Paluu Suomeen

MOIKKA! Minä olen Amanda Dafoe (LT2), ja kerron tässä vähän omista matkakokemuksistani. Viimeisimmän matkani kohde ei ole Karibian saaret tai Espanja, vaan eräs luminen maa, jota kutsutaan Suomeksi. Olen asunut kaikki kouluvuoteni ulkomailla, joten Suomessa asuminen onkin ollut omalla tavallaan eksoottinen kokemus. Kerron nykyisin ihmisille, että olen Joensuusta, vaikka olen asunut siellä alle neljä vuotta, joista suurin osa oli ollessani alle 6-vuotias. Olen lapsena tottunut aina vastaamaan ihmisille, että olen Suomesta ja Kanadasta, mutta sellainen vastaus ei ihan riitä täällä Suomessa. Tässä siis vähän tietoa siitä, mistä olen ja miksi olen nyt palannut Suomeen.

Olen suomalaiskanadalainen, ja vielä sen päälle synnyin USA:ssa. Asuin Turussa ja Joensuussa 5-vuotiaaksi asti, jolloin perheeni muutti Pekingiin. Tässä vaiheessa suomalainen äitini puhui minulle ja kahdelle isosiskolleni suomeksi ja kanadalainen isäni englanniksi, joten osasin molempia kieliä, vaikka suomi oli selvästi vahvempi. Aloitin koulunkäynnin suomeksi, kun äitini kotikoulutti meitä siskoja pari vuotta, ja vapaa-ajalla leikittiin kiinalaisten kavereiden kanssa. Meidän kiinan taidot eivät olleet kovin hyvät, joten käytettiin vähän englantia, vähän mandariinikiinaa ja paljon elekieltä. Sen jälkeen kävin kansainvälistä koulua englanniksi, jolloin englanti otti vallan perhekielenä ja omana ajatuskielenäni (tilanne ei ole tästä muuttunut ainakaan vielä). Perheeni muutti Ammaniin, Jordanian pääkaupunkiin, kun olin 12-vuotias. Tämä oli iso muutos, mutta odotin sitä innolla. Asuin Ammanissa 5 vuotta ja opiskelin englanniksi yläkoulussa ja sitten lukiossa, tai oikeastaan high schoolissa. Pääsin siis kätevästi välttämään yo-kirjoituksia. Näiden 12 vuoden jälkeen palasin Suomeen opiskelemaan pääsykokeita varten (arvaa mikä koe), ja sen välivuoden jälkeen pääsin aloittamaan lääketieteen opinnot täällä Kuopiossa. On vielä hurja juttu, että pääsin lääkikseen englanninkielisen lukion jälkeen, mutta tässä auttoi paljon se, että olen myös opiskellut muutaman vuoden suomeksi, ja perheeni vieraili Suomessa melkein joka kesä. Onneksi minun ei ole vielä tarvinnut kirjoittaa hirveästi esseitä...

Tässä nyt vähän eksoottisistani kokemuksistani Suomessa. Lapsena Suomi oli minusta paratiisimaa, josta löytyi kaikenlaisia ihanuuksia, kuten kermajuustoa, kunnon sinappia (mieluummin Turun sinappi), ruisleipää ja marjoja. Nyt näistä on tullut jo osa arkeani, ja tekisi joskus mieli siautsereita (perheeni ”suomennos” Kiinalaisesta jiaozi:sta) tai pitaleipää oliiviöljyn ja yrttisekoituksen kanssa. Tähän lumeenkin tottuminen vie aikansa (erityisesti se, että koulua ei heti peruta, jos maasta löytyy senttikin lunta).

Yksi lukiokaverini ei meinannut uskoa, että ihmiset voivat elää maassa, jossa lämpötilat voivat olla jopa 30 astetta pakkasta.

Ammanissa suurempi riesa loskan sijaan oli kadun mittaiset joet, jotka muodostuivat kun alkoi kunnolla sataa talvella. Pyöräilykin on suuri etuoikeus, nimittäin Jordaniassa kulttuuri, mäet, hurjistelevat ajotavat ja jalkakäytävien keskelle istutetut puut tekevät sen mahdottomaksi. Suomessa löytyy paljon muitakin erikoisuuksia, mutta saat varmaan kiinni ideasta.

Yksi suurimmista muutoksista lääkikseen tulossa on kuitenkin ollut itsenäisen elämän aloittaminen, kuten monella on varmaan ollut. Näissä muutoksissa on ollut hetkiä, jolloin tekee mieli paeta kaikesta, mutta olen myös saanut tosi arvokkaita kokemuksia kurssitovereiden sekä seurakuntaystä- vien kanssa. Ihmiset ovatkin yksi elämän tärkeimmistä asioista ja he ovat perusteeltaan samanlaisia kaikkialla. Kaikkien näiden muutoksien keskellä minua on kantanut se tieto, että minun Kuopiossa olemisessa on tarkoitus. Eli en rupea vielä suunnittelemaan pakoani tämän kiehtovan pohjoisen kansan keskeltä.