hennosti hehkuva kristalli. Harmaat, neliönmuotoiset kiven johtivat halki vaalean vihertävän kasvuston, kunnes päättyivät pyöreille kivipaasille, jonka päällä lepäsi kristallin leposijan paasi. Tuuheat puut suojasivat pientä suojaisaa lehtoa ylhäältä päin, niin ettei auringon valo suoraan pystynyt paistamaan vaan se siivilöityi kauniin vihertävänä lehtien lävitse. Kolmikko ei tiennyt oliko yhtäkkinen, ilmassa leijuva vihertävä kimallus paasin ympärillä vain valon leikkiä sen siivilöityessä lehtien lävitse vai oliko se jotain muuta. Se kuitenkin katosi melkein yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, joten enkelit olivat melko varmoja, että olivat nähneet vain harhoja. Tosin he kuvittelivat, että olivat nähneet myös Altarian jääkristallin olinpaikan ympärillä samantapaista, mutta sinertävää kimallusta, mutta sekin lienee ollut vain silmien tekemiä tepposia. ”Entä tuli?” Feenix avasi suunsa, tietenkin hän halusi nähdä myös oman elementtinsä kauniin kaupungin.

Tällä kertaa vanhuksen silmiin tuli jotain surullista, mutta kolmikko ei huomannut sitä kuvan jälleen sumentuessa ja selkeytyessä. Mutta sen sijaan että heidän eteensä olisi avautunut jälleen silmiä hivelevän kaunis kaupunki, he huomasivatkin seisovansa mustuneilla raunioilla. Ainoat merkit, siitä että paikalla joskus oli ollut kaupunki, olivat kaksi mustasta onyksista valmistettua patsasta, jotka kohosivat korkeuksiinsa. Niiden päällä kaartui musta kaari, jossa oli jotain oranssin hehkuvaa kirjoitusta, kolmikko kykeni juuri ja juuri erottamaan sanan: Moltaria. ”Sitä ei ole.” Feenixin olkapäät lysähtivät hiukan, hän olisi kanssa halunnut kauniin kaupungin. ”Niin.” Vanhus sanoi, katsellen lohduttoman näköistä maisemaa, jossa siellä täällä törrötti hiiltyneitä ja mustuneita kiviä sekä muutama kidutetun näköinen puu. Punainen aurinko sai kivet näyttämään kuin ne olisi verellä päällystetty ja kuiva aavikko tuuli viskeli punertavaa hiekkaa ja pölyä sinne tänne. Välillä heidän näkökenttänsä halki pyöri jonkinlainen kuiva kasvipallo mitä joskus näkee vanhoissa länkkäreissä. ”Mitä sille on tapahtunut?” Talim kysyi, samalla kun Shiva asetti kätensä lohduttavasti Feenixin olkapäälle. ”Se tuhoutui, Moltras tuhosi kaupungin itse muuttuessa kristalliksi. Sen sijaan että hän olisi sulkenut alaisensa kaupungin vangiksi, hän tuhosi kaiken. Hänen mielestään kuolema oli parempi kuin vangittu elämä. Vain yhden hän säästi, Sanansaattajan. Kaikki muut hän tappoi, naiset, miehet ja lapset.” Niin kamalalta kuin joukkomurha kuulostikin, niin Enkelit ymmärsivät sen. Mieluummin kuolema kuin vapauden riisto. Enkelit olisivat ehkä itsekin mieluiten valinneet niin. ”Entäs kristalli?” Feenix kysyi. Heti esitettyään kysymyksen, kuva alkoi sumeta ja kohta he huomasivatkin seisovansa mustalla tasanteella, jonne johti seitsemän porrasta. Tasanteen molemmin puolin kohosi kaksi korkeaa ja kapeaa, teräväpiirteistä tornia, jotka kohosivat kohti taivasta. Keskellä tasannetta, lepäsi kiiltävän musta koroke, jonka päällä seisoi harmaa kivipaasi. Kivipaasi oli hyvin korkea mutta sen päästä kykeni erottamaan punertavan oranssin hehkun, tulikristalli. Tällä kertaa ei ollut epäilystäkään siitä, eikö paasin ympärillä olisi tanssinut jotain kimaltelevaa. Enkelit päättivät, että kysyisivät vanhukselta myöhemmin asiasta. Eihän se välttämättä mitään merkitsisi, mutta parempi kuitenkin tarkastaa asia. ”Jääkristalli, ilmakristalli sekä tulikristalli. Kolme kiveä, jossa lepää planeettamme ja maailmojen kohtalo ja jotka teidän tulee noutaa ja vapauttaa niiden voima kukistamaan Seman.” ”Miten me sen teemme?” ”Näytin teille kaupungit, joista hakea kristallit, vain te voitte ne noutaa koska teillä on elementtinne.”

13

”Minä voisin kyllä sanoa Dantelle muutaman sanan näistä elementeistä...” Talim mumisi... ”... mutta miten me niiden voimat vapautamme?” ”Teidän on tuotava ne tänne ja annettava tietäjiemme ratkaista sen. Minä en tiedä miten voimat vapautetaan, yritän etsiä tietoja kirjoista, sillä aikaa, kun olette matkallanne.”

Suunnitelma kuulosti enkeleistä aika huonolta, lähteä hakemaan tuntemattomaan maan tuntemattomista kolkista joitain ihme kiviä, joilla pitäisi kukistaa jokin muinainen pahuus. Ongelma vain oli, ettei kukaan tiennyt miten se toimi.” ”Kuulostaapas hyvältä.” Feenix sanoi, kaikkien kolmen ajatukset olivat ilmeisesti liikkuneet samaa rataa. ”Hei, hei, hetkinen!” Talim kiljaisi, saaden kahden muun säpsähtämään äänen voimakkuudesta.

Kun vanhus sekä Shiva ja Feenix käänsivät katseensa kysyvästi ystäväänsä, Talim toi ajatuksensa julki. ”Entä Esperia? Maan kaupunki ja sen kivi?” Vanhus hätkähti, saaden kolmikon vaihtamaan silmäyksiä.

Ensimmäistä kertaa vanhuksen ilme oli hieman vaikea, kuin hän salaisi jotain. ”Se on kadonnut. Sanansaattaja ei koskaan päässyt perille.” Vanhus sanoi välttelevästi, saaden enkeleiden vaihtamaan teräviä silmäyksiä toistensa kanssa. Mutta koska he luottivat vanhaan johtajaan, eivät he alkaneet tinkimään asiasta. Varsinkin kun kammion valo alkoi hieman jälleen sammua ja mies oli kääntynyt kohti ovea, josta he olivat tulleet Maailmojen Kammioon. Ilmeisesti näytös oli ohitse.

Silmiään hieroen enkelit tulivat vanhuksen perässä ulos kammiosta. Kun kaikki olivat tulleet ulos kammiosta, käveli vanhus oven luokse mumisten jälleen muutaman sanan. Häikäisevä valo sai enkelit jälleen sulkemaan silmänsä ja kun he avasivat jälleen silmänsä, oli vanhus jo vetämässä purppuranväristä verhoa takaisin kiinni. Kun vanhus palasi jälleen kolmikon luokse, he panivat merkille, kuinka paljon äskeisen esityksen oli täytynyt rasittaa häntä. Hiki pisaroi ryppyisellä otsalla ja vanhus vapisi, mutta kuten aikaisemminkin, eivät he uskaltaneet tarjota apuaan ylpeälle johtajalle. ”Noh... nyt ainakin tiedämme, minne olemme menossa. Tai lähinnä mikä on määränpää, sitä miten päädymme sinne, ei meillä taida olla hajua vai?” Feenix vilkaisi kysyvästi kumppaneitaan. ”Saatte oppaan mukaanne. Jonkun, joka tuntee tämän maan paremmin kuin hyvin, ja annan hänelle kartan siitä missä päin saavuttamattomat kaupungit ovat. Tarkkaa määrittelyä ei siitä ole mutta jotain suuntaviivoja voivat kartat antaa.” Vanhus sanoi vapisevalla äänellä painaen kätensä sydän alalleen huojahtaen sitten voimakkaasti. Tämä oli kuitenkin jo sellainen ele, että se sai enkelit astumaan auttaakseen vanhusta. Mutta tämä nosti kätensä eteen torjuen eleet. ”Tämä menee ohitse. Tämä kuumuus vain tekee oloni hieman huonoksi.” Keräten itsensä kasaan, vanhus kohosi jälleen suorempaan. ”Kuka meille lähtee oppaaksi?” Shiva kysyi, hän kyllä oli melko varma vastauksesta. ”Aron.” Nainen nyökkäsi vilkaisten ystäviään, hän oli arvannut sen ja hänen ystäviensä ilmeestä näki, että niin myös nämä olivat arvanneet sen. ”Hienoa. Sitten vain menoksi. Aron johdattaa meidät kristallien luokse ja takaisin. Helppo nakki.” Talim ja Feenix touhusivat jo lähtöä, mutta keskeyttivät kun vanhuksen kasvoille kohosi lempeän pahoitteleva ilme. ”Pelkäänpä, ettei se ole niin helppoa. Aron ei saa tulla kaupunkeihin.” Vanhuksen vastaus sai kolmikon hetkeksi hiljaiseksi. ”Öööh. Jos Aron ei saa tulla meidän kanssamme kaupunkeihin, niin tuota... miten me tiedämme mitä tehdä?” Feenix kysäisi. Vanhus nyökkäsi hyväksyvästi kysymykselle ja käveli sitten yllättävän nopein askelin erään seinän luokse. Enkelit eivät nähneet mitä vanhus teki tämän ollessa seinään päin kääntyneenä, mutta kun hän palasi oli miehen käsivarsilla musta, suorakaiteen muotoinen laatikko. Kukaan enkeleistä ei osannut varsinaisesti sanoa mistä laatikko oli tehty, mutta se muistutti pinnaltaan mustaa onyxia. ”Nämä auttavat teitä löytämään oikean tien.” Vanhus sanoi ja avasi varoen laatikon kannen, jonka alta paljastui kolme ovaalin muotoista, maidonharmaata ja mattapintaista kiveä, jotka oli upotettu pronssisiin 14

kehyksiin. Korut eivät näyttäneet kovinkaan erikoisilta, oikeastaan päinvastoin. Ne näyttivät hyvin vaatimattomilta levätessään hehkuvanpunaisen samettipinnan päällä. ”Ja nämä ovat mitä?..” Talim kysäisi ojentaen kätensä ottamaan keskimmäistä kiveä. ”Opaskiviä.” ”Just. Okei.” Talim vastasi kuivasti, nostaen kiven päänsä päälle tarkastellen sitä arvioiden. ”Eivät näytä kovin kummoisilta.” Feenix ojensi, samoin kuin Shiva, myös kätensä ottamaan kivet Talimin esimerkkiä noudattaen. ”Minä en pidä kivistä.” Shiva huomautti lakonisesti, vilkaisten sitten kahta kumppaniaan, jotka alkoivat virnistellä jollekin yhteiselle jutulle. ”Anteeksi?” Vanhus sulki rasian ja laittoi sen sivuun, yrittäen ottaa selkoa Enkeleiden käytöksestä. Hän oli odottanut legendan muuttumista todellisiksi soturittariksi jo useita kymmeniä vuosia ja nyt tämä kolmikko hänen edessään ei vastannut oikeastaan sitä mielikuvaa, jonka vanhus oli itselleen muodostanut. No, ehkä Ensimmäiset tiesivät mitä tekivät. ”Bad karma. Meillä on huonoja fiboja kaiken maailman kivistä.” Talim selvensi, kun Feenix oli innostunut jälleen kuvailemaan Shivalle kihiseviä käärmeitä. ”Sihisihisihi vaan!” ”Sihisihit itsellesi Feenix. Sinua ei yritetty syödä ja muuttaa sieluttomaksi verenimijäksi.” ”Sihisihit. Olisitpa nähnyt sen äijän kynnet, jolla se yritti silmäni kähmiä. Pikku verikekkerit siihen verrattuna ovat mitätön seikka.” ”No etpä ollut itse siellä paikalla. Kun sinua PELOTTI.” ”Olinhan minä! Minä pelastin kaikki.” ”Ilman Hayaa, Siggeä ja Le’gasta sinä olisit ryöminyt sängyn alle valkosipulien ja ristien kanssa.” ”Minä sentään silvoin niitä vampyyrejä, kun sinä pidit omaa kivaa Rothin kanssa.” ”Se oli kyllä Roth, joka sitä omaa kivaa piti ja minä sanon sinulle et-” ”Shiva, Feenix! Lopettakaa, meillä on missioni kesken.” Talim viimein huudahti keskeyttäen kaverusten kinastelun, joka olisi voinut paisua tuosta Elvis-Kiistan mittoihin. Sitä paitsi vanhus oli muuttunut astetta kalpeammaksi ja ihan kuin hän olisi näyttänyt entistä epätoivoisemmalta.

Ehkäpä Ensimmäiset olivat kadottaneet otteensa... Ajatus pälkähti kavalan nopeasti vanhuksen päähän, mutta hän käski itsensä lopettamaan moisen. Olivathan naiset ainakin... energisiä. ”Miten nämä sitten toimivat?” Talim vilkaisi vielä kerran varoittavasti Shivaa ja Feenixiä, joka kyllä oli ihan turhaa. Kaksikko oli tajunnut, ettei kiista siitä kummalla on pahempia kokemuksia kirotuista kivistä ole juuri nyt aivan ajankohtaista, kun tämä maailma tekee kuolemaa. ”Asettakaa ne solisluunne alapuolelle, rintalastalle.” Vanhus neuvoi Talimin tehdessä työtä käskettyä. ”Mitäs sit-” Talimin lause katkesi hänen kasvojensa vääntyessä kivusta, korun alkaessa hohtamaan hennosti. ”Talim!” Shiva ja Feenix huudahtivat kauhuissaan, yrittäen rynnätä ystävänsä luokse mutta vanhuksen käsi esti heitä. ”Ei! Oppaan on sulauduttava.” ”Se… kasvaa. Juurtuu... minuun... kiinni.” Talim kirahti hampaidensa välistä, painaen molemmat kädet korulle kuin tahtoen repiä sen irti. Mutta juuri kun kipu oli saamassa huippunsa, se sammui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hitaasti Talim nosti kätensä pois korulta ja suoristi itsensä, katsoen hämmästyneenä korua, joka näytti täsmälleen samanlaiselta kuin aikaisemminkin paitsi, että se pysyi nyt itse kiinni Talimin rinnassa. Siniset silmät kohosivat kysyvästi katsomaan vanhusta, joka katseli kulmat rypistyneenä korua naisen rinnassa. Kohta hänen kasvoilleen kuitenkin kohosi helpottunut hymy. ”Katsokaa, se on alkanut.” Shiva ja Feenix käänsivät ystävänsä kasvoista katseen kiveen, joka oli alkanut sykkimään heikon vihertävästi. Sykkiminen voimistui, kunnes korusta singahti muutama kirkas, vihreän sävyinen, valonsäde jääden tanssimaan Talimin hämmästyneiden kasvojen eteen. ”Se... puhuu minulle.” Nainen sanoi hiljaa, saaden vanhuksen nyökkäämään hymyillen. ”Se kutsuu voimaasi, vapauta se ja anna sen yhdistyä.”

Talimin kasvojen ilme näytti hyvin keskittyneeltä hänen yrittäessä seurata ohjeita, joita hän tunsi päänsä sisällä. Pian hänen kädessään oleva tatuointi alkoi hohtaa ja kohta siitä singahti esiin vihertävä hehku, joka yhdistyi korusta lähteneeseen valoon, joka oli muotoutunut erikoisennäköiseksi riimukuvioksi. Hetken aikaa ne pyörivät paikoillaan, kunnes jakautuivat kahtia muodostaen kaksi kuvaa, hyökkäävän kobran sekä keltaisiin pukeutuneen hahmon. Kului vielä muuta sekunti kuin kuvat olisivat yrittäneet tottua toisiinsa, 15

kunnes ne syöksyivät yhteen, muodostaen ilmaan vihertävänkeltaisen kierukan ja ihan kuin jostain kaukaa olisi kuulunut vaimeaa sihinää, sitten kuvio singahti takaisin koruun saaden Talimin nytkähtämään sen voimasta. ”No sehän oli... mielenkiintoista.” Feenixin silmät seisoivat päässä, hänen tuijottaessa Talimin rintaa, kunnes Shiva nykäisi ystäväänsä röhäisten. Ilmeisesti vanhuksella oli vielä jotain asiaa. ”Asettakaa te molemmat myös kivet vastan rintaanne, jotta ne voisivat sulautua teihin.” Shiva ja Feenix vilkaisivat toisiaan, sitten Talimia, joka tarkasteli vielä hieman kalpeana koruaan, ja käänsivät sitten taas katseensa toisiinsa. ”Sinä ensin.” Shiva tokaisi auliisti saaden Feenixin silmät rävähtämään. ”Öh… minusta tuntuu, etten halua tehdä tuota...” ”Mitäh? Lälläri!” Shiva tokaisi.” ”No et sinä itsekään vaikuta kovin innokkaalta.” Feenix vilkaisi merkitsevästi Shivan kättä, joka tuntui yrittävän pitää kiven mahdollisimman kaukana rinnastaan. ”Tytöt, tytöt. Ei se niin kovin kivuliasta ole.” Talim kiinnitti viimein myös huomionsa ystäviinsä. ”Ai ei vai? Oletko sinä muuten vain kalpea?” Shiva vastasi sarkastisesti.

Kukaan enkeleistä ei näkynyt huomaavan vanhusta, joka sulki silmänsä kärsivästi ja käänsi heille selkänsä ja puisti päätään. ”Olin vain yllättynyt, siinä kaikki.” Talim kohautti olkiaan. ”... ja sitä paitsi, me emme voi olla samiksia jos teillä ei ole kiveä.” Hän vielä jatkoi. ”En tiedä haluanko olla samis tässä asiassa...” Feenix mumahti, mutta alistui sitten huokaisten. Shiva ja Feenix vilkaisivat toisiaan ja nyökkäsivät. ”Kolomosella lähtee.” Feenix sanoi ja alkoi laskea. Kun hän hieman ääni värähtäen sanoi ”kolme”, Shiva ja Feenix iskivät yhtä aikaa kivet rintaansa vasten sulkien silmät ja valmistautuen ottamaan kiven vastaan.

Shivan kivessä alkoi ensin tapahtua ja hänen ohimoilleen kipusi hikihelmet hänen purressansa hampaita yhteen kivusta. Kaikki kävi täsmälleen samoin kuin Talimille aikaisemmin, paitsi että hänen tatuoinnistaan ilmaan ilmestyi, hennon violetti hehku, joka sai vastaansa kiven hehkusta muodostuneen, sinisen riimukuvion. Toisin kuin Talimin, Shivan kohdalla hehkut seisoivat toisiaan vasten kuin arvioiden toisiaan ja muodostivat sitten ilmaan kaksi kuviota. Juoksevan suden hahmon sekä siniseen pukeutuneen ihmismäisen hahmon, kuten Taliminkin korulle oli käynyt. Ne leijailivat toisiaan vasten hetken aikaa, kunnes syöksyivät yhteen, jostain taustalta kuului yksinäisen suden ulvontaa ennen kuin yhtenäinen kuvio syöksähti Shivan koruun, saaden tämänkin nytkähtämään, muttei niin voimakkaasti kuin Talim. Myös Feenixillä oli alkanut tapahtumaan, ainakin tämän kivun kiljaisusta pystyi niin päättelemään. Ensimmäisten kivun aaltojen jälkeen, Feenixkin kykeni viimein hillitsemään kivun ilmaisunsa. Hänen tatuoinnistaan, kuten Talimin ja Shivankin tatuoinnista, ilmestyi hehku, joka oli tumman punainen väriltään, sitä kohtaamaan kivestä syöksähti esiin hehkuvan oranssi riimukuvio. Tällä kertaa kuviot kuitenkin tottuivat toisiinsa nopeammin ja melkein heti ilmestyttyään ilmaan, Feenixin punainen hehku muodosti syöksyvän kotkan hahmon, joka solahti heti oranssina hehkuvaan hahmoon, joka oli korusta muodostunut. Jostain taustalta kuului kimeän kotkan saalistushuuto ja kun kuviot syöksyivät Feenixin koruun, oli isku niin voimakas, että hän lennähti taaksepäin ja rysähti seinään. Onneksi pehmeät samettiverhot kuitenkin pehmensivät naisen törmäystä sen verran, ettei tämä kovin pahasti satuttanut itseään. ”Oho...” Feenix roikkui verhoissa kaksin käsin hieman tokkurassa, ystäviensä huolestuneiden katseiden alla. ”Sepäs iski sinuun lujaa.” Shiva otti kiinni Feenixin kädestä, nostaen tätä ylöspäin. ”Sattuiko?” Talim kysäisi huolestuneesti, mutta punatukkainen nainen hieroi hetken aikaa takapuoltaan, joka oli ensimmäisenä seinään osunut ja virnisti sitten. ”Elossa olen.” ”Jokainen energia on osa elämää ja näiden kivet ovat osa alkuperäisiä kristalleja. Ne ovat ajattelevia, niissä on osa elementtien persoonaa, joten ne suhtautuvat vastaantuleviin voimiin eri lailla.” ”Oih kivaa, kannan sydämeni kohdalla muinaisen jumaluuden persoonaa.” Talim irvisti Feenixille ja Shivalle, saaden nämä virnistämään. ”No, joko me voimme lähteä?” Feenix kysyi malttamattomasti. ”Kyllä. Saatte aseenne linnan pihalla, samoin kuin tarvittavia varusteita. Oppaanne odottaa myös teitä 16

pihamaalla. Olkoon Ensimmäisten varjelus mukananne.” Vanhus sanoi ja katseli kun enkelit katosivat rupatellen suurista ovista. Kun ovet kumahtivat kiinni, vanhus heilahti joutuen ottamaan tukea seinästä.

Seman pahuus vei hänen voimiaan, se yritti lannistaa kansan henkisen johtajan, jotta kansa alistuisi täydellisesti. Pakottaen itsensä pystyyn, vanhus käveli ikkunoiden luokse ottaen tukea seinästä, kunnes pysähtyi erään sellaisen ikkunan eteen, josta saattoi nähdä alas pihamaalle, jossa valjastettiin kolmea hevoslintua soturittarien ratsuiksi ja joita enkelit nyt hermostuneesti katselivat. Maailmojen kohtalo oli nyt heidän käsissään.

”Minusta elukat vaikuttavat jotenkin hermostuneilta...” Shiva silitti hevoslinnun kaulaa rauhoittelevasti, silmäillen huolestuneesti terävänokkaista päätä, joka heilui uhkaavasti puolelta toiselle. ”No älä.” Talim vastasi kuivasti, onnistuen juuri ja juuri väistämään oman otuksensa kaulan teräviä luupanssareita. ”Öööh... tota... Minusta meidän kannattaisi ehkä kävellä.” Feenix sanoi hieman säikyllä äänellä, vaikka silmät kertoivat naisen haluavan ehdottomasti päästä kokeilemaan komealla elukalla ratsastamista. ”Kyllä sinä minun puolestani voit kävellä sinne, ei sinne ensimmäiseen kaupunkiin ole kuin 1 500 kilometriä.” Aron vastasi kohauttaen olkiaan ja heilauttaen itsensä ilmeisen kevyesti satulaan. ”Jaaaa-aaa...” Feenix vastasi syvällisesti vaihtaen katseen ystäviensä kanssa, jotka olivat nousemassa hieman vähemmän kevyesti ratsujensa satulaan. ”No tällä satulalla taidan kyllä kävellä kanssa...” Shiva irvisti saatuaan itsensä viimein hevoslinnun huitovan pään alta pujottelemalla satulaan istumaan. ”Nää nääs ei ole kaikkein mukavimmin muotoiltuja.” Hän vielä jatkoi. ”No sen on kyllä näköisiäkin...” Feenix mumahti, napaten kiinni satulan toiselta puolelta ja vetäen itsensä hyvin epähienosti ylös. ”Jei, onnistui.” Nainen hymyili kohta voitonriemuisesti, tosin hymy sammui hyvin pian hänen tajutessa kasvojensa tuijottavan otuksen peräpään yli. ”Dämmit...” ”Hitto tämä otus vihaa minua!” Talimin sihahdus ja sen jälkeen kuuluva kovaääninen läpsähdys sai Shivan kikatuksen lakkaamaan ja vihreiden silmien katseen kääntymään toisen ystävänsä puoleen jättäen Feenixin miettimään miten kääntää itsensä oikein päin, luiskahtamatta satulasta pois. Ilmeisesti hän taisi olla ainoa kolmikosta, joka selviytyi suhteellisen arvokkaasti satulaan. ”No?” Shivan kulmakarvat kohosivat, hänen tavoittaessa ystävänsä punakan naaman. ”Tuo kirottu epäsikiö on huitaissut minua jo kolme kertaa tuolla kirotulla hännällään!” Talim puhisi, mulkoillen pahantahtoisesti eläintään. Silmäkulmastaan Talim yritti tavoittaa heidän oppaansa, miettien että mitä tämä mahtoi ajatella kolmikon touhuista, mutta Aron oli näköjään kiinnostunut enemmän tarkastelemaan ympäristöään kulmakarvat hieman rypyssä. Tai ainakin tämä vaikutti siltä. ”No oletko sinä kokeillut ampua sitä?” Shiva ei voinut vastustaa kiusausta huomauttaa viattomasti. ”Kuule sen, jos voisinkin tehdä niin...” Talim jätti loput kuuntelijan mielikuvituksen varaan. ”Yrittäkäähän nyt päästä niihin satuloihin, mitä pikemmin pääsemme matkaan sen parempi.” Aron sanoi, tarkastellen kolmikkoa huolestuneesti, saaden nämä hetkessä vakavoitumaan ja jättämään niin huitovat hännät kuin akrobaattisen tasapainoilun satulassa. ”Onko jotain vialla?” Shiva ohjasti ratsunsa kuin satulaan syntynyt, Aronin viereen. ”En tiedä... mutta elukat eivät ole syyttä suotta hermostuneita, joten meidän on parasta pitää kiirettä.”

Katse, jonka Aron loi Talimiin, sai naisen nopeasti ja odottamattoman kevyesti, kiipeämään satulaan.

Myös Feenix oli saanut itsensä korjattua kutakuinkin oikeaan suuntaan hevoslinnun päästä katsoen ja hän ohjasti, hieman kömpelösti mutta kuitenkin, ratsunsa Aronin ja Shivan viereen, johon kohta ilmestyi myös 17

Talim. Joka kuitenkin vilkuili silloin tällöin hieman vauhkosti ratsunsa viuhuvaa häntää kuin odottaen että se vielä huitaisi hänet pois selästä. ”Selvä. Menoksi.” Aron viittasi kädellään ja iski kantapäillään kepeästi ratsunsa kylkiin saaden tämän liikkeelle. Olennon mahtavat siivet nostivat suuren hiekkapilven ilmaan, niiden hakiessa oikeaa liikerataa, kunnes kaviot nousivat ilmaan nytkähtäen. Kolmikko katseli hetken aikaa Aronin kohoamista yläilmoihin, nielaisivat kuuluvasti ja vilkaisivat toisiaan rohkaisua hakien. ”Kerrankos sitä eletään...” Kolmikko nyökkäsi toisilleen ja seurasivat Aronin esimerkkiä saaden yllättävää kylläkin, ilman sen suurempia ongelmia ratsunsa ilmaan. Meni muutama minuutti ennen kuin enkelit uskalsivat rentoutua ja alkaa nauttimaan tasaisesta lentomatkasta riemuiten tuulen puhalluksesta ja näköalasta.

Hädin tuskin oli enkeleiden riemun kiljahdukset sammuneet mustanruskeiden pilvien lomaan, kun erään ison puun varjosta astahti esiin pitkään, mustaan viittaan pukeutunut hahmo. Vain merenpihkan väriset silmät näkyivät pitkän viitan terävän reunan takaa, mustan hatun peittäessä silmien yläpuolelta lähtien kaiken. Silmät katselivat pieniä varjoja, jotka katosivat taivaanrantaan nelikon edetessä matkallaan.

Vaikka hiekkainen tuuli puhalteli sairaan vihertävää nurmikkoa saaden sen aaltoilemaan kuin kuoleman kouristuksissa ei tuo tuuli uskaltanut koskea tuohon mustaan hahmoon, kuin hänen koko olemuksensa olisi vastustanut tuulen voimaa juurtuneena maahan.

Hitaasti, kuin harkiten silmät käänsivät katseensa kohti suuren rakennuksen jylhiä muureja ja kuin se olisi ollut jonkinlainen merkki, kuului synkän hahmon takaa ”Goosssh” äännähdys ja notkea hahmo vilahti sulavasti puiden varjoista kohti rakennusta. Pian hahmo katosi näkyvistä ja ilmestyi uudelleen kivisellä seinällä, josta jatkoi sulavasti matkaansa kuin olisi koko elämänsä vain kiipeillyt seinillä, kadoten pian eräästä aukinaisesta ikkunasta sisään. Kun hahmo oli kadonnut, kääntyi kellertävien silmien katse vielä kerran kohti länttä, jonne enkelit oppaansa kanssa olivat kadonneet. Nyökäten itsekseen, hahmo levitti kätensä sulkien itsensä niiden väliin kutistuen ensin pieneksi, mustaksi mytyksi, joka sitten muuttui mustaksi linnuksi. Ääntäkään ei kuulunut mustan linnun ampaistessa yläilmoihin ja ottaessaan suunnaksi lännessä kajastavan, verenpunaisen auringon.

Kirjoittajat: Lea Vestovuo (osat: 1) Mirva Vauhkonen (osat: 2) Anna-Maria Hokkanen (osat: )

18