Mana-chan_ready_2020

Dante’s Angels

The Story of Mana-chan

“Once upon a time there were three beautiful girls who went to different schools, and they were each assigned to very hazardous duties. But I took them away from all that and now they work for me. My name is Dante.”

Worse Than Death...

"I see your dreams, your hopes, your fears. Nothing to live for, no-one to die for. I exist."

Oli hämärä perjantainen syysilta. Enkelien hiuksissa oli vielä hiukan kosteaa tihkusateen ja kävelymatkan jäljiltä. Talim nappasi Shivan hiuksista ruskan punaaman vaahteranlehden, ja Feenix kopisti kenkiensä pohjasta häiritsevän kiven pois.

"Niin että tääkös se talo on?" Feenix kysyi. Shiva vastasi.

"Tämäpä just. Ollaan hiukkasen etuajassa."

Enkelit seisoivat melko vanhan kaksikerroksisen puutalon edessä. Talo itsessään ei ollut kovin iso, mutta se näytti aika kotoisalta. Pihalla kasvoi villiruusupensas ja takapihalla pilkotti omenapuita sekä kasvihuone.

Etuoven vieressä kuistilla nojasi seinään luuta. Talim vilkaisi sitä ja tukahdutti naurunsa. Lopulta Shivalla petti pokka täysin, ja Feenix totesi virnistäen "Minä ajattelin ihan samaa kuin tekin. Mutta ei tuo kyllä Manan kulkupeli ole."

Feenix painoi ovikelloa, ja kohta kuuluikin avaajan askeleet. Pienikokoinen nainen avasi oven ja hymyili enkeleille. Naisen punaiset pörröiset hiukset olivat sekaisin ja hänellä oli silmälasit vinossa. Hartoillaan hänellä oli vihreä shaali, ja päällä pitkä ruskea hame.

"Juu, tervetuloa vaan, enkulaiseni! Laitoin just teetä tulemaan. Keisarin morsian varmaankin käy, ainakin Shivalle! Vaikka olisihan tuolla ollut kirsikkaakin vielä, se olisi ollut Fixaileman mieleen. Ai, mutta mitäs mä taas lörpöttelen! Antakaas takkinne, ja käykäähän peremmälle!"

Talo ei näyttänyt lainkaan noitamaiselta sisältä päin, vaikka osa sisutuksesta olikin vanhaa. Huoneet olivat valoisia ja kotoisia, lämpimän tuntuisia ja avaria. Joka ikkunalla tai pöydällä oli ruukku, jossa kasvoi jokin kasvi tai kukka. Verhot, matot, ja huonekalujen kuosit olivat selkeästi luonnonmateriaaleja. Villaa, pellavaa, puuvillaa. Feenix pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan valkoista pöytäliinaa, jossa oli kuvattu punainen lintu nousemassa liekeistä. Mana-chan ei edes katsonut Feenixiin päin, mutta virkkoi silti: "Jaa, tuo vanha liina. Tein sen itse, harrastin kangaspuilla kutomista joskus 1800-luvun loppupuolella.

Mukavaa vaihtelua, etenkin biedermeierajan jälkeen, joka oli erittäin tylsä. Ja ne siveysintoilijat... huhuh!"

Talimin silmät revähtivät auki, ja Feenix katsoi Shivaan kysyvästi. Shiva kohautti harteitaan ja kuiskasi tytöille "Kertoo kohta. Kyllähän mäkin hämmästyin, kun kuulin ekaa kertaa asiasta. Tuo nainen on vanha kuin mikä."

Mana-chan näytti siltä kuin ei olisi möläyttänyt suustaan mitään kummallisempaa kuin että Bertie Bottin jokamaunrakeita(tm) voi ostaa lähimmästä R-kioskista. Enkelit johdatettiin isohkoon kirjastoon, 1

jossa Ceres ja Fixailema jo odottivat. Ceres loikoili sohvalla, ja Fixailema tutki kirjahyllyä myrkyt-osaston kohdalta. Agentit moikkasivat iloisesti enkeleille. Seinät olivat täynnä kirjahyllyä, ahdettuna täyteen mitä kummallisimpia kirjoja. Pohjoisseinällä oli matala koroke, jonne johti portaat korokkeen kummaltakin puolelta. Kirjaston etuosassa oli yksi vihreä sohva, kaksi sinistä nojatuolia ja matala pöytä. Takaosassa oli kirjoituspöytä, jolla oli melko uusi tietokone. Tietokoneen päällä lojui tuuhea musta kissa, jolla oli pälvi hännänpää. Pöydällä paloi kynttilä. Shiva kiinnitti välittömästi huomionsa isoon lyijylasi-ikkunaan kirjaston takaseinässä. Valo loisti himmeästi värillisten lasinpalasten läpi. Ikkunaan oli kuvattuna nainen, jolla oli hiukset auki ja sädekehä päänsä ympärillä. Kyseessä oli selkeästi joku katolilainen suojeluspyhimys.

Aluksi Shiva arveli sen olevan itse Neitsyt Maria, mutta sitten hän huomasi kirjan naisen kädessä. Hetken mietittyään Shiva keksi sen esittävän pyhää Katariinaa, viisauden ja tiedon vaalijaa. Kuinka sopivaa että kirjastossa oli juuri tämän pyhimyksen kuvajainen.

Mana-chan hävisi hetkeksi ja palasi sitten kantaen teetarjotinta. Mukit olivat tummanruskeita ja paksureunaisia, eikä niissä ollut kahvoja. Kannusta tuprusi pieni höyryvana.

"Heh, unohdin käydä kaupassa, maitoa on vain tippa. Säästäkääpäs se Cerekselle, hän juo aina teensä maidon kanssa, on se sitten mikä tee tahansa." Mana-chan virnisti. Ceres myhäili tyytyväisenä saatuaan maitoa teehensä. Enkelit istuivat sohvalle, agentit kumpikin omaan nojatuoliinsa, ja Mana-chan tyrkkäsi jokaiselle teemukin. Sitten hän istui polviensa päälle lattialle.

"Muistuttakaa että lähetän teidän mukananne Dantelle paketin. Unohdan aina moiset niin helposti."

"Minkä paketin?.." Feenix kysäisi.

"Noh, minun yksi tehtäväni on toimittaa Dantelle ajoittain kaikkea enemmän tai vähemmän hyödyllistä.

Tällä kerralla pistin puoli kappaa sormustinkukkaa. Se riittää ainakin vuodeksi."

"Miksi sormustinkukkaa?" Talim kysyi.

"Teetä, totta kai. Dante tahtoo pitää hiuksensa hyvässä kunnossa. Demoneilla sormustinkukka villiinnyttää karvankasvun, ihmiset se tappaa sydänkohtaukseen tai sitten parantaa siitä, mutta puoliksi demonit kuten Dante... noh, hiukset suorastaan häikäisevät!"

Feenix nauroi niin että melkein pudotti teemukinsa. Talim tökkäisi tätä olkapäähän mutta hymyili itsekin ajatukselle Dantesta juomassa karvankasvatus teetä ja pursuamassa karvaa joka paikasta! Ei silti, pomolla oli todella upeat valkoiset hiukset. Feenix toivoi salaa, että Mana-chan olisi oikeassa, eikä Dantelle kasvaisi hirmuista rintakarvapöheikköä. Fixailema pyöritti hajamielisesti vaaleaa kiharaansa sormen ympärille. Ceres kuiskasi tälle hiljaa "Sinunhan sietäisi kokeilla tuota, senkin riivattu puolidemoni. Mutta ole varovainen annostuksen kanssa, muuten joudut TAAS ajelemaan kaiken kulmakarvoja ja kainaloita myöten." Fixailema siristi hiukan silmiään ja vilkaisi Cerekseen hymyillen.

"Niin kauan kuin mulla on pitemmät hiukset kuin sulla, ei herralla ole mitään varaa kiusoitella. Ja mulla tulee AINA olemaan pitemmät kuin sinulla, senkin enkelinpuolikas." Fixailema tuhahti. Ceres hymyili työparilleen takaisin. Agenttien kiusoittelu oli ihan jokapäiväistä, se kuului heidän tapaansa kommunikoida.

Viimeiset kauan pojat olivat nälvineet toisiaan hiuksistaan, sillä Fixailema oli erittäin ylpeä kultaisista kiharoistaan, ja piti hyvin tärkeänä sitä, että hänen hiuksensa olivat pidemmät kuin Cereksen. Enkelien lempiaihe taas oli, kun pojat möläyttivät käyneensä yhtä aikaa suihkussa. Tosin toinen omassa kodissaan ja toinen omassaan... mutta enkuloiden mielestä asia oli aina hauska vetää esiin. Jopa kaino Shiva joskus töytäisi agentteja aiheesta.

Mana-chan kai pelästyi agenttien kähinöivän oikeasti, sillä hän yritti sovitella tilannetta. "Älkääs nyt, pojat. Ja Ceres, laitan sinulle tuota kyllä mukaan, jos haluat, kyllä tuo yrtti toimii myös enkeleihin. Enkelit ja demonit ovat kuitenkin suurin piirtein samaa sukua, kromosomeissanne ei ole eroa kuin..."

"Minä en ole mitään sukua tuolle kelmille!" Fixailema sähisi. Ceres irvisti hilpeänä ajatusta. Mana-chan sirotti nolona teehensä sokeria ja katsoi sitten Shivaan.

"Aivan, Shiva. Olet oikeassa, kun mietit että sinullekin löytyisi jokin ihmisille sopiva yrtti, mutta sinun kauniilla hiuksillasi et oikeasti tarvitse mitään muuta kuin ehkä tipan sadevettä silloin tällöin. Joko juotuna tai hiustenpesuun. Ja kyllä Feenix, sinäkin arvasit ihan oikein: minä luen jonkin verran ajatuksia. Koitan tosin välttää sitä, mutta se on aikasen vaistomainen reaktio. Muttah muttah... Te tulitte siis käymään, jotta vihdoinkin kertoisin teille mikä kummajainen minä oikeastaan olen.

2

"Dante onkin jo tiennyt tämän pitkään. Olemme tunteneet jo vuositolkulla. Hän pelasti minut kerran... pahasta pulasta. Sen jälkeen olen tehnyt parhaani auttaakseen häntä ja hänen toimistoaan. Kiitollisuuteni on rajaton, sillä kohtaloni olisi muuten ollut... kuolemaa pahempi."

Mana-chan kaatoi muille lisää teetä ja piti pienen tauon.

"Luulenpa että on parempi näyttää. En oikein osaa kertoa tätä järkevästi. Koko asia on muutenkin monimutkainen, ja saatatte luulla, että minä kus… valehtelen. Shiva, lainaatko yhtä heittoveistä hetkeksi?"

Shiva katsoi ensin Feeniksiin, siten Talimiin, ja kaivoi yhden salaisesta piilostaan saappaanvarresta ja ojensi sen Mana-chanille. Shiva irvisti ja käänsi päänsä.

"Arvaankin jo seuraavan tempun. Oon nähnyt tän ennenkin. Tähän ei totu varmaan ikinä."

Mana-chan piteli hetken veistä, veti henkeä ja veti sitten äkkiä veitsellä vasemman kämmenensä auki. Veri tippui matolle ja jäi pikku lätäköiksi. Feenix ja Talim tuijottivat tyrmistyneenä, Shiva sulki silmänsä. Hän ei pitänyt lainkaan verestä, ja ajatuskin alkoi heikottaa. Agentit katsoivat pikkuista naisihmistä sen näköisenä, että tämä ei olisi ihan terve. Muutaman sekunnin päästä verentulo loppui, ja haava olikin äkkiä ummessa.

Jäljelle ei jäänyt edes arpea.

"Eli siis... mun osakseni on koitunut ikävähkö asia. Mä satun olemaan kuolematon. Ainakin melkein. Ja se ei ole olleskaan kivaa ajoittain."

Mana-chan ojensi veitsen takaisin Shivalle. Sitten hän otti nenäliinansa ja pyyhkäisi pahimmat verijäljet pois lattialta. Enkelit istuivat mukavammin sohvalle, sillä he arvasivat, että nyt olisi vuorossa pitkä tarina.

Fixailema nojasi päätään käteensä, ja Ceres otti teehensä lisää maitoa. Mana-chan sulki silmänsä ja aloitti tarinan.

Oli vuosi 1023 kristittyjen ajanlaskun mukaan. Minä olin syntynyt norjalaiseen melko varakkaaseen perheeseen ainoaksi tyttäreksi. Vanhempani olisivat halunneet poikaa, sillä vaikka viikingit kunnioittivatkin naisia enemmän kuin monet muut kansat, kuten esimerkiksi kristityt, nainen ei meidän heimossamme perinyt mitään, eikä hänellä ollut yhtä suurta arvoa kuin miehellä. Minulle annettiin nimi Runa sillä se oli suvussamme perinteinen tyttöjen nimi. Pikkusisareni nimeksi tuli myöhemmin Isarun. Lapsuuteni oli onnellinen. Sukuni naiset ovat aina olleet taitavia veden kanssa, joten ollessani kolmevuotias, isoäidin huomattua, että osasin nostaa usvaa, hän tiesi ajan tulleen ja alkoi opettaa minulle viikinkiriimuja sekä simppeliä riimumagiaa, mutta myös perusloitsuja eli sen mitä tarvitaan jumalien palvomiseen ja lepyttämiseen, mutta myös kodin hoitoon, karjan siunaamiseen ja metsästysonnen parantamiseen.

Minun ensisijainen tehtäväni oli mennä hyviin naimisiin ja saada paljon lapsia. Itsekin haaveilin siitä, että saisin olla suuren kartanon emäntä, hoivata lapsiani ja toivottaa mieheni tervetulleeksi kotiin sotaretkiltä.

Kaikki meni kuitenkin pahasti pieleen. Isoäitini kuoltua menin kyllä vanhempieni käskystä naimisiin erään viikinkisoturin kanssa, mutta rakastuin erääseen köyhään nuoreen mieheen, ja hänkin rakastui minuun. Koska emme keksineet mitään keinoa, miten saisimme olla yhdessä, hän päätti lähteä maailmalle etsimään ratkaisua. Hän lähti, oli pois yli vuoden, mutta palasi mukanaan pala merenneidon lihaa. Sen sanottiin tekevän syöjänsä kuolemattomaksi. Eräänä iltana hiivimme ulos ja päätimme syödä lihan, meistä tulisi kuolemattomia, ja saisimme olla yhdessä ikuisuuden. Minä söin ensin. Kun tarjosin hänelle omaa osuuttaan, hän sanoi, ettei halunnut. Hän sanoi vihdoinkin ymmärtävänsä, ettei voinut roikkua kauan yhden typerän naisen kanssa, vaan hän oli vapaa sielu, joka ei halunnut sitoa itseään keneenkään tiettyyn naiseen.

Hän otti mukaan oman osansa lihasta ja jätti minut yksin metsään. Sydämeni särkyi täysin, joten päätin hukuttaa itseni.

Arvatkaas, miten kävi. Hyppäsin koskeen hulluna epätoivosta, mutta eihän siitä tullut tulosta. Kyky kokea kipua oli kyllä jäänyt, mutta vaikka ruumiini murskaantui kiviin ja keuhkoni täyttyivät vedestä, heräsin eloon läheisessä mutaisessa kaislikossa. Jonkin ajan päästä jopa murtunut lantioni oli ihan kunnossa. Kipukin hävisi ajan kanssa. Henkinen kipu oli kuitenkin jäljellä. Muutaman epäonnistuneen itsemurhayrityksen 3

jälkeen ymmärsin, etten todellakaan voi kuolla, merenneidon liha oli sittenkin toiminut. Päätin palata kotikylääni ja jatkaa elämääni, miten se ikinä menisikään. Suuri rakkauteni kohde kuoli kulkutautiin muutaman kuukauden kuluttua. Siitä tiedän, ettei hän koskaan syönyt omaa osaansa lihasta. En tiedä mihin hän sen kätki, muuten olisin antanut sitä siskolleni Isarunalle. Hän vuoti kuiviin epäonnistuneen ja tuskallisen synnytyksen tuloksena. Myös vauva kuoli. Myöhemmin kun ajattelen, oli onni, etten voinut tehdä sisarestani kuolematonta, sillä tämä on enemmän kirous kuin siunaus. Hän säästyi monelta tuskalta.

Aviomieheni... hän menehtyi sotaretkellä. Mieheni oli itse asiassa melko ystävällinen ihminen. Mutta hän siis kuoli, itse en vanhentunut päivääkään. Vanhempienikin kuoltua päätin lähteä kiertämään maailmaa, sillä kylä jo piti minua outona. Minähän pysyin jatkuvasti samanikäisenä. Olin lihaa syödessäni jo hiukan yli kahdenkymmenen, eli en enää mikään nuori silloisen mittapuun mukaan. Lapsia minulle ja miehelleni ei ollut syntynyt, hän oli aika paljon sotaretkillä.

Kuljin paikasta paikkaan, näin maailmaa, tein erilaisia töitä, ja huomasin että minusta oli hauska oppia uusia asioita. Sen jälkeen, kun opin lukemaan eräässä ruotsalaisessa nunnaluostarissa, aloin imeä tietoa.

Kuolinkin muutaman kerran epämiellyttävästi, mutta heräsin aina takaisin eloon. Tässä vaiheessa kaikki kuulostaa teistä vielä hienolta, niin se silloin minustakin oli... nyt tiedän paremmin.

Kaikki ihmiset keneen ikinä kiinnyin, vanhenivat ja kuolivat pois. Minä jäin aina suremaan. Yksinäisyys oli tuskallista. Jouduin myös vaihtamaan paikkaa usein, ettei kukaan epäilisi minua ja pitäisi vaikka noitana.

Ei koskaan lepoa eikä turvaa. Monta kertaa jouduin teeskentelemään kuolemani, sehän ei ollut vaikeaa.

Tapoin vain itseni näyttävästi. Sattui hiukan, mutta aina heräsin eloon ja saatoin kadota jättämättä jälkeäkään. Sitten, eräästä kirkon kirjastosta, löysin kirjan, joka kertoi niistä, jotka söivät merenneidon lihaa ja tulivat kuolemattomiksi. Heidät voisi tappaa vain kahdella tavalla: lyömällä pään irti ruumiista tai polttamalla elävältä. Silloin ymmärsin, että inkvisitio olisi todellinen uhka minulle.

Olin myös itse huomannut erään seikan, joka luki kirjassa. Silloin totuus löi vasten kasvojani kuin kylmä rätti.

Minä en voinut enää saada lapsia koska olin kuolematon. Olin aina haaveillut omasta lapsesta, sillä olin elämäni aikana nähnyt niin paljon onnellisia äitejä. Nyt se olisi minulta ikuisesti poissuljettu.

Vetäydyin yksinäisyyteen Lapin vuorille, elelin siellä rakentamassani havumajassa vuosikausia. Mietin, lopettaisinko itseni nyt, kun vihdoinkin osaisin sen oikein tehdä. Meditoin, tutkin luontoa ja elelin luonnonantimilla, sillä en oikeastaan tarvinnut edes ruokaakaan enää, ja kylmään en kuolisi. Kerran sitten luokseni vaelsi vanha shamaaninainen, suomalaisten sukua, joka kertoi saaneensa minusta näyn ja käskyn jumalilta opettaa minua. Toivotin hänet tervetulleeksi ja hän jäi luokseni asumaan talveksi. Hän opetti minulle shamaaninoituuden perusteet, muun muassa puhumisen luonnon kanssa, yrttien käyttöä sekä ennustamista. Opin myös puhumaan kuolleiden kanssa ja verenvuodon tyrehdyttämisen manaamalla. Hän jopa opetti minulle, miten muututaan sudeksi tai peuraksi. Vanha nainen kuoli keuhkokuumeeseen, mutta itse päätin jatkaa opiskelua.

Palasin ihmisten pariin. Etsin muita noitia, ja pyysin heitä opettamaan minua. Osa kieltäytyi, mutta onneksi osa suostui. Silloin opin myös erottamaan huijarit niistä, ketkä todella osaavat mitään. Oppiminen oli hidasta, sillä halusin oppia kaiken kaikista noituuden aloista. Minulla kuitenkin oli aikaa, ja opin melko näppäräksi joissain asioissa. Opittuani asiat yhdessä paikassa, siirryin etsimään seuraavaa. Osaan perusasiat monesta eri magianalasta, mutta se vaati paljon aikaa. Toisaalta ne kaikki liittyvät toisiinsa hyvin tiiviisti, joten kun kerran opit yhden alan, on helpompaa oppia muita.

Suomesta vaelsin itään päin. Vaelsin Venäjän ja Siperian poikki, saavuin Kiinaan, sieltä menin Japaniin, jossa opiskelin alustavasti taistelulajeja. Tosin olen niissä surkea, sillä kuolemattomana ei kunto juuri kasva.

Sen sijaan opiskelin chi:tä, meditointia ja itämaista mystiikkaa. Japanissa aloin ensimmäistä kertaa käyttää nimeä Mana, sillä se sopi paremmin japanilaisten suuhun. Jostain syystä nimi jäi mieleeni, joten otin sen uudelleen käyttöön viime vuosisadan alussa. Taistelulajien opettajani, vaikkakin minua oikeasti muutaman sata vuotta nuorempi, käytti päätettä "-chan" joka muuten tarkoittaa pientä tyttöä monen muun asian ohella. Eri paikoissa käytin eri nimeä, tietysti, mutta tämä oli jotenkin erikoinen. Se ikään kuin kuvasi minua.

4

Japanista vaeltelin Aasian ja Intian läpi Afrikkaan. Kuolin taas muutaman kerran. Voin kertoa, että maailma ei ole mikään turvallinen paikka matkustaa, ainakaan yksin. Afrikasta, Togon bambumajoista, päädyin takaisin Eurooppaan, ja siellä olen majaillut viimeiset 350 vuotta. Ainoa todellinen kuolemanhätä sattui Ranskassa vallankumouksen aikaan, kun Monsieur Guillotinen keksintö pääsi ahkeraan käyttöön. Minun ei kai olisi pitänyt pestautua Marie Antoinetten kamarineidoksi. Noh, ensi kerralla tiesin paremmin olla sorkkimatta kepillä tulta, ja jätin Eva Braunin väliin. Ei ne kaasukammiot olleet minulle vaara, mutta ne krematoriot. Alun perin minun piti sabotoida Evan kautta herra Hitlerin toimia, mutta eihän minusta sellaisiin sankaritekoihin ollut. Nyt hävettää hiukan. Tyydyin vain luimuttamaan turvaan niin monta yksittäistä juutalaista kuin mahdollista. Turha kai sanoa, että yrityksestä huolimatta luku jäi liian vähäiseksi.

Mana-chan istui hetken hiljaa ja totesi sitten: "Nyt mulla on elämässäni kaksi tavoitetta. Ensimmäinen on käyttää oppejani Danten hyväksi ja auttaa teitä matkallanne parhaani mukaan, jos vaan apua tarviitte. Toinen on löytää keino millä teen itsestäni uudelleen kuolevaisen, sillä haluan vain normaalin elämän, saada lapsia, vanheta ja kuolla rauhassa. Olen kohta tuhat vuotta vanha. Ja se on tosiaan liikaa. Ihan hitosti liikaa."

"Mikä se asia oli miltä Dante sut pelasti?" Shiva kysyi. Mana-chan mietti hetken.

"Voin nyt vaan kertoa, että se oli todellakin se kuolemaa pahempi asia. Ehkä kerron joskus toiste. Sen jälkeen kuitenkin olen ystävystynyt Danten kanssa, ja teen hänelle joskus pieniä palveluksia, sekä lähetän yrttejä ja muita tarvikkeita.

Sen jälkeen, kun itse henkilökohtaisesti tapasin teidät enkelit siellä laivalla, päätin heti että suojelen teitä parhaani mukaan. Dante lähetti minut vartioimaan teitä ja pitämään salaa huolta teistä. Alun perin teidän ei pitänyt tietää minun olemassaolostani, mutta sitten suunnitelma meni pieleen eikä ollut muuta vaihtoehtoa. Kyky itse olla kuolematon ei merkitse mitään, jos muut eivät ole. Voin kyllä sanoa, että itsekin yllätyin, miten hyvin kukat menivät kaupaksi. Moni karski taistelija halusi koristaa hyttinsä kukkasilla. Tosin minusta on ehkä vähän outo näky, kun 200-kiloinen tatuoitu kehonrakentaja tilaa kaksi tusinaa orvokkeja tai kieloja. Mutta ne kolme komeaa miestä halusivat tietysti vain parhaimpia kukkiani." Mana-chan vinkkasi enkeleille silmää, ja tytöt punastuivat hiukan.

"Jos tarvitsette apuani, älkää epäröikö kysyä. Te tytöt olette puhdasta kultaa. Ja pojat taas... Hih, enpäs kehtaa punastumatta sanoa! No niin, taas sain pojat hämilleni. Vieläkö jaksatte ottaa minut niin tosissanne?

Relatkaa vähän!"

Shiva mietti hetken ja kysyi sitten.

"Osaatko sä ennustaa?"

"Noh, muutamalla eri tavalla. Haluat että selitän muutaman asian teidän perinnöistänne ja tulevaisuudestanne?"

"Niin... no jos se käy päinsä..."

"Talim, sinulla on irkkuverta, vai mitä? Esi-isinäsi on druideja, jos oikein olen ymmärtänyt? Tähdet ja muinaiset sammaleiset kivipaadet todella kertovat enemmän kuin maallikko näkee. Sinä näet, ja hyvin kirkkaasti. Eräs vanha ystäväsi saattaa tarvita apuasi piakkoin. Ole valmiina.

Feenix, eräs esiäitisi oli miekkailun uranuurtaja. Sukusi vaali kunniaa ja rohkeutta. He kehittivät parhaat taistelutaidot, ei ihme, että sinulle on siirtynyt osa taidoista. Teidän sukunne ei halveksinut naisen kykyä käyttää miekkaa. Sinun miekkasi viuhuu vahviten, kun sinulla on jotain hyvin tärkeää mitä puolustaa. Et vielä tunne häntä, mutta joku kaipaa juuri nyt sinun apuasi. Et voi tällä kertaa tukeutua ystäviesi apuun, sinä joudut selvittämään asian yksin. Saat sitten tiedon, kun tulee aika lähteä.

Shiva... yksi itäisen maan viisaista tietäjistä meni myöhemmin naimisiin erään egyptiläisnaisen kanssa, ja sinä olet koko suvun viimeisiä jälkeläisiä veljesi ja veljenpoikiesi lisäksi. Vaali tietoa sekä viisautta, ja siirrä niitä eteenpäin. Sinussa on myös jotain mitä en voi vielä kertoa, mutta älä huoli, se on henkilökohtainen asia ja selviää sinulle myöhemmin. Maailmankaikkeus on itse asiassa ympyrä, ja kaikki mennyt palaa takaisin lähtöpisteeseen. Sinä kosketat menneisyyttä piakkoin."

Sitten Mana-chan kääntyi agenttien puoleen.

5

"Fixailema, sinussa on jokin suuri salaisuus, mutta en mielelläni puhu siitä ennen kuin saan varmuuden.

Luulen, että kuitenkin tulet löytämään isästäsi lisää tietoja pikapuoliin.

Ceres, sinä olet kovin vanha, mutta silti nuori vielä. Sinulla on edelleen verisukulaisia elossa, mutta en osaa sanoa ovatko ne äitisi vai isäsi puolelta. Jollakulla heistä on jotain tärkeää hallussaan. Mitä se on, se sinun pitää selvittää. Tulet myös pikapuoliin törmäämään vanhoihin tuttuihin menneisyydestä."

Shiva katseli ulos ikkunasta. Vaikka pikkutyttönä sellaisesta aina haavelikin, ei kuolemattomuus ollut loppujen lopuksi hyvä, saati mikään helppo asia. Feenix mietti samaa, ja Talim myös. Agentit istuivat hyvin hiljaa. Mana-chan huokaisi.

"Luulen että ymmärrätte. Tämä ei ole ollut helppoa. Enkä mä ole edes mikään erikoinen olento. Tavallinen, ikävähkö, yksinäinen, onneton ja kuolematon ihminen, kellä on ollut liikaa aikaa opetella pari taikatemppua ja puoskaroinninalkeet, ja joka flippailee ajoittain sinne pimeälle puolelle. Mulla on vain vähän päämääriä elämässä, mutta ne ovat tärkeitä. Toivoisin että voisin olla ystävänne. Ja tiedän varmuudella, että olette hyviä ihmisiä. Tuen teitä täydestä sydämestäni, ja ihan vapaaehtoisesti, en ainoastaan siksi että olen elämäni auki pomollenne. Shivan kanssa olenkin jo lähemmin ystävystynyt, ja hän on hyvä tyttö.

Agentteihinkin on tullut tutustuttua, ja äijien seurassa ei kyll tule aika pitkäksi! Nyt haluaisin tutustua paremmin Feenixiin ja Talimiin."

Enkelit nyökkäsivät ja hymyilivät. Jos Dante sekä agentit olivat sitä mieltä, että Mana-chaniin saattoi luottaa, niin miksi he eivät luottasi? Sitä paitsi pikkuisesta noitanaisesta voisi olla apua. Mana-chan hymyili leveästi.

"Se siitä sitten. Nyt tiedätte pääkohdat, ja kuulette myöhemmin lisää. Mutta ottaako joku lisää teetä?

Ja haluaisiko kukaan nähdä uusimman Final Fantasy XXVI-pelin trailerin, jonka nappasin netistä? Tosin päähenkilö on nainen ja hänellä on vain stringit enää yllä... mutta itse peli vaikuttaa muuten melko hyvältä, ja naisen saa puettua järkevämmin jo 2 tunnin pelaamisen jälkeen, kuulemma."

Syksyinen perjantai kääntyi jo yöksi, kun enkelit ja agentit lähtivät kotiinpäin. Hetken käveltyään katua alas, Shiva yllättäen havahtuu.

"Se Danten karvatee jäi nyt sitten kuitenkin!"

"Eipä jäänyt." Fixailema punastui. "Minä muistin sen ja otin mukaani. Samassa paketissa on oma teeni myös."

Ceres oli tukehtua nauruun, ja Fixailema katsoi parhaaksi lyödä ensin paketilla Cerestä olkapäähän ja sitten vasta kurmottaa kikattavia enkeleitä. Paketista pöllysi teenhitulaisia. Öisellä kadulla lojui punaisia vaahteranlehtiä ja katulamppujen valossa lauma iloisen ja hyväntuulisen näköisiä ihmisiä suuntasi kotiin. Mana-chan istui talonsa katolla, musta kissa vieressään. Sitten hän nosti kätensä kohti taivasta. Hänen sormiensa päistä näytti hohtavan hiukan valoa. Näkymätön suojelusloitsu laskeutui enkelien ja agenttien päälle, ja tienreunoilta nousi ohutta usvaa.

- THE END -

Kirjoittaja: Mana-chan

6