Ableismin monet kasvot

Useammat ihmiset ovat sortuneet tahattomasti tai tahallisesti ableismiin. Ehkä sinäkin olet esimerkiksi livahtanut kauppakeskuksessa esteettömään vessaan, vaikka olisit voinut mennä esteelliseen vessaan. Yökerhossa olet saattanut nojata toisen pyörätuoliin tai koskettaa siinä istuvaan ihmiseen ilman lupaa. Olet myös ehkä huomaamatta puhunut vammaisesta epäkunnioittavaan sävyyn tai olettanut, mitä hän haluaa.

ABLEISMI on yhä huonosti tunnettu, vaikka sitä on esiintynyt aina. Ableismin määrittelyssä on hyvä lähteä liikkeelle kielestä. Ableismi tulee englanninkielisestä sanasta able, joka tarkoittaa suomeksi ”pystyvää” tai ”kykenevää”. Ableismilla ei ole täysin suomenkielistä käännöstä, mutta sillä tarkoitetaan vammaisten kohtaamaa syrjintää sekä laajempaa olettamusta “normaalista” toimintakyvystä. Sen mukaan tietyllä tavalla toimintakykyisiä eli vammattomia pidetään normaaleina, kun taas vammaiset eli toimintakyvyttömät ovat “ei-normaaleja”. Usein vammattomista puhuttaessa käytetään termiä “terve”, jolloin ylläpidetään ajatusta, että vammainen olisi vastaavasti sairas.

Ableismin ydin on se, että vammaisen kuuluu olla ulkopuolinen, erilainen ja alempiarvoinen. Ableismin rinnalla kulkee sana disabilismi, mutta se ei ole vielä rantautunut Suomeen. Disabilismilla tarkoitetaan taas syrjivää ja alistavaa kaltoinkohteluun viittaavaa käyttäytymistä. Se nousee uskomuksesta, jonka mukaan vammaiset henkilöt olisivat alempiarvoisia kuin muut henkilöt. Disabilismi perustuu entisaikaiseen ajatteluun lääketieteellisestä mallista, että vammaiset ovat epätäydellisiä ja kaipaavat korjausta. Disabilismia on havaittavissa ihmisten asenteissa, koska se viittaa vammaisten henkilöiden ennakkotuomitsemiseen, stereotyypittelyyn sekä institutionaaliseen syrjintään. Ableismia ja disabilismia käytetään usein toistensa synonyymeina, mutta niillä on kuitenkin ero. Disabilismi (syrjintä) on ableismin oletus. Kun ajatellaan, että vain vammattomat ovat kykeneviä, vammaisia pidetään alempiarvoisina.

Ableismi läpileikkaa vammaisen koko elämän

Ableismi on hyvin laaja käsite, ja se on hyvin normalisoitunutta yhteiskunnan rakenteista kumpuavaa toimintaa. Voisi sanoa, että ableismi koskettaa enemmän tai vähemmän vammaisen koko elämää: jos lapsi syntyy vammaisena, usein lääkärit miettivät, millaiset mahdollisuudet lapsella on elää ja miten lapsi ei opi koskaan esimerkiksi kävelemään. Jos taas sikiöllä todetaan kehityshäiriö, usein vanhemmille ehdotetaan suunnilleen ensimmäiseksi aborttia, koska vammaisesta lapsesta huolehtiminen koetaan taakkana. Toisaalta vammaisen henkilön elämä nähdään kärsimyksenä.

Kun vammainen lapsi menee esimerkiksi päivähoitoon, hänet laitetaan luultavasti mahdollisuuksien mukaan erityispäiväkotiin, jossa on muitakin erityislapsia. Koulun aloittaessaan vammainen lapsi saatetaan lähettää erityiskouluun pitkän matkan päähänkin, vaikka hänellä olisi edellytyksiä käydä normaalia koulua avustajan tuella lähellä perhettään. Tähän voi olla syynä se, että koulurakennus on esteellinen eikä haluta tehdä muutoksia. Näillä kaikilla toimenpiteillä suljetaan vammaiset lapset pois vammattomien keskuudesta, minkä myötä vammaisilla lapsilla on kasvaessaan vaikeuksia sopeutua vammattomien joukkoon. Erityiskoulun käytyään vammaisilla on haasteita jatkaa opiskelua ja sitä kautta työllistyä. Toisaalta vammattomien on vaikeuksia hyväksyä vammaiset joukkoonsa. Onneksi nykyään kuitenkin vammaisia lapsia otetaan tavallisen opetuksen piiriin.

Kun ajatellaan, että vain vammattomat ovat kykeneviä, vammaisia pidetään alempiarvoisina.

Ableismia esiintyy myös työelämässä. Vammaisia pidetään edelleenkin enemmän hoivan kohteina eikä potentiaalisina työntekijöinä tai yrittäjinä. Ajatellaan, että vammainen ei ole riittävän pätevä työhön. Jos työhön pyrkii kaksi henkilöä, vammaton ja vammainen, usein valitaan vammaton, vaikka vammainen olisi yhtä pätevä. Vammaiseen työntekijään liitetään erilaisia ennakkoluuloja. Työnantaja saattaa ajatella, että vammaisella työntekijällä on paljon poissaoloja, vaikka vammattomaan verrattuna vammainen ei jää niin matalalla kynnyksellä kotiin. Todellisuudessa vammainen työntekijä ei välttämättä sairastele sen enempää kuin vammatonkaan.

Toisaalta vammaisten työllistyminen ei ole aina kiinni työnantajien asenteissa vaan yhteiskunnan. Monilla vammaisilla on erilaisia tukia, kuten eläkkeet ja vammaistuki, joiden yhteensovittaminen palkkatulojen kanssa on haastavaa. Yhteiskunta vaikuttaa toisaallakin vammaisten osallisuuteen: kun vammainen ei saa esimerkiksi riittävästi avustaja- tai kuljetuspalveluja, hän ei pysty opiskelemaan, käymään töissä tai elämään arkea. Kuntoutuspalvelujen vähäisyydellä tai puutteella saattaa olla dramaattisia vaikutuksia vammaisen terveyteen ja sitä kautta osallisuuteen yhteiskunnassa.

Maailma on tehty vammattomia varten

Ableismi koskee myös esteettömyyttä ja saavutettavuutta. Koska vammattomat ovat ”normaaleja”, maailma on tehty heitä varten. Vammaisten täytyy esimerkiksi jännittää uuteen paikkaan mennessään, pääseekö sinne pyörätuolilla. Valitettavasti suurissakin kaupungeissa virastotalojenkin edessä on portaat, eikä ole ramppia pyörätuolilla kulkemiseen. Joskus tällaisiin rakennuksiin pääsee pyörätuolilla, mutta sisällä liikkuminen rajoittuu vain yhteen kerrokseen hissin puuttumisen takia. Sama ongelma on vielä 1990-luvulla rakennetuissa kerrostaloissa, ne on rakennettu käveleville ihmisille. Noissa taloissa ei ole hissiä ja asuntojen oviaukot ovat liian kapeita apuvälineitä käyttäville.

Vaikka nykyään esteettömyyttä on parannettu, silti siinä on puutteita: esteettömässä vessassa kaiteet saattavat olla käyttökelvottomat tai sisäänkäynnin kohdalla on pieni rappu rampin sijaan. Joskus on ramppi, mutta se saattaa olla niin jyrkkä, että se on vaarallinen sekä pyörätuolissa istuvalle että työntäjälle. Esimerkiksi kaikilla äänestyspaikoilla ei pääse liikkumaan pyörätuolilla tai ei ole pyörätuolissa istuvalle tarkoitettua äänestyskoppia. Nämä kaikki esimerkit viestivät, että vammaiset eivät ole tarkoitettuja joukkoon.

Toisinaan esimerkiksi jokin tilaisuus järjestetään esteettömässä paikassa, mutta siellä ei ole huomioitu saavutettavuutta. Tilaisuuspaikassa on mikrofoni ja äänentoisto, mutta tilaisuuden puhuja ei käytä niitä vaan vetoaa kantavaan ääneen. Tai sitten puhuja kysyy yleisöltä äänensä kuulumista ja jatkaa puhumista, kun kukaan ei vastaa. Niinpä puhuja olettaa, että yleisössä on vammattomia, kuulevia ihmisiä. Yleisössä on kuitenkin yksi vähemmistöön kuuluva kuulovammainen, joka yrittää sinnitellä, vaikka ei kuulisi.

Ableismi koskee myös verkkopalvelujen saavutettavuutta. Esimerkiksi verkkosivun pitää olla sellainen, että se toimii ruudunlukuohjelmilla tai puheohjauksilla. Toiseksi saavutettava verkkosivu on helppokäyttöinen niin että se on helppo hahmotettava, navigaatio selkeä, etsitty sivu tai toiminto löytyy helposti. Esimerkiksi monilla verkkosivuilla voi muuttaa tekstinkokoa tai verkkosivujen sisältöä voi kuunnella. On silti tilanteita, joissa verkkopalvelua ei voi käyttää näkövammaisen apuvälineillä.

Ableismia esiintyy pienissäkin teoissa

Ableismiin kuuluvat myös niin fyysiset kuin sanalliset teot, joita kaikkia ei välttämättä ajattele suoranaisena syrjimisenä. Ensinnäkin sanaa vammainen usein käytetään haukkumasanana. Tämä johtuu siitä, että vammainen-sanan synonyymina käytetään usein huonoa, toimimatonta, rikkinäistä tai hidasta. Toisaalta taas muina haukkumasanoina käytetään cepari, kehari, vajakki, vamppi tai rampa.

Vammaisiin liitetään edelleen vahvasti tiettyjä stereotypioita ja ennakkoluuloja. Etenkin pyörätuolissa istuvan kognitiivista kyvykkyyttä epäillään eli oletetaan, että hänen päänsäkään ei toimi. Sama pätee myös puhe- ja kuulovammaisiin: kun henkilöllä on vaikeuksia esimerkiksi puhua tai henkilö käyttää kuulolaitetta, hänen ymmärryskykyään vähätellään. Pahimmillaan tällaisissa tapauksissa vammaista henkilöä ei huomata, mikä loukkaa hänen ihmisarvoaan ja saa hänet tuntemaan itsensä joukkoon kuulumattomaksi.

Toisaalta taas käy myös niin että pyörätuolissa istuvalle tai puhevammaiselle aletaan puhua selvemmin tai sitten lässyttäen kuin lapselle. Hyvin usein vammainen henkilö kokee ohipuhumista eli toinen ihminen puhuu avustajalle, vaikka vammainen olisi paikalla. Useimmiten vammainen on se, joka tietää omat asiansa parhaiten. Tällaista ohipuhumista tapahtuu terveydenhuollossakin, jossa luulisi kohdattavan kaikki ihmiset ihmisinä.

Yleensä vammattomat ovat hienotunteisia toistensa kesken, mutta vammaisia kohtaan tämä ei aina päde. Vammaisuudesta puhuminen on tärkeää, mutta tilanne menee jo liian pitkälle, jos toinen ihminen esittää tunkeilevia kysymyksiä vammaiselle tämän vammasta. Samaten on loukkaavaa, jos vammaiselle pahoitellaan hänen vammaansa: etenkin vammaisena syntyneelle ja koko elämän vamman kanssa eläneelle tämä on hämmentävää. Usein tällaiseen tilanteeseen liittyy se myös, että toinen henkilö kertoo esimerkiksi läheisensä sairaudesta tai vammasta.

Kuten edellä on käynyt ilmi, ableismi koskettaa hyvin laajasti ja töitä sen lopettamiseksi on tehtävä niin yksilö- kuin yhteiskuntatasolla. Ensimmäinen askel ableismin lopettamiseksi olisi, että vammaiset nähtäisiin ihmisinä, joilla on samat oikeudet ja tarpeet kuin muilla. Vammattomillakin on puutteita joissain taidoissa. Vammaiset voivat olla kävely- tai puhekyvyttömiä, mutta he saattavat olla mestareita ruuanlaitossa tai heillä saattaa olla maisteritutkinto. Toinen askel olisi tehdä rakennuksista esteettömiä ja saavutettavia niin, että jokainen voisi tuntea itsensä tervetulleeksi.

Teksti: JUTTA SELÄNPÄÄ