”Kynnys on ollut henkinen kotini.”

Sari Salovaara on jäämässä eläkkeelle. Kulttuurin kentiltä hän ei kuitenkaan poistu.

Sari Salovaaraa voi hyvällä syyllä luonnehtia vammaiskulttuurin pioneeriksi Suomessa. Hän on ollut mukana perustamassa Kynnys ry:n taidegalleriatoimintaa sekä elokuvafestivaaleja, joista koko Kynnyksen taidetoiminta sai alkunsa. Hän on toiminut Kynnyksen kulttuurisihteerinä, vammaiset ja kulttuuri -toimikunnan puheenjohtaja vuosina 2003–2005, on Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea ry:n perustajajäsen ja entinen puheenjohtaja.

Nykyisessä työssään erityisasiantuntijana Kulttuuria kaikille -palvelussa Salovaara on päämäärätietoisesti edistänyt esteettömyys- ja saavutettavuusajattelua sekä vammaispoliittisen taiteen tuomista samalle viivalle muun taiteen kanssa.

Pian lähestytään yhden aikakauden loppua, sillä Salovaara on jäämässä eläkkeelle. Muutos panee mietteliääksi. Haastattelussa hän muistelee alkuvuosiaan Kynnyksellä.

– Minulla on pitkäaikaissairaus, jonka takia vammauduin nuorena. Onneksi törmäsin Kynnyksen naistyöhön. Vertaisuudesta sai valtavasti voimaa. Minua korpesi, että jos taiteen ja kulttuurin kentällä ei mahdu normiin, ovet sulkeutuvat hyvin äkkiä. Kalle Könkkölä kannusti ja tunnisti kiinnostuksenkohteeni. Aloitin kulttuurisihteerinä Kynnyksellä vuonna 1996.

Pitkäjänteistä vaikuttamistyötä

Vaikuttamistoiminta tuntui välillä raskaalta, jatkuvasti haettiin rahoitusta ja juostiin valiokunnissa kertomassa päättäjille vammaisten tekemän kulttuuritoiminnan tärkeydestä. Kynnyksellä oli kuitenkin hyvä draivi päällä, julkisuutta saatiin ja muutoksia tapahtui.

Koska Kynnyksellä oli monta rautaa tulessa, Salovaarasta tuntui aikanaan vaikealta vaihtaa työpaikkaa, kun uusi iso tilaisuus kolkutti. Kansallisgalleria halusi kehittää omaa toimintaansa saavutettavammaksi ja häntä houkuteltiin sinne.

– Onhan Kynnys ollut henkinen kotini. Vammaiset ihmiset pääsevät siellä käyttämään omia vahvuuksiaan. Vaikka lähdin Kynnykseltä, yhteistyö jatkuu. Uskon, että sitä vahvuutta löytyy edelleen.

Salovaara siis päätti, että on tärkeä viedä laajalti eteenpäin ajatusta, että kaikilla tulee olla mahdollisuus nauttia taiteesta ja myös tehdä taidetta. Isossa instituutiossa oli kehittämisen varaa koko Suomen ja museokentän tasolla.

– Vaikuttamistyö ei ole ympyrä vaan spiraali, pitkällä aikavälillä asiat ovat menneet eteenpäin. Kokonaisvaltaisen saavutettavuuden näkökulmasta esimerkiksi Hugo Simbergin näyttely Ateneumissa oli hieno saavutus. Olen ollut taustavaikuttajana Tilaa taiteilijuuteen -hankkeessa, jossa vammaiset tekijät ovat keskiössä. Kuluneelta vuodelta Vammaishistoriakuukauden käynnistäminen oli iso juttu. Meidän vammaisten on olennaista kysyä, mistä tulemme, keitä olemme ja miten näemme oman historiamme itse, ei lääketieteen tai sosiaalihuollon kautta.

Ihmisen lyhytnäköisyys vaivaa

Moni Sarin tunteva tuntee hänen avustajakoiransa. Hän on muutenkin eläinrakas ja kotoa löytyy koiran lisäksi kissa, kanoja ja hevonen on vuokrapaikalla, vaikkei hän enää ratsasta.

– Tajusin heti, että minulle olisi hyötyä avustajakoirasta. Sain ensimmäisen koirani varmaankin vuonna 98. Nykyinen Elli on 3-vuotias. Minulla kävi tosi hyvä tuuri, kun vielä sain aputassun Invalidiliitolta. Hyvinvointialueet eivät vielä juuri ole myöntäneet avustajakoiria.

Salovaara kertoo, että on aina ollut kiinnostunut luonnosta, ympäristöstä ja eläinten hyvinvoinnista. Häntä vaivaa ihmisen lyhytnäköisyys siinä, miten ravistelemme planeettaa ja törkeä hyötynäkökulma eläimiin nähden. Omien kanojen pito on opettanut kauhistumaan, kuinka niitä kohdellaan kuin biomassaa.

Eläinten lisäksi Salovaaran perheeseen kuuluu puoliso Jopi, tämän poika ja pojanpojat. Yhtä on pidetty yli 50 vuotta ja naimisiin mentiin vuonna 1985. Rakkaus musiikkiin ja taiteeseen yhdistää pariskuntaa.

– Jatkuvuus ja koti turvapaikkana on tärkeää. Koiran ja hevosen kanssa metsässä taas saa palautua. Se edistää hyvinvointia.

Taiteen voima

Eläkesuunnitelmia Salovaaralla on monenlaisia. Hän on itsekin ansioitunut taiteilijana, etenkin performanssin ja tanssin parissa. Sitä on aikomus jatkaa. Järjestötoiminnasta sen sijaan pidetään vähintään vuosi taukoa.

– Taiteen kautta ihmisyyttä voi avata toisille ihmisille. Se on välineenä niin voimakas. Itku voi tulla esimerkiksi musiikin kuuntelusta. Tykkään tehdä asioita yhdessä ihmisten kanssa ja työn loppumisesta on haikea olo. Täytyy sitten päättää, mihin teen keikkaa.

Järjestökentän kriisiaika mietityttää Salovaaraa. Hänellä on kuitenkin toimijoille selkeä viesti.

– Toivoisin sinnikkyyttä hyödyntää uusia mahdollisuuksia. Että jaksettaisiin potkia ovia. Rahoitusongelmien ei saa antaa lannistaa.

Teksti: SANNI PURHONEN

Sari ja Elli.