Kronikka I/2014

KRONIKKA I/2014 Kronikka I/2014

1

Kronikka I/2014 kronikka (lat. chronica, kreik. khronika < khronos ’aika’)

1.) aikakirja, historia; historiateos, jossa tapahtumat

esitetään aikajärjestyksessä

2.) yl. leikillinen runomittainen esittely,

katsaus tapahtumiin

3.) vanhan ja kunnioitettavan säilyke

SISÄLTÖ Tässä numerossa: Vakiopalstat:

Tarina eräästä illasta PÄÄKIRJOITUS

–Kronoksen hallitus esittäytyy

Mitä jää jäljelle

6

13

16

19

3

Speksikäs yliopistokulttuurimme –Mikä mikäkin speksi on

4

Kronoksen 68. vuosijuhlat 7.12.2013

5

–Järjestäjien muistilista

–Kuulumisia Opiskelijaseminaarista

Historiantutkimuksen uusinta uutta

8

24

Diplomaatin tulikoe

10

26

John Adams ja presidenttibiografian taito

29

Valtioyön loppu

–Valtiopäivät 1863–1864

21

PUHEENJOHTAJALTA ”Keisarin” uudet vaatteet EDARISTA KAJAHTAA Kromperiumin vastaisku SIVUAINERATSIA Psykologia sivuaineena HENKILÖKUNTAA Yrityshistorialle professuuri MINUN KAUPUNKINI Budapestin apologia

31 ARKISTOSSA

Kansalliskirjasto

34 KÄSIALATEHTÄVÄ

35

KRONOSLAISEN KALENTERI

Päätoimitus: Lasse Leminen, Henry Mannberg Taitto: Lasse Leminen, Henry Mannberg, Iisa Aaltonen Toimitus- ja avustajakunta: Iisa Aaltonen, Annaliina Granqvist, Hannu Hästbacka, Tero Juutilainen, Elina Maaniitty, Karoliina Paavilainen, Pasi Pykälistö, Esa Tiusanen, Juho Toivakka, Marie Vatjus Valokuvat ja kuvitus: Iisa Aaltonen, Annaliina Granqvist, Lasse Leminen, Henry Mannberg, Emilia Nuutinen, Karoliina Paavilainen, Venla Toivonen, Marie Vatjus Etukannen kuva: Annaliina Granqvist Takakannen kuva: Karoliina Paavilainen Painettu Picaset Oy:ssä maaliskuussa 2014. Painosmäärä 100 kpl, ISSN: 1238-2817, ISSN: 2242-0606 Copyright © Tekijät & Kronos ry 2014 Sähköposti: kronikkahelsinki@gmail.com Julkaisija: Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Kronos ry http://blogs.helsinki.fi/kronos-ry/kronikka ISSUU: http://issuu.com/kronikka Tämä julkaisu on saanut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan painotukea.

2

Kronikka I/2014

PÄÄKIRJOITUS

Mitä jää jäljelle Kronikan päätoimittajan (kuten ei, apropos, Kronoksen puheenjohtajankaan) paikalle ei ollut tänä vuonna varsinaista tunkua, joten allekirjoittaneet n:nnen vuoden opiskelijat päättivät hypätä puikkoihin toivoen, että New Yorkerin selailun antama into voittaa gradua, leipätaistelua ja muita elämään kuuluvia ilmiöitä vastaan käymänsä kamppailun vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista.

On selvää, että Kronos ja kaikki sen ympärillä elää ajassa. Mutta onko tässä tekevien käsien niukkuudessa kyse laajemmasta ilmiöstä? Aika näyttää tämänkin, mutta esimerkiksi Kronikankin osalta on kuultu jopa viestejä siitä, tarvitaanko koko lehteä. Koko läpyskähän on ainejärjestön budjetissa kieltämättä melkoinen kuluerä, minkä vuoksi tänä vuonna painatus on pitkästä aikaa kilpailutettu.

Rohkenemme kuitenkin olla eri mieltä kuin nämä onneksi hajanaiset äänet. Mikä on mennyt pieleen, jos kronikoitsijoiden ammattikunta itsekään ei ymmärrä ajankuvan tallettamisen tärkeyttä? Bileet, intriigit ja jopa karnaaliset ilot hurahtavat ohitse kuin seitsemän yliopistovuotta haihtuen menneisyyden hämäriin, mutta Kronikka on yksi niistä asioista, jotka jäävät jäljelle. Miten vuoden 2050 historianopiskelija katselee meitä jälkiviisautensa perspektiivistä? Ei hyvin mennyt noillakaan?

Entä mitä uutta sivuilta sitten löytyy? Tulevan vuoden vakiopalstoina tutuksi tulevat ainakin historiallisia kaupunkeja käsittelevä juttusarja, jonka kirjoittajilla on erityinen side kuvaamaansa kohteeseen, sekä historiallisten käsialojen tuntemusta testaava osio.

Kiitämme kaikkia lehden tekoon osallistuneita kirjoittajia, kuvittajia ja taittajia ja toivotamme kaikki lämpimästi tervetulleiksi seuraavaan toimituskokoukseen.

Miellyttäviä lukuhetkiä toivottaen, Lasse Leminen & Henry Mannberg Kronikan päätoimittajat 2014

Edes Kronikkaa ei kuitenkaan tehdä syntymättömiä varten, vaan lehden tavoitteena on lukijakuntaa kiinnostava laadukas ja monipuolinen sisältö yliopistoyhteisön jäseniltä toisille. Jos jotain ajastamme tulee siinä sivussa vangituksi, sen parempi.

Perinteiseen tapaan lukijat pääsevät siis sukeltamaan historian ja kulttuurin ilmiöiden ja tarinoiden maailmaan kanssaopiskelijoiden taidonnäytteiden välityksellä.

Lehdessä on paljon samaa kuin ennenkin: tässä vuoden ensimmäisessä numerossa Kronoksen toimintaa on tallennettu vuosijuhlien, opiskelijaseminaarin ja speksin osalta. Perinteisistä osioista on säilytetty Sivuaineratsia, Edarista kajahtaa sekä Arkistossa.

Kronikka I/2014

3

PUHEENJOHTAJALTA

”Keisarin” uudet vaatteet

Jotain relevanttia ja ajankohtaista, siitähän hyvä pj-palsta on tehty. Ajankohtaista voisi olla se, että yhdistyksen vuosikokous on pidetty ja vuoden 2013 hallitus ja virkailijakunta voi täysin palvelleena siirtyä eläkepäiviä viettämään. Kiitokseni heille!

Vuoden 2014 hallitus ja virkailijakunnan on aika astua esiin.

Toimintasuunnitelman luonnosta kirjoittaessani tulin väkisinkin miettineeksi minkälaisia tapahtumia Kronoksessa on ollut vuosien varrella. Vuoteen mahtuu toimijoiden itse keksimiä tapahtumia, mutta myös edellisvuosilta periytyviä, ehkä jopa perinteiksi muodostuneita tapahtumia.

Yleensä nämä tapahtumat vuorottelevat varsin sulassa sovussa. Ongelmaksi tilanne muuttuu vasta siinä vaiheessa, kun perinteitä on liikaa ja tilaa ei jätetä uusille ideoille tai toteutustavoille. Perinteiden muuttaminen on kuitenkin jo itsessään ongelmallista: siinä astutaan aina edellisen vuosikerran tai sukupolven varpaille.

Tarkoitus ei ole loukata edellistä vuotta, mutta toisaalta tapahtumaa tai toteutustyyliä ei koeta enää omaksi. Erilaisten rituaalien ja toimintatapojen merkitykset ovat jääneet historian hämäriin ja vaikka ne saataisiinkin yleiseen tietouteen uudestaan, ne eivät herättäisi samanlaisia tunteita kuin ennen. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, mutta väriä voi aina muuttaa.

Vuoden 2014 hallitus ja virkailijakunta ovat varsinaisia maalareita. Jo ensimmäisestä kokouksesta lähtien puheenjohtaja on päässyt todistamaan uusia ideoita tai vanhojen ideoiden uudelleen henkiinherättämistä. Mikä olisikaan sen parempaa!

Vuoden alun byrokraattisten kiireiden (lue: toimintadokumenttien tekeminen) on työllistänyt puheenjohtajistoa varsin mittavasti ja varsinaiseen järjestötoimimiseen ei ole jäänyt niin paljoa aikaa.

Uusien ideoiden vyöry kuitenkin pakottaa

4

Kronikka I/2014

allekirjoittaneenkin jättämään byrokratian hetkeksi syrjään ja keskittymään näihin asioihin: siis siihen, minkä takia tätä järjestötoimintaa yleensä tehdään. Eräs kaverini varoitteli viime vuoden lopulla toisesta puheenjohtajakaudesta kysymällä tarjoaako se oman kehityksen kannalta haasteita. Jäin pohtimaan kysymystä, mutta nyt voin hymyssä suin sanoa, että haasteita riittää varmasti: ja vieläpä positiivisella tavalla.

Tero Juutilainen Kronoksen puheenjohtaja 2014

EDARISTA KAJAHTAA

Kromperiumin vastaisku Esa Tiusanen Kromperiumin (kronoslaisen imperiumin) sydämessä tuntui suuri pistos. Se oli kokenut suuren tappion, kun ”kapinalliset” olivat onnistuneet tuhoamaan sen suurimman ylpeyden aiheen. Hyödyntämällä avaruusaseman pääreaktoriin kytkettyyn suojaamattomaan ilmanottoaukkoon verrattavissa olevaa suunnitteluvirhettä1 HYYn hallitus onnistui olemaan lähettämättä edustajaa suurimman ja kauniimman järjestönsä vuosijuhlille. Sillä sitä Kronos (sen jäsentensä päiväunissa) todella on! Vaikka Kromperiumi oli kärsinyt takaiskun, sen oli nyt aika kerätä voimansa. Se lähetti luottopakkinsa näyttämään ylioppilaskunnalle, kuka sen isä on (engl.

Who’s your daddy?).

Vastaiskua varten kerättiinkin suhteettoman suuri joukko, joka lähetettäisiin Hothin jääpla--. Hmm. Nyt taitaa mennä jotain sekaisin. Joka tapauksessa, vuodelle 2014 kerättiin suuri kronoslaisten joukko, joka lähti ottamaan ylioppilaskunnan haltuunsa. Kronoksettoman välivuoden jälkeen HYYn hallituksessa on nyt kolme kronoslaista: Esa Tiusanen (koulutuspolitiikka), Mari Kyllönen (järjestöt ja perheelliset opiskelijat) ja Matleena Kosonen (viestintä ja uudet opiskelijat). Kronoslaisten aktiivisuuden suhteettomuutta tuo muutenkin esille se, että hallituksen jäsenten lisäksi valiokuntien johtotehtävissä toimivien lista on seuraava: -

Jarna Hietanen, koulutuspoliittisen valiokunnan puheenjohtaja

-

Joonas Nivala, koulutuspoliittisen valiokunnan sihteeri ja ESN valiokunnan jäsen

-

Ahto Harmo, järjestövaliokunnan puheenjohtaja

-

Mikko Soikkeli, kulttuurivaliokunnan puheenjohtaja

-

Margareta Ronkainen, kulttuurivaliokunnan varapuheenjohtaja

-

Tero Juutilainen, tuutorvaliokunnan sihteeri

Putinin maailmanvalloitusta katsellessamme lienee syytä jättää tekstin alun valtausihannoiminen vähemmälle. Kuitenkin yksi asia on erittäin selvää: ylioppilaskunnassa on ainakin yksi järjestö, jossa yliopistolain paljon pauhattu velvoite toimia ”jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä” toteutuu erinomaisesti. Näin tulee olla jatkossakin!

1 HYYn hallituksessa ei muodollisesti ole kiintiökronoslaisen paikkaa.

Kronikka I/2014

5

Tarina eräästä illasta – Kronoksen hallitus esittäytyy Tero Juutilainen & Juho Toivakka Avaan oven. Ah, tuttu, hieman ummehtunut haju, leviää sieraimiini.

Alan kavuta portaita. Portaiden kapuaminen tuntuu raskaalta: eilisillan jälkivaikutus tuntuu yhä. Kiitos siitä kuuluu Jannen Paulaner-tynnyrille, jota tuli tyhjennettyä aika tavalla. “Niin, kai sitä taloudenhoitajana on varaa ostaakin hieman enemmän”, tuumin itsekseni ja jatkan matkaa yhä edemmäs.

Etäisenä kuulen jonkun laulavan: “... contre nous de la tyrannie, l’étendard sanglant est levé…”, . Jähmetyn paikoilleni. “Marseljeesia? Kronoksen juhlissa?! Olenkohan varmasti tullut oikeaan paikkaan?” Ääni kuitenkin vain voimistuu ja pian nurkan takaa tuleekin tilavastaavamme Jukka ja hallituslainen Ville Napoleon-konjakit yhdessä kädessä ja Ranskan liput toisessa. Ovat kuulemma menossa opiskelijahuoneeseen kastelemaan kasveja. Epäilen hieman heidän kuntoaan suorittaa tätä tehtävää, mutta päätän olla hiljaa. Läksiäislahjana he tarjoavat minullekin ryypyn. Lämmin konjakki polttelee mukavasti kurkussa, kun jatkan matkaa portaita ylös.

Kolmanteen kerrokseen saapuessani soijaa alkaa pukkaa yhä enemmän.

Onneksi bilevastaavamme Mikko ja Sonja tietävät ratkaisun. Lonkkua kehiin ja bileet käyntiin. “Boom kah, boom boom kah”.

Robinin koreografioita mukaillen siirryn kohti sisätiloja ja pyrin löytämään tieni syvemmälle kohti varsinaista juhlatilaa.

Pöytien äärestä löydän sitsivastaavamme Tarun ja Hildan, jotka ovat vallanneet pöydän ja opettavat nyt sitsietikettiä kaikille halukkaille höystettynä punkulla ja valkkarilla, kuten arvata saattaa.

Astiastovastaavamme Eetu seisoo vieressä ja toivoo, että innokkaat sitsaajat eivät riko järjestömme silmäterää, Mingdynastian aikaisia posliineja. Katsoessani sitsivastaaviemme innostuneisuutta

6

Kronikka I/2014

asiaan, tarjoan Eetulle rohkaisuryypyksi kossua ja lupaan viedä hänet seuraavana päivänä IKEAan. Toisella puolen salia tuutorvastaavamme Teemu on puolestaan tekemässä tuttavuutta uusien opiskelijoiden kanssa ja tarjoaa heille parasta a-laatua: kolmen leijonan viskiä. Jenni, toinen tuutorvastaavistamme, kuitenkin tyrmää Teemun tarjoilut ja ottaa esille pullon viinoista parhainta: arrakkia.

Itseäni puistattaa jo pelkkä ajatuskin arrakista. “Missähän on trion kolmas osapuoli, Otto?”, mietin mielessäni.

“Todennäköisesti tutustuttamassa fukseja absintin ihmeelliseen maailmaan.”

Käännyn jatkaakseni matkaa, kun kuulen yhtäkkiä karmaisevan naurunrämäkän tulevan jostain yläkerrasta. Juoksen nopeasti kahdet portaat ylös vain huomatakseni, että yleismies Ilkka on ottanut pontikkapannunsa esille ja tarjoilee nyt sitä pahaa aavistamattomille opiskelijoille. Sprintin jälkeen hikikarpalot valuvat entistä voimakkaamin ja energiatasot ovat nollissa, mutta onneksi opintovastaavat tulevat apuun.

Margaretan tarjoama energiajuoma ja Marien kahvi herättävät biletyshalut uudestaan henkiin. On aika lähteä uudelleen kierrokselle.

Ginin tuoksu kantautuu nenääni samalla kun sihteerimme Ahto ilmaantuu kulman takaa. “Eihän ne pöytäkirjat ilman avustusta synny” kuulen hänen sanovan ennen kuin hän jatkaa matkaa kohti tekonahkaisia sohvia, joiden ääressä työelämävastaavamme Jouni kantaa huolta opiskelijoiden työllistymisestä.

Tosin tällä kertaa Jounilla on 12-vuotiasta viskiä niin ehkä ne murheet eivät tällä kertaa ole niin aktuaalisia. Seuranaan Jounilla on kollegansa ja alumnien kohtalosta murehtiva Elina, joka on

terästänyt kahviansa liköörillä. Onneksi Karoliina, tulee piristämään tunnelmaa sherry-pullolla ja lohduttamaan uuden Pääsykoeoppaan avulla saatavista lahjakkaista fukseista, jotka vievät Kronoksen uuteen nousuun.

kilpailijoille ja muillekkin hengailijoille tyrkyttää mestarislaavikyykkääjämme Atte, joka itsekin ottaa aimo hörppyjä tervasnapseja touhun lomassa. Ja joku kehtaa vielä väittää, että Kronoksessa ei urheilla.

Viereisiltä sohvilta kantautuu sulosointuja vuosijuhlavastaavuustriomme Suskin, Jarnan ja Venlan kilistäessä shampanjalasejansa. Juhlimisen syynä lienee menestyksekäs lobbaus tulevien vujujen hienon juhlapaikan hyväksynnästä edellisessä hallituksen kokouksessa.

“Kannattaisi poliitikkojenkin ottaa mallia heistä.”

Urheilun katsominen käy kuitenkin työstä ja päätän jatkaa matkaa. Hetken pyörittyäni kuulen nurkkahuoneen suunnalta kummallista korinaa. Sisään kurkistettuani näen kaksi hyvin tuttua hahmoa tuoleille sammuneina: itse pääjehut, Tero ja Juho. Tyhjä sheriffipullo on enää vain pystyssä. Selkeästi parivaljakko on ottanut muutaman neuvoa antavan liikaa. “Aijaijai”, tuumin itsekseni. Nappaan nopeasti kuvan parivaljakosta ja jaan sen eteenpäin Henrylle ja Lasselle, riippumattoman Kronikan päätoimittajille. “Onneksi Kronoksella on asiansa osaavia aktiiveja, jotka kyllä hoitavat hommat ilman puheenjohtajistoakin” tuumin itsekseni jättäessäni puheenjohtajakaksikon omaan rauhaansa ja aloittamalla uuden nousukauden.

Yhtäkkiä jotain valkoista lentää silmieni editse. “Pingispallo?” Käännyn katsomaan mistä moinen on tullut. “Ahaa, tiukka beerbong-skaba on käynnissä.”

Liikuntavastaavamme Joona ottaa mittaa excuvastaavistamme Ellasta ja Eevasta.

Tosin oluen sijaan Joonalla näyttäisi olevan minttuviinaa, ainakin hajusta päätellen, ja excuvastaavamme taas ottavat tequilaa haltuunsa. Lisää juotavaa

Kuva: Venla Toivonen

Kronikka I/2014

7

SIVUAINERATSIA

Psykologia sivuaineena Lasse Leminen

Vuoden ensimmäisessä numerossa Sivuaineratsian piinapenkkiin asettuu yleisen historian opiskelija, HuK Karoliina Paavilainen, joka lukee psykologiaa sivuaineenaan.

Kuva: Iisa Aaltonen

1. Miksi opiskelet psykologiaa?

Psykologia on erittäin mielenkiintoista mutta myös hyödyllistä monelle eri alalla, koska se syventää ymmärrystä ihmisen käyttäytymisestä. Erityisesti se on hyödyllistä opettajiksi aikoville, sillä psykologian määrä pedagogisissa opinnoissa on erittäin pieni. Opiskelemalla psykologia pitkänä sivuaineena (60 op) voin myös saada sen yhdeksi opetettavaksi aineeksi historian ja yhteiskuntaopin rinnalle.

2. Missä psykologiaa opiskellaan ja millainen opintokokonaisuuden rakenne on?

Psykologiaa opiskellaan HY:n käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa, mutta sivuaineoikeuden saadakseen opiskelijan tulee tehdä pääsykoe. Itse suoritin opinnot Helsingin avoimessa yliopistossa maksuttomina kesäopintoina. Avoimessa perusopintojen (25 op) keskiarvon tulee olla vähintään kolme, jotta voi jatkaa aineopintoihin.

Tämän lisäksi ennen aineopintoja opiskelijoiden tulee läpäistä karsiva tasokoe vaikka keskiarvo olisikin riittävä.

8

Kronikka I/2014

3. Millaisia kurssien suoritusmuodot ovat? Vastaako työmäärä opintopisteitä?

Avoimessa yliopistossa voi valita joko kirjantentin tai luentokurssin ja luentokuulustelun, jonka yhteydessä tentittiin myös kirjallisuutta. Suoritin perusopinnot luentokursseina yhtä verkkokurssia lukuun ottamatta. Kurssit ovat viiden opintopisteen laajuisia ja työmäärä aika lailla yhtä suuri. Osa kursseista oli kuitenkin aiheeltaan haastavampia, joten niihin tuli käytettyä luonnollisesti enemmän aikaa.

4. Mistä aiheista esimerkiksi perusopinnot koostuvat?

Kurssien aiheita olivat neuro-ja kognitiivinen psykologia, persoonallisuuspsykologia, kliininen psykologia, kehityspsykologia ja psykologisen tutkimuksen perusteet.

SIVUAINERATSIA

5. Mikä aihepiiri on psykologiassa erityisen kiinnostavaa?

Yhtä selkeää suosikkia on hankala valita mutta kognitiivinen psykologia, johon liittyvät esimerkiksi oppiminen, havaitseminen ja muistaminen, oli erityisen mielenkiintoista. Muita ovat ainakin kliininen psykologia ja psykologian historia, jota gradunikin sivuaa.

6. Mielipiteesi psykologiasta? Onko opiskelu tehty helpoksi, ovatko luennoitsijat hyviä tai esimerkiksi käytännön järjestelyt hyvin hoidettu?

Avoimessa käytännöt saattavat olla melko erilaisia verrattuna yliopiston vastaaviin. Ilmoittautumiskäytännöt olivat hieman erikoisia ja tenttituloksia piti odottaa paljon pidempään kuin yliopistolla. Opetus oli kuitenkin laadukasta ja opettajat usein hyvin kiinnostuneita käsiteltävistä aiheista.

7. Millaiset terveiset lähetät psykologiaa sivuaineeksi harkitsevalle?

Psykologian opiskelu voi olla ajoittain raskasta, mutta se on myös erittäin palkitsevaa. Vaikka ei aikoisikaan opettajaksi, psykologiasta voi hyötyä esimerkiksi henkilöstöhallinnon tehtävissä, johtamisessa tai ylipäänsä ammateissa, joissa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa.

Jotkut saattavat ajatella, että psykologia on helppoa, koska aiheet liittyvät usein jokapäiväiseen toimintaan. Tulee kuitenkin muistaa, että tiedon ja opetuksen perusta on tieteellisessä tutkimuksessa. Kannattaakin olla valmis kyseenalaistamaan omia ennakko-oletuksiaan, sillä ne voivat muuttua.

Kronikka I/2014

9

HENKILÖKUNTAA

Yrityshistorialle professuuri Lasse Leminen & Henry Mannberg

Historia-aineet saivat uuden oppituolin, kun Ph.D. Niklas Jensen-Eriksen aloitti viime vuoden elokuussa yrityshistorian professorina.

Kronikka kävi haastattelemassa professorikunnan uutta tulokasta hänen taustastaan, tutkimusintresseistään ja uuden professuurin suunnasta.

Jensen-Eriksen aloitti opinnot Helsingin yliopiston historian laitoksella vuonna 1993. Opiskeluala valikoitui puhtaasti mielenkiinnon perusteella, ja alun perin kiinnostus kohdistui erityisesti antiikin ja Rooman valtakunnan historiaan. Espoossa 1974 syntynyt Jensen-Eriksen oli antiikin ohella kiinnostunut ajankohtaisista tapahtumista, ja varsinkin itäblokin murtuminen antoi sysäyksen liukua vähitellen kohti uudempien aikojen tutkimusta.

Ensimmäisen maisterintutkinnon jälkeen hän haki arvostetun London School of Economicsin (LSE) tohtoriohjelmaan, joka oli sijainniltaan hyvä paikka siksikin, että Suomen ja Britannian kauppasuhteita käsitelleen väitöskirjan aineistot olivat Lontoossa.

Vielä väitöskirjan jälkeen toisen maisterintutkinnon valtiotieteellisestä hankkinut Jensen-Eriksen korostaa akateemisten traditioiden erilaisuutta ja sitä, että esimerkiksi Suomessa itsestään selvinä pidetyt asiat eivät ole sitä muualla. LSE:n taloushistorian koulutuksessa näkyivät paitsi korkeat laatustandardit, myös vahva yhteiskuntatieteiden ja esimerkiksi taloustieteen metodologinen vaikutus, tutkimustöiden selkeämpi fokus ja debatointikulttuuri, johon pienryhmäopetus antaa mahdollisuuden.

10

Kronikka I/2014

Yrityshistoria ja uusi professuuri Mitä ”yrityshistoria” sitten on? Jensen-Eriksen ei pidä kansainvälisesti Business History -nimellä tunnetun oppiaineen suomennosta erityisen onnistuneena, mutta parempaa on hankala keksiä. Kyseessä on taloushistoria, jossa keskiössä ovat makrotaloudellisten ilmiöiden kuten talouskasvun ja inflaation sijaan konkreettiset toimijat, kuten yritykset ja yksilöt sekä niiden ja muun yhteiskunnan väliset suhteet. Tällaiseen tutkimukseen humanistin arkistotutkimustaidot ja kielitaito ovat omiaan, eikä esimerkiksi taloushistorioitsija Barry Eichengreenin korostama ekonomistin koko matemaattisen työkalupakin hallinta ole välttämätöntä, jos ei haitallistakaan. Suurelle yleisölle tutkimussuunnan tunnetuin edustaja lienee Markku Kuisma, jonka teosta Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000 Jensen-Eriksen suosittelee johdannoksi niille, jotka haluavat tietää, millaisten kysymysten äärellä uusi professuuri askartelee.

Uutta viranhaltijaa haettiin ”yrityshistorian Casimir Ehrnrooth -professuuriin”, missä jotkut voivat nähdä yksityisen rahan ja ”amerikkalaisuuden” vaikutusta.

Kuinka kiinnostunut elinkeinoelämä oli uudesta oppituolista? Onko liikemaailma nyt saanut jalkansa vapaan tutkimuksen oven väliin? Jensen-Eriksenin mukaan yritykset ovat lahjoittaneet huomattavan alkupääoman, mutta muuten professuuri ei poikkea muista. Yliopisto valitsee itse professorinsa ja sen, mitä he tekevät. Hän huomauttaa, että lahjoitukset mahdollistavat lisähenkilökunnan palkkaamisen opettajiksi ja opinnäytetöiden ohjaajiksi, ja suuressa maailmassa niillä rahoitetaan esimerkiksi yliopistojen kirjastoja.

HENKILÖKUNTAA niä yhdistää kiinnostus talouden ja politiikan vuorovaikutukseen. Jensen-Eriksen korostaakin, ettei uutta professuuria olekaan kätilöity tyhjästä, vaan taustalla on vahva, yliopiston sisällä jo olemassa oleva tutkimusperinne. Tämä osaltaan toi oppituolin juuri humanistisen tiedekunnan puolelle, vaikka yhteys valtiotieteellisen puolelta löytyvään talous- ja sosiaalihistoriaan äkkiseltään vaikuttaisi selvemmältä.

Tulevaisuudennäkymiä

Kuva: Lasse Leminen

”Ei vapaa tiede ole yhtään enempää uhattuna kuin se oli koskaan aikaisemminkaan. Ei sillä ole mitään vaikutusta meidän arkipäivän tutkimustyöhömme.

Yliopistolla on omat akateemiset standardinsa tehdä tutkimusta, me yritämme tehdä mahdollisimman korkeatasoista tutkimusta kukin sillä sektorilla, jolla toimitaan, eli minun tapauksessani yrityshistorian tutkimusta.”

Ajankohtaisista ja potentiaalisista tutkimusintresseistä Jensen-Eriksen mainitsee yrittäjyyden historian varsinkin 1900-luvulla, kylmän sodan yritys- ja taloushistorian ja Suomen osalta erityisesti idänkaupan, osuustoimintaliikkeet sekä kartellit.

Käynnissä on myös Markku Kuisman johtama Päivälehti-Helsingin Sanomat 1889–2019 -projekti, jossa useat tutkijat lähestyvät lehteä eri näkökulmista, kuten liikeyrityksenä. Yliopiston taloushistoriallista osaamiskeskittymää korostaa myöskin vapaamuotoinen tutkijayhteisö Capitalism, State and Society, jonka jäse-

Millaisina tuore yritysprofessori näkee tutkimuskohteensa tulevaisuudennäkymät?

Kylmän sodan aikana Suomen vienti rakentui pääosin metsä- ja metalliteollisuuden varaan, ja tätä seurasivat 1990-luvulla elektroniikkateollisuuden ja Nokian nousu. Matkapuhelinliiketoiminnan myynti Microsoftille ja toisaalta mobiilialan yritysten kasvu osoittaa kuitenkin suomalaisen teollisuuden olevan muutoksessa.

Jensen-Eriksen ei kuitenkaan usko uuden, Nokian kaltaisen lippulaivayrityksen nousevan talouden veturiksi, vaan pitää todennäköisempänä vientiteollisuuden hajaantumista useammalle eri toimialalle.

Hän huomauttaa, että tämän kaltainen kehitys on myös positiivista, koska viennin monimuotoisuus voi auttaa pehmentämään talouden kohtaamia kriisejä. Finanssikriisi on ollut taloushistorioitsijoille ”hyvä kriisi”, joka antaa runsaasti tutkittavaa ja vertailumahdollisuuksia esimerkiksi 1930-luvun lamaan, minkä lisäksi EU, pelastuspaketit ja muut talouspoliittiset toimet tuovat kuvaan historiallisesti uusia, uniikkeja piirteitä.

Julkinen sektori on perinteinen humanistien työllistäjä, mutta se tuskin tulee jatkossa ainakaan kasvamaan. Millaiset ovat humanistien mahdollisuudet työllistyä yksityiselle sektorille? Ovatko vastassa torjunta ja stereotypiat, vai onko ongelma ”humanistien huonon itsetunnon” ohella itsensä ja taitojensa liian vähäinen esilletuominen? Vai onko ”ongelmaa” edes olemassa?

Kronikka I/2014

11

Useita aloja opiskelleen Jensen-Eriksenin kokemuksen mukaan humanistit eivät osaamisessaan ja taidoissaan häviä muiden alojen opiskelijoille, mutta usein unohtuu, etteivät monet historiaa opiskelleen taidot ole itsestäänselvyyksiä. Hän mainitsee perinteisen ja usein toistetun kirjoitustaidon sekä tiedon analysoinnin ja kyvyn hahmottaa laajempia kokonaisuuksia. Professori tuntee eri aloilta valmistuneita ihmisiä, joille esimerkiksi parin sivun muistion kirjoittaminen voi olla todella vaikeaa. ”Jos titteli ei suoraan kerro, mitä henkilö osaa, sitä täytyy avata enemmän työnhakutilanteessa, koska toisella puolella ovat rekrytointihenkilöt, jotka eivät oikeasti tiedä yhtään, mitä tämä tarkoittaa tai mitä tämä henkilö mahdollisesti osaisi.”

Suomi on siinä mielessä armottomampi, että korostetaan aikaisempaa työkokemusta, vaikka monet työt yritysten tai ministeriöiden hallinnossa tai viestintäalalla opitaan käytännön yhteydessä. Siinä mielessä suosin brittiläistä mallia.” LSE:ssä opiskelevana Jensen-Eriksen sai historian väitöskirjan tekijänä muun muassa rekrytointikirjeitä vakuutusyhtiöstä.

Lopuksi katsoimme aiheelliseksi kysyä yrityshistorian professorilta, voisiko historiaa opiskellut harkita nyt pinnalla paljon olevaa yrittäjyyttä. ”Ehdottomasti, jos keksii hyvän idean. Itse asiassa monella sektorilla me olemme vähän kuin yrittäjiä, mielestäni tutkijan ammatissa on sitä samaa.”

Taustakuva: Wikimedia Commons

Hän kuitenkin jatkaa: ”Suomessa työmarkkinat ovat siinä mielessä erityisen haastavat, että hakijalta vaaditaan työkokemusta. Englannissa oli enemmän sellaista, että jos oli valmistunut hyvästä korkeakoulusta, työnantajat lähtivät siitä, että tämä on skarppi tyyppi, se varmaan oppii nämä jutut.

12

Kronikka I/2014

Speksikäs ylioppilaskulttuurimme

– Mikä mikäkin speksi on Hannu Hästbacka

Kuva: Emilia Nuutinen

Nykyhetken korkeakoulumaailmasta on jo vaikea löytää opiskelijaa, jolle speksin käsite olisi vieras. Improvisaatioteatterilla höystettyjen musikaalien tekemisen kulttuuri on kasvanut ja levinnyt jo niin laajalle, että se tavoittaa jollain tasolla jokaisen ylioppilaskulttuuria vähänkin seuraavan ihmisen. Jonkinasteisesta speksibuumista voi jo puhua, sillä tänä lukuvuonna aloittivat sekä syksyllä esitetty maatalous-metsäylioppilaiden Viikkispeksi että 11.3 Gloriassa ensi-iltansa saava ammattikorkeakoulu Metropolian Metkan speksi.

Siksi Kronikka tarjoaakin nyt lukijoilleen ytimekkään ja kriittisen johdatuksen pääkaupunkiseudun korkeakoulujen jo vakiintuneeseen speksikenttään.

Teekkarispeksi on speksien kruunaamaton kuningas. Sen historia on jäljitettävissä aina 1930-luvulle asti, mutta nykymuotoisena, jokavuotisena produktiona se on ollut olemassa vuodesta 1990. Suurinta, maineikkainta ja ammattimaisimmin toteutettua speksiä ei tehdä pelkällä teekkareiden talkoohengellä. Spektaakkelimaiset esitykset toteutetaan ammattiohjaajan valvonnassa, valtavan taustatyöryhmän ja lukuisien sponsorien tukemana. Näyttelijätkin ovat usein myös jotain aivan muuta kuin Aalto-yliopiston opiskelijoita – kuten esimerkiksi Laajasalon näyttelijäopiston oppilaita. Tämän vuoden produktio ”Danse Macabre” saa ensi-iltansa Aleksanterin teatterissa 17.3 ja liput tietysti maksavat hieman enemmän kuin muilla spekseillä.

Kronikka I/2014

13

Lääkiksen speksi ei jää kovin kauaksi Teekkarispeksistä millään mittarilla. Se on itse asiassa kaksi vuotta isoveljeään vanhempi, vaikkakin huomattavasti nuorempi kuin ruotsinkielinen vastikkeensa, Medicinarklubben Thoraxin speksi, joka on pitänyt omaa, suomenkielisille korkeakouluopiskelijoille kohtalaisen tuntematonta speksiperinnettään yllä ilman katkoksia 1950-luvulta asti. Budjetiltaan samaa kokoluokkaa olevaan Teekkarispeksiin verrattuna piirun verran hillitympää ja perinteisempää teatteria tarjoava Lääkiksen speksi on palannut vuoden 2012 Aleksanterin teatterin harharetkensä jälkeen kotiareenalleen Kaapelitehtaan Pannuhalliin, jossa 1.4 saa ensi-iltansa järjestyksessään 27. tuotanto, ”Myrskyn Vartijat”.

Kuva: Emilia Nuutinen

Pykälän spex on oikeustieteilijöiden speksi, jota on tehty vuodesta 1997 lähtien. Kaikista muista spekseistä poiketen jo syyslukukaudella Gloriassa esitettävä speksi on tunnettu kosteasta menostaan sekä pienestä vaihtuvuudestaan tuotantotiimin sisällä. Erittäin leimallinen piirre Pykälän spekseissä on myös valmiiksi

14

Kronikka I/2014

harjoitellut omstartit, joita yksikään muu speksi ei – ainakaan yhtä avoimesti – harrasta. Aidon improvisaation niukkuudestaan, lievästä taipuvaisuudestaan alatyyliseen huumoriin sekä ylipitkistä, näytelmään väkisin ympätyistä sponsorimainoksistaan huolimatta Pykälän spex onnistuu ajoittain yltämään näyttävyydessään, tyylikkyydessään ja viihdyttävyydessään jopa muuten täysin omassa kastissaan olevien Lääkiksen speksin ja Teekkarispeksin tasolle, kuten viimeisimmässä tuotannossaan, ”La Famiglia”.

Valtsikan speksi on vuodesta 2000 lähtien tehty speksi, joka omien sanojensa mukaan pyrkii sekä viihdyttämään että ottamaan kantaa polttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Teekkareiden tavoin valtiotieteilijät ovat turvautuneet ajoittain ammattiohjaajan apuun, mutta ovat vuodesta toiseen vaikeuksissa saada yleisönsä viihtymään. Väkisin tekeminen ja kireä tunnelma näkyvät erilaisina lieveilmiöinä niin lavalla kuin sen ulkopuolellakin. Pop & Jazz -konservatorion lavalla esiintyvän speksin on perinteisesti tunnistanut typerästä ja väkinäisestä alapäähuumoristaan, jota tarjoillaan yleisölle jo ennen kuin se on ehtinyt huutaa ”omstart”. Tämän vuoden produktio ”Loppu” oli nämä lähtökohdat huomioiden useimpien arvioiden mukaan hyvin positiivinen yllätys, mutta allekirjoittaneelta se jäi valitettavasti näkemättä.

KY-speksi voi halutessaan jäljittää historiaansa 1980-luvulle, mutta on nykymuotoisena Valtsikan ja Pykälän speksin ikätoveri. Kohtalaisen kevyitä aiheita suosivan speksin vahvuuksiin ei ainakaan nähdyn ja kuullun perusteella lukeudu sykähdyttävä tarinankerronta tai vivahteikas näyttelijätyö. Myös KY-speksin tuotantotiimi näyttäisi vaihtuneen viime vuosina huomattavan vähän. Tämän vuoden produktio, Teatteri Forumissa esitetty ”Le coq magnifique” oli hauskoista hetkistään huolimatta kokonaisuudessaan valitettavan epäonnistunut teos. Käsikirjoituksessa oli

rikottu rohkeasti perinteisen teatterin kaavaa, mutta unohdettu, että lavalla pitäisi tapahtua myös jotain mielenkiintoista.

Conduksen speksi on käyttäytymistieteellisen tiedekunnan speksi, jota on tehty vuodesta 2005 lähtien. Conduksen speksit ovat riemukkaita ja sympaattisia tapauksia siellä täällä näkyvästä kotikutoisuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia. Conduksen speksien kunnioitusta herättävä ominaispiirre on, että jopa musiikkinumeroiden omstart -vedot improvisoidaan suoraan, toisin kuin muissa spekseissä, joissa näihin yleensä löytyy vähintään yksi valmis variantti. Tänä vuonna paluun Glorian lavalle tehneen Conduksen speksin zombie-aiheinen näytelmä ”Mullattuja unelmia” oli viihdyttävä esitys kömpelyydestään ja musiikillisesta heikkoudestaan huolimatta.

Entäs sitten Humanistispeksi, meidän speksimme, jossa Kronoksella on ollut vahva kiinnitys suuriin lavarooleihin koko sen lyhyen historian ajan? Tänä vuonna vasta neljännen kerran Glorian lavalla nähty, toistaiseksi ehkä kaikista spekseistä lähimpänä perinteistä teatteria ollut Humanistispeksi on kasvanut vuosi vuodelta ja onnistunut ulosmittaamaan Humanistisen tiedekunnan ilmeisen laajaa ja vahvaa potentiaalia. Tänä vuonna mukaan haluavia oli ensimmäisen kerran jo niin paljon, että väkeä jouduttiin karsimaan.

Helmikuussa nähty ”Magian mestari” sai todella kiittäviä arvioita speksiharrastajilta, mutta tulevaisuus näyttää, mistä asioista Humanistispeksi tullaan tuntemaan.

Kirjoittaja kuuluu Humanistispeksin tekijöihin ja on jäävi kirjoittamaan tällaisia arvosteluja, mutta teki sen silti.

Kuva: Emilia Nuutinen

Kronikka I/2014

15

Kronoksen 68. vuosijuhlat 7.12.2013 – Järjestäjien muistilista Iisa Aaltonen & Karoliina Paavilainen Kuvat: Karoliina Paavilainen

Oletko koskaan pohtinut mitä kaikkea kätkeytyykään vuosijuhlaloiston taakse?

Viime vuoden vuosijuhlavastaavina voimme paljastaa mikä kaikki meinasi mennä pieleen: 1) Harkitse tarkkaan, oletko todella kykenevä hoitamaan hallitusvirkaasi. Onko edellisten vuosijuhlien jatkot klo 03.20 todella oikea aika päättää vuosijuhlavastaavuuden hakemisesta?

2) Selvitä oma aikataulusi koko vuodelle. Haluatko todella hoitaa virkaasi toisesta maasta käsin?

3) Älä yritä järjestää juhlia yksin.

Kronoksesta löytyy paljon juhlien kannalta tärkeitä pikku apulaisia!

16

Kronikka I/2014

4) Kutsu rohkeasti vieraita. Et ikinä tiedä, kuka saattaa kunnioittaa juhlia läsnäolollaan.

5) Muista pyytää osallistujien sähköpostiosoitteet maksutietoja varten.

Näin sinun ei tarvitse ahdistella heitä Facebookissa.

6) Suunnittele koristelu realistisesti.

Ovatko paikkakortit todella niin tärkeät, että haluat askarrella niitä kokonaisen viikon?

7) Tarkista koko kauppalistasi ennen juomien hankkimista. Onko tunti ennen juhlia sopiva ajankohta rynnätä ostoksille?

8) Tarkista myös äänentoistolaitteiden toimivuus. Ei ole kohteliasta usuttaa omaa avecia äänimieheksi.

9) Hoida terveyttäsi. Ei ole miellyttävää laulattaa vieraita tai juontaa tilaisuutta ääni käheänä.

Kronikka I/2014

17

P.S. Ja pieni vinkki ensi vuoden juhlia varten: Miten mekkosi voi? ”Aivastiko” ystäväsi vahingossa päällesi? Jos kyllä, mekko kannattaa pesettää jo nyt välttääksesi kohdan kymmenen.

Kaiken kaikkiaan pienistä takaiskuista huolimatta juhlat olivat kuitenkin varsin onnistuneet, vaikka näin itse sanommekin!

10) Pesetä mekkosi ajoissa luotettavassa pesulassa. Ei ole mukavaa luulla vielä edellisenä iltana, että joudut tulemaan juhlaan alasti.

11) Saavu ajoissa maahan, jossa juhlat pidetään. Etenkin, jos lentosää on suurella todennäköisyydellä huono.

12) Nuku hyvin ennen juhlia. Jatkojen jatkojen jatkot voivat venähtää pidemmiksi kuin ajattelit.

18

Kronikka I/2014

Kirjoittajat muodostavat 2/3 vuoden 2013 vuosijuhlavastaavista.

Historiantutkimuksen uusinta uutta: kuulumisia Opiskelijaseminaarista Elina Maaniitty & Marie Vatjus

Perjantaina 28.2. pidettiin Mannerheimsalissa Kronoksen Opiskelijaseminaari.

Opiskelijaseminaareja on pidetty jo muutaman vuoden ajan ja niiden tarkoituksena on tuoda esille historianopiskelijoiden omaa tutkimusta ja heitä kiinnostavia aiheita muille sekä samalla totuttaa opiskelijoita tieteelliseen esitelmöintiin turvallisessa ja kannustavassa ilmapiirissä. Tällä kertaa puhujia oli mukana yhdeksän, ja korkea määrä teki seminaarista pitkän; salissa istuttiin vaihtelevin kokoonpanoin aamukymmenestä iltakuuteen. Yhteensä seminaariin osallistui 25 historianopiskelijaa. Iltapäivä taisi olla osallistujien päivärytmille aamua sopivampi, ja osanottajien määrä kasvoikin erityisesti lounasajan jälkeen.

Keskustelu oli kuitenkin aktiivista kellonajasta riippumatta.

Urheille aamuvirkuille oli alkajaisiksi tarjolla kahvia, ja seminaari aloitettiin tutustumalla Katja Tikan opastuksella 1700-luvun välskärin värikkäisiin vaiheisiin. Seuraavaksi siirryttiin ajassa rutkasti kauemmas Joonas Nivalan kertoessa oikeudellisista kaksintaisteluista 1400-luvulla. Tiia Niemelä puolestaan esitteli Kuuban vallankumousta mielenkiintoisella tavalla siihen osallistuneitten naisten usein valitettavan vähälle huomiolle jääneestä näkökulmasta. Aamun esitelmien aikana keskustelu yltyi varsin vilkkaaksi, ja koska tunnelma salissa oli rento myös tässä vaiheessa suhteellisen pienen mutta sitäkin innokkaamman ihmismäärän vuoksi, jatkui keskustelu pitkälle yli kolmelle ensimmäiselle esitykselle varatun ajan. Koska järjestäjät eivät hennonneet keskeyttää tätä, viivästyi

seminaarin aikataulu jonkin verran, mihin muut esitelmöitsijät onneksi suhtautuivat ymmärtäväisesti. Seminaarin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen osallistujat siirtyivät lounastauolle keräämään voimia.

Lounaan jälkeen perehdyttiin Alex Kransmanin johdolla Venäjän 1500-luvun vaiheikkaaseen historiaan ja tsaarinvallan alkutaipaleeseen, minkä jälkeen Janne Luostarinen esitteli uskonnon roolia sodankäynnin oikeuttamisessa Bysantin valtakunnassa. Seuraavaksi ääneen pääsi seminaariin ilahduttavasti Oulusta asti saapunut Timo Takalo, jonka esitelmä toi esiin uusia puolia kaikille tutusta kulttuurihahmosta Henrik Gabriel Porthanista; painopiste oli tämän suhtautumisessa aikansa taikauskoisten liikkeitten kirjavaan joukkoon ja toisaalta siihen, millaista oli oikeanlainen uskonnollisuus. 1700-luvulla pysyttiin seuraavassakin esitelmässä Jukka Lahen tutustuttaessa osallistujat kiinnostavasti järjen vuosisatana usein muistetun ajanjakson kääntöpuoleen, ylitsevuotavaan tunteellisuuteen.

Kahvitauon jälkeen jatkettiin hiukan synkempiin aiheisiin Tuuli Helmisen johdattaessa kuulijat antiikin nekromantian maailmaan.

Vainajien kutsumiseen ja näiden avulla ennustamiseen perehdyttiin niin nekromantiaan liitettyjen tarinoiden ja kieltojen kuin käytännön kuvaustenkin kautta. Viimeisenä esitelmöi Pasi Pykälistö, joka valotti osallistujille luonnonkatastrofin aiheuttamia paikallistason mullistuksia ja näitä seurannutta poliittista jälkipyykkiä vuosisadan vaihteen Kymenlaaksossa.

Kronikka I/2014

19

Seminaarin päätteeksi osallistujat pääsivät jatkamaan keskustelua illanvietossa viinin, juustojen ja muun syötävän voimistamina.

Tarjoilut osoittautuivat menestykseksi, ja perikronoslaiseen tapaan vaikeuksitta tyhjennetyistä viinipulloista huolimatta keskustelu salissa jatkui varsin tieteellisissä merkeissä. Illanvieton jälkeen oli sitten vuorossa vieläkin vapaampi osuus seminaarilaisten siirryttyä viereiseen Utopiaan jatkoille. Jatkojen järjestämisestä kuuluu lämmin kiitos aktiivisille bilevastaavillemme!

Kaiken kaikkiaan Opiskelijaseminaarin voitaneen sanoa sujuneen erinomaisesti, mistä järjestäjät haluavat kiittää kaikkia osallistujia. Olimme todella iloisia seminaarin tieteellisestä tasosta; kaikki esiintyjät tunsivat aiheensa todella syvällisesti, mikä tuli esiin erityisesti heille esitettyjen kysymysten myötä. Samoin yleisö oli erittäin aktiivista, ja keskustelu pysyi vilkkaana niin kysymysten muodossa kuin tauoilla ja seminaarin jälkeenkin. Lopuksi haluamme toivottaa kaikki kronoslaiset tervetulleiksi myös seuraavaan Opiskelijaseminaariin, joka pidetään loppusyksystä!

Kuva: Marie Vatjus

20

Kronikka I/2014

Opiskelijaseminaari 28.2.2014 Katja Tikka: ”Johan Gabriel Kyhl – 1700-luvun välskärin elämä” Joonas Nivala: ”Oikeutta vai kunniaa? – Kunnia oikeudellisissa kaksintaisteluissa Saksan Frankenissa 1400-luvulla” Tiia Niemelä: ”Vallankumouksen naiskasvot – Heinäkuun 26. päivän liikkeen naiset Fidel Castron ja Ernesto ”Che” Guevaran silmin” Alex Kransman: ”Koko Rusin valtias – Venäjän tsaarinvallan muodostus ja perustelut 1500-luvun alkupuolella” Janne Luostarinen: ”Bysantin pyhä sota keisari Leo VI:n Taktikan mukaan” Timo Takalo: ”Porthan ja valon viholliset” Jukka Lahe: ”Emootioita ja aistikkuutta – sensibiliteetin maailma 1700-luvulla” Tuuli Helminen: ”Nekromantia antiikissa” Pasi Pykälistö: ”Valapaton tulva – luonnonkatastrofi ja sen jälkipyykki 1898–1907”

Budapestin apologia

MINUN KAUPUNKINI

Annaliina Granqvist

Budapestiä pidetään toisinaan historioitsijan näkökulmasta tylsänä kaupunkina, jonka rakennukset ovat 1800-luvun kermakakkutyyliä ja historia pelkkää Sissiä ja vuotta 1956. ”Tonavan Pariisista” löytyy kuitenkin näkemistä antiikista nykypäivään, minkä todistan nyt esittelemällä joitakin suosikkikohteitani.

Aloitetaan antiikista. Tonava oli ajanlaskun alussa Rooman valtakunnan rajajoki. Nykyisen Budapestin pohjoisreunalle nousi vuoden 100 jKr. tienoilla Aquincumin raja- ja linnoituskaupunki, josta tuli alueen taloudellinen keskus ja Ala-Pannonian pääkaupunki. Jos Pompeiji tuntuu liian suureelliselta, Aquincumin rauniot tarjoavat saman hillitymmässä mittakaavassa: roomalaisia teitä, kellareita, mosaiikkeja, lattialämmityskanavia, temppeleitä, viemäreitä, amfiteattereita ja kylpylöitä – unohtamatta maailman parhaiten säilyneitä antiikin vesiurkuja.

Madjaarien ”kotimaan haltuunotto” tapahtui vuonna 896, ja kätevästi tasan vuonna 1000 Pyhä Tapani kruunattiin Unkarin ensimmäiseksi kuninkaaksi paavin lahjoittamalla kruunulla.

Budapestin Parlamenttitalossa näytteillä oleva Unkarin Pyhä Kruunu on legendan mukaan tuo juuri sama pääkappale – todennäköisesti se ei ole. Joka tapauksessa P. Kruunu on kansallissymboli n:o 1, jonka kuvalla markkinoidaan kaikkea pankkipalveluista kivennäisveteen.

Kruunun tunnetuin osa lienee vino risti, joka on lisätty myöhemmän tuunauksen yhteydessä ja kiinnitetty melko nololla tavalla. Risti nimittäin seivästää kruunun kuvussa olevan Jeesuksen kuvan. Hups.

Toinen valtakunnanreliikki, Pyhän Tapanin hienosti muumioitunut oikea

käsi, on näytteillä hänen nimeään kantavassa basilikassa. ”Näytteillä” tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että käsi on pimeässä lasilaatikossa, johon saa kahdensadan forintin kolikolla (0,65 €) syttymään valon. Kun raha kirstuun kilahtaa...

Keskiajan tunnelmaa on myös Budapestin historian museossa Linnavuorella.

Toinen maailmansota runteli pahasti kuninkaanlinnaa, ja korjaustöissä löydettiin vahingossa keskiaikaisen linnan alimmat kammiot. Varsinkin turistikauden ulkopuolella kammioissa seikkaileminen on tenhoavaa. Illan pimetessä kannattaa vielä suunnata tunnelmoimaan Margitinsaaren keskiaikaisten luostareiden raunioille.

Myös saaren nunnaluostari löydettiin vahingossa, kun tulviva Tonava huuhtoi sen esiin. Munkkiluostarin kirkonkello taas paljastui saksanpähkinäpuun kaaduttua myrskyssä. Metallinpaljastin siis saarelle mukaan, ties mitä sieltä vielä löytyy!

Yksi Budapestin suosituimmista ja mystisimmistä patsaista esittää ensimmäisen Unkarin historian, sydänkeskiaikaisen Gesta Hungarorum -kronikan kirjoittajaa. Koska kirjoittajan nimeä tai henkilöllisyyttä ei tiedetä, on patsaalla kasvoja peittävä huppu ja jalustassa on nimi ”Anonymus”.

Kannattaa käydä Kaupunginpuistossa ihailemassa tätä kunnianosoitusta historiankirjoittajille. (ks. kansikuva) Turkkilaiset pieksivät unkarilaiset vuonna 1526 Mohácsin taistelussa (Mohács = unkarilaisten Pultava) ja heidän valtakauttaan kesti 160 vuotta. Parhaiten Budapestin turkkilaisesta menneisyydestä kertovat sen kylpylät. Jo muinaiset roomalaiset nautiskelivat alueen kuumista

Kronikka I/2014

21

MINUN KAUPUNKINI

Kuva: Annaliina Granqvist

lähteistä, mutta vasta turkkilaiset tekivät Budapestistä kylpyläkaupungin.

Turkkilaistyyliä pidetään edelleen kunniassa monissa kylpylöissä, kuten Rudasissa ja Királyssa, mutta niissä vieraillessa pitää olla tarkkana, sillä joissakin on edelleen miehille ja naisille omat uintipäivänsä.

Oma suosikkini kaupungin pulikointipaikoista on kuitenkin uusbarokkinen unisexkylpylä Széchenyi.

Tämän reilut sata vuotta vanhan kylpylän vesilähteet ovat kaupungit kuumimmat ja syvimmät ja vettä myydään myös terveysjuomaksi munuais-, sappi- ja vatsavaivaisille. Kanssakylpijänsäkin voi valita: aamukuudesta puoleenpäivään paikan vakiasiakkaisto koostuu mummoista ja vaareista, puolenpäivän jälkeen nuoriso kokoontuu ulkoaltaille esittelemään itseään. Muista kylpylöistä poiketen Széchenyin ulkoaltaat ovat auki myös talvella, jolloin sakeasti höyryävässä 36-asteisessa vedessä uiminen on unenomainen kokemus. Puhumattakaan unkarilaissedistä jotka istuvat höyryn seassa altaassa shakkia pelaamassa!

22

Kronikka I/2014

Habsburgeja ei Budapestissä voi ohittaa.

Maria-Teresia rakennutti kaupunkiin 203-huoneisen palatsin. Keisarinna Elisabet voitti sata vuotta myöhemmin unkarilaisten sydämet saaden puolisolleen keisari Frans-Josefille Unkarin kuninkuuden. Itse hän sai Budapestiin viisi aukiota, kolmetoista katua, seitsemän tietä, kaksi bulevardia, kaupunginosan, sillan ja patsaan. Vasta Frans-Josefin aikana syntyi Budapest-niminen kaupunki, kun Pestin, Budan ja Óbudan kaupungit yhdistyivät vuonna 1873.

Paikalliset, etenkin pestiläiset, viittaavat tosin edelleen itseensä ja asuinpaikkaansa vanhan kaupunkijaon mukaan.

Frans-Josefin rakkaudesta valtionhallintoon todistaa Euroopan toiseksi vanhin funikulaari, joka rakennettiin vuonna 1870 jotta virkamiehet pääsisivät mahdollisimman halvalla ja nopeasti työpaikalleen Budan Linnavuorelle. Se on edelleen parhaita – ja pelottavimpia – paikkoja katsella kaupungin kattoja. Frans-Josef muisti tasapuolisesti myös Pestiä avaamalla siellä vuonna 1896 nimeään kantavan

MINUN KAUPUNKINI maanalaisen rautatien. Se on Euroopan toiseksi vanhin metro – ilmeisesti FransJosef ehti kaikkialle vasta toisena.

Unkarin 1900-luvun historiaa esittelee monumentaalisesti esikaupungissa sijaitseva Memento Park, joukko patsaita valtatien varren joutomaalla vesitornin ja korkeajännitelinjan välissä. Se saa netin turistipalstoilla ristiriitaisia arvosanoja, mutta historioitsijan näkökulmasta puistossa on näyttävä kokoelma kommunismin visuaalisuutta. Sen sijaan, että Budapest olisi vuoden 1989 jälkeen tuhonnut sosialismipatsaansa, se teki niistä matkailunähtävyyden.

Marxin, Engelsin ja Lenin-sedän lisäksi puistosta löytyy paikallisia kommunistijohtajia sekä kansojenvälisen ystävyyden ylistyspatsaita. Oma suosikkini on Unkarin sosialistisen tasavallan muistomerkki. Toistakymmentä metriä korkea patsas kuvaa merimiestä joka ryntää taistoon punalippua heiluttaen, mutta pestiläisten keskuudessa se tunnetaan ”narikkapalvelijana” joka pinkoo kaulaliinansa unohtaneen herran perään. (ks. kuva edellisellä sivulla)

Kun tämä nähtävyyskierros on väistämättä saanut jalat kipeiksi ja nälän kurnimaan, ei pidä unohtaa Budapestin kahvilakulttuuria (kiitos turkkilaiset!) tai erinomaisia ja halpoja kasvisruokapaikkoja (kiitos juutalaiset!).

Vatsansa täytettyään voi suunnistaa illaksi operettiin, sillä kaupungissa on teatteri joka korttelissa. Ja jos on ihan pakko päästä shoppailemaan, vilkaiskaa edes ostoskatu Váci utcan taloa n:o 43, jonka seinässä oleva muistolaatta kertoo miten ”vuonna 1714 Ruotsin kuningas Kaarle XII lepäsi tässä”.

Kirjoittaja on yli-ikäinen historianopiskelija, jota vetää Budapestiin kiintymys keskieurooppalaisiin musikaaleihin sekä Unkarin kieleen ja kulttuuriin.

Postmodernia museologiaa edustaa Terrorin talo. Sekä fasistisen että kommunistisen terrorin keskuksena toiminut rakennus on muunnettu uudenaikaiseksi museoksi, jossa tunnelmalla on suurempi painoarvo kuin esine- ja infovyöryllä.

(Yksityiskohtaorientoituneille löytyy myös taustatekstejä.) Kontrastiksi talon kellarin karmivat kuulustelu- ja vankikammiot on jätetty entiselleen.

Pateettisuudesta ei näyttelyssä ole täysin päästy eroon, mutta huoneen kokoinen työleirikarttakokolattiamatto tai elintarvikkeiden pakko-oton määrää havainnollistava laardilabyrintti voittavat puolelleen kekseliäisyydellään. Terror Háza on erinomainen esimerkki siitä, miten jopa allekirjoittanut saadaan hetkeksi kiinnostumaan 1900-luvusta.

Kronikka I/2014

23

Diplomaatin tulikoe Lasse Leminen

Uudenvuodenpäivänä 1959 Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhowerin hallinto vastaanotti mullistavaksi osoittautuvan uutisen: kuubalaisen nationalistivallankumousjohtaja Fidel Castron joukot olivat marssineet Havannaan diktaattori Fulgencio Batistan paettua maasta. Castron vallankumousliikkeen kommunistiset ainekset ja Kuuban tulevaisuus kiinnittivät vähitellen Yhdysvaltain huomiota maailmanpolitiikan sivunäyttämölle.

Ystävä vai vihollinen?

Lähestulkoon täyskäännös Kuuban poliittisessa suuntautumisessa oikeistodiktatuurista kommunismin ihanteita henkivään ja Yhdysvaltain vaikutusvallasta asteittain eroon pyristelevään hallintoon pakotti myös Yhdysvallat reagoimaan sopivalla tavalla. Kukaan ei tiennyt Castron todellisia pyrkimyksiä, joten maltillinen ja sovitteleva ulkopoliittinen lähestyminen sai kannatusta Eisenhowerin kabinetissa ja kongressissa. Uuden linjan edustajaksi suurlähettilään rooliin Kuubaan valittiin aikaisemmin Kolumbiassa ja Boliviassa palvellut kokenut 55-vuotias uradiplomaatti Philip Bonsal. Uusi suurlähettiläs korvasi Batistaa voimakkaasti tukeneen Earl T. Smithin. Smith oli ollut poliittinen nimitys, jonka tausta ei ollut ulkoasiainhallinnossa vaan Wall Streetilla.

Eisenhowerin hallinnossa katsottiin, että uudessa ja haastavassa toimintaympäristössä tarvittiin enemmän kokenutta ammattilaista, jonka suhteet Castroon eivät kärsisi toimista Batistan aikana.

Uuden suurlähettilään ensimmäinen haaste oli Castron toukokuussa 1959 aloittama maareformi, jossa siirrettiin yli 1000

24

Kronikka I/2014

eekkerin tilat valtiolle. Ulkoministeriö ja Bonsal olivat huolestuneita, koska uudistus koski myös yksityistä amerikkalaisomistusta, eikä riittävistä kompensaatioista ollut varmuutta (niitä ei lopulta maksettu ollenkaan). Korvauksia vaadittiin useaan otteeseen, mutta muutoin Yhdysvallat ei käytännössä voinut vastata mitenkään maareformiin. Ulkoministeriön ja Havannan suurlähetystön näkemykset maltillisen reagoinnin soveltuvuudesta olivat vielä tässä vaiheessa yhteneviä, mutta ne tulivat eriämään Kuuban ja Yhdysvaltain välien kiristyessä. Castron toistuvat amerikkalaisvastaiset kommentit, kommunistit Kuuban hallinnossa ja Yhdysvaltain syyttäminen esimerkiksi ammuslastia kuljettaneen La Coubren räjähdyksestä maaliskuussa 1960 Havannan satamassa viilensivät maiden suhteita ja etäännyttivät naapureita toisistaan vähitellen.

Seuraava talouspoliittinen kiista ilmeni keväällä 1960, kun Kuuba kauppasopimuksen Neuvostoliiton kanssa tehtyään vaati saarella toimivia yhdysvaltalaisia öljynjalostamoita jalostamaan neuvostoliittolaista öljyä. Bonsal ei nähnyt tarvetta puuttua tilanteeseen suurlähettilään roolissa, mutta öljy-yhtiöt saivatkin Bonsalin yllätykseksi tukea valtiovarainministeri Robert B. Andersonilta, joka ilmoitti kieltävän päätöksen saavan hallinnon tuen.

Saarivaltion historian hyvin tunteva ja espanjankielentaitoinen Bonsal ilmoitti – turhaan – ulkoministeriöön epäilynsä linjan järkevyydestä, koska uskoi Yhdysvaltain toiminnan vain auttavan Castroa asemansa vankentamisessa ja kuubalaisten tuen keräämisessä. Öljy-yhtiöiden kieltäytyminen jalostuksesta johti Castron päätökseen kansallistaa jalostamot, mikä pitkälti vastasi Bonsalin maalailemaa kauhuskenaariota.

Diplomatian ja politiikan yhteentörmäys Havannan suurlähetystön ja Washingtonin poliittisen koneiston näkemyksiä Kuubasta erottivat ensinnäkin maantieteellinen etäisyys. Diplomaatit olivat huomattavasti lähempänä Kuuban johtoa ja toistuvassa keskusteluyhteydessä siihen, mikä auttoi ymmärtämään maan erikoisuuksia ja politiikan dynamiikkaa.

Washingtonin toimintaympäristö oli huomattavasti erilainen: kokonaiskuvan hahmottaminen Latinalaisen Amerikan tilanteesta oli helpompaa, minkä Bonsalkin myönsi, mutta lisäksi ulkoministeriön virkamiehiin ja kabinetin päättäjiin vaikuttivat eturyhmät, puoluepolitiikka sekä lähestyvät presidentinvaalit. Kommunismin selkeä vahvistuminen Kuubassa tarjosi demokraateille vaaleissa lyömäaseen, minkä vuoksi republikaanien ehdokas Richard Nixon vaati toistuvasti Eisenhowerilta jyrkempiä reagointia ja sanktioita.

Bonsal ei menettänyt vahvaa uskoaan maltillisuuteen ja rationaaliseen analyysiin perustuvan ulkopolitiikan harjoittamiseen. Hänen alkuperäinen tehtävänsä oli varmistaa hyvien suhteiden säilyminen, ja vaikka suurlähettiläs ei sietänytkään Castroa, ei hän pitänyt ulkoista puuttumista oikeana ratkaisuna. Castron asema uuden hallinnon alkuaikoina ei ollut vielä vakiintunut, ja vallankumousjohtajan uhkana olivatkin tyytymättömät maanviljelijät sekä oppositioryhmittymät, jotka tosin kärsivät hajanaisuudesta. Bonsal ei hetkeäkään epäillyt, etteikö Kuuban kansa lopulta syrjäyttäisi Castron, kunhan hän ei saisi polttoainetta liekehtivään amerikkalaisvastaiseen retoriikkaansa Yhdysvaltain voimatoimista.

Washington ei ollut kuitenkaan samaa mieltä. Kesällä 1960 Eisenhower poisti Kuuban taloudelle tärkeät sokerikiintiöt Yhdysvaltain markkinoilta. Sokeri oli Kuuban tärkein vientituote ja Yhdysvallat merkittävin markkina-alue, mutta vähemmän yllättävästi saarivaltio kompensoi menetystä kauppaamalla sokeria Neuvostoliittoon. Diplomaattisuhteet rik-

koontuivat pian tämän jälkeen, kun Castro kansallisti ulkomaalaisomistuksen maassa ja Eisenhower vastaavasti asetti Kuuban kauppasaartoon. Sanktioita vastustanut ja neuvotteluyhteyden ylläpitämistä vaatinut Bonsal, joka yrityksistään huolimatta ei koskaan onnistunut rakentamaan siltaa Havannan ja Washingtonin välille, vedettiin vuoden 1960 lokakuussa maasta hieman ennen suurlähetystön sulkemista.

Kuuban vallankumouksen jälkimaininkien tarkastelu Yhdysvaltain poliittisen ja diplomaattikoneiston kautta osoittaa, kuinka erilaiset toimintaympäristöt ja roolit vaikuttavat päätöksenteon muotoutumiseen.

Uradiplomaatit pyrkivät usein harjoittamaan tasapainoista ja johdonmukaista ulkopolitiikkaa, mutta joutuvat sopeutumaan nopeastikin muuttuviin poliittisiin virtauksiin. Lisäksi varsinaisessa päätöksenteossa suurlähetystö jäi ainakin Kuuban tapauksessa asiantuntija-asemastaan huolimatta sivustakatsojan rooliin. Bonsalin argumentteja maltillisen politiikan toimivuudesta on akateemisissa piireissä pidetty – eikä välttämättä täysin syyttä – epäuskottavina, eikä suurlähettilään vastalauseita myöskään huomioitu millään tavoin Washingtonissa, kun poliittinen paine taloudellisille sanktioille kasvoi riittävän suureksi.

Kuubasta Marokkoon suurlähettilääksi siirtynyt Bonsal julkaisi vuonna 1971 Kuuban kokemuksistaan muistelmateoksen Cuba, Castro and the United States, jossa hän edelleen puolusti voimakkaasti näkemyksiään ja kritisoi Eisenhoweria näköalattomuudesta ja malttamattomuudesta Kuuban ja Yhdysvaltain välisten suhteiden hoitamisessa. Bonsal ymmärsi hyvin Kuubaa, mutta ei kuitenkaan sen parrakasta johtajaa: Eisenhowerin lisäksi Castro saa muistelmissa maistaa entisen suurlähettilään sanan säilästä läpi 300-sivuisen teoksen. Eläkkeelle diplomaatin tehtävistä vuonna 1965 siirtynyt Bonsal kuoli kotikaupungissaan New Yorkissa 92-vuotiaana vuonna 1995.

Kirjoittaja valmistelee pro gradua Kuuban vallankumouksen jälkeisestä talouspoliittisesta argumentoinnista.

Kronikka I/2014

25

John Adams ja presidenttibiografian taito Henry Mannberg Kuvat: Wikimedia Commons

Presidenttielämäkerran tekeminen on oma taiteenlajinsa, ja lopputuloksissa on usein tiettyä tendenssimäisyyttä: joko ne ovat hagiografioita, joissa kuvattava kohde tekee huolestuttavan vähän virheitä, tai hän on konna, jolta puuttuu vain angorakissa. Suurella yleisöllä on kuitenkin tapana olla kiinnostunut vallassa olevien edesottamuksista. Siksi on luontevaa, että Yhdysvaltain presidenttien, joilla virassa ollessaan on valtaa enemmän kuin useimmilla, biografiat ovat kestomenestyjiä, ja niitä tuottuu Yhdysvaltain kirjamarkkinoille tasaiseen tahtiin.

Sinisten ja punaisten osavaltioiden ”yhteistä omaisuutta” olevien Washingtonin tai Lincolnin toimintaa kritisoivan kynäilijän kannattaa varautua torjuntareaktioihin, mutta tuntemattomammat ja lähihistorian presidentit saattavat saada hyvin erilaisen käsittelyn kirjoittajan orientaatioista riippuen. Clinton näyttäytyy hyvin eri tavoin riippuen siitä, painotetaanko talousasioita vai yksityiselämää; Reagan on faneilleen kylmän sodan yksin voittanut Great Communicator, joka toi aamun Amerikkaan, mutta liberaaleille vaarallinen lapsimonarkki, jonka todellisuudentajussa oli toivomisen varaa. Lisäksi arviot presidenttien suoriutumisesta elävät yli ajan: jopa koko viran viimeistään lokaan ajanut Richard Nixon on viime aikoina osittain rehabilitoitu. Tricky Dick on jälkimaineeltaan edelleen sutki jätkä, mutta politiikassa Kiina-avauksineen ja EPA:n perustamisineen oli ehkä jotain hyvääkin. Tämä on huomattavaa parannusta vuoden 1973 kyselyyn, jossa kysymykseen ”ketä historian henkilöä vihaat eniten?” Nixon keräsi eniten kannatusta; eniten mainintoja keränneiden listalla taakse jäivät lievemmät

26

Kronikka I/2014

roistot kuten Hitler, Mao, Idi Amin, Viiltäjä-Jack ja Saatana.

Etevästi kirjoitettu elämäkerta voi muuttaa koko presidenttiä koskevan narratiivin. Näin on tehnyt David McCulloughin Pulitzer-palkinnon voittanut elämäkerta John Adams, jonka pohjalta HBO teki meilläkin nähdyn, varsin suositeltavan 7-osaisen TV-minisarjan. John Adams, Yhdysvaltain toinen presidentti (r. 1797– 1801), on aina jäänyt maansa perustajaisägalleriassa suurten aikalaistensa varjoon.

Turhamaisuuteen taipuvainen Adams tiedosti tämän itsekin toteamalla happamaan sävyyn, että vallankumouksesta tultaisiin muistamaan, kuinka Franklinin salama osui maahan synnyttäen Washingtonin, ja nämä kaksin hoitivat koko homman. Pulleahkolla Adamsilla ei epäonnekseen ollut jälkipolvien muisteltavaksi Washingtonin isällistä auktoriteettia eikä Jeffersonin yleisneroutta, ja hänen mieltymyksensä monarkistisiin muotoseikkoihin ja yritykset synnyttää niitä uuden presidentinviran ympärille saivatkin irvileuat kutsumaan häntä ”hänen pyöreydekseen” (”his rotundity”). Lisäksi Adams koki monen muun presidentin kohtalon: muiden saavutusten rinnalla varsinaisen presidenttikauden saldo jäi vaisuksi.

Viime aikoina Adamsin keskeistä roolia Yhdysvaltain vallankumouksessa on kuitenkin alettu nostaa jälleen esiin, ja pääkaupunki Washington D.C.:hen on suunnitteilla muistomerkki. Myötävaikutuksensa on ollut suositulla elämäkerralla, jonka tekijä McCullough on saavuttanut alallaan jokseenkin kaikki kunnianosoitukset ja tehnyt menestyskirjan myös Harry S. Trumanista. Teosten vastaanotto on ollut ylistävää: arvioijien mukaan McCullough ”ei kykene kirjoittamaan huo-

noa sivua”, ja arvioita täplittävät sellaiset mainesanat kuin ”masterwork”, ”gem”, ”incomparable” ja ”absorbing”. Myönnettävä on, että McCullough taitaa tärkeimmän eli sujuvan tarinanpunonnan, jota hän käyttää henkilönä ilmeisen hankalalle ja koleeriselle Adamsille useimmiten edullisesti. Lisäksi hän on elämäkertaa tehdessään hyödyntänyt runsaasti Adamsin ja tämän vaimon, aikansa merkkinaisen Abigail Adamsin kirjeenvaihtoa, mikä on toisaalta saanut akateemisemmat (lue: kateellisemmat?) historioitsijakollegat pitämään kirjaa sentimentaalisena vuodatuksena Johnin ja hänen ”dearest friendinsä” onnistuneen oloisesta avioliitosta.

Käsitellyksi tulevat Adamsin elämän keskeiset nidoskohdat: epäkiitollinen puolustusasianajana toimiminen Bostonin verilöylystä syytetyille brittisotilaille, toiminta mannermaakongressissa, itsenäisyysjulistus, lähettiläänä toimiminen viimeisiään vetelevän ancien régimen Ranskassa, Hollannissa ja Isossa-Britanniassa, varapresidenttiys ja vaikea presidenttikausi. Loppupuolella itseoikeutetusti tilaa saa Adamsin ja Jeffersonin, aikansa kahden suuren vastakkaisen poliittisen ajattelijan, vanhoilla päivillään harrastama kuuluisa keskinäinen kirjeenvaihto.

Adams ja Jefferson kuolivat muutaman tunnin sisällä toisistaan 4. päivänä heinäkuuta 1826, joka lisäksi sattui olemaan Yhdysvaltain 50-vuotisitsenäisyyspäivä; täydellinen elokuvaloppu niille, jotka haluavat nähdä maailmassa sallimuksen johdatusta. 90-vuotiaaksi elänyt Adams ehti vielä nähdä poikansa John Quincy Adamsin nousun presidentiksi.

Kirja vie lukijan jouhevasti Yhdysvaltain perustamisvaiheisiin, jotka riippumatta suhteesta nyky-Yhdysvaltoihin ovat monelle inspiroivaa aikaa historiassa. Kaiken ylevän keskellä kirja on myös elävä

muistutus 1800-luvun taitteen elämisen ehdoista, jolloin liittovaltion budjetista kymmenesosa meni pelkästään Välimeren piraattien lahjuksiin, ainoa keino pahaa jälkeä tehnyttä isorokkoa vastaan oli niin kutsuttu variolaatio (jota Abigail Adams sovelsi lapsiinsa), ja keltakuume-epidemiat saattoivat katkaista hallinnon toiminnan kuukausiksi. Jälkinostalgisointina aikakausi voidaan kuitenkin nähdä sellaisena, kuin monet amerikkalaiset sen epäilemättä mielellään näkevät: joukko aikansa parhaita aivoja kerääntyi aidosti miettimään hallitusmuotokysymyksiä uusiksi ammentamalla antiikista, kuten länsimaiden edistysaskelissa on usein ollut tapana, ja argumentoimaan kantojensa puolesta ottaen samalla henkilökohtaisen riskin: toisenlaisella sotamenestyksellä koko vallankumous olisi voinut olla pelkkä kuriositeetiksi jäänyt kapinaliike, jonka johto päätti harharetkensä hirressä. Kaiken kaikkiaan uuden mantereen outo tasavaltakokeilu ei toteutunut teleologisena koulukirjaversiona, vaan oli äärimmäisen epävarma ja sotkuinen prosessi, jossa äänestysratkaisut tapahtuivat usein yhden äänen turvin ja yksimielisyyttä oli vähän. Tätä Adamskin korosti vanhoilla päivillään ja varoitteli tekemästä sukupolvestaan minkäänlaisia puolijumalia, mutta opastukset ovat amerikkalaisilta osin tainneet unohtua.

Joku voisi haikailla myöskin maailmaa, jolloin poliittinen prosessi vielä nosti valtaan terävintä mahdollista väkeä; voinee väittää, ettei yksikään Founding Father läpäisisi Yhdysvaltain nykyistä presidenttiseulaa.

He olivat toki aikansa miljonäärejä, mutta salamavalojulkisuudessa huonohampainen Washington, ylipainoinen Adams tai julkisia esiintymisiä karttanut ujo Jefferson tuskin kauaa pärjäisivät. Samoin perustuslain laatineen

Kronikka I/2014

27

Madisonin kaltaisen hintelän miehenkätkäleen voisi nykyajan TV-vaaleissa ruksia yli saman tien.

Muista uudemmista Yhdysvaltain presidenteistä laadittujen elämäkertojen kategoriaan kuuluvista, poikkeuksellisen onnistuneista tekeleistä esille nostettakoon Ron Chernowin Washington – A Life ja erityisesti Robert A. Caron moniosainen Lyndon B. Johnson -elämäkerta, jonka laatu ja kunnianhimoisuus vievät koko genren uudelle tasolle: Caro on penkonut lävitse Johnsonin 34 miljoonaa dokumenttia käsittävät paperit ja löytänyt paljon sellaista, mikä on aiemmilta tutkijoilta jäänyt huomaamatta (eivätkä löydökset sivumennen sanoen useimmiten mairittele LBJ:tä). Perusteellisessa työssä on kuitenkin varjopuolensa, ja on vain toivottava, että lähes 80-vuotiaana vihdoin Johnsonin presidenttikausiin keskittyvään viidenteen osaan ehtinyt Caro ehtisi saada työnsä päätökseen.

Entä mikä on presidenttielämäkerran tila Suomessa? Vaikuttaa siltä, että koska alan volyymi on pakostikin toisenlainen kuin Yhdysvalloissa, on sitä myös biografian synnytysprosessi. Yleensä meillä aloitteentekijänä on ollut valtio, ja biografiakirjallisuuden kattavuudessa on aukkoja.

28

Kronikka I/2014

Täällä oikeasti kirjoittaa osaavien ei yleisön pienuuden vuoksi kannata jalostaa akateemisista ”scholarly biography” -versioista suureen yleisöön vetoavaa kassamagneettia, koska kiinnostuneet voivat ostaa perustutkimuksenkin. Ainoana yrityksenä tulee mieleen Veijo Meren Mannerheim-elämäkerta, mutta muutoin kanssamme ovat sinänsä ansiokkaat Tuomo Polvisen Paasikivi-sarja Valtiomiehen elämäntyö ja tietenkin Juhani Suomen kahdeksanosainen Kekkos-järkäleistö, jonka lukemisesta luulisi saavan kunniakirjan.

Kekkosesta on kirjoitettu yli 200 kirjaa kalamieheydestä tunne-elämään, mutta niin yksinkertainen (?) asia kuin koko elämän kattava, yksiniteinen, neutraalista näkökulmasta hyvin kirjoitettu elämäkerta puuttuu. Juhani Suomen 700-sivuinen ihannoiva, sinänsä lukukelpoinen tiivistelmä Lohen sukua alkaa 1930-luvulta ja keskittyy hallitusjuonitteluihin, kun taas Jukka Seppisen Suomen johtaja on valitettavasti opponoimattoman proseminaarityön tasoa. Kaiken kaikkiaan esimerkki kotimaasta alleviivaa sitä, mistä lähdimme liikkeelle: presidenttibiografian tekeminen on vaikea taito, minkä vuoksi sen onnistuneita ilmentymiä, kuten John Adamsia, on miellyttävä lukea.

Valtioyön loppu – Valtiopäivät 1863–1864

Kun ajankohtaisella Krimillä edellisen kerran miteltiin suurvaltojen voimia, oli sodalla vaikutuksensa Suomen suuriruhtinaskunnan tuleviin kohtaloihin. Sota päättyi Venäjän tappioon ja keisari Nikolai I kuoltua 1855 valtaistuimelle nousi uudistusmielinen Aleksanteri II. Jo vuonna 1856 keisari saapui Helsinkiin ja saneli Suomen senaatille ohjeita maan uudistamisesta. Imperiumin etu oli nyt teollistua ja modernisoitua saavuttaakseen Länsi-Euroopan maiden tason kehityksessä. Senaatti valmisteli keisarille joukon ehdotuksia, joiden taloudelliset kustannukset nousivat niin suuriksi, ettei kruunun verojen tuotto riittänyt niihin.

Olisi kutsuttava valtiopäivät koolle päättämään uusista veroista, kuten kustavilainen laki määräsi ja yleinen mielipide säätyläispiireissä vaati. Sitten Porvoon valtiopäivien 1809 eivät valtiopäivät olleet kokoontuneet, verojen tuotto oli riittänyt hyvin kruunun menojen kattamiseen ja ajan agraarinen, staattinen yhteiskunta ei vaatinut mullistavia lainsäädännöllisiä toimenpiteitä. Itsevaltaiset keisarit suhtautuivat epäluuloisesti valtiopäiviin, Englannin ja Ranskan historian esimerkit mielessään.

Talvipalatsin näköpiirissä ei ollut yksin Suomi, vaan koko Venäjän imperiumi, jossa etenkin Puolan alue aiheutti ongelmia.

Valtiopäivien pitäminen Helsingissä olisi saanut Varsovan vaatimaan Puolan sejmin palauttamista. Tsaarinistuin olikin keksinyt senaatin kanssa keinon kiertää valtiopäivät hallitsemisessa, keisari saattoi säätää asioista hallinnollista tietä asetuksilla,

Kuva: Museoviraston kuva-arkisto

Pasi Pykälistö

jotka annettiin suoraan Pietarista Suomen senaatille. Valtiopäivä-kysymys herätti kiivasta debattia Suomen lehdistössä ja asiaa palloteltiin Helsingin ja Pietarin välillä, senaatin ja kenraalikuvernöörin suhtautuessa niihin kylmäkiskoisesti. Tie valtiopäiville avautui kun kenraalikuvernööri Berg vaihdettiin ruhtinas Menschikoviin ja senaatin talousosaston puheenjohtajan, tosiasiallinen Suomen pääministerin, paikalta von Haartman sai väistyä Langenskiöldin ja tämä myöhemmin Snellmanin tieltä.

Valtiopäivä-kysymyksen uhattua tippua kokonaan pois Pietarin politiikasta, epätoivoinen senaattori Gripenberg oli keksinyt että kutsuttaisiin koolle erityinen valiokunta, johon tulisi edustajia kustakin neljästä säädystä. Talvipalatsi myöntyi ajatukselle keisarin manifestissa 1861, mikä sai säätyläispiirit raivoihinsa, pelättiin että nyt saadaan vain valiokunnan ”tynkä-valtiopäivät” ja koko säätyedustuslaitos muuttuu lain kuolleeksi kirjaimeksi.

Tammikuun valiokunnan nimen saanut elin kokoontui Helsingissä tammikuussa 1862. Valiokunta käsitteli senaatin valikoimia ja valmistelemia lainsäädäntö- ja

Kronikka I/2014

29

asiakysymyksiä yleisen mielipiteen painostuksen alla.

Suuriruhtinaskunnan elämä sähköistyi ja säätyläisten politikointi pääsi vauhtiin. Yli 50 vuoden valtioyön aikana oli kasaantunut paljon mielipiteitä jakavia asioita ja uudistuksia. Kansakoululaitos perustettiin, talonpoikien kotipoltto-oikeus, jonka Kustaa III oli heille antanut, poistettiin ja viinanpolttamisesta tuli valtion monopoli.

Viipurin läänin lahjoitusmaiden lunastuksen, kirkkolain uudistamisen ja Suomen Pankin säätyjen valvontaan siirtämisen valmistelut alkoivat. Säätyjen piirissä oli tuolloin vain 1/3 aikuisväestöstä, joten suurin osa kansaa sai vain katsella politiikkaa.

Valtiopäivät 1863–1864 -näyttely Kansallisarkistossa 15.4.2014 asti.

Kuva: Museoviraston kuva-arkisto

Puolan kapinan puhjettua tammikuussa 1863 Venäjän armeija lähetettiin kukistamaan se verisesti. Kriisi sai kansainväliset mittasuhteet Länsi-Euroopan paheksuessa Venäjän toimia Puolassa ja lehdistön spekuloidessa sekaantuisivatko Ranska ja Britannia asioihin. Jo tuolloin ymmärrettiin propagandan tärkeys sodankäynnissä ja Talvipalatsi päätti suoda uskollisina ja rauhallisina pysyneille suomalaisille näiden pyytämät valtiopäivät. Helsingin valtiopäivien tuli olla esimerkki Länsi-Euroopalle Venäjän modernista puolesta.

Tietenkin keisari-suuriruhtinas ja senaatti valitsivat ne asiat, jotka valtiopäiville tuotiin. Ilmoitus valtiopäivistä annettiin kesäkuussa 1863 ja seuraavat kuukaudet kuluivat Suomessa valtiopäivämiesten vaaleissa. Yleinen mielipide oli samaan aikaan jakautumassa kahtia, Snellmanin johtamaan suomalais-lojalistiseen puoleen

ja liberaalis-ruotsalaiseen puoliskoon.

Valtiopäivät avattiin lopulta seremonioin 15.9.1863 keisarin itsensä läsnä ollessa.

30

Kronikka I/2014

ARKISTOSSA

Kansalliskirjasto Elina Maaniitty & Marie Vatjus

Tällä kertaa arkistosarjassa nostetaan esille Kansalliskirjasto. Kirjasto on kaikille tuttu tutkimuskirjallisuuden hakupaikkana, mutta harvemmin muistetaan kirjaston kokoelmista löytyvän myös erittäin suuret määrät varsinaiseksi lähdeaineistoksi soveltuvaa materiaalia. Esimerkiksi 1700-luvulta peräisin olevaa kirjallisuutta löytyy runsaasti, ja näihin teoksiin on nykyään mahdollista päästä käsiksi helposti Helkan kautta. Harvinaista ja arvokasta materiaalia pääsee lukemaan toisen kerroksen erikoislukusalissa. Siellä ensi kertaa käydessä tulee hankkia lukusaliin käyttölupa, joten mukaan pitää muistaa kirjastokortin lisäksi ottaa myös henkilöllisyystodistus; myöhemmillä kerroilla Helka-kortti riittää. Aineistoa on mahdollista rajatussa määrin valokuvata, mutta tästä tulee aina keskustella päivystäjän kanssa. Omien kokemustemme mukaan henkilökunta on erittäin ystävällistä ja opiskelijamyönteistä, joten rohkeasti lukusaliin!

Haastattelimme erikoiskirjastonhoitaja emerita Sirkka Havua, joka kertoo meille tarkemmin Kansalliskirjaston erikoiskokoelmista.

Erikoiskirjastonhoitajana osaat varmasti selventää meille mitä erilaisia vanhoja erikoiskokoelmia Kansalliskirjastossa on?

Kansalliskirjaston kokoelmilla on harvinaisen kiehtova historia. Kirjaston merkittävät historialliset kokoelmat pohjautuvat 1800-luvulla ja 1900-luvun

alussa saatuihin lahjoituksiin. Pääosa lahjoituskokoelmista on hajotettu ja järjestetty kirjaston oman systematiikan mukaisiin luokkiin, mutta osa säilytettiin alkuperäisinä kokonaisuuksina, yleensä lahjoittajan vaatimuksesta.

Suurin osa ulkomaisista historiallisista kokoelmista on luetteloitu Helkatietokantaan, kun taas vanha suomalainen kirjallisuus on täydellisesti kuvattu Fennica-tietokannassa. Kokonaisena säilytetyistä erikoiskokoelmista yleisesti kiinnostavimmat ovat ehkä A. E. Nordenskiöldin kokoelma ja Monrepos’n kartanon kirjasto.

Monrepos’n kokoelmasta on tullut varsinainen 1700-luvun tutkijoiden mekka; noin 8 000 nidettä käsittävä kokoelma sisältää kuitenkin myös vanhempaa ja uudempaa materiaalia.

Kirjaston perusti Ludwig Heinrich von Nicolay, joka oli tyypillinen valistusaatteen edustaja. Ensimmäisen maailmansodan aikana hänen kirjastonsa siirrettiin turvallisuussyistä Viipurista Helsinkiin ja lahjoitettiin Yliopiston kirjastolle.

Ruotsin oikeustieteen ja poliittisen historian tutkimuksen kannalta korvaamattomana voidaan pitää Calonius-Naumannin kokoelmaksi nimettyä kokonaisuutta. Kokoelma sisältää Ruotsin kuninkaallisia asetuksia, julistuksia, valtiopäiväjulkaisuja ja poliittisia pienpainatteita. Siihen sisältyy 25 000 julkaisua, joista pääosa on peräisin oikeusoppineiden, professori Matthias Caloniuksen ja ruotsalaisen oikeusneuvos Christian Naumannin yksityiskirjastoista. Tämän historiallisen ”pienpainatekokoelman” käyttö ei olisi

Kronikka I/2014

31

mahdollista ilman kirjastonhoitaja Arne Jörgensenin siitä muodostamaa systemaattista luetteloa.

Lääketieteen historian tutkimuksen kannalta gynekologian professori Otto I. Engströmin kokoelma on erityisen antoisa. Kokoelmassa on 6 000 nidettä eurooppalaisen lääketieteen historiaan liittyvää kirjallisuutta, joissa gynekologian ja obstetriikan kehitys on erityisen kattavasti edustettuna.

Dissertationes veteres -kokoelma sisältää noin 50 000 vanhaa eurooppalaista väitöskirjaa. Pääosa niistä on peräisin kreivi Jan Pieter van Suchtelenin kymmeniä tuhansia niteitä käsittävästä kirjastosta; Suchtelen oli itse toivonut, että hänen kuolemansa jälkeen tämä väitöskirjakokoelma lahjoitettaisiin Helsingin yliopistolle. Tähän kokoelmaan sisältyy myös sellaisia keskieurooppalaisia väitöskirjoja, joista ei tiedetä enää olevan muita säilyneitä kappaleita.

Kansalliskirjastossa on myös keskieurooppalaisia ”pienpainatteita” sisältäviä ns. Miscellanea -kokoelmia.

Suurin osa tästä aineistosta on peräisin Venäjältä, Hatsinan keisarillisesta palatsista. Kansalliskirjaston inkunaabelit on myös koottu omaksi kokoelmakseen.

Kaiken kirjallisen aineiston lisäksi kirjastossa on myös laaja 3000 hyllymetrin käsikirjoituskokoelma, johon kuuluu muun muassa paljon keskiaikaisia pergamenttifragmentteja.

Miten nämä kaikki kokoelmat ovat päätyneet juuri Kansalliskirjastoon?

Turun palo oli kaiken alku. Suuren 30– 40 000 niteen kirjaston tuhoutuminen oli katastrofi, joka herätti laajaa huomiota koko Euroopassa ja kirjalahjoituksia alkoi tulvia Helsinkiin siirretylle yliopistolle. Ensimmäinen suuri lahjoitus saatiin Pietarin Tiedeakatemialta 1829.

Tiedeakatemia lahjoitti Helsinkiin omien julkaisujensa ja kirjaston kaksoiskappaleiden lisäksi lähes

32

Kronikka I/2014

ARKISTOSSA kaiken oikeustieteellisen ja teologisen kirjallisuutensa, sillä nämä tieteenalat eivät kuuluneet Tiedeakatemian opetusohjelmaan. Nykyisin tämä lahjoitus kiinnostaa erityisesti Baltian maita silläse sisälsi huomattavan osan Kuurinmaan herttuoiden kirjastosta. Lahjoituksessa oli myös yli 1 000 nidettä valkovenäläisen Radziwillien ruhtinassuvun kirjastosta.

Arvokkain venäläinen lahjoitus saatiin 1832, jolloin Paul Alexandroff lahjoitti kirjastolle kaksi isältään perimäänsä kokoelmaa, yhteensä 24 000 nidettä.

Lahjoitus koostui keisarillisen Hatshinan palatsin kirjastosta ja kreivi Orloville kuuluneesta Marmoripalatsin kirjastosta.

Ruotsalaisesta materiaalista ehkä tärkein on Mathias Caloniuksen kirjakokoelma, joka ostettiin valtiolle hänen kuolemansa jälkeen. Se muodosti Turun palosta pelastuneiden 800 kirjan kanssa yliopiston kirjaston perustan.

Ensin kokoelmasta muodostettiin Helsinkiin 1825 senaatin julkinen kirjasto, joka sittemmin luovutettiin yliopistolle. Engströmin kokoelma taas saatiin lahjoituksena perikunnalta itsenäistymisen alkuaikoina 1919 ja se onkin erinomainen lisä kirjastolle, koska se kuvaa koko lääketieteen kehitystä Euroopassa neljän vuosisadan aikana.

Tämän jälkeenkin Kansalliskirjasto on ostanut ja saanut lahjoituksina monia merkittäviä yksityiskokoelmia.

Minkä kielisiä erikoiskokoelman teokset pääosin ovat?

Tieteellinen kirjallisuus ja väitöskirjat 1700-luvun alusta ovat suurimmaksi osaksi latinaksi. Teologiset kiistakirjoitukset, joita saatiin runsaasti Pietarin Tiedeakatemialta, ovat enimmäkseen saksaa, kun taas CaloniusNaumannin virallisjulkaisutyyppinen kirjallisuus on pääosin ruotsia. Monreposkokoelman pääkieli on ranska, mutta siinä on paljon myös saksan-, italianja englanninkielisiä teoksia. Paul Alexandroffin lahjoittamat kirjastot ovat

myös suurelta osin ranskankielisiä, mutta mukana on paljon myös saksaa ja latinaa.

Miten kannattaisi toimia jos haluaisi käyttää erikoiskokoelmien kirjoja esimerkiksi opinnäytetöihin?

Kannattaa lähteä liikkeelle Helkatai Fennica- tietokannoista, joista suurin osa teoksista jo nykyään löytyy.

Kiinnostavien teosten löydyttyä ne voi tilata erikoislukusaliin. Kansalliskirjaston henkilökunnalta kannattaa aina kysyä neuvoa jos on epävarma, he auttavat mielellään opiskelijoita. Kokoelmat ovat olemassa sitä varten että niitä käytetään!

ARKISTOSSA Olisiko vielä jotain mitä haluaisit sanoa kirjoista innostuneille opiskelijoille?

Kirjat ovat esineenä tavattoman rikkaita historiallisen informaation kantajia.

Sen lisäksi, että käsintehty kirja kertoo aina aikansa käsityön tasosta, kertoo se usein myös jotain omistajistaan ja siitä, miten nämä ovat sitä lukeneet. Väitän, että kirjat ovat auraattisia esineitä, siksi olisi arvokasta, että kaikki vanhasta, käsinpainetusta kirjasta kiinnostuneet voisivat myös työskennellä niiden kanssa.

Kronosta kiinnostaisi varmasti myös erikoiskirjastonhoitajan työ. Mistä olet erityisesti pitänyt työssäsi?

Kuva: Wikimedia Commons

Parasta on ollut oppia ymmärtämään kirjaa, koska kirja on paljon muutakin kuin sen sisältämä teksti. Kirjojen identifiointi edellyttää aina kirjaan sisältyvien esineellisten viestien tulkintaa.

Yhteistyö venäläisten kollegoiden kanssa Pietarin tiedeakatemian lahjoitusten luettelointiprojektissa on avannut minulle vanhan kirjan sisimmän olemuksen; sen mistä osista kirja rakentuu ja mitä siitä tulisi kertoa. Kansalliskirjastossa on myös mahdollista ihaillen tarkastella kuuluisimpien eurooppalaisten kirjanpainaja-typografien töitä 1400-luvulta lähtien. Useiden kirjojen kuvitus on korkeatasoista grafiikkaa, 1500-luvun hienoista puupiirroksista 1700-luvun hienostuneisiin kuparikaiverruksiin ja etsauksiin, joiden tekijöinä olivat ajan parhaimmat taiteilijat ja kaivertajat. Myös sidokset saattavat olla taideteoksia.

Kronikka I/2014

33

KÄSIALATEHTÄVÄ

Elina Maaniitty & Marie Vatjus

Rakkaat kronoslaiset!

Eivätkö ristikot ja kryptot riitä aivojen työkyvyn palauttamiseen tenttien jäljiltä? Ei hätää, vanhoissa käsialoissa työtä lienee enemmän kuin tarpeeksi, vaikka niiden tulkinta onkin lisääntyneen kurssitarjonnan johdosta tullut kronoslaiseksi perustaidoksi yhtä itseoikeutetusti kuin metodologinen keskustelu aamuyöllä. Koska harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa, löytyy Kronikasta nyt pieni tehtävä muistin virkistämiseksi.

Allaolevassa kuvassa on ote muuan asiakirjasta. Se tai ne teistä, jotka onnistuvat lähettämään parhaan transkription ja suomennoksen osoitteeseen kasialatehtava@gmail.com, saavat palkinnoksi mainetta ja kunniaa sekä kakun, joka heille juhlallisesti hissakahveilla ojennetaan.

Kuva: Digitaaliarkisto

34

Kronikka I/2014

Kronoslaisen kalenteri Huhti-toukokuu 2014

2.4. Hissasitsit 22.4. K채채nteissuunnistus 24.4. Ekskursio Hesarin approon 28.4. PreWappu 30.4. Wappuaatto Suomenlinnassa 1.5. Wappupiknik 23.5. Kev채tsitsit

Kronikka I/2014

35

36

Kronikka I/2014