KRONIKKA 4/2021 NOSTALGIA

4 | 2021

KRONIKKA 4 / 21

nostalgia

1

Kronikka

KRONIKKA 4 | 2021

nostalgia JULKAISIJA Kronos ry Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö PÄÄTOIMITUS Aino Kauriinvaha, Inka Saarela ja Edith Ylönen TAITTO JA KUVITUS Edith Ylönen KANSI Susanna Kinnula TOIMITUS Sakari Bister, Janne Jussila, Sander Kööbi, Lauri Mäkelä, Jaakko Santavuori YHTEYSTIEDOT kronikkahelsinki@gmail.com Instagram: @kronikkahelsinki Facebook: Kronikka

2

4 | 2021

”

olennainen asia on varmaan se, että maailma ei siis loppunut vielä vuonna 2012.

SISÄLLYSLUETTELO 4–5 pääkirjoitus 6–12 puheenjohtajilta 11–13 nostalgian pimeä puoli 14–17 haastattelu 18–20 Tarkovski 21–23 artikkeli vuodelta 2022 24–25 kun mikään ei kiinnosta 26–29 leffa-analyysi 30–31 leivontanurkka

3

Kronikka

Pääkirjoitus Nykyisen päätoimituksen valtakausi Kronikassa on lopuillaan, ja tässä vaiheessa onkin hyvä nostalgisoida kulunutta vuotta.

Olemme oppineet paljon uutta ja vaikka välillä jokin on saattanut stressata, on lehden toimittaminen ollut mahtava kokemus.

Olemme joutuneet pitämään toimituskokouksia etänä ja ylipäätään toimimaan paljon viestien välityksellä, mutta silti hommat on saatu onnistumaan. Kronikan tekemisessä parasta on ollut vapaus toteuttaa omia visioitaan, tuoda esiin niitä teemoja jotka puhuttelevat juuri nyt ja sanallistaa ajatuksiaan.

alla), ideoineet juttuja oma-aloitteisesti tai tarttuneet kiinni ehdotuksiimme. Kiitos myös Susanna Kinnulalle, joka on taiteillut kannet jokaiseen numeroomme.

Ja muiden päätoimittajien puolelta erityismaininta ja hatunnosto Edithille, joka on kantanut raskaimman työtaakan ja taittanut lehtemme upeasti.

Kronikkaa tehdään rakkaudella.

Vaikka juttumme eivät tavoita valtavaa yleisöä, lehti on merkityksellinen Helsingin yliopiston historian opiskelijoita yhdistävä tekijä. Ehkä parhaiten toimintaamme kuvaa salliva ja lämmin tee-se-itse-ilmapiiri. Lehtemme Olemme kiitollisia kaikille niille, on alusta, jossa voi kokeilla jujotka ovat kirjoittaneet Kroniktuntekoa, harjoitella eri tyylejä ja kaan (joskus pienen painostuksen ilmaista itseään.

4

4 | 2021

Mahtavaa ja uusia jännittäviä kokemuksia täynnä olevaa vuotta 2022 koko Kronoksen väelle.

Kronikan uudelle päätoimitukselle haluamme toivottaa onnea ja menestystä, tehkää lehdestä omannäköisenne!

Lämpimin terveisin Aino, Edith ja Inka Kronikan päätoimitus 2021

Nostalgiset lapsuuskuvat: päätoimittajien perhealbumit

5

Kronikka

Puheenjohtajilta Väistyvän pj:n nostalgiapärisyttelyjä Seuraavassa tekstissä leikin vielä hetken aikaa puheenjohtajaa. Lukiessasi tätä olen jo luultavasti saavuttanut kaktusvastaavan autuuden, mutta kirjoittaessani tätä on puheenjohtajakaudestani jäljellä vielä noin kahdeksan tuntia. Pitkälti tästä johtuen suurin piirtein viimeisen kuukauden ajan nostalgia on ollut itselleni melko hallitseva tunnetila. Olen tullut tietoiseksi siitä, että järjestötoiminta alkaa olla omalta osaltani ohi, ja että opiskeluaika ylipäänsä alkaa lähestyä loppuaan. Ennen kuin astun tälle edessäni aukeavalle loppusuoralle, kääntyy katse vääjäämättä takanani mutkittelevalle polulle.

En katso tarpeelliseksi avata tässä lukijalle, mitä oikeastaan tarkastelen tarkastellessani tuota kuvainnollisesti ”poluksi” kutsumaani asiaa. Siellä näkyy kaikenlaista kiinnostavaa, ei-kiinnostavaa, yleisessä tiedossa olevaa ja henkilökohtaista. Pääpaino siis asioissa, joita kukaan ei halua tässä lukea ja sellaisessa, mitä en halua jakaa. Kiinnostavampi kysymys on siis se, miten tämä katsominen tapahtuu. Tästä saattaa ehkä löytyä jotain samaistuttavaa, tai ehkä tämä voi jopa kertoa jotain kiinnostavaa siitä, mitä nostalgia itsessään on.

Katseeni saattaa minä tahansa tarkasteluhetkenä takertua mihin tahansa tarkasteltavan ajanjakson hetkeen. Välillä se hyppii ja pomppii hyvinkin äkillisesti hetkestä toiseen, joko assosiaatioperiaatteella tai täysin satunnaisesti. Tämä huomion kiinnittyminen ei kuitenkaan ole missään kohtaa täydellistä – vaikka saatankin ajatuksissani käydä läpi jotain tiettyä kokemusta, en kuitenkaan maagisesti unohda tämän takia koko polun muodostamaa kontekstia.

Nostalgiaa tunnetilana tämä taaksepäin katsominen tuntuukin itse asiassa herättävän nimenomaan tämän kontekstin takia. Oleellista ei ole se, että menneessä hetkessä itsessään olisi jotain niin hienoa, että se saa herkistymään, vaan hetken suhde nykyisyyteen ja kaikkiin sen ja nykyhetken väliin jääviin ja miksei muihinkin hetkiin. Tässä erityisen oleellista on epämääräinen muistikuva siitä, minkälaisena tulevat hetket näyttäytyivät jostain tietystä hetkestä käsin.

6

4 | 2021

Vaikka en yleensä pysty tavoittamaan näitä menneiden versioideni mielikuvia tulevaisuudestani kunnolla, herättää niiden muisteleminen kuitenkin käytännössä aina tietyn tunnereaktion. Tunnen samaan aikaan sekä jonkinlaista tarvetta huolehtia tästä itseänikin lapsellisemmasta pikku-Sanderista että sääliä häntä kohtaan. Olen myös kateellinen hänen asemastaan. Viimeistä selittää se, että nyt kun opiskeluaikani tarina alkaa olla kirjoitettu loppuun, alkaa minulla olla paljon vähemmän keinoja vaikuttaa tarinan sisältöön.

Kaikesta tästä herää tunnetila, jota en pysty itse täysin selittämään. Koska en osaa lakata puhumasta, kirjoittamasta ja muulla tavalla kommunikoimasta musiikista, voin kuitenkin osoittaa sen, että tällä tunnetilalla on aivan täydellinen musiikillinen representaatio. Pink Floydin High Hopes nimittäin kertoo nostalgiasta puhtaimmillaan ja vahvimmillaan, sekä sanoituksen että sävellyksen kautta. Ohjaisin siis lukijan tämän loistavan kappaleen pariin, jos tämän tekstin pointista ei ota selvää.

Kaiken tämän pohtimisesta tulee myös hyvin vanha olo, mikä on erittäin hauska huomata. Olen 23-vuotias, mutta tämä unohtuu aika helposti. Esimerkiksi pitäessäni vuosijuhlapuhettani tunsin itseni ainakin 40-vuotiaaksi. Toisaalta en koskaan aiemmin ole ollut näin lähellä 40-vuotiasta, näin vanha, näin lähellä omaa kuolemaani. Vääjäämättä se lähestyy ja hyviä hetkiä, saavutuksia ja arvokkaita kokemuksia odottaa edessä aina vaan vähemmän.

Näitä asioita siis mietin odottaessani ”valtakauteni” viimeisten tuntien väistymistä. Odotan innolla minkälaisen vuoden seuraava hallitus meille suunnittelee. Luottamus on kova – hallituksessa näyttäisi olevan hyvä sekoitus jo käytännössä todella päteväksi osoittautuneita kokeneita toimijoita ja lupaavia uusia. Tälle porukalle siis paljon tsemppiä ja onnea ensi vuoteen! Haluan myös kiittää kaikkia kuluneesta vuodesta – hallitusta ja virkailijakuntaa, joiden kanssa oli todella mukavaa työskennellä, sekä kaikkia muita Kronoksen jäseniä, joita oli ilo palvella. Nähdään ensi vuonna!

Sander Kööbi, Kronoksen väistyvä puheenjohtaja 31.12.2021

7

Kronikka

Nostalgiaa koronavuodesta Ah, nostalgia, mikä onkaan sen kaihoisampi, haikeampi ja ikävöivämpi sana kuvaamaan mennyttä elämää ja maailmaa. Lisäisin näiden kolmen määritteen lisäksi sanan kaipaus, vaikka se onkin synonyymi ikävälle, mutta se on niin kovin herkkä ja kaunis sana. Sitähän nostalgiakin on, joten annetaan kaipaukselle kunnia, jonka sille mielelläni soisin.

Ennen kaikkea nostalgiassa on kyse menneen muistamisesta. Siitä, mikä on koskettanut minua, sinua, meitä kaikkia, mutta jota ei enää ole. Sanonnan ”aika kultaa muistot” myötä nostalgia laajenee koskettamaan myös niitä muistoja, jotka eivät tapahtuma-aikaa olleet välttämättä iloisia tai onnellisia hetkiä. Aivomme ovat kuitenkin siinä mielessä omituinen laitos, että ne jäsentävät muistot ajan mittaan itselleen koherenttiin, ymmärrettävään muotoon, ja antaa meille kullekin henkilökohtaisen historiikin ymmärtää ja selittää itseämme. Nostalgiset muistot ovat siis jollain tapaa meille tärkeitä. Puhutaan niin sanotuista autobiografisista muistoista. Muistoista, joihin liitämme jotain meille olennaista, jonka varaan persoo-

8

nallisuutemme myös perustuu. Mitä persoonallisuutemme muuta onkaan loppujen lopuksi kuin muistoja muistojen perään, joista älykeskuksemme piirtää kuvan itsestämme. Muistojen keskuudesta nostalgiset muistot ovat kenties juuri siksi niitä kaikkein rakkaimpia.

Mitä vuosi 2021 on jättänyt muistopankkiin nostalgisoitavaksi opiskelijaelämästä myöhemmille elonvuosilleni? Kotona kökkimisen, zoomailut, discordit, sukurutsakandeilut (tarkennettakoon, että kyseessä siis on kandiaiheeni, jottei kukaan nyt aivan hävyttömyyksiä epäilisi minusta), varapuheenjohtajana toimimisen, vaiherikkaan hallitustaipaleen ja vujuilut sekä muutamia lähiopiskelijatapahtumia. Kyllä, tulen nostalgisoimaan kaikkia näitä luettelemiani asioita. Kuten kirjoitin, omalta osaltani erityisen kaihomielinen piirteeni tulee vielä kaiholla muistelemaan pandemiaa ja sen negatiivisia sivuvaikutuksia. Kaihomielisyyteni tulee vielä muistelemaan myös ainejärjestötoiminnan aikaansaamia stressitiloja, jotka liittyivät vujujen järjestämiseen ja muuhun sen toimintaan.

Tulen vielä muistamaan nostalgian kera kaikkea sulkeutuneisuutta ja

4 | 2021

eristäytymistä neljän seinän sisällä, kun etäopetus nakersi pois sosiaalisen kanssakäymisen kasvotusten.

En ole masokisti. En tule muistamaan nostalgian kanssa näitä ikäviä asioita niiden itsensä vuoksi. Nostalgialla muistelen niitä myöhemmin, koska ikävät asiat tuppaavat korostamaan niitä hyviä asioita, jotka ovat olleet tallessa läpi haasteiden. Joskus ne täytyy kaivaa vaan hieman syvempää, jotta merkityksenannot hyville asioille löytyvät. Kukapa ei muistelisi sitä, kun vastuuta vujuista oli jakamassa useampi muu kuin vain minä itse, mistä suuri kiitos kaikille mukana olleille! Kukapa ei muistelisi kaiholla sitä tunnetta, kun yksin neljän seinän sisällä pystyi lopulta sittenkin pitämään yhteyttä toisiin ihmisiin? Kukapa ei muistaisi sitä pienen pientä lohdun tunnetta yksinäisyyden keskellä? Kukapa ei kaiholla muistelisi sitä, kun tuntuu ei miltään, tuntuu pahalta, tuntuu eristäytyneeltä, tuntuu syrjäytyneeltä, tuntuu yksinäiseltä, tuntuu huonolta, tuntuu mitättömältä, mutta löytyy kuin löytyykin jokin pieni merkitys, pieni tekijä, asia, joka tuo sittenkin sen pienen hyvän, jonka muistoon on mukava palata, ja joka kasvaa vähi-

tellen suuremmaksi, mitä enemmän sitä kaivaa pahan tuolta puolen pois.

On siis kyse siitä, minkä merkityksen annamme kullekin asialle ja tilanteelle. Annammeko pahan tunteen peittää kaiken hyvän vai annammeko pahan korostaa sitä hyvää mikä meillä on?

Tästä yhtenä esimerkkinä minulla kuuluu joka vuotuiseen joulunviettoon Lumiukko-animaation katsominen. (Siltä varalta, ettei joku tiedä ja on onnistunut välttämään sitä, mitä lopussa tapahtuu, suosittelen skippaamaan seuraavaan kappaleeseen.)

Miksi tämä animaatio 80-luvulta resonoi yhä uudelleen ja uudelleen itsessäni vielä nykyään? Poika tekee lumiukon, kokee sen kanssa seikkailut kiintymyksineen ja luottamuksineen, kokee toisin sanoen aidon ystävyyden ja elämän pienen hetken aikana.

Koittavat hyvästit siinä toivossa, että seuraava päivä sisältäisi samanlaista elämää kuin edeltävä päivä. Aamulla poika nimeltä James (lukee Joulupukin antaman lahjapaketin kortissa, ellei Joulupukki ole erehtynyt saajasta) näkee lumiukon sulaneen. Lopputekstit lähtevät rullaamaan ja taustalla soi Walking in the Air -kappale... Joka

9

Kronikka

ikinen kerta lopputuleman tietäenkin pölyhiukkaset iskevät ja sipuli viereisestä keittiöstä alkaa vaikuttaa. Animaatio kuvaa niin kauniisti ja puhtaasti sen, mistä elämässä on kyse.

Hyvää edeltää ikävä ja kaipuu jostain olevaisesta, jota ei vielä ole.

Pahaa edeltää hyvä sisältäen rakkauden ja elämän, sitä mitä on juuri siinä hetkessä. Lopulta juuri paha, eroaminen, yksinäisyys, kuolema ja loppu antavatkin sen kauneimman merkityksen elämälle. Kaikki alkaa jostain ja kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin. Ilman loppua ja ikävää ei synny nostalgiaa, koska nostalgiahan on ikävöintiä jotain sellaista kohtaan, jota ei enää ole.

Koronavuosi mallia 2021 tulee jättämään minuun muistot opiskelijaelämästä eittämättä sisältäen pahaa.

Kaikesta pahasta, stressistä ja koronasta huolimatta jotain merkityksellistä kuitenkin tapahtui, joiden sisältämiä hyvän tunteita tulen kaiholla muistelemaan. Kronos pääsi nimittäin juhlimaan vuosijuhliaan, pääsin viettämään muitakin iloisia lähitapahtumia, koin onnistumisia opiskeluissani, kohtasin kanssaopis-

10

kelijoita pitkien taukojen jälkeen ja näiden kohtaamisten kautta sain kokea jotain sellaista, jota kutsutaan myös sanonnalla ”Kronos on rakkaus”.

Kiitokset kaikille teille opiskelijakavereille, ainejärjestötoimijoille, vujutoimikunnalle ja opetushenkilökunnalle kuluneesta vuodesta, josta jää lopulta nostalgialla muisteltavaa sittenkin enemmän hyvää kuin pahaa kaikesta huolimatta!

Kaiholla nostalgisoiden Jaakko Santavuori

4 | 2021

Nostalgian pimeä puoli Lyhyt katsaus nostalgian poliittiseen käyttöön INKA SAARELA

Dosentti Antto Vihmaa lainaten: ”käsittelemätön nostalgia on poliittisesti vaarallista.” Ei ole yksiselitteisesti huono asia käyttää nostalgiaa retorisena keinona. Pahimmillaan nostalgian sävyttämät puheenvuorot kuitenkin pitävät sisällään rasismia, misogyniaa ja autoritaarisuuden ihailua. Nostalgian poliittinen käyttö on tyypillistä oikeistopopulisteille, mutta se ei rajoitu ainoastaan heihin. Usein kyse on kärjistetyistä mielikuvista, jotka vetoavat ihmisiin tunnetasolla. Nostalginen nationalismi saa voimansa siitä, että muutos ahdistaa, ja silloin menneisyys saa kultareunukset. On ymmärrettävää miksi joillekin ihmisille menneisyys tuntuu

turvalliselta vaihtoehdolta, esimerkiksi rakennemuutoksen vuoksi työpaikkansa menettäneet tehdastyöläiset saattavat kokea asioiden olleen paremmin ennen.

Tässä artikkelissa nostan esiin kolme esimerkkiä nostalgian poliittisesta käytöstä viime vuosina. Käsittelen sitä, miten Trump onnistui menneen kultakauden ja nykyhetken uhkakuvien vastakkainasettelulla voittamaan vaalit, miten brittien nostalginen nationalismi toimi brexitin perusteena ja kuinka Venäjällä nostalgisoidaan neuvostoaikoja.

11

Kronikka

Nostalgian monet määritelmät Termin ”nostalgia” keksi 1600-luvulla Johannes Hofer. Sana on pseudo-kreikkaa: nostos = kotiinpaluu ja álgos = kaipaus, kipu. Kyse oli lääketieteellisestä diagnoosista, nostalgian ajateltiin olevan parannettavissa oleva sairaus. Modernimman määritelmän antaa Svetlana Boym kirjassaan The Future of Nostalgia (2001). Hän erottaa toisistaan kaksi eri nostalgian lajia: restoratiivisen ja reflektiivisen. Boymin mukaan restoratiivinen nostalgia painottaa nostosta eli kotiinpaluuta ja haluaa rakentaa menetetyn kodin uudelleen. Reflektiivinen nostalgia taas perustuu kaipaamiseen itseensä, siinä vellomiseen ja fantasiaan menneisyydestä. Keskityn käsittelemään restoratiivista nostalgiaa, sillä se on luonteeltaan taantumuksellista ja toimii usein populistisen liikehdinnän polttoaineena.

Ennen oli paremmin Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2016 valittu Donald Trump ja hänen kampanjansa toimivat hyvänä esimerkkinä nationalistisesta nostalgiasta. Trumpin retoriikassa esiintyy ajatus siitä, että ennen oli paremmin. Työtä riitti kaikille, mies oli perheen pää ja jokainen tiesi paikkansa yhteiskunnassa. Nyt kaikki oli pilalla.

Trumpilla oli tarjottavana myös syyllinen Amerikan ongelmiin: demokraattipuolue.

Tasa-arvoa kannattavat ja sosialismia rakastavat radikaalit demokraattipuolueen edustajat ovat viemässä Amerikan tuhon partaalle, sanoi Trump. Hän loi itsestään kuvan ehdokkaana, joka pystyisi palauttamaan maan takaisin entiseen loistoonsa, make America great again. Tämä vetosi esimerkiksi keskilännen tehdastyöläisiin, jotka olivat osin globalisaation vuoksi menettäneet työpaikkansa ja konserva12

tiivisiin evankelikaalisiin, jotka kokivat perinteisten perhearvojen järkkymisen uhkana. Trump puhutteli äänestäjiä tunnetasolla. Äärioikeistoliikkeitä tutkiva saksalainen historioitsija Volker Weiss valottaa syytä siihen, miksi tämä taktiikka toimii. Weissin mukaan ne, joiden asema heikkenee, eivät useinkaan syytä siitä heikkenemisen takana olevaa talousrakennetta, vaan niitä, jotka ovat kritisoineet sitä yhteiskuntajärjestelmää, jossa heidän asiansa olivat vielä hyvin. Demokraateista oli siis helppoa tehdä syntipukkeja.

Unelma brittiläisestä imperiumista Yksi syy brexitiin saattoi olla brittien vaikeus hahmottaa asemaansa post-imperiaalisessa maailmassa. Konservatiivipoliitikot perustelivat eroa Euroopan unionista muun muassa maan itsemääräämisoikeudella. EU:n nähtiin suorastaan emaskuloineen Britannian. Brexitin kannattajat nostalgisoivat aikaa, jolloin se oli globaali suurvalta, sotasankari ja kaikin puolin mahtavampi kuin kukaan muu. He kaipasivat aikaan, jolloin Britannia ruled the waves. Tämä oli kuitenkin pelkkä fantasia, sillä todellisuudessa Britannian sotaponnistukset romuttivat myös sen riistolle perustuneen imperiumin.

Nationalistisen nostalgian avulla brexitöörit onnistuivat vetoamaan äänestäjiin. Britannian harjoittama kolonialismi häivytettiin taka-alalle, ja menneisyyttä romantisoitiin. Konservatiivipoliitikot kärsivät muistinmenetyksestä, mitä tuli alistamiseen ja eriarvoisuuteen niin maan rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin.

4 | 2021

Nostalgiaa tunnetaan myös hieman uudempia aikoja kohtaan, ja thatcherismin haamu kummittelee edelleen konservatiivipuolueessa. 1980-luvun kiimaisen uusliberalismin kaudella tehdastyöpaikkoja katosi tuotannon siirtyessä halpatyömaihin ja hiilikaivoksia suljettiin Pohjois-Englannissa sekä Walesissä. Silti konservatiivipuolue kaupittelee nostalgiaa työväenluokalle, haluamatta muistaa omaa rooliaan näiden työpaikkojen ulkoistajana.

Neuvostonostalgia 28.12.2021 Venäjän korkein oikeus lakkautti ihmisoikeusjärjestö Memorialin toiminnan. Sain kännykkääni sähköpostin: ”Nyt se tapahtui”. Kustannustoimitan kirjaa, jonka aineistot perustuvat pitkälti Memorialin työhön, ja kirjailija tiedottaa minulle tästä huolestuttavasta, joskaan ei yllättävästä käänteestä. Stalinin terroria ja nyky-Venäjän ihmisoikeusrikkomuksia tutkineen järjestön lakkauttaminen on yksi keino hallita menneisyyttä.

Neuvostoliiton romahtamisesta tuli juuri kuluneeksi 30 vuotta, mutta nostalgia neuvostoaikoja kohtaan ei ole katoamassa. Levada-tutkimuskeskuksen mukaan jopa 63 % venäläisistä pitää Neuvostoliiton romahtamista huonona asiana. Erityisen suurta tämä nostalgia Neuvostoliittoa kohtaan on yli 55-vuotiaiden keskuudessa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiset vuodet olivat vaikeita monille venäläisille, ja varallisuuserot kasvoivat paljon.

Tässä kaoottisessa tilanteessa muistot neuvostoajasta alkoivat muuttua positiivisemmiksi.

Myös presidentti Vladimir Putin hyödyntää tätä retoriikassaan ja toimissaan.

Hän lainaa vanhoja hyväksi todettuja keinoja: sananvapauden rajoittamista, johtajakultin rakentamista ja lännen sekä omien kansalaisten uhkailua. Hyökkäys Ukrainaan, voitonpäivän suureelliset paraatit ja turvatakuiden vaatiminen Yhdysvalloilta ja Natolta kertovat Venäjän tarpeesta näyttää olevansa suurvalta niin kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Putinin neuvostonostalgiassa näyttäisi olevan kyse nimenomaan vallasta, ei siitä että hän ihailisi kommunistista valtiorakennetta.

Lähteet Boym, Svetlana. The Future of Nostalgia. New York: Basic Books 2001.

Earle, Samuel. ”The Toxic Nostalgia of Brexit”. The Atlantic 5.10.2017. Viitattu 31.12.2021. https://www.theatlantic.com/international/archive/2017/10/brexit-britainmay-johnson-eu/542079/ Jeskanen, Jenni. ”30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän johtajat uhkailevat edelleen naapureitaan, mutta muutos on vääjäämättä edessä”. HS 28.12.2021. Viitattu 30.12.2021. https://www.hs.fi/ulkomaat/art2000008502295.html Levada-tutkimuskeskuksen raportti. Viitattu 2.1.2021. https://www.levada.ru/2021/12/24/ nostalgiya-po-sssr-3/?utm_source=mailpoet&utm_medium=email&utm_campaign=glavnye-publikacii-nedeli_85 Papamarcos, Outi. Ja sitten tuli Trump. Helsinki: Aviador 2022.

Vihma, Antto. ”Nostalgia on mahtava poliittinen voima”. YLE 28.8.2017. Viitattu 30.12.2021. https://yle.fi/uutiset/3-9798555 Weiss, Volker. Jälkisanat. Theodor Adorno: Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin.

Tampere: Vastapaino 2020.

13

Kronikka

Kadonnutta järjestystä etsimässä EDITH YLÖNEN

Muutama vuosi sitten historioitsija ja muusikko Matti Johannes Koivu toimitti Ylelle modernin Suomen historiaa käsittelevän radioesseetrilogian.

Teemat olivat suuria: Koivu pohti sarjassa oikeudenmukaisuutta, tulevaisuutta ja keskeneräisyyttä.

Sarjan kolmannessa osassa, Keskeneräisyyden historiassa Koivu syventyi suomalaiseen aikakäsitykseen ja historiakulttuuriin. Selvisi, etteivät asiat suinkaan olleet ennen sen paremmin kuin nyt, vaan oikeastaan järjestys on aina tuntunut olevan hiukan hukassa.

14

4 | 2021

M

istä kaipuumme menneeseen kumpuaa? Kun Matti Johannes Koivu teki tutkimusta radiosarjojaan varten ja pohdiskeli kysymystä, hän löysi käsiinsä Turun kulttuurihistorian lehtori Matti Männikön kirjoittaman esseen länsimaisesta aikakäsityksestä, jossa tämä käsitteli aihetta saksalaisen käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckin jäsennyksen kautta. ”Koselleckin mukaan meidän aikakäsityksemme on aina odotus- ja kokemushorisontin yhdistelmä ja ne molemmat ovatkin ajantajussamme aina läsnä. Koin jäsennyksen hyvin hyödylliseksi ja oivaltavaksi.” Koivu toteaa, että tulevaisuus konseptina on oikeastaan keksitty ja nostettu pystyyn 1800-luvulla Suomessa.

1900-luvun loppupuolella se on hiljalleen hukattu monien ihmisten arkikäsityksessä. ”Monet haastattelemani ihmiset olivat sitä mieltä, että tulevaisuutta oli aikaisemmin enemmän kuin nyt, mikä taas tarkoittaa sitä, että menneisyys on nykyään tulevaisuutta painavampaa, mikä selittää myös tarvetta nostalgisoida.”

Koivun mukaan nostalgisoimme etenkin kuvitellusti jaettujen kokemusten kautta. ”Sirkka Ahonen teki 1990-luvun lopulla tutkimuksen historiallisen identiteetin rakentu-

misesta nuorten keskuudessa. Oman ikäluokkani eli vuonna 1981 syntyneiden ihmisten haastatteluissa kävi ilmi, että ikäiseni samaistuvat historiassa eniten toiseen maailmansotaan, jos johonkin, vaikka eivät olekaan eläneet sitä aikaa.” Muita samankaltaisia kokemuksia ja historiakulttuurin ilmiöitä ovat Koivun mukaan esimerkiksi hakkapeliitat ja Kekkonen. Historiallisia tapahtumia pidetään jaettuina kokemuksina, vaikka niillä ei olisi tosiasiassa tekemistä oman reaalimaailman kanssa, vaan ne olisivat lähinnä sarja tuntemiamme poliittisia tapahtumia.

Koivu toteaakin, että kuvamme menneisyydestä on ilmeisen vääristynyt: ”Tapahtumat, jotka kuuluvat historian kaanoniin, eivät välttämättä ole niitä merkityksellisimpiä.”

Mitä iloa on nostalgiasta?

Koivun mukaan nostalgian tarvettamme voi yksinkertaistetusti ajatella liike-energian ajatuksen kautta. ”Joskus aikaisemmin yhteiskunnan liike-energia on ollut voimakkaampaa.

Esimerkiksi työväenliike ja fennomania ovat olleet valtavia, valovoimaisia tulevaisuusprojekteja. Niiden kautta tulevaisuutta on voitu ikään kuin

15

Kronikka

”Menneisyyden lukutaito ja sen moninaisuuden ymmärtäminen ovat ehdottomasti hyödyllisiä asioita osata. Ne vähentävät paineita omasta ajastamme.” markkinoida ja kääntää tavalliselle ihmiselle ymmärrettävälle kielelle.

On voitu luoda odotushorisontti, joka voidaan nähdä ja ymmärtää.” Nykyaikana yhtä laajaa odotushorisonttia ei enää ole, vaan aikakäsityksemme perustuu pitkälti omaan kokemushorisonttiimme, mikä saa meidät nostalgisoimaan.

Koivun mielestä niin sanottujen suurten selittäjien vetovoima on pienentynyt ja jonkinlaista yhteistä maalattua tulevaisuutta on nykyisin hyvin vaikeaa nähdä. Organisaatioiden ja selitysmallien merkitys on pienentynyt. ”Toimittaja Unto Hämäläinen on sanonut, että 1980-luvulla puolueet lakkasivat olemasta tulevaisuusorganisaatioita ja alkoivat kuunnella kansaa, ja ostan tuon ajatuksen kyllä. Puolueet eivät nykyään enää samalla tavalla rakenna maailmankuvaa, vaan ne ovat ennemminkin reaktiivisia toimijoita. Sen summana meillä on vähemmän jaettua tulevaisuutta.” Koivu jatkaa vielä,

16

että vaurastumisen ja hyvinvoinnin tavoittelu on ollut aikaisemmin aivan eri tavalla mahdollista kuin nykyään.

Kun tietyt vaurauden ja hyvinvoinnin tavoitteet on saavutettu, meillä ei ole enää samanlaista tarvetta jaetulle horisontille, vaan ajattelu kääntyy yksilökeskeisempään suuntaan.

Ihmisen käsitys menneisyydestä ja sitä kautta nostalgian teemat ovat Koivun mukaan kaikkiaan muuttuneet viime vuosikymmeninä voimakkaasti. ”1950-luku oli valistus- ja edistysuskon aikaa, mikä näkyy arkistoja tonkiessa selkeästi. Matti Kuusi totesi vuonna 1974 esitelmässään, että suomalainen maailmankuva on muuttunut täysin tietoperäiseksi.

Valistuksen ja edistyksen projekti oli läpäissyt kansan eikä taikausko enää vallinnut, joten hanke oli valmis. Sen jälkeen on eletty henkisessä hajaannuksessa. Vielä 1990-luvulla koulussa meidät kasvatettiin edistyksen ja yhteisen historian maailmaan. Sellainen ’kohti valoa ja perille’ -ajattelu

4 | 2021

yhdistettynä omaan aikuistumiseen tyystin toisenlaisessa talous- ja maailmanpoliittisessa tilanteessa ja ylipäänsä henkisessä ilmastossa ajaa kyllä miettimään näitä kysymyksiä.”

Koivu ei silti usko, että asiat olisivat ennen olleet paremmin. ”Menneisyyden lukutaito ja sen moninaisuuden ymmärtäminen ovat ehdottomasti hyödyllisiä asioita osata. Ne vähentävät paineita omasta ajastamme.” Hän jatkaa: ”Ehkä olennaisin Keskeneräisyyden historian kautta ymmärtämäni asia on se, ettei menneisyydestäkään lopulta tunnu löytyvän kuin järjestystä omaan elämäänsä etsiviä ihmisiä. Illuusio jostain yhteisestä ja ehjästä menneisyydestä on historiankirjoituksen tuote.

Jos ajattelemme, että aikaisemmin tulevaisuuteen olisi ollut helpompaa nähdä tulevaisuuteen tai osallistua yhteiskunnassa, käsitämme väärin.”

Historian kertomuksellisuus ja lauluntekeminen tottelevat samoja lakeja Koivu on myös lauluntekijä ja muusikko. Hänen mukaansa historian kertomuksellisuudessa ja lauluntekemisessä on paljon samaa. ”Kerronnan lait pysyvät jokseenkin samanlai-

sina, ja esimerkiksi kouluhistorian kertomus on edelleen yllättävänkin samanlainen kuin vaikkapa kolmekymmentä vuotta sitten. Nythän sitä toki tuodaan paljon esille opetuksen didaktiikassa ja muutenkin historian opetuksessa, jotta koululaisten ja opiskelijoiden lukutaito näiden asioiden suhteen paranisi. Historia on lopulta aina kertomus, ja eräs ystäväni onkin hyvin todennut, että tapahtumat ovat aina totta, mutta siitä kerrottu narratiivi ei. Tietenkin tutkimuksessa ja populaarissa radiokerronnassa tieto on hyvin erilaista kuin lauluissa – laulut eivät voi olla olevinaan viisaita.” Koivun omat laulut ovat hänen itsensä mukaan ainakin jonkin verran nostalgisia: ”Tietenkin olen oman aikani kasvatti, eikä nostalgiasta varmaan voi ikinä lopullisesti päästä eroon.”

Keskeneräisyyden historia löytyy Yle Areenasta. Koivu suosittelee itse etenkin sarjan ensimmäistä jaksoa, joka kantaa nimeä Halkopino.

17

Kronikka

Nostalgia – Tarkovskin unohdettu mestariteos?

LAURI MÄKELÄ

Siinä missä Andrei Tarkovski on mahdollisesti tuttu nimi monelle elokuvakatsojalle, on Nostalgia kuitenkin tämän kuuluisan venäläisohjaajan vähiten tunnettuja töitä. Tarkovskin elokuvista keskustellessa Nostalgia usein hautautuukin suursuosioon nousseen tieteiselokuva Stalkerin sekä myös toistuvasti elokuvakriitikoiden kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien listalle nousevan Peilin alle. Pohjoismaalaiselle yleisölle Tarkovskin ohjaamista elokuvista on usein myös tutumpi Ruotsin Gotlannissa kuvattu psykologinen draamaelokuva Uhri, joka lopulta jäikin venäläisohjaajan viimeiseksi mestariteokseksi.

18

Tästä huolimatta Tarkovski itse toteaa kirjassaan Pysähtynyt aika, miten juuri Nostalgia on kaikista hänen elokuvistaan hänelle henkilökohtaisin ja mieleisin. Elokuvan pelkistetty visuaalinen ilme pitkine ottoineen, mustavalkoisine unikohtauksineen sekä päähenkilöiden vähäinen, jopa runollinen dialogi onkin ehkä tarkovskilaisuutta puhtaimmillaan. Myös elokuvan päähenkilö, venäläinen runoilija Gortšakov muistuttaa paljon ohjaajaa itseään, vaikka Tarkovski kirjassaan muistuttaakin lukijaa olemaan tekemättä suoraa yhteyttä taitelijan sekä tämän luoman hahmon välille.

4 | 2021

Gortšakovin perhe kotitalonsa edessä Venäjällä.

Nostalgia on Tarkovskin ensimmäinen täysin Neuvostoliiton ulkopuolella tehty elokuva. Tarkovski kertoo kirjassaan, miten elokuva oli jo pitkään suunnitteilla ja alun perin elokuvaan kuuluikin useita Venäjällä kuvattuja kohtauksia. Lopulta kuitenkin neuvostoliittolainen elokuvayhtiö Mosfilm katkaisi tukensa Tarkovskille, jolloin tämä muutti pysyvästi länteen.

Tarkovski olikin aina vaikeuksissa Neuvostoliiton elokuvia valvovan viranomaisen kanssa, sillä hänen tyylinsä poikkesi täysin valtavirran neuvostoelokuvista.

Mystisyys, uskonto, unien maailma ja kaikki ne asiat, joita voi vain kokea muttei sanoin kuvailla, ovat teemoina aina olleet

läsnä Tarkovskin elokuvissa. Virallisesti ateistisessa Neuvostoliitossa tämä kuitenkin tiesi aina hankaluuksia sensuurin kanssa.

Kirjassaan Tarkovski kertoo miten hän halusi tehdä elokuvan venäläisestä nostalgiasta; siitä tappavasta mielentilasta mikä syntyy kun venäläiset matkaavat kauas kotiseuduiltaan, jättäen taakseen perheensä, kotinsa ja kaikki muistonsa.

Tarkovski näkee tässä venäläisessä nostalgiassa erityisen vahvan voiman, joka on historiallisesti aina estänyt venäläisiä juurtumasta sinne mihin kohtalo heidät ikinä viekään.

19

Kronikka

Elokuvan päähenkilö on runoilija Andrei Gortšakov, joka matkustaa Italiaan tehtävänään kerätä tietoa 1700-luvulla eläneestä venäläissäveltäjä Pavel Sosnovskista, jonka hahmo perustuu tosiasiassa venäläissäveltäjä Maksim Berezovskiin.

Italiassa matkatessaan Gortšakovia kuitenkin piinaa kahtiajakautuminen kuvankauniin Italian ja hänen kotimaansa Venäjän välillä. Siinä missä Gortšakovin ruumis ja kaikki hänen tuntemansa ruumiillinen kokemus on läsnä Italiassa, on hänen henkensä kuitenkin yhä vangittuna Venäjällä, mikä ilmenee tämän toistuvissa unissa kodista ja perheestä.

Tarkovskille nostalgia onkin siis ensisijaisesti kreikkalaisen nostos-hengen kaltaista patologista kotiinpaluuta, kaipuuta menneisyytemme maisemiin, eikä varsinaisesti sanan modernissa merkityksessä olevaa menneisyydenkaipuuta. Tarkovski kuitenkin näkee tämän nostalgian olevan jo suunnaton voima itsessään, mikä on

usein voimakkaampi kuin itse nostalgian kohde. Gortšakov paljastaakin Sosnovskin surmanneen itsensä tämän palattua takaisin lapsuutensa muistojen värittämien koivujen ja taivaiden kauniiseen Venäjään. Monet meistä saattavat tunnistaa tämän piirteen myös omissa haaveissamme menneisyyden maisemista. Nostalgia värittää lopulta kaiken aina kirkkaammin kuin mihin omat silmämme kuunaan kykenevät.

Toisin kuin antiikin Odysseus, Tarkovski ei lopulta ikinä palannut omalta matkaltaan takaisin Ithakaan perheensä luo. Hän kuoli pitkälle edenneeseen keuhkosyöpään Pariisissa 29. joulukuuta 1986 vaimonsa ollessa yhä rautaesiripun takana.

Kuvat ovat elokuvasta Nostalgia.

Menneisyys ja nykyisyys, Italia ja Venäjä yhdistyvät yhdessä kuvassa.

20

4 | 2021

Artikkeli vuodelta 2022 SAKARI BISTER

V

uosi on kääntynyt taas seuraavaan. En tiedä teistä, mutta itselleni siinä, että eletään vuotta 2022, on vähän sulattelemista. Jos lapsuuden leffoja ja sarjakuvia olisi uskominen, meidän pitäisi jatkuvasti taistella tällä hetkellä jotain ulkoisia tai sisäisiä ihmiskunnan robottiongelmia vastaan. Ei siinä, etteikö nyt olisi jo tarpeeksi kaikkea ratkaistavana maailmassa, mutta kuitenkin.

Vuosi 2022 tarkoittaa myös sitä, että olemme nyt selkeästi uuden 20-luvun puolella. Onkin siis aina vaan parempi muistella mennyttä vuosikymmentä, 2010-lukua. Harrastan itseni raippaamista ajan kulumisen faktoilla, joten nyt kaikki muutkin Kronikan lukijat joutuvat kestämään tätä lempipuuhaani.

Tänä vuonna vuodesta 2012 on kymmenen vuotta. Siis kymmenen. On siis hyväksyttävä, että monista sen vuoden tapahtumista on vuosikymmen. Toistan, vuosikymmen. Muistatteko vaikkapa sen, kun maailman piti loppua juuri joululomille koulusta lähtiessä joulukuussa 2012, jonkin mukaennusteen mukaan. Siinä sitten koulun portilla katsottiin välitunnilla, kun kello tikitti, joko Samsung Galaxy S 3:en, iPhone 4S -puhelimen tai Nokian ensimmäisen kosketusnäytön ruudulla, eikä maailma loppunutkaan. Ja kaikki jatkoivat elämäänsä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun maailmanlopun piti tulla, eikä varmaankaan viimeinen.

Vuosi 2012 on itse asiassa aika nostalginen. Kunhan vaan unohtaa sen, että suunnilleen kaikki on sitä mieltä, että on ollut silloin ”ihan hirveässä iässä”. Esimerkiksi omanikäiseni, tällä vuosituhannella syntyneet, olivat vielä Facebookissa, eikä se ollut vain keski-ikäisten tappelupaikka kirppariryhmissä niin kuin nykyään.

Vuosi alkoi lupaavasti Robinin Frontside Ollien musiikkivideolla (ja kaikilla sitä seuranneilla sinätuubapaskoilla). Saman

21

Kronikka

One Direction. Kuva: Wikimedia Commons. vuoden syksyllä Tuuli julkaisi Salaisuudet-biisin, ja kaikki sanoivat Tuulia ”tyttörobiniksi”.

Massamusa ei ollut vielä latinopopista inspiroitunutta, tai pelkkää rappia/hiphoppia R&B-vaikutteilla, vaan pikemminkin positiivista, nelijakoista ja duurissa olevaa electronic housea tai poppia. Joka paikassa soi Call Me Maybe, One Direction, Loreenin Euphoria; tai se korealainen jätkä joka teki hevostanssiliikettä ja lauloi yläluokkaisten kaupunginosasta, ja sai biisilleen vajaat 5 miljardia näyttökertaa Youtubessa. En edes haluaisi mainita, mutta ”Harlem Shake” oli myös joku juttu.

Vuoden 2012 Iso-Britanniassa järjestetyissä olympialaisissa James Bond ja kuningatar Elisabet hyppäsi helikopterista areenalle. EU oli kisoissa vahvasti läsnä. Lol. Markkoja vaihdettiin Suomen pankeissa viimeistä kertaa euroiksi. Sori siis kaikki opiskelijat, mummolan kaapin perältä löytyviä kolikoita ei voi käyttää kustantamaan Unicafe-reissuja enää vuonna 2022.

22

4 | 2021

Vuoden 2012 lopussa Suomessa oli 5 426 674 ihmistä. Vuoden 2021 lopussa Suomessa oli 5 549 599 ihmistä.

Sauli Niinistö valittiin Suomen presidentiksi ensimmäistä kertaa, toisella kierroksella, 62 prosentin kannatuksella. Myös Vladimir Putin valittiin Venäjän presidentinvaaleissa uudestaan presidentiksi, 63 prosentin kannatuksella (legit).

Muun muassa homoseksuaalien oikeudesta saada samat oikeudet kuin kaikki muutkin ihmiset (esim. mennä naimisiin) käytiin debattia vielä järkyttävän paljon. Toisaalta muun muassa debattia ilmastonmuutoksesta käytiin järkyttävän vähän.

Skyrim voitti alkuvuodesta kaikki ”vuoden peli”-palkinnot.

Wii U julkaistiin. Olen varmaan yksi niistä kolmesta ihmisestä Suomessa, jotka omistavat sen. Suomen katsotuin kotimainen elokuva oli Risto Räppääjä ja viileä Venla. Vähän naurattaa.

Fantasian ystäville, joita ymmärtääkseni on ihan mukavasti Kronoksessa; ensimmäinen Hobitti-elokuva tuli myös vuonna 2012. Se on siis jo liki retroa! Olisiko jo aika katsoa sitä nostalgialasien pehmeän positiivisen kuvan läpi, niin kuin Tähtien sodan mainioita Prequel-elokuvia katsotaan nykyään?

Helsinki oli kuulemma maailman design-pääkaupunki, jos kukaan tietää mitä se käytännössä tarkoittaa. Kaisa-kirjasto ainakin saatiin silloin valmiiksi nykyiseen muotoonsa.

Suomessa elävien yli 65-vuotiaiden määrä ylitti ensimmäistä kertaa miljoonan ihmisen rajan. Boom-boom-boomereiden prosentuaalinen määrä koko väestöstä onkin ollut nousussa tasaiseen tahtiin siitä lähtien.

Jostain kuulin myös, että 2012 oli harvinaisen sateinen vuosi.

Musta kyllä tuntuu, että joka vuosi on harvinaisen sateinen vuosi.

Listaa voisi jatkaa vaikka loputtomiin, mutta olennainen asia on varmaan se, että maailma ei siis loppunut vielä vuonna 2012.

Toivotaan ettei se lopu myöskään vuonna 2022. Odotan innolla Kronikan artikkelia vuodelta 2032, jossa joku muistelee Kronikan virtuaalitodellisuusversiossa tätä noloa artikkelia vuodelta 2022.

23

Kronikka

Kun mikään ei kiinnosta

AINO KAURIINVAHA len muutaman viime vuoden aikana pohtinut paljon sitä, mikä sellainen minua kiinnostaa, josta haluaisin tulevaisuudessa luoda itselleni työuran. Tämä on tietenkin varsin tavallista tässä vaiheessa elämää, ja monet tämän ikäiset ovat tuskailleet saman pulman kanssa ennenkin ja tulevat varmasti aina tuskailemaan. Itse en kuitenkaan ole kuullut keneltäkään tai lukenut mistään siitä, mitä tehdä jos tuntuu ettei oikein mikään kiinnosta niin paljon, että siitä haluaisi uraa. Toisaalta olen myös miettinyt, johtuuko ongelmani sittenkin siitä, että kaikki kiinnostaa yhtä paljon. Loppupeleissä nämä kaksi näkökulmaa ovat ehkä sama asia. Otsikkooni päätin valita dramaattisemman vaihtoehdon.

O

Ongelma lähti käyntiin jo yläkoulun lopussa, kun tajusin, ettei minusta tulekaan sisustussuunnittelijaa enkä jaksa päntätä tarpeeksi lakeja tullakseni juristiksi. Tällöin minua opastettiin menemään lukioon yleissivistymään ja sitä kautta löytämään intohimoni.

Noudatin ohjetta ja opiskelin innokkaasti sitä sun tätä lukion ajan tulematta yhtään sen varmemmaksi siitä, mitä aion elämälläni tehdä. Sama on jatkunut yliopistossakin. Nautin suuresti historian opinnoistani, mutta ne eivät ole tähän mennessä auttaneet minua valaistumaan työurani suhteen. Vaihtoehtoja on kyllä tullut esille. Ehkäpä minua kiinnostaisi museoala tai kenties arkistotyö. Haluaisinko mahdollisesti tutkijaksi?

Yliopistossa olen ymmärtänyt pulmani ytimen. Vaihtoehtoja on liikaa, ja koska minulla ei tietenkään ole vielä kokemusta yhdestäkään niistä, en voi olla varma, onko jokin niistä minulle sopiva uravalinta. Tietenkin erilaiset alumnien esittelyt omista 24

4 | 2021

töistään ovat olleet avuksi, mutta en kuitenkaan itse pääse kokemaan heidän tekemäänsä työtä esittelyjen kautta. Joku alumni on saattanut esimerkiksi kertoa museoalan olevan todella antoisa, mutta se on vain hänen mielipiteensä. Olen ihminen, joka haluaa tietää tasan tarkkaan, mitä tuleman pitää, tai muuten en välttämättä uskalla ryhtyä tuumasta toimeen ollenkaan. Opintojen aikana tehtävä työharjoittelu onkin omasta mielestäni mahtava asia, koska se mahdollistaa mielenkiintoiselta tuntuvan työn kokeilemisen ilman pitkää sitoutumisjaksoa.

Olen jutellut kavereilleni asiasta, ja jotkut heistä ovat kysyneet, onko ylipäätään pakollista löytää jokin intohimon kohde. Olen varma, että ihminen voi olla oikein onnellinen ilman, että hänen elämässään olisi yhtä tiettyä asiaa, joka inspiroi ja motivoi joka päivä. Itse kuitenkin kaipaisin jonkinlaisen kiintopisteen, jota kohti voisin opinnoissani edetä ja jota tavoitella. Tällä hetkellä olo on kuin veteen pudonneella laivan matkustajalla, jota kohti soutaa niin monta eri pelastusvenettä, että häkellyn enkä tiedä mitä kohti uida. Toisaalta pelkään myös, että mikäli teen asiaa, joka minua kiinnostaa valtavasti työkseni, intohimoni mielenkiinnon kohteeseen vähitellen laantuu ja asia arkipäiväistyy.

Tämän pienen kirjoitelmani tarkoituksena ei ole tarjota vastauksia mahdollisille muille saman asian kanssa kamppaileville kanssaopiskelijoille, sillä minulla ei todellakaan ole niitä tarjota. Ennemminkin haluaisin antaa vertaistukea muille kärsijöille.

Itseäni ainakin tällainen auttaa. Ei kuitenkaan kannata heittää pyyhettä kehään. Voi hyvin olla, että saan huomenna älynväläyksen, ja päätänkin ruveta maailmankuuluksi runoilijaksi. Lopetan rohkaisevaan ajatukseen siitä, että ehkä elämän intohimon ei tarvitsekaan välttämättä löytyä työelämän hurjasta maailmasta vaan vapaa-ajalta.

25

Kronikka

Nostalgia elokuvassa voi olla sekä halpaa rahastusta että vaikuttavaa menneisyyden käsittelyä JANNE JUSSILA

Harvat elokuvat kuvaavat nostalgiaa ja nuoruutta niin hyvin kuin Dazed and Confused (1993).

Elokuvat perustuvat tunteisiin. Mitä nokkelin käsikirjoitus, sulavin ohjaus tai näyttävin toiminta ovat kaikki hyödyttömiä, jos katsoja ei tunne mitään. Hyvät elokuvat onnistuvat taikomaan tunnetta elokuvasta itsestään. Empaattiset hahmot, jotka pyrkivät kohti jotain katsojan mielestä merkittävää ovat valkokankaan keskeisin tapa saada katsoja hurraamaan, nauramaan tai itkemään. Mieluiten kaikkia.

Vaikkapa Taru sormusten herrasta -elokuvat herättävät niin paljon vilpitöntä tunnetta, koska pidämme Frodosta ja haluamme hänen onnistuvan sormuksen tuhoamisessa ja maailman pelastamisessa.

Samoin pidämme Aragornista ja Gandalfista ja kaikista muista hyviksistä, lähes yhtä paljon kuin halveksimme vaikkapa 26

Sarumania ja Grima Kärmekieltä.

Tunteita elokuviin saa loihdittua myös ruudun ulkopuolelta. Yksi helpoimmista, tehokkaimmista ja Hollywoodin useimmin hyödynnetyistä keinoista saada katsoja mukaan menoon on nostalgia.

Miksi jaksaa kirjoittaa uusia rakastettavia hahmoja ja luoda uusia mielenkiintoisia maailmoja, kun voi paljon pienemmällä vaivalla muistuttaa katsojia hahmoista ja maailmoista, joita he oppivat rakastamaan jo parisenkymmentä vuotta sitten?

Hollywood tykkää hyödyntää vahvalla kädellä niin sanottua reboot-kulttuuria.

2010-luvulla näimme monta pelkästään nostalgiaan perustuvaa hittielokuvaa tai vaikka saman tien trilogiaa. Sellaiset rakastetut saagat kuin Star Wars, Taru sormusten herrasta, Star Trek, Terminator,

4 | 2021

Ghostbusters ja Jurassic Park tuotiin kaikki takaisin teattereihin hieman vaihtelevin, mutta pääosin menestyksekkäin tuloksin.

Juuri nyt elokuvateattereissa pyörii, tai ainakin pyörisi ilman koronavirusta Spider-Man: No Way Home. Tämä on jo ties kuinka mones kerta, kun kaikkien tuntema supersankari keinuu New Yorkin pilvenpiirtäjissä. Tällä kertaa mukaan on jopa tuotu vanhat Spidermanit, varmasti ainakin osittain koska monet meistä muistelevat lämmöllä Tobey Maguiren tähdittämiä, hullunkurisia Hämähäkkimies-leffoja 2000-luvun alusta ja haluavat siksi nähdä Maguiren uusimassa ikonisen roolinsa.

Ilmiö ei ole missään nimessä uusi. Hol-

lywoodissa on tehty aina rebootteja.

Muun muassa parin vuoden takainen Lady Gagan tähdittämä A Star is Born oli jo neljäs kerta, kun sama tarina rakastavaisista julkkiksista kerrottiin. Monien korkeassa arvossa pitämä vuoden Al Pacinon tähdittämä Scarface (1983) oli sekin vain uusi versio jo vuonna 1932 tehdystä elokuvasta. Aikanaan historian kallein elokuva Ben-Hur (1959), joka rikkoi ennätyksiä voittamalla 11 Oscaria perustui aiempaan versioon vuodelta 1925, joka puolestaan perustui vuoden 1907 lyhytelokuvaan. Lista jatkuu jatkumistaan. Monet rebootit osoittavat luovuutta, toiset eivät. Hyvät lipputulot niistä kääritään, eikä Hollywoodia tiettävästi kiinnosta juuri muu.

Hollywood on aina rakastanut hyvien elokuvien uusimista.

Jopa monet tunnetut klassikot ovat uusia versioita jo kerrotuista tarinoista.

27

Kronikka

Eikä asiassa sinänsä mitään väärää olekaan. Historian opiskelijoina meidän jos jonkun pitäisi ymmärtää menneisyyden hyödyntäminen, tarkastelu ja arvostaminen. Lukuisat nostalgiaa herättelevät leffat ovat vilpittömästi hyviä elokuvia.

Parhaimmillaan ne voivat olla jopa loistavia.

parhaatkin bileet menivät kieltämättä usein vähän liian pitkälle.

Nostalgiaa terävästi pohtii myös Richard Linklaterin Dazed and Confused (1993), jossa ei tapahdu oikeastaan mitään. Siinä 70-luvun high school -opiskelijat vain ryyppävät ja bilettävät, mutta se on silti erittäin vaikuttava kuvaus nuoruudesta.

Quentin Tarantinon Once Upon a Time in En elänyt 70-luvulla, mutta koen silti nosHollywood (2019) on hieno esimerkki men- talgiaa omia lukioaikojani kohtaan tätä neen maailman herättämän nostalgian elokuvaa katsellessani. Linklater perustaa luovasta käytöstä uuden tarinan kertoelokuvan tapahtumat omiin nuoruudenmiseen. Se tuo mieleemme Hollywoodin kokemuksiinsa, joten hänen nostalgiansa hienon 70-luvun hyvin itsetietoisella välittyy suoraan katsojalle, joka tuntee tasolla, ihaillen, mutta avoimesti. Samaan väkisinkin samaa kaipuutta aiempiin kirjoon kuuluu Cameron Crowen mesta- hyviin aikoihin, milloin ikinä ne sitten riteos Melkein julkkis (2000), joka muistelee tapahtuivatkaan. Nuoriso on aina nuoriso, rockin kulta-aikoja sekä lämpimästi että niin 1970- kuin 2010-luvulla. terävästi. 1970-luvulla soitettiin loistavaa musiikkia ja pidettiin hyviä bileitä, mutta Yllä mainitsemani elokuvat käsittelevät

28

4 | 2021

toki nostalgian tunnetta hieman syvällisemmin kuin vaikkapa Disneyn Star Wars -leffat, jotka oikeastaan vain rahastavat George Lucasin alkuperäisellä visiolla.

Se, että ihmisiä ylipäänsä enää kiinnostaa kyseinen kaukainen galaksi, todistaa vain alkuperäisen trilogian voiman. Uusi toivo (1977) herättää edelleen enemmän jännitystä, iloa ja draamaa kuin mikään lukuisista Star Wars -uusinnoista, koska nostalgia vain jäljittelee jo tunnettuja tunteita.

Se imitoi, ei yllätä.

70-luvulla varttuneelta Linklaterilta.

Kuten Dazed and Confused -elokuvan päähahmo, luultavasti ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Linklateriin itseensä perustuva Pink toteaa illan päätteksi: ”Jos alan koskaan puhumaan näistä vuosista elämäni parhaina aikoina, muistuttakaa minua, että tapan itseni.” Pientä itseironiaa varmasti sittemmin uusiin aatoksiin tulleelta

Kuvat ovat elokuvista Dazed and Confused, Melkein julkkis ja Scarface.

Siihen Pinkin kaveri Don vastaakin: ”Haluan itse vain katsella taakse näihin aikoihin ja sanoa, että tein parhaani, pidin niin paljon hauskaa kuin pystyin, pelasin niin kovaa kuin pystyin ja iskin niin paljon mimmejä kuin pystyin kun olin täällä jumissa.” Emme kai voikaan toivoa omalta menneisyydeltämme muuta, kuin että voisimme ainakin katsella sinne terveellä nostalgialla.

Melkein julkkis (2000) on nostalginen, mutta tasapainoinen katsaus rockin kulta-aikoihin.

29

Kronikka

Aino-muorin leivontanurkka B R I TA - KA KKU

Mitä tarvitset: Pohja Muori päätti tehdä vuoden viimeisen Kronikan kunniaksi suorastaan skandaalinomaisen teon, ja jakaa lukijakunnalle kesäisimmän reseptin, jota hakea saa.

Kyseessä on nimittäin legendaarinen brita-kakku, jossa yhdistyy perinteisesti tuoreiden mansikoiden raikkaus pehmeään kermavaahtoon sekä makeaan marenkiin. Näin sydäntalvella tuoreita herkullisia mansikoita ei kovin helposti löydä, ja oma suosikkini täytteeksi on muutenkin vadelmahillo, joten sillä mennään!

30

4 munankeltuaista (Valkuaiset tulevat marenkiin, joten säästä ne!)

1 ½ dl sokeria 1 ½ dl rasvaa sulatettuna (myös valmiiksi juokseva rasva on kätevä) 5 rkl maitoa 2 ½ dl jauhoja 5 tl leivinjauhoa 1 tl vaniljasokeria

Marenki

4 munanvalkuaista 2 dl sokeria

Täyte

hilloa (vadelma- ja lakkahillo hyviä vaihtoehtoja) 2 dl kermaa

4 | 2021

Miten teet leivonnaisen:

Tee ensin pohja. Vatkaa ensin munankeltuaiset ja sokeri. Lisää joukkoon rasva ja maito. Mikäli olet itse sulattanut rasvan, varmista, että se on jäähtynyt kunnolla. (Kuuma rasva kypsentää keltuaiset ennen aikojaan.) Viimeiseksi lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet ja sekoita varovasti tasaiseksi. Levitä taikina leivinpaperin päälle uunipellille. Pohjan on tarkoitus olla melko ohut, joten älä pelästy taikinan vähyyttä levittäessäsi sitä pellille. Taikinan levittäminen on helppoa nuolijalla.

Sitten on marengin vuoro. Marengin teossa on erittäin oleellista se, että valkuaisten joukossa ei ole ollenkaan keltuaista. Ole siis hyvin tarkkana munan sisuksia erottaessasi! Itse erotan valkuaisen aina erilliseen kuppiin, jotta näen, onko joukkoon mennyt keltuaista, ja vasta sen jälkeen lisään valkuaisen isompaan kulhoon. Kun olet saanut neljä puhdasta valkuaista kulhoosi, vatkaa niitä sähkövatkaimella sen verran, että ne alkavat vaahtoutua. Tähän menee muutama kymmenen sekuntia. Ala sen jälkeen lisäämään vähitellen sokeria koko ajan vatkaten. Marenki on valmista, kun se on kiiltävää ja kovaa. Toisin sanoen jos käännät kulhon ylösalaisin ja marenki ei ala valua lattialle, on se hyvä. Levitä marenki kakkupohjan päälle. Mikäli haluat, voit lisätä myös mantelilastuja koristeeksi.

Paista kakkua uunissa 175 asteessa noin 25 minuuttia. Älä avaa luukkua paiston aikana, ettei marenki lössähdä. Kun kakku on kypsä, leikkaa se keskeltä kahteen osaan, ja anna jäähtyä vähän aikaa, jotta kerma ei sula. Laita toiselle puoliskolle hilloa (tai mansikoita jos niitä jostain satut löytämään) ja kermavaahtoa. Nosta sen jälkeen varovasti toinen puolisko marenkipinta ylöspäin täytepuoliskon päälle.

Britakakku on valmis nautittavaksi!

Kunnia erinomaisesta ohjeesta kuuluu hyvän ystäväni mummille.

AINO KAURIINVAHA

31

Kronikka

”Menneisyydestäkään ei lopulta tunnu löytyvän kuin järjestystä omaan elämäänsä etsiviä ihmisiä.”

32