KRONIKKA 3/2021 HÄPEÄ

3/2021

KRONIKKA 3 / 21

häpeä

1

Kronikka

KRONIKKA 3/2021

häpeä JULKAISIJA Kronos ry Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö PÄÄTOIMITUS Aino Kauriinvaha, Inka Saarela ja Edith Ylönen TAITTO JA KUVITUS Edith Ylönen KANSI Susanna Kinnula TOIMITUS Sakari Bister, Janne Jussila, Sander Kööbi, Olli Narinen, Mimosa Rask, Jaakko Santavuori, Elvi Tapiala YHTEYSTIEDOT kronikkahelsinki@gmail.com Instagram: @kronikkahelsinki Facebook: Kronikka

2

3/2021

”

Shame on kuitenkin poikkeuksellisen vaikuttava kuvaus paitsi riippuvuudesta, myös häpeästä. s. 20

SISÄLLYSLUETTELO 4–5 pääkirjoitus 6–9 puheenjohtajilta 10–13 huijarisyndrooma 14–17 haastattelu 18–23 teema: seksuaalinen häpeä 24 kolumni 25–27 kirja-arvostelu 28–29 leivontanurkka 30–31 päätoimituksen poiminnat

3

Kronikka

Syyskauden avaus-Kronikka sukeltaa kevään keveiden teemojen jälkeen suoraan syvään päätyyn ja syventyy tunteella häpeän tunteeseen.

Häpeä on tunteista nihkein ja yllättää usein äkisti ja arvaamatta: unta odottaessa päätyy helposti kelailemaan häpeällisimpiä hetkiään niin kaupan kassalta kuin ihmissuhdekuvioihin liittyenkin. Sekin hävettää että huomaa katsoneensa koko syksyn Love Islandia eikä niinkään ole lueskellut vaikkapa luentomateriaaleja. Joskus häpeä kouraisee äärimmäisen likeltä omaa identiteettiä, mikä tuntuu kenties kaikkein alhaisimmalta.

Kronikan toimittajat tarjoilevat katsauksia häpeään hopeatarjottimilta monelta kantilta: Inka Saarela kirjoittaa huijarisyndroomasta, Mimosa Rask häpeästä subjektiivisena kokemuksena ja seksuaalisen häpeän teemojen äärelle johdattavat Sakari Bister sekä Janne Jussila.

Kiitos kaikille lehdentekoon osallistuneille ja erityiskiitos rohkeudesta ja herkkyydestä aiheen äärellä!

4

3/2021

Kaikesta huolimatta suhtaudumme häpeään toiveikkaasti. Matti Johannes Koivu heittää Kansallismuseon Toista maata -podcastin häpeäjaksossa ilmoille optimistisen kysymyksen: ”Voidaanko me ajatella, että – Luojan kiitos – häpeän tulevaisuus ei näytä niin valoisalta kuin joskus aikaisemmin?”, ja haluamme ehdottomasti ajatella, että Koivu on ainakin jossain määrin oikeassa. Kronikan häpeänumero on yksi yritys kurottaa lempeästi häpeän ylitse ja lävitse kohti muita. Vaikka häpeä on perin juurin inhimillinen tunne eikä se tunnekatalogista varmasti poistu ikinä kokonaan, lienee sen hegemonian aika silti lähellä loppuaan.

Mitä parhainta syksyä kanssakronoslaisille! Olkoon se häpeilemättömän hyvä.

Aino, Edith ja Inka

5

Kronikka

pj:

Puheenjo

Tervehdys!

Minun on sekä puheenjohtajana että yksityishenkilönä ollut ilo huomata, miten hyvin syksy on lähtenyt käyntiin Kronoksen osalta. Toimialat ovat esimerkillisesti ottaneet koppia tehtävistään nyt kun pandemiatilanne ei enää juurikaan tätä rajoita. Uusiin fukseihin on ollut jälleen kerran kiva tutustua, ja tämä on ollut nyt taas helpompaa, kun tapahtumia on ollut mahdollista järjestää aktiivisesti myös orientaatioviikkojen jälkeen. Hyvässä vauhdissa siis ollaan.

Tämän lehden teema on häpeä, joka on mielestäni oikein hyvä valinta opiskelijalehden teemaksi. Se on luultavasti kaikille tuttu tunne. Se ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, tai -ulotteinen ilmiö. Nähdäkseni häpeää voi aiheuttaa moni eri syy itsetutkiskelusta ulkopuolisilta koettuun nöyryytykseen.

Häpeä ei itsessään ole hyvä eikä huono tunne. Ehkä vahvimmillaan häpeä voi olla muutosta ajava voima, erityisesti sitä koskevan henkilön käytöksen suhteen. Se on tällä tavalla myös yhteisön keino ylläpitää normejaan. Mikään muu ei saa ihmistä toimimaan yhteisönsä odottamien tapojen mukaisesti yhtä suurella varmuudella kuin pelko päinvastaisesta seuraavasta häpeästä. Jos hän joskus niin tekee, siitä seuraava häpeä pitää hänet jatkossa kurissa. Tämä voi tietysti olla hyvä tai huono asia riippuen siitä, minkälaiset normit yhteisöllä on.

6

Ihminen voi siis yhtä lailla hävetä jotakin tapausta, jossa on aidosti haitannut ympärillään olevien ihmisten hyvinvointia, tai jotakin itsessään olevaa perustavanlaatuista ominaisuutta, josta ei ole kenellekään haittaa, ja jota hän ei pysty muuttamaan. Jälkimmäisestä tietysti seuraa hävettävien ominaisuuksien tai toiminnan piilottelua ja mielenterveysongelmia.

Ehkä ongelmallisinta tässä on häpeän sitkeys. Ainakin itse saatan esimerkiksi hävetä mielipiteitä, joita minulla on ollut vuosia sitten. Tähän ei tietenkään ole mitään hyvää syytä, sillä en useimmissa tapauksissa ole tuonut näitä mielipiteitä kovin monille muille ihmisille esiin.

Todella huonoja mielipiteitä nämä ovat tietysti olleet, mutta vaikka olisinkin niistä julkisesti puhunut, olisiko sillä enää juurikaan väliä? Mitä hyvää seuraa siitä, että häpeän toimintamallia tai uskomusta, jota minulla ei enää ole tai jota en enää noudata?

Tässä on kaikessa lyhykäisyydessään se, mitä halusin tässä yhteydessä sanoa häpeästä. Jätän pitkällisemmät pohdinnat aiheesta muille kirjoittajille. Toivottavasti kenenkään ei tarvitse hävetä mitään turhaan ja kaikkien syksy jatkuu yhtä (lähi)tapahtumarikkaana, jännittävänä ja ennen kaikkea hauskana, niin kuin se on tähän asti ollut!

Sander Kööbi, Kronoksen puheenjohtaja

3/2021

ohtajilta HÄPEÄ, YKSILÖ JA YHTEISÖ

Lehden teemana on häpeä, joka tunteena on ”ihanimpia”, mitä ihminen saa kokea. Se voi olla niin voimakas tunne, että sen takia itse kukin vetäytyy omaan kuoreensa ja häpeänurkkaansa. Vetäytymisen ohessa se voi saada aikaan voimakkaan hyökkäyksen tätä lähes kansallistunnettamme kokevalta yksilöltä, kohdistaen sen ympäristöänsä kohti.

Aina saa meitä suomalaisia hävetä! Näin ollen häpeä voi hyökätä häpeää kokevaa itseäänkin vastaan. Mikä siis saa meissä aikaan tämän yhden viheliäisimmistä tunteista, entä mitä se kertoo meistä yksilöinä yhteisön jäseninä? Kappas, tässäpä sopivasti näkökulma häpeään! Lehteä kun lukee niin vanhempia opiskelijoita kuin tämän lukuvuoden fukseja, jotka ovat päässeet uusina jäseninä Kronoksen yhteisöön. Tervetuloa siis vain joukkoon monituiseen sinä fuksi! Mutta, itse asiaan!

Tutustuin häpeään omien häpeän kokemuksieni lisäksi lukemalla hieman Nyyti-sivuston (Ylen teksti-tv:n arkiston) yhtä häpeä-juttua, erästä Paula Riipisen tekstiä häpeästä Psykologi-lehdessä sekä Duodecimissa olevaa Eero Rechardtin ja Pentti Ikosen artikkelia. Tekstini siis pohjautuu näihin enkä viitsi sen enempää lähdeviittailla, koska lähdeviittailen muutenkin aivan tarpeeksi opintotöissäni. Pahoittelut laiskuudestani. Kaikissa näissä teksteissä löytyi samankaltaisuuksia mitä tulee häpeän syntyyn,

vpj:

luonteeseen ja siitä irti pääsyyn. Pyrin esittelemään ne pikaisesti, jotta en vie liikaa tilaa muilta lehteen kirjoittavilta mainioilta kronoslaisilta.

Häpeä on tunne, joka kehittyy kaikissa meissä, sinussa ja minussa jo vauvaiässä.

Pieni vauva hakee huomiota esimerkiksi äidiltään, koska, noh, lapsi kaipaa huolenpitoa selviytyäkseen. Vauvalapsi pyrkii saamaan huomiota äidiltä signaaleillaan ja toivoo mukavaa vastausta. Joskus tämä vastavuoroisuus ei mene aivan nappiin, ja äiti torjuu vauvansa antamat signaalit, koska äitikään ei aina jaksa ja joskus tulee väärinymmärtämistä.

Näin ollen vauva kokee ristiriitaa oman olemuksensa ja äitinsä välillä ja kokee häpeää. Näistä vauvaiän ihmissuhdedraamoista meissä kehittyy häpeän tunne, ja se jää kuin pysyväksi heijastukseksi meidän itsetuntoomme. Myöhemmin häpeää syntyy muun muassa lapsuudessa, kun lapsen ja vanhemman välisessä vuorovaikutussuhteessa sattuu ja tapahtuu eikä lapsi koe hyväksyntää, tai kokee toimintansa häpeälliseksi. ”Älä koske, saa suakin aina hävetä, eikö sulle jo ole monta kertaa sanottu ja etkö sinä ikinä opi!”

Ihminen on vastavuoroisuutta kaipaava, sosiaalisesta ympäristöstä ja itseltään hyväksyntää hakeva eliömuoto. Yksilölle on tarpeellista kokea yhteenkuuluvuutta ympäristönsä kanssa. Joskus valitettavasti yksilön ja ympäristön vastavuoroi7

Kronikka nen toiminta ei mene nappiin. Ympäristön ja yksilön arvot, toiminta tai olemus saattavat olla keskenään ristiriidassa.

Tällöin häpeä pääsee taas estradille.

Minä rikoin normeja, minä en siis kuulu ympäristön joukkoon, minun ajatukseni eivät sovi ympäristön kanssa ja niin edelleen tai toisinpäin. Alkaa yksilön oman minuuden vähittäinen häivyttäminen.

Minä jäänkin sivuun yhteisöstä, häivytän itsestäni minun yksilöllistä persoonallisuuttani yhteisön hyväksi, jotta pääsen osaksi joukkoon. Muutun joukon pelleksi ja nauratan ylenpalttisesti kaikkia. Kehitän itsestäni alfahirviön ja dominoin, sillä minä teen juuri niin kuin haluan välittämättä muista tai en minä aiokaan ehdottaa tai tehdä, koska paskaksihan se kuitenkin kääntyisi. Maailma on kovin mustavalkoista, jatkuva syyllisyyden tunne ja itsekriittisyys painaa kuin synti.

Haemme rooleja häpeän peittämiseksi ja rakennamme suojamuureja (ei se muuri jenkkien ja meksikaanien välillä).

Yhtäkkiä huomaankin, että se minä on jossain hyvin epämääräisen häpeäidentiteetin alla enkä enää pääse kiinni siihen tunnekolossiin, joka minua niin kovasti hämmentää ja estää minua toimimasta.

Pahimmillaan tästä kehittyy masennusta ja muuta ikävää mielenterveyshäiriötä.

Tuskin kukaan haluaa elellä sen enempää häpeäpaalussa yhteisön tai itsensä hylkäämänä. Valitettavasti pieni lapsi, joka me kaikki olemme olleet jossain vaiheessa elämäämme, ei kykene estämään häpeän tulemista itsessään.

Onneksi voimme sanoa MUTTA, sillä häpeään on muutama vastalääke. Häpeän tunne täytyy tunnistaa ja ennen kaikkea tunnustaa itselleen, jotta sitä kykenee työstämään. Jokunen saattaa jo arvata, että yksi näistä vastalääkkeistä 8

on omista kokemuksistaan ja tunteistaan puhuminen toiselle ihmiselle, oli se sitten kaveri, perheenjäsen tai terapeutti.

Häpeä sen vastavuoroisuuteen pohjautuvan luonteensa takia ei oikein lähde pois jääräpäisesti työstämällä mieltään vain yksin. Kolmanneksi vastalääkkeeksi on tarjolla myötätuntoa häpeää kokevalle ihmiselle. Sinun ja minun aivoissamme on uhka- ja motivaatiojärjestelmä.

Häpeään ajaneet kokemukset aktivoivat edellistä järjestelmää rikkoen yhteyttä muuhun ympäristöön. Myötätunnolla vastaavasti herätellään motivaatiojärjestelmää, joka samalla rauhoittaa ihmistä.

Häpeää tunteva pääsee vähitellen takaisin yhteyteen kanssaihmisten kanssa.

Itsenäinen työstäminen sekoittuu vastavuoroisuuteen.

Kauhea määrä jaarittelua häpeästä, mutta entä sitten ja mitä varten koko litania on kerrottu teille arvon lukijoille? Sitä vaan, että nyt tehdään mentaaliakrobatiaa. Minä siis sanon, että jos koet häpeää, haluan onnitella! Olet juuri yksilöllisyytesi ansiosta yhteisöstä poikkeava yksilö, etkä vain osa massaa. Häpeähän nimenomaan paljastui vastavuoroisuudesta tapahtuvasta ristiriidasta syntyväksi tunneilmiöksi. Yhteisöllä on tietysti omat norminsa sekä sanktionsa – hyvä niin. Kauhea määrä ihmisiä vailla minkäänlaista normistoa aiheuttaisi nimittäin aika kaoottisen ympäristön.

Kannustan täten itse kutakin vaalimaan omaa yksilöllisyyttään kaikessa sen ainutlaatuisuudessa kunnioittaen kuitenkin siinä ohessa muita yksilöitä. Yhteisö ei kehity, jos kaikki sulautuvat vain yhdeksi mössöksi. Sen sijaan yhteisö kehittyy, jos sen sisällä on monituinen kasa erilaisia yksilöitä omine taustoineen,

3/2021 arvoineen ja odotuksineen: tulee ristiriitoja ja hyvä, että tulee. Ristiriidat nostavat kissat pöydälle ja kytevät, häpeää synnyttävät jännitteet nousevat esiin ja tulevat käsitellyiksi. Tällöin yhteisön normit muuttuvat ja pysyvät liikkeessä.

Ollaan siis rohkeita itseämme kohtaan, ja tunnustetaan itsemme! Mikäli se tuottaa häpeää, puhutaan siitä toisillemme ja osoitetaan myötätuntoa. Niin me saamme vahvistettua monituisesta joukosta koostuvan Kronoksen entistä kauniimmaksi ja samalla häivytettyä itsemme sijasta meissä asuvaa häpeää.

Häpeällisesti, mutta ylpeästi kirjoittaen Jaakko Santavuori Lähteet: https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/opi-elamantaitoa/tunteet/hapea/ https://yle.fi/ tekstitv/arkisto/hyvinvointi/hapea_on_kaikista_vaikein_tunne_3279.html https://psykologilehti.fi/hapea-lievittyy-myotatunnolla/ https://www.duodecimlehti.fi/duo40053

Häpeäpaalu. Satakunnan Museon esinekokoelma.

9

Kronikka

”Olen osaamaton idiootti” – Huijarisyndrooma saa häpeämään Inka Saarela

10

3/2021 MIKÄ HUIJARISYNDROOMA?

Tuntuuko sinusta siltä, että et kuulu yliopistoon tai että olet huono työntekijä, etkä oikeasti osaa mitään? Jos vastasit kyllä, on mahdollista, että kärsit huijarisyndroomasta. Huijarisyndroomalla tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen ei usko olevansa osaava ja pätevä. Ajatusvääristymä aiheuttaa häpeää ja pelkoa, kun henkilö pelkää epäonnistumista. Kirjassaan Huijarisyndrooma (2017) psykologi Tiina Ekman määrittelee: ”Huijarisyndroomaksi kutsutaan sisäistä tunnetta, ettei kaikista onnistumisistaan huolimatta usko osaavansa oikeasti. Tuntee olevansa feikki [--] Itse sen tietää, ja sitten vain odottaa, milloin muu maailma oivaltaa saman. Kokemukseen liittyy ajatus, että onnistumiset ovat onnenkantamoisia tai ylettömän suurten ponnistusten tulosta.”

Olen tänä syksynä kokenut olevani huijari, kun pääsin töihin kustannustoimittajaksi ilman pätevää koulutusta. Millä ammattitaidolla kuvittelen antavani palautetta kirjailijoille, kun itse en ole vielä julkaissut mitään? Olen ylityöllistetty stressipallo, enkä saanut tätä juttuakaan ajoissa valmiiksi. En koe kärsiväni huijarisyndroomasta, mutta minulla on huijariajatuksia, kuten varmasti monella muullakin. Olen kuullut useammalta kanssaopiskelijalta mietteitä siitä oliko oma paikka yliopistossa ansaittu. Tämä voi kuulostaa kummalliselta jonkun mielestä. Miksi pääsykokeella tai todistuksella rehellisesti sisään-

päässyt ihminen epäilee itseään? Syynä saattaa olla huijarisyndrooma.

Huijarisyndrooma ei nimestään huolimatta ole varsinainen sairaus, mutta se luokitellaan ahdistusoireeksi. Ilmiön esittelivät 1970-luvulla psykologit Suzanne Imes ja Pauline Rose Clance.

Heidän mukaansa ongelma koskettaa erityisesti koulutettuja ja aikaansaavia uranaisia (Clance, P. R. & Imes, S. A. 1978). Huijarisyndroomasta voivat kuitenkin kärsiä kaikenlaiset ihmiset sukupuolesta riippumatta. On tosin huomattu, että huijarisyndroomaa esiintyy enemmän korkeakoulutettujen ihmisten keskuudessa. Tiina Ekman kertoo Aamulehden haastattelussa 21.5.2021, että huijariajattelulle altteimpia ovat nuoret korkeasti koulutetut. Tavallisinta se on siirtymävaiheissa eli kun siirrytään opiskelemaan, työelämään tai aiempaa vaativampaan tehtävään. Huijarisyndroomasta kärsivälle ominaista on heikko minäpystyvyys eli ihmisen käsitys kyvystään suoriutua erilaisista tehtävistä (Vergauwe et al. 2015).

Usein omien kykyjen kyseenalaistaminen on sidoksissa myös perfektionismiin ja neuroottisuuteen.

Huijarisyndrooma voi oireilla ylisuorittamisena, ja henkilö tekee enemmän kuin häneltä pyydetään.

Toisaalta hän saattaa lykätä tehtävän aloittamista, koska pelkää epäonnistumista. Yleistä on myös oman osaamisen vähättely ja onnistumisten selittäminen itsestä riippumattomilla tekijöillä. Vaikka huijaria kehuisi, 11

Kronikka

hän uskoo vakaasti, että kyseessä on vain kohteliaisuus. Huijarin ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välillä on ristiriita, jota hän pyrkii häivyttämään tällaisella käytöksellä. Tämä voi olla raskasta huijarisyndroomasta kärsivän läheisille, kun henkilö pyrkii mitätöimään kaiken positiivisen palautteen. Huijarille itselleen jatkuva ahdistus ja stressi ovat hyvin kuormittavia ja saattavat pahimmillaan johtaa työuupumukseen tai masennukseen.

tellut olivat naisia, ja melkein kaikki huijarisyndroomasta kertoneet, joihin olen törmännyt joko lehtijutuissa tai oikeassa elämässä ovat olleet naisia. Onko ilmiö siis sukupuolittunut? 1970-luvulla asiaa tutkineiden Suzanne Imesin ja Pauline Rose Clancen mukaan kyllä. He esittävät, että naisten huijarisyndrooma on kytköksissä heidän yhteiskunnalliseen tilanteeseensa. Sukupuolten välinen epätasa-arvo, kodin ja työn yhdistäminen ja mahdottomat odotukset aiheuttavat aggression, joka purkauMISTÄ HUIJARISYNDROOtuu vaativuutena ja armottomuutena MA JOHTUU? itseä kohtaan. Nyky-Suomessa tämä Huijarisyndrooman syyt löytyvät selitys tuntuu kuitenkin riittämättöusein lapsuudesta. Psykologi Tiina Ek- mältä. manin mukaan ajatusvääristymä voi syntyä tunnekylmyydestä, turvattoHuijarisyndrooman syntyyn vaikutmuudesta, epämääräisyydestä, paratavat myös kulttuuriset tekijät ja se, doksaalisista odotuksista ja kohtuutmillaisessa opiskelu- tai työympäristomuuksista lapsuudenperheessä. Se tössä yksilö toimii. Sanna Vehviläivoi rakentua myös tilanteesta, jossa nen nostaa Aikuiskasvatus-lehdessä lapsen osaamiseen suhtaudutaan esiin ajatuksen siitä, että yliopistossa, näkymättömänä ja itsestään selvänä. asiantuntijatyössä tai luovilla aloilla Suhde taitojen, ponnistelun, motivaa- osaaminen ja tehtävät ovat vaikeasti tion ja onnistumisen välillä menee mitattavia ja usein tulkinnanvaraisia. rikki, ja henkilö alkaa hävetä itseään. Lisäksi yliopistotyössä kova kilpailu Ihmisille kehittyy usein erilaisia ja suuri työmäärä yhdistyvät tietynrooleja, osin oman toiminnan kautta laiseen ammatilliseen kutsumukseen. ja osin muiden vaikutuksesta. Jos ne Nämä tekijät saattavat aiheuttaa ovat ahtaita ja muuttumattomia, seu- riittämättömyyden tunteita. Humaraa ongelmia. Jos lasta aletaan pitää nisteina monet meistä ehkä tunnistaälykkäänä ja hyvin suoriutuvana, se vat osaamisprofiilin epätarkkuuden saattaa lisätä paineita suoriutua hyja vaikeuden sanoittaa omia taitojaan. vin myös jatkossa. Kun epäonnistumi- Lisäksi yliopistomaailmassa sosioekosia vääjäämättä tulee, ne voivat saada nominen tausta voi vaikuttaa kokeihmisen tuntemaan itsensä huijariksi. mukseen omasta pärjäämisestä. ”Kun työläisperheestä lähtee nuori yliopisTiina Ekmanin kirjan kaikki haastatoon, hän voi kokea suurta ristiriitaa 12

3/2021

kotona opitun ajattelun ja kokemustensa välillä”, Tiina Ekman toteaa.

Uskonkin, että parhaiten yksilöiden hyvinvointia lisää empaattinen ja keskusteleva ilmapiiri, jossa epäonnistuminen on sallittua.

MITEN HUIJARISYNDROOMASTA PÄÄSEE EROON?

Ensimmäinen askel on tunnistaa vääristynyt ajattelutapa. Huijarisyndroomasta ei välttämättä pääse kokonaan eroon, mutta sen kanssa voi oppia toimimaan terveemmin. Monelle voi olla helpottavaa tunnustaa asia ääneen esimerkiksi opiskelu- tai työkavereille. Silloin huijarin pahin pelko eli paljastuminen on poissa pelistä. Huijarin on muutettava ajattelutapaansa, mikä voi olla vaikeaa, sillä usein kyse on vuosia jatkuneesta kierteestä. Tiina Ekman listaa, mitä olisi opeteltava tekemään toisin: ”Opettele sanomaan ei, opettele vastaanottamaan apua, lakkaa ylisuorittamasta, kohtaa menestymisen pelkosi, kohtaa epäonnistumisen pelkosi, lakkaa tavoittelemasta täydellisyyttä, harjoittele myönteisen palautteen vastaanottamista, opettele olemaan oma itsesi.”

Helpommin sanottu kuin tehty! Voi miettiä millaisissa tilanteissa kokee syyllisyyden, häpeän ja ulkopuolisuuden tunteita. Tunteensa on hyvä oppia tunnistamaan, ja sen jälkeen niitä voi prosessoida. Tärkeintä olisi tunteen tunnistamisen jälkeen hyväksyä se. Itseäni on auttanut se, että en anna tunteideni määritellä minua ihmisenä. Ne ovat vain aivojen reaktioita, jotka lopulta menevät ohi.

Työstän omia huijaritunteitani tekemällä asioita, jotka hävettävät. Kyselen tyhmiä kysymyksiä, enkä yritä vaikuttaa sen ammattitaitoisemmalta tai älykkäämmältä kuin olen. Kirjoitan matalalla kynnyksellä tekstejä ainejärjestön lehteen, ja avaudun kokemuksistani. Positiivisena kehityksenä voin huomata, että häpeän itseäni nykyään paljon vähemmän kuin vaikka pari vuotta sitten.

Lähteet: Ekman, Tiina. Huijarisyndrooma: Miksi en usko itseeni (vaikka olen oikeasti hyvä). Helsinki: Minerva Kustannus Oy 2017.

Clance, P. R., & Imes, S. A. (1978). The imposter phenomenon in high achieving women: Dynamics and therapeutic intervention. Psychotherapy: Theory, Research & Practice, 15(3), 241–247. https://doi.org/10.1037/h0086006 Pajunen, Elina. ”Mikä on huijarisyndrooma? Psykologi kertoo, mistä se johtuu ja milloin se iskee yleisimmin”. Aamulehti 21.5.2018.

Vehviläinen, Sanna. ”Huijarisyndrooma – toimijuuden ja pystyvyyden pysyvä särö”. Aikuiskasvatus, 2018-06-05, Vol. 38 (3), 258–259.

Vergauwe, J., Wille, B., Feys, M. et al.

(2015). “Fear of Being Exposed: The Trait-Relatedness of the Impostor Phenomenon and its Relevance in the Work Context.” J Bus Psychol 30, 565– 581. https://doi.org/10.1007/s10869-0149382-5

13

Kronikka

Tuntematon häpeäpenkki.

Turun museokeskus, kuvaaja Gustaf Welin, reprokuvaaja Annastiina Kankare.

14

3/2021

Ennen häpeää koettiin häpeäpaalussa, nykyään internetissä Elvi Tapiala

Häpeä on tunnetila, jota on koettu läpi ihmiskunnan historian. Kielitoimiston sanakirja määrittelee käsitteen ”häpeä” näin: ”sopimattoman teon, huonommuuden tms. aiheuttama mielipahan, nolouden, katumuksen tunne”. Häpeä ei tunteena kuitenkaan ole yhtä yksiselitteinen kuin useat muut tunnetilat, vaan on pohdittu esimerkiksi sen suhdetta syyllisyyden tunteeseen.

Ruudun toisella puolella istuu Tuomas Tepora, Helsingin yliopiston dosentti, joka työskentelee historiantutkijana Tampereen yliopistossa.

Hän sanoo pitävänsä häpeän ja syyllisyyden suhdetta toisiinsa hyvin mielenkiintoisena; ne toimivat yhdessä, mutta häpeä riippuu enemmän sosiaalisista suhteista ja siitä, miltä näyttää muiden silmissä: ”- - jota sosiaalisena tunteena on voinut kokea vain silloin kun on nähnyt ja kokenut, että muut näkevät sinun tehneen väärin”. Syyllisyys on sen sijaan syvempi ja henkilökohtaisempi tunne, jota koetaan nimenomaan silloin, kun tuntee itse tehneensä väärin, ja jonka voi kokea ”katsomalla itseään peilistä”.

Aloitin haastattelun kysymällä, mitä Teporalle tulee mieleen sanasta ”häpeä”, jos se täytyy liittää historialliseen kontekstiin. Hän sanoo, että häpeää on pidetty pitkään vanhanaikaisena tunteena, joka yhdistetään esimerkiksi feodaaliyhteiskunnan sosiaalisiin siteisiin. Näissä yhteiskunnissa häpeä on liittynyt kasvojen menettämiseen, eli tunne on ollut hyvin sosiaalinen ja perustunut yhteisön luomiin käsityksiin siitä, mikä on häpeällistä ja mikä ei. Sen avulla on pidetty yllä sosiaalista hierarkiaa, jossa häpeän vastatunteena on ollut kunnia. (Tähän Tepora kuitenkin lisää, että ”kunnia ei ole yksiselitteisesti vain tunne, vaan ominaisuus – niinhän häpeän kohteeksi joutunut ihminenkin on joutunut ottamaan häpeän ominaisuudeksi päällensä”. Lisäksi hän toteaa kunnian olevan hyvin sukupuolittunut käsite.)

15

Kronikka

Teporan mukaan moderneissa länsimaissa häpeän – ainakin tällaisena sosiaalisena tunteena ja sosiaalista hierarkiaa ylläpitävänä siteenä – uskottiin jo olevan katoamassa tai ainakin muuttaneen muotoaan; siinä, missä häpeä olisi ennen ollut näkyvää ja julkista, se olisi nykymaailmassa henkilökohtaisempaa ja salaisempaa. Tällainen ”nykyaikainen häpeä” voisi olla häpeää esimerkiksi omasta taustasta tai persoonasta ja toki riippuisi ympäröivän yhteisön luomista odotuksista ja normeista, mutta ei toimisi enää ”yhteisöä ylläpitävänä liimana toisin kuin varhaisissa häpeäkulttuureissa”. Tepora kuitenkin väittää, että sosiaalinen media olisi tuonut nimenomaan julkisen häpeän taas näkyväksi. Hän nostaa esiin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kohua vuonna 2017 aiheuttaneen Me too -liikkeen, jossa seksuaalista häirintää tai hyväksikäyttöä kokeneet henkilöt ilmiantoivat ahdistelijoitaan esimerkiksi Twitterissä. Tepora toteaakin, että kyseinen liike oli nimenomaan julkinen häpeärangaistus, joka toimi lainsäädännön ja oikeuskäytännön ulkopuolella.

Toisaalta Tepora myös muistuttaa, ettei häpeän tunne (niin kuin eivät tunteet yleensäkään) ole homogeeninen asia, vaan riippuu niin ajasta kuin paikastakin: ”tietynlaisen yleisinhimillisen tuntemisen ympärille rakentuu kulttuurisesti paljon erilaisia merkityksiä”. Nämä merkitykset taas riippuvat yhteiskunnan omasta historiasta ja todellisuudesta.

Aiemmin esille nostettiin nimenomaan modernit länsimaat ja yhteiskunnat, mutta erilaisissa yhteisöissä häpeä myös näkyy hyvin eri tavalla, ja Teporan mukaan aiemmin mainittu ”feodaalityyppinen” häpeä on edelleen yleistä esimerkiksi järjestäytyneen rikollisuuden keskuudessa ja niin sanotussa yhteiskunnan eliitissä, josta hän nostaa esiin talousrikollisuuden ja ”poikkeusaikoina myös sotavoimat ja upseerit”.

Kuitenkaan siis ”kasvojen menettämisen häpeä” ei Teporan mukaan enää ole yhtä keskeinen tunne länsimaissa kuin se oli varhaisemmissa yhteiskunnissa, lukuun ottamatta aiemmin mainittuja poikkeustapauksia, kuten sosiaalista mediaa. Teporan sanoin ”sosiaalinen media on ’demokratisoinut’ häpeän, liittyyhän siihen myös ulkonäköpaineet ym.”, mikä on ”tätä ihanteiden täyttämistä”. Hän sanookin, että on mielenkiintoista miettiä, miten häpeä tulee näkymään tulevaisuudessa, kun sosiaalinen media on myös muuttanut ihmisten käyttäytymistä.

16

3/2021

Lopuksi esitin Teporalle vielä yhden kinkkisen kysymyksen. Mikä sun toteemieläin on? ”Toteemieläin?” ”…toi on sinänsä ihan hyvä kysymys, koska siis mähän tein väitöskirjan, oikeestaan gradunki, tällastesta suomalaisesta nationalistisesta uhriajattelusta ja siinä mä käsittelin Suomen lippua tällasena toteemina…” ”…hmm...” ”…toteemieläin…” ”…mä en oo ikinä varmaa miettiny varsinaisesti…” ”…toteemieläimethän on yleensä jotain sellasia et niissä pitää aina olla joku komee merikotka siel huipulla, mut mun mielestä se on kyl vähän väsähtänyttä…samaten kaikki nää tällaset perinteiset leijonat ja karhut – leijonat ei oo kyl toteemieläimiä – tai voi ne olla mut… karhut ja hirvet on aivan naurettavia. Ja samaten tota siis tää on muuten todella mielenkiintonen kysymys. Tässähän kiteytyy lähes kaikki…” ”…mähän oon siis tietysti koiraihminen, mut koirat ei kyllä asu toteemeissa. Tai voi se olla toteemieläin mut ei se jotenki, koira on lemmikkieläin. Toteemieläin on sellanen…siinä on jotain sellasta joka kuvaa ihmisen sielua. Jonkilaista henkistä olemusta. Se on jotain joka niiku tavottelee, yhdistää alisen ja ylisen, elikkä siin on jotain sellasta isompaa, eli sen täytyy olla kyllä – mutta toisaalta se kyllä voi olla jotain hyvin pientäki tai siis sellasta yllättävää. Se voi olla joku… se voi olla joku muurahainen, se voi olla joku todella rasittava olento kuten punkki.

No se on jo aika vaarallinen kaveri…” ”…ää hmm ei hitsi tää on kyl tosi hyvä… hyvä kysymys…” ”…tai sit se voi olla joku täysin mielikuvituksellinen hahmo. Joku basiliski. Merihirviö…” ”…tai se voi olla sukupuuttoon kuollut eläin. Se se kyl joku on. Se on joku sukupuuttoon kuollu eläin…joo…” ”Ent jos se oiski vaan sukupuuttoon kuollu eläin, ilman mitään määrettä.”

17

Kronikka

SEKSUAALINEN HÄPEÄ

Sakari Bister

Kirjasuositus: Nocturno 21:07 (Antti Rönkä, 2021, Gummerus, 192 sivua) SEKSUAALINEN häpeä on pitkään ollut aiheena tabu. Nyt aihe on kuitenkin ollut enemmän pinnalla populäärikulttuurissa. Esimerkiksi Netflixin draamasarja Sex Education (piilosuositus!) sai juuri kolmannen kautensa ja oli myös Suomessa yksi syksyn katsotuimmista firman alkuperäistuotannoista, ellei jopa katsotuin. Aihetta käsittelee myös kirjailija Antti Röngän uusin kokopitkä romaani, Nocturno 21:07.

SAIN kirjan lainaan eräältä toiselta kronoslaiselta, joka suositteli kirjaa. Jo aiemmin olin lukenut Antti Röngästä tehdyn haastattelun, jossa hän käsitteli omia tuntemuksiaan, ja kiinnostuin jo silloin heti hänen kokemuksistaan ja uudesta teoksestaan. Antti Rönkä on julkisuudessa kertonut kärsineensä jo pitkään häpeästä, joka syntyi lapsuuden ja teini-iän rajamailla. Murrosiän seksuaalisessa heräämisessä tämä häpeä on läsnä enemmän kuin koskaan. Röngän omien sanojen mukaan myös erityisherkkyys voi vaikuttaa häpeän kasvaviin tunteisiin aiheissa, jotka koetaan tabuina. Nykyään tilanne on hänen omalla kohdallaan jo parempaan päin. Kaikessa korostuukin siis omien ajatustensa jäsentely häpeällisissä tunteissa, myös hänen uusimmassa teoksessaan.

RÖNKÄ käsittelee kirjassaan kokemuksia, joita olen itse miettinyt tai mitä jotkut tuttavani ovat miettineet näihin aiheisiin liittyen. Viime aikoina pinnalla on ollut (täysin oikeutetusti) yleinen seksuaalisen heräämisen ja siihen liittyvän avoimuuden tärkeys, mutta joskus koen, että puheenaiheet ovat olleet tukahdutetumpia miesten kohdalla. Myös teoksessa käy ilmi, kuinka miehuuteen ei perinteisesti kuulu tunteiden käsittely. Kaverin kanssa puhutaan koko ajan sar-

18

3/2021

kastisesti, vaikka mielessä voi pyöriä tuhat aitoa tunnetta.

Akuutissa tunnetilanteessa miehet pistetään toiseen huoneeseen viettämään aikaa keskenään. Kaikkea leimaa vuosia jatkunut piilevä häpeän leijuva pilvi, jonka syntyolosuhteita on vaikea kohdentaa; perheolonihan olivat ihan normaalit, miksi siis koen näin? Mikä tekee tästä kaikesta niin kovin häpeällistä?

KIRJA on rakennettu kertomaan osittain Antti Röngän omien kokemusten sekä myös fiktioon perustuvan tarinan pohjalta. Narratiivi on rakennettu hyvin menneen, kaikkitietävän kertojan ja nykyhetken minäkertojan välillä, ja vaihtelu kahden aikatason välillä toimii. Tapahtumat kuvataan aidosti ja tyylitellyn realistisesti. Kirja pysyy raikkaana kertoen yhtenäisen tarinan erään miehen seksuaalisesta heräämisestä. Vaikka kirja ei annakaan selkeitä vastauksia, se käsittelee hyvin rivien välissä sitä, mihin häpeä seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa liittyy sekä miten yhteiskunta vaikuttaa miesten ja yleisesti ihmisten käsitykseen seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä asioista. Onko yölliset märät unet tai ajatukset jotenkin likaisia, ja miksi minä niitä häpeän uudelleen ja uudelleen vaikka tiedän, että niissä ei ole mitään väärää? Avoimempi yhteiskunta on avannut uusia mahdollisuuksia ilmaista itseään, mutta miten sen oikean itsensä löytää häpeän keskeltä onnistuu, se onkin vaikeampi kysymys. Vaikka näihin kysymyksiin ei välttämättä saada vastauksia, aiheen tärkeys ja pohdiskeleva kertomistyyli auttavat kannattelemaan kirjan ehkä hiukan liiankin avointa rytmiä.

LUIN kirjan noin kahdessa päivässä. Suosittelen kirjaa kaikille, joita aihe kiinnostaa, sukupuolesta tai sukupuoli-identiteetistä riippumatta. Vaikka ei olisikaan koskaan kokenut asian tiimoilta ongelmia, tekee kirja yhden henkilön kokemuksien kautta mielestäni hyvän läpileikkauksen yhteiskunnan huomaamattomista häpeän tunteista. Toivottavasti nämä teemat pysyvät pinnalla jatkossakin.

19

Kronikka

Miesten seksuaalista häpeää käsitellään myös valkokankaalla – Draamaelokuva Shame on riipaiseva kuvaus seksiaddiktiosta Janne Jussila

S

eksi ja erityisesti seksuaalinen menestys yhdistetään usein maskuliinisuuteen. Ajatus on tietenkin haitallinen, sillä nämä kaksi asiaa eivät ole millään tavoin riippuvaisia toisistaan. Näin asia kuitenkin populaarikulttuurissa usein nähdään.

Elokuvat erityisesti ovat vuosikausia ihannoineet naisten kanssa menestyksekkäitä miehiä. James Bond iskee joka elokuvassa uuden naisen tai vaikka parikin. Bruce Wayne kierrättää malleja aina kaupungin pelastamisen välissä.

Päähahmo voittaa puolelleen aina lopulta myös tytön. Seksi ja sen harrasta-

20

minen nähdään lähes aina positiivisena asiana, jota kaikki haluavat.

Seksissä ja sen haluamisessa ei ole tietenkään mitään väärää, mutta sille voi myös antaa liikaa valtaa. Tällöin seksistä tulee ongelma. Pahimmillaan siitä voi tulla riippuvuus ja pakkomielle, joka hallitsee koko elämää.

Seksuaalista häpeää riippuvuuden näkökulmasta käsittelee Steve McQueenin ohjaama draamaelokuva Shame (2011). Se kertoo New Yorkissa asuvasta Brandonista (Michael Fassbender), joka rakentaa koko elämänsä seksin ympärille.

3/2021

Elokuvan Shame teemat välittyvät poikkeuksellisen hyvin heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Hänen iltansa ovat täynnä pornoa, seksityöläisiä ja baareista iskettyjä yhden illan juttuja, eikä juuri mitään muuta.

On mielenkiintoista, kuinka elokuva onnistuu saamaan perinteisesti viehättävinä pidetyt asiat tuntumaan niin ankeilta ja jopa häiritseviltä. Brandon on komea ja karismaattinen, mutta täynnä itseinhoa. Hänen naisten iskemisensä näyttää aluksi tyylikkäältä ja puoleensavetävältä, mutta elokuvan edetessä viehätyksen alta paljastuu vain tyhjyyttä ja kipua.

Brandonille seksi ei tarkoita menestystä, vaan epäonnistumista. Se tarkoittaa tuskalle ja pakkomielteelle antautumista.

Fassbender onnistuu poikkeuksellisen hienovaraisella roolisuorituksellaan välittämään Brandonin tunteet lähes ilman dialogia. Karisman ja itsevarmuuden alla on pelkkää häpeää. Hän pitää kaikki ihmiset kaukana, eikä kykene juuri kommunikoimaan muiden kanssa.

Brandonilla ei ole oikeita ystäviä eikä harrastuksia. Hän on hyvä korkeapalkkaisessa työssään, mutta sielläkin hän vetäytyy vessaan tyydyttämään itseään lähes minkä tahansa sosiaalisen kohtaamisen jälkeen.

Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Brandon näkee metrossa naisen, joka 21

Kronikka

Jossain toisessa elokuvassa Michael Fassbenderin näyttelemän Brandonin karisma ja itsevarmuus olisi viehättävää. Shamessa se on vain surullista. hymyilee hänelle viettelevästi. Sen enempää Brandon ei tarvitse. Vaikka hän näkee naisen vihkisormuksen ja huomaa, että tällä on selkeästi epämukava olo Brandonin siirtyessä lähemmäs, jää hän pois metrosta samalla pysäkillä ja lähtee jahtaamaan naista aseman ihmisjoukon läpi. Hän ohittaa pakkomielteisesti muut ohikulkijat, kunnes hukkaa naisen väkijoukkoon. Kohtaus kertoo Brandonin hahmosta käytännössä kaiken ilman sanaakaan dialogia. Se on elokuvallista kerrontaa parhaimmillaan. McQueenin pitkät, keskittyneet otokset ja Harry Escottin poikkeuksellisen hieno teemamusiikki tekevät Shamesta audiovisuaalisen kerronnan malliesimerkin.

Elokuvan alussa Brandonin sisko Sissy (Carey Mulligan) muuttaa väliaikaisesti hänen luokseen asumaan. Brandon kykenee tuskin kestämään siskonsa läsnäoloa.

On hyvin surullista nähdä, kuinka epämukavaksi pirteän ja rakastavan Sissyn kosketus tekee Brandonin. Emme saa tietää paljoa Sissyn ja Brandonin menneisyydestä, mutta on selvää, että he ovat molemmat kärsineet jonkinlaista traumaa. Sissyn läsnäolo keskeyttää Brando22

nin tarkkaan seksin ympärille järjestetyn elämän ja pakottaa tämän käsittelemään häpeäänsä.

Eräässä kohtauksessa Brandon käy oikeilla treffeillä töissä tapaamansa naisen kanssa. Hän paljastaa hieman liikaa kertomalla, ettei usko minkäänlaisiin oikeisiin parisuhteisiin. Hänen mielestään ihmiset tulevat aina lopulta tylsistymään toisiinsa eivätkä kaksi ihmistä voi elää enää nykypäivänä yhdessä. Myöhemmin Brandon myös paljastaa, että jos saisi vapaasti valita, hän eläisi muusikkona 60-luvulla. On epäselvää, kaipaako Brandon tälle seksuaalisen vapautuksen vuosikymmenelle, koska uskoisi nauttivansa sen tarjoamista seksuaalisista mahdollisuuksista, vai koska ajattelisi voivansa elää normaalia elämää vain menneisyydessä.

Ajatus siitä, että seksin asema yhteiskunnassamme olisi muuttunut vähemmän tunteista riippuvaksi ajan kanssa ei tule elokuvassa erityisen vahvasti esille, mutta se vaikuttaa jatkuvasti tapahtumien taustalla. Brandon on moderni ihminen.

Hänen elämänsä vaikuttaa ulkopuolisista

3/2021 lähes täydelliseltä. Hänellä on rahaa, tyylikäs asunto ja hyvä työpaikka. Parisuhdetta hänellä ei kuitenkaan ole, eikä hän sellaista halua.

Seksiriippuvuus on kiistanalainen aihe.

Asiantuntijat väittelevät edelleen siitä, voidaanko pakkomielteistä seksuaalista toimintaa kutsua riippuvuudeksi. Se ei ole virallinen lääketieteellinen diagnoosi. Vuonna 2017 julkaistussa Routledgen seksuaalisen riippuvuuden käsikirjassa kuitenkin kerrotaan, että seksiriippuvuus yleistyy jatkuvasti esimerkiksi verkossa olevan seksiä käsittelevän materiaalin laajuuden vuoksi. Siitä puhutaan silti mielestäni valitettavan vähän.

Aihetta ei myöskään ole vakavasti käsitelty elokuvassa ainakaan kovin paljon, luultavasti juuri koska valkokankaalla seksi on totuttu näkemään positiivisena asiana. Seksuaalinen häpeä on yleensä hankala aihe, joka onneksi nousee pikkuhiljaa kulttuuriseen keskusteluun sellaisten teosten kuin Shame ja Nocturno 21:07 myötä.

Shame on jo kymmenen vuotta vanha, minkä vuoksi sen harvinaisen avoin kuvaus seksiriippuvuudesta ja seksuaalisesta häpeästä onkin niin poikkeuksellinen. Elokuva on hienovarainen, vaikkei oikeastaan piilottele mitään. Sen pitkät ja paljastavat seksikohtaukset ovat kaikkea muuta kuin eroottisia. Loppua kohden niistä tulee puhtaan ahdistavia.

Pahimmillaan elokuva on todella vaikeaa katsottavaa, eikä sitä voi suositella herkille katsojille. Se on kuitenkin poikkeuksellisen vaikuttava kuvaus paitsi riippuvuudesta, myös häpeästä.

Kuvat ovat elokuvasta Shame.

Shame on ahdistava ja synkkä, mutta poikkeuksellisen tarkka kuvaus häpeästä.

23

Kronikka

Ajatuksia häpeästä

Mimosa Rask

A

loitan tämän tekstin nyt vähintään kymmenennettä kertaa, sillä minua hävetti aikaisemmat versiot tästä tekstistä. Ironista siitä tekee se, että tämän tekstin tavoitteena oli alun perin kertoa, kuinka nykyään yliopistossa en tunne kokevani häpeää yhtä vahvasti kuin nuorempana.

Olen elämäni aikana hävennyt sekä ulkoisia että sisäisiä puolia itsessäni, muun muassa kehoani, nauruani, nenääni, vinoja polviani, olemustani, sanomisiani, älykkyyttäni, naisellisuuttani ja nuorempana myös poikatyttömäisyyttäni. Vaikka häpeän tuntemuksiin on monesti vaikuttanut joku ulkopuolinen kommentti tai epämiellyttävä kokemus, niin usein häpeä kumpuaa omista epävarmuuksista ja yön pimeinä tunteina yliajatelluista ajatuksista.

Häpeään liittyy pitkälti pelko siitä, ettei tule hyväksytyksi sellaisena kuin on, pelko joukkoon kuulumattomuudesta. Hyväksytyksi tulemisen tärkeys korostuu erityisesti niissä tilanteissa, jossa mennään uuteen ympäristöön, uusien ihmisten keskelle. Omassa elämässäni koen tämän näkyneen erityisesti uusiin kouluihin mennessäni.

Muuttaessani 10-vuotiaana viiden Italiassa vietetyn vuoden jälkeen takaisin Suomeen koin kulttuurishokin. Olin vielä lapsi, kun muut luokkalaiseni meikkasivat ja kulkivat merkkivaatteissa. He yrittivät ”auttaa” ostamalla minulle lahjaksi meikkejä, mutta kun en niitä suostunut käyttämään, sain osakseni ilkeitä katseita ja pahanpuhumista. Ulkopuolisuuden tunnetta ei helpottanut se, että pärjäsin hyvin koulussa. Sain luokan hiken maineen – ja samalla uuden häpeän aiheen.

Yläasteelle mentäessä yritin sopeutua joukkoon. Kävin Anttilasta ostamassa peitepuikon ja ripsivärin. Peitin olemattomia virheitä kasvoissani ja korostin silmiäni.

Luokan hiken maine jatkui kuitenkin yläasteelle ja sama

24

3/2021

tunne häpeästä jatkui, sillä en kokenut voivani olla oma itseni. Muitakin ”syitä” häpeään syntyi, sillä eräänä päivänä luokanvalvojani käveli takanani ja huikkasi: ”Ootko Mimosa muuten aiemmin huomannut, että sulla on aika vinot polvet?” Kuten luultavasti suurin osa muistakaan ihmisistä, niin myöskään minä en ollut kiinnittänyt sen enempää huomiota polviini, mutta jatkossa varmasti kiinnittäisin. Ja nyt reilut viisi vuotta myöhemmin kiinnitän edelleen, minkä seurauksena välttelen tiukkojen farkkujen käyttämistä, sillä pelkään niiden korostavan polviani liikaa. Ja jälleen yksi syy lisää hävetä itseäni.

Häpeä on hyvin voimakas ja inhimillinen tunnetila. Pahimmillaan häpeä voi lamaannuttaa ja estää tekemästä uusia asioita. Häpeää on monenlaista, mutta voimakkainta se on silloin kun häpeän tunne kohdistuu omaan nilkkaan – tai polveen. Nykymaailmassa, jossa yhteiskunta ja some asettavat nuorille järjettömän suuret paineet menestyä ja näyttää samalta kuin Kim Kardashianin kaltaiset somestarat, ei meistä varmastikaan kukaan ole yksin erilaisten häpeän tuntemuksien kanssa.

Vaikka tekstin kirjoittaminen onkin tuottanut yllättävän paljon häpeän tuntemuksia, olen siltikin sitä mieltä, että yliopiston aloittaminen on häpeän näkökulmasta ollut huomattavasti helpompaa kuin mitä esimerkiksi lukion aloittaminen oli. En tiedä ovatko kaikki aikuistuneet tässä välissä, mutta minulla ainakin on vahva ja vapauttava tunne siitä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, mitä joku muu tekee tai miltä joku näyttää. Omassa ainejärjestössä kukin on myöskin sellaisten ihmisten ympäröimänä, keitä ainakin joillain lailla kiinnostaa samat asiat. Kronoksen ilmapiiri on todellakin ollut sellainen, mihin on ollut helppo tulla mukaan omana itsenään. Siitä kiitos tutoreille ja muille kronoslaisille <3

25

Kronikka

Minne seilaa Narrien laiva?

M

istä kaikki kärsimys, köyhyys, ahneus ja väkivalta tulevat maailmaan? Vastauksia näihin kysymyksiin saat lukemalla Helsingin Sanomien pitkäaikaisen ulkomaantoimittaja Heikki Aittokosken kirjan Narrien laiva – Matka pieleen menneessä maailmassa (2013, HS-kirjat).

Aittokoski (s. 30 marraskuuta 1970) on opiskellut historiaa 1990-luvun alussa Frankfurt Am Mainissa, Saksassa. Tämän lisäksi hän opiskeli Helsingin yliopistossa poliittista historiaa valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Helsingin Sanomissa Aittokoski aloitti vuonna 1995 kulttuuritoimituksessa. Vuonna 2014 Aittokoski sai Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon.

Narrien laivassa lukija pääsee Aittokosken mukana tutkimusmatkalle, jossa vieraillaan neljällä eri mantereella. Kirjassa vieraillaan muun muassa levottomassa ja vaarallisessa Somaliassa, Lontoon eliitille kuuluvilla kauppakaduilla ja huutokaupoissa (joissa raha kirjaimellisesti haisee), Nicaraguan viidakoissa, Bangladeshin ihmisvaltamerissä ja vaarallisessa sekä epävakaassa Afganistanissa.

Kirja saa nimensä keskiajan lopun ja uuden ajan alun murroksessa eläneen saksalaisen Sebastian Brantin teoksesta Das Narren Schyff, joka on vuodelta 1494.

Brantin kirja sisältää 112 runoa. Runot ovat satiireja, jotka tuomitsevat inhimillisiä vikoja. Aittokosken kirjassa käsitellään puolestaan seitsemää inhimillistä pahuutta: vihaa, kateutta, ahneutta, ylpeyttä, laiskuutta, kohtuuttomuutta ja himoa.

Jokaisen paheella on kirjassa oma kohdealueensa.

Brantin ajan maailma oli hyvin erilainen kuin meidän 2000-luvun maailmamme.

26

Olli Narinen

Aittokosken kirjassa hypätään nykyajan narrien laivaan ja seilataan erilaisilla saastuneilla vesillä. Kaunista luettavaa kirja ei ole, mutta sitäkin tärkeämpää.

Kirja avasi ainakin allekirjoittaneelle paljon uusia näkökulmia siitä, kuinka erilaista elämä eri puolilla maapalloa on. Kirjaa lukiessa alkaa arvostaa yhä enemmän sitä, kuinka hyvin asiat Suomessa ovat.

Aittokosken kirjoitustyyli on mukaansatempaava. Kirjaa lukiessa tuntuu melkein siltä kuin olisi oikeasti Aittokosken mukana eri mantereilla. Kirjan rakenne on mielestäni todella hyvin suunniteltu.

Jokaisessa ”kohteessa” Aittokoski toimii kertojana ja lukija pääsee tutustumaan sitä kautta paikallisten elämään. Paikallisten arjen kuvailemisen ohella Aittokoski avaa lukijalle kohdealueen historiaa ja sen yhteiskunnan nykyistä tilannetta.

Eri alueiden historian ja yhteiskunnan nykytilanteen avaamisen avulla oppii ymmärtämään, miksi paikallisten elintaso on sellainen kuin se kirjaa kirjoittaessa on ollut. Kirjan ajankohtaisuus ja merkittävyys tuli uudelleen esille elokuussa 2021, kun Taleban valtasi Afganistanin takaisin haltuunsa. Aittokosken kirjassa käsitellään Afganistanin historiaa ja tilannetta vuonna 2013.

Luin kirjan kesällä ja sen tapahtumat tuntuivat kesämökin riippumatosta käsin lämpimän tuulen puhaltaessa ja lintujen laulaessa hyvin absurdeilta. Esimerkiksi 10- ja 14-vuotiaiden nicaragualaisten poikien Juan-Carlosin ja Jeovannyn joka-aamuinen vaellus ennen kello viittä perheen ylängöllä sijaitsevalle lehmäaitaukselle lypsyä varten (josta perhe tienaa päivittäin selviytymisensä kannalta

3/2021 elintärkeät 4,70 euroa) kuulostaa todella rankalta. Tämän jälkeen pojat menevät vielä kouluun. Suomessa herääminen kotona klo 10 alkavalle Zoom-luennolle alkaa tuntua naurettavan helpolta.

Aittokosken kirjassa mielenkiintoista tekee mielestäni se, että siinä käydään tutustumassa elämän ääripäihin. Yhdessä vaiheessa ollaan Lontoon Sothebysin huutokaupassa, jossa eräs ökyrikas rouva tulee viettämään aikaa huutokauppaan ja päätyy ostamaan noin 9000 eurolla Francis Baconin taideteoksen. Kyseinen rouva oli tullut huutokauppaan paetakseen konferenssimatkansa tylsiä kokouksia.

Ostoksensa jälkeen rouva toteaa, että hänellä oli jo yksi Baconin teos, joka oli koristeellinen, muttei kuitenkaan erityisen arvokas. Toisaalla taas seurataan kuinka parikymppinen bangladeshilaisnainen tekee viikossa kuusi yhdeksän tunnin työpäivää tekstiilitehtaalla heikoissa työoloissa. Palkkaa hän saa ruhtinaalliset 40 euroa kuukaudessa.

Näiden yksityishenkilöiden tarinoiden ohella kirjassa käydään läpi suurempiakin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Aittokoski avaa esimerkiksi Nicaraguan hallituksen toiminnan historiaa. Hallitus on rikastunut muiden maiden kehitysyhteistyön avulla samalla kun maan muut kansalaiset ovat eläneet äärimmäisessä köyhyydessä.

Kirjassa käydään läpi myös päiväntasaajan Guinean tilannetta, jossa maalla on rikkaat ja suuret luonnonvarat, mutta kansa elää kuitenkin – nicaragualaisten tavoin – äärimmäisessä köyhyydessä. Yksityishenkilöiden tarinat ovat mielestäni kuitenkin kirjan tärkeimpiä ja kiinnostavimpia kohtia, sillä ne avaavat ja kärjistävät hyvin yhteiskuntien erilaisuutta. Ne myös tuovat tämän erilaisuuden konkreettisesti lukijalle esille.

Yksi kirjan suosikkikohdistani oli sen

viimeinen kappale, jossa Aittokoski liikkuu Turussa ja Tukholmassa. Näissä pohjoismaisissa kaupungeissa Aittokoski yrittää asettua ulkomaalaisen kenkiin.

Hän pohtii, miten Turun ja Tukholman katukuvasta tunnistaa, että niissä vallitsee yhteiskuntarauha. Aittokoski heittää esimerkkeinä, että mihin tahansa myymälään mennessä ei ovien edessä ole aseistettuja sotilaita tai sisään astuessa metallinpaljastimia, kaduilla ei näy kerjääviä lapsia, eikä Aittokoskea pidätettäisi, jos hän alkaisi solvaamaan esimerkiksi Sauli Niinistöä julkisella paikalla. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole monissa maailmamme suurkaupungeissa.

Kirjan loppupuolella Aittokoski pohtii, mitä me voimme tehdä narrien laivan suunnan kääntämiseksi? Aittokosken mukaan voimme tehdä vain rajoitetun määrän asioita, mutta silti valtavan paljon. ”Voimme ymmärtää pieleen mennyttä maailmaa. Voimme matkustaa, lukea, tukea. Voimme näyttää esimerkkiä ja pitää oman pesämme puhtaana. Voimme halveksia sortajia ja sanoa sen ääneen. Voimme vaatia Suomelta ulkopolitiikkaa, joka rakentaa rauhaa eikä hyysää tyranneja.

Voimme vaatia läpinäkyvää ja tehokasta kehitysapua. Voimme lähettää sotilaita sinne, missä sotilaista on oikeasti apua.

Voimme osallistua politiikkaan. Voimme osallistua kansalaisjärjestötoimintaan.

Voimme tukea avustustoimintaa. Voimme sanoa asiat niin kuin ne ovat. Voimme tehdä oman osuutemme näyttääksemme, että se, mikä ihmisyydessä on parasta, voi päästä voitolle.”

Suosittelisin Aittokosken kirjan lukemista kaikille. Teos on erittäin yleissivistävä, ja se avaa hyvin nykyisen narrien laivan tilannetta, sekä sen tulevaa kurssia.

27

Kronikka

A i n o - m u o r i n l e i vo n t a n u r k k a

Aino Kauriinvaha

Tiedätkö mikä auttaa häpeän tunteeseen? Rasva, sokeri ja kaverit. Niinpä tällä kertaa teemme brookieta eli brownieta cookie-taikinalla. Taikinaan tulee runsaasti suklaata, ja resepti on siitä mukava, että sen voi tehdä hyvin kaverin kanssa yhdessä. Toinen saa kontolleen brownie-taikinan teon ja toinen voi taiteilla keksitaikinan. Samalla voitte keskustella siitä, mikä hävettää, ja terapiatuokion päätteeksi teillä onkin upea suklaaunelma valmiina tuhottavaksi.

Jos tämä ei auta häpeään, niin ei sitten mikään!

Näitä tarvitset: Brownie

2 munaa (Ota hyvissä ajoin ennen leipomista huoneenlämpöön!)

1 dl fariinisokeria 1 dl tomusokeria 75 g voita 150 g tummaa suklaata (Kannattaa käyttää suklaata, joka sulaa tasaisesti. Itse suosin Fazerin taloussuklaata, mutta esimerkiksi leivontasuklaa toimii myös hyvin!)

1 ¼ dl vehnäjauhoja ½ tl suolaa

Cookie

50 g voita (Ota tämäkin hyvissä ajoin huoneenlämpöön, sillä leipomisvaiheessa voin tulisi olla pehmeää.)

1 dl fariinisokeria 1 muna 1 ¼ dl vehnäjauhoja ½ tl leivinjauhetta lempisuklaatasi oman maun mukaan (Tämä suklaa tulee siis paloina keksitaikinaan, joten sitä ei tarvitse aivan hirmuisesti, mutta itse olen kuitenkin sitä mieltä, että mitä enemmän, sitä parempi…)

Näin teet brownie-taikinan:

Vaahdota munat ja sokerit. Sulata voi ja suklaa mikrossa tai vesihauteessa kattilan päällä. Vesihauteessa ainekset sulavat tasaisemmin, mutta itse käytän silti mieluummin mikroa, koska se on nopeaa ja helppoa. Sulata aineksia 20-30 sekuntia kerralla ja sekoita välissä. Jos voilla ja suklaalla on vaikeuksia sulaa yhdeksi litkuksi, voit lopuksi sekoittaa seoksen tasaiseksi vispilällä. Kun 28

3/2021

olet saanut aikaiseksi kauniin tasaisen suklaaseoksen, lisää se muna-sokerivaahdon joukkoon. Sekoita keskenään jauhot ja suola. Mikäli omistat siivilän, voit hifistellä ja siivilöidä jauhoseoksen taikinan joukkoon sillä. Jos siivilää ei löydy, voi jauhot myös yksinkertaisesti kaataa taikinaan ja sekoittaa varovasti lastalla. Siivilöitynä jauho on hieman hienompaa ja silloin myös lopputuotteesta tulee periaatteessa hieman smoothimpaa, mutta henkilökohtaisesti en huomaa juuri mitään eroa. Kaada lopuksi taikina leivinpaperin päälle uunivuokaan (noin 15-25 cm).

Näin teet cookie-taikinan:

Vaahdota voi ja sokeri. Mikäli unohdit ottaa voin sulamaan aikaisemmin, niin kuin minulle usein käy, voit myös pehmentää sitä mikrossa 10-20 sekuntia. Voin ei tule olla nestemäistä, joten varo sulattamasta sitä liikaa! Lisää muna seoksen joukkoon ja jatkaa vatkaamista. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään ja lisää taikinaan. Lisää lopuksi suklaamurut. Cookie-taikina on tarkoitus lisätä köntteinä brownie-taikinan päälle.

Paista koko komeus uunin alaosassa 200 asteessa noin 20 minuuttia. Brownie-taikina on sisältä kosteaa, joten varo paistamasta leivonnaista liian pitkään, ettei brookie kuivahda.

Valmis herkku leikataan jonkinlaisiksi paloiksi. Omasta mielestäni brookie maistuu parhaalta täysin kylmänä, mutta se on tietenkin vain makuasia.

Nyt on aika nauttia ja unohtaa häpeän tunteet!

(Resepti nojaa hyvin vahvasti Valion brookie-reseptiin, jonka löydät osoitteesta valio.fi/reseptit/brookie.)

29

Kronikka

Päätoimituksen sy

Runot Derry Girls (Netflix)

1990-luvun Pohjois-Irlanti ja kolmekymppiset esittämässä teinejä? Yes please.

Tilannekomiikka, kapinahenki ja Irlannin lähihistoria yhdistyvät tässä sitcom-sarjassa mahtavalla tavalla.

30

Kyllä, ihan yleisesti runot. Lukekaa niitä. Runot ovat oiva tapa kultivoida itseään, jos aika ei riitä kokonaisen romaanin ahmimiseen. Tiedättekö muuten kuka suomalainen runoilija poltti näppinsä?

Aaro Hellaakoski :DD

Tiina Piilola: Kalevalan naiset

Piilolan mainio tietokirja valottaa kalevalaisten naisien tarinoita tuoreella, humoristisen tarkkanäköisellä tavalla. Joukossa myös aimo annos kulttuuri- ja kirjallisuushistoriaa, mistä iso plussa!

3/2021

yksyn suositukset Bob Ross: Happy Accidents, Betrayal & Greed (Netflix)

Knives Out (Netflix, Youtube-elokuvat) Yksinkertaisesti mainio elokuva, jossa yhdistyvät tarkoituksellisesti salapoliisielokuvien kliseet, hienovarainen huumori ja omaperäisyys. Sopii erinomaisesti piristämään pimenevää syysiltaa kaakaomukillisen kanssa!

Varmaan aika monet meistä tuntevat Bob Rossin hänen rauhoittavasta maalausohjelmastaan, Skam (Yle Areena) jossa kaikki tuntuu oleEmme voi olla suosittevan hyvin, mutta tämä lematta tässä numerossa dokumenttielokuva antaa häpeästä nimensäkin saa- taiteilijan elämästä varsin nutta muutaman vuoden toisenlaisen kuvan. Dokutakaista hittinuortensarmentti ei ole kovin mujaa. Vaiheilu, sydänsurut kavaa katsottavaa, sillä se ja uskottava ystävyyssuh- näyttää, kuinka ahneeksi teiden kuvaus muodosraha voi ihmisen tehdä. Se tavat niin koukuttavan tempaa kuitenkin mukokonaisuuden, että sarja kaansa ajatuksia heräton jälleen katsottava muu- tävillä paljastuksillaan ja tamassa illassa läpi. kerronnallaan.

31

Kronikka

32

*Alennus voimassa vuoden 2021 loppuun asti.